Minervan Pöllö 2/2012 by Minervan Pöllö

MINERVAN PÖLLÖ 2/12

s. 10

s. 44

s. 8

MINERVAN PÖLLÖ 2/2012 Joutilaisuus

Pääkirjoitus

Muistoja yliopistolta

Sekalaisia

Lukiolaisen Platonin akatemia

Piipullinen Markku Uotilan kanssa

Joutavia sanoja

Työnteon autuudesta

Joutoajasta

Mestari Eckhart ja Gelassenheit

Jatkotarina: osa II

Mieletön kuvitus

Kirjat

Rakkaat siskot

Joutilaan runoja

Minervan Pöllö 2/2012 Teema JOUTILAISUUS 34. vuosikerta. Painos: 150 Julkasija: Dilemma ry Toimituksen osoite: Dilemma ry / Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, 5. kerros, 00014 HY Nettisivut: on tulossa, www.minervanpöllö.fi Päätoimittajat: Huu Tiainen & Akseli Huhtanen

Taitto: Akseli Huhtanen Toimitussihteerit: Joonas S. Martikainen & Satu Kankkonen Kannen kuva: Markus Jäntti ISSN: 1239-2545 Paino: WhyPrint Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden ainejärjestön julkaisema neljästi vuodessa ilmestyvä aikakausjulkaisu.Tämä lehti on vastaanottanut HYY:n järjestölehtitukea.

PÄÄKIRJOITUS Huu Tiainen “yhden kaverin pillu on toisen käteenveto.” 1 istun paikallani. päivänvalo tunkee ikävästi sisään ikkunoista suoraan läppärin näyttöön enkä erota siitä kunnolla muuta kuin omat kasvoni. nyt olisi hyvä päivä. tänään on hyvä päivä. tänään saadaan asioita aikaiseksi. aamukahvi höyryää edessäni muodostaen ilmaan kiehkuroita. hörppään siitä siemauksen. peilailen itseäni läppärin näytöstä, teen sille ilmeitä, kurtistelen kulmiani, väännän suuta tekohymyyn. tapetissa on kohokuvioita, beigejä sellaisia. istun vanhassa puutuolissa, jonka terävää reunaa vasten hikoileva reiteni leviää. jalka hytkyy epätasaisesti, kun taputan kämmentä sen pintaan. odotan. odottaminen palkitaan illalla pillulla. minun ei tarvitsisi aina istua tässä huoneessa tuijottamassa tuota vitun rumaa tapettia, jonka kohokuviot aiheuttavat minulle pahoinvointia. illalla kaikki olisi paremmin. voisin hengittää, juoda kahvin jotenkin muuten kuin peilailemalla kasvojani läppärin näytöstä. odotan. peilailen. odotan. taputtelen. odotan. kahvi loppuu. päivä loppuu. olen nousemassa seisomaan juuri, kun oveen koputetaan vaativasti. pam! pam! pam! ihan kuin joku yrittäisi tulla suoraan oven läpi. tuijotan ovea enkä osaa ensin tehdä mitään. koputtaja on lakannut koputtamasta ja ronklaa ovenkahvaa. kahva rimpuilee ylösalas. tullaan tullaan, hihkaisen. kahva rauhoittuu. vetäisen oven auki. oviaukossa seisoo musta hahmo, joka liukuu sisään. se tarttuu minua olkapäistä ja peruuttaa minut istumaan takaisin puutuoliin. perseeni leviää terävää reunaa vasten, kun minun ei anneta istua tuolin perälle asti. musta hahmo pakottaa jalkani levälleen ja sitoo ne nilkoista kiinni tuoliin niin, etten pysty liikkumaan. sitten se liukuu kahvinkeittimen luokse, lataa siihen puruja ja vettä ja napsauttaa päälle. musta hahmo huokailee. seuraan, kuinka sen pitkät sormet naputtavat pöytätasoa. toisto haparoittaa hämmennykseni. kahvinkeitin porisee samalla, kun hulauttaa viimeiset vedet purujen päälle. musta hahmo hakee aamukahvikuppini läppärin vierestä, täyttää kupin piripintaan tuoretta kahvia ja nakkaa kupin eteeni. silmäni yrittävät tavoittaa hahmon katsetta, luoda yhteyttä, mutta sitten se lipuu jo ulos ovesta. ovi paukahtaa sulkeutuessaan, kahva heilahtaa. tuijotan aamukahviani, joka ei ole aamukahvi vaan iltapäiväkahvi väärässä paikassa. pillu mielessäni muuttuu utuiseksi ja haihtuu. huokaan. ei sitten. ei kai tänäänkään. nojaan taaksepäin tuolissa samalla, kun yritän päästä istumaan peremmälle. jalat on kuitenkin sidottu niin voimakkaasti, etten voi muuttaa edes istuma-asentoani. kahvi höyryää taas kiemuroita. ne erottuvat paremmin iltapäivän maalailemien varjojen taustaa vasten. hörppään kupista kahvia. se maistuu liian kitkerältä. käteni vaeltaa sisään housuihini ja haaroväliini. ei auta kuin vetää käteen. taas. 1

Bukowski, Charles (1967/2009) Tarinoita tavallisesta hulluudesta. Suom. Petri Leppänen. Sammakko. s. 223.

MUISTOJA YLIOPISTOLTA Miia Vistil채

SEKALAISIA

TEORIA TILASTONA PALSTALLA PILKOMME FILOSOFIAN KLASSIKOITA PIIRAKANPALOIKSI. Lin Jutang: Maallinen onni. (The Importance of Living, 1936.) WSOY 1948. Lin Jutangin Maallinen onni on yksi joutilaisuuskirjallisuuden maailmanluokan klassikkoja. Kiinalais-amerikkalainen Jutang etsii Kiinan vuosituhantisesta sivistyneen joutilaisuuden ja huolettomuuden perinteestä vastalääkettä nykyaikaiselle kiireiselle elämänmenolle. Jutang itse oli kirjailija ja lehtimies, joka joutui lähtemään maanpakoon Yhdysvaltoihin kommunistien kyllästyttyä tämän julkaisemiin “porvarillisiin” joutilaisuustutkielmiin, joissa esimerkiksi etsittiin mukavinta asentoa tuolissa lojumiseen - sama suunta viitoitti hänen pohdintojaan Amerikassa. Maallinen onni on Jutangin filosofinen pääteos, jossa hän esittää kokonaisvaltaisen katsauksen onnellisen elämän reunaehtoihin, ammentaen syvästi kiinalaisesta runoudesta ja kulttuurista ja maustaen soppansa länsimaisella materialismilla. Kaiken keskellä punaisena lankana on Jutangin vakaumus siitä, että kaiken hyvän filosofian päämääränä tulisi olla inhimillisen onnen lisääminen. Tätä tavoitellessaan hän eksplisiittisesti hylkää kaikki metafyysiset pohdiskelut ja keskittyy filosofoimaan niin humanismista, kauneudesta, sisustuksesta, kasveista kuin tupakanpoltostakin. Tämä teos on omiaan lehteiltäväksi joutilaana iltapäivänä puistossa! Joonas S. Martikainen

10% lifestyle-opasta

30% kiinalaista kulttuuria

10% common senseä

20% materialistista humanismia

30% iloista joutilaisuutta

FILOSOFIAN OPISKELIJA

METAPÖLLÖ METADATAA PÖLLÖN TEKIJÖISTÄ

Tämän Pöllön kansikuvan teki hyvinkääläinen Markus Jäntti. Kuvaoriginaali oli yli metrin korkea, joten sen skannaminen tuotti hankaluuksia. Kanteen kuva saatiin sumplittua lopulta Facebookin kautta. “En osaa tehdä purkkapalloja”, Markus kommentoi.

LUKIOLAISEN PLATONIN AKATEMIA Teksti: Annie Talvasto Kuvat: Akseli Huhtanen

aapersin tien poskessa varjoisten puiden reunustamalla maalaistiellä, joka näytti jatkuvan loputtomiin. Vaelluksemme Helsingistä Järvenpäähän bussilla oli alkanut jo muutamia tunteja aikaisemmin, mutta viimeinen ponnistus tapahtui apostolin kyydillä. Vienoinen tuuli puhalsi auringon lämmittäessä maata, askel oli kevyt ja mieli huolia vailla; olihan päämääränä sentään Platonin akatemia. Järjestysluvultaan 16. Platonin akatemia järjestettiin Kallio-Kuninkalan kartanossa Järvenpäässä 16.5.2012 ja teemana oli “kohtaamisyhteiskunta”. Olen itse lu-

kiolainen, mutta matkassa mukana oli rykelmä filosofian opiskelijoita. Vaikka kovin eritasoisia opiskeluissamme olemmekin, kaikilla meillä oli sama syy marssiin: innostus filosofiaan. Luvassa olikin kokonaisen päivän verran filosofista pohdintaa ja elämyksiä. Ohjelma alkoi mielenkiintoisella ja eksoottisella puheella, jonka piti Iranissa syntynyt Aziza Hossain. Puhe säväytti ja sai ajattelemaan niin omaa elämää kuin vieraita kulttuureja. Tämän jälkeen saimme kuulla musiikkia, nuorten filosofisia mietintöjä maailmasta ja Juha Savolaisen kommentaa-

monisyistä. Kävimme läpi niin sukupolvien erot, amerikkalaisen yhteiskuntamallin, Internetin tulevaisuuden ja ihmisten evoluution verraten koneiden kehitykseen. Innostuimmehan keskustelemaan niin kovasti, että ruokailu jäi unholaan ja niukin naukin ehdimme syömään. Ruoan jälkeen pääsimme ennen tapahtuman loppua kuulemaan 9-luokkalaisten väittelyitä, kevyttä musiikkia ja seuraavan vuoden Platonin akatemian suunnittelua. Rikkaan päivän jälkeen joukkomme marssi jälleen kerran Järvenpään pölyisiä katuja auringonpaisteen porottaessa yhä kuumempana selässämme. Hetki oli kuitenkin mitä oivin pysähtyä hetkeksi hiljaa pohtimaan ensi vuoden Platonin akatemian aihetta: Unelmat. ∞

rin tieteen ja taiteen kohtaamisesta. Antoisa ja yksityiskohtainen puhe sai yleisön kommentoimaan ja esittämään omia pohdintojaan. Pintaan putkahtikin monta kiehtovaa ajatusta. Alkutaipaleen jälkeen jakauduimme työpajoihin, joita oli monenlaisia ja -muotoisia. Kaikille löytyi jotakin, ja aiheet vaihtelivat psykomaantieteellisestä työpajasta aina runoihin ja globaaliin etiikkaan. Työpajat esittäytyivät ja tuskallisen valinnan vaikeuden jälkeen allekirjoittanut valitsi Anita Välikankaan vetämän Sukupolvet ja oikeudenmukaisuus -työpajan. Alkuun ryhmämme oli vaatimattomasti kaksihenkinen (emme kuitenkaan antaneet keskustelun tason kärsiä osanottajien vähyydestä), mutta pian iloiseen joukkoomme liittyi kolmaskin jäsen, ja keskustelu vain kuumeni. Ajatuksenvaihto oli polveilevaa ja

Kirjoittaja opiskelee Etelä-Tapiolan lukiossa. 9

PIIPULLINEN MARKKU UOTILAN KANSSA Teksti: Joonas S. Martikainen Kuvat: Huu Tiainen

Piipunpoltto on harvinaiseksi käynyt tapa, joka on perinteisesti yhdistetty sekä filosofeihin että joutilaisuuteen. Toimittajamme Joonas ja Huu kävivät haastattelemassa helsinkiläisille tuttua tupakka-asiantuntija Markku Uotilaa tämän tunnelmallisessa tupakkaliikkeessä Töölönkadulla.

iipunpoltto on harrastus, joka ihmisten mielissä usein yhdistetään taiteilijoihin ja älykköihin - etenkin filosofeihin. Nopea galluptutkimus laitoksella kuitenkin paljastaa, että piipunpolttajat ovat nykyaikana todella harvassa jopa yliopiston filosofian oppiaineiden näennäisen mietteliäässä ja joutilaisuusmyönteisessä ympäristössä. Tämänkertainen Minervan Pöllö ottaakin asiakseen tuoda tätä terveyshysterian ja kiivasliikkeisen maailman ahtaalle ajamaa jaloa ajanvietettä myös nuorempien filosofisukupolvien ulottuville. Asiantuntija-apua päätimme etsiä hyvinvarusteltua tupakkakauppaansa Töölönkadulla pitävältä Markku Uotilalta. Hän on alansa asiantuntijana pitänyt yllä arvokasta tupakointiperinnettä yhä tupakkavastaisemmassa yhteiskunnassa. Rauhallinen pieni tupakkapuoti Astumme sisään Töölön sikarikauppaan huhtikuisesta koleasta tihkusateesta. Sisään astuvia tervehtii lämmin ja hieman mausteinen tuoksu – hyvän tupakan ominaisaromi, joka ei muistuta millään muotoa tavallisen savukkeen kitkerää tuoksua. Mukavasti ja tyylikkäästi kalustetussa pienessä liikkeessä, puuta ja lasia olevien sikari- ja piippuvitriinien lomassa, seisoo siistis11

ti valkoiseen paitaan, silkkisolmioon ja -liiviin pukeutunut parrakas herrasmies, jolla on päässään virkattu pyöreä päähine – Markku Uotila. Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman siltä, kuin olisi astunut toisenlaiseen, kiireettömämpään maailmaan, jossa ulkomaailman kiihkeällä rytmillä ei ole sijaa Olemme siis tulleet hakemaan oppia piipun polttamisessa - tarkoituksena on pyytää perehdytystä aiheeseen mieheltä, joka tunnetaan paitsi tupakkakaupan pitäjänä, myös pitkän linjan piipunpolttajana. Ikkunan vieressä on kaksi mukavan näköistä nojatuolia ja pieni pöytä, jolla on samovaari täynnä teetä vierailijoita varten. Uuden tupakkalain vaatimuksesta verholla peitetyssä näyteikkunassa ja pöydällä on esillä useampia piippuja – ympäriinsä esillä olevat piiput kertovat kauppiaasta ja antavat vaikutelman siitä, kuin useita olisi poltettu vastikään. Uotila ottaa meidät ystävällisesti vastaan ja tarjoaa meille samovaaristaan vihreää teetä, jota juomme pienistä laseista. ”Tee ja tupakka, piipputupakka, miksei sikarikin, sopivat todella hyvin yhteen. Silloin kun ei haluta alkoholipitoista juomaa niin tee on yksi parhaista juomista”, hän kertoo. Tee on lämmintä ja maistuu erityisen hyvältä ulkona kärsityn koiranilman jälkeen. Uotila kertoo lähes kaikkien piipunpolttajakollego-

jensa juovan tupakoidessaan teetä sen lievän happamuuden takia. ”Se samalla tasapainottaa sitä emäksisyyttä, mikä piipputupakassa useimmiten on.” Käymme itse asiaan: tervehtimismuodollisuuksien jälkeen Uotila ottaa esille piippunsa ja ryhtyy antamaan meille näytöstä piipun oikeaoppisesta täyttämisestä. Uotilan puhelin kuitenkin soi, ja puhelun aikana katselemme ympärillemme. Viereisessä piippuvitriinissä on esillä muutaman kymmentä eri mallista ja kokoista piippua – tunnistan joukosta suoran ja pienen mallin, jota olin itse silmäillyt jo aikaisemmin liikkeessä käydessäni. Pitkässä sikarivitriinissä eri paksuisten ja -pituisten sikarien paljous hämmentää. Asiantuntemattoman silmään pistää vain joihinkin rasioihin painettu teksti

”Havana”. Tarjolla on myös vesipiippuja ja tarvikkeita – oikeastaan lähes kaikkea, mitä tupakkaan voisi kuvitella liittyvän. Savukeaskit kuitenkin loistavat poissaolollaan. Uotila on erikoistunut juuri piippuihin ja sikareihin, tupakoinnin muotoihin, jotka vaativat ympärilleen tilaa ja rauhaa. Puhelu päättyy ja palaamme asiaan. Uotila on ottanut hyllystä esille pyöreän peltirasiallisen piipputupakkaa – nimeltään ”Vanhaa syyrialaista” hän mainitsee – ja ryhtyy näyttämään meille, miten piippu täytetään. Istun tarjottuun nojatuoliin ja käymme tarkastelemaan monivaiheista rituaalia. ”Koska, tämähän on tärkein juttu oikeastaan, jokaisella on vähän eri tekniikka, riippuu tietenkin vähän tupakasta ja piipusta miten se ladataan sinne.”

Kädet täyttävät piipun tottumuksel- pakkaamista varten että piikki liian la, tampaten välillä tupakkaa pitkällä tiukkaan pakatun piipun pöyhimistä ja tylpällä metallityökalulla. Lopulta varten. Kiireessä tai työkalujen puutpiippu on valmis sytytettäväksi. Uotila teessa palavaa piippua voi tampata ottaa pöydältä pitkän seetrilastun, sy- peukalollakin, sillä tuhkakerros eristää tyttää sen kynttilästä ja vie liekin pii- liian kuumuuden. pun suulle. Minkä verran piipusta kannattaa Piippu on saatu sytytettyä, ja maa- sitten maksaa? Saahan jo R-kioskista lauksellisen savun leijaillessa ilmassa maissipiipun viidellä eurolla, miksi Huu - toimittajatiimin valokuvaava sijoittaa kalliimpaan? ”No maissipiiposapuoli - käy ottamaan lisää valoku- puun ei tietenkään kiinny samalla tavia juttua varten. Uotila on itse myös valla, ei se tietenkään kertakäyttöesine valokuvaaja - muiden aiheiden lisäksi ole, mutta lähes. Joka tapauksessa se hän on kauppansa studiossa kuvannut ei oo ikuinen, se maissipiippuhan väerityisesti savua ja ottanut useita muo- hitellen palaa puhki. Puupiippu, taas, tokuvia tupakoivista asiakkaistaan. kunnon briaripiippu, sehän on ikuiTummaa kangasta vasten otetuissa va- nen, jos sitä huoltaa kunnolla.” Hyvä lokuvissa piipun ja sikarin savu pääsee piippu maksaa seitsemästäkymmeoikeuksiinsa, Uotila nestä sataan euroa, kertoo tekniikastaan, vaikka briarpuinen ”Piippua hankkiessa jolla nopealiikkeinen peruspiippu lähtee tärkein kriteeri on savu ikuistetaan filjo muutamalla kymmille. pillä. ”Mutta yleensä estetiikka – oma se on sitten piippu, Piipunpolton ABC tyyli on ensisijaista” johon ei välttämättä Kuvaushetken jälkiinny.” keen istumme alas ja aloitamme varKesken juttelun Uotila huomaa sinaisen haastattelun. Aivan ensiksi: piippunsa sammuneen ja sytyttää sen mitä asiasta kiinnostunut tarvitsee uudestaan uudella seetritikulla. Piipun piippuharrastuksen aloittamiseen? sammuminen ja uudelleen sytyttämi”Joo, no, piippu on ensinnäkin se kapi- nen kuuluvat asiaan; piipun saattaa ne, millä sitä tupakkaa poltetaan. Se- joutua sytyttämään useita kertoja yhhän on tärkein hankinta, oikeastaan.” den piipullisen aikana. Piippua hankkiessa Uotilan mukaan Niin, piippumateriaalit. Uotila ryhtärkein kriteeri on estetiikka – vaikka tyy luettelemaan eri puulajeja ja muita suorempi piippu saattaa olla käyrem- materiaaleja, joista piippuja valmistepää mallia helpompi pitää puhtaana, taan. Lähes kaikki piiput ovat tiheäoma tyyli on kuitenkin ensisijaista. syistä valkokanervan juurta eli briaria, Itse piipun lisäksi tärkeitä ovat työ- jonka kestävyys tekee siitä erityisen kalut: piipun puhtaana ja kuivana pi- soveltuvan materiaalin piippuihin. tämiseen tarkoitetut piippurassit sekä Käytössä briar on voittamaton. Piipuseimmiten metallinen piipputyökalu, puja on kuitenkin valmistettu myös jossa on sekä litteä toppari tupakan perinteisestä merenvahasta, savesta, 13

sekä eksoottisemmista puulajeista: ta; tästä johtuu savukkeiden kitkerä Suomessa on esimerkiksi valmistettu ominaistuoksu. Piipputupakkaa kypkoivupiippuja. Uotila nousee ylös ja sytetään ajan kanssa usein eri metoryhtyy käymään läpi hyllyä, josta hän dein, esimerkiksi lämmön ja paineen ojentaa tarkasteltavaksemme erikoisen avulla. Esimerkkinä Uotila tarjoaa näköisen, vaaleasta puusta valmistetun meille haisteltavaksi peltirasiallista piipun. Toisen maailmansodan aikana hänen paraikaa polttamaansa merkkiä, briarpuun saatavuus oli heikkoa, joten ”Vanhaa syyrialaista” – rasiasta noupiippuja tehtiin myös pyökistä – asi- see miellyttävä ja voimakas, leppäsaaan vihkiytymättömän silmään täysin vua muistuttava tuoksu. Merkin nimi uudelta vaikuttava pyökkipiippu on juontuu siinä käytetystä savustamalla merkiltään Stanwell ja valmistettu kypsytetystä, Syyriassa kasvatetusta vuonna 1942. latakia-tupakkalajikkeesta. Piippumalleja on lukemattomia: Valokuvaaja ilmoittaa joutuvansa vaihtelua on niin varren käyryydessä, lähtemään paikalta kesken kaiken, ja pesän muodossa kuin materiaaleissa- jäämme Uotilan kanssa juttelemaan kin. Seuraavaksi Uotila ojentaa tarkas- kahdestaan. Jatkamme piipputupakasteltavaksemme erikoisen, piipunmalli- ta: Uotila vertaa eri piipputupakan laasen nahkakukkaron. tuja viineihin - tarjolSisällä on elegantti la on satoja eri laatu”Minä poltan ja pyöreälinjainen, ja, joiden joukossa on piippua hopealla koristeltu niin pienten artesaabriarpiippu. ”Tämä nipajojen tuotteita terveydellisistä on 1900-luvun alkukuin myös suurten syistä” puolelta, tämä piippu, yritysten tupakkalaamuistaakseni 1910 – tuja. Piipputupakan hopealeimat sen kertovat, mutta se on sekaan lisätään usein mausteita, topvielä käytössä, minulla. Siihen kuuluu pingeja, joilla saadaan aikaiseksi luketämä pieni nahkainen laukku, mikä on mattomia eri makuvaihtoehtoja - alleaika harvinaista.” Piippu on huolelli- kirjoittanut polttaa tätä kirjoittaessaan sen käytön jäljiltä kuin uusi. hieman kinuskiin vivahtavaa Sweet Laskemme haastattelun lomassa Killarneyta. Aloittelijalle Uotila kuilaseihimme lisää vihreää teetä. No- tenkin suosittelee maustamatonta tujatuolissaan istuva Uotila pitää piip- pakkaa. Jo pelkästä tupakkakasvista on puaan hampaissaan ja polttelee sitä useita lajikkeita - jo mainitun, savustahiljalleen, levittäen ympärilleen miel- malla kypsytettävän latakian lisäksi on lyttävän tuoksuista savua. Jatkamme useita eri lajikkeita, joita sekoittamalla juttelua. Uotila ryhtyy kertomaan eri saadaan eri makuisia piipputupakoita. tupakkalaatujen eroista. Piipputupak- Varsinainen käsityöperinne elää juuri ka eroaa laadultaan ja kypsytystaval- Euroopassa - ympäri maailmaa kastaan olennaisesti niin fermentoimalla vatetut raaka-aineet tuodaan Euroopkypsytetyistä sikareista kuin täysin paan, jossa ne yhdistetään sopivalla kypsyttämättömästä savuketupakas- tavalla eri tupakkalaaduiksi. Uotila 14

kertoo oman kauppansa tuotteiden tulevan pääasiassa Englannista. Tupakkakulttuurista

Haastattelun keskeyttää asiakas – Uotila nousee ylös ja ryhtyy opastamaan tätä mittavan sikarivitriinin ääressä toivotunlaisen laadun valinnassa. Lyhyen kaupanteon päätteeksi hän pakkaa sikarit pieneen puurasiaan ja asiakas poistuu paikalta tyytyväisenä. Keskustelu siirtyy teknisistä yksityiskohdista tupakointikulttuuriin yleensä: miten laajalle levinnyt kyseinen harrastus on nykyään? Entä onko tupakkalainsäädännön jatkuva kiristyminen purrut suomalaiseen tupakkakulttuuriin? Uotila itse on mukana Suomen Piippukillassa, yhdistyksessä, jolla on 15

muutama kymmenen jäsentä. Vastaavanlaisia piippukerhoja on Suomessa useampia. Hän ei koe, että muutokset lainsäädännössä olisivat näkyneet liikkeen asiakaskunnassa: ”Tämä on kuitenkin sen verran marginaalista, tämä sikarien polttaminen ja piipun osuus tästä kokonaisutupakkakulttuurista – jos verrataan savukepuoleen, savukkeitahan tietenkin myydään suhteessa paljon paljon enemmän.” Viime aikoina esille noussutta sähkötupakkaa hän ei ole edes harkinnut myyvänsä. ”On tarjottu kyllä, mutta mä haluan myydä vain aitoa savua tuottavaa tuotetta. Tosin nenänuuskaahan me myydään myös, mutta silläkin on pitkät perinteet.” Piipunpolton marginalisoitumisen hän katsoo alkaneen 1960-luvulta. Vielä viime vuosisadan alkupuolella

lähes jokainen mies poltti piippua. Piipunpoltto yhdistyy mielessä helposti joutilaisuuteen ja ajatteluun. Useat kirjailijat, valtiomiehet ja filosofit läpi historian ovat olleet piippumiehiä - Uotila itse mainitsee JeanPaul Sartren ja Bertrand Russellin. Uotilalle itselleen piipunpoltossa on tärkeää paikallaanolo, rauhoittuminen ja itse savu. ”Saattaa olla, että se on ihmiselle tällainen atavistinen juttu, että se on meidän geeneissä. Savu on merkinnyt ei vain ruokaa, mutta myös turvaa, lämpöä.” Uotila huomauttaa että esimerkiksi Raamatussa savusta puhutaan paljon - uhri nousee savuna taivaaseen. Piippu tuo mieleen myös lapsuuden nuotiot. ”Ainakin minulle usein tulee mieleen, että on nuotio pienoiskoossa minun nenän edessä.” Pohdiskelu keskeytyy, kun liikkeeseen astuu sisään uusi asiakas, joka on myös hankkimassa sikareita. Jatkamme tämän poistuttua joutilaisuudesta, lehden teemaan liittyen - piipullisen polttaminen on mainio tapa viettää aikaa täysin paikallaan istuen ja rauhoittuen. Uotila valittelee, että sisätiloissa tupakointi on esimerkiksi ravintoloissa käynyt lähes mahdottomaksi: tupakkakoppi kun ei sovellu piipun tai sikarin polttamiseen. ”Minä itse en henkilökohtaisesti polta muuten kuin silloin, kun minä istun paikallani. Kyllä minä ulkona tietenkin voin polttaa, mutta savu on mulle se olennainen asia siinä. Se liittyy tähän kokonaisestetiikkaan – ei vain se piippu esineenä, tällaisena pienoisveistoksena, mutta myös se savun liikehdintä siinä ympärillä.” Käyn hieman henkilökohtaiseksi: kysäisen Uotilalta, miten hän päätyi 16

tupakkakauppiaaksi, ja hän vastaa, että sattumalta – kauppa periytyi hänelle äkillisesti kuolleelta saunakaverilta. Laaja asiantuntemus on tarttunut vuosien varrella työn, asiakkaiden ja kirjallisuuden opettaessa – vaikka hän itse hieman vähätellen sanookin, että tuntee kauppansa tuotteista ”ainakin hinnat”. Haastattelussa säilyy jatkuvasti hieman luennon tuntu. Oli kyse sitten eri laatuisista merenvahapiipuista tai nykyisen puisen piipun esiisistä, savipiipuista, miehen tietämys vaikuttaa melkoisen laajalta. Mieleeni tulee kysyä, että onko moderni teknologia mitenkään muuttanut perinteistä piippumallia. Uotila kaivaa esiin hyllyjen kätköistä muhkean kokoisen ilmestyksen, jonka tulipesää kiertää koristeellinen hopeavanne: ”Tässä on esimerkki: kallis, Leonardo da Vinci, yli kuusi, melkein seitsemänsataa euroa. Tässä on ontto koppa, ja sen idea on se, että tässä välissä on sitten tällainen ilmatila, joka pitää sen piipun sit viileänä, että se ei kuumene kädessä.” Palaamme vielä hetkeksi rauhoittumiseen. Uotila katsoo, että piipun stressiä lievittävät vaikutukset ylittävät tupakan aiheuttamat terveyshaitat sitä paitsi piipputupakkaa ei hengitetä keuhkoihin. ”Minä poltan piippua terveydellisistä syistä, nimenomaan mielenterveydellisistä – se lisää minun henkistä hyvinvointia.” Voisiko melkein jo väittää, että piipun ääressä rauhoittuminen saattaa pidentää ikää? ”Ainakin näin minä haluan ajatella. Mitä vähemmän stressiä on, niin tietenkin sen seuraukset tai heijastukset ovat ihmisen terveyteen vain positiivisia.” Piipunpolttajat taitavat tosiaan myös harvemmin lyyhistyä lenkki-

polulle viisikymppisinä, huomautan. ”Tämä on myös urheilulaji. Mä en tiedä tiedätkö sä, että joka vuosi järjestetään piipunpolttokilpailut, ainakin Pietarissa, johon meidätkin on kutsuttu joka vuosi. Siellä annetaan kolme, vai oliko se kaks ja puol grammaa tupakkaa, ja se, joka polttaa pisimpään sitä piippua voittaa. Kaks tulitikkua saa käyttää.” Kiireettömyys on leimallisin osa harrastusta jopa kilpatasolla. Lopulta piippu on poltettu loppuun. Uotila käy esittelemään piipun puhdistamisen prosessia, ja kun piippu on rassattu puhtaaksi ja asetettu

syrjään odottamaan seuraavaa kertaa, nousen ylös ja alan kerätä tavaroitani. Haastattelu on kestänyt sopivasti piipullisen – kyseessä on huomattavasti tuttua tupakanmittaa kiireettömämpi ajanmääre. ∞ Töölön sikarikauppa Töölönkatu 32 Auki ti-pe 10-19, la 10-14, maanantaisin suljettu http://www.toolonsikarikauppa.fi/

PIIPUNPOLTON ABC Teksti: Joonas S. Martikainen, kuvat: Erika-Evely Eisen Varaa itsellesi aikaa ja rauhallinen paikka, vaikkapa nojatuoli. Ota esille piipputupakkaa, piippusi, tulitikut ja tupakkatyökalu sekä piippurasseja. Tuoreesta rasiasta otettu tupakka on usein liian kosteaa ja palaa huonosti. Tarkista kosteus; liian kostea tupakka jää sormilla mytyksi puristettaessa muotoonsa, liian kuiva taas katkeilee. Tuoretta tupakkaa on hyvä kuivattaa hetkinen: ota riittävä määrä esille vaikkapa sanomalehden päälle ja anna tupakan kuivua puolisen tuntia. Säilytä tupakkaa tiiviissä astiassa; useimmat piipputupakat myydään tarkoitukseen ihanteellisessa peltirasiassa. Tarkista ilman kulku piipussa puhaltamalla siihen – tämä irrottaa myös pienet roskat. Nyt voit aloittaa itse pakkaamisen! Ota tupakkaa sormiisi ja pudottele tupakkaa piippuun hellästi sitä mitenkään sisään tunkematta. Kun piippu on reunojaan myöten täynnä, tamppaa tupakkaa työkalulla tai peukalolla niin, että se täyttää piipun vain puoliksi. Täytä piippu uudestaan ja tamppaa toisen kerran, jättäen piippuun neljänneksen tyhjää. Tarkista, että piippu vetää yhä imaisemalla siitä. Liian tiukkaan pakatussa piipussa ilma ei kulje kunnolla ja piippu sammuu melkein heti poltettaessa. Liian löysästi pakattu piippu palaa myös huonosti. Piipusta imemisen tulisi tuntua mehupillistä imemiseltä - vastusta tulisi olla vähän, mutta ei liikaa. Jos ilma ei kulje, tyhjennä piippu ja aloita alusta. Täytä piippu vielä kerran, tällä kertaa niin, että reunojen yli jää hieman ylimääräistä. Tamppaa tupakka työkalulla kimmoisaksi tyynyksi piipun reunojen tasalle. Tarkista veto vielä kerran - jos kaikki tuntuu hyvältä, voit aloittaa sytyttämisen!

Piippu sytytetään kolmesti: kaksi ensimmäistä kertaa paahtavat tupakan päällikerroksen ja kolmas sytyttää piipun tasaisesti. Ota piippu suuhusi, sytytä tulitikku ja vie liekki piipun yläpuolelle. Vedä piipusta rauhallisia, tasaisia henkosia ja anna liekin hieman kärventää tupakkaa tasaisesti koko piipun alalta. Tupakan tulisi kuivuessaan ja syttyessään tummentua ja hieman kohota piipusta. Ota työkalu ja tamppaa tupakan pinta uudelleen tasaiseksi. Toista. Kolmannella kerralla piippu luultavasti savuaa jo hieman ja tupakan pinta on tasaisen mustunut ja puoliksi palanut. Vie liekki piipun yläpuolelle ja sytytä tupakka tasaisesti koko piipun alalta – katso, että myös reunat syttyvät. Ime piipusta rauhallisia, mutta määrätietoisia henkosia, kunnes vaikuttaa siltä, että piipun päälle on alkanut muodostua tasainen tuhkakerros – tämä suojaa piipun tulta ja varmistaa tasaisen palamisen. Kun piippusi näyttää savuavan iloisesti, ota rento asento ja nauti! Muutama ensimmäinen kerta menee harjoitteluun ja oikean palamislämpötilan etsimiseen – liian kuumana käyvä piippu maistuu suussa palaneelle (ns. ”palanut kieli” -syndrooma), liian hiljaa palava piippu taas sammuu helposti. Piipunpoltto on rauhallisen ihmisen harrastus – parhaat maut tulevat piipusta, joka palaa melkein, mutta ei aivan sammumispisteessä. Liian kuuman piipun voi jättää huoletta rauhoittumaan – piipun voi sytyttää uudestaan niin monta kertaa kuin on tarpeen. Harjoittelun jälkeen piipun jatkuva sammuminen ja tulitikkujen kanssa suhraaminen muuttuu pitkiksi ja nautinnollisiksi piiputtelusessioiksi. Sammuneesta piipusta voi ottaa ylimääräiset tuhkat pois esimerkiksi tulitikulla tai työkalulla auttaen. Tamppaa tupakan pintaa hieman ja sytytä se uudestaan. Etenkin isompaa

piippua poltettaessa sammuminen on liki väistämätöntä – älä lannistu, vaan nautiskele sytyttämisen rituaalista. Piippu saattaa kesken polttelun ryhtyä ”kurlaamaan” – tämä on seurausta piippuun kertyvästä kuolasta ja muusta kosteudesta. Kosteuden voi kerätä helposti pois työntämällä suukappaleesta sisään piippurassin. Kun piippu on poltettu loppuun, tyhjennä se tuhkakuppiin varovasti tulitikulla tai työkalulla auttaen ja anna sen jäähtyä puolesta tunnista tuntiin. Piippua ei saa raaputtaa – tämä pilaa sisäpuolelle muodostuvan, piippua suojaavan hiilipinnan ja vahingoittaa piippua. Älä missään nimessä irrota piipun vartta pesästä piipun ollessa vielä kuuma – lämmin puu saattaa haljeta, tehden piipusta lähes varmasti käyttökelvottoman. Voit kuitenkin työntää varresta sisään piippurassin, joka kerää hieman polttelun aikana syntynyttä kosteutta. Kun piippu ei tunnu enää lämpimältä kädessä, varsiosa erotetaan pesästä ja molemmat puhdistetaan huolellisesti piippurasseilla. Puhdistettu piippu saa levätä ainakin vuorokauden ennen seuraavaa polttelukertaa - tämän vuoksi kovilla piippumiehillä onkin useampia piippuja. Nautinnollisia piiputteluhetkiä! Kiitokset Markku Uotilalle. Lisää piipunpoltosta osoitteessa https://sites.google.com/site/piipunpolttoopas

JOUTAVIA SANOJA Teksti ja kuva: Akseli Huhtanen

ermodynamiikan toinen pääsääntö sanoo, että suljetussa järjestelmässä entropia kasvaa, eikä koskaan vähene. Joutilaisuus käyttäytyy ihmiselämässä pitkälti samoin kuin järjestyneisyys suljetussa systeemissä: jos sitä pyritään luomaan lisää, synnyttää tuo pyrkimys vain lisää kiirehtimistä — ja entropiaa. Työskentely niin sanotun laatuajan eteen on siis kamppailua termodynamiikan lakeja vastaan. Fysiikan määritelmät kertovat, että entropia tarkoittaa epäjärjestystä, kaaosta. Joutilaisuuden käsite sen sijaan on epämääräisempi. Downshifting- ja slow-liikkeet opettavat, että joutilaisuus on jotakin tavoiteltavaa. Joutilaisuutta voisi hahmottaa antiteesinä pakonomaiselle työskentelylle. Se olisi siten tila, jossa ihminen voi tehdä tai olla tekemättä, mennä tai olla menemättä, välittää tai olla välittämättä. Keskeistä on tunne valinnan mahdollisuudesta, sekä eräänlainen etääntyminen arjesta - ehkä jopa itsereflektio. Joutilaisuutta ei kuitenkaan termodynamiikan mukaan voi tavoitella sanan varsinaisessa merkityksessä. Joutilaisuus tuo mieleen myös Slavoj Žižekin analyysiin systeemisestä väkivallasta: ne jotka hallitsevat väkival-

tajärjestelmää, voivat ostaa itselleen väkivallasta vapaan saarekkeen. Tämä saareke on täynnä lähiruokaa, reilun kaupan vihreää teetä — ja joutilaisuutta. Saareke imitoi suljettua systeemiä, mutta todellisuudessa väkivalta ja hektinen kiire sen ulkopuolella kasvavat aina, kun raukea joutilaisuus lisääntyy sen sisäpuolella.

nko rajaavalle, kokonaisjoutilaisuutta vähentävälle saareke-mallille vaihtoehtoa? Laiskuus tuntuisi olevan hyvä hidaste tavoittelulle, tuottavuudelle ja pyrkimykselle. Laiskuus on kuitenkin kehno vastalääke pakonomaiselle puurtamiselle, sillä se ei anna tilaa valinnalle: laiskuus on eräänlainen hallitseva luonteenpiirre, jonka otteessa oleva ei ole kykeneväinen tuottavaan toimintaan, ja on siten pakotettu ei-tuottamiseen. Laiskuus ymmärrettävästi harmittaa sellaisia ihmisiä kuin Matti Apunen, joka on koko elämänsä tavoitellut asioita, ja saanut joitakin niistä aikaan. Apusen torjuntareaktio kumpuaa hänen omasta sairaudestaan: pyrkimisen välttämättömyydestä, joka kokee itsensä uhatuksi kohdatessaan laiskuutta. Ahkera, jatkuvasti parempaan

pyrkivä työnteko tuo kiistämättä sosi- suuskin rajautuu sen ulkopuolelle. aalista arvostusta, mutta se ei ole itseriittoinen. Se tarvitsee itsensä oikeutuhdetyötä ei enää ole, verkkainen taakseen vihollisen, joka on laiskuus. työkin on pakonalaista mutta lupJoutilaisuutta etsivän on torjuttava poajasta kuulee puhuttavan. Aika kahsekä pyrkimys että laiskuus, sillä ne den luennon välissä, hetki työvuoron eivät mahdollista valintaa. Joutilaisuu- jälkeen ja ennen lounastapaamista, se den sanotaan olevan paras luovuuden aika joka on tyhjä vaatimuksista mutlähde, ja sitä voisi kuvailla entisajan ta jota ei oikein voi käyttää hyödyksi puhdetyön käsitteen kautta: puhdetyö — sitä kutsutaan luppoajaksi. Hyöoli puuhaa, jota tehtiin tai jätettiin te- dytön ajankulu ei silloin johdu ihmikemättä puhteena, siis pimeänä vuo- sen laiskuudesta, vaan olosuhteiden rokaudenaikana. Puhdetyö saattoi toki pakosta. Luppoaika syntyi käsitteenä olla tuottavaa, mutta se ei ollut kes- alun perin tukkijätkien parissa kuvaakeistä. Käsillä tekemään tottunut ih- maan sitä aikaa vuodesta, kun talven minen viihtyi saadessaan puuhailla jo- puunkaato- ja hevosajokausi oli ohi, takin pientä, jonka tekeminen ei ollut mutta uittokausi ei vielä ollut alkanut. välttämätöntä. Puhdetöinä syntyi esi- Tällöin pätkätöissä olleille tukkilaisille merkiksi koriste-esiei maksettu palkkaa, neitä ja leluja omaan ja ruoka oli vähissä. ”Puhdetyötä ei käyttöön. Nykyisin Luppoaika synnytpuhdetta eli valotikin uuden kekenää ole, mutta tonta vuorokauden sinnön: kurnivaan luppoajasta kuulee aikaa ei oikeastaan vatsaan syötiin puispuhuttavan” ole: sähkövalo ja 24 sa kasvavaa mustaa tuntia vuorokaudesnaavaa, luppoa. sa auki oleva Alepa ovat syöneet sen. Uusi ajatus lupon syömisestä ei Niinpä puhdetyötkin ovat kadonneet. kuitenkaan ole puhdetyön tapaan synVaikka puhdetöitä ei enää tehdä, tynyt vapaana vaeltelevasta ajatuksessaarnaavat jotkut silti joutilaan työs- ta, vaan välttämättömyyden edessä. kentelyn puolesta. Slow-ajatuksen Luppoaikana oli syötävä luppoa tai mukaan työstä, ruoanvalmistuksesta kuoltava nälkään. Tätä kautta aukeaaja seksistä tulee parempaa, kun sen kin luppoajan ongelma: jos tyhjä kohtekee hitaasti. Tämä on kuitenkin pi- ta kalenterissa syntyy ikävänä hukkakemminkin verkkaisuutta kuin jouti- tilana jota ei voi välttää, se ei ole varlaisuutta. Verkkainen ihminen tekee sinaista joutilaisuutta vaan hukkaan asioita omaan tahtiinsa, siten kuin on mennyttä aikaa. hyvä, mutta tekeepä aina kuitenkin. Joissakin murteissa verkkaisuus taraikki velvoitteista vapaa aika ei siis koittaa itse asiassa nopeaa, mikä viitvoi olla joutilasta. Joutilas on määtaisi sen alkuperään sopivana tahtina. ritelmällisesti jouten, siis hyödytön Joutilaisuus sen sijaan ei välttämättä kuten luppoaikaa viettäväkin. Hän voi sisällä tahtia lainkaan, joten verkkai- kuitenkin tehdä jotakin jos vain joutaa,

mutta saattaa olla että ei jouda. Joutilaisuutta ei edellä kuvatuista syistä johtuen voi hankkia elämäänsä. Joutilaisuus ei silti synny sattumalta, vaan kuten puhdetyöt, se kuuluu tiettyyn elämänmuotoon tai -tapaan. Siihen ei voi pyrkiä, mutta se on suuntautumista kohti pyrkimättömyyttä. Luppoajan päättyessä tukkilaiset palasivat alkukesästä töihin. Valoa riitti, mutta kesäkuun yöt saattoivat silti olla kylmiä, ja niinpä jätkät nukkuivat nuotion äärellä. Jokaisen oli vuorollaan valvottavat ja lisättävä puita tuleen. Kerrotaan tarinaa Nätti-Jussiksi kutsutusta tukkijätkästä, joka ei ollut kiinnostunut yönuotion valvomisesta vuorollaan. Niinpä muut karkottivat hänet eräänä iltana pois nuotiolta, ja Jussi siirtyi hieman etäämmälle. Aamulla muut heräsivät ja lähtivät katsomaan, oliko Nätti-Jussi jäätynyt kuoli-

aaksi. He löysivät hänet loikoilemasta keskeltä halkaistun, halkeamasta palavan tukin ääreltä. Nätti-Jussin joutilas asenne oli tuottanut itseään ylläpitävän keksinnön, jota myöhemmin alettiin nimittää rakovalkeaksi. Uusi ajatus ei ollut lupporuokailun tapaan kuitenkaan syntynyt pakosta: NättiJussillahan oli vapaus ottaa vastaan vartiovuoro muiden nuotiolla, mutta hän valitsi toisin. Tarinassa Nätti-Jussista ja rakovalkeasta päähenkilön asenne johtaa itseään ylläpitävään joutilaaseen tilaan, jossa töitä tehdään vain silloin kuin siltä tuntuu. Nätti-Jussi ei tyytynyt työvuoroihin, vaan torjui rohkeasti työn ja vallitsevan tilanteen ja tarttui reflektioon. Kun jättää ponnistelun ja kääntää katseensa kohti itse valitsemaansa suuntaa, saattaa huomata olevansa jouten. ∞

Luppo kasvaa puhtaiden metsien puiden oksilla.

TYÖNTEON AUTUUDESTA PROTESTANTTINEN ETIIKKA, TYÖMORAALI JA PERUSTULO Teksti: Otto Lehto Kuvat: Akseli Huhtanen

Johdanto: protestanttisen etiikan nykytilanne ”Presidentti on työ.”

pahimmassa tapauksessa vastikkeettoman perustulon – varaan. ”Työn määrän Suomessa pitää lisääntyä,” sanoi Lasse Männistö (kok.) minulle hiljattain painokkain äänensävyin. Hän sai lopputuloksen vaikuttamaan väistämättömältä, lohduttomalta, porvaripuolueille ominaisella, omatuntoa kolkuttavalla tavalla, onhan meillä – ”toki” – ongelma väestön ikärakenteen ja sosiaalipoliittisen huoltosuhteen kanssa, eli ns. sosiaalipoliittinen ”kestävyysvaje.” Myös Akavan nykyinen kokoomuslainen puheenjohtaja Sture Fjäder kauhisteli minulle ehdotusta, että protestanttinen työmoraali pitäisi, tai sitä edes voisi, korvata jollain paremmalla. Valtapuolueiden pelko ja huoli moraalin rappiosta näkyy niiden poliittisessa retoriikassa. Talouden kestävyysvajeen korjaamiseksi tarvittaisiin työkykyistä ja työhaluista kansalaista. Mutta sellaista ei kohta enää ole tarjolla - talouden johtajien kauhuksi - kun kansan työmoraali löystyy kuin vyötärömakkara. Tämä ei ole esimerkki vasemmistooikeisto -erottelusta, sillä myös vanhan

Suomen Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö

Näyttää siltä, että – presidentin, pääministerin ja valtiovarainministerin tutun turvallisesta retoriikasta huolimatta – protestanttisen työetiikan retoriikan, tuon porvarien ja sosiaalidemokraattien perinteisesti omaksuman dogmin, suosio on kääntynyt dramaattiseen laskuun, samalla kun Euroopan talous ja työmarkkinat ovat kokeneet valtavan alasuhdanteen 2000-luvun alussa. Suomen vanhojen puolueiden retoriikka on läpeensä luokkataistelun hengen ja protestanttisen työetiikan kyllästämää. Heidän työnteon tärkeyttä korostavan diskurssinsa mukaan on suuri vaara, että talouden kovat realiteetit uhkaavat tehdä lähivuosikymmeninä suomalaisten elämästä vaikeaa. Vanhat puolueet pelkäävät, että nuori polvi downshiftaa itsensä ulos työmarkkinoilta, jääden lähinnä ”skeittaaileen ja dataileen” sosiaaliturvan – ja 23

linjan demarit nykyisessä hallituksessa jakavat porvaripuolueiden huolen rappeutuvasta työmoraalista, mikä näkyy jyrkkänä vastustuksena minkäänlaista sosiaaliturvauudistusta, tai ”silpputyö”- eli ”prekariaatti”-kehitystä kohtaan. Tällainen kehitys on pahasta, sillä se uhkaa kolmikantaisen syndikalismin/korporatismin rakenteita.

den intellektuellin parissa – on myös valitettavaa, koska nykyään ei enää kukaan itseään kunnioittava kriittinen teoreetikko uskalla puhua työpanoksen kasvattamisesta tai edes ihmisryhmästä ”työläisluokka,” vaan lähinnä siitä, miten 1900-luvulla rakennettua työnteon kakkua pitäisi jakaa entistä tasaisemmin - mieluiten työtunteja vähentämällä. Uuden ”punavihreän” Ainoat vasemmistoajattelijat, jotvasemmiston työn vieroksunta ka vielä puhuvat perinteisistä työn Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ole arvoista – valtapuolueiden ulkopuovasemmiston itsensä työmoraali ollut lella – ovat romanttisen luokkataisniin rappeutunut kuin se on nykyään. telun nostalgikkoja; ”epäonnistuneita Nykyään on hip olla punavihreä koh- 60-lukulaisia,” jotka eivät koskaan vetuutalouden kannattaja. täneet tarpeeksi LSD:tä – kuten Noam ”Degrowth” on nimittäin, iro- Chomsky tai Richard Rorty. nista kyllä, kovassa Tässä hekumallikasvussa: mm. Tim sessa uuden viherva”Sosialismi ilman Jacksonin ja Serge semmiston fantasityötä: tämä on Latouchen kirjoja oimassa ”lopun ajan” on käännetty hililmapiirissä, jossa vasemmiston uusi jattain suomeksi. työ ja talous nähdään motto” Puhutaan työnteoikeistolaisena hapaon vähentämisestuksena, ja jossa laistä ja talouslaskusta uutena utopiana. kuuden paratiisi on vain yhden jointin Tämä on ansiokasta kehitystä sikäli, tai halauksen päässä, valtiollista ”esettä yksi suurimmista poliittisen re- tablishmentia” viime vuosikymmenet toriikan tabuista – talouskasvun vält- hallinnut demari-kokoomus-akseli tämättömyys – on kyetty murtamaan. näyttäytyy protestanttisen etiikan viiTajuamme, että esimerkiksi onnelli- meisenä linnoituksena, kuin saarrettu suutta ei voi mitata, tai ainakaan taata, Gomorra – ja aivan yhtä dekadenttina taloudellisen kasvun tai varallisuuden ja tuhoon tuomittuna. mittareilla. Tabujen murtamisella on Uudet puolueet vasemmistoliitosta sitä paitsi itseisarvo; ”pyhiä” tabuja vihreisiin ja piraatteihin kannattavat täytyy aina välillä laittaa likoon, jotta uudenlaista suhtautumista työhön, todellinen kulta erotetaan katinkullas- joka on suora uhka protestanttiselle ta. työetiikalle – tai ainakin näyttäytyy Kuitenkin tämä uusi kehitys – joka sellaisena. on lähinnä 60-luvun marcuselaisen Kuka uskaltaa enää uneksia täys”Uuden Vasemmiston” ”elämän-Mar- työllisyydestä? Kuka enää kehtaa xismin” perinnön jatketta punavihrei- muka tunnustaa rakastavansa työtään 24

– saati sitten ylitöitä! Joskus oli vielä kunniakasta sanoa tekevänsä kahta duunia samanaikaisesti; nyt se on valitettavaa prekariaattikehitystä, joka täytyy murtaa – downshiftaamalla ja jakamalla ilmaista rahaa kaikille. Sosialismi ilman työtä: tämä on vasemmiston uusi motto.

taas voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän pitää tehdä töitä – ja tehdä lisää työpaikkoja talouskasvun avulla. Tämä kohtalokas aatteellinen muutos, eli protestanttisen työmoraalin rappio, on osa kristinuskon kuolemaa postnietzscheläisessä Euroopassa. Mutta miksi työstä edes pitäisi nauttia? Eikö ole parempi, että vähennämme yhteisvoimin yhteiskunnan kokonaistyöpanosta ja siirrymme pienemmän tuotannon ja pienemmän kulutuksen aikaan? Jopa Soininvaaran kaltainen teknokraatti on asettunut kannattamaan työviikon lyhentämistä ja vapaa-ajan lisäämistä. Työnteon autuudesta on jo korkea aika siirtyä vapaa-ajan autuuden ihannointiin – vai kuinka? Mutta mistä se vapaa-aika ”saadaan” tai ”luodaan” – vai myönnämmekö me sen itsellemme tietynlaisen

Työttömyyden ja vapaa-ajan valtakunta on onnen valtakunta?

Mutta eikö vapaa-ajan lisääntyminen ole juuri se autuuden tila, johon ihmiskunta, tuo selkärankansa pikkuhiljaa kadottava nisäkäs, halajaa? Bob Black on kirjoittanut anarkistisessa klassikkoesseessään ”Eroon työstä!”, että ”voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko.” Tulee huomata, että protestanttisen työetiikan mukaan (jota Max Weber kutsui ”kapitalismin hengeksi”)

antautumisen – Heideggerin GelasTyöläisen – tai, kuten nykyään sasenheit, Learyn ”turn on, tune in, drop notaan mieluummin, yrittäjän – ”proout” – kautta? testanttinen omatunto” on todella koNykyään, toisin kuin vielä 80- ja kenut mahalaskun, mutta ehkä se on 90-luvuilla, ei enää uskota (paitsi Ray positiivista kehitystä, joka johtaa meiKurzweilia fanittavien transhumanis- tä kohti autuasta, sopivan punavihreää, tien keskuudessa, Zeitgeist-utopioissa ekologisesti kestävää, kevyen työviija hurmoksellisissa TED-konferens- kon kohtuutaloutta, jossa lauletaan ja seissa), että kehittyvä teknologia takaa soitetaan reilun kaupan nokkahuilulla meille tämän vapaa-ajan utopian; ei, yhdessä onanoivassa ruokaringissä savaikka juuri teknologia, talouskasvu ja teenkaaren alla? kansainvälinen kauppa – kuten sekä Ehkä, mutta työmoraalin löystyAdam Smith että Karl Marx olisivat minen vieraannuttaa meitä työstä. Se sanoneet – ovat taanneet meille histo- on työn hedelmistä nauttimista ilman riallisesta korkean elintason. Työnar- työn tekemisen iloa. Siinä vieraannuvoteoria on korvattu vasemmistointel- taan tavaroiden, palveluiden ja ideoilektuellin piirissä utooppisella sosia- den alkuperästä ja olemuksesta. Siinä lismilla. Antiglobalisaatioliike vastus- hylätään ne periaatteet jotka mahdoltaa pahoja korporaalistavat vapaa-ajan tioita mutta ei pysty nautintojen kasvun. ”Ainoa tapa tarjoamaan mitään Työmoraalista luoparempaa utopiaa puminen ei ole hyvä saavuttaa vapaakuin tuo työttömien lääke kuolevan proaikaa pohjaa kibbutzim – Occupytestanttisen etiikan edistykseen” liike – Wall Streetillä jättämään tyhjiöön. ja Helsingin keskusTarvitsemme kortassa. vaavia mekanismeja, joilla taataan Me nautimme kollektiivisesti ai- työnteon arvostus jatkossakin. kaisempien sukupolvien perinnöstä, ja Ainoastaan työnteolla ja talouskastyöhön perustuvan talousajattelun he- vulla saavutettu historiallisen korkea delmistä, tuomatta itse mitään uutta elintasomme, yhdistettynä 1900-lukehitysvaihetta taloudellisen kehityk- vun sosiaalidemokraattiseen kampsen historiaan, paitsi idean regressios- pailuun säädyllisen työviikon puolesta, ta kohti menetettyä esiteollista Ede- on mahdollistanut vapaa-ajan lisäänniä, harmonista työttömien paratiisia. tymisen – eli viime kädessä kaiken tämän punaviherhippityttöjen, protesUuden ajan profeetat eli tanttista työmoraalia syöpäläisen lailla protestantismin eutanasia tuhoavan, downshiftaus-lusmuilun ja Tämä uusi työn vieroksunta on ennen Reilun Kaupan kahvilla elämisen valkaikkea humanistien ja laiskistunei- tion verorahoilla, eli suurten ikäluokden pääkaupunkilaisten, mutta myös kien työpanoksen kustannuksella. nuorison anomisten, postmodernien Emme ole, nyt tai koskaan, yhasenteiden seurausta. teiskunnallisessa tilanteessa, jossa 26

voisimme sanoa, että olemme tehneet tarpeeksi työtä tai saavuttaneet ”riittävän” elintason, koska ainoa ”riittävä” elintaso on se, että kaikki tarpeemme ja halumme ovat tyydytettyjä – mikä lienee (vielä) kaukainen tavoite. Sitä ei voi saavuttaa, mutta sitä kohti voi mennä askel askeleelta: kovan työn kautta. Olemme vielä köyhiä, primitiivisiä Adameita, jotka ovat tuskin maistaneet Edenin puusta – ja nyt jo kaipaamme, ennen aikojamme, takaisin laiskottelijoiden Paratiisiin. Tämän on mielen heikkoutta, häpeällistä sellaista. Se on moraalin rappiota. Emme ole enää valmiita ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestamme ja ”käärmeen” – tiedon ja kehityksen – tiestä, vaan käperrymme mieluummin takaisin tietämättömyyden ja pyhyyden paratiisiin, jossa mitään ei tapahdu mutta morfiini, ja jumalainen tietämättömyys, ovat hedonistinen kohtalomme. Jos todellisuudessa ”tyydymme” kohtuuteen, ainoa tapa pitää yllä saavutetun utopian illuusiota on repression, mytologian ja väkivallan kautta. Dystopia on seurausta oikoreiteistä onneen. Ainoa tapa saavuttaa todellinen vapaa-aika – sellainen, joka on vapaa paitsi työstä, myös kärsimyksestä – pohjaa yhteiskunnalliseen edistykseen, työnteon arvostamiseen, teknologiseen kehitykseen ja kestävään talouskasvuun. Tämä voi olla konservatiivinen utopia, liberaalinen utopia ja sosialistinen utopia, riippuen ihmisten näkökulmasta. Tämä on, yhtä kaikki, Valistuksen ja kehitysuskon utopia, jolle – yhdistettynä uuteen työmoraaliin – uskon, että on vielä tilausta. Uskon, että työntekoa ja talouskas27

vua, eli yhteiskunnallisen kehityksen moottoria, pitääkin arvostaa – eli moraalisesti puolustaa – myös jatkossa, vaikka protestanttinen työetiikka on tullut tiensä päähän. Mutta toki liioittelen kehityssuuntia. Elämmekö muka protestanttisen etiikan loppua? Ei kai: onhan meillä vielä jatkuvaa työnteon ihannointia ja talouskasvun välttämättömyyttä korostavaa retoriikkaa. Ja todella: Eurooppaa nykyään hallitsevat perinteikkäät puolueet (nuo ”talouskasvun” Cagliostrot ja Houdinit, jotka taikovat työpaikkoja peräaukostaan) puhuvat ikään kuin protestanttinen työmoraali olisi vielä olemassa, voimissaan ja toimiva pelote ihmisten omalletunnolle; mutta uudemmat puolueet, ja lapset ja nuoret ikäluokkana – jotka pääsääntöisesti kannattavat näitä uusia puolueita – haluavat vähintään lyhyempää työviikkoa ja yleensä myös jonkinlaista ”ahneuden ja kulutuksen hillitsemistä” – joka on koodikieltä työntekoon kannustavan kapitalistisen omantunnon tappamiselle. Tähän ei ole ratkaisuna kuin protestanttisesta työmoraalista luopuminen ja korvaavan työmoraalin kehittäminen tilalle. Lopuksi: Miten helvetissä korvaamme protestanttisen etiikan?

On selvää, että yhteiskuntamme on tullut tiensä päähän. Se ei voi jatkua nykyisellään tai kehittyä eteenpäin – saati kasvattaa työmarkkinoitaan – niin kauan kuin kasvavat lapset ja nuoret joko ”syrjäytyvät” kokonaan pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta

zombikuluttajiksi, tai downshiftaavat ja uudelleensosialisoituvat kohti hippikohtuuyhteiskuntaa – kummassakin tapauksessa nakertaen hyvinvointivaltion toimintaedellytyksiä. Olisi hyvä, että protestanttisen työmoraalin – tuon ”laiskaa” ihmistä kepittävän fasistisen omantunnon – tilalle kehitettäisiin korvikkeita, jotka säilyttäisivät protestanttisen työetiikan hyödyt mutta eliminoisivat sen haitat, ja yksi parhaimmista keinoista olisi kannustimen, porkkanan, kehittäminen niin houkuttelevaksi, että mitään keppiä ei tarvita. Utooppisesti sanoen työnteon masokismi/sadismi on korvattava työn ekstaasilla. Yksi hyvä tapa kannustaa työntekoon ja samalla mahdollistaa vapaaajan uusi utopia on, ”Perustulon aika”pamfletin (2012) – ja puolueiden kuten vihreiden, vasemmistoliiton, pi-

raattien ja edistyspuolueen – mukaan, vastikkeeton perustulo. Perustuloa voi puolustella monelta suunnalta, mutta kaikki liittyvät työteon kannustavuuteen. Se poistaa työltä sen ”elämän ja kuoleman” elementin, joka on ollut protestanttisen etiikan moottori, koska kenenkään ei tarvitse kuolla nälkään tai anella almuja pysyäkseen elossa, eikä myöskään olla valtion jatkuvan kontrollin alaisena. Samalla se mahdollistaa työn uudelleen arvostamisen, koska kaikki työnteko on kannattavaa, mikä puolestaan lisää työhalua ja työn autonomiaa. Perustuloa voi toki myös vastustaa, jos kokee, että keppi, eli pelko köyhyydestä ja kuolemasta, on parempi kannustin kuin porkkana, eli innostus tulevaisuudesta ja itsensä kehittämisestä. Tämä on kuitenkin turhaa, sillä a) protestanttinen omatunto on kuolemassa (”Jumala on kuollut”)

ja b) nautinnon tavoittelu on parempi ja tehokkaampi modus operandi toimintaan kuin tuskan välttely Uskoisin, että työn ja vapaa-ajan uudelleenmäärittelyssä nimenomaan vastikkeettoman perustulon käyttöönotolla tulee olemaan erittäin merkittävä osuus. Vastikkeeton, ilmainen raha yhdistettynä uuteen autonomiseen ja optimistiseen työmoraaliin, jossa yksilöt ja yhteisöt löytävät uuden tavan toimia vapaana verkostona, mahdollistaa yksilön tarpeiden mukaan sekä omaehtoisen downshiftaamisen että omaehtoisen työnteon. Perustulo luo uutta yhteisöllisyyttä radikaalin yksilön vapauttamisen kautta. Toinen päämäärä voisi olla kaiken ”turhan” työn korvaaminen koneellisilla ja automatisoiduilla prosesseilla. Tämä jättäisi ihmisille vapaa-aikaa sekä mahdollisuuksia omaehtoisen työn tekemiseen, vapaaehtoiseen toimintaan, harrastamiseen ja henkiseen kehitykseen. Työn ”pakon” poistaminen ja ihmisten vapauttaminen näillä kahdella tavalla – perustulon ja ”teknologisen työttömyyden” kautta – palauttaisi vieraantuneen työläisen (vrt. Marx, Hegel) takaisin työnsä omaehtoiseksi herraksi. Myös Bob Blackin tavoite työn loppumisesta voi toteutua, mutta on parempi, että se toteutuu kasvavan elintason ja kestävästi kasvavan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen eikä yhteiskunnallisen stagnaation ja kehitystavoitteista luopumisen kautta. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan perustuloon pohjautuvaa uutta, ei-protestanttista työetiikkaa, jossa yhdistyy yhteisöllinen vastuu heikoimmista ja yksilön autonomian 29

ja vapauden maksimoiminen taloudellisen ja teknologisen kehityksen kautta ekologisen kestävyyden rajoissa. Uusi aika ansaitsee vapauteen ja autonomi aan perustuvan uuden työetiikan, joka on samalla myös vapaa-ajan etiikkaa – koska vapaa-ajan onnellisuus on yksilöllisen ja kollektiivisen työn hedelmistä nauttimista. Mitä parempaa työtä kehitämme, sitä nautinnollisempaa vapaa-aikaa ilman huolia, sairauksia ja kuolemantuskaa saavutamme, ja tämän pitäisi olla kaiken yhteiskunnallisen kehityksen päämäärä. ”Se, joka työnsä tehtyään asettui käärmeenä tiedon puun alle lepäämään, oli Jumala itse: hän toipui siitä, että oli Jumala… Hän oli tehnyt kaiken liian kauniiksi… Paholainen on vain Jumalan joutilaisuutta aina joka seitsemäs päivä…” Friedrich Nietzsche ∞ Lähteet: Black, Bob: ”Eroon työstä!” (http:// idlenest.freehostia.com/links/eroon. html) (11.6.2012) Nietzsche, Friedrich: Ecce Homo. Summa Kustannus 2002. Perkiö, Johanna & Suopanki, Kaisu (toim.): Perustulon aika. Into Kustannus 2012.

JOUTOAJASTA Joonas S. Martikainen

“Strenua nos excercit inertia.” Horatius

itä on joutilaisuus? Millaista on olla joutilas? Mitä on joutoaika? Olin mukana valitsemassa tämänkertaisen Pöllön aihetta, ja sain ääneni kuuluviin: pitelette käsissänne Minervan Pöllöä, jonka teemana on lyhykäisyydessään ”joutilaisuus”. Ehdotin aihetta, koska luulin, että minulla on asiasta vankka kokemus. Saisin kerrankin kirjoittaa tutusta aiheesta - päädyin itse filosofian opiskelijaksi, koska olen jo vuosikausia lueskellut joutilaisuusaiheista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin huomaan, että minulla ei kuitenkaan ole aiheesta minkäänlaista omakohtaista kokemusta. Voisi sanoa, että en ole koskaan saanut etuoikeutta tarkastella joutilaisuuden kokemusta fenomenologisesti. Jokaisella meistä on kuitenkin jonkinlainen suhde joutilaisuuteen ja sen ympärillä ajassamme pyörivään diskurssiin. Ehkä sitä lyhyesti tarkastelemalla olisi mahdollista saavuttaa asiasta jonkinlainen ymmärrys - samalla saanemme myös vihjeitä siitä, miksi sitä peräänkuulu30

tettua joutilaisuutta on nykyään niin harvassa; väitän, että joutilaisuuden kaipuu ja sen puute johtuu suhteestamme aikaan. Reflektio, downshiftaus, työelämä, yhteiskunta

Sana ”joutilaisuus” avaa nykyään tietynlaisia merkitysavaruuksia. Filosofiaan perehtyneille se saattaa ensiksi tuoda mieleen yhden klassisen näkemyksen hyvästä elämästä. Antiikin ajan vapaalle miehelle suositeltavia elämisen tapoja olivat praksis ja theoria – täysipainoinen poliksen toimintaan osallistuminen ja tämän vastapainoksi filosofian harrastaminen. Antiikin kuluessa filosofit alkoivat Platonista ja Aristoteleestä lähtien korostaa yhä enemmän maailmasta vetäytymistä ja pelkkään pohdiskeluun keskittymistä; yksi tämän kehityksen huippupiste oli epikurolainen filosofia, joka suositteli vaatimatonta ja syrjäänvetäytyvää, mutta vapaata elämää, jossa tärkeintä oli ajan viettäminen hyvien ystävien kanssa filosofisia kysymyksiä pohdiskellen, vapaana politiikan ja muun yhteiskunnan paineista. Tämä perin-

ne jäi elämään kirkon piirissä, jonka oppineet korostivat, että pohdiskelu, etenkin Jumalan pohdiskelu, on yksi korkeimmista ihmisen tuntemista hyvistä; Tuomas Akvinolaisen sanoin ”vita contemplativa simpliciter melior est quam vita activa”, pohdiskeleva elämä on yksinkertaisesti parempaa kuin maailmalliseen toimintaan keskittyvä. Filosofia on pidetty ihmisenä, joka elää ajatellakseen, ja ajatellakseen on pysähdyttävä, oltava paikallaan, käänneltävä ajatuksia päässään - toisin sanoen, oltava jouten. Joutilaisuus käsitteenä ei kuitenkaan tyhjenny pelkkään reflektioon tai siihen pyrkimiseen. Viime vuosina on puhuttu jo ad nauseam downshiftaamisesta, elämänrytmin hidastamisesta ja selän kääntämisestä kiireisen työelämän tehokkuusvaatimuksille. Vähentämällä palkkatöihin kulutettua aikaa toivotaan saavutettavan joutilaisuutta. Downshiftaamisessa joutilaisuus ei tarkoita reflektioon syventymistä, vaan elämän omaehtoisuuden lisäämistä. Kyseessä ei oikeastaan ole kaipuu jouten olemiseen vaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyttämä kapina teollisen ajan rakenteita noudattavaa työelämäkäsitystä vastaan downshiftaaja kokee, että elämä ei voi pyöriä hallitsevan maailmanselityksen mukaisen työkäsityksen ympärillä. Perinteisen (lue: 1900-lukulaisen) palkkatyön ympärillä pyörivän elämänmuodon sijaan elämään on saatava lisää elämyksiä - lisää vapaita iltapäiviä, lisää hyviä kirjoja, lisää itse laitettua luomuruokaa ja vihreää teetä. Tämä on joutilaisuutta, jonka mahdollistaa juuri hyväpalkkainen asema maapallon ravintoketjun huipulla – downshiftaaja 31

on yleensä korkeasti koulutettu länsimaalainen kaupunkilainen, jolla on varaa leikata hieman aikaa työnteolta elämänlaatunsa kasvattamiseksi. On vaikea kuvitella, että downshiftaamista alkaisi harrastaa vaikkapa klassinen esimerkki kiireisestä pienestä ihmisestä, pätkätyökoukussa kituuttava yksinhuoltajaäiti – tällaiselle ihmiselle joutilaisuuden siunausten saarnaaminen ja iltapäiväisten teehetkien elämyksellisyydestä vaahtoaminen saattaa kuulostaa hieman kaukaiselta. Yksi versio teemasta on Englannissa vaikuttava Idler-liike, joka kehottaa hylkäämään täysin perinteisen työelämän ja loikkaamaan oravanpyörästä omaehtoisen puuhastelun pariin.1 Olennainen osa tätä on mahdollisimman suuren autonomian saavuttaminen - idealisoituna esimerkkinä on keskiajan englantilainen talonpoika, joka oli mitä suurimmassa määrin omavarainen, vapaa päättämään ajankäytöstään ja huomattavissa määrin iloisesti joutilas. Iloisuus on tärkeä osa tätä filosofiaa; tavoitteena on saavuttaa tila, jossa ihminen on vapaa etsimään oman rytminsä, jossa omaehtoinen työnteko ja elannon ansaitseminen vuorottelevat mahdollisimman runsaan vapaan ilonpidon kanssa. Liike on kehittyessään alkanut myös saada hieman luddiittisia sävyjä korostaessaan itse omilla käsillä tekemisen siunauksellisuutta ja modernin teknologian varjopuolia; tapoja, joilla monimutkaistuva ja verkottuva yhteiskunta ottaa haltuun kykymme päättää ajankäytöstämme. Idler-liikkeen parissa vieroksutaan Facebookissa verkostoitumista ja korostetaan kasvokkain muiden ihmisten parissa viihtymistä,

kehotetaan välttämään uusimpien kulutustuotteiden hankkimista ja kannustetaan kierrätykseen ja itse tekemiseen muiden ihmisten kanssa. Korkeasti koulutettujen downshiftaamiselle vastaparina on (yleensä) matalasti koulutettujen syrjäytyneiden joukko, joista osa tuntuu olevan tyytyväisiä tilanteeseensa. Niin kauan kuin on ollut modernia sosiaalitukea, on myös aina ollut ihmisiä, jotka ovat ns. sosiaalitapauksia – nämä syystä tai toisesta yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet ovat olleet se hinta, jonka yhteiskunta on maksanut kasvavasta erikoistumisesta ja sen tuomasta vaurastumisesta. Nyt puhun kuitenkin erilaisista ihmisistä – mediassa on jo jonkin aikaa käsitelty nuoria, jotka jättäytyvät sosiaalituen varaan mielellään, eivätkä vaivaudu edes hakemaan töitä. Nämä ihmiset kokevat työelämän vaatimukset liian koviksi ja katsovat helpommaksi hyvinvointiverkon varaan jättäytymisen. Puhutaan ns. sossurotista: ihmisistä, jotka ovat täysin tyytyväisiä siihen kapeaan leipään, minkä sosiaalituet takaavat. Työttömyys ja vähään tyytyminen takaavat sen, että on aikaa omille projekteille tai sitten ihan vain sohvan pohjalla pleikkarin näpräämiselle. Aamuheräämiset jääkööt korkeamman elintason ja porvarillisten arvojen sokaisemille kiirehtijöille, sossurotta ottaa rennosti ja kaljoittelee kun siltä tuntuu, eikä pode huonoa omaatuntoa yhteiskunnan varoilla elämisestä. Joutilaisuus ja hyvinvointiyhteiskunta

Nämä ovat ne tavat, joilla joutilaisuus yleensä esittäytyy julkisessa keskuste32

lussa. Otto Lehto huomauttaa muualla tässä lehdessä, että joutilaisuus, downshiftaaminen ja muut työelämästä syrjään jättäytymisen tavat ovat tavallaan varkautta: koko joutilaisuuspuheen mahdollistava jälkiteollinen tilanteemme on syntynyt teollisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa jokainen kynnelle kykenevä puski 40 tunnin työviikkoa, ei vain itsensä, vaan myös koko yhteiskunnan hyväksi. Tavoitteena oli mahdollisimman iso yhteinen kakku jaettavaksi; tästä kustannettiin se hyvinvointijärjestelmä, joka paitsi korottaisi jokaisen yhteiskunnan jäsenen hyvinvointia ja tasaisi yhteiskunnallisia eroja, myös ilmaisen koulutuksen ja muiden hyvinvointimekanismien kautta auttaisi kasvattamaan yhteistä hyvää yhä entisestään. Tässä maailmassa korkea koulutustaso ja yhteiskuntarauha ovat tuotannon tekijöitä siinä missä paperikoneet ja telakatkin. Ihminen, joka jättäytyy perinteisen työelämän ulkopuolelle ja tyytyy vähempään tulee kuitenkin nauttineeksi kaikista tämän yhteiskunnallisen mallin mukanaan tuomista siunauksista. Tämä on sosiaalidemokraattien argumentti perustuloa vastaan - ken ei tee palkkatyötä niin paljon kuin suinkin kykenee, varastaa. Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa näennäisen epäpoliittinen kaipuu omaehtoiseen elämään ja joutilaisuuteen paljastuukin poliittiseksi asenteeksi, suhteeksi nyt jo väistyvään sosiaalidemokraattiseen näkemykseen siitä, mitä työmarkkinoiden tulisi olla: kyseessä on totuus jälkiteollisesta länsimaisesta yhteiskunnasta. Valmiissa maailmassa (Ahti Karjalainen sanoi jo vuonna 1984: ”Suomi alkaa olla val-

mis. Nyt rakennetaan pyöräteitä, kun maantiet on saatu valmiiksi.”) lienee väistämätöntä, että yhteisen projektin tunne, niin sanottu ”talvisodan henki”, alkaa hiipua - historiasta tulee väistämättä mieleen varhaisen keisariajan Rooma, jossa siihen asti ennennäkemätön yhteiskunnallinen rauha ja hyvinvointi synnyttivät joutilaan luokan, jonka päivät kuluivat kylpylöissä, illallisissa ja kulttuuririennoissa. Ihmiset, jotka kokevat tarvetta ponnisteluun ja saavuttamiseen pitävät tätä rappiona - toisaalta voisi kysyä, että mitä varten ponnistella, kun ihmisarvoisen elämän edellytykset ovat jo olemassa ilman otsa hiessä raatamista. Samalla itse työelämä on jo muuttunut: pätkätöiden maailmassa elävän nuoren polven on vaikea ymmärtää, miksi tuntea lojaaliutta sellaista systeemiä kohtaan, joka tuntuu ottaneen periaatteekseen työvoiman kyykyttämisen lyhytaikaisilla työsuhteilla ja ulkoistamiskikkailuilla. Yhtä kaikki emme downshiftaamisesta ja työelämän ongelmista puhuessamme tule oikeastaan sanoneeksi mitään itse joutilaisuudesta. Joutoajan ongelma

Joutilaisuus itse ei siis paljastu pelkässä reflektiossa tai suhteessa nykyaikaiseen työelämään - ensimmäinen on vain yksi joutilas aktiviteetti muiden joukossa ja jälkimmäinen poliittisena ja taloudellisena kysymyksenasetteluna ei oikeastaan tule kertoneeksi meille mitään varsinaista joutilaisuudesta. Saamme näiden diskurssien tarkastelulla kuitenkin tärkeää tietoa siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu joutoaikaan. Kulutusyhteiskunnassa joutoaika, aika, jolla ei ole minkään33

laista ennalta annettua rakennetta, on hävitetty kokonaan. Se aika, joka ei kulu töissä olemiseen on jo valmiiksi merkitty vapaa-ajaksi, joka ei suinkaan ole ”vapaata aikaa” vaan aikaa, joka on tarkoitus käyttää yhteiskunnan ylläpitoon kulutustuotteita kuluttamalla ja ”työvoimaa uusintamalla” eli nukkumisella. Vapaa-aika on kaikkea muuta kuin joutilasta aikaa - se on tarkoitus käyttää erilaisiin rientoihin ja harrastuksiin, tai ainakin vähintään mediatuotteiden kuluttamiseen niitä katselemalla ja kuuntelemalla. Kaikki tämä harrastaminen ja kulutus vaatii rahaa, jota saadaan töistä - näin ihmisen ajasta saadaan ulosmitattua maksimaalinen hyöty järjestelmälle. Tästä oravanpyörästä kieltäytyminen aiheuttaa kaksinkertaisen vaikutuksen: ihminen samalla kieltäytyy verotuloja tuottavasta työstä että kerrannaisvaikutuksillaan rahaa tuottavasta kuluttamisesta. Idler-liike on saanut täydellä työelämästä kieltäytymisellään kiinni jostain olennaisesta: joutilaisuus ei ole vain jouten olemista, vaan kulutusyhteiskunnan ajan ulkopuolelle astumista. Joutilaisuus ei ole niinkään sohvalla lokoamista, kivaa omaehtoista puuhastelua tai teehetkiä, vaan kokonaan toiseen aikaan siirtymistä, Blaken ”synkkien saatanallisten myllyjen” pauhun ja koneellisen tahdin hylkäämistä. Ensimmäinen hyppy kohti joutilaisuutta onkin modernin ajan nakkaaminen roskakoriin - rannekello pois ranteesta, patterit pois seinäkelloista, kännykkä piiloon! Kuten Tom Hodgkinson huomauttaa teoksessaan Joutilaisuuden ylistys, yksi suurimmista esteistä joutilaisuuden saavuttamiselle

”Ollakseen joutilas on ryhdyttävä hyvillä mielin varkaaksi!”

on kellon tahdin seuraaminen. Vielä nykyäänkin on kulttuureita, joissa länsimainen aikakäsitys on vieras: tapaamisia ei sovita arbitraarisen laitteen viisarien liikkeen mukaan, vaan laveilla määreillä, jotka jättävät tilaa vaelteluille, ylimääräisille teekupposille ja ystävien luo unohtumisille. Esimerkiksi agraarisissa kulttuureissa aika on syklistä ja luonnon rytmin mukaan etenevää; länsimainen lineaarinen, aina kiiruhtava ja yhä nopeammin hupeneva aika tekee mahdottomaksi hyvällä omallatunnolla vetelehtimisen. ”Aika on aina käytettävä tehokkaasti ja hyvin!” huutaa sisäinen rumpua lyövä orjapiiskurimme, internalisoimamme kapitalismin henki, joka ajaa meitä eteenpäin kohti uusia elämyksiä, uusia aikatauluja, uusia kiireitä, uusia saavutuksia, aina valitellen sitä, miten aika ei koskaan lopulta riitä mihinkään. Tässä ajassa eläessä jopa vetelehtiminen muuttuu vetelehtimisen suoritta34

miseksi. Ennen jouten olemista mieli väkisinkin suorittaa pientä aritmetiikkaa: ”Kun olen tekemättä mitään tärkeää nyt kaksi tuntia, voin sen jälkeen hieman tehokkaammin keskittyä siihen kesken olevaan projektiin, joka hyötyy tästä pienestä lepotauosta ennen töiden tekoa...” Jokainen tyhjä hetki on jo valmiiksi laskettu mukaan jonkin projektin aikatauluun tuotannontekijänä, eikä joutoaikana, silkkana olemisena olemisen ilosta. Jo Walter Benjamin huomasi viime vuosisadan alussa, että uusi, moderni länsimainen käsityksemme ajasta tulee tuoneeksi mukanaan täysin uudenlaisen tavan kokea asioita.2 Modernin yhteiskunnan elämäntapa tekee mahdottomaksi omaan elämään integroidun kokemuksen (enfahrung), korvaten sen silkalla ohimenevällä tunteen välähdyksellä, elämyksellä (erlebnis). Asioiden kokeminen, niiden ottaminen osaksi omaa elämää vaatii aikakäsityk-

sen, jossa tapahtumat asettuvat osaksi jossain yhteisöllisessä viitekehyksessä elettyä kokonaista elämää. Tämä jaettu viitekehys antaa elämän eri tapahtumille merkityksiä, ajallisia ja tilallisia etäisyyksiä, joiden puitteissa eri tapahtumat voidaan ottaa osaksi omaa elämää; modernissa aikakäsityksessä aikakin muuttuu vain yhdeksi tuotannontekijäksi, jota voidaan mitata ja näin ollen hallita. Etäisyydet katoavat - tapahtumat muuttuvat irrallisiksi ja keskenään vaihdettaviksi, ainoana arvonaan uutuus, joka elämykseltä katoaa heti sen läpi elämisen jälkeen. Walter Benjamin puhuu ”ajan oudosta silpoutumisesta”, ”étrange sectionnement du temps”3, jossa aika muuttuu erillisiksi yhteismitallisiksi pätkiksi, joille voidaan antaa vaihtoarvo - esimerkkinä vaikkapa itseään toistava teollisuustyö. Tällaisessa ajassa joutilaisuus kokonaisvaltaisena oman elämän rauhallisen ja vapaan elämisen kokemuksena muuttuu mahdottomaksi. Downshiftaaja tähtää vain elämän elämyksellisyyden lisäämiseen, jolloin hänkin jää osattomaksi itse joutilaisuudesta. Hänen aikansa on yhä kulutusyhteiskunnan aikaa, jolla on vielä vaihtoarvo ja jota voidaan näin ollen ulosmitata kulutettavien elämysten kautta, joskaan ei siinä määrin mitä työntekoon käytetystä ajasta. ”Aika on rahaa”, sanoi itse vanha kehno, Benjamin Franklin - tälle käsitykselle perustuu koko länsimainen elämänmuotomme. Niin kauan kun aika on rahaa, sitä voi haaskata - ja niin kauan kun ajan haaskaaminen on mahdollista, joutilaana oleminen on aina varastamista, väärin ja aiheuttaa vähintään pientä tuskaa omalletun35

nolle. Keskiaikainen kirkko tunnetusti piti koron ottoa syntinä - tämä johtui siitä, että kirkon mielestä aika ei ollut ihmisen omaisuutta; on vaikea keksiä suurempaa syntiä kuin rahan ottaminen jostain, mikä ei kuulu ihmiselle vaan Jumalalle. Nykyaikainen mallimme lienee kuitenkin jo niin iskostunut tajuntaamme, että meidän lienee mahdotonta palata takaisin tähän terveeseen keskiaikaiseen näkemykseen. Joutilaisuus onkin nykymaailmassa mahdollista vain, jos hyväksytään sosiaalidemokraattiset ja kapitalistiset opinkappaleet ajasta ja opetellaan toimimaan täysin niiden vastaisesti - toisin sanoen, ollakseen joutilas on ryhdyttävä hyvillä mielin varkaaksi! Joutilaisuus, nykyaika ja Epikuros

Täten olennaisin joutilaisuuden kokemus lieneekin jo jokaiselle tuttu: arkipäivän joutilaisuuden hetkillä on nykymaailmassa mitä nautinnollisin pahanteon sävy. Pienet torkut työpaikalla, kouluhommien kanssa viivyttely, deadlinen venyttäminen - nämä kaikki aiheuttavat usein ahdistusta, mutta niissä on samalla pieni nautinnon häivähdys, joutilaisuuden kokemus, joka peittyy liki kokonaan aikataulujen aiheuttaman näennäisen kiireen ja tuskastelun alle. Downshiftaaminen ja muut nykyaikaiset työnteon vähentämisen tavat ovat yritys aikatauluja höllentämällä päästä eroon kiireestä, mutta ne eivät pysty sanomaan itseään irti kulutusyhteiskunnasta ja sen ajasta. Tämän vuoksi ne ovat avoimia sosiaalidemokraattiselle kritiikille: niin kauan kun ne jakavat saman ajan ns. normaalin yhteiskunnan kanssa, niitä voi kritisoida normaalin yhteiskunnan

normien mukaan. Vastaus saattaakin piillä juuri siinä historian vertailukohdassa, jota nykyään niin monien tuomiopäivän julistajien mukaan muistutamme: meidän on otettava mallia keisariajan Rooman joutilaista ja ryhdyttävä epikurolaisiksi. Vain epikurolaisuus, ympäröivän yhteiskunnan kiireen ja aikaa hallitsevien normien hylkääminen tyhjänpäiväisyytenä ja keskittyminen vaatimattomaan elämään ja sen tuomiin iloihin voi tuoda todellista joutilaisuutta ja avata myös kunnolla tilaa sille reflektiolle, joka filosofille on niin rakasta ja tärkeää. Epikurolaisuus, kääntyminen pois päin vaihtoarvon hallitsemasta yhteiskunnasta, saattaa olla ainoa keino luoda jokin viitekehys, jonka puitteissa aito joutilaisuuden kokemus on mahdollinen. Huomaamme, että oikeastaan downshiftaajien ja muiden joutoajan tavoittelijoiden ongelma ei ole niinkään keinoissa kuin eetoksessa: niin kauan kuin myönnäme jonkinlaisen suhteen vallitsevan yhteiskunnan ideologiaan, olemme avoimia sen kritiikille. Joutilaan on hylättävä kaikki ideologiset suhteet ympäröivään yhteiskuntaan: vain keskittymällä ns. ”omaan juttuun” ja hylkäämällä täysin ympäröivän yhteiskunnan ideologian kommentoinninkin voi saavuttaa sen henkisen vapauden, joka tuottaa autenttisen joutilaisuuden kokemuk-

sen. Joutilaisuus mahdollistuu vain vapaana niistä näennäiskiireistä, joita vallitsevaan järjestykseen sisäänkirjoittautuminen tuottaa. Tämä nostaa esiin kysymyksen anarkismin filosofisista ja käytännöllisistä ongelmista. Oletan, että joutilaisuuteen pyrkivä ei voi niiltä välttyä sovittaessaan yhteen oman aikansa hallitsemisen pyrkimyksen ja yhteiskunnan vaatimusten välistä ristiriitaa - on väistämätöntä, että niin kauan kuin yhteiskunnallista retoriikkaa hallitsee talvisodan henki, kaikki yritykset hypätä tämän yhteiskunnallisen retoriikan pohjana olevan aikakäsityksen ulkopuolelle tullaan tulkitsemaan varastamiseksi, jopa rintamakarkuruudeksi. Tämä on hyväksyttävä pystypäin ja iloisesti, tietoisena siitä, että yhteiskunta on varastanut ajan meiltä ensiksi ja tehnyt siitä omaisuutta - mehän tiedämme, mitä Bakunin sanoi omaisuudesta. Kyseessä on itse asiassa sen takaisin ottaminen, mikä meille kuuluu! Siis: jos haluat olla joutilas, ole iloinen varas! Idler-liikkeestä lisää osoitteessa www.idler.co.uk. 2 Taina Rajanti Walter Benjaminista s. 151–152 teoksessa Kaupunki on ihmisen koti, Tutkijaliitto 1999 3 Mt. s. 153. 1

MESTARI ECKHART JA GELASSENHEIT Pieta Päällysaho

os jotakuta tituleerataan ”syvimmäksi ja universaalimmaksi hengeksi, minkä Saksa on synnyttänyt” ei kyseessä voi olla mikään turhanpäiväinen ajattelija. Ei varsinkaan, jos ajattelijan nimen etuliitteksi on vakiintunut kunnioitusta herättävä liikanimi: Mestari. Ei, vaikka kyseisen Mestari Eckhartin lisänimi taitaakin olla alun perin pikemminkin osoitus Pariisissa suoritetusta maisterintutkinnosta kuin tunnistetusta ja tunnustetusta mestarillisuudesta. Tästä huolimatta, jos oikein pysähtyy ajattelemaan, kuulostelemaan ja maistelemaan, on kyllä myönnettävä, että ”Mestari Eckhart” on ehdottomasti törkeimmältä kalskahtava nimi, mitä filosofian historia tuntee: miettikää nyt, ”Mestari Eckhart”! Ehkä se on nimenomaan tuo uskomattoman hieno nimi joka pitää huolen, että keskiajalla eläneen Eckhartin ajattelu ja elämä salaperäisesti kiihottavat mielikuvitusta ilman mitään eksplikoitavissa olevaa syytä, vielä 800 vuoden jälkeenkin. Ja juuri tuo vieno ja selittämätön vetovoima on selitys sille, miksi tämä dominikaaniveli ja

kristillinen mystikko vetää haudan ja vuosisatojen takaa puoleensa niin minua kuin Hegeliäkin - ja tietysti Heideggeria, joka näyttäisi kieroudessaan pöllineen kaikki läppänsä suoraan Eckhartin suusta. Suomeksi Eckhartin ajatteluun voi sukeltaa vuonna 2009 suomennetun opetus- ja saarnakokoelman ”Sielun syvyys” avulla. Itse pakkasin kyseisen opuksen laukkuuni ja läksin Ranskan maaseudulle rauhoittumaan, lepäämään ja selvittämään, kukkivatko saksalaiset ajatukset ranskalaisessa maaperässä (Grunt) ja mitä Eckhart mahtoi tarkoittaa puheellaan luopumisesta (Gelassenheit) joka Heideggerin myöhemmän omimisen myötä tunnetaan suomeksi myös silleen-jättämisenä. Ensiksi kuitenkin sananen pelkästä Eckhartista ilman Mestaria. Kristillisen mystiikan johtotähdeksikin kutsutun Eckhartin elämä tuntuisi olevan jotakuinkin yhtä mystistä kuin hänen ajattelunsa: Eckhartista ei tiedetä juuri mitään. Hän on syntynyt ehkä vuonna 1260, tai luultavasti muutamia vuosia aiemmin, ja ehkä lähellä Erfurtia, mutta saattaa hyvinkin olla että sit-

tenkin jossain muussa kolkassa Sakartun siis Eckhartiin keskellä etesaa, ja kuollut kuka ties vuonna 1327 läranskalaista peltomaisemaa, autai sitten vuonna 1329. Syntymä- ja rinkotuolissa miellyttävästi löhöten kuolinpäivän lisäksi hämärän peitossa ja katson, mitä minulle voi opettaa on myös Mestarin etunimi, joka mitä itse kirja ”Sielun syvyys”. Käytännön luultavimmin oli jotain ”Johanneksen” tasolla Eckhartissa puhuttelee tietapaista, mutta toisaalta se saattoi olla tenkin hänen ajattelunsa konkreettimyös pelkästään Eckhart. Onneksi set ohjeistukset, varsinkin jos sattuu nippelitietoa paremmin on säilynyt makaamaan aurinkotuolissa, sillä Eckhartin filosofinen perintö saarno- kerettiläistä kerettiläisesti tulkiten, jen ja opetusten muodossa — joskin kuka olisikaan oivallisempi joutilainekin asiaankuuluvasti kaikenlaisten suuden sanansaattaja! Tämän Mestavälikäsien kopioimina ja varmasti rin mukaan toiminta ja teot eivät ole myös varioimina. uskonnon-harjoituksessa tai Jumalan Mestari Eckhartin historian kät- palvelemisessa tärkeää (ja kaikille teilköihin piiloutunut elämä näyttäisi le, jotka olette Jumalan hyljänneet: täsiis sointuvan yhteen hänen yhtälail- män Jumalan palvelemisen voi tulkita la hämärän, hämäävän ja mystisen vaikkapa vain ”hyväksi elämäksi” tai ajattelunsa kanssa. mitä lie, jos sellainen Eckhartin opetuksen enemmän miellyttää). ” Heidegger näyttäisi ns. kova ydin liittyy Hurskaiden tekojen pöllineen kaikki mystiseen jumalkoavulla taivaspaikan kemukseen, joka saa havittelemisen sijaan läppänsä suoraan semipsykedeelisiä Eckhartille ensisiEckhartin suusta.” sävyjä esimerkiksi jaista on pelkkä tyhjä mitä tulee sielun ja oleminen. Jumalan yhtymiseen ja keskinäiseen Tämä olemisen tyhjyys ihmisessä ykseyteen, joista Eckhart puhuu vaik- saavutetaan vain luopumalla (Gelaskapa tähän tapaan: ”Jumalan oleminen senheit): luopua tulee niin omasta tahon minun elämäni. Jos minun elämäni dosta, omasta itsestä kuin ominaisuukon Jumalan oleminen, silloin Jumalan sistaankin ja tämän lisäksi tulisi unohelämän on oltava minun olemiseni” ja taa kaikenlaiset kuvat ja niin edelleen. niin edelleen. Ja jos tällainen sanailu Omassa päässäni, aurinkotuolissa, ei tuntuu täysmaallisesta ex-luterilaises- ainakaan ole muuta kuin Eckhartin takin hieman rohkealta uskontopu- saarna, ja ehkä jonkinasteinen tietoiheelta, se oli Eckhartin omana aikana suus siitä, että lämpötila auringossa varmasti hyvinkin raflaavaa: ainakin lähentelee kolmeakymmentä. Juuri Paavi lähetti tälle bullan, jonka mu- tällä tavoin (tai ehkä jollain toisella kaan Eckhart oli ”Herran pellolla” ja tapaa) ihmisen on Eckhartin mukaan 17 (!) hänen lausettaan kerettiläisiä. tehtävä itsestään tyhjä temppeli, jotta Mutta mikä sen parempaa, koska pel- Jumalalla olisi sitten tilaa siinä templolla olen minäkin Eckhartia lukiessa- pelissä temmeltää ja tahtoa tämän ni, kirjaimellisesti. tyhjän ihmisen puolesta ihan mitä 38

huvittaa. Tarkasti ottaen pyrkimys on kuitenkin olla Jumala itse. Mutta vain olla, ei toimia, sillä Eckhartille Jumala on esimerkiksi ”hiljaisuus” tai valaisevasti ”erämaa” tai ihan vaan ”ei-mikään”. Tässä helposti ymmärtää, että pyrkimys tulla nyt vaikkapa ei-miksikään ei myöskään vaadi mitään erityistä ponnistelua, vaan nimenomaan silleen-jättämistä, sikseen jättämistä: oman itsetahdon jättämistä jumalallisen tahdon hyväksi. Ja kas, autuaan joutilaana aurinkotuolissani huomaan kuinka Jumalan tahto puhuu kauttani. Nousen ylös ja menen uimaan. Kuinka rauhoittavaa onkaan ajatella, että joku tällainen suuri Mestari kehottaa meitä elämässä vain luopumaan, luovuttamaan, silleen-jättämään. Ja nyt ei puhuta luopumisesta askeesina, tarkoitus on antaa maailman olla, silleen-jättää ja löytää itsensä maailmasta, jossa elää. Kirjaimellisesti: löytää itsensä aurinkotuolista - tai Allusta, mikäli sattuu viettämään siellä enemmän aikaa kuin laiskanlinnoissa. Toimimisen sijaan Eckhart painottaa ymmärrystä.

Ymmärtäminen tässä on mitä vähimmässä määrin aktiivista toimimista ja hääräilyä; se voi mietiskelevänä ajatteluna olla vaikka kuinka joutilasta, ja mikä parasta, toimii varmasti etenkin Etelä-Euroopan auringossa, kenties myös kaljaa juoden. Täydellisen löysänä ja toimettomana suhtaudun tässä mietiskelevässä ajattelussa ja ymmärtämisprosesseissa niiden kohteisiin rauhallisesti odottaen. En tahdo maailmalta mitään, vaan annan sen olla, ja odotan, mitä jokin Jumala saattaa puolestani tahtoa. Ymmärryksen olemus on yhtä lailla silleen-jättämistä ja lisäksi (joutilasta) odottelua. Toisin sanoen ja Heideggerin Eckhart-tulkintaa mukaillen: odottamisen olemus on kohdatun silleen-jättäminen; ajattelun olemus lepää siinä, että ajattelussa kohdattu kohtaa silleenjättämisen... Siispä: ”Jotta eläisimme ymmärryksessä tämän mukaisesti, siinä meitä auttakoon ikuinen totuus, josta olen puhunut. Aamen.” ∞

JATKOTARINA

II Huu Tiainen

un lähdin sairaalasta, aurinko oli K ehtinyt jo laskea, ja katuvalot valaisivat sateen jäljiltä kosteaa asfalttia.

Valo heijastui satunnaisista lammikoista silmiini. Katsoessani kaukaisuuteen, tien horisontti tuntui hyytelömäiseltä ja epävarmalta. Lääkärin sanat viilsivät mieltäni. ”Olit äsken noin puoli tuntia kuolleena.” Yritin olla ajattelematta, mitä se oikeastaan tarkoitti. Epäonnistuin. Ehkä olin zombi enkä vain tiennyt sitä. Todellisuudessa kehoni mätäni sisältä päin ja kohta leukani tipahtaisi kadulle, koska kasvojen nivelet olisivat luovuttaneet. Pupillit kaikkoaisivat silmistäni. Silmämuna vain hohtaisi loskaisen lumen värisenä ja ohuet, punaiset verisuonet muodostaisivat hämähäkin verkkoa muistuttavaa rakennelmaa silmäkulmaan. Tietoisuuteni luiskahtaisi tavoittamattomiin. Iskisin vielä jäljelle jääneet etuhampaat jonkun viattoman ohikulkijan kaulaan. Korkattuani hänen kallonsa auki ryystäisin aivot mahaani. Vitut. Käännyin sivukujalle. Ensin en nähnyt ketään, mutta yhtäkkiä takaani 40

puski joku ohitseni. Ilmeisesti hänellä oli kiire ruokakauppaan vielä ennen kuin ne menivät kiinni. Tuhahdin huvittuneena. Pystyin kuvittelemaan, kuinka vaikea hänen olisi kantaa ostoksiaan takaisin. Tai oli vaikea ymmärtää, mihin hän ostoskassit saisi, kun oikeassa kädessä oli ruosteinen saha ja vasemmassa killui hänen irrotettu päänsä. Kaikki kädet olivat varattuja.

eera ei ollut kotona. Tiesin, että V hänen oli pitänyt jäädä vielä sairaalaan tekemään vuoronsa loppuun. En tosin tarvinnut häntä täyttämään taloa, kaiken lisäksi hän ei edes osannut tehdä sitä oikein. Juoksin yläkertaan ja puiset portaat nitisivät jalkojeni alla. Ehkä ne olivat imeneet liikaa kosteutta. Sänkymme oli 90-luvulta peräisin oleva vesisänky. Selkäni inhosi sitä, mutta en voinut luopua siitä. Aina oli jotain selkäleikkauksia, jos nyt niikseen tuli. Heittäydyin sen päälle ja kuulin liplatusta. Veera ei ole aina ollut ei-täyttämäs-

sä taloa, ja ennen häntä oli ollut myös muita ei-täyttäjiä. Helmi. Baari. Känni. Pano. Darra. Ignooraus. Maija. Baari. Känni. Pano. Tekstailua. Toinen pano. Riita. (Nyt jo?) Matias. Katu. Treffit. Suudelma. Kihelmöinti. Toiset treffit. Pano. Sisäänhengitys. Laukeaminen. Onnellisuus. Riita. Onnellisuus. Petos. Poissa. Veera. Sairaalan siivouskaappi. Sisäänhengitys. Laukeaminen. Katse. Jakaminen. Eläminen. Onnellisuus. Tavallisuus. Joskus minuun valahti ikävä, ja suljin silmäni. Pystyin näkemään Matiaksen nauramassa samalla, kun hän nojailee keittiön tiskipöytään ja juo aamukahvia. Ikävä kuitenkin haihtui nopeasti ja muistin, kuinka häneltä puuttui täyttämisen kapasiteetti vielä enemmän kuin Veeralta. Yhtäkkiä alakerrasta kuului ontto pamahdus, ja hiukset niskassani jähmettyivät. Veeran ei pitäisi tulla vielä moneen tuntiin, ja olin varma, että olin lukinnut oven. Sujautin villasukat jalkaani, jotta ihon tarttuminen lattiaan ei paljastaisi hiipimistäni. Kuljin hitaasti portaita alas pitäen kehoni liimaantuneena seinään. Ainakin ajatus siitä, että seinä muodosti jonkinlaisen minua peittävän varjon, oli lohduttava, vaikka tiesin olevani täysin tunkeilijan katseen saavutettavissa. Minulla olisi varmaan kannattanut olla jotain kättä pidempää, jolla olisin voinut mukiloida mahdollisesti vaarallisen tunkeutujan, mutta minulla ei ollut mitään. Tassuttelin vain. Aika säälittävää. Toinen pamahdus tuli olohuoneesta. Kuulin sen nyt selvemmin kuin en41

simmäisen. Sydämeni pumppasi verta kehooni nopeammin kuin olisi ollut suotavaa. Mahassani suolet muotoilivat itseään solmuun ja hengitykseni yritti kiihtyä, mutta pyrin kaikin voimin kontrolloimaan sitä ja olemaan hiljaa. Ole hiljaa! Olohuone aukeni edessäni pimeänä ja tuntemattomana. Yritin hapuilla valoja päälle katkaisijasta, mutta käteni ei onnistunut lätkäisemään sitä enkä voinut katseellani auttaa kättä. Silmäni olivat jo nauliutuneet huoneen varjojen keskellä lojuvaan nojatuoliin. Se oli suunnattu poispäin minusta, mutta näin, että joku istui siinä. Tuolin selkä peitti henkilön ja hänestä pilkotti ainoastaan takaraivo. Mietin, oliko hän ehtinyt nähdä minua. Vähintäänkin hän oli kuullut saapumiseni huoneeseen ja valokatkaisijan hapuilun. Hänen katseensa oli kuitenkin keskittynyt ulos olohuoneen massiivisesta ikkunasta, mistä heijastui sisälle vain yön musta maisema. ”Iltaa.” Muutuin kauttaaltani kankeaksi, vaikka sisäinen paviaanini komensikin minua juoksemaan. En voinut liikuttaa mitään raajoistani. Näin tuolissa istuvan hahmon keräilevän itseään sujuvasti ja nousevan seisaalleen. Hän joutui olemaan hieman kyyryssä, koska muuten hän ei olisi mahtunut seisomaan. Hänen päänsä alkoi kääntyä vaivihkaa minun suuntaani, ja hänen liikehdintänsä oli kuin hidastetusta keskieurooppalaisesta tanssielokuvasta. ”Iltaa”, hän sanoi uudestaan. Hänen kasvonsa olivat punertavat ja pöhöttyneet, mutta kuitenkin lempeät. Silmien taakse tuntui kuitenkin kätkey-

tyvän jotain, mitä en haluaisi kohdata. Kehoni alkoi olla kykeneväinen liikkumaan. Pohdin pitäisikö minun juosta ja soittaa poliisille vai yrittää kaataa tyyppi itse. Hän askelsi minun suuntaani ja saavuttuaan kohdalleni ojensi kätensä minua kohti, kenties odottaen minun tarttuvan siihen. ”Nimeni on Kaide. Tulin suoraan sisään, koska ovi oli raollaan.” Mahani muotoilema solmu tuntui suurin piirtein valmiilta, ja minun olisi tehnyt mieli antaa ylen. Jostain syystä kuitenkin ajattelin, että sehän olisi ollut tavattoman epäkohteliasta enkä nyt sillä tavalla voisi toimia. Hänen kätensä sojotti edelleen edessäni vartovan oloisena. Katsoin vuoroin sitä ja vuoroin hänen silmiänsä, joita en olisi halunnut kohdata niin läheltä. Vaikka en olisi halunnut olla niiden katseen alaisena, siinä minä nyt vain olin. Hän tuijotti minuun ja minä häneen. ”Hyvää iltaa, Kaide. Olen T.” Tarrasin hänen ojennukseensa, ja hän hymyili tyytyväisesti.

dollisuuksineni ja toiveineni. Tottakai haluaisin nähdä itseni autenttisena! Kaide auttaisi minua, ja sitten voisin käpertyä hänen ammottavan täyteen syliinsä. Hän seisoi minun takanani ja hengitti ilmaa niskaani. Hönkäysten lämpö levisi myös selkääni ja se tuntui kotoisalta. Hänen toinen käsivartensa oli kietoutunut paljaan yläruumiini ympärille, ja lihaksiaan tiukentamalla Kaide piti minut lähellä itseään. Olisin halunnut suudella, mutta en ylettänyt.

Olen kotona!” Veera huusi ”MEnoi!astuvastannut. essaan eteiseen.

uolemani sairaalassa oli luonut särön tavallisuuteen, ja muodostuneen lohkeaman läpi voisin nähdä uuden maailman. ”Sinun vain pitää osata kävellä uuden maailman sisälle”, Kaide kertoi. Hän sanoi, että muut ihmiset roikkuvat minussa. Vasta kun mieleni olisi karkottanut muut, voisin olla autenttinen. Muut loivat tietoisuuteeni sumun, joka estää minua näkemästä itseäni sellaisena kuin olen, kaikkine mah42

Näin Veeran toimet mielikuvitukseni piirtäminä. Hän kiskoisi kaulahuivin ja ulkotakin pois päältään, ja sitten hän yrittäisi etsiä minua. Hihitin sisälläni. Täällähän minä, kulta. Leukani nojasi polviini ja halasin kasaan taitettuja jalkojani. Olin laittanut yläkerrasta valot pois. Vasta Veeran napsautettua yläkerran käytävän valon päälle, pystyin hahmottamaan jonkinlaisia varjoja. Hänen askeleensa lähenivät makuuhuonetta ja rintakehääni kiristi. En voinut enää pitää naurua sisälläni, ja huulten raosta pääsi pakoon muutama kimakka hohotus. ”Oletko täällä?” En vastannut. Kuulin Veeran askeleiden tulevan lähemmäs ja lähemmäs. Hymyilin, mutta tällä kertaa onnistuin lättäämään kämmeneni suun päälle, onnistuen juuri vaimentamaan hihityksen. Jatkuva hymyily alkoi jo puuduttaa poskien lihaksia.

Oviaukkoon muodostui ihmisen hahmo. Siitä pystyi erottamaan ainoastaan ääriviivat. Tiesin Veeran takaa tulevan valon osuvan silmiini siten, että ne loistivat kuin olisin ollut kissapeto pimeässä. Kun hän hahmotti minun istuvan sängyllä, hän otti askeleen taaksepäin valaistuun käytävään, ja pystyin hahmottamaan hänen kasvoilleen piirtyviä ilmeitä. Nopeita ja tiheitä sisään- ja uloshengityksiä. Veeran silmät avautuivat kauhusta vähitellen, kunnes hän ei enää saanut niitä auki enempää. Suu oli vain viivana. ”Moi.” Hän ei vastannut.

ala, joka pyristeli pakoon, mutta jäi K kuitenkin koukkuun. Joka haukkoi henkeä viimeisillä voimillaan, mutta

kuitenkin heitti veivinsä. Veera. Hän makasi omassa verilammikossaan makuuhuoneen lattialla. Hän oli yrittänyt juosta, mutta olin tarttunut häntä kämmenelläni ranteesta samalla riuhtaisten sen pois sijoiltaan. Hän oli huutanut korvia särkevästi. Olin kaivanut esiin sängyn jalkopäähän piilottamani veitsen ja upottanut sen suoraan hänen sydämensä kohdalle. Kysyvä katse oli täyttänyt hänen kasvonsa. En ollut vastannut. Kaide istui nurkassa ja nyökkäsi. Hymyilin hänelle ja juoksin häntä kohti. ”Halaa minua.” Ja hän halasi. ∞

MIELETÖN KUVITUS Anni Tolvanen

KIRJAT

Zeina Abirached: Pääskysen leikki. (Mourir partir revenir – Le jeu des hirondelles, 2007) Suomennos Aura Semón. Like 2011. 183 s. Pääskysen leikki on sarjakuva arjesta Libanonin sisällissodan murjomassa pääkaupungissa, Beirutissa. Zeina Abirachedin piirrosjälki on todella kaunista, siitä ei pääse mihinkään. Mustavalkoinen värimaailma kuvaa hienosti sodan runtelemaa kaupunkia. Sarjakuva lienee oiva tapa välittää jokapäiväisen elämän kokemuksia kaupungista, jossa tarkka-ampujat vaanivat varomatonta ja ruokaa on niukalti. Harmi vain, että laajempi Libanonin sisällissodan poliittisen kontekstin kartoitus puuttuu sarjakuvasta kokonaan. Teoksessa ei edes mainita Libanonin sisällissodan osapuolia, eikä tapahtumia kytketä laajempaan historialliseen viitekehykseen. Tämän johdosta Libanonin sisällissotaan perehtymätön lukija ei pääse kovinkaan syvälle teoksen maailmaan. Vähintään tiivis tilanteen selventäminen olisi ollut paikallaan. Mikäli sarjakuva pohjautuu historialliseen tapahtumaan eikä kuvaa jonkinlaista ajan ja paikan tuolla puolen olevaa fantasiamaailmaa, on hyvä ymmärtää edes puutteellisesti kyseisen konfliktin luonne. Tämän avulla tarinan olisi uskoakseni voinut kokea kokonaisval46

taisemmin. Koska aiheena on niinkin poliittisesti värittynyt asia kuin sisällissota, on siitä täysin mahdotonta kertoa yhtä kaiken kattavaa tarinaa. Tästä huolimatta Abirachedin kuvaamiin ihmisiin voi suhteellisen helposti samaistua lämmöllä, sillä lämpöä tässä sarjakuvassa on. Vesa Korkkula

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen. Teos 2012. 320 s. ”Sallin itseni nauttia keskeneräisyydestä, siitä, että työ on jatkuvaa synnyttämistä, johon kuuluvat paitsi onni myös veri, kipu ja alkulima.” Maria Peuran kolmas romaani Vedenaliset ilmestyi vuonna 2008, minkä kirjoitusprosessin aikana hän piti työpäiväkirjaa. Näistä henkilökohtaisista, kirjoittamisen kipua ja riemua kuvaavista merkinnöistä syntyi Antaumuksella keskeneräinen. Keskeneräisyys tarkoittaa Peuralle sitä, että osaa istua tekstinsä päällä, työstää sitä kunnolla – kirjoittamisen kanssa ei pitäisi hop-

KIRJAT

puilla tai pakottaa tekstiä ulos. Keskeneräisyys ei ole antaumuksellista pysyvästi vaan sopeutuminen siihen liittyvään epävarmuuteen pitää löytää uudestaan ja uudestaan. Kirjan merkinnöissä matkustetaan Vedenalisten kirjoitusprosessista aina Peuran lapsuuteen ja nuoruuteen Lapissa. Antaumuksella keskeneräinen on äärimmäisen rehellinen kuvaus kirjoittajan elämästä, mutta olisin halunnut ahmia enemmän tuntemuksia ja tilanteita syntymässä olevasta kirjasta: enemmän siitä, kuinka tarina alkoi kipinöidä ensimmäistä kertaa, enemmän kirjan ensimmäisten versioiden kirjoittamisesta, enemmän kirjoittamisen aikana laukkaavista ajatuksista. Paikoittain Peura kuvaa kirjassaan niin henkilökohtaisesti suhteitaan muihin ihmisiin ja perheeseensä, että sen lukemisesta tulee tirkistelevä olo. Googletin Peuran kuvan vasta luettuani teoksen ja hyvä niin. Jos olisin assosioinut hänen ulkonäkönsä kirjan tekstiin lukemisen aikana ja olisin törmännyt häneen kadulla, olisin saattanut mennä juttelemaan Peuralle kuin vanhalle tutulle ja hän olisi ihmetellyt kuka olen. Huu Tiainen 47

LOGIIKASTA JA IHMISELÄMÄSTÄ Apostolos Doxiadis & Christos H. Papadimitriou: Logicomix: Nerouden ja hulluuden rajalla. (Logicomix: An Epic Search for Truth, 2009) Suomennos Tua Korhonen. Avain 2011. 344 s. Kreikkalainen sarjakuvaromaani Logicomix: Nerouden ja hulluuden rajalla kertoo paitsi filosofian historiasta, myös ihmisistä ajatusten ja historian kirjoittamisen, tai tässä tapauksessa kuvittamisen, takana. Sarjakuvajärkäle on tehty neljän hengen tiimillä: Idea ja tarina ovat Apostolos Doxiadiksen ja Christos H. Papadimitrioun, käsikirjoitus Apostolos Doxiadiksen, hahmosuunnittelu ja piirustus Alecos Papadatosin ja värit Annie Di Donnan työtä. Tarina kulkee neljällä tasolla. Kirjan päähenkilö on filosofi Bertrand Russell, joka pitää fiktiivistä luentoa logiikasta ja ajattelunsa kehityksestä ja kertoo luennon sisällä myös omaa elämäntarinaansa. Mukana seikkailevat myös muun muassa Ludwig Wittgenstein, Kurt Gödel, Gottlob Frege ja Georg Cantor. Tekijät painottavat, etteivät kuvaa

KIRJAT

Russellin, Wittgensteinin tai muiden filosofien elämäntarinaa sellaisena kuin se todellisuudessa tapahtui, vaan älyllistä ihmisyyttä filosofien elämäntarinoiden kautta. Lisäksi tekijät pohtivat kuinka oikeasti eläneiden ihmisten elämästä tehdään fiktiivistä tarinaa. Logicomix on siis kiinnostava paitsi filosofian historian myös fiktion filosofian näkökulmasta. Tekijät käyvät debattia siitä, onko tämän ihmisyyden keskiössä ajattelu vai sittenkin intohimo. Russellin tarinassa riittää molempia. Koska kirja on tarkoitettu muillekin kuin viisauden rakastajille, lopussa on laaja hakemisto. Mukaan on otettu myös näytelmä, jonka kautta havainnollistetaan kreikkalaisen draaman periaatteita. Monikerroksinen tarina pysyy kuitenkin loistavasti kasassa. Visuaalisesti Logicomix on laatutyötä. Tyylillisesti se lainaa niin perinteisistä mannereurooppalaisista kuin angloamerikkalaisistakin seikkailusarjakuvista. Keskieurooppalaisia standardialbumeja pienempi sivukoko pakottaa tarinan angloamerikkalaiseen rytmiin, ja Doxiadis ottaa kaiken irti ruutujakojen vaihtelusta. Papadatosin piirrosjäljessä taas näkyvät pohjoisemman Manner-Euroopan vaikutteet. Hahmot ovat pelkistetympiä kuin englanninkielisen alueen piirtäjillä. Etenkin hahmojen silmissä näkyy selkeän viivan koulukunnan vaikutus. Kokonaisuutena Logicomix on kaikin puolin komea albumi, joka tarjoaa katsottavaa ja pohdittavaa pitkäksi aikaa. Miia Vistilä Kirjoittaja ryhtyi filosofian opintojensa jälkeen tekemään sarjakuvia 48

Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi. (Petit Cours d’autodéfense intellectuelle, 2005) Suomennos Tapani Kilpeläinen Niin & Näin 2011. 287 s. Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssin johdannossa kirjoittaja Normand Baillargeon kertoo olevansa huolestunut erilaisten epä-älyllisten suuntauksien, kuten new age -liikkeen suosion kasvusta. Lisäksi Baillargeon ilmoittaa huolenaiheekseen kansalaisten heikkenevän kyvyn ymmärtää ympäröivää maailmaa. Näitä vihollisia vastaan Baillargeon asettuu ”älyllisen itsepuolustuksensa” keinoilla. Hän esittelee kirjassaan tyypillisiä päättelyvirheitä, sofismeja ja matemaattis-tilastollisia puijauksia, sekä arvioi yleisimpiä uskomusten oikeuttamisen tapoja. Kirjan sankareita ovat sellaiset kriittiset ajattelijat kuin Blaise Pascal Noam Chomsky ja Carl Sagan. Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi on havainnollinen, vetävästi kirjoitettu eikä liian populistinen esitys yleisistä julkisuudessa ilmenevistä näköharhoista ja koijauksista. Teoksen tyyli on epä-älyllisyyttä kohtaan hyökkäävä, mikä tekee siitä osaltaan viihdyttävää luettavaa. Filosofiasta kiinnostuneelle Baillargeonin käsikirja tarjoaa hyvää kertausta logiikan, tilastomatematiikan ja uskomusten oikeuttamisen keinoista – ja niiden suhteen tapahtuvista virheistä. Sen suurin ansio on kuitenkin silmien avaaminen tahallaan ja tahattomasti tapahtuvien harhautuksien paljoudelle. Akseli Huhtanen

RAKKAAT SISKOT Miia Vistil채

JOUTILAAN RUNOJA

Joonas S. Martikainen

Nousen löylyistä ja astun kuistille Haistan kirpeässä ilmassa kiireettömän metsän tuoksun. Illalla huomaan ikkunasta hiljaisten naapurieni valot. Kehtaavatkin häiritä rauhaani! Takkatulen ääressä muistan lapsuudenystäviäni Millaisia olisimmekaan jos tiemme eivät olisi eronneet? Erakkonakaan en saa juoda yksin minulle pitävät seuraa lämpimät muistot yhteisistä illoistamme. Haen ruokaa yösydämellä Vatsani ei pohdi kellonaikoja, mökin ainoa kello on pysähtynyt. Puiden siluetit aamun ensi sineä vasten Aurinko rakas, olet kuin arvostettu kunniavieras joka saapuu liian aikaisin juhliin! Siunaan rauhaani metsän keskellä Päätän lähettää sinulle viestin, sinun kiirettäsi ei yksi lisää enää paljoa pahenna! Havahdun kirjastani vain kohentaakseni takkatulta. Näin kuluu tunti, toinenkin. 50

Alakulo valtaa mieleni ja ikävä ilmoittaa itsestään. Lisään puita tuleen, piristyn. Yöllä kuuntelen sinua, ystävä Vain kuuntelen, en voi vastata. Miksei runo voi toimia kuin puhelin? Yösydämellä en juo yksin Minä kerron elämästäni ja kirkas Kuu kuuntelee kärsivällisesti. Seuranani yöperhonen poltan tupakan ja odotan haaveillen auringonnousua. Tupakoin ja tarkastelen tähtiä “Minä ja linnut toivotamme teille näkemiin tavatkaamme uudestaan iltaruskon aikaan!” Aamulla jään yli katsoessani muistan viime tapaamisemme. Naurahdan, nostan vesiämpärini järvestä. Ohuen jään yllä ensimmäiset hiirenkorvat oksan liike ja sitten hiljaisuus.

SEURAAVA PÖLLÖ 3/2012 ILMESTYY ALKUSYKSYSTÄ. PYSY LAISKANA.