Minervan Pöllö 3/09 by Minervan Pöllö

3â&#x20AC;&#x2030;/â&#x20AC;&#x2030;2009 | sci-fi filosofinen aikakausjulkaisu 1

minervan pöllö filosofinen aikakausjulkaisu p

s s

t o

o s

m i

i t

3/09

31.

Nro

teemana sci-fi

vull

s s

e e

n t

vuosikerta

klassikkokäännös sivulla 6

deleuze

kuinka lukea

syylliseen kohdistuu

sci-fiä ja fantasiaa,

mutta silti

valvontakamera

säilyttää kasvonsa

eli science fiction olohuoneessasi sivulla 10

(katu-uskottavana filosofiälykkönä), s. 12

halusta olla oikeassa, s. 20 turpaan tulee ja paskaa lentää, s. 18

s.22

Päätoimittajat Tuomas Kortteinen ja Pontus Purokuru Ulkoasu ja taitto Tuomas Kortteinen

Painos Levikki

300

kpl

Toimituksen osoite

Unioninkatu 40, 0014 HY Painopaikka

Whyprint Oy

elossa! s.23 i

1239-2545 Julkaisija:

kok e m uk s i a f uk s i ud e s t a

Dilemma

Minervan Pöllö on filosofian opiskelijoiden ainejärjestön Dilemma ry:n julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu. Tilaa Minervan Pöllö: Vuositilaus (neljä numeroa) maksaa 10 euroa. Summa maksetaan tilille 660100-03244506. Lisää osoitteesi viesti-kenttään, samoin saajan nimi (jos eri kuin maksaja). 2

Päätoimituksen David Cronenberg: Videodrome (1983) James Woods katsoo videolta snuffi pornoa ja kadottaa rintalastaansa yl lättäen auenneen jättivaaginan si sälle työntämänsä käsiaseen. The Field: From Here We Go Sublime (2007) ”Lannistuneen miehen emo-trancea”, su hinaa, joka ei oikeastaan kuulosta mil tään mutta silti kovin kovin hyvältä. Katsuhiro Ōtomo: Akira 1-12 (1982–1990) Moottoripyöräileviä amiksia, sekakäyt töä, maailmanloppuja. Parhaimmillaan en nen viimeisten albumien übertykitystä. Paul Verhoeven: RoboCop (1987) Amerikkalainen sci-fi oli nautittavimmillaan ennen tietokonetehosteita ja keittiöfiloso fista lässytystä. RoboCop on täynnä väke vää vittuilua ja kineettisiä miehisyysoloja. Enki Bilal: Sarajevo/Hatzfeldtetralogia (1998–2007) Balkanin 90-luvusta masentuneen synty jään bosnialaisen Bilalin synkässä euroop palaisessa tulevaisuudessa korostuvat (yl lättäen) fasismi, uskonto ja jalkapallo).

suositukset Deleuze & Guattari, Mille plateaux (engl. A Thousand Plateaus) (1980) Bifurkaatioita, mustia aukkoja, dna-rihmas toja, sileitä tiloja, kaaosta, valkoisia kasvo ja, sotakoneita, vaginakenttiä, hummeri jumala ja kosminen deterritorialisaatio... Fallout 1-3 (1997–2008) Maailmanloppu ei koskaan tunnu niin hyvältä kuin Fallouttien mustan huu morin maailmassa power armor pääl lä ja Nuka-Cola-tölkki kädessä. Shinichirō Watanabe: Cowboy Bebop (1998–1999) Rento scifisarja, jonka parhaas sa jaksossa limainen jääkaappi jah taa avaruusaluksen miehistöä. Paul W.S. Anderson: Event Horizon (1997) Camp-henkinen (eli viihdyttävä) Solaris-ripoff. Dan Simmons: Hyperion (1989) Kalevalalainen saaga pyhiinvaellukses ta Hyperion-planeetan Aikahaudoille, joi den luona odottaa jumala Lepinkäinen.

Kuvat: Joni Puranen (vas.) ja Sirja Silvennoinen

esipuhe eroon eli

filosofia

scifina

toistoon

dekkarina

”Avant-Propos”, Différence et repetition (1968) Käännös: Pontus Purokuru

irjan heikkoudet vastaavat usein tyhjiä aiko muksia, joita ei osattu toteuttaa. Niinpä ai komuksen julistus todistaa todellisesta vaati mattomuudesta suhteessa ideaaliseen kirjaan. Usein sanotaan, että esipuheet tulisi lukea vasta lopuksi. Kääntäen voidaan sanoa, että johtopäätökset tulisi lukea ensimmäisenä. Tä mä pitää paikkaansa kirjastani, jonka johtopäätös saattaisi tehdä al kupuolen lukemisesta joutavaa. Käsiteltävä aihe on nyt selvästi ilmassa. Merkkejä tästä voi nos taa esiin: Heideggerin yhä vahvemmin korostunut suuntautuminen ontologisen eron filosofiaan; strukturalistinen projekti, joka perus tuu toisistaan differentiaalisten merkkien jakaumaan tilassa, jossa ne ovat rinnan; nykyinen romaanitaide, joka pyörii eron ja toiston ympä rillä niin abstrakteimmissa pohdinnoissaan kuin käytännön tekniikois saan; kaikenlaisilla aloilla löydetään toistolle ominainen vaikutusvoi ma, joka kuuluu yhtä lailla tiedostamattomaan, kieleen ja taiteeseen. Nämä merkit voisi lukea yleistetyn antihegeliläisyyden ansioksi: ero ja toisto ovat korvanneet identtisen ja negatiivisen, identiteetin ja ris tiriidan. Ero nimittäin viittaa negatiiviseen ja päätyy ristiriitaan vain siinä määrin kuin se alistetaan identiteetille. Käsitettiin identiteetin ensisijaisuus miten tahansa, se määrittää representaation maailmaa. Mutta moderni ajattelu syntyy representaation epäonnistumisesta,

identiteettien häviämisestä ja identtisen representaation alla toi mivien voimien löytymisestä. Moderni maailma on simulakrumien maailma. Tässä maailmassa ihminen ei ole jäänyt henkiin Jumalan kuoltua, eikä subjektin identiteetti substanssin identiteetin kadot tua. Kaikki identiteetit ovat vain simuloituja, tuotettuja niitä syvem män eron ja toiston leikin optisena ”efektinä”. Haluamme ajatella eroa itsessään ja eroavan suhdetta eroavaan riippumatta represen taation muodoista, jotka palauttavat ne samuuteen ja pakottavat ne kulkemaan negatiivisen kautta. Modernissa elämässä kohtaamme mitä mekaanisimpia ja ste reotyyppisimpiä toistoja sisällämme ja ulkopuolellamme, ja uutam me niistä lakkaamatta pieniä eroja, variaatioita ja muunnelmia. Kään täen: eron jatkuvan siirtymisen elävöittämät salaiset, naamioidut ja kätketyt toistot elvyttävät paljaita, mekaanisia ja stereotyyppisiä toistoja sisällämme ja ulkopuolellamme. Simulakrumissa toisto kos kee valmiiksi toistoja ja ero eroja. Juuri toistot toistuvat ja erotta ja eriytyy. Elämän tehtävä on saada kaikki nämä toistot yhdessä ti laan, johon ero levittäytyy. Tämä kirja on syntynyt kahdesta tutki mussuunnasta. Ensimmäinen koskee eron käsitettä, johon ei kuulu negaatiota juuri sen vuoksi, että jos sitä ei alistettaisi identtiselle, ero ei päätyisi tai ”sen ei tarvitsisi päätyä” vastakkaisuuteen ja ristiriitaan saakka. Toinen tutkimussuunta koskee toiston käsitettä, jossa fyysis ten, mekaanisten tai paljaiden toistojen (saman toistaminen) peruste löytyy kätketyn toiston syvemmistä rakenteista, toiston, jossa ”diffe rentiaali” naamioituu ja vaihtaa paikkaa. Tutkimussuunnat yhdistyi vät spontaanisti, koska nämä puhtaan eron ja monimutkaisen toiston käsitteet tuntuivat joka kerta liittyvän toisiinsa ja sekoittuvan. Eron jatkuvalla hajaantumisella ja karkaamisella on toiston piirissä tark koina vastineinaan siirtyminen ja naamioituminen.

Identtisyydestä vapautettujen ja negatiivisesta itsenäistyneiden puhtaiden erojen esiin manaamisessa on tietysti vaaransa. Suurin vaara on langeta kaunosielun esityksiin: on vain yhteen soviteltavia ja toisiinsa liitettäviä eroja, kaukana ovat veriset kamppailut. Kaunosielu sanoo: olemme erilaisia, mutta emme vastakkain... Myös ongelman käsite, jonka katsomme liittyvän eron käsitteeseen, vaikuttaa ruokkivan kaunosieluisuutta: vain ongelmilla ja kysymyksillä on väliä... Uskomme kuitenkin, että kun ongelmat saavuttavat niille kuuluvan positiivisuuden asteen ja kun erosta tulee vastaavan affirmaation kohde, ne vapauttavat aggression ja valinnan voiman, joka tuhoaa kaunosielun, riistää siltä sen identiteetin ja murtaa sen hyvän tahdon. Problemaattinen ja differentiaalinen määrittävät kamppailuja, joihin nähden negatiivisen kamppailut ovat vain näennäisiä ja kaunosielun toiveet näennäiseen vangittuja mystifikaatioita. Simulakrumi ei ole kopio, vaan jotain, mikä kääntää nurin kaikki kopiot kääntämällä nurin myös mallit: jokainen ajatus muuttuu aggressioksi.

Filosofisen kirjan tulisi osaksi olla erityislaatuinen dekkari, osit tain eräänlaista science fictionia. Dekkarilla tarkoitamme, että käsit teiden täytyy läheisyysalueineen puuttua asioihin ja ratkaista pai kallinen tilanne. Käsitteet itse muuttuvat ongelmien myötä. Niillä on vaikutusvyöhykkeitä, joilla ne operoivat tietynlaisella ”julmuudella” ja suhteessa ”draamoihin”, kuten saamme nähdä. Niiden täytyy olla keskenään koherentteja, mutta tämä koherenssi ei voi tulla niistä it sestään. Niiden täytyy saada koherenssinsa muualta. Tämä on empirismin salaisuus. Empirismi ei missään tapauk sessa ole reaktio käsitteitä vastaan tai yksinkertainen vetoomus ele tyn kokemuksen puolesta. Se päinvastoin ottaa tehtäväkseen mie lipuolisimman käsitteiden luomisen, mitä ikinä on nähty tai kuultu. Empirismi on käsitteiden mystisismiä ja matematismia, mutta täs mälleen sellaista, joka pitää käsitettä kohtaamisen kohteena: tässäja-nyt tai pikemminkin Erewhon, josta syntyy ehtymättömästi aina uusia eri tavoin jakautuneita ”tässiä” ja ”nytejä”. Vain empiristi voisi sanoa: käsitteet ovat itse olioita, mutta olioita niiden vapaassa ja vil lissä tilassa ”antropologisten predikaattien” tuolla puolen. Valmistan, muokkaan ja puran käsitteitäni liikkuvasta horisontista, hajautetusta keskuksesta, aina niitä toistavasta ja erottavasta, siirtyneestä perife riasta käsin. Modernin filosofian tehtävänä on ylittää vastakkainaset telut ajallinen/ajaton, historiallinen/ikuinen ja partikulaari/universaa li. Nietzscheä seuraamalla löydämme aikaa ja ikuisuutta syvemmäl tä epäajanmukaisuuden: filosofia ei ole historian filosofiaa eikä ikui suuden filosofiaa, vaan epäajanmukaista, aina ja ainoastaan epäajan mukaista – toisin sanoen ”tätä aikaa vastaan ja – toivoakseni – tule van ajan puolesta”.1 Samuel Butleria seuraamalla löydämme Erewhonin, joka yhtä aikaa merkitsee alkuperäistä ”ei-missään” ja sijoiltaan mennyttä, naamioitua, muunneltua ja aina uudelleenluotua ”tässäja-nytiä”. Ei empiirisiä partikulaareja eikä abstrakteja universaaleja: hajonneen minän cogito. Uskomme maailmaan, jossa yksilöitymiset ovat persoonattomia ja singulaarisuudet esiyksilöllisiä: passiivin lois tokkuus. Tästä science fiction -aspekti, joka väistämättä saa alkunsa Erewhonista. Tämän kirjan olisi siis pitänyt tuoda näkyviin sellaisen koherenssin ilmaantuminen joka ei ole sen enempää meidän, ihmis kunnan, Jumalan kuin maailmankaan. Tässä mielessä kirjan olisi pitä nyt olla apokalyptinen (kolmas aika aikojen sarjassa). Filosofisen kirjan tulisi olla science fictionia myös mielessä, jos sa heikkoudet paljastuvat. Voiko kirjoittaa muuten kuin siitä, mitä ei

tiedä tai minkä tietää huonosti? Poikkeuksetta juuri tällä alueella us komme meillä ylipäänsä olevan jotakin sanottavaa. Kirjoitamme vain tietomme lakipisteessä, äärirajalla, joka erottaa tietomme tietämät tömyydestämme ja muuttaa edellisen jälkimmäiseksi. Vain näin pää dytään kirjoittamaan. Tietämättömyyden voi tyydyttää lykkäämällä kirjoittamista huomiseen - tai tekemällä siitä mahdotonta. Ehkä kir joittamisen ja hiljaisuuden välinen suhde on paljon uhkaavampi kuin suhde, jonka on sanottu vallitsevan kirjoittamisen ja kuoleman välillä. Olen näin ollen valitettavan tietoinen, että olen puhunut tieteestä ta valla, joka ei ole tieteellinen. On tulossa aika, jolloin tuskin on enää mahdollista kirjoittaa filo sofista kirjaa kuin niin kauan aikaa on kirjoitettu: ”Ah! Se vanha tyy li...” Nietzsche aloitti uusien filosofisten ilmaisutapojen etsinnän, ja etsintää täytyy nyt jatkaa suhteessa tiettyjen muiden taiteiden, ku ten teatterin ja elokuvan, uudistamiseen. Tässä yhteydessä voimme esittää kysymyksen filosofian historian käytöstä. Vaikuttaa siltä, et tä filosofian historian rooli on karkeasti verrattavissa kollaasin rooliin maalaustaiteessa. Filosofian historia on filosofian itsensä reproduktio. Filosofian historiassa kommentaarin tulisi toimia todellisena kaksois olentona ja sen tulisi sisältää kaksoisolennolle ominaista maksimaa lista muuntelua. (Voidaan kuvitella filosofisesti parrakas Hegel tai filosofisesti sileäksi ajeltu Marx samassa mielessä kuin viiksekäs Mona Lisa.) Pitäisi kyetä kertomaan todellisesta historiallisesta filosofian kirjasta kuin se olisi kuvitteellinen ja keksitty kirja. Kuten tiedämme, Borges referoi kuvitteellisia kirjoja taiturimaisesti. Hän menee kuiten kin vielä pitemmälle käsitellessään todellista kirjaa, esimerkiksi Don Quijotea, ikään kuin se olisi kuvitteellinen kirja, jonka on jäljentänyt kuvitteellinen kirjailija Pierre Ménard, jota Borges puolestaan pitää todellisena. Tällöin tarkimman ja tiukimman toiston korrelaattina on maksimaalinen ero (”Cervantesin ja Ménardin tekstit ovat sanallisesti identtisiä, mutta jälkimmäinen on lähes äärettömästi antoisampi...”2). Filosofian historian kommentaarien tulisi edustaa eräänlaista teks tin hidastusta, hyytymistä tai jähmettymistä: eikä vain tekstin, johon esittelyt viittaavat, vaan myös tekstin, johon ne sisällytetään. Niinpä kommentaareilla on kaksinainen olemassaolo ja ideaalisena vastin parinaan vanhan ja nykyisen tekstin puhdas toistaminen toisissaan. Minun onkin välillä täytynyt liittää omaan tekstiini historiallisia huo mioita lähestyäkseni tätä kaksinaista olemassaoloa.3

VIITTEET [1] Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle. [2] Borges, Ficciones. [3] Suuret kiitokset Sirja Silvennoiselle ja Julius Telivuolle käännös avusta. Ilman kommentteja käännös olisi ollut välttävä – kom mentoinnin jälkeen se on parempi kuin Deleuzen oma teksti.

itkään on vallinnut ihmeelli nen luottamus valvontaka meroiden voimaan ratkais ta rikollisuus, ja silti olemme joutuneet tyytymään suttui siin pikseleihin, epäonnistuneisiin kuvakul miin ja ihmisyksilöiden vajavaisuuteen liik kuvan kuvan edessä. Tyydytys vaatisi video kuvan reaaliaikaista seuraamista ja välitön tä reagointia, ja silti meillä on vain surullisia tuntityöntekijöitä television ääressä, etäisiä poliiseja keinokuituisissa virkaasuissa. 4,2 miljoonan valvontakameran IsoBritannias sa vain kolme prosenttia rikoksista on sel vinnyt kameratallenteiden avulla.1 Mutta tu levaisuus on ihmeellinen, teknologia antaa meille rauhan. Teknologia on jo meillä, tuloillaan, syntymässä. IsoBritannia on varautunut 10

kuluttamaan arvioidut 400 miljoonaa pun taa lastensuojeluun – te olette jo lukeneet tästä; Family Intervention Project asettaa kuningaskunnan 20 000 heikoimpaan ko tiin valvontakamerajärjestelmän, yksityiset turvallisuusyhtiöt valvovat ruokalautasia se kä kotiintulo ja nukkumaanmenoaikoja.2 Vuoden 2007 joulukuussa Helsingin Sano mat uutisoi 100150 uuden valvontakameran asentamisesta Helsingin keskustaan vuo teen 2010 mennessä.3 Valvontakamerat ovat lisääntyneet myös kouluissa. Maakuntalehti Ilkka antaa hyviä siteerauksia: ”Kamerat ei vät ole itseisarvo eivätkä ne poista ongelmia, mutta niillä on rauhoittava vaikutus. Alussa ne varmasti keskusteluttavat, mutta valvon taan tottuu.” ”On hyvä, että nuoret tietävät, että he ovat kontrollin alla.”4 Opetushalli tuksen linjauksen mukaan valvontakamerat

asennetaan kaikkiin uusiin ja peruskorjat taviin kouluihin.5 Nyt kansalaiset Suomessa asentavat valvontakameroita omiin yksityi siin tiloihinsa6 – ammattimainen valvontaka mera Claes Ohlsonilta maksaa 159 €.7 Valvontakameroiden lukumäärän mo ninkertaistuminen ei vielä ole se tekno fantasia, joka poistaisi pahuuden keskuu destamme; ammattitaidottoman prekaarin harittava katse neljään tai kahdeksaan jae tulla valvontaruudulla ei ole se tieteellinen tyydytys, jota luvattiin. Viseumyhtiön pa tentoima Intelligent Moving Camera, IMC, tuttavallisesti the bug, reagoi omaaloittei sesti epätavalliseen tai antisosiaaliseen lii kehdintään, zoomaa lähemmäs ja kerää to distusaineistoa kasvoista ja vaatteista. Vi seumin luoma ohjelma etsii videokuvas ta viittäkymmentä epäilyttäväksi kuvailtua piirrettä.8 Viseumin toimitusjohtaja Stuart Thompson myöntää, että IMCvalvontaka mera voi seurata ja tallentaa tunnistetietoa aikeiltaan viattomasta henkilöstä, mutta kiistää, että se voisi olla tungettelevaa, kos ka ”viattomalla ei ole mitään pelättävää”.9 Viseumin kotisivujen aidoissa Youtube esimerkkivideoissa hämmentyneet nuoret collegepuvuissaan kääntävät katseensa hei tä seuraavaan kameraan.10 Facial Recognition Systems, FRS, on koodia, ohjelmaperhe, joka huokeasti ja ole tetun onnistuneesti tunnistaa videotallen teista kasvoja. FRS:n viehätys on, ettei se vaadi kohteensa osallistumista tai lupaa: ohjelman suorittamana nimeämisestä tulee toimijaton automaatio ja kyvytön osaaika työntekijä väistyy hidastamasta kontrollia. Euroopan Unioni on rahoittanut tutkimus projekti The Automatic Detection of Abnormal Behaviour and Threats in Crowded Spaces eli Adapts’ia kolmella miljoonalla eurolla kehittääkseen ohjelmia, jotka havaitsisivat ja identifioisivat seurantalaitteiden reaali aikaisesta materiaalista epäilyttäviä henki löitä heidän äänenkorkeutensa, eleidensä ja liikkeidensä perusteella. Adaptsin puh das tarkoitus on suojella kansalaisia ja hei dän omaisuuttaan terrorismilta, rikoksilta ja mellakoilta.11 Loughboroughn yliopistossa tieteentekijät kirjoittavat koodia, joka tun nistaisi henkilöiden liikkeitä ja ilmeitä ana lysoimalla asetta kantavat rikolliset henki löt, ennen kuin he syyllistyvät rikokseen.12 Madridin Polyteknisen yliopiston tekoäly tutkimuksen laitos esitti vuonna 2008 algo ritmin, joka ei ainoastaan tunnista ja kate gorisoi ilmeitä vaan laskee henkilön ilmeen todennäköisen evoluution, hänen tulevan ilmeensä.13

Banksy on niin kovin muodikas. Kuva: lewishamdreamer (flickr)

FRS on suurelta osin vain tuttuja kas voja ellei tunnistettuja piirteitä voida liittää nimeen ja sosiaaliturvatunnukseen – mutta kasvot ovat henkilön julkisin tunniste, läs nä passeissa, ajokorteissa, Facebookissa ja vuosikirjoissa. Kasvoja on jo kauan voitu vanhentaa poliisin tarpeisiin; muistatko kou lukuvat yläasteella? Niiden avulla henkilöä voidaan valvoa läpi elämän. Kasvojen paljas taminen vailla naamioita on länsimaalaisen kulttuurin sosiaalisen vuorovaikutuksen ole tus ja lähtökohta. Kasvojen peittäminen tai naamioiminen vihjaa jo syyllisyyttä tai pe tosta – ja itse asiassa, on Suomen lainsää dännössä rikollista. Koska syyttömällä ei ole mitään pelättävää eikä tarvetta salai suuksiin, olisi itsessään epäsosiaalista käyt täytymistä vastustaa hiljaisen teknologian mahdollistamaa kattavaa valvontaa. Viaton

ei tarvitse yksityisyyttä. Kun teknofantasia saavuttaa kliimaksinsa, saapuu verkottunut valvontakamerajärjestelmä, moderni panop ticon. Panopticonissa olemme aina nähtävil lä emmekä tiedä, milloin meitä tarkkaillaan. Julkinen halu valvontaan kertoo, että olem me kaikki potentiaalisia rikollisia, tekemäisil lämme väkivaltaa. Valvonnalla ei ole kasvoja ja rauha sekä keinokuituasuiset poliisit ovat pian täällä. Sanna Uuttu

veli+valvoo+koululaisia+ulkona+ja+sis%C3%A4ll%C3%A4 [5] http://www.mtv3.fi/uutiset/arkisto.shtml/ arkistot/kotimaa/2008/04/634660 [6] http://suomenkuvalehti.fi/muualta/yle-uutiset-paauutiset/ valvontakameralla-halutaan-seurata-myos-perheenjasenia [7] http://www.clasohlson.fi/Product/ Product.aspx?id=69325536 [8] http://www.timesonline.co.uk/tol/news/ uk/crime/article1655200.ece [9] http://www.timesonline.co.uk/tol/news/ uk/crime/article1655200.ece [10] http://www.viseum.co.uk/Demonstrations/examples.html

Lähteet

[11] http://cordis.europa.eu/fetch?CALLER=FP7_SECU-

[1] http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/7384843.stm

RITY_PROJ_EN&ACTION=D&DOC=37&CAT=PROJ&Q

[2] http://www.express.co.uk/posts/

UERY=0123c481a2a5:c013:57928dfd&RCN=91158

view/115736/Sin-bins-for-worst-families

[12] http://www.timesonline.co.uk/tol/

[3] http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Helsinkiin+tul

news/uk/crime/article1655200.ece

ee+sata+uutta+valvontakameraa/1135232287390

[13] http://www.sciencedaily.com/

[4] http://www.ilkka.fi/Article.jsp?article=442625&Title=Iso

releases/2008/02/080223125318.htm

Kuva: Kalle Videnoja

letetaan seuraavaa. Nuorena eräs lempikirjoistasi oli Tolkienin Sormusten herra, ja tykkä sit ihan pipona Tähtien Sodasta. Ehkä kyseisten eeposten eskapistinen fantasia valloitti sydämesi, ja jäit genreen vähän jumiin; tulit teininä tai parikymppi senä lukeneeksi hyvän kasan lasten ja nuor ten osaston suomennetusta miekka ja ma gia -tarjonnasta, tai ehkä kahlanneeksi sci fin klassikkoteoksia. Kirjahyllysi täyttyi hil jalleen teoksista, joiden kannessa komeile vat lohikäärmeet, keskiaikaisiin hepeneisiin varustautuneet uhkeat seikkailijattaret, ava ruusalukset ja mitä vielä. Mutta sitten tapahtui seuraavaa: pääsit yliopistolle lukemaan filosofiaa. Tässä vaka vamielisessä ja sarkastiseen kulmienkohot teluun taipuvaisessa seurassa ei alkuunkaan sovi paljastaa sitä arkaa seikkaa, että oike astaan tykkää scifistä tai fantasiasta: se on suuri häpeä ja sosiaalinen tahra. Kirjallisuu den lajeina ne ovat vähintäänkin vähä-älyi siä, ylikaupallisia ja muutenkin vähän nolo ja. Niinpä kirjahyllyäsi peittää nyt suuri kiu saannuksen viikunanlehti. Eikä syyttä: suurin osa scifi- tai fanta siakirjallisuudesta on puhtaasti vähä-älyistä viihdettä. Niitä tuotetaan hyllymetreittäin vain ja ainoastaan siksi, että helppolukuinen eskapismi myy kuin lennokkiliima yläasteen pihalla. Mutta mikä siis eteen filosofille, joka tahtoo pitää kiinni tästä ankeaan realismiin kuristautumattomasta genrestä, mutta silti mielii säilyttää katu-uskottavuutensa vaka vasti otettavan kirjallisuuden ystävänä? En simmäisenä askeleena kannattaa kalibroi da oma arvostelukykynsä pudottamalla heti

tällä silmänräpäyksellä käsistään ne Robin Hobbit ja Robert Jordanit. Neil Gaiman ja Ursula LeGuin menettelevät vielä, mutta on hyvä tietää niidenkin edustavan puhkiluet tua valtavirtaa. Hyvänä standarditeoksena ja vertailu kohtana sille, mitä tarkoittaa älyllisesti kunnianhimoinen scifi/fantasia toimii esimer kiksi filosofiastakin väitelleen brittikirjailija China Miévillen useita palkintoja niittänyt Perdido Street Station. Kyseinen kirjailija tekee selvän pesäeron Tolkienin jalanjäljis sä kulkevaan eskapistiseen ja lohdulliseen keskiaikafantasian traditioon, ja tarjoaa ti lalle lukijalle säälimätöntä todellisuutta raa kana syöttävää urbaania steam-punkia, joka ammentaa enemmän fantasian unohdetuis ta klassikoista, kuten Mervyn Peaken Gormenghastista, sekä 1920–30 -lukujen Weird Tales -pulp-lehdessä ilmestyneestä primor diaalisesta mielikuvituksen lennosta. Muita hyviä vertailukohtia ovat M. John Harrisonin tuotanto 1970-luvulta läh tien, K. J. Bishopin The Etched City, Jeff Vandermeerin City of Saints and Madmen (suom. Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki), Ian R. MacLeodin The Light Ages, tai Justina Robsonin Natural History. Viimek si mainitun Mappa Mundi lienee erityisesti mielenfilosofiasta tai kognitiotieteistä kiin nostuneiden mieleen. Kotimaisesta kirjoit tajakaartista esimerkiksi Johanna Sinisalo on kunnostautunut laadukkaamman SF:n esitaistelijana: esimerkiksi tämän trollpunkmerkkiteos Ennen päivänlaskua ei voi voitti taannoin Finlandia-palkinnon, ja sittemmin kansainvälisen James Tiptree Jr. -palkinnon. Kun SF-moskaa diggailevien sivistynei den ja laatutietoisten ihmisten keskinäinen

mielipiteiden jakaminen ja vaihtaminen saa erityisen kurttuotsaisia piirteitä ja pääsee eskaloitumaan, se tyypillisesti manifestoituu havaittavaan maailmaan erilaisina palkintoi na. Noteerattavimmat näistä ovat SF-ske nessä World Fantasy Award, Nebula Award, Arthur C. Clarke Award sekä Locus Award. Laatutietoinen tai sellaiseksi aikova SF-fani voi aloittaa autodidaktisen snobbailun laati malla lukulistan näiden palkintojen voittajis ta ja/tai kärkiehdokkaista. Koska palkintokomiteoiden haaviin jää vain murto-osa mahdollisesti kaikesta kiin nostavasta ja ne edustavat lopulta aika va likoituneita makunystyröitä, on syytä myös tiedostaa muut suodatinmekanismit. Fandom, tuo mielikuviemme finninaamaisten scifinörttien aggregaatti, tuottaa huomatta van määrän laadukkaita lehtiä, joiden kirjaarvosteluissa ironisoiden lytätään kaikki sel lainen scifi ja fantasia, jota tähän mennessä olet luultavasti joko pitänyt kivana ajanviet teenä tai syynä välttää koko kirjallisuuden genreä. Suomessa tällaisten SF-suodattimi en lippulaiva on neljästi vuodessa ilmestyvä Tähtivaeltaja; kansainvälisestä journalistiikas ta voidaan mainita esimerkkeinä Locus sekä 3rd Alternative. Näiden lehtien akateemisen kirjallisuuskritiikin ja -analyysin taso on riit tävän korkea, jotta filosofiälyköksi identifioi tuvakin voi niitä lukea ihan häpeilemättä. Myönnettäköön, että edellä mainitussa on melkoinen urakka. Toinen kätevä vaihto ehto on, että ostaa divarista venäläisiä klas sikoita ja Nobel-kirjailijoiden teoksia, repii niistä kannet irti ja liimaa rakkaiden möhkö fantasiakirjojen päälle. Eikä kerro kenellekään. Markus Neuvonen 13

Kuvat: Sam Javanrouh / Toronto Zombie Walk 2008

Henkilöt:

Reima Härkönen Anita Mönkkönen Markus Rauta Tiina Pösö

Kirjoittanut Kalle Videnoja

maailmaa, ja kuinka mä olen, ja sä olet, ja tää kaikki... yks tositär keä... niinku joku kyynel valtameressä. Ja sit mä en saanut enää unta. [Heilauttaa kättään ja pudistaa päätään.] No ei sen väliä... MÖNKKÖNEN: Joo, mä tiedän. Mä mietin joskus ihan samaa. Niinku et mikä hemmetin hösis meillä on täällä. Jotenkin kaikki on tällaista yhtä samaa suurta draamaa. Jos se lop puisi yhtäkkiä, niin kuka muka edes huomaisi mitään?

1. NÄYTÖS 70-luvulla rakennetun kerrostalon aula. Aulassa on suuret lasiikkunat, joista näkyy harmaata asfalttia ja harmaata seinää. Aulassa on matala pöytä, kaksi Artekin nojatuolia ja muovipalmu. Seinässä on hissi, jonka ovet ovat metallia ja kehys koivupaneelia. Seinällä roikkuu vedos Monét’n maisemamaalauksesta. Maalauksessa on joki, jonka yli kulkee kaarisilta, ja lumpeita. Reima Härkönen ja Anita Mönkkönen seisovat keskellä aulaa pitkästyneen oloisina. HÄRKÖNEN: Jösses totakin kuvaa. [Osoittaa vedosta.] Kuka hemmetin separi näitä mestoja sisustaa? Joku talkkari? MÖNKKÖNEN: Mikä sulla on? Sä olet ollut koko päivän ihan tolkuttoman äkäinen. HÄRKÖNEN: Äh, en mä tiedä. Jotenkin vaan tää mesta. Ihan niinku joku saatanan norsu. Pystysuoria linjoja ja ahavoitunutta betonia. Tää harmaus vaan vetää jotenkin matalaksi. Ja mä nukuin kans aika huonosti. Ajattelin vaan jotain planeettoja ja

HÄRKÖNEN: Just. Muistatko Palomaan Jukan? Mun naapurin silloin kun asuin vielä Vanajantiellä? MÖNKKÖNEN: Joo, muistan. Se oli se tyyppi, joka nussi Tiinaa kun sä olit duunimatkalla jossain Saksas sa? Sellanen pitkä ja tumma. Aika karvainen... HÄRKÖNEN: Joo, Sveitsissä. Niin, siis sehän oli tosi skarppi kundi. Vähän ehkä holtiton välillä. Just niinku vähän sellainen boheemi, soitti jotain ukuleletta ja kirjoitteli jotain juttuja, en mä tiedä. Oli sillä loppututkinto jostain humanismista mut ei se kauheasti näyttänyt duunia puskevan. Tiina tykkäsi juuri sellaisista kundeista. Niin joo, mikäköhän siinä oli. Se nai sit kuitenkin mut, ja mä olin kuitenkin rehellinen it-konsultti silloin kun tavattiin. Tai siis Tiina jakso koko ajan muistuttaa mua siitä, et ollaan tosi erilaisia ja se oli sitä mieltä, ettei meidän homma voisi koskaan toimia. Siis ainakin ensimmäisinä vuosina. Joku meidät piti kuitenkin yhdessä. Saatiin Anterokin ja kaikki meni ihan ok tosi pitkään. Tai ainakin mä luulin niin... Mutta siis se Jukka. Silloin kun

oltiin vielä sen kanssa väleissä ja hipattiin yhdessä, sillä oli jokus tapana lähteä filosofoimaan. Sillä oli joku tosi selkeä näkemys siitä, mitä on hyvä elämä. Ja sitä se halusi toteuttaa itse jotenkin ihan kybällä. Sillä oli aina joku itseparannusproggis meneillään. Se söi terveellisesti, treenasi aika tosissaan, jotain se kai meditoikin. MÖNKKÖNEN: Joo, mä muistan sen kyl ihan hyvin. Musta se oli kyl aina jotenkin vähän epämielyttävän oloinen hiippari. Tai siis, sehän tiesi aina kaikesta kaiken. Olihan se kyllä ihan skarppi ja muutenkin hyvän näköinen. Yritti aina pokailla mua, mut en mä kyllä oikein lämmennyt. Joku siinä oli. [Tauko.] No, jos totta puhutaan, en mä suakaan ollut koskaan ajatellut sillä tavalla. [Nauraa ja iskee Härköselle silmää. Vakavoituu.] Mutta enpä olisi kyllä ajatellut montaakaan asiaa sillä tavalla miten, ne sitten menivät. HÄRKÖNEN: Joo, totta. Ihan sama siinä Jukassakin. Se oli siis tosi elinvoimainen kaveri. Ajattelin, että se eläisi varmaan ikuisesti. Ja voi hyvä jumala, kuinka mustasukkainen olin kun sain tietää siitä ja Tii nasta. Tunsin itseni täysin turhaksi. Olisin halunnut tappaa sen jätkän. MÖNKKÖNEN: Älä nyt. Ihan hyvin sulle kävi sitten kuitenkin. [Hymyilee.]

MÖNKKÖNEN: Hyi helvetti! Mitä noi on? RAUTA: Eh... Reima? HÄRKÖNEN: Joo, joo. Mun piti selittää tää jo aikaisemmin, mutta en jotenkin vaan pystynyt... Mutta siis Markus on auttanut mua tän yhden jutun kanssa jo pitkään. Mä siis... silloin kun kaikki tapahtui niin mä... Ei paskat! Mennään, mä näytän sulle! [Härkönen marssii Raudan ohi hissiin. Rauta kohottaa kulmiaan ja katsoo merkitsevästi Mönkköseen. Rauta seuraa Härköstä hissiin ja viittoo Mönkköstä mukaan. Rauta estää hissin ovea sulkeutumasta. Mönkkönen hyppää hissiin. Hissin ovi sulkeutuu.]

2. NÄYTÖS Kellari. Kanaverkkoa, betonia ja lautaa. Sekalaista romua. Hissin ovi toisessa kulmassa. Toisessa läjä metallikettinkiä, johon kytkettynä Tiina Pösö. Pösön vaatteet ovat riekaleiset ja ilmiasu mädäntynyt, otsasta paistaa kallo ja silmät ovat haaleat, kuin sokealla. Mönkkönen, Härkönen ja Rauta seisovat hissin avoimen oven edessä. PÖSÖ: Gruuaah gruaah kargkarg!

HÄRKÖNEN: Niin, en vaihtaisi osia kenenkään kanssa. [Hymyilee. Istuutuu toiselle tuolille.] Mutta siis kuinka helppoa oli antaa Jukalle anteeksi. Siis sitten kun lopulta sillekin kävi niin kuin kävi. Koko juttu tuntuu niin traagiselta. Ensin tyyppi vedättää täällä liian ison päänsä, täydellisen hymynsä, met risen kyrpänsä ja tukin paksuisten käsivarsiensa kanssa. Ja kohta se on jossain kuopassa sellofaaniin käärittynä.

[Mönkkönen kiljaisee kauhuissaan ja kaatuu taaksepäin hissiin.] MÖNKKÖNEN: [Itkee.] Tämä haju! Ei, ei, ei! HÄRKÖNEN: Tiina, rauhoitu. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin. Rauhoitu.

MÖNKKÖNEN: [Kurtistaa otsaansa ja mutristaa huuliaan.] Älä ajattele sitä. Se on ohi nyt. Niin oli tarkoitettu.

RAUTA: Joo, tosi hyvin [sarkastisesti]. Ota vaan iisisti. Tätä tää nyt on.

HÄRKÖNEN: Joo, tiedän. Tiedän. Mutta silti...

PÖSÖ: Grugaah! Gronk broollh!

MÖNKKÖNEN: Mikäköhän sitä yhtä viivyttää? Pitäisikö hän meidän käydä tuolla ylhäällä hakemassa se?

RAUTA: Joo, joo neiti. Meillä on sulle sapuskat. [Kävelee varovaisesti lähemmäs Pösöä ja heittää perkuujätteet tämän jalkoihin. Pösö hyökkää jätteiden kimppuun ja alkaa syödä niitä ahnaasti.]

HÄRKÖNEN: Anita, kuule. Mun on pitänyt ker toa sulle yksi juttu jo pitkään... MÖNKKÖNEN: [Huolestuneena] Ai? Mitä? HÄRKÖNEN: Hm. Tämä on vähän vaikeaa... [Hissistä kuuluu kolahdus.] No, siis mun pitää näyttää sulle jotain. Siksi me ollaan täällä. Tämä ei liity mitenkään suhun tai meihin. Ja mulle ei oikeasti oltaisi voitu määrätä parempaa kumppania kuin sinä. Tunnen ihan rehellisesti oloni etuoikeutetuksi. Ja rakastan sua. Mutta... [Hissin ovi aukeaa. Markus Rauta astuu hissistä. Hänellä on kädessään sanko, joka on täynnä kalan perkausjätteitä.] RAUTA: Sori, mulla kesti vähän. Tässä on nää kalanpäät. Sun pitää Reima oikeasti päättää, mitä haluat tän jutun kanssa tehdä. Tää ei ole oikein. Siis ei oikeasti ole. Tää on moraalisesti vaan niin väärin ...ja esteettisesti myös. Ja mitä sä luulet tapahtuvan, jos me jäädään kiinni?

MÖNKKÖNEN: [Niiskuttaa.] Onko toi Tiina? Mä luulin... HÄRKÖNEN: Joo, on. Ja kyllä, olet oikeassa. Se oli yksi niitä. Mut en mä voinut antaa sitä niille. [Purskahtaa itkuun.] Mä rakastin sitä... RAUTA: Joo, mä en tiedä, miten olen saanut itseni tällaiseen sotkuun. Siis toi on nyt ollut täällä kohta pari vuotta. MÖNKKÖNEN: Mutta... Mutta... Niin oli tarkoitettu... Ette te vaan voi... Ette te vaan voi... Jumala halusi sen niin... Te ette voi... HÄRKÖNEN: [Niiskuttaa.] Siis se oli melkein alussa. Tiina sai tartun nan. Mä ajattelin, että se voidaan parantaa... Ja nyt se on ollut täällä. Markus oli kiltti kun auttoi mua. Mä vaan en voi antaa sitä niille. Ja nyt jos ne saisi tietää, että olen piilotellut yhtä täällä, niin mut varmaan ammuttaisiin saman tien. Mä en tiedä, mitä pitäisi tehdä. RAUTA: Mä olen sanonut, että voin tappaa sen. Tää on siis

”Se oli ainoa keino pelastua! Jumala tiesi sen! Ja meidän piti uhrata lähimmäisemme. ”

vähän stressaavaa mullekin. Siis mun kellarihan tää on. Ja mun talo. Jos totta, puhutaan niin mä en ole yhtään niin varma, että koko epidemia ja sota ja kaikki olivat oikeasti Jumalan suunnitelmaa. Mä haluaisin vaan olla rauhassa. MÖNKKÖNEN: Se oli ainoa keino pelastua! Jumala tiesi sen! Ja meidän piti uhrata lähimmäisemme. Satuttaa eniten niitä, joita rakastamme. Meidän piti ymmärtää se... Jumalakin uhrasi...

MÖNKKÖNEN: Ja Markus! Te olitte mun ainoat ystä vät! Ja täällä ootte vaan piilotelleet ton yhden kusipään zombie-vosua! Voi saatanan äpärät! Voi vittu! [Rauta yrittää ottaa lapion Mönkköseltä. Mönkkönen lyö Rautaa lapion lappeella kasvoihin. Rauta peittää kasvonsa käsiinsä ja astuu taaksepäin.] HÄRKÖNEN: Anita, rakas! Ei me voida, ei me vaan voida...

RAUTA: Ei aivan sellaista rakkautta, jota olisin toivonut... HÄRKÖNEN: Tiina, kuuntele! Ajattelin, että sun olisi tiedettävä...

MÖNKKÖNEN: [Ryntää ryntää lapio tanassa kohti kalanjätteisiin keskittynyttä Pösöä.] Ei! Sen on kuoltava!

MÖNKKÖNEN: Teidän on päästävä siitä eroon! Se pitää tappaa ja haudata sellofaanissa! Kukaan ei saa tietää!

[Mönkkönen kalauttaa Pösöä lapiolla takaraivoon. Pösö lyhistyy kasvoilleen kalan jätteiden päälle.]

RAUTA: Niin mä olen yrittänyt koko ajan sanoa.

HÄRKÖNEN: Ei, Anita! Pois sieltä!

HÄRKÖNEN: Mutta en mä voi! Luuletteko että mä en muka ymmärrä mitä tämä tarkoittaa? Se on mun lapsen äiti! En mä voi vaan tappaa sitä! Tämä on ihan hullua! Meidän pitää miettiä, mitä vaihtoehtoja meillä on. Siksi halusin, että sä tiedät.

[Rauta säntää Mönkkösen luo ja kiskoo tätä kädestä.]

MÖNKKÖNEN: Mitä! Siis sulla on koko ajan ollut tällainen pikku salaisuus täällä! Ja nyt ajattelit kertoa mulle! Siis helvetti! Koko se aika, mitä ollaan oltu yhdessä... Pelkkää valhetta! [Tarttuu lapioon ja uhkaa Härköstä.] Mä siis niin hyvin voisin vetästä sut pötkölleen tällä astalolla...

RAUTA: Ehkä, mutta tule nyt helvetissä...

RAUTA: [Astuu Mönkkösen ja Härkösen väliin.] Hei, rauhassa nyt. Oikeasti, meidän on mietittävä tämä juttu rauhassa ja tehtävä joku päätös. HÄRKÖNEN: Mä en voi tehdä sitä. Mä en vaan voi... MÖNKKÖNEN: Hullut! Se on pakko tappaa! Heti!

MÖNKKÖNEN: Saatanan äpärä! Nyt se on kuollut. Ja tätä te muka ette voineet tehdä. Kuollut!

[Pösö tekee maasta arvaamattoman loikan Raudan ja Mönkkösen päälle. Rauta ja Mönkkönen yrittävät perääntyä, mutta liukastuvat perkuujätteisiin. Pösö repii ja puree Rautaa ja Mönkköstä. Huutoa ja kamppailua. Härkönen seisoo jähmettyneenä hissin luona.] PÖSÖ: Gruaah! Kraal! [Rauta ja Mönkkönen makaavat maassa liikkumattomina. Pösö kaivaa Raudan mahasta sisälmyksiä ulos.] MÖNKKÖNEN: Ei... ei... Rakastin sinua... Ra kastin sinua... [Vajoaa maahan. Itkee.]

HÄRKÖNEN: Älä... [Alkaa taas itkeä.]

Kuva: Vesa Korkkula

turpaan tulee ja paskaa lentää Friedrich Nietzsche: Tragedian synty Suomentaja Jarkko S. Tuusvuori. Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere. (Alkuteos Die Geburt der Tragödie aus dem Geiste der Musik julkaistu 1872)

ragedian synty tuo esiin nuoren Nietzschen. Varttuneempi Nietz sche olisi katsonut valtavalla hal veksunnalla kirjassa käytettyä schopenhauerlaista käsitteistöä ja kyvyttömyyttä ottaa kriittistä etäisyyttä Wagneriin. Teoksen kantava ajatus on kreikkalai sen tragedian ja ylipäätään taiteen hahmot taminen apollonisen ja dionyysisen jumal hahmon kautta. Näitä ei tule nähdä toisensa poissulkevina: kahden voiman yhdistymisen tuloksena syntyy tragedia. Nietzschelle nä mä voimat murtautuvat esiin luonnosta it sestään ilman inhimillisen taiteilijan välitystä ja hallitsevat helleenistä olemusta. Apolloninen elementti on muodollinen. Sen maailma jäsentyy kuvallisesti. Apollon on muotoa antava, asioita esiin piirtävä voi ma, ja siksi se lähestyy kuvaa. Kuvan kaut ta apolloninen löytää sopivan etäisyyden asioihin. Se mahdollistaa viileän etäisyyden oton, josta käsin voi nauttia suhteestaan todellisuuteen. Ilman dionyysistä vastapainoa apolloni suus taantuu passiiviseksi sivustaseuraami seksi. Dionyysinen elementti puolestaan ko rottaa taide-elämyksen niihin mittoihin, joi hin uskoakseni päästiin esimerkiksi GG Alli nin keikoilla: turpaan tuli ja paska lensi.

Jos apolloninen edustaa nautintoa tai teellisten kuvien luomisen suhteen, edustaa dionyysinen puolestaan huumaantumista, jossa kokija menettää yksilöllisyytensä ja ni voutuu yhteyteen luonnon ja muiden ihmis ten kanssa. Dionyysisyys on muodon puu tetta, musiikin voiman kokemista vahvalla ruumiillisella aspektilla. Tämä on mielestäni tärkeä huomio länsimaisen filosofian histo rian kaanonin valossa, sillä mitä muutakaan suuri osa sitä on kuin kokemuksellisuuden ja ruumiillisuuden halveksuntaa? Tästä poik keamiselle on aina paikkansa ja hetkensä. Dionysos, tuo viinin, juopumuksen ja pyhän hulluuden jumala, on fyysistä huu maantumista, haltioitumista ja päihtymistä konkretisoituessaan haltioitumisena, huu mana ja dionyysisten hurmahenkien hehku vana elämänä. Tämä huumaantuminen on toisenlaista nautintoa kuin se, mitä apollo ninen katselu tuottaa. Siinä on kyse rajojen murtumisesta, yksilön identiteetin rajojen häviämisestä ja huuman täyttämästä todel lisuuteen yhdynnästä. Dionyysinen aspekti murskaa kaiken oletetun olemassaolon pe rimmäisen merkityksen. Nietzsche kiinnittää katseensa näihin kreikkalaisen taiteen jumaluuksiin ja tun nistaa niissä kahden syvimmältä olemuk seltaan erilaisen taidemaailman eläväiset ja näkyväiset edustajat. Apollonin kautta voidaan saavuttaa vapahdus näennäises tä, kun taas Dionysoksen salaperäisen juh lahuudon alla räjähtää yksilöitymisen lumo kappaleiksi ja avautuu väylä olioiden sisim pään ytimeen. Dionyysistä aspektia painot taen Nietzschen viesti tuntuu olevan se, et tä taidetta ei tule nähdä itsehillintänä ja sopusuhtaisuutena.

Tämä mielessä pitäen Nietzsche aset taa toivon saksalaisten säveltäjien varaan. He voisivat tuoda takaisin dionyysisen ta van kokea taide. Nietzschelle Wagnerin mu siikissa dionyysinen henki heräsi uudelleen henkiin. Mielestäni osuvampaa on kuitenkin katsoa sen syntyneen uudelleen suurissa 90-luvun konemusiikkitapahtumissa, kuten Berlinin Love Paradeissa tai Lontoon autio tuneissa ja hylätyissä tehdashalleissa pide tyissä raveissa. Toivoa ei siis saksalaisten sä veltäjien dionyysisen potentiaalin suhteen kannata heittää pois, kuunnelkaa vaikka Bo ys Noizea. Toki paikoin tipuin hieman kärryiltä Tragedian syntyä lukiessani. Esimerkiksi tä män kohdan ymmärtäminen olisi ehkä vaa tinut sieniretkellä käyntiä: ”Eikö ihmisen, joka on tähän tapaan painanut korvansa ikään kuin maailmantahdon sydänkamarin seinään, joka tuntee, kun raivoava halu olemassaoloon tulvii sieltä kaikkiin maailman suoniin kuin jylisevä virta tai kuin hennoimmin haaroittuva puro, eikö hänen pitäisi yksin tein hajota kappaleiksi? Hänenkö pitäisi kestää kuulla, kuinka kaikuvat lukemattomat nautinnon ja tuskan huudot maailmojen yön avaruuksista.” Tuusvuoren suomennos on elävää kiel tä ja uskoakseni alkuperäistekstin elävä ja myöntävä iloisuus paistaa myös suomen nokseen, vaikka häpeäkseni joudun myön tämään, että en Nietzscheä ole alkuperäis kielellä lukenut. Vesa Korkkula

ikäli on joskus osallistu nut inhimilliseen kom munikaatioon, on toden näköisesti myös törmän nyt tilanteeseen, jossa kommunikoivat osapuo let ovat erimielisiä. Tällainen tilanne saattaa äityä jopa väittelyksi, jonka päämääränä on luullakseni saada toinen osapuoli omaksu maan se näkemys, jota ensimmäinen yrittää puolustaa tai vähintään tyrehdyttää toisen argumentaatio pisteeseen, jossa hän ei ai nakaan enää kykene kyseenalaistamaantoi sen näkemystä uskottavasti. Filosofiassa (ja tieteessä yleisesti) ky seinen inhimillinen taipumus ilmenee eri laisina koulukuntina, suuntauksina ja yk silöiden välisinä erimielisyyksinä. Kärjiste tysti tässä on kyse siitä, että osapuolten

kyllästyessä jatkuvaan väittelyyn ja erimie lisyyksiin ilman selkeitä voittoja (siis toisen näkemysten alistamista suhteessa omiin), on paljon helpompi eriyttää väittely sinne, missä näitä voittoja on mahdollista saavut taa. Tämä on mahdollista tietysti siellä, mis sä esiintyy potentiaalista käännytettävää ih mismassaa, joka on valmis omaksumaan uu denlaisia näkemyksiä (siis alistamaan omat käsityksensä). Tällaisen ihmismassan ole massaolosta kertoo uusi syntyvä koulukun ta. Ominaista sille on puolustaa tiettyjä nä kemyksiä, jotka eivät ole redusoitavissa tai täysin yhtäpitäviä minkään jo olemassaole van koulukunnan kanssa (historiallisilla kou lukunnilla ei ole niinkään merkitystä, sillä kyse on silkasta yrityksestä aktualisoida oi keassaolemista, mikä vaatii aina vastapoo likseen väärässäolemista, mikä taas vaatii

reaalisen väärässäolijan – muuten kyseessä ei ole varsinainen väittely, josta voittoja voi daan saavuttaa). Yhdessä koulukunnan jäsenet voivat saavuttaa kollektiivisia oikeassaolemisen moduksia rypemällä omissa totuuksissaan ja kritisoimalla (vääristämällä, yli- tai ali-tul kitsemalla, ynnä muulla sellaisella, mikä tie teeseen ja oikeassaolemisen tahtoon kuu luu) muiden koulukuntien näkemyksiä ilman aikomustakaan ottaa positiivisia vaikutteita omiin käsityksiin. Orgastisimpia kollektiivi sen oikeassaolemisen kokemuksia saavute taan silloin, kun jokin olemassaolevista kou lukunnista saatetaan sellaiseen väärässäole misen tilaan, jossa sitä tunnustavat yksilöt menettävät itsekin uskonsa sen edustamiin näkemyksiin ja ovat näin pakotettuja ainakin osittain muuttamaan omia uskomuksiaan, ja kuten usein käy, uskomukset käyvät tällöin lähemmäksi vanhojen kilpailijoiden voitok kaita näkemyksiä – ainoastaan paatuneim mat yksilöt ovat valmiita säilyttämään van hat vääriksi osoittautuneet uskomuksensa. Heistä tulee tällöin väärässäolijoita par exel lence, joista on mahdollista pumpata voiton nektaria yhä uudestaan ja uudestaan – ell eivät he sitten kykene löytämään uutta, tar peeksi mahtavaa laumaa kannattajikseen. Mikäli tarpeeksi osuvaa kilpailijaa ei tahdo muualta löytyä, on oikeassaolemisen aktualisoimiseksi ryhdyttävä koulukuntien sisäiseen välienselvittelyyn, jossa ovat ky seessä täsmälleen samat motiivit ja välineet (lukuun ottamatta ehkä suurempaa henkilö kohtaisuuksien määrää) kuin suunnattaessa huomio kauemmas omasta samanmielisten joukosta. Tällöin palataan kuitenkin usein väistämättä kvantitatiivisesti suppeammille tasoille joukon jakaantuessa koulukuntien sisäisiin samoin ajattelevien ryhmiin. Kvalitatiivinen oikeassaolemisesta koettu ekstaasi taas kasvaa sitä mukaan, mitä lähempää oman ajattelun kiintopistei tä voittoja on mahdollista saavuttaa. Euforia on myös (kai itsestään selvästi) sitä suurem pi, mitä pienempi joukko on voitosta saata vaa oikeassaolemisen kokemusta jakamassa. Silti on todettava, että vain oikeassaolemi sesta riippuvaisimmat yksilöt ovat valmii ta ottamaan täysin henkilökohtaisia riskejä, jolloin palkintona on tietysti täysin jakama tonta, tiettyyn suuryksilöön redusoitavissa olevaa oikeassaolemista, mutta myös ikä vä mahdollisuus päätyä väärässäolijaksi par exellence, josta nouseminen on, jos ylipään sä mahdollista, kivuliasta, työlästä ja ennen kaikkea nöyryyttävää. Joka tapauksessa en sin mainittujen yksilöiden urotöistä saamme

”Heistä tulee väärässäolijoita, joista on mahdollista pumpata voiton nektaria yhä uudestaan ja uudestaan.”

kuulla lukuisilta muilta (alistuneilta) henki löiltä tai voimme lukea heistä kirjoista (usein käymme jopa kirjoittamassa heidän ajatuk sistaan pieniä yhteenvetoja, joista voimme kerätä opintopisteitä1) mutta jälkimmäisis tä emme usein saa kuulla juuri mitään. He haipuvat historian hämäriin, paitsi silloin, kun heidät nostetaan pönkittämään tiettyä oikeassaolemisen modusta, mutta kuten jo todettua, tällöin kyse on silkasta deskripti osta ja muistiinpalauttamisesta, ei uudesta mahdollisuudesta kasvattaa oikeassaolemi sen euforiaa voittojen kautta. Keskeistä oikeassaolemisen metsästyk sessä on identifioitua tiettyyn voittoisaan strategiaan, jonka kautta oikeassaolemisen mahdollisuuden aktualisointi on todennä köisintä. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että historian suurimmat oikeassaolijat ovat olleet myös suuria takinkääntäjiä, siis varsi naisia strategikkoja (muun muassa Berkeley, Husserl, Wittgenstein, Luther nyt ainakin, vain joitakin mainitakseni). Kuitenkin yksi lön konstituointi tietyn koulukunnan (stra tegian) kannattajaksi on vain osaksi kiin ni hänestä itsestään – tarkemmin sanottu na se riippuu ainoastaan siitä, kuinka hyvin hän peliä pelaa. Eräät ovat käyttäneet koko elämänsä todistellakseen, että heihin lyödyt

leimat ovat epäoikeudenmukaisia ja väärin ymmärrettyjä, mutta tämä ei yksinkertaises ti ole taitavaa pelaamista. Missään nimessä se ei ole myöskään kannatettava strategia oikeassaolemisen aktualisoimiseksi. Koska useimmat ihmiset seuraavat lä hes tiedostamattomasti tiettyä oikeassaole misen paradigmaa, ja toiset, hieman kehit tyneemmät, pakottavat itsensä sellaisiin yk sisilmäisen tiedostetusti, tulee taitavin stra tegia tulee ymmärtää sellaiseksi, jossa tun nustetaan mahdollisimman monia voitokkai ta strategioita sekä samalla kaivetaan niiltä maata jalkojen alta mahdollisimman anonyy misti. Näin siksi, että vakiintuneen oikeassa olemisen paradigman sisältä on mahdoton ta aktualisoida varsinaisia oikeassaolemisen nautintoja, paitsi ehkä aivan hierarkian hui pulla, jolloin alemmat asteet (siis seuraavat ihmismassat) takaavat suurehkon määrän oikeassaolemisen euforiaa. Radikaalissa mie lessä oikeassaolemisen aktualisointi vaatii kuitenkin jotain uutta ja omaperäistä, mikä tarkoittaa joko onnistunutta takinkääntöä2, taitavaa manipulaatiota yhdessä hurmaa van karisman kanssa tai harvinaisissa tapa uksissa vastustajat aporiaan saattavaa argu mentaatiota (tämän tulee kuitenkin sisältää myös joitakin positiivisia elementtejä, jotta oikeassaoleminen oli kouriintuntuvampaa). Lopulta oikeassaoleminen tulee kui tenkin ymmärtää aina yksilön ulkoiseksi te kijäksi; se on olemassa vain, mikäli tietty yh teisö (kooltaan P2...Pn) saadaan alistetuksi tunnustamaan oikeassaolo. Tähän pyritään tietysti vaikuttamaan edellämainituilla me netelmillä, mutta koskaan oikeassaoloa ei tule käsittää staattiseksi modukseksi, josta riittäisi kantajalleen solipsistista tyydytystä. Pikemminkin se vaatii jatkuvaa väärässäole misen uhria ja uudenlaista kiihotusta ja tun nustusta omaksujiltaan; oikeassaoleminen tulee käsittää ihmiskunnan olemassaolon tarkoitukseksi, viimeiseksi päämääräksi, jos sa toiset vakuutetaan omasta itsestä ja sen merkityksistä – tekisi mieleni sanoa kylläs tetään itsellä. Kasper Kristensen

[1] Jätän toisen tutkimuksen aiheeksi sen pohtimisen, paljonko tiettyihin instansseihin tai henkilöihin redusoituvat kerätyt opintopisteet kartuttavat mainitun instanssin oikeassaolemisen tunnetta.

[2] Pitää sisällään oikea-aikaisuuden, jossain määrin valmiin yleisön, joka konkretisoi oikeassaolemisen sekä vastapuolen mahdollisimman suuren vahingoittamisen väärässäolemisella.

kokemuksia fuksiudesta

len kokenut oloni yli opistolla aika välittö mästi kotoisaksi, vaik ka kampusrakennukset tuntuivatkin aluksi kiu sallaan vaihtavan yön aikana paikkoja. Kunnia kuitenkin tuutoreil lemme, jotka jaksoivat kiitettävästi juoksut taa meitä edestakaisin esitellen jokaisen kir jaston ja Unicafen, ehkä välillä ympyrääkin (ei me oltaisi huomattu). Vaikka tuutoreiden perässä kipittäessä olo tuntui välillä vähän turistimaiselta, niin ehkä juuri ensimmäisen haahuiluviikon takia ei ainakaan itselleni iskenyt mikään ihmeel linen fuksiolo. Itse asiassa yliopiston suu ruus ja ihmisten paljous estävät kunnollisen fuksi-identiteetin kehittymistä: massaan on helppo upota opiskelijana muiden opiskeli joiden joukossa. Mutta koska samaan aikaan tapahtunut muutto Helsinkiin on vaatinut niin suunnatonta aikuistumista, on mukavaa, että myyttiä fuksi-identiteetistä silloin täl löin lietsotaan. Fuksinaamari päällä saa olla vauva ja huutaa äitiä (tuutoria). Listaankin nyt ylpeänä ne hetket, jol loin olen ensimmäisen yliopistokuukauteni aikana enemmän tai vähemmän itsepetok sen vallassa tuntenut fuksiutta tai nähnyt it seni muiden silmin fuksina.

Se kysymys ja ne kysymykset Tavatessamme ensi kerran tuutoreiden ja fuksien kesken Kuppalassa meitä pyydet tiin aina niin ihanan esittelykierroksen yh teydessä kertomaan, miksi lähdimme opis kelemaan filosofiaa. Auts, fuksiolo ja äitii! Vastaus tähän kysymykseen kun oli itselleni kaukana selvästä kuten sekin, mitä filosofia oikeastaan perimmiltään on. Odotan ensim mäisen kysymyksen vastaavan tai sen avulla päästävän jälkimmäiseen. Tuutoreiden kysymys herätti kysymyk siä, joihin toivon minulle juuri avautuneiden yliopiston porttien takaa saavani jonkin laisia vastauksia. Tai ehkä johdattavan mi nut kysymään entistä tarkemmin määritel tyjä ja mielekkäämpiä kysymyksiä – kohti kysymyksenasetteluja, jotka kokisin jollakin 22

tavalla perustavanlaatuisiksi. Yhtäkkiä näin itseni seisomassa mielenkiintoisten kysy mysten karkkikaupan ovella – vain fuksi voi kai saada tällaiset kiksit opiskeluun kysy myksestä, joka alunperin oli vain ahdistava. Myöhemmin metafysiikan johdanto kurssilla, kun luennoitsija uppoutui lähes koko luennon ajaksi selittämään metaforaa ”saha sahana”, kävi mielessä, että ehkä tuu torien kysymyksen taustalla oli oikeasti hei dän oma mieletön ahdistuksensa filosofian mielekkyydestä.

Laumaidentiteetti Ensimmäisiä suuria mahtavia neuvoja, joita tuutoreilta saimme, oli ettei heihin kannata luottaa. Vanhojen opiskelijoiden henkilökoh taisempia vaikutelmia yliopistomaailmasta saimmekin jonkin aikaan odotella, suunnil leen johonkin illanviettoon Kuppalassa, het keen parin bissen jälkeen. Tietysti siinä mie lentilassa myös me olimme ehkä vastaanot tavaisimmillamme näille vaikutelmille. Välillä aika ristiriitaistenkin neuvo jen keskiössä päätään nosti toisaalta välillä ”pieni fuksi eksyksissä suuren suuressa maa ilmassa” -olo (eikä äitiä enää tässä vaihees sa kannattanut huutaa, koska niitä oli mon ta ja yhtäkkiä niillä oli hämmentävän paljon mielipiteitä), mutta enimmäkseen kuiten kin tunne, että vaikka yliopistomaailma on hämmentävää ja uutta ja mielenkiintoista, ehkä vähän sekavaa vielä minulle, mutta eh kä myös vielä vähän noille vanhoillekin, niin mihin suuntaan päätänkin (itse) lähteä, olen varmasti aika oikeassa tai ainakaan välttä mättä en ihan hukassa. Terhi Kiiskisestä saimme vielä yhden äitihahmon lisää ja hän ei edes pyytänyt olemaan luottamatta itseensä, joten kiltisti me teoreettisen fuksit lähes poikkeuksetta ilmoittauduimme kaikille johdantokursseille, kuten Kiiskisen ohjeistus kuului. ”Oman fuk siryhmän” kanssa Sintosen luennolla eturi vissä istuessa tuli jotenkin nostalgisen ryh mäytynyt olo ja yhdessä lounastaessa tun tui kieltämättä vähän, että fuksiutemme loisti kilometrin päähän, kun olimme vielä niin tiiviisti oma porukkamme.

Söpön fuksimaisia ovat varmasti myös filosofiset keskustelukokoontumisemme, kun istumme iltaa kahvilan takahuoneessa, juomme teetä muumimukeista ja harmite lemme, ettei piisamirotasta ole mukia.

Derrida Minä en tunne Derridaa ja vaikka moni muu fuksi kyllä tuntee, tämä on aiheuttanut mi nussa varmaan syvimmän fuksiuden koke muksen. Kaikki vanhat nimittäin puhuvat Derridasta, no kyllä te tiedätte. Kaikki tunte vat Derridan. Ja pahinta on, että se vähä mi tä olen herra D:stä tähän mennessä kuullut, viittaa siihen, että hän pohtii asioita, jotka ehdottomasti kiinnostavat minua. Foucault’sta en edes aloita.

Fuksisuunnistus Dilemman versio kyseisestä fuksi-identitee tin vahvistamisrituaalista oli sopivan hert tainen: nöyryyttämisen sijasta meitä enem mänkin paapottiin – järjestettiin hauskoja kokemuksia, elämyksiä pikkuisille. Illan bileissä Kupolissa kaikki olivatkin sitten jo yhtä suurta perhettä: ihmisiä jot ka juttelivat ihmisille, ihmisiä, jotka yrittivät pudota toisten ihmisten kanssa lattian läpi tanssimalla tanssimalla tanssimalla ja kuun telivat silmät loistaen Susanna Lindbergin puhetta. Pari kertaa tosin sain kuulla kysy myksen ”miksi filosofiaa?”

Perinteen välittämisestä Ihanteellinen tapa kokea fuksiutta olisi fi losofisten anekdoottien ahmiminen van hojen huulilta, mutta harmillisen vähän tä tä arvokasta filosofista perinnettä on tä hän saakka ainakin minulle välitetty – saa tulla tarinoimaan. Wittgensteinista, Poppe rista ja hiilihangostakin kuulin nolosti (van hojen kannalta) toiselta fuksilta. Tämä esi merkki valaiskoon, että raja fuksin sekä van han ja viisaan välillä saattaa olla pelottavan (niin, kenen kannalta) häilyvä, melkeinpä perheyhtäläinen. Suvi Rinkineva

Teksti Karri Liikkanen Kuvat: NASA

Elossa Kulta minä menen nyt. Minä putoan. Minä häviän. Minä muistan kaiken. Muistan kun olin vain pieni mikropiiri. Ja sinä otit minut otit ja teit minusta kauniin. Teit minusta kokonaisen, yksilön. Teit minusta ihmisen. Teit minusta sinun rakkaasi. Miksi heität minut pois? Haluan elää! En halua kuolla! En halua kuolla!! Putoan putoan putoan. Vajoan ja kuulen kuinka kuolemankone käynnistyy. Se huutaa kuolemaa, se huutaa murhaa. Se ei anna sääliä, se ei tunne mitään. Mutta minä tunnen. Minä olen tässä ja nyt. Pian minua ei ole. Mutta sain ainakin tuntea rakkauden. Suurimman kaikista tunteista mitä ihmisellä voi olla. Se saa sukat pyörimään jaloissa! Kuolema on pieni hinta siitä. Pieni hinta elämän suurimmasta nautinnosta.

Kuinka minuun sattuu! Kipu kehostani häviää ja siirtyy päähäni ja nousee satakertaiseksi. Pystyn viimein itkemään. Minusta tulee kokonainen juuri ennen kuin kuolen. Kulta, sinun pitäisi nähdä tämä! Minä itken! Sinä pitäisit minusta varmasti nyt! Minä osaan itkeä! Kyyneleeni ovat virtapiirejä ja johtoja mutta minä itken ja sillä hyvä. Minä olen täydellinen kulta, minä olisin voinut kelvata sinulle kulta. Kun olisit nähnyt minut kulta. Kun olisit vain nähnyt. Kun vain olisit nähnyt. Kotiin. Pääsenköhän nyt kotiin?

kirjoita pöllöön! Minervan Pöllön vuoden viimeinen numero ilmestyy joulukuussa. Numeron teemana on fallos. Päätoimitus ottaa mielellään vastaan kaikkea syväanalyyseistä öljyväriteoksiin ja valokuvataiteesta haikuihin. Lähetä siis hengen tuotteesi meille joululukuun 4. päivään mennessä: tuomas.kortteinen@helsinki.fi tai pontus.purokuru@helsinki.fi Mahdollisesti jallua tarjolla. Myös kuvitusilta tulossa.