Minervan Pöllö 3/2016

Page 1

”Mehän oltiin Marxin ja Coca-Colan lapsia”

Tieteenfilosofi Jaakko Kuorikoski Helsingin piirin manifesti

Amartya Sen

3

/

2

0

1

6

Maailmaa mallintamassa Perverssiä fenomenologiaa ja syömishäiriöitä 3/2016 TIEDE

1


Piirros Suvi Ainola 2 MINERVAN PÖLLÖ


SISÄLTÖ Aluksi

4

Pääkirjoitus

6

Filosofiassa tapahtuu

7

Katsaus 70-luvun Dilemmaan

8

Filosofisia reunamerkintöjä

10

Helsingin piirin manifesti

18

Oikeuttamista käytännössä

Keskellä

20

Maailmaa mallintamassa

28

Jaakko Kuorikosken haastattelu

34

”Ankara tiede” fenomenologiassa

40

Perverssiä fenomenologiaa ja syömishäiriöitä

46

Miten selvitä äärettömyyksistä

53

Oikeuttaminen matematiikassa

57

Seisoa tieteen tiellä

60

Amartya Sen – taloustieteilijä, filosofi ja nobelisti

66

Doxa epistemen takana

70

Sanni ja popmusiikin arvo

72

Eräs käyttöelokuva

Lopuksi

68

Sun ylioppilaskunta, sun ääni

Minervan Pöllö 3/2016

Nettisivut

38. vuosikerta

1239-2545 (Painettu)

Julkaisija Dilemma Ry

Päätoimittaja

Janne Karisto janne.karisto@helsinki.fi

www.minervanpöllö.fi

ISSN

Paino

Juvenes Print - Suomen Yliopistopaino Oy

Painos 150 kpl

Toimituskunta

Sofia Blanco Sequeiros Irene Dimitropoulos Lari Hokkanen Ruut Lahdenmäki Carlos Lievonen Ville Louekari

Minervan Pöllö on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

Ulkoasu ja taitto Carlos Lievonen Janne Karisto

3/2016 TIEDE

3


Pääkirjoitus Janne Karisto

F

ilosofia ja tiede olivat alun perin yksi ja sama asia, mutta nykyään näiden kahden keskinäinen suhde on hankala aihe. Onko filosofia varsinainen tieteenala, muuten kuin institutionaalisen asemansa perusteella? Jos on, mistä ja miten filosofit hankkivat tietoa, siis miten asemoidumme tieteiden kentällä? Tämänkertaisessa Minervan Pöllössä esitetään ja analysoidaan vastauksia edellä oleviin kysymysiin. Kirjoittajien ja muiden ääneen päässeiden lähtökohdat, näkökulmat ja johtopäätökset vaihtelevat, mikä on saanut toimituskunnan erityisen tyytyväiseksi. Lisäksi pohditaan, mitä annettavaa filosofialla voi olla erilaisten tieteenalojen tutkimukselle ja mitä nämä alat voivat antaa filosofialle.

S

uomessa filosofit saavat tutkija- ja opiskelijamääriin suhteutettuna mukavan määrän mediatilaa. Filosofian tiedollista hyödyttömyyttä korostavaan kritiikkiin törmää kuitenkin tämän tästä, varsinkin akateemisen yhteisön sisällä. Jälkimmäisen teeman nosti esiin keväällä Helsingissä vieraillut Don Ross, joka kertoi akateemisen filosofian menettäneen arvovaltansa ja uskottavuutensa Yhdysvalloissa. Hän uskoo ilmiön leviävän ennen pitkää myös Eurooppaan, elleivät filosofit rupea suhtautumaan tieteeseen ja sen tuloksiin nykyistä vakavammin. 4 MINERVAN PÖLLÖ

Piirros Suvi Ainola

Johdantokirjoissa ja esittelyteksteissä kerrotaan, että filosofian opinnot perehdyttävät inhimilliseen ajatteluun ja ihmismielen saloihin. Monet kummastelevat päällekkäisyyttä: miksi samassa instituutiossa tutkitaan ja opetetaan sekä filosofiaa että psykologiaa, empiiristä tiedettä, joka tutkii ihmisen käyttäytymisen ohessa juuri ajatteluun ja mieleen liittyviä tiedollisia kysymyksiä? Samaa voi kysyä filosofian suhteesta ainakin kielitieteeseen, fysiikkaan, matematiikkaan, historiaan, tieteentutkimukseen ja yhteiskuntatieteisiin. Esitetäänkö näiden tieteenalojen piirissä sellaisia perustavia kysymyksiä, joihin alansa ekspertit eivät kykene vastaamaan ilman filosofiksi koulutettujen apua? Vastauksesta riippumatta luulisi olevan tehokkainta, että esimerkiksi todellisuuden mikrorakennetta tutkivat parantelevat mallejansa ja juovat kahvinsa yhdellä ja samalla laitoksella. On yleensä suorastaan noloa, kun filosofit ryhtyvät “metatasoltaan” käsin opastamaan tieteentekijöitä näiden omassa työssä.

On yleensä noloa, kun filosofit ryhtyvät “metatasoltaan” käsin opastamaan tieteentekijöitä.


Monet filosofinalut kyllä opiskelevat sivuaineikseen edellä mainittuja tieteitä. Rohkenen jopa väittää, että keskimäärin filosofeja ei voida syyttää fakki-idiotismista – monipuolisen sivistyksen ihanne on edelleen hengissä. Tämä ei kuitenkaan tee filosofien ja tieteilijöiden työnjaon eksplikoimisesta yhtään helpompaa. Hajanaisen tieteellisen tiedon unifikaatiotyötä ehdotetaan joskus filosofien kontolle. Epäilevien mielestä mikrofysikaalisten ilmiöiden yhteydet biologisiin ilmiöihin voivat aueta vain sellaiselle, joka on asiantuntija sekä fysiikan että biologian tieteenaloilla – sama pätee muuttujat muuttaen esimerkiksi psykologian ja politiikan suhteisiin. Jonkinlaista välimuotonäkemystä edustaa Jaakko Kuorikoski (s. 28), jonka mielestä filosofien kognitiivisista kyvyistä voi olla apua poikkitieteellisissä projekteissa, mutta ajatus nojatuolifilosofista rakentelemassa tieteenalojen välisiä siltoja on surkuhupaisa.

E

rään dilemmalaisen mielestä kaikkien, jotka haluavat opiskella filosofiaa, pitäisi ensin opiskella kielitiedettä ja vasta sen jälkeen siirtyä filosofian pariin. Lisäksi hänen mukaansa filosofian yhteydessä olisi opiskeltava myös jotain muuta tiedettä, mieluiten empiiristä sellaista. Moni pitänee ehdotusta järjettömänä. Osa siksi, että näin tukahdutettaisiin filosofien vahvuus: kyky tuottaa sellaista tietoa tai ymmärrystä, jota empiirisiä menetelmiä käyttävät tieteilijät eivät voi saavuttaa. Tiedolla tarkoitetaan näissä yhteyksissä filosofista tai metafyysistä tietoa. Jostain samantapaisesta on kyse silloin, kun väitetään, että tieteen tulokset tarvitsevat erillisen filosofisen tulkinnan. Useat skientistit (s. 16) katsovat, että filosofien pitäisi olla velvoitettuja selventämään tutkimustensa päämäärät ja käyttämänsä menetelmät. Muuten ne tavat, joilla filosofit oikeuttavat deskriptiivisiä väitteitä ja teorioita, ovat väistämättä mielivaltaisia. Aivan toista mieltä ovat ikuisuuskysymysromantiikasta tai “kahlitsemattomasta” älyn virrasta hullaantuneet, jotka vastaavat, että vaadittu selvennystyö olisi filosofian olemuksen vastaista ja merkitsisi itse asiassa sen loppua.

O

n heitäkin, joiden mielestä filosofian tiedollisesta hyödyllisyydestä kiistely on turhaa. Filosofiaa ei nimittäin tarvitse käsittää tiedolliseksi toiminnaksi. Kenties sen arvo, sanan etymologisesta taustasta huolimatta, on jossain muualla, esimerkiksi esteettisissä tai moraalisissa tekijöissä. Ja kaikkihan muistamme Ludwig Wittgensteinin pitäneen filosofiaa eräänlaisena terapiana. Tällöin filosofian ja tieteen erottelu saa kokonaan uuden luonteen, johon tässä kirjoituksessa ei pystytä syventymään. Wittgensteinin oppilas Georg Henrik von Wright jakoi mentorinsa metafilosofisen näkemyksen. Paikoin hän kuitenkin korosti myös filosofian tiedollisia ja intersubjektiivisia päämääriä. Esimerkiksi esseen Filosofi tarkastelee filosofiaa von Wright lopetti seuraaviin sanoihin: “Itse haluaisin nähdä, että osa siitä työstä, jota yhtenä monista olen filosofisen logiikan alueella tehnyt, kuuluisi eksaktien tieteittein käsitteellisten perusteiden tutkimusten suureen ajatusperinteeseen.”

Akateemisen filosofian tarkastelu tieteentutkimuksen empiirisin keinoin voisi tuoda valoa metafilosofiseen keskusteluun. Jätetään von Wrightin toiveen toteutumisen arvioiti tulevaisuuden tieteentutkijoille ja aatehistorioitsijoille. Muutenkin akateemisen filosofian tarkastelu tieteentutkimuksen empiirisin keinoin voisi tuoda valoa metafilosofiseen keskusteluun. Normatiivisia näkemyksiä hyvästä filosofiasta ja sen oikeanlaisesta suhteesta tieteeseen löytyy paljon enemmän kuin tietoa siitä, millaista filosofinen tutkimus nykyään on. Silti luulisi, että filosofian nykytilaan perehtymisestä olisi apua metafilosofian normatiivisten kysymysten ratkomisessa. Opettihan Sokrateskin, että itsensä tunteminen on kaiken viisauden alku.

3/2016 TIEDE

5


w

Filosofiassa tapahtuu RTE

143

-vuotias Suomen Filosofinen Yhdistys (SFY) on saanut uuden puheenjohtajan. Vuosikymmenet valtikkaa heilutellut Ilkka Niiniluoto siirtyi sivuun ja uudeksi puheenjohtajaksi nousi uskonnonfilosofian professori Sami Pihlström. Varapuheenjohtajaksi valittiin tieteenfilosofi Kristina Rolin.

J

ärjestyksessään viides ENPOSS eli European Network for the Philosophy of the Social Sciences -konferenssi järjestettiin Helsingissä 24.26. Elokuuta. Metsätalossa pyöri kymmeniä ulkomaisia vieraita. Tapahtuman isännöi Suomen akatemian yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikkö TINT. Petri Ylikosken johtamaan paikalliseen järjestelytoimikuntaan kuuluivat lisäksi Jaakko Kuorikoski, Caterina Marchionni ja Uskali Mäki.

F L

ilosofian yössä oli tosi kova meno, mutta niin paljon porukkaa, että Kiasman vitoskerros meinasi sortua.

illi Alasen kunniaksi järjestettiin Mind, Nature and Morality -konferenssi syyskuun 2.4. Helsingissä. Konferenssissa pureuduttiin niihin historiallisiin mieltä, rationaalisuutta sekä ihmisluontoa koskeviin teorioihin ja taustaoletuksiin, jotka tekivät mahdollisiksi uuden ajan alun metafyysiset ja eettiset projektit.

K

esällä kohahdettiin kovaa, kun niin & näin julkaisi Hannele Huhtalan, Sami Syrjämäen ja Jarkko S. Tuusvuoren kirjamuotoisen raportin Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin. Yli 600-sivuisessa raportissa puidaan kauniita valistusteemoja, kuten luovuutta, järkeä ja kriittisyyttä sekä niiden muuttuvaa asemaa yhteiskunnassa. Selvästi yli puolet sen sivuista on kuitenkin käytetty Filosofian Akatemian ja sen näkyvimpien toimijoiden mollaamiseen ja panetteluun. Osoitteesta http://netn.fi/artikkeli/ajatuspajat pääsee seuraamaan raporttia koskevaa kiivasta keskustelua.

F

ilosofi ja psykologi Lauri Rauhala kuoli Helsingissä 5.4.2016. Ikää hänelle oli kertynyt kunnioitettavat 101 vuotta. Rauhala yhdistetään Suomessa fenomenologis-hermeneuttisen filosofian ja filosofisen antropologian perinteisiin.

Y

ksi syksyn varma merkki on se, että osa dilemmalaisista käy tuskaista sisäistä kamppailua Weboodin ääressä. Pitäisikö valita 6-8 siisteintä kurssia #yolo-asenteella ja tähdätä akateemiselle uralle tai luottaa, että työnantajat näkevät luovuudessa tuottavuuspotentiaalia? Vai tahkota tylsistyttäviä perus- ja aineopintokokonaisuuksia, jotta unelma kunniallisen virkamiehen tai lukio-open ammatista pysyisi hengissä? Minervan Pöllö suosittelee edellistä vaihtoehtoa, vanhemmat jälkimmäistä, Heikki Pursiainen ja Jorma Ollila Kauppiksen pääsykokeita.

Vuoden tiedesitaatti

”H

yvä tiedonrakennus perustuu sellaisiin ajatteluntaitoihin, joita jokainen meistä luontaisesti käyttää yrittäessään ymmärtää ja selittää maailmaa, kuten havainnointi, hypoteesien rakentaminen ja testaus, toisten tuottamaan tietoon perehtyminen ja tiedon kyseenalaistaminen. [...] Menetelmä kuuluu kaikille, ja kuka tahansa voi sitä hyödyntää. Ehkä kannattaisikin lopettaa tieteestä puhuminen arkiajattelusta erillisenä asiana, tai vaihtoehtoisena tiedonrakennuksen menetelmänä. [...] Voisiko tämän asian suora viestiminen olla keino vähentää epä-älyllisyyden ihannointia? Jos vaikkapa television keskusteluohjelmissa sanottaisiin suoraan, että tänään maailman toiminnasta meille esittävät väitteitä ihminen, joka on rakentanut tietoa siitä hyvin ja ihminen, joka on rakentanut tietoa siitä huonosti?” - Neurotieteilijä Katri Saarikivi 6 MINERVAN PÖLLÖ


” Mehän oltiin

Marxin

ja Coca-Colan lapsia” – katsaus 70-luvun Dilemmaan

Riku Luostari KUUSIKYMMENLUVUN loppupuolella yliopistolla myllersi. Wanha oli vallattu ja (väitetysti) flyygelin päällä rakasteltu poliittis-kulttuurisen vallankumouksen artikulaationa. Taantumuksen vastaista taistelua varten perustettiin runsas määrä uusia ainejärjestöjä. Yksi järjestöistä, ei suinkaan vähäisimmästä päästä, oli kallehin kotimme Dilemma ry. Aluksi nimeksi tosin ehdotettiin muun muassa sellaista hirvitystä kuin ”Induktio”. Ensimmäisessä kokouksessa käytiin myös tiukka äänestys käytännöllisen filosofian kuulumisesta koko järjestöön: onneksi lopulta rakkaus voitti, ja filosofit saattoivat jatkaa yhtenä rintamana kohti tulevan vuosikymmenen haasteita. Nuoren järjestön taival nykyisen kaltaiseksi mahti-instituutioksi ei ollut helppo. Taantumuksen voimia nähtiin alkuvuosina kaikkialla. Erityisesti yhteen ottivat uudistuksia vaativat opiskelijat sekä silloinen teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen, joka muutosmyönteisyydestään huolimatta halusi, opiskelijain näkökulmasta porvarillisen taantumuksellisesti, pitää viimekätisen päätösvallan itsellään. Käytävillä kaikui yliopistodemokratiaa vaativia iskulauseita: ”opiskelija on työläinen!” ”yksi mies, yksi ääni!” AKTIIVISET DILEMMALAISET järjestivät muun muassa luentosarjoja, joissa tiedetään puhuneen esimerkiksi muuan ”marxologi”. Opettajakunnan luentotilaisuudet taas pyrittiin muuttamaan demokraattisiksi keskustelutilaisuuksiksi. Neuvostoliitosta virtasi kirjallisuutta, jota myös toisinaan käännettiin. Nuori lempi kukki jakaessa flaijereita satamatyöläisille. Lukupiireissä luettiin marxismi-leninismin klassikoita, ja ”Hintikan mafian” hal-

litsemalle laitokselle aiheutettiin erilaista päänvaivaa tämän tästäkin. Vahvasti Dilemmaan liitoksissa oli Akateemisen sosialistiseuran filosofian osasto (FASS). 70-luvun mittaan Dilemman aktiivit puuhastelivat niin vallankumouksen kuin alkoholinhuuruista väittelyä sisältävän ”isotuoppimenetelmän” parissa. Kokouksista jatkettiin usein Kaivopihan ravintolan tiloihin. Poliittisen sivutoiminnan lisäksi aikalaiset muistelivat Dilemman keskeisimmäksi anniksi uudenlaisen bilekulttuurin ylläpitämistä. Dilemma oli yksi ensimmäisistä tahoista, jotka siirtyivät pois osakuntien suosimasta formaalis-pönöttävästä, traditiota (teko)henkivästä illanvietosta. Dilemman bileet olivat kovassa maineessa ympäri yliopiston. Uuden ylioppilastalon toisessa kerroksessa oli ilta toisensa jälkeen railakasta meininkiä. 70-LUVUN jälkipuolelle tultaessa poliittinen ortodoksia alkoi menettää vetovoimaansa. Uusia opiskelijasukupolvia näytti enemmän kiinnostavan kasviruoka- ja sukupuoliaatteen tyyppiset yhden asian liikkeet. ”Sitten tuli tää kumisaapassukupolvi, ne oli kiinnostuneita vesilinnuista, meillä oli sentään yhteiskunnalliset rakenteet…” Vuosikymmenen lopulla myös Dilemmassa puhalsivat uudet tuulet. Thomas Wallgrenin puheenjohtajuuden (-78) myötä ”virkistyspuoli” sai paljon kaivatun piristysruiskeen. Akateemisen sosialistiseuran toiminta lieveni ja vaimeni. Uusi vuosikymmen, kasinotalous, Reagan ja takatukat häämöttivät. Lue koko viisikymmentä vuotta täyttävän Dilemman tarina ensi vuonna ilmestyvästä historiikista. 3/2016 TIEDE

7


Filosofisia huomautuksia ja reunamerkintöjä Sofia Blanco Sequeiros

L

ihasten kasvattaminen on huomattavasti helpompaa kuin filosofia. Kevään aikana, erilaisten filosofiaan liittyvien ja siihen liittymättömien turhautumisten kasvaessa, hauikseni koko on kolminkertaistunut.1 Filosofisia saavutuksia on ollut, mutta harmikseni ne eivät ole lainkaan yhtä näkyviä kuin fyysiset sellaiset. Oman alan työpaikan saaminen (joka toki painaa vaa’alla huomattavasti) ja kandidaatiksi valmistuminen tuntuvat yhä enenevissä määrin jotakuinkin samalta, kuin mitä Duolingoni viestitti taannoin: You are now 1% fluent in German. Add this to your LinkedIn?2 Kuten muillakin tieteenaloilla, elämässä yleensä, ihmisluonnossa, rakkaudessa ja kaikissa Helsingin Sanomien kolumnistien lempiaiheissa, myös filosofiassa kaikista raastavinta on jatkuva taistelu. Hyeena-armeijat ympärillään minäkuva, todellinen kompetenssi, oppiminen ja onnistuminen battlaavat Jylhäkallion bossiudesta. Taistelu on syklinen. Aluksi terve ylimielisyys sekä liika tyytyväisyys itseen ja ympäristöön kostautuvat kaikenlaisina ikävinä asioina, esimerkiksi laiskuutena ja asioiden loputtomana ylistämisenä. On onnellisesti humalassa, dokattuaan itse itsensä kanssa tiedettä viimeiset kaksi viikkoa. Koska on niin ”hyvä meininki” ja jaksaa pöhistä vaikka minkä ihanuudesta, oppimistilanteet muuttuvat sumeiksi ja tunnistamattomiksi. Pian ei halua tehdä enää mitään, mikä lopettaisi hyvän olon. Hyvän olon lopettajiin kuuluvat muun muassa kaikki sumeat oppimistilanteet, jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta, onhan jo valmiiksi hyvä kai1

kessa. Koska oppimistilanteita ei huomaa eikä niitä reflektoi, ei niistä myöskään saa mitään irti. Jos uusi tilanne tulee vastaan ja siinä epäonnistuu, muuttuu omakuva välittömästi: On tuomittu alimman luokan arkifilosofiksi, töihin hallinto-osastolle virastoon, jonka ainoa tehtävä on tuottaa exceleitä Juha Sipilän naaman käyttöön. Jos taas onnistuu, johtuu se ainoastaan siitä, että on jo valmiiksi nuorin, kaunein ja älykkäin. Kohta filosofia muuttuu pelkiksi on-off -tilanteiksi, joissa täytyy joko päteä äänekkäästi, kun osaa tai paeta paikalta, kun ei osaa. Välitön seuraus tästä on, että yleensä pätee kunnes epäonnistuu, sitten alkaa pelätä pätemistä ja alkaa ainoastaan paeta. Uuvuttavinta jatkuvassa pakenemisessa on, että jää paitsi siitä, mistä filosofiassa tieteenä on kyse ja samalla nautinnosta, jonka filosofian tekeminen parhaimmillaan antaa. Yrittäessä epätoivoisesti heitellä oikeita vastauksia kuin sarjakuvapahis savupommeja ei tajua, ettei filosofiassa ole kyse siitä, että osaa välittömästi antaa “sen ainoan oikean” vastauksen. Tai välttämättä edes, no, vastauksen.

Y

leensä kaikista raivostuttavimmat filosofinalut ja epäilyttävimmät filosofit ovat juuri niitä, jotka luulevat osaavansa vastata kaikkiin filosofian kysymyksiin välittömästi, oman jumalallisen älynsä turvin. ”Mutta mitä on tieto?” joku erehtyy humoristisesti kysymään joissain bileissä eikä kuule taustalla soivaa Tappajahai-säveltä. Filosofian opiskelija aistii tilaisuutensa tulleen: ”No minä tiedän, olenhan FILOSOFI ja tämä on FILOSOFINEN KYSYMYS!!!”

Vain toisen niistä. Miekkailu.

2

Ikävintä on toki se, että jos näin todella on, edessä on vielä ainakin 297 vuotta töitä. Olettaen siis, että 1% sujuvuus filosofiassa on saavutettu (ja sitä jos mitä on vaikea kvantifioida). Tietenkään tavoitteena ei voi olla 100% sujuvuus filosofiassa, koska silloin maailma varmaan räjähtäisi sisäänpäin tms. 8 MINERVAN PÖLLÖ


Toisaalta liian monet kuvittelevat, että jos ensimmäinen vastaus on väärä, on itse rikki, tyhmä ja kykenemätön tekemään filosofiaa.3 Heille haluan sanoa: eteenpäin, toveri! Jos olet päässyt yli opiskelujen alun turvottamasta egostasi ja pidät siitä pitsinnypläyksestä, jota filosofia parhaimmillaan on, kaikki on ihan hyvin! Ennen kaikkea molemmat yllä mainitut ihmistyypit viestivät vääristyneestä suhtautumisesta oppimiseen ja tieteen tekoon. Kummassakaan ei ole kyse siitä, että vastataan ensimmäisellä kerralla oikein ja jos epäonnistuu, pää poikki! En väitä tietäväni tieteen perimmäistä merkitystä, mutta on selvää, että jos kaikki tieteilijät lopettaisivat yrittämisen ensimmäisestä epäonnistumisesta, tieteen tähänastiset saavutukset näyttäisivät hyvin erilaisilta. Pyörää ei olisi keksitty, Alkeiden sijaan meillä olisi Eukleideen bukolisen runouden merkkiteos Paimenpoikien päivä omenasadon kypsyessä, jne. Väärin vastaamisessa ja epäonnistumisessa ei ole mitään henkilökohtaista.4 Kyse on oppimisesta: miksi epäonnistuin? Miksi vastaukseni oli väärä ja minkälainen oikean vastauksen tulisi olla? Missä teoriani epäonnistuu? Filosofiassa ”vastaus” on yleensä aina ehdotus. Vaikka olisit kuinka varma sekä vastauksestasi että älyllisestä kyvykkyydestäsi, kohta joku urpo tulee omasta hiekkakuopastaan inkuttamaan siitä, kuinka väärässä olet.

ja ryntäillä keskeyttämään muuten ihan miellyttäviä keskusteluja omalla pärinällään. Jotta filosofian tekeminen ei taantuisi pelkäksi surumieliseksi lihasten kasvatteluksi, lienee olennaisinta ylläpitää tervettä egoilua, uskoa omaan tekemiseen ja uskallusta seistä omien ajatustensa takana. Samalla täytyy nöyränä tarpoa muiden jättämää limavanaa ja lukea, mitä aiemmat filosofit, tutkijat ja tietelijät ovat kirjoittaneet. Kun on lukenut kaikenlaista uutta ja vanhaa, niistäkin aiheista, jotka eivät kiinnosta, alkaa pikkuhiljaa erittää omaa limaa. Omaa limavanaa voi hetken fiilistellä mutta lopulta sekin on mitä on, pienen nilviäisen suojamöhnää.

Piirros Irene Dimitropoulos

N

o. Kun sytytyslanka on saanut kipinän ja muistaa taas, että ainiin, tästä filosofiassa on kyse, siitä etten välttämättä tiedä hirveästi mutta aina voin lukea lisää ja kehitellä sen perusteella itse kaikenlaisia siistejä juttuja – silloin kaikki on hetken aikaa hyvin. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat, hommat tuntuvat mielekkäiltä eikä akateeminen filosofia aiheuta enää välitöntä henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Yleensä hyvä vaihe jatkuu aina seuraavaan isompaan onnistumiseen, jonka aiheuttama shokki rippuu pokémonin tasosta: hyvin mennyt tentti, positiivista palautetta ohjaajalta, hyväksytty julkaisu tai apurahahakemus tai jotain moninkertaisesti isompaa, mille tasolle lukija identifioituukaan. Kun onnistuu tarpeeksi isosti, alkaa taas hymistä ja pöhistä 3 4

Ainakaan yleensä näin ei ole. Jep. Ainakaan yleensä.

3/2016 TIEDE

9


Helsingin piirin manifesti “Filosofiasta en sano mitään muuta kuin tämän: [...] sitä ovat kaikkein oivallisimmat mielet viljelleet jo vuosisatoja eikä siinä silti tavata ainuttakaan seikkaa, josta ei kiisteltäisi ja jota ei voisi epäillä[.]” – Descartes, Metodin esitys

F

ilosofialla on ongelma. Filosofisia teorioita näyttää olevan miltei yhtä paljon kuin filosofeja, ja uusia oppeja syntyy jatkuvasti. Lisäksi usein vaikuttaa siltä, että miltei mikä tahansa muodista poistunut positio voitaisiin nostaa esiin naftaliinista ja herättää henkiin. Monet ovatkin sitä mieltä, että filosofian merkitys on kysymysten esittämisessä ja “ajattelun liikkeessä”, ei ratkaisujen löytämisessä. Lopullisten vastausten tavoittelua saatetaan jopa pitää jotenkin vääränä tai moraalisesti arveluttavana. Kysymysten esittäminen ja ajattelu voivat olla arvokasta toimintaa, mutta silti mieleen hiipii pelko, että tässä on tehty puutteesta hyve – ikään kuin filosofian epäonnistuminen oikeuttaisi itsensä. Kysymysten esittämistä ja ajattelun liikettä korostavaa filosofiakäsitystä vastaan puhuu myös se tosiasia, että filosofit antavat usein argumentteja näkemystensä puolesta. Kyse ei siis ole pelkästä loogisesti ristiriidattomien vastausten neutraalista kartoittamisesta, sillä filosofit pyrkivät oikeuttamaan tiettyjen vastausten paremmuuden muihin nähden. Mitäpä iloa olisi esimerkiksi sellaisesta todellisuuden luonnetta koskevasta väitteestä, jonka paikkansapitävyydelle ei ole esitetty minkäänlaisia perusteita? Näyttää siltä, että lukuisista yrityksistä huolimatta filosofit eivät pysty 10 MINERVAN PÖLLÖ

osoittamaan mitään käsityksiä vääriksi, saati toisia muita paremmiksi. Helsingin piiri uskoo, että juuri oikeuttamiskäytännöt ovat filosofian jämähtäneisyyden taustalla. Filosofit ovat nokkelia keksimään argumentteja, mutta premissit ja oikeutussuhteet jäävät usein oikeuttamatta – nojataan esimerkiksi intuitioon tai rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Tieteessä tällainen peli ei vetele. Ei olekaan ihme, että mielivaltaisiin oikeuttamiskäytäntöihin perustuvalla tutkimusalalla ei tapahdu samanlaista edistystä kuin tieteessä. Filosofiassa vallitsevaan tilaan on saatava muutos. Seuraavaksi esitetään näkemys toimivasta oikeuttamisesta, jota noudattamalla filosofit voisivat korjata kurssiaan.

H

Oikeuttamisesta

elsingin piirin jäsenten näkemys on, että aiemmin mainitut ongelmat liittyvät olennaisesti filosofian oikeuttamiskäytäntöihin. Vaikka yhteisön nimi viittaa Wienin ja Berliinin piireihin, Helsingin piirin jäsenet eivät ole positivisteja. Piiri ei esimerkiksi hyväksy merkityksen verifikaatioperiaatetta, ja se suhtautuu epäilyksellä mihin tahansa tieteen todentamiskäytän-


töjä vahvempiin verifikaation vaatimuksiin. Piiri ei myöskään pidä empiiristä tutkimusta ainoana tapana hankkia tietoa tai kohota formaalia logiikkaa episteemisesti etuoikeutettuun asemaan. Tosin empiirinen tutkimus on yleensä välttämätöntä, mikäli halutaan oikeuttaa empiiristä maailmaa koskevia väitteitä tai teorioita. Formaalia logiikkaa puolestaan tarvitaan formaalien ongelmien ratkomiseen, minkä lisäksi se on hyödyllinen apuväline myös muunlaisessa tutkimuksessa. Helsingin piiri ei myöskään oleta vahvaa tai reduktiivista käsitystä tieteiden ykseydestä. Jos kaikella tieteellä on jotain yhteistä, se mitä luultavimmin liittyy kollektiivisiin tiedonmuodostus- ja oikeuttamiskäytäntöihin hyvin yleisellä tasolla. Toistaiseksi tieteidenvälisiä siltoja ei kuitenkaan ole rakentanut nojatuolifilosofointi vaan poikkitieteellinen tutkimus. Eri tieteitä unifioivien laajojen empiiristen yleistysten oikeuttaminen saattaa tietysti osoittautua mahdolliseksi, mutta emme pidä oikeutettuina esimerkiksi sellaisia väittämiä, kuten “kaikki on pohjimmiltaan fysiikkaa” tai “vain kovien luonnontieteiden, varsinkin fysiikan, menetelmät pitäisi ottaa käyttöön kaikessa tutkimuksessa”. Helsingin piirillä on kuitenkin joitain yhteisiä piirteitä positivististen edeltäjiensä kanssa. Kaikki kolme piiriä pitävät tiedettä – tai ainakin osaa siitä – malliesimerkkinä onnistuneesta episteemisestä toiminnasta. Yksi Helsingin piirin keskeisistä tavoitteista on filosofian ja tieteen oikeuttamiskäytäntöjen analysointi. Tähän projektiin liittyen piirin jäsenet ovat muotoilleet joukon teesejä, jotka toimivat eräänlaisina alustavina työhypoteeseina siitä, millaista toimiva oikeuttaminen on: 1. Mielivallattomuusteesi: Jotta oikeutetun ja oikeuttamattoman välillä olisi jokin ero, oikeuttaminen ei voi olla mielivaltaista. 1.1 Rakenneteesi: Oikeutuksessa on aina kolme osaa: premissit, oikeutussuhde ja johtopäätös. Oikeuttaminen tapahtuu premisseistä oikeutussuhteella johtopäätökseen. 1.2 Arvioitavuusteesi: Oikeutuksen on oltava intersubjektiivisesti arvioitavissa jonkin esitystavan kautta. 1.3 Ehdollisuusteesi: Jos premissejä tai oikeutussuhteita ei ole oikeutettu, oikeutus on ainoastaan ehdollinen niihin nähden.

Ensimmäinen teesi ilmaisee koko oikeutuskäsityksen lähtökohdan. Oikeuttamisen on tehtävä jokin ero oikeutetun ja oikeuttamattoman välille. Tämän edellytyksenä on, ettei oikeuttaminen voi olla mielivaltaista. Muuten mitä tahansa voitaisiin oikeuttaa miten tahansa ja olisi yhdentekevää ylipäätänsä puhua oikeuttamisesta. Kolme seuraavaa teesiä puolestaan täsmentävät ensimmäistä. Ne asettavat rajoitteita oikeuttamiselle, jotta mielivaltaisuutta pystyttäisiin välttämään. Nimensä mukaisesti rakenneteesi rajoittaa oikeutuksen rakennetta. Oikeutuksessa on aina oltava (1) vähintään yksi premissi, (2) oikeutussuhde, jonka kautta premissin tai premissien on määrä oikeuttaa johtopäätös ja (3) itse johtopäätös. Oikeutussuhde voi esimerkiksi olla jokin deduktiivinen, induktiivinen tai abduktiivinen päättelysääntö tai looginen konnektiivi. Rakenneteesi asettaa siis rajat vain oikeutuksen yleiselle muodolle, ei premisseille tai oikeutussuhteille. Toinen rajoite on oikeutuksen arvioitavuus. Oikeutuksen on aina oltava esitettävissä tavalla, joka mahdollistaa sen intersubjektiivisen arvioinnin. Oikeutukseksi ei siis riitä vain sen sanominen, että johtopäätös on oikeutettu. Lisäksi on esitettävä, miten se on oikeutettu. Oletetaan esimerkiksi jonkun väittävän, että hänellä on oikeutus jollekin näkemykselleen, mutta hänen oikeutuksensa ei ole arvioitavissa. Tällaisessa tilanteessa muilla ei olisi mitään perusteita kyseisen näkemyksen tai sen oikeutuksen hyväksymiselle tai hylkäämiselle. Itse asiassa niin kauan, kun kannan oikeutus ei ole esitettävissä, ulkopuolisen on mahdoton sanoa, onko sillä oikeutusta laisinkaan. Ehdollisuusteesi puolestaan rajoittaa sitä, mitä voi oikeuttaa lähtemällä liikkeelle oikeuttamattomista premisseistä tai oikeutussuhteista. Oikeutukset, jotka sisältävät oikeuttamattomia premissejä tai oikeutussuhteita, ovat siinä mielessä ehdollisia, että ne oikeuttavat johtopäätöksen vain, jos kyseiset oikeutussuhteet ja premissit ovat paikkansapitäviä. Mielivaltaiset premissit tai oikeutussuhteet eivät siis anna ilmaista oikeutusta. On hyvä huomata, etteivät nämä neljä teesiä vielä sulje pois oikeutuksesta kaikkea mielivaltaisuutta. Esimerkiksi oikeutussuhteiden valitsemista ei ole rajoitettu mitenkään, ja näin ollen teesit sallivat niin modus ponens-päättelysäännön kuin tonk-konnektiivin käytön. Modus ponens on yleisesti hyväksytty päättelysääntö, kun taas tonk-konnektiivi mahdollistaa käytännössä minkä tahansa johtopäätöksen päät3/2016 TIEDE

11


telyn mistä tahansa premisseistä.1 Päättelysäännöt, jotka eivät mitenkään rajoita sallittuja johtopäätöksiä, ovat kuitenkin siinä mielessä epäkiinnostavia, ettei niitä voi soveltaa käytännössä. Oikeutusjärjestelmissä, jotka sisältävät tällaisia päättelysääntöjä, ei nimittäin ole erottelua oikeutettujen ja oikeuttamattomien väitteiden välillä: niissä kaikki väitteet ovat oikeutettuja.2 Mahdollisten sovellusten puutteesta huolimatta on hyviä pragmaattisia syitä sille, ettei tämäntyyppisiä oikeutusjärjestelmiä kielletä suoralta kädeltä. Niiden yksiselitteinen hylkääminen vaatisi käytännössä oikeutusjärjestelmän ristiriidattomuuden osoittamisen, koska ristiriitaisesta järjestelmästä voi johtaa mitä tahansa. Oikeutusjärjestelmän käyttö siis edellyttäisi sen kaikkien johtopäätösten tuntemisen, mikä merkittävästi rajaisi tässä esitetyn oikeutusnäkemyksen käytettävyyttä. Gödelin epätäydellistodistusten vuoksi näkemystä ei voisi soveltaa edes perusalgebraan, ja tämän myötä suuri osa tieteestä olisi yhtä lailla sen ulottumattomissa. Vaikka käytössä olevan oikeutusjärjestelmän osoittamista ristiriidattomaksi ei voida vaatia, on silti mahdollista arvioida yksittäisiä päättelysääntöjä ja olla käyttämättä niitä. Hyvä heuristinen peukalosääntö on, että oikeuttamisen pitäisi olla kontrastiivista: sen tulisi ilmaista, miksi johtopäätös on hyväksyttävä jonkin muun vaihtoehdon sijaan. Tämä antaa yhdenlaisen kriteerin oikeuttamisen arviointiin. Yleisyydestään huolimatta neljällä mainitulla teesillä (1 – 1.3) on lukuisia merkittäviä seuraamuksia. Ensinnäkin itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, sillä niiden oikeutusta ei voida esittää ja arvioida. Samoin kehämäinen oikeuttaminen ei sekään ole oikeutettua. Jos jonkin johtopäätöksen oikeutuksessa käytetään johtopäätöstä itseään premissinä, oikeutus on vain ehdollinen siihen nähden, eikä kehä näin ollen anna johtopäätökselle lisäoikeutusta tai, tarkalleen ottaen, minkäänlaista oikeutusta. Koska kehämäiset ja itsessään oikeutetut väitteet eivät ole oikeutettuja, on oikeutus aina lopulta ehdollista. Oikeutus ei siis koskaan ole absoluuttista tai

ehdotonta, ja sen vuoksi oikeutus on aina fallibilistista. Toisin sanoen perustaville tai pohjimmaisille premisseille ei ole oikeutusta, joten ne saattavat hyvinkin olla huonoja, ja myöhemmin voi ilmaantua perusteita niiden hylkäämiselle. Oikeutuksessa on aina premissit, oikeutussuhteet ja johtopäätös, joten mikään ei ole oikeutettua ilman premissejä. Koska oikeutus on ehdollista, johtopäätökset ovat oikeutettuja vain siinä määrin kuin premissit ja oikeutussuhteet ne oikeuttavat.

Empiiristä maailmaa koskevien väitteiden oikeuttaminen “Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että nykypäivän tiedemiehet saisivat filosofiasta hyödyllisiä neuvoja siitä, miten heidän tulisi tutkimustyötään harjoittaa tai millaisia löytöjä he voisivat mahdollisesti tehdä.” – Steven Weinberg, Unelmia viimeisestä teoriasta

O

sa filosofeista on valmiita myöntämään, että heidän tutkimuksensa on vain abstraktien systeemien kehittämistä, eivätkä kyseiset systeemit kuvaa tai sano mitään niiden itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta. Näitä ajattelijoita ei huolestuta se, ettei filosofiassa käytetä empiiristä todistusaineistoa; eihän sellaista edes kaivata puhtaasti formaalien systeemien kehittelyssä! Heidän mielestään filosofia muistuttaa lähinnä matematiikkaa, ja jos matemaattinen tutkimus on oikeutettua, sama pätee myös filosofiseen. Tätä näkemystä kutsutaan Helsingin piirissä “matikkakortiksi”. Seuraavassa luvussa tarkastellaan lähemmin sitä, missä määrin filosofinen ja matemaattinen tutkimus vastaavat toisiaan. Ensin kuitenkin tarkastellaan filo-

1 Tonk-konnektiivin tuontisääntö vastaa tai-konnektiivin tuontisääntöä ja sen eliminointisääntö puolestaan ja-konnektiivin eliminointisääntöä. Siispä se mahdollistaa seuraavantyyppisen päättelyn mille tahansa A:lle ja B:lle (A voi olla vaikka ”Helsinki on Suomessa” ja B ”Kuu on juustoa” tai päinvastoin):

2 Tällainen erottelu vaaditaan, jos oikeutusjärjestelmän väitteitä halutaan verrata johonkin epätriviaaliin väitejoukkoon, siis sellaiseen joissa on myös oikeuttamattomia väitteitä. 12 MINERVAN PÖLLÖ


sofien keskuudessa huomattavasti yleisempää näkemystä, jonka mukaan filosofiset teoriat todella pyrkivät sanomaan jotain maailmasta. Filosofiset ismit sikseen, oletetaan, että on maailma. Se, millainen tuo maailma on, selviää elollisille olennoille ensisijaisesti aistien kautta. Ne pystyvät reagoimaan ympäristössään tapahtuviin muutoksiin siitä hankkimansa informaation perusteella. Esimerkiksi Patricia Churchlandin mukaan kognitiivisesti monimutkaisten elollisten olioiden kehittymiselle on helppo nähdä evolutiivinen selitys: kyky hankkia ja prosessoida informaatiota mahdollistaa tehokkaamman vuorovaikutuksen ympäristön kanssa, mikä taas edesauttaa yksilön menestymistä (Churchland 2002: 377). Ihmislaji on tässä mielessä saavuttanut suunnatonta menestystä. Nykytiede, tuo arkisen havainnon kultivoitunut muoto, on osoittautunut varsin tehokkaaksi tavaksi muodostaa uskomuksia maailmasta. Eikä mitä tahansa uskomuksia, vaan teorioita ja malleja, joita soveltamalla kykenemme muokkaamaan ympäristöämme ennennäkemättömän tehokkaasti. Arvioitaessa sitä, missä määrin uskomuksemme, mallimme ja vastaavat onnistuvat sanomaan jotain ympäröivästä todellisuudesta, ehdotamme menestyksen arvioimiseen pragmaattista mittaria. Toisin sanoen, mikäli uskomuksen perusteella toimiessa onnistuu vuorovaikuttamaan maailman kanssa aiempaa ennakoitavammin, voidaan tätä pitää hyvänä merkkinä uskomuksen jonkinasteisesta toimivuudesta. Tällainen pragmaattinen lähestymistapa ei näytä edellyttävän vahvoja metafyysisiä kannanottoja, jollaisiin ajaudutaan helposti esimerkiksi puhuttaessa väitteiden totuudesta. Maailmaa koskevien väitteiden oikeuttamisessa mitkä tahansa premissit tai oikeutussuhteet eivät käy, koska siinä kyse on mallin soveltamisesta eikä enää vain abstraktin systeemin sisäisestä koherenssista. On pystyttävä perustelemaan, miksi ja miten systeemin oletetaan kertovan jotain maailmasta. Systeemillä tarkoitetaan siis tässä yhteydessä mitä tahansa argumenttia, mallia tai muuta teoreettista konstruktiota, jolle pätevät edellä esitetyt oikeuttamisen teesit. Mikäli systeemin väitetään kuvaavan tai jotenkin muuten koskevan maailmaa, on tämä systeemin ja maailman välistä suhdetta koskeva väite oikeutettava vielä erikseen. Millaisia tutkimusmenetelmiä empiiristä maailmaa koskevassa tutkimuksessa sitten tulisi käyttää? Tällaisia menetelmiä koskevat väitteet voidaan Larry Laudanin mukaan käsittää hypoteettisiksi

imperatiiveiksi. Toisin sanoen ne ovat tutkimusmenetelmien tehokkuuteen liittyviä hypoteeseja. Metodologisista normeista käytävä keskustelu on siis ratkaistavissa empiirisesti. (Laudan 1990). Lisäksi on otettava huomioon, mitä nykytutkimus kertoo inhimillisestä havainnoinnista ja päättelystä – etenkin näiden puutteista ja rajoista. Tiedonmuodostusta koskevat käytännöt pitäisi muodostaa siten, että lähtökohtana on muun muassa psykologian, kognitiotieteen, neurotieteen ja sosiaalipsykologian tarjoama kuva ihmisestä kognitiivisena toimijana. Tässä olemme samoilla linjoilla kuin Michael A. Bishop ja J. D. Trout. (Bishop ja Trout 2005). Mainittakoon vielä erikseen, että intuitiot ovat osoittautuneet niin empiirisen menestyksensä kuin nykyisen kognitiotutkimuksenkin valossa kelvottomaksi todistusaineistoksi kaikesta muusta paitsi intuitioista itsestään. Poikkeuksena on joissain tapauksissa asiantuntijoiden intuitiot omaan tutkimusalaansa liittyvissä kysymyksissä, mutta nekin pohjautuvat aiempiin havaintoihin ja niiden luotettavuus on tarkistettavissa intuitioista itsestään riippumattomalla tavalla. Kun kuulee filosofin väittävän, että hän tutkii maailmaa, on monesti syytä tarkistaa, jakaako saman todellisuuskäsityksen hänen kanssaan. Sillä, toisin kuin saattaisi helposti luulla, kaikille filosofeille todellisuus ei rajoitu vain empiiriseen todellisuuteen. Merkkejä tällaisista empiiristä todellisuutta värikkäämmistä maailmoista ovat esimerkiksi puhe olemuksista, reaalimääritelmistä tai osien ja kokonaisuuksien välisestä kompositiorelaatiosta. Tyypillisesti tällöin todellisuuteen on postuloitu jonkinlaisia metafyysisiä aspekteja, joihin ei edes periaatteessa ole minkäänlaista empiiristä pääsyä – sen sijaan portit niiden salaisuuksiin avautuvat nojatuolireflektion, so. mystiikan, keinoin. Tieteellisen maailmankuvan omaksuneen henkilön näkökulmasta tässä on kuitenkin se ongelma, ettei lisäaspektien olettamiselle näytä olevan minkäänlaista oikeutusta. Myös naturalisteiksi itsensä luokittelevat filosofit ilmoittavat maailman tutkimuskohteekseen. Yleisemmin naturalistiset pyrkimykset ilmenevät viittauksina tieteelliseen tietoon, joskin nämä viittaukset liikkuvat tyypillisesti lähinnä peruskurssien tasolla. Naturalistisella filosofialla on perustavampi ongelmansa. Vaikka naturalistin esittämän väitteen perustelut koostuisivat pääasiallisesti jonkin tieteenalan tutkimustuloksista, tämä ei vielä riitä pelastamaan johtopäätöstä mielivaltaisuudelta, mikäli mukaan ujutetaan yksikin täysin nojatuolista nykäisty intuitio. Näin ollen naturalistisenkin filosofian koh3/2016 TIEDE

13


talona on valitettavan usein alittaa oikeuttamiseen vaadittava rima viimeistään ehdollisuusteesin kohdalla: yllä todetun mukaisesti intuitioiden asema väitteiden oikeuttamisessa on heikko. Ehdollisuusteesi ilmaisee väitteen oikeutuksen olevan ehdollinen sen premissien ja oikeutusuhteen oikeutukseen. Intuitioihin vetoavat väitteet ovat siis oikeutettuja suhteessa intuitioiden oikeutukseen, joka on olematon.

Oikeuttaminen matematiikassa

M

atematiikka ja logiikka ovat formaaleja tieteenaloja, jotka eivät tarkastele empiiristä todellisuutta, vaikka niitä voidaankin soveltaa sen tutkimiseen. Puhdas matematiikka ja logiikka ovat kuitenkin tieteitä, joten niillä on oltava jonkinlainen tapa oikeuttaa väitteitä. Muista tieteistä poiketen tämä tapa ei ole väitteiden tai teorioiden empiirinen testaaminen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että matematiikassa ja logiikassa ”kaikki käy”. Matematiikassa ja logiikassa väitteen oikeuttaminen samaistetaan väitteen todistamisen kanssa. Todistettua väitettä kutsutaan teoreemaksi. Karkeasti ottaen matemaattinen todistaminen on deduktiivista toimintaa. Deduktiivisesti pätevässä päättelyssä premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Deduktiivisessa todistuksessa teoreema johdetaan hyväksytyistä lähtöoletuksista eli aksioomista tiettyjen päättelysääntöjen mukaisesti. Matemaattinen todistus on yksiselitteinen siinä mielessä, että pätevästä todistuksesta pystytään aina kertomaan, että kyseessä todellakin on todistus (kaikkein monimutkaisimmissa tapauksissa tämä voi tosin olla vaikeaa). Usein teoreemoille voi olla myös monta erilaista todistamistapaa. Keskeistä kaikelle matemaattiselle tutkimukselle on se, että kaikki todistuksessa tarvittavat oletukset, määritelmät, päättelysääntöihin perustuvat välivaiheet, ja niin edelleen, ovat tarvittaessa yksiselitteisesti tarkistettavissa. Ne on esimerkiksi kyettävä muotoilemaan niin, että muut matemaatikot pystyvät tunnistamaan ne. On toki tilanteita, jolloin todistamisen sijaan matemaatikon mielenkiinto voi olla jonkinlaisen kokonaan uuden formaalin systeemin rakentamisessa ja esittelemisessä. Tällöinkin systeemi tulisi mahdollisimman pitkälle pyrkiä muotoilemaan käyttäen yleisesti hyväksyttyä matemaattista kieltä. Myös tämän systeemin suhteesta jo 14 MINERVAN PÖLLÖ

olemassa oleviin systeemeihin olisi hyvä sanoa jotakin; tässä liikutaan jo tietynlaisen todistamisen alueella. Hyvin monenlaisten aksioomajärjestelmien tutkiminen on matematiikassa mahdollista. Moni tuttu teoria voidaan esimerkiksi ilmaista erilaisina aksiomatisointeina, ja teorioita voidaan myös heikentää tai vahvistaa poistamalla tai lisäämällä niihin aksioomia. Perinteinen matematiikan filosofinen kysymys koskee luonnollisesti sitä, mistä aksioomat saavat oikeutuksensa. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että aksioomat ovat oikeuttamattomia. Matemaatikoilla on yksinkertaisesti oltava olemassa jokin lähtökohta, joihin heidän todistuksensa voivat nojata. Pelejä on monenlaisia ja tärkeintä on, että peliä pelataan ristiriidattomasti ja täsmällisesti. Siksi pelin säännöt eivät saa olla tulkinnaltaan epämääräisiä tai johtaa ristiriitoihin. Pätevää matematiikkaa on täysin mahdollista tehdä erilaisista lähtökohdista käsin. Vaikka matemaattisen todistamisen perusidea on jotakin, joka yhdistää kaikkea matematiikan tutkimusta, mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole. Olennaista on pikemminkin se, että kaikki muodolliset seikat pienintä taustaoletusta ja päättelyaskelta myöten tulisi pyrkiä esittämään yksiselitteisesti ja ristiriidattomasti. Niiden tulee olla muun matemaattisen yhteisön kriittisesti arvioitavissa ja tarkistettavissa. Jonkin asian esittäminen formaalisti esimerkiksi matemaattisia tai muunlaisia symboleja hyödyntäen ei vielä tarkoita, että kyse on varsinaisesta matematiikan tai logiikan tutkimuksesta. Vaikka asioiden formalisoiminen auttaa monissa tilanteissa tiivistämään ilmaisua, se voi usein toimia hämäävänä tekijänä, jolloin teknisellä notaatiolla pikemminkin peitetään sisällöllisiä ongelmia. Esimerkiksi joissain arkisissa ja filosofisissa konteksteissa saatetaan hyödyntää symbolista esitystapaa, joka ei ole niin yksikäsitteistä kuin mitä matemaattisessa tutkimuksessa edellytetään. Oikeuttamisen suhteen tämä on ongelmallista, sillä tällaiset systeemit voivat sisältää esimerkiksi implisiittisiä ristiriitoja ja niitä voidaan käyttää mielivaltaisesti todistamaan haluttuja väitteitä. Tulkinnanvaraisuus tarkoittaa myös sitä, että ne eivät ole intersubjektiivisesti laajemman tutkijajoukon arvioitavissa. Yksikäsitteisyyden hämärtyminen rikkoo myös matemaattisen todistuksen ehdollista luonnetta. Matematiikassa todistettu väite on oikeutettu aina


vain suhteessa lähtöoletuksiin. Jos lähtöoletuksia ei ole kunnolla spesifioitu, ei todistuskaan ole tällöin määritelty. Matemaattisesta oikeuttamisesta perusteellisemmin Rami Koskisen kirjoituksessa sivulla 53.

Kohti skientismiä “Kaoottinen tila, jossa filosofia on ollut suurimman osan historiaansa, on palautettavissa siihen onnettomaan seikkaan, että se ensiksikin hyväksyi tiettyjä muotoiluja aivan liian naiivisti aitoina ongelmina tutkimatta ensiksi huolellisesti, onko niillä tosiasiassa jokin merkitys. Toiseksi filosofia luuli, että on mahdollista löytää vastaukset joihinkin kysymyksiin erityisillä filosofian menetelmillä, jotka poikkeavat erityistieteiden menetelmistä.” – Moritz Schlick, “Positivismi ja realismi”

T

iede ei paini samanlaisten ongelmien kanssa kuin filosofia. Moniin tieteellisiin kysymyksiin löydetään fallibilismin hengessä jatkuvasti parempia vastauksia, ja näyttää siltä, että osaa niistä voidaan pitää käytännössä ratkaistuina. Lukuisia tieteellisiä näkemyksiä on myös hylätty. Episteemisenä auktoriteettina tiede on ohittanut filosofian ja uskonnon jo aikoja sitten. Osa filosofeista ja teologeista kokee tämän kehityskulun ongelmallisena. Heistä tieteen harjoittajat tekevät kyllä arvokasta työtä, mutta tieteellä on omat rajansa, joita se ei voi eikä saa ylittää. “Perimmäiset” kysymykset on jätettävä filosofialle ja uskonnolle, ja niihin lukeutuvat myös tieteen luonnetta ja tulkintaa koskevat ongelmat. On kuitenkin perin epäselvää, miksi juuri filosofia ja teologia kykenisivät ratkaisemaan kyseisiä pulmia. Tieteen episteemiseen asemaan voi suhtautua myös toisin. Kenties tieteilijät vain tekevät jotain oikein ja me muut voisimme ottaa siitä opiksemme? Tällöin tieteen episteeminen menestys hyväksytään lähtökohdaksi: tiede on esimerkki ainakin joiltain osin toimivasta episteemisestä toiminnasta. Sen antaman mallin mukaisesti voidaan yrittää analysoida ja muuttaa tieteen ulkopuolella vallitsevia episteemisiä käytäntöjä toimivampaan suuntaan. Tällä

mahdollisuudella on kuitenkin rajansa. Esimerkiksi empirian tuolle puolen ulottuva metafysiikka on jo tutkimuskohteensa vuoksi ongelmallista, koska hyvän oikeuttamistavan mukaisia menetelmiä sen kysymysten ratkaisemiseen ei ole. Listatut hyvän oikeuttamisen yleiset periaatteet näyttävät toteutuvan filosofiassa harmillisen harvoin. Sen sijaan vakiintuneet tieteelliset teoriat, jotka ovat läpäisseet pitkäaikaisen vertaisarvioinnin ja kriittisen keskustelun, tavallisesti noudattavat näitä kriteereitä. Tieteessä ei esimerkiksi katsota hyvällä teorioiden oikeuttamista vetoamalla intuitioon tai täysin (empiirisesti) rajoittamattomaan abduktiiviseen päättelyyn. Filosofian ja teologian puolella tällaiset menetelmät näyttävät kuitenkin olevan, valitettavasti, päivittäisessä käytössä. Tieteessä pyritään alituisesti vähentämään erilaisten kognitiivisten vinoumien vaikutusta tutkimukseen. Samalla filosofit vaativat toistuvasti, että filosofisten teorioiden pitäisi kunnioittaa tervettä järkeä ja intuitiiviselta tuntuvia väitteitä. Tieteen tulokset ovat kuitenkin usein terveen järjen ja intuition vastaisia, intuitiot vaihtelevat filosofien välillä, eikä toistaiseksi ole vielä annettu mitään perusteita pitää intuitioita luotettavana tiedon lähteenä. Filosofien pitäisi pystyä osoittamaan, miksi intuitiot ovat kussakin tapauksessa luotettavia eli millä perusteella ne toimivat pätevänä oikeutuksen lähteenä. Jos intuitioiden luotettavuutta ei voida oikeuttaa, niihin vetoaminen on mielivaltaista. Mikäli premisseiksi otetaan vain yksilöiden intuitiota, johtopäätös kertoo oikeutetusti vain näistä yksilöistä ja heidän intuitioistaan.

3/2016 TIEDE

15


Mitä skientismi on ja mitä se ei ole Mitä luultavimmin sana skientismi herättää kielteisiä mielleyhtymiä. Tämä ei ole ihme, sillä tavallisesti sitä käytetään pejoratiivisena käsitteenä, jolla tarkoitetaan perusteetonta tai liiallista luottamusta tieteeseen – eli uskonnolliseen uskoon verrattavaa ”tieteisuskoa”. Kukaan ei tietenkään halua myöntää luottavansa tieteeseen liikaa tai ilman hyviä perusteita. Miksi sitten joku julistautuisi skientismin kannattajaksi tai laatisi manifestin sen puolesta? Asiaa valottanee se, että toistaiseksi skientismin kriitikot ovat myös olleet sen pääasiallisia teoreetikkoja. Tämä on yhtä lailla niin valitettavaa kuin kummallistakin. Harvemmin jonkin asian vastustajat antavat kaikkein parhaimman tai suopeimman määritelmän kritisoimalleen kohteelle. Skientismiä vastaan taistelevat määrittävät vihollisensa miltei poikkeuksetta luonnontieteen kautta. Tällöin skientismillä tarkoitetaan sellaisia näkemyksiä, kuten ”vain luonnontieteellinen tieto on laskettavissa todelliseksi tiedoksi”, ”vain luonnontieteen keinoin löydettävät asiat ovat olemassa” tai ”vain luonnontiede pystyy ratkaisemaan moraaliset kysymykset” (Stenmark 2001: 18). Myönnettäköön, että tällaisella puusilmäskientismillä on kannattajansa. Esimerkiksi filosofi Alexander Rosenberg (2011) on sortunut ihmistieteiden väheksyntään ja luonnontieteiden ylenpalttiseen ihannointiin. Rosenbergin mukaan ihmistieteet ovat jumittuneet neoliittisten esi-isiemme maailmankuvaan ja tarjoavat lähinnä viihdyttäviä illuusioita. Ei siis ole aivan tavatonta, että eritoten teologit ovat maalailleet skientismistä rajoittuneen kuvan, jonka mukaan kyseisen liikkeen edustajat ovat fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa palvovia dogmaatikkoja. Me Helsingin piirissä olemme toista maata. Rosenbergin tai Lawrence Kraussin kaltaisten sijaan pidämme itsemme kanssa samanhenkisinä pikemminkin sellaisia ajattelijoita, kuten Don Ross, James Ladyman, Patricia ja Paul Churchland, David Spurrett, James Woodward, William Wimsatt, Michael A. Bishop ja J. D. Trout. Edesmenneistä legendoista maininnan ansaitsevat esimerkiksi Bertrand Russell, Willard Van Orman Quine ja B. F. Skinner. Ehkä tämä pitkälti mielivaltainen lista antaa jonkinlaista osviittaa siitä, millaisen ajattelun koemme itsellemme läheiseksi. Usein jo sana skientismi saattaa viedä harhaan. Ter-

kaansa – se ei vielä tarkoita, että ihmistieteet olisivat jotenkin vähemmän tieteellisiä. Monesti niiden ongelmat liittyvät siihen, ettei ihmistieteiden tutkimuskohteita yleensä voida eristää yhtä helposti kuin luonnontieteiden. Vaikeudet eivät siis välttämättä johdu metodologisista heikkouksista vaan tutkimuskohteen luonteesta. Samaa perustelua ei kuitenkaan voida käyttää, mikäli yritetään oikeuttaa sellaista tutkimusta, jonka tutkimuskohteen väitetään olevan empiirisen todellisuuden ulkopuolella.

mi on johdettu englannin sanasta science, joka on yleensä varattu vain luonnontieteille. Monesti skientistien käsitystä tieteestä kuvaa kuitenkin paremmin latinan scientia, saksan Wissenschaft ja suomen tiede, jotka kaikki kattavat myös ihmistieteet alaisuuteensa (Hansson 2013: 64). Vaikka luonnontieteet ovat toisinaan ihmistieteitä empiirisesti menestyksekkäämpiä – eikä tämäkään pidä aina paik-

nen ovat omiaan viemään tutkimusta yhä huonompaan suuntaan. Paikoin synkiltä näyttävät tulevaisuudennäkymät eivät silti tarkoita, että peli olisi menetetty. Hyvän tieteen kriteereitä voi tutkia esimerkiksi tieteentutkimuksen keinoin ja tieteellinen tieto on menestyksensä valossa yhä parasta, mitä saatavilla on.

16 MINERVAN PÖLLÖ

Tämän manifestin allekirjoittaneet skientistit ovat myös samoilla linjoilla W. V. O. Quinen kanssa siitä, että ”[t]iede ei ole arkijärjen korvike vaan jatke” (Quine 1957: 229). Tiede on siis vain systematisoitua arkiajattelua, eikä jotain perustavanlaatuisesti erilaista episteemistä toimintaa. Tieteen ja jokapäiväisen järjenkäytön välillä ei siis ole laatu- vaan aste-ero. Tieteenharjoittaja poikkeaa tavallisesta kaduntallaajasta lähinnä vain siten, että tieteessä pyritään poissulkemaan mahdollisimman hyvin kaikenlaiset virhelähteet ja tuomaan niistä jäljellejääneet eksplisiittisesti esille, jotta muut voivat jatkaa korjaamista. Juuri tästä syystä mielivaltaisuus on oikeutuksen vastakohta ja pahin vihollinen, ja juuri siksi skientistit uskovat, että filosofia voisi hyötyä täsmällisemmästä oikeuttamismenettelyistä. Mikäli skientisti hyväksyy esimerkilliseksi tiedoksi kaikenlaisten tieteiden tulokset, eikö tämä tee tyhjäksi kaiken sen kritiikin, mitä hän voi esittää esimerkiksi filosofiaa tai teologiaa kohtaan? Ovathan nekin tieteitä Wissenschaft-mielessä (Kojonen 2016: 4). Tällainen vasta-argumentti kuitenkin edellyttää, että skientistin pitäisi tasapäistää samanarvoiseksi kaikki tutkimus, jota jonkin periaatteen nojalla voi kutsua tieteeksi. Skientisti on toki valmis ottamaan heuristiseksi periaatteekseen sen, että jos jokin ansaitsee tieteen arvonimen, siihen luottaminen on todennäköisesti viisaampaa kuin johonkin, jolle tätä nimikettä ei mitenkään voi myöntää. Tieteestä ei kuitenkaan tee hyvää sen kutsuminen tieteeksi. Monet yksittäisten tieteenharjoittajien ja ryhmien tutkimusprojektit sekä kokonaiset tutkimusohjelmat ovat luokattomia. Lisäksi muun muassa kasvaneet julkaisupaineet, vinoutuneet arviointikriteerit ja tutkimuksen kaupallistumi-


Tämä manifestin allekirjoittaneet ovat skientistejä. Skientismimme perustuu näkemykseen, että tieteen oikeuttamiskäytännöt ovat merkittävässä asemassa sen episteemisessä menestyksessä. Lisäksi uskomme, että tieteessä noudatetaan manifestissa esiteltyjä hyvän oikeuttamisen periaatteita. Sen sijaan filosofinen argumentointi näyttää vieneen ajattelijaraukkoja vain syvemmälle hämmennyksen suohon. Eikä tämä lopputulos ole mikään ihme: filosofialta näyttäisi kokonaan puuttuvan yhteiset hyvän oikeuttamisen kriteerit - tai ainakaan niitä ei sovelleta johdonmukaisesti. Kenties tässä luonnosteltu oikeuttamiskäsitys voisi kuitenkin ohjata “viisauden rakastajat” pois mielivaltaisen ajattelun rämeeltä.

Allekirjoittajat Ilmari Hirvonen Janne Karisto Rami Koskinen Hanna Pankka Ilkka Pättiniemi Henrik Saarinen Leena Tulkki Petri Turunen

Lähteet CHURCHLAND, Patricia Smith (2002): Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy, Cambridge, MA: The MIT Press. BISHOP, Michael A., ja John D. Trout (2005). Epistemology and the Psychology of Human Judgment. Oxford University Press. HANSSON, Sven Ove (2013): “Defining Pseudoscience and Science” Massimo Pigliucci & Maarten Boudry (toim.) Philosophy of Pseudoscience: Reconsidering the Demarcation Problem, Chicago: University of Chicago Press, s. 61–77. KOJONEN, Erkki Vesa Rope (2016): The Intelligent Design Debate and the Temptation of Scientism, Abingdon: Routledge. LAUDAN, Larry (1990): “Normative Naturalism” Philosophy of Science, s. 44–59. QUINE, Willard Van Orman (1957): “The Scope and Language of Science” The Ways of Paradox and Other Essays, 1976, Cambridge: Harvard University Press, s. 228–245. ROSENBERG, Alexander (2011): The Atheist’s Guide to Reality, New York: W. W. Norton & Company. STENMARK, Mikael (2001): Scientism: Science, Ethics and Religion, Farnham: Ashgate.

Piirrokset Leena Tulkki

3/2016 TIEDE

17


Oikeuttamista käytännössä Petri Turunen

K

okeillaan Helsingin piirin manifestissa (s. 10) esitetyn oikeutuskäsityksen soveltamista. Tarkastellaan esimerkin vuoksi seuraavan väitteen oikeuttamista:

J: On mahdollista arvioida, miten hyvin jokin oikeutusmalli sopii jonkin kohteen kuvaamiseen. Oikeutusmalli on tekninen termi, jolla tässä yhteydessä tarkoitetaan jotain premissien, oikeutussuhteiden ja johtopäätösten kokoelmaa. Väitteen J oikeuttamiseksi on esitettävä jotain premissejä ja oikeutussuhteita, joista J:n ajatellaan seuraavan. Väitteen J oikeutukseksi tarjotaan seuraavaa kolmea premissiä: P1: On mahdollista arvioida missä määrin jokin kuvaus sopii johonkin kohteeseen. P2: Kohteesta voi saada lisäinformaatiota tutkimalla sitä. P3: Oikeutusmallin johtopäätöksiä voidaan verrata, jonkin onnistumiskriteerin suhteen, kohteesta saatuun lisäinformaatioon.

Näiden premissin ajatellaan siis oikeuttavan väitteen J, koska ne antavat oikeutusmallista itsestään riippumattoman menetelmän oikeutusmallin arvioimiseksi. Meillä on siis oikeutussuhde S1({P1, P2, P3}, J)1 premissien P1, P2 ja P3 ja väitteen J välillä. Tässä vaiheessa oikeutus on ehdollinen S1:n ja premissien P1, P2 ja P3 paikkansapitävyydelle. Premissi P1 oikeutetaan vetoamalla uuteen premissiin P4: P4: On tapauksia, joissa kohteiden kuvauksia on onnistuneesti arvioitu niiden kohteiden suhteen. Tällaisten onnistuneiden tapausten olemassaolon ajatellaan oikeuttavan sen, että niitä voi olla. Meillä on siis uusi oikeutus S2({P4}, P1). Tämä oikeutus on ehdollinen premissiin P4 ja oikeutussuhteeseen S2. Premissi P4 voitaisiin oikeuttaa vetoamalla jo18 MINERVAN PÖLLÖ

honkin esimerkkitapaukseen. Ideana olisi, että esimerkkitapaus oikeuttaa sen, että joitain tapauksia on. Esimerkki tällaisesta tapauksesta voisi olla vaikkapa se, että on onnistuneesti kuvattu sitä, kuinka monta kuulaa jokin pussi sisältää tai sitä, kuinka korkea jokin rakennus on. Näiden kuvausten onnistumista on voitu arvioida esimerkiksi laskemalla pussissa olevat kuulat tai mittaamalla rakennuksen korkeus. Premissin P2 – eli ”kohteesta voi saada lisäinformaatiota tutkimalla sitä” – voi oikeuttaa jälleen uudella premissillä. Tällainen premissi voisi esimerkiksi olla: P5: Kohteisiin on tehty interventioita, jotka ovat antaneet kohteesta lisäinformaatiota. Premissin P5 ajatellaan oikeuttavan sen, että kohteesta voi saada lisäinformaatiota tutkimalla sitä (oikeutussuhde S2({P5}, P2)). Tämä oikeutus on siis ehdollinen oikeutussuhteeseen S2 ja premissiin P5. Premissin P5 voisi puolestaan oikeuttaa samaan tyyliin kuin premissin P4. Esimerkiksi voisi mitata pussissa olevien kuulien painon tai selvittää rakennuksen kerrosten määrän. Premissi P3 voidaan oikeuttaa vetoamalla kahteen uuteen premissiin: P6: Väitteitä voi verrata toisiinsa. P7: Väitteiden paikkansapitävyyden vertaaminen antaa onnistumiskriteerin. Nämä premissit oikeuttavat sen, että oikeutusmallin johtopäätöksiä ja kohteesta saatua lisäinformaatiota voidaan verrata toisiinsa jonkin onnistumiskriteerin mukaisesti. Tällöin meillä on oikeutussuhde S3({P6, P7}, P3), jossa oikeutus on ehdollinen S3:n, P6:n ja P7:n suhteen. Oikeutussuhde S1 voidaan oikeuttaa vetoamalla premissiin: P8: Kohteesta saatu lisäinformaatio on riippumatonta oikeutusmallista.


Tämä oikeuttaisi sen, että meillä on oikeutusmallista riippumaton menetelmä oikeutusmallin arvioimiseksi (S4({P8}, S1)). Tämä oikeutus on ehdollinen P8:n ja S4:n paikkansapitävyydelle. Oikeutussuhteet S2, S3 ja S4 ja premissit P4, P5, P6, P7 ja P8 antavat yhdessä oikeutuksen J:lle. Oikeutus on ehdollinen mainittuihin oikeutussuhteisiin ja premisseihin nähden. Oikeutusmallin toimivuutta voidaan näin ollen arvioida tiettyjen ehtojen vallitessa. Niiden vallitessa on siis mahdollista puhua tietyssä mielessä oikeutusmallin paremmasta tai huonommasta sopivuudesta kohteen kuvaamiseen. Mainitut ehdot näyttävät toteutuvan usein tieteellisissä konteksteissa. Sen sijaan esimerkiksi premissi P4 – eli ”on tapauksia, joissa kohteiden kuvauksia on onnistuneesti arvioitu niiden kohteiden suhteen” – ei näytä toteutuvan metafysiikassa. Tämän vuoksi metafysiikan osalta ei vielä voi oikeutetusti puhua samalla tavalla paremmasta tai huonommasta kohteen kuvaamisesta. Jos nimittäin ei

voi arvioida miten hyvin jokin metafyysinen oikeutusmalli toimii suhteessa johonkin kohteeseen, ei myöskään voi sanoa, että kyseinen malli olisi jotain toista parempi malli kohteesta. Metafysiikka on siis tältä osin vielä mielivaltaista. Tavallisesti metafyysikot arvioivat antamaansa oikeutustaan erilaisten hyveiden kautta. Se, että nämä hyveet johtavat parempaan kohteen kuvaukseen on kuitenkin oikeutettava erikseen. Muuten hyveet toimivat jos ne toimivat, eikä tämä ole vielä varsinainen oikeutus. Tieteessäkään metafyysikkojen peräänkuuluttamia hyveitä ei käytetä teorioiden varsinaiseen oikeuttamiseen, vaan niillä on merkitystä lähinnä teorioiden rakentamisvaiheessa. Oikeutussuhdetta S merkitään seuraavasti: ”S( )”. Oikeutussuhde vallitsee premissien, joita merkitään joukolla {P1, P2, …, Pn}, ja johtopäätöksen J välillä. Suhde on järjestetty pari: premissien joukko merkitään ensimmäisenä ja johtopäätös toisena.

1

Kuva Irene Dimitropoulos

3/2016 TIEDE

19


Mallit maailmaa mallintamassa Tuomas Markkula & Lari Hokkanen

T

odellisuuden monimutkaisuudesta seen ymmärrykseen Oikeasta Tieteestä tai tarkastele ei liene epäselvyyttä. Mitä enem- objektien ja todellisuuden rakennetta. Metodimme män tiedämme maailmasta ympä- perustuu mallien rakentamisen tarkasteluun. rillämme, sitä vaikeampi on tutkia Naturalistisessa hengessä tarkastelemme metokaikkea samaan aikaan. Jokainen dologioita niin kuin niitä tällä hetkellä käytetään, tieteenala on erikoistunut tutki- minkälaista tietoa niiden käytöstä seuraa, ja vedämmaan omaa pientä osaansa todel- me johtopäätökset. On hyvä huomauttaa, että emme lisuudesta. Eriytymisestä seuraa, että kun johonkin ole relativisteja totuuden suhteen eikä feyerabendikeskitytään, joudutaan jättämään jotain pois. laisittain “kaikki käy”. Tekstimme on kärjistetty puArtikkelissa tuomme esiin, mitä tämä tarkoittaa heenvuoro metodologisen nöyryyden puolesta. taloustieteen tapauksessa. Usein taloustieteellisten mallien pohjana olevaa rationaalisen valinnan teoriaa (RVT) näkee kritisoiTodellisuus ja tiede tavan sen oletusten epärealistisuudesta. Toisaalta taloustieteen teoriat ja mallit ovat levinneet muihin uinka kokonaisvaltaisesti tiede voi ymmärihmistieteisiin. Yhä useampia ilmiöitä tulkitaan ratää todellisuutta? Riittääkö yksi paradigma tionaalisen valinnan näkökulmasta. Molemmat tenvai tarvitaanko useampia tieteen edetessä? denssit ovat ongelmallisia. Kuinka pitkälle yksi ja sinänsä menestynyt Etsimme kolmatta tietä, missä taloustieteellisillä paradigma voi päästä edes yhden ilmiön selittämimalleilla on tärkeä paikkansa oletuksista huolimatta, sessä? mutta jossa RVT:llä on myös rajansa. Esittelemme Kannatamme menetelmällistä pluralismia. Totekstissä taloustieteen pohjimmaisia oletuksia, kos- dellisuuden ontologiseen rakenteeseen ei ole syytä ka ne eivät tunnu olevan tuttuja monille kriitikoil- ottaa kantaa – sehän on empiirinen kysymys. Vaile. Mallejaan innokkaasti uusille alueille levittäville kuttaisi siltä, että ainakaan ihmistieteissä ei ole nähekonomisteille on myös sanottavaa. tävissä yhtä metodologiaa, joka pystyisi vangitseOn tärkeää muistaa, että maan kaikki fundamentaalikaikki tieteelliset mallit ja teoriset lait (joita ei välttämättä edes at pystyvät kertomaan vain osan Mitä enemmän tiedämme ole!) ja selittämään niiden avulilmiöstä. Tekstimme on täten maailmasta ympärillämme, la “kaiken”. Monet ilmiöt ovat puheenvuoro tieteellisen plura- sitä vaikeampi on tutkia niin monimutkaisia, että yhden lismin puolesta: tieteenalat ovat kaikkea samaan aikaan. tieteen on vaikea huomioida näkökulmia todellisuuteen ja kaikkia kausaalisia voimia. Eikä moninaisuutta tulee vaalia. usein ole yhteisymmärrystä siiPluralismia voi puolustaa filosofisesta näkökul- tä, mitä ilmiö itsessään edes on tai miten sitä pitäisi masta. Emme kuitenkaan vertaile tieteitä käsitteelli- lähestyä – tutkimus on usein ilmiön rajojen etsintää.

K

20 MINERVAN PÖLLÖ


On täysin luontevaa, että tieteenalat ovat erikoistuneet. Kaikki tieteenalat toimivat suhteessa johonkin kysymykseen ja tavoitteeseen. Vaikka kaikkia ihmistieteitä kiinnostaa ihmisten toiminta, on eri aloilla erilaiset selittämisen intressit. Taloustiede selittää taloudellista toimintaa kun yksilöiden halut ovat loputtomat mutta resurssit niukat, antropologia on kulttuurien vertailevaa tutkimusta ja sosiaalipsykologia tutkii ryhmäkäyttäytymistä. Kullekin tieteenalalle on kehittynyt oma tapansa ymmärtää todellisuus. Pluralismi antaa mahdollisuuden todeta, että joku tieteenala on aidosti menestynyt – niin kuin taloustiede on – antamatta sille kuitenkaan hegemonista asemaa. Jotta voisi asettaa tieteenalat selkeään paremmuusjärjestykseen, tarvitsisimme yhteisen standardin, johon niitä verrata. Tällaista yhtä Tieteellistä metodia tai ensisijaista käsitystä todellisuudesta ei kuitenkaan meidän nähdäksemme ole olemassa. Emme usko sellaista ainakaan filosofiasta löytyvän.

Mitä ovat (taloustieteelliset) mallit ja rationaalisen valinnan teoria?

T

ieteelliset mallit toimivat nimenomaan sen takia, että ne eristävät osan ilmiöstä toisten osien kustannuksella. Max Weber jakoi inhimillisen toiminnan ideaalityyppeihin. Todellinen toiminta ei ikinä vastaa yhtäkään ideaalityyppia sellaisenaan, mutta idealisoidut toiminnan muodot auttavat ymmärtämään, millaista toiminta on. Tyypit korostavat toiminnan keskeistä piirrettä yksipuolisesti jättäen nyanssit pois. Mallit ovat heuristisia ajattelun välineitä, jotka idealisoivat maailman. Malli mallintaa maailmaa, eikä määritelmällisesti ole itse maailma. Siksi se selittää aina vain osan, ja voi joko onnistua tai epäonnistua, riippuen mitä muuttujia malliin valitaan ja mitä mallilla halutaan kertoa. Tieteenalojen tapaan jokaisella mallilla on oma selittävä tehtävänsä. Taloustiede on kiinnostava lähtökohta tieteellisen moninaisuuden pohtimiseen, koska sen vaikutusvallasta ja “imperialismista” keskustellaan paljon sekä julkisuudessa että tieteenfilosofiassa. Keskeisellä sijalla keskustelussa ovat oletusten epärealistisuus ja RVT:n leviäminen muihin ihmistieteisiin. Taloustiede käsittelee maailmaa lokaalisti, on-

gelmakeskeisesti, kun taas muiden yhteiskuntatieteiden ymmärrys tutkimuskohteistansa on holistisempi. Taloustieteelliset mallit ovat pääsääntöisesti matemaattisia ja perustuvat RVT:aan. (Toki on myös enemmän puhtaan ekonometrisia, tilastotieteellisiä malleja.) Ne antavat mahdollisuuden kvantitatiivisesti eristää ilmiöiden syitä ja seurauksia, ja tutkia, kuinka muutokset yhdessä tekijässä vaikuttavat toiseen tai muihin. Olettamalla, että kaikki muu pysyy samana (ceteris paribus), on mahdollista sanoa mitä tapahtuu, jos yksi muuttujan arvo muuttuu. Malleilla siis tutkitaan asioiden välisiä suhteita ja ymmärretään ilmiöihin vaikuttavista tekijöistä. Ymmärrämme Uskali Mäen tapaan mallien viittavaan maailmaan eristämällä kausaaliset tekijät, ja mallin totuus perustuu mallin kausaalisten mekanismien totuudelle. Malli voi mahdollisesti olla tosi, mikäli se poimii relevantit mekanismit. Puhuessamme RVT:sta tarkoitamme empiiristä rationaalisen valinnan teoriaa, jonka päätehtävä on selittää tai ennustaa makrotason ilmiöitä. Normatiivinen RVT taas tutkii sitä, miten miten yksittäisen toimijan kannattaisi toimia saavuttaakseen päämääränsä. RVT:aan perustuvien mallien tärkeimpinä tehtävinä pidetään instituutioiden vertailevaa arviointia sekä makrotason ilmiöiden selittämistä ja ennustamista. Yksilöiden valintojen selittämistä ei yleensä pidetä RVT:n tehtävänä. Siksi emme käsittele esimerkiksi nobelisti Gary Beckerin teoriaa addiktiosta rationaalisena toimintana. Teoriaa voi pitää lähes absurdina esimerkkinä RVT:n laajentamisesta alueille, joihin se ei kuulu.

Hyödyn maksimointi ja tasapaino RVT:ssä

T

aloustieteen tarkoitus on ymmärtää toimijoiden valintakäyttäytymista ja sen seurauksia yhteiskunnassa. Valintakäyttäytymistä käsitellään preferenssien kautta, jotka ovat järjestykseen pistettyjä valintavaihtoehtoja. Preferenssit voi tulkita kahdella tavalla: behavioristisesti tai mentaalisesti. Ensimmäinen tarkoittaa, että preferenssit ja muut mentaaliset tilat ovat vain käyttäytymisen uudelleenkuvauksia ja käsitteitä havaintoaineiston instrumentaaliseen järjestelyyn. Jälkimmäisen mukaan ne ovat aitoja entiteetteja mielessä, ja tämä kanta tuntuu johtavan ajattelemaan taloustiedettä yksilön käyttäytymisen selittäjänä. 3/2016 TIEDE

21


Kannatamme useimpien taloustieteilijöiden ta- preferenssien, instituutioiden ja ympäristön rakenpaan behavioristista tulkintaa. Mikäli taloustiede teiden pohjalta, minkä jälkeen voidaan tasapainon ymmärretään makrotason ilmiöiden selittämiseksi, avulla ennustaa, mitä rationaaliset toimijat tekisivät instrumentalistinen kanta riittää usein. Tästä seu- kyseisessä tilanteessa, jos esimerkiksi instituutioiden raa puolustus pluralismille: taloustiede ei voi selittää sääntöjä muutetaan. monia asioita, koska selittämisessä on päästävä aiHyödyn maksimointi ja tasapaino ovat formaadosti mielen sisään (tai sosiaaliselle tasolle). leja ominaisuuksia, joilla ei ole malleissa suurta kauRVT-malleissa keskeisiä analyyttisia käsittei- saalista roolia. Ne ovat sen sijaan avuksi, kun tuloktä ovat hyödyn maksimointi ja tasapaino. Hyödyn sia johdetaan mikrotasolta makrotasolle. Molemmat maksimoinnin (rationaalisuus konsistenssina) mää- nähdään analyyttisesti tärkeäksi heuristiikoiksi, jotrittelyä varten tulee käydä läpi formaalin rationaa- ka tarvitaan makrotason ilmiöiden ymmärtämiseslisuusteorian perusteita. RVT:n tärkeimmät oletuk- sä. set (aksioomat) ovat transitiivisuus, täydellisyys, itOman edun tavoittelun senäisyys ja jatkuvuus. Transitiivisuus tarkoittaa sitä, että toimija valitrationalisointi see johdonmukaisesti. Jos hän valitsee x>y ja y>z, hän valitsee myös x>z – ja valitsee aina näin, kun aljon kritisoitu oman edun tavoittelu ei vaihtoehdot ovat samat. Behavioristisen paljastettukuulu RVT:n formaaleihin aksioomiin, jen preferenssien teorian mukaisesti toteutuneet vamutta käytännössä RVT:aan pohjautuvissa linnat ja preferenssit ovat sama asia. Mielen sisälle ei malleissa on pakko olettaa jotain sisällöllistarvitse päästä, koska preferenssit “paljastuvat” va- tä ihmisten käyttäytymisestä. Oletuksen rooli mallinnoissa. Transitiivisuusaksiooma on konsistens- lissa on motivoida toimijat toimimaan jollain tavalsiehto, sillä se varmistaa, että valinnat ovat johdon- la. On tärkeää tiedostaa, ettei oman edun tavoittelu mukaisia. Täydellisyys tarkoittaa sitä, että toimija tarkoita välttämättä egoistista hyötyä. pystyy laittamaan kaikki vaihtoehdot selkeään järOman edun tavoittelun merkitys mallissa riipjestykseen, jossa hän aina preferoi tai on indifferent- puu sen operationalisoinnista eli siitä, minkälainen ti vaihtoehtojen suhteen. Itsenäisyys tarkoittaa, että empiirinen sisältö oman edun tavoittelulle on anlisätty vaihtoehto ei muuta aikaisempaa preferens- nettu. Perinteisessä hyödykkeiden markkinakysynsien järjestystä. nän teoriassa oman edun tavoittelu on operationaKun näihin oletuksiin lisätään preferensseille lisoitu siten, että toimijat haluavat hyödykettä mietekninen jatkuvuusehto, valintoihin pätee varmuu- luummin enemmän kuin vähemmän. Kritiikin, joka den vallitessa (saa varmasti sen mitä preferoi) seu- ei lähtökohtaisesti pyri sivuuttamaan RVT:tä, tulisi raava: kun preferenssit täyttävät edellä mainitut eh- kohdistua argumentteihin, joita käytetään hyödyn dot, voidaan kyseisiä preferenssejä kuvata hyöty- maksimoinnin ja oman edun tavoittelun operatiofunktiolla. nalisoinnissa empiirisiksi hypoteeseiksi yksilöiden Hyötyfunktion hyöty kuvailee toimijan prefe- käyttäytymisestä. Yleisemmin hyödyn maksimointi renssejä, eikä miellä hyötyä valintavaihtoehtojen ja oman edun tavoittelu ovat perusta, jolle empiiriominaisuudeksi tai syyksi toimia tietyllä tavalla. nen malli rakennetaan. Hyötyfunktio antaa suurimman arvon vaihtoehdolle Seuraavaksi tutkitaan esimerkkinä Niskasen x, koska toimija valitsee sen, eikä mallia budjettia maksivoivasta niin, että toimija valitsee x:n, kosbyrokraatista. Niskasen malka saa siitä suurimman hyödyn. Hyödyn maksimointi ja li pyrkii selittämään julkisen Hyödyn maksimoinnilla tarkoite- oman edun tavoittelu ovat sektorin kasvua. Malli perustaan RVT:ssa siis sitä, että yksilöi- perusta, jolle empiirinen tuu kahdelle oletukselle: virden preferenssit toteuttavat hyötykamiesten oletetaan maksimoimalli rakennetaan. funktion aksioomat. van budjettia ja viraston sekä Yleensä malleissa on mukasponsorin kesken oletetaan na myös peliteoriasta tuleva tasapaino, esimerkiksi vallitsevan bilateraalinen monopoli (ostajia ja myyNash-tasapaino, jossa kenenkään ei kannata muut- jiä on vain yksi). Sponsori edustaa relevanttia laintaa toimintastrategiaansa yksipuolisesti suhteessa säädäntöelinta. Keskeinen johtopäätös on, että valmuihin. Malleissa johdetaan tasapaino annettujen tion virasto tuottaa enemmän kuin sponsori haluaa.

P

22 MINERVAN PÖLLÖ


Piirros Suvi Ainola

Johtopäätös perustuu oman edun tavoittelun operationalisointiin, eli byrokraattien taipumukseen maksimoida budjettia. Ei riitä, että virkamiehet maksimoivat hyötyä, sillä tässä tapauksessa hyödyn maksimointi todella tarkoittaa rationaalista päämäärien tavoittelua. Jotta olisi mahdollista ennustaa miten virkamiehet toimivat, heidän päämääränsä täytyy olla tiedossa. Budjetin maksimoinnin oletusta Niskanen pyrkii perustelemaan muun muassa väitteellä, että virkamiesten palkat ja luontaisedut riippuvat viraston koosta. Niskasen mallin ongelmat johtuvat nimenomaan oman edun tavoittelun operationalisoinnista, joka perustuu lähinnä Niskasen omaan intuitioon. On hyvin todennäköisestä, että oikeasti institutionaalinen rakenne on sellainen, että virkamiehet eivät pysty maksimoimaan budjettia, vaikka haluaisivat. Täten empiiriset seikat kaatuvat Niskasen mallin niskaan. Jotta malli kuvaisi toimintaa oikein, on tärkeää, että myös institutionaaliset rakenteet on määritelty oikein.

Oman edun tavoittelun oletus ja epärealistisuus

M

iten karkeat oletukset voivat olla oikeutettuja – eikö tieteen tarkoitus ole kuvata kohteitaan realistisesti? Taloustieteilijöiden yleisin vastaus epärealistisia oletuksia vastaan esitettyä kritiikkiä kohtaan tiivistyy as-if -lauseisiin. As-if -lauseilla tarkoitetaan mallinnustilannetta, jossa malli kuvaa toimintaa ikään kuin toimijat toimisivat tietyllä tavalla – hyötyfunktion tapaan. Milton Friedman on yksi tunnetuimpia as-if -lauseiden kannattajia. Hän konkretisoi niiden käyttöä erinomaisilla biljardin pelaajilla. Pelaajien toimintaa voidaan mallintaa ikään kuin pelaajat laskisivat matemaattisesti pallojen liikeratoja, vaikka eivät he niin oikeasti toimi. On huomattavasti helpompaa mallintaa pelaajien käyttäytymistä tukeutumalla matematiikkaan kuin pohtimalla psykologisia mekanismeja. 3/2016 TIEDE

23


Oletus liikeratoja laskevista pelaajista voi olla usein oletetaan, ilmiöiden kuvaaminen mahdolkäyttäytymisen tasolla realistinen: malli kuvaa konk- lisimman alhaisella “tasolla” ei ole aina tarkoitukreettisen toiminnan oikein. Toisaalta lienee selvää, senmukaista. Makrotason ilmiöiden selittämisesettä oletus on epärealistinen, jos ajatellaan sen ku- sä neuropsykologisten tekijöiden hyödyntäminen ei vaavan pelaajien mielenliikkeitä. välttämättä lisää selitysastetta lainkaan. Oikean seliAs-if lauseiden ongelmana tystason löytäminen riippuu tuton, että niiden käyttö herättää kimuskysymyksestä. kysymyksen: mitä malleja ja il- Ilmiöiden kuvaaminen Esimerkiksi instituutioiden miöitä as-if lauseet kuvaavat rea- mahdollisimman alhaisella vaikutusta ihmisten hyvinvoinlistisesti, ja mitä eivät? Nähdäk- “tasolla” ei ole aina tiin voidaan tutkia täysin olesemme se vaatii tapauskohtais- tarkoituksenmukaista. mattomilla oletuksilla. Tämä tata harkintaa. As-if -metodologia pahtuu olettamalla joukko ykei kuitenkaan anna tyydyttävää silöitä tietyillä preferensseillä, vastausta, kun halutaan tietää, millaisissa tilanteissa jonka jälkeen tutkitaan, kuinka erilaiset instituutiot epärealistisilla oletuksilla on väliä. Se enemmänkin vaikuttavat aggregaattitason lopputulokseen tai yksiosoittaa, että on olemassa tilanteita, joissa epärealis- löiden käyttäytymiseen. Toiset instituutiot tyydyttätiset oletukset eivät haittaa. vät paremmin joukon preferenssit kuin toiset. Jos epärealistiset oletukset eivät vaikuta mallin Äänestysteoriassa tutkitaan erilaisten äänestyslopputulemaan, ne eivät haittaa. Tällaisissa malleis- sääntöjen toimivuutta satunnaisgeneroimalla yksisa käyttäytymisoletukset eivät ole kausaalisesti mer- löiden preferenssejä. Vääristämällä todellisuutta tiekittävässä roolissa, vaan mallin kausaaliset voimat toisesti on mahdollista tutkia, miten erilaiset äänessisältyvät enemmänkin ympäristön rajoitteisiin ja tyssäännöt pärjäävät erinäisten ongelmien suhteen. niiden muutoksiin. Mallit poimivat rajoitteisiin si- Epärealistisilla oletuksilla voi siis olla järkeviä mesältyvät kausaaliset tekijät tai kausaalisen suhteen, ja todologisia funktioita, vaikka osaisimmekin kuvailkäyttäytymisoletukset jäävät paitsioon. la todellisuutta mallia realistisemmin. Yksilön oletettu oman edun tavoittelun sisältö ei ole merkittävässä selittävässä roolissa mallissa, jos sen voi korvata toisella käyttäytymisoletuksella ilYhteiskuntapolitiikan man johtopäätöksen muuttumista. Mallin johtopääirrationaaliset yksilöt tös ei siis ole riippuvainen oman edun tavoittelun oletuksen sisällöstä. Thomas Schellingin “shakkilauta” on hyvä esileinen väite, että oman edun tavoittelu merkki mallista, jossa hyvin heikoilla käyttäytyon intuitiivisesti epärealistista kun tutkimisoletuksilla voidaan selittää etnistä segregaatiotaan perheitä, politiikkaa tai rikollisuutta, ta – makrotason ilmiötä. Jotta segregaatio tapahtuu, ei vakuuta RVT-teoreetikkoja. Jotta olisi vaaditaan ainoastaan, että toimijat eivät johdonmu- mahdollista selvittää, ovatko epärealistiset oletukset kaisesti halua asua naapurustossa, jossa merkittä- kyseisessä selittämistarkoituksessa merkittäviä, tulivä osa väestöstä kuuluu toiseen etniseen ryhmään. si kritiikki aina pyrkiä tarkentamaan kontrastilla – Malli ei ole täysin riippumaton oletuksista, sillä jos se osoittaisi, miten mallin tulokset muuttuvat kun ihmiset olisivat indifferenttejä naapurustonsa etni- oletuksia muutetaan. Oletusten realistisuuden mersyyden suhteen, segregaatiota ei tapahdu. Kuitenkin kityksen kunnollinen arviointi vaatii syvällistä ymtilanteen rakenne johtaa siihen, että hyvin lievistä märrystä mallista ja tilanteesta. mieltymyksistä seuraa selkeä segregaatio. Malli on Siirrymme nyt yhteiskuntapoliittiseen kontekskarkea, mutta antaa meille ymmärrystä ilmiöstä: ih- tiin. Kannustinajattelun yleistyminen köyhyyspolimisten ei tarvitse olla selkeän rasistisia, jotta segre- tiikassa on esimerkki tilanteesta, jossa epärealistisilgaatiota tapahtuu. la oletuksilla ja mallin ominaisuuksilla todella on väNäin nähdään, että mallin kaikkien osien ei tar- liä. Tarvitaan täysin toisenlaisia näkökulmia. vitse kuvata mallintamisen kohdettaan täydellisesti Taloustieteelle on ominaista ajatella maailma (mikrotasolla) ja silti kokonaisuutena malli voi se- kannustimien kautta. Ihmiset reagoivat rahallisiin littää tai ennustaa ilmiötä (makrotasolla). Eri tie- kannustimiin ja niitä muuttamalla muutetaan käytteenalat kuvaavat ilmiöitä eri skaaloilla. Toisin kuin täytymistä (melkein) samassa suhteessa. Ajatus kan-

Y

24 MINERVAN PÖLLÖ


nustimien käyttäytymistä muuttavasta vaikutuksesta perustuu oletukselle rationaalisesta päätöksenteosta. Toimija arvioi saamansa informaation, eli muutokset kannustimissa objektiivisesti, ilman kontekstin vaikutusta. Sosiaaliturvajärjestelmässä tämä tarkoittaa sitä, että ihmistä voidaan kannustaa työhön tai pois köyhyydestä laskemalla sosiaaliturvaa. Tällöin on rationaalisempaa mennä töihin, koska sieltä saa enemmän rahaa. Kuva ei kuitenkaan vastaa todellisuutta. Taloustieteen käsitys kannustimista on kapea. Kun puhutaan kannustimista, puhutaan kannustamisesta eli siitä, mikä motivoi ihmistä muuttamaan käytöstään. Ihmistä ajaa eteenpäin muukin kuin raha, kuten motivaatio, kognitiiviset resurssit ja ympäristö (normit, valinta-arkkitehtuuri, konkreettinen fyysinen ympäristö ym.). Köyhyyspolitiikassa ei kannata luottaa pelkästään köyhien rationaalisuuteen. Kognitiivisesta psykologiasta tiedetään, että että ihmiset tekevät harvoin kovin rationaalisia valintoja. Irrationaalisia valintoja ja reaktioita kannustimiin selittää erityisesti alttiutemme kontekstuaaliselle päätöksenteolle. RVT:n mukaan valintojen kehystämisellä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Lisäksi kasvava tutkimuskirjallisuus osoittaa, että köyhyydessä kyky tehdä rationaalisia valintoja vähenee entisestään. Köyhyyteen eivät johda huonot valinnat, kuten taloustieteellisissä malleissa ajoittain oletetaan, vaan köyhyys aiheuttaa huonoja päätöksiä. Mekanismina on rasittunut mielen toiminnanohjauksen toiminta. Kun toiminnanohjaus rasittuu, toimijalla on vähemmän mahdollisuuksia ajatella, suunnitella toimintaa ja olla pitkäjänteinen. Seuraukset näkyvät impulsiivisena toimintana, lyhytjänteisyytenä ja alentuneena kognitiivisena kyvykkyytenä. Näin köyhyyden vaikutus kasvattaa entisestään etäisyyttä rationaalisen valinnan teorian toimijoihin. Rahallisten kannustimien soveltaminen vaatii tilannekohtaista pohtimista, eikä niiden voi olettaa toimivan kaikissa tilanteessa samoin. Äänestysmalleissa preferenssien satunnaisgenerointi toimii. Angus Deatonin mallissa ei välttämättä niinkään. Generoitu vaihtelu aikapreferensseissä jakaa ihmiset kahteen ryhmään, joista ensimmäinen elää impulsiivisesti ja toinen säästää. Mallia tulkitessa pitää muistaa, että preferensseihin vaikuttavat myös mallin ulkopuoliset kausaalisesti merkittävät asiat.

Heterogeenisuus preferensseissä saattaa johtua nimenomaan köyhyyden vaikutuksesta ryhmien preferensseihin. On huomattu, että taloudelliset shokit voivat vaikuttaa diskonttauskorkoihin. Jos malli ei ota näitä huomioon, se ei kuvaa huono-osaisten tilannetta realistisesti, eikä anna hyviä ohjeita yhteiskunnallisia interventioita varten.

Moninainen identiteetti ja mallien rakentamisen vaikeus

E

simerkeistä käy ilmi, että RVT:n luontevuus vaihtelee tilanteesta toiseen. Voisiko sitä parantaa? Käyttäytymistaloustiede on tähän pyrkinytkin. Meitä kuitenkin kiinnostaa tässä yhteydessä mainstreamtaloustieteen mallit, joihin yrittämisestä huolimatta ei ole vielä saatu implementoitua mukaan käyttäytymistaloustieteen lupaavia tuloksia. Akerlofin ja Krantonin pyrkimys tuoda identiteetti mukaan RVT:aan osoittaa, kuinka vaikeaa sitä on laajentaa luontevasti. Heidän tarkoituksenaan on lisätä taloustieteellisten mallien selitysvoimaa, koska monet taloudelliset lopputulemat riippuvat osittain ihmisten sosiaalisista identiteeteistä. Mallissa identiteetti vaikuttaa hyötyfunktioon. Jokaiselle mallin kuluttajalle annetaan kategoria (esimerkiksi mies tai nainen), jolloin erilaiset valinnat antavat eri hyötyjä riippuen siitä, vahvistavatko vai heikentävätkö ne yksilön identiteetin toteutumista. Käsitys on tietysti hyvin niukka. Se perustuu kustannus-hyötyanalyysille, jonka ihmiset tekevät identiteettinsä ja valinnan yhdistelmien perusteella. Identiteetti toimii sosiaalipsykologisesti paljon moninaisemmin. Identiteetti ei ole monoliitti, joka vaikuttaa ryhmän jäseniin samalla tavalla. Identiteetti voi myös vaikuttaa yleisesti siihen, miten maailmaa havainnoi. Huomiot identiteetin olemuksesta ovat täysin totta. Erityisen tärkeä huomio on, että käytännössä identiteetin olettaminen voi johtaa stereotypian asettamiseen henkilöille. Taloustieteen näkökulmasta identiteettiä ei kuitenkaan tarvitse ymmärtää näin laajasti. Kritiikissä oletetaan ongelmaksi se, että mallin osa ei kuvaa mallintamaansa osaa maailmasta täydellisesti. Jonkinlaisen puutteellisen identiteettipalikan lisääminen voi parantaa mallia, vaikka se ei ole varmaa. RVT:ta ei kannata kritisoida suoraan sosiaalipsykologian näkökulmasta, vaan ymmärtää mallintamisen 3/2016 TIEDE

25


lähtökohdat. Tällainen oman tieteenalan näkökulmista huutelu on äärimmäisen haitallista ja se näkyy hyvin taloustieteen ja muiden ihmistieteiden välisessä “keskustelussa”. Oletetaan, että identiteetti saadaan suhteellisen kätevästi taloustieteellisiin malleihin – siis paljon kehittyneemmin kuin Akerloffilla ja Krantonilla. Tällöin mallien selityskyky kasvaa. Onko taloustieteellä oikeus imperialistisesti väittää, että he voivat viedä sosiaalipsykologian paikan selitettäessä käyttäytymistä sosiaalisen toiminnan eri kentillä?

Reflektio on vaikeaa, mikäli on rakastunut omaan tapaansa käsitteellistää maailma. Ei. Sosiaalipsykologiassa identiteetteihin voidaan päästä syvemmin kiinni, koska voidaan tutkia pelkästään niitä. Tällöin jää monia muita asioita pois, koska sosiaalipsykologit keskittyvät holistisesti identiteetteihin. Taloustieteessä ne ovat “vain” osa mallia. Ei vaikuta siltä, että sosiaalipsykologisen ja sinänsä realistisen identiteettikäsityksen voisi yhdistää taloustieteeseen sellaisenaan. Annettu malli voi parantua, kun siihen tuodaan lisää informaatiota toisesta teoriasta, mutta malli ei pysty todennäköisesti ottamaan kaikkea informaatiota vastaan. Erilaisten näkökulmien ja teorioiden integrointi voi toki olla hyvin järkevää. Integroinnin järkevyys pitää kuitenkin punnita tapauskohtaisesti.

P

Johtopäätökset

itäisikö tästä kaikesta oppia jotain? Emme karsinoineet tieteitä emmekä antaneet selkeitä metodologisia yleisohjeita. Ei ole mitään a priori syytä uskoa, että yksi malli tai teoria voisi selittää kaiken – vaikka se menestyisi omalla alueellaan. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että edes yhden ilmiön kuvaaminen kokonaisvaltaisesti on yhdelle tieteenalalle mahdoton tehtävä – ainakin sosiaalisten ilmiöiden tapauksessa. On toki täysin mahdollista, että jonkin tietyn metodologian avulla selitetään huomattava osa ilmiöistä tulevaisuudessa. Erityisesti evoluutiopsykologit ovat asettautuneet ehdolle yleisen ihmistieteellisen viitekehyksen asettajiksi. Emme usko heidänkään menestyvän, mutta kiinnostuneina jäämme odottamaan, mitä lähivuosikymmeninä tapahtuu. 26 MINERVAN PÖLLÖ

Meillä ei ole mitään erikoistumista vastaan. Niin tiede etenee ja usein on hyödyksi, että samaa ilmiötä kuvataan eri näkökulmista. Se, millainen analyysi on paras, riippuu osittain siitä, olemme eniten kiinnostuneita kyseisessä tilanteessa. Tieteillä on myös yhteneviä tavoitteita. Monet kiistat syntyvät, kun pohditaan, mikä tiede kertoo parhaiten annetusta ilmiöstä. Muita aloja saa ja pitääkin kritisoida – tarvittaessa lujaa. Se kuitenkin pitää tehdä toisen alan lähtökohdat ymmärtäen ja mahdollisesti synteesiin pyrkien. Kannustamme myös aidosti pohdiskelemaan paradigmojen yhtäläisyyksiä ja eroja – sieltä voi löytyä yhteistyön ja integraation aineksia. Tämä kaikki vaatii ankaraa reflektiota. Reflektio on tunnetusti vaikeaa, mikäli on rakastunut omaan tapaansa käsitteellistää maailma. Siksi kannattaa vaikka pyytää sitä ärsyttävää sosiologia tai taloustieteilijää kahville ja kysyä, mitä hän oikeasti tekee.

Lähteet Akerlof, George & Kranton, Rachel (2000) Economics and Identity. The Quarterly Journal of Economics 115 (3), 715–753. Deaton, Angus (1989) Saving in Developing Countries: Theory and Review. World Bank Economic Review, Proceedings of the World Bank Annual Conference on Development Economics, 61–96. Dietrich, Franz & List, Christian (2016) Mentalism Versus Behaviourism in Economics: A Philosophy-of-Science Perspective. Economics and Philosophy 32 (2), 249–281. Gennetian, Lisa & Shafir, Eldar (2015) The Persistence of Poverty in the Context of Economic Instability: A Behavioral Perspective. Journal of Policy Analysis and Management 34 (4), 904–936. Haushofer, Johannes & Fehr, Ernst (2014) On the Psychology of Poverty. Science 344 (6186), 862–867. Lehtinen, Aki & Kuorikoski, Jaakko (2007) Unrealistic Assumptions in Rational Choice Theory. Philosophy of the Social Sciences 32 (2), 115–138. Lehtinen, Aki (2006) Rationaalisen valinnan teorian rakenne ja käyttäytymisoletukset. Kirjassa (toim.) Rolin, Kristiina & Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa & Henttonen, Elina: Soveltava yhteiskuntatiede ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki, 215–240. Mullainathan, Sendhil & Shafir, Eldar (2013) Scarcity: Why Having Too Little Means So Much. New York: Time Books, Henry Holt & Company LLC. Mäki, Uskali (2011) Models and the Locus of their Truth. Synthese 180 (1), 47–63. Spears, Dean (2011) Economic Decision-Making in Poverty Depletes Behavioral Control. The B.E. Journal of Economic Analysis & Policy 11 (1), 1–44. Vartiainen, Hannu (2008) Onko taloustiede ihmistiede? Kansantaloudellinen Aikakauskirja 104 (3), 382–387.


Piirros Suvi Ainola 3/2016 TIEDE

27


Filosofian kauneudesta ja kauheuksista Haastattelussa tieteenfilosofi Jaakko Kuorikoski Teksti: Janne Karisto Kuvat: Ruut Lahdenmäki ja Janne Karisto

K

äytännöllisen filosofian professori Jaakko Kuorikoski esiintyy kovan linjan naturalistina. Hänen mukaansa filosofian ja tieteiden välillä ei ole laadullista eroa, koska kaiken tiedon taustalla on kitka ja kahnaus empiirisen todellisuuden kanssa. Intuitioista kinastelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Yhteiskuntatieteiden filosofiaan keskittynyt Kuorikoski sanoo syttyvänsä ongelmanratkaisuista, mutta pitää silti osaa filosofian perinteisistä ikuisuuskysymyksistä sellaisina, että niiden julkinen vatvominen on itsessään kulttuurisesti arvokasta. Metafilosofisten näkemystensä lisäksi hän kertoi Minervan Pöllölle viikinkifantasioistaan, analysoi pukeutumistaan ja määritteli rakkauden.

“N

uorukaisena koin karvalakki-eksistentialismin jotenkin triviaalisti todeksi. Oli sellainen mielenmaisema, että tässä nyt konstruoidaan ja puuhataan omasta mielestä tärkeitä juttuja, kunnes sitten elämä vaan loppuu ja that’s it.” Teknillisestä fysiikasta oli tarkoitus tulla tuollainen tärkeä juttu Jaakko Kuorikosken elämään, mutta pääsykoeyritys jäi pisteen vajaaksi. Onneksi tuli kokeiltua myös teoreettiselle filosofialle, sillä se tie aukesi. 28 MINERVAN PÖLLÖ

“Ja tänne sitten jäin. Musta tuli filosofi ihan vahingossa”, tuore professori sanoo. Jälkikäteen ajateltuna filosofiaan päätyminen oli hyvä juttu, varsinkin kun sen parissa on sujunut “ihan hyvin”. Fyysikon ammatti ei kiinnosta enää lainkaan. Lähimmässä mahdollisessa maailmassa Kuorikoski on sosiologi, joka on suorittanut pitkän sivuaineen tietojenkäsittelytieteessä. Ensimmäinen vankka filosofinen kanta syntyi jo opiskeluaikana, kun referenssiteorian mielettömyys kävi selväksi. Kielifilosofia kiinnosti muutenkin, vaikka tieteenfilosofian näkökulmasta hän niitäkin juttuja pohti. Wittgenstein oli jonkin sortin idoli, koska Filosofisista tutkimuksista löytyy “pari hyvää syvällistä filosofista argumenttia”. Nykyisistä wittgensteinilaisista Kuorikoski kehuu Robert Brandomia. Pöllön entinen päätoimittaja ei suostu kutsumaan itseään analyyttiseksi filosofiksi, koska ei löydy minkäänlaista järkevää sisällöllistä määritelmää, jota anglosaksisesta traditiosta voitaisiin käyttää. ”Monissa perinteisissä filosofisissa kysymyksissä olen pragmatisti, ja metafilosofisessa mielessä naturalisti. Mikään jyrkimmän linjan anti-filosofi en kuitenkaan ole.” Kuorikosken mielestä filosofian erottaa tieteestä se,


että siinä käsitellään sellaisia kysymyksiä, joihin ei ole hedelmällistä etsiä suoria empiirisiä vastauksia. ”Filosofiset ongelmat koskevat enemmän tapoja ajatella eikä suoranaisesti sitä, miten jotain tutkitaan. Tällaisen naturalistin mielestä tiukkaa laadullista eroa filosofian ja tieteen välillä ei tietenkään ole.” Kyseessä on siis jonkinlainen jatkumo: ”Kaikki tieto on samaa, vaikka kuinka oltaisiin metatasolla tai käsiteverkon ytimessä. Kitka ja kahnaus empiirisen todellisuuden kanssa lopulta määrittää sen, minkälaisia väitteitä kannattaa hyväksyä. Sama koskee matemaattista tietoa, eli olen antirealisti matematiikan suhteen – tai no antiplatonisti nyt ainakin.” Puheet toisenlaisista tiedon muodoista, kuten filosofisesta tai metafyysisestä tiedosta, ovat Kuorikosken mielestä hölynpölyä. Ajatteletko tekeväsi filosofiaa, tiedettä vai molempia? Vastaus tulee salamannopeasti: ”Molempia. Vaikka kyllä mulla filosofin identiteetti on.” Tutkimusprojekteissa, joissa on mukana sekä tieteilijöitä että filosofeja, ei ole tapana pohtia työnjakoa kovin syvällisesti. Metakeskustelu rajoittuu Kuorikosken mukaan siihen, että tieteilijät vitsailevat jotain filosofien syvällisyydestä. Itse hän kuvailee, että ”filosofien kontribuutio on enemmän käsitteellisellä puolella, mikä on aika luontevaa. Siellä ne meidän ajattelun kompetenssit ovat.”

P

arhaana lapsuudenmuistonaan Kuorikoski pitää perheen automatkaa Norjaan: ”Se oli joskus 10-vuotiaana. Muistan kirmanneeni yksin jollain vuorella, jonka ympärillä oli lumisia huippuja. En ole pyrkinyt jälkikäteen analysoimaan tätä kokemusta, ehkä toki konstruoinut siihen onnellisuuden fiiliksen. Kai mä vaan kelailin, että tässä on nyt hyvä olla.” Nykyään Kuorikoski kertoo olevansa onnellisimmillaan ”vaimon kanssa kauniina kesäpäivänä Pihlajasaaressa – tai tenniskentällä silloin kun peli kulkee.” Vaimoon päädytään myös toista kautta: ”Tykkään pelata Skyrimiä. Yritän raivata sille aikaa aina, kun ei ole muuta kiireellistä eikä vaimo ole kotona. Eilenkin kerkesin pelata puolitoista tuntia.” Videopelimaailmassa Kuorikoski toteuttaa niitä viikinkisankarifantasioitaan, joita meillä kaikilla kuulemma on. ”Koen sen ihan mielekkääksi tavaksi, verrattuna esimerkiksi Soldiers of Odin -urpoiluun.” Tenniksen ja Skyrimin lisäksi vapaa-aika kuluu

tosi-tv-luontoseikkailuohjelmien parissa: ”Skenen klassikkosarja Selviytyjät ei kiinnosta yhtään. Sen sijaan Survivorman ja Man, Woman, Wild ovat kovia, samoin Naked and Afraid, jonka katsoin tässä jokin aika sitten”, Kuorikoski naureskelee.

M

ikä on filosofien havaintoaineistoa? ”Potentiaalisesti ihan kaikki mahdollinen. Sehän se on filosofian kauheus ja kauneus.” Selittääkseen vastaustaan Kuorikoski kertoo pitävänsä Wilfrid Sellarsin yrityksestä määritellä filosofian päämäärät. Se menee näin: ”The aim of philosophy, abstractly formulated, is to understand how things in the broadest possible sense of the term hang together in the broadest possible sense of the term.” Tieteenfilosofiassa ensisijaista havaintoaineistoa ovat julkaistut tieteelliset tutkimukset, eli julkinen tieto. Voidaan esimerkiksi tarkastella, miten niissä perustellaan tietoväitteitä. Kuorikosken mielestä tämä erottaa tieteenfilosofian tieteensosiologiasta, jossa tutkitaan usein julkaisuun johtavaa sosiaalista prosessia. ”Tiukkapipoista eroa ei ole tässäkään, mutta jonkinlainen keksimisen ja oikeuttamisen erottelu on ihan toimiva.” Jotkut väittävät, että sekä tieteen menestys että filosofian jämähtäneisyys selittyvät eroilla oikeuttamiskäytännöissä. Miten filosofiassa oikeutetaan deskriptiivisiä väitteitä? ”Ihan samalla tavalla kuin tieteessä. Julkiselle systemaattiselle kritiikille altistaminen on kaiken tieteellisen järkeilyn menetelmä. Filosofiassa tosin ollaan aika usein eri mieltä premisseistä, minkä vuoksi objektiivinen kritiikki kohdistuu yleensä argumenttien validiutta kohtaan. Tieteessä havaintoaineiston paikkansapitävyyden kyseenalaistaminen on harvinaisempaa. Kysymys on yleisemmin siitä, mitä havaintoaineistosta voidaan päätellä.” Eikö tämä ero ole aika ymmärrettävä, jos filosofiassa mikä tahansa voi olla havaintoaineistoa? ”No, periaatteessa joo.” Kuorikoski korostaa, että tutkimusmenetelmien lisäksi myös premissien pitää olla julkisesti arvioitavissa: ”Jos kinastellaan erilaisista intuitioista, ollaan päädytty absurditeettiin – akateeminen keskustelu on loppunut. Silloin kysymys on väärä tai tavassa lähestyä sitä on jotain vikaa.” Mistä sitten johtuu, että filosofit pyörittelevät samoja tiedollisia kysymyksiä vuosisadasta toiseen, mutta tiede onnistuu vastaamaan valtaosaan omis3/2016 TIEDE

29


Kolme kirjaa tieteenfilosofiasta kiinnostuneelle: James Woodward Making Things Happen William Wimsatt Re-engineering Philosophy for Limited Beings William Bechtel and Robert Richardson Discovering Complexity

“Näin mä yleensä työskentelen.“

taan? Miksi emme yrittäisi ratkaista tiedollisia filosofisia kysymyksiä tieteen menetelmin? Ne, joihin vastaaminen ei periaatteessakaan voi onnistua, hylättäisiin turhina. ”Näin voi ajatella, jos on kiinnittänyt huomionsa kaikista helpoimpiin kysymyksiin. Minäkin olen sitä mieltä, että suureen osaan filosofisista kysymyksistä on olemassa ihan hyvä vastaus. Mutta ei kaikkiin. Lisäksi ehdottaja tekee laadullisen erottelun tieteen ja filosofian menetelmiin. Mille tahansa tiedolliselle toiminnalle on oletuksena se, että argumentaatio on läpinäkyvää. Sieltä se löytyy papereista myös filosofiassa.” Jotkut filosofisista ikuisuuskysymyksistä ovat Kuorikosken mielestä sellaisia, että niiden vatvominen on itsessään kulttuurisesti arvokasta: ”Ihan hyvä, että on pappien ja yksisarvisterapeuttien lisäksi muitakin isojen kysymysten esilläpitäjiä, myös akateemisessa yhteisössä. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan motivoidu sellaisista kysymyksistä, joihin ei voida vastata.”

P

ukeutumisessa Kuorikoski myöntää olevansa hieman turhamainen: ”Tykkään käyttää kapeita kuteita. Tahdon viestiä, etten ole vielä keski-ikäistynyt enkä mikään haudanvakava.” Hän sanoo näyttävänsä selvästi ikäistään nuoremmalta. Joku on tähän viitaten kysynyt, että häiritseekö, kun ihmiset eivät ota vaka-

30 MINERVAN PÖLLÖ

vasti. ”Pitäisi varmaan näyttää keski-ikäiseltä akateemikolta, mutta en mä halua.” Ammatillisesta suoriutumisesta professori kokee jonkin verran paineita. ”Akateemiset työmarkkinat ovat niin paljon kilpailullisemmat kuin vaikka vain kymmenen vuotta sitten.” Esitelmöidessä tai luennoidessa ei enää juuri jännitä, kun rutiinia on kertynyt. Journaaleista tulevat vastausmailit saavat kuitenkin edelleen sydämen pamppailemaan. Kuinka usein tarkistat Google Scholarista, onko tutkimuksiisi viitattu? ”Päivittäin tietysti, se on joskus tosi hauskaa. Riemukkaimman ammatillisen onnistumisen koin, kun huomasin, että muhun oli viitattu brittiläisessä väikkärissä nimeltä The New Metaphysics for Christian Demonology.” Kuorikosken h-indeksi on 12 ja i10-indeksi 15, joten aika kivasti menee – ja nousujohteisesti. Kuorikoski sanoo olevansa selväpiirteinen ateisti. Sellaiselle jumala on kulttuurinen konstruktio, jonka yleisyyteen on varmasti hyvät evoluutiopsykologiset selitykset. ”En näe tarvetta luoda yli-intellektualisoituja teorioita, joissa jumalaan projisoidaan milloin mitäkin.” Käsitys rakkaudesta on sekin maanläheinen: ”Se on tunneside, ei tunne. Rakkaus on aktiivista toimintaa, pyrkimystä asettaa jonkun toisen tarpeet jopa omien edelle.”


Mitä vastaat niille, joiden mielestä filosofian akatemisoituminen on tukahduttanut ennen niin kauniin ja elämänmakuisen filosofian? ”Tuossa on taustalla romanttinen perspektiiviharha. Kaipa akateeminen taloustiedekin on kadottanut tatsinsa niihin transaktioihin, joita tehtiin 1600-luvun toreilla. Samoin fysiikassa ei enää keskitytä keskikokoisiin kuiviin hyödykkeisiin. Filosofian volyymi toki on kasvanut ja keskustelut ovat eriytyneet. Mutta aina filosofiassa on ollut abstraktia käsitteellistä keskustelua, joka on irti arkielämästä. Ja kyllä nykyisen akateemisen filosofian parissa tutkitaan onnellisuutta ja elämän mielekkyyttä – oikeastaan tässä on menty eteenpäin, koska voimme hyödyntää parempaa empiiristä onnellisuustutkimusta kuin nojatuolikelailijat aikoinaan.” Entä niille, joiden mielestä filosofian harjoittaminen olisi parasta lopettaa, jolloin säilyttämisen arvoiset osat sen jäänteistä voitaisiin integroida osaksi tieteitä, taidetta ja politiikkaa? ”Ei olisi tiedollisen työnjaon kannalta järkevää, koska filosofeilla on ihan selkeästi omanlaisensa tiedolliset ja kognitiiviset kompetenssit. Vaikka suhtaudun hyvin kriittisesti suureen osaan filosofiasta, muiden tieteenalojen eksperttien kanssa työskennellessä olen oivaltanut filosofien kykyjen hyödyllisyyden ihan konkreettisesti. Ne ovat arvokas osa akateemista yhteisöä.” Kuorikosken mielestä yhteistyö tieteilijöiden kanssa on suotavaa, jopa välttämätöntä, melkein kaikilla filosofian osa-alueilla. ”Puhtaassa normatiivisessa etiikassa en näe, mitä empiirisillä tieteillä voisi olla annettavaa tai saatavaa. Niillä epistemologian alueilla, jotka ovat ylipäätään sisällöllisesti järkeviä, yhteistyötä saisi olla enemmän. Esimerkiksi sosiaalista epistemologiaa kannattaa tutkia sosiologien ja organisaationtutkijoiden kanssa.”

K

un katsoo historiallisesta perspektiivistä, filosofian voisi määritellä uusien tieteenalojen hautomoksi. Onko näin edelleen ja jatkossakin? ”Hankala sanoa, koska jos osaisin vastata myönteisesti, olisin uusien tieteenalojen perustaja. Induktiivisella päättelyllä sanoisin, että eiköhän näin tule jatkossakin olemaan. On kuitenkin vahva fiilis, että harvemmissa määrin, koska eivätköhän kaikki selkeimmät tapaukset ole jo erkaantuneet.” Kuorikoski pitää hajanaisen tieteellisen tiedon unifikaatiotyötä filosofien yhtenä keskeisenä työsarkana: ”Tieteidenvälisten siltojen rakentaminen vaa-

tii pikkaisen erilaisia kognitiivisia kykyjä kuin yhden alan syvällinen tunteminen. Keskusteluyhteys tieteenalojen ekspertteihin on tietysti aivan välttämätöntä, jotta tieteenfilosofin työ voisi olla mitenkään relevanttia.” Hieman skeptisemmin Kuorikoski suhtautuu ajatukseen, että filosofien tulisi ohjeistaa tieteentekijöitä näiden omassa työssä: ”Se on usein latteaa ja jopa noloa, kun filosofit yrittävät sanoa tieteilijöille, että te ette tiedä mitä olette tekemässä”, hän toteaa. Ajatus ei kuitenkaan ole periaatteellisesti mahdoton: ”Totta kai naturalistinen filosofi voi tehdä normatiivista työtä tieteen suhteen. Juuri siksi, koska hän on laadullisesti samassa keskustelussa mukana. Jos filosofi onnistuu tekemään hyvän argumentin, niin sama se, millä laitoksella hän työskentelee. Erikoistuminen metatasolla tieteellisiin käytäntöihin voi mahdollistaa arvokkaita näkökulmia. Samasta syystä filosofit ovat hyviä analysoimaan tieteen rajanveto-ongelmia.” Filosofisessa tutkimuksessa on kuitenkin joitain erityispiirteitä. Kuorikoski sanoo ymmärtävänsä Clark Glymourin nykytieteenfilosofiaa kohtaan esittämää kritiikkiä. ”Glymour on valittanut, että tieteenfilosofit tuppaavat unohtamaan, että he tekevät filosofiaa. Filosofiassa pitäisi aina tehdä joko meidän tiedollisia käytäntöjä koskeva yleisempi pointti tai sitten normatiivinen pointti siitä, mitä tästä kyseisestä asiasta pitäisi ajatella. Usein naturalistiset tieteenfilosofit tekevät vain abstrakteja tutkimuksia joistain keisseistä. Esimerkiksi tutkimusraportteja tutkimusraporteista, jotka menevät läpi vain, koska niiden primäärikohde on tarpeeksi kiinnostava – että vau, olipas jännä juttu. Sellaisissa ei ole tarpeeksi metatasoa. Filosofien täytyy myös väittää jotain.”

Y

hdessä vireillä olevassa tutkimusprojektissa Kuorikoski väittää, että matemaattista selittämistä ei ole olemassa. Sellaisiksi luullut ovat joko abstrakteja mekanistisia selityksiä tai selitettävän asian uudelleenkäsitteellistämisiä. Toisaalla Kuorikoski aikoo tarkastella sitä, miten markkinatasapainoteorioita käytetään makrotaloustieteellisessä mallintamisessa. Poliittisesti herkästä aiheesta on tarkoitus esittää myös normatiivisia väitteitä. Lisäksi Kuorikoski on mukana projektissa, jossa pohditaan neurotieteellisen tutkimuksen mahdollista relevanssia yhteiskunnalliselle päätöksenteolle. 3/2016 TIEDE

31


Milloin julkaiset ensimmäisen oman kirjan? Löytyykö niin sanottua pöytälaatikkotiedostoa? ”Jaa-a. Ihan omaa kirjaa ei ole tekeillä. Osittain varmaan siksi, että mun keskittymiskyky on vähän kuin hätääntyneellä pirioravalla. Mutta jos kirjoittaisin kirjan, siinä varmaan esitettäisiin jonkinlainen kokonaisnäkemys ihmis- ja yhteiskuntatieteellisen evidenssin käytöstä. Petri Ylikosken kanssa meillä on superhidas kirjaprojekti, jonka työnimi on Scientific Understanding for Human Beings. Se kyllä julkaistaan vielä joskus. Ja sanottakoon nyt sekin, että mitään Nietzsche, kuolema ja punk -tyyppistä teosta on turha odottaa.” Kuorikosken ammatillinen unelma on, että hän onnistuisi luomaan sellaisen argumentin tai ajatuskokonaisuuden, joka tulisi kestämään ja josta olisi iloa muillekin kuin vain parillekymmenelle spesialistille. ”Ja tietysti minäkin toivon, että pystyisi välillisesti vaikuttamaan yhteiskuntaan jotenkin siten, että se toimisi vähän paremmin.” Julkista valistustyötä Kuorikoski pääsi kokeilemaan viime vuonna myös YLE:n Aamu-tv:ssä, jonne hänet oli kutsuttu analysoimaan tieteenvastaisuutta. Tyytymättömyys istuvan hallituksen koulutusja tiedepolitiikkaan nousee esiin muutaman kerran haastattelun aikana. Nykymeininki on tehnyt pro-

32 MINERVAN PÖLLÖ

Kuorikosken kaltaiselta yhteiskuntatiedefriikiltä on tietysti kysyttävä, mitä mieltä hän on taloustieteen imperialismista: ”Sen pelko on liioiteltua. Toki sellaisia trendejä löytyy, mutta niistäkin osa on lähtöisin naapuritieteiden sisältä. Joillain taloustieteilijöillä on asenneongelmia, mutta se on hörhöilyä eikä kerro mitään siitä, millaista yhteiskuntatieteiden työnjako tosiasiassa on tai pitäisi olla. Yhteiskunta on kompleksinen ilmiö, johon pitää pureutua erilaisilla menetelmillä monenlaisista teoreettisista viitekehyksistä. On aivan käsittämätöntä, miten joku voi oikeasti olla sitä mieltä, että esimerkiksi sosiologinen kenttätutkimus on turhaa.”

fessorin pessimistiseksi: ”Tutkimusrahoitusjärjestelmä pakottaa ulkomaille. Hyvin todennäköisesti minullakaan ei jossain vaiheessa ole enää duunia täällä, niin kai sitä on pakko lähteä lätkimään.”


Sarjakuva Ville Louekari

3/2016 TIEDE

33


”Ankaran tieteen” idea ja ilmeisyys fenomenologiassa Risto Tiihonen

E

räänlaisessa fenomenologisen liikkeen ohjelmallisessa manifestissa vuodelta 1911 Edmund Husserl luonnostelee filosofista ideaalia ”ankarasta tieteestä” (strenge Wissenschaft), jonka päämääränä olisi kiinnittää kaiken tiedollisen ja moraalisen oikeuttamisen viimekätiset periaatteet ehdottomalle perustalle, ja siten täyttää vaateet elämälle, joka olisi kauttaaltaan yhteensopiva puhtaasti järjellisten normien kanssa. Husserlin ohjelmajulistus on muotoiltu polemiikin muotoon naturalismia ja historisismia vastaan. Näillä Husserl viittaa yhtäältä erityisesti psykologistiseen teoriaan logiikan lainalaisuuksista ajattelua koskevina empiirisinä yleistyksinä, toisaalta Wilhelm Diltheyn edustamaan teoriaan, jossa yleispätevien totuuksien sijaan pyritään hahmottelemaan erilaisia teoreettisia käsityksiä ohjaavien, historiallisesti kehittyvien “maailmankatsomusten” yleisiä muotoja ja reunaehtoja. Molemmissa teorioissa ankaran tieteen tavoittelemat rationaalisuuden universaalit normit palautetaan siis johonkin kontingenttiin ja muuttuvaan – joko ihmismielen psykologisiin rakenteisiin tai maailmankatsomusten historiallisiin ehtoihin – ja tässä mielessä ne johtavat relativismiin. Husserlin mukaan nimenomaan fenomenologinen menetelmä, jossa kokemuksen olemukselliset rakenteet pyritään tavoittamaan eräänlaisessa havainnossa eli intuitiossa, tarjoaa välineet tällaisen ankaran tieteen radikaaliin, tiedon juuriin asti yltävään toteuttamiseen. Tällainen filosofinen ohjelma voi vaikuttaa nykyhetken perspektiivistä – myöhäiswittgensteinilaisen ”terapeuttisen” filosofian, uuspragmatismin ja tavallisen kielen filosofian historiallisten vaikutusten valossa – lähinnä filosofian perinnettä usein vaivanneelta teoreettiselta hybrikseltä. Tästä syystä hahmottelen seuraavassa fenomenologisen ankaran tieteen ideaalin taustalta löytyvän tietoteorian 34 MINERVAN PÖLLÖ

olennaisia piirteitä nimenomaan tiettyjen 1900-luvun jälkipuoliskon filosofista yleisilmapiiriä enemmän tai vähemmän määrittäneiden, filosofian perinteen analyyttisiä harhapolkuja ja niihin johtaneita myyttejä koskevien tunnettujen diagnoosien valossa. Kaikki diagnoosit, samoin kuin niihin julkilausutusti tai implisiittisesti kytkeytyvä etiologia, edustavat yhtä viime vuosisadan filosofian keskeistä kehityslinjaa, joka voitaneen hahmottaa pyrkimyksenä irrottautua modernin filosofian Descartesista juontuvasta, niin metodologisesta kuin epistemologisesta subjektivismista. Tämän kehityksen yleisenä suuntana on ollut kääntyminen yksittäisen ajattelijan yksityisestä perspektiivistä kieliyhteisöissä tapahtuvaa kanssakäymistä luonnehtivaan julkiseen näkökulmaan. Kysymyksenä on, missä määrin fenomenologia on näiden diagnoosien valossa vain oire filosofisesta taantumuksellisuudesta – pelkkä ”kartesiolaisuuden” surkastunut jäänne – ja missä määrin fenomenologia voi päinvastoin vielä omaksua tuotteliaan kansalaisen roolin normatiivisen pragmatiikan hallitsemassa filosofisten teorioiden uudessa uljaassa maailmassa. (1) Lankeaako fenomenologi vääjäämättä analyysin alusta pitäen ”annetun myyttiin”?

K

ysymystä ”annettuudesta” ja sen luonteesta voitaneen pitää fenomenologian temaattisena ytimenä. Klassisissa fenomenologisissa analyyseissä annettuudella on ensisijaisesti epistemologinen merkitys ja se kytkeytyy läheisesti totuuden ja evidenssin tai ilmeisyyden (Evidenz) käsitteisiin. Husserlilaisen tietoteorian ytimessä on perinteisen totuuden korrespondenssiteorian omaksuminen vastaavuutena eri intentionaalisten aktien sisältöjen – pikemminkin kuin yksinkertaisesti ”ajattelun ja olion”, intellectus et rei – välillä. Rakenteellisesti kompleksissa kokemuksessa, jota Husserl kutsuu ilmeisyydeksi, jotain objektia ei


ainoastaan tarkoiteta ilman että objekti olisi kokemuksessa sellaisenaan läsnä, vaan se on annettu juuri sellaisena kuin se on aktissa tarkoitettu. Tällaisen analyysin malliesimerkki on ilmiselvästi suoran havainnon ja sitä edeltävän, tietyssä mielessä ”tyhjän” ennakoinnin välinen suhde – esimerkiksi kokemuksessa, jossa tutun puheäänen motivoima ennakointi täyttyy sitä seuraavassa havainnossa, jossa tuttu henkilö on intuitiivisesti annettu ja tunnistetaan juuri sinä, jota aiemmin vain ennakoitiin. On selvää, ettei suoraan havaintoon perustuva malli sovellu sellaisenaan kaikille tiedon alueille algebrallisesta topologiasta antropologiaan. Tästä näkökulmasta fenomenologisen analyysin tehtävä on kahtalainen. Erilaisten tiedon alueiden fenomenologinen valaiseminen edellyttää ensinnäkin sen tarkastelemista, millaisia piirteitä niihin akteihin – ja laajemmin, niihin tutkimuksellisiin asenteisiin – sisältyy, joissa tietynlainen kohde voi ylipäänsä olla tarkoitettuna tiettyjen ominaisuuksien valossa. Toisekseen tällaisen analyysin on tutkittava niitä ehtoja, joiden puitteissa tällainen objekti voi olla laajasti ottaen annettuna kokemuksessa – ja vastaavasti erilaisia tapoja, joilla kohde voi olla annettuna ainoastaan näennäisesti. Ilmiselvästi vaikkapa fysiikan teorioiden postuloimien teoreettisten objektien ”annettuus” on moniulotteinen ilmiö, johon liittyy esimerkiksi mittauslaitteiden välitön annettuus tutkijan elämismaailmassa, tieteellisen yhteisön jäsenten ymmärrys toisistaan tietoisina ja episteemisesti vastuullisina subjekteina ja matemaattisten, formaalien rakenteiden epäsuora annettuus matemaattisilla symboleilla operoimisessa. Jokainen näistä teemoista muodostaa oman fenomenologisen analyysin osa-alueensa, joissa ilmeisyyden ilmiöllä on toisaalta yhteinen muodollinen rakenne, mutta myös oma erityisluonteensa. Eikö kuitenkin Wilfrid Sellarsista alkaen ole ollut tiedossa, että ”annettuun” vetoaminen tietoteoreettisissa yhteyksissä on sortumista mytologiseen puheeseen? Onko fenomenologinen teoria kokonaisuudessaan rakennettu annettuuden myyttiselle, ja siten kriittistä tarkastelua kestämättömälle perustalle? Vastauksien löytämiseksi täytyy ensin hahmottaa, mistä ”annetun myytissä” on oikeastaan kyse. Mitä nimenomaisesti myyttinen käsitys annettuudesta pyrkii siis selittämään? Sellarsin moniulotteisen argumentin välittömänä kohteena on ainakin reduktionistinen fenomenalismi sellaisena tietoteoreettisen fundamentalismin muotona, jollaista muun muassa Moritz Schlick

kehitteli. Schlickin epistemologisena ohjelmana oli redusoida kaikki empiiriset totuusväitteet formaalin logiikan apuvälineillä välitöntä aistimellista annettua koskeviksi väitteiksi, joihin hän viittasi nimikkeellä ”Konstatierungen” ja joille puhdas aistihavainto määrittäisi jokaisessa tilanteessa erehtymättömästi totuusarvon. Sellarsin argumentin ydin on väitteessä, etteivät tällaiset ”puhtaat” havaintoväitteet voi olla sekä loogisesti riippumattomia päättelyyn pohjautuvasta tiedosta – mitä niiden episteemisesti itsenäinen luonne edellyttää – että kykeneviä oikeuttamaan muita uskomuksia – mikä on puolestaan edellytys niiden roolille empiirisen tiedon perustana. Fenomenologia ei kuitenkaan ole fenomenalismia, ja fenomenalistinen käsitys havainnon rakenteesta on pohjimmiltaan vieras fenomenologisille teorioille. Fenomenologisessa annettuuden käsitteessä ei ole kyse siitä, että jonkinlaisen aistimellisuuden atomaarisen yksikön pelkkä läsnäolo – sen ”annettuus” – tietoisuuden kartesiolaisessa teatterissa olisi riittävä ehto tiedolle; päinvastoin fenomenologisessa tietoteoriassa havainnossa annetulla voi olla episteemistä merkitystä ainoastaan sikäli kuin se sulkee pois joitain mahdollisia havainnon tulkintoja tai arvostelmia ja vahvistaa toisia. Sellarsin kuvaus myyttisestä annettuudesta ei siis sellaisenaan sovellu fenomenologiseen tietoteoriaan. Erimielisyys Sellarsin ja fenomenologisen perinteen välillä puolestaan liittyy siihen, että jälkimmäisessä uskomusten välisten yhteensopimattomuuksien perusta on tyypillisesti paikannettu havainnon esipredikatiiviselle tasolle pikemminkin kuin käsitteelliseen ajatteluun. Sellarsin seuraajat ovat lisäksi kehitelleet tämän alkuperäisen argumentin hengessä muita, vahvempia väitteitä, joista tarkastelen tässä pintapuolisesti vain kahta. John McDowell seuraa Sellarsin argumentin lähtökohtaista kantilaista pohjavirettä ja esittää sen pohjalta väitteen, että kaikenlainen ei-käsitteellinen kokemuksessa annettu, jolla olisi mitään roolia episteemisessä oikeuttamisessa, on filosofinen myytti. McDowellin analyysi perustuu väitteelle, että puhtaasti kausaalisesti määräytyneet tekijät, kuten aistimellinen annettu, eivät voi oikeuttaa (justify) uskomuksia, vaan korkeintaan osoittaa uskojan syyttömäksi (exculpate) uskomuksiensa suhteen. Tästä syystä McDowell väittää, että rationaalisuudelle ominaisten käsitteellisten kykyjen on oltava toiminnassa jo yksinkertaisessa havaintokokemuksessa, joka ilman näitä kykyjä olisi Kantin kuuluisan lausahduksen mukaan ”sokeaa”. Kantilaista epistemologiaa vaivaa kuitenkin tie3/2016 TIEDE

35


tynlainen dualismi tiedon lähteiden suhteen, jossa tämä käsitteellisen ajattelun ja havainnoinnin välinen suhde jää pohjimmiltaan hämäräksi. Fenomenologisen analyysin perusteemana on puolestaan perinteisesti ollut nimenomaan hahmottaa, kuinka eri kokemuksen tasojen rakenteet kytkeytyvät toisiinsa erilaisissa perustavuus- ja motivaatiosuhteissa – kuinka esimerkiksi avaruudellisten suhteiden hahmottaminen kytkeytyy kehon liikkeen kinesteettisiin mahdollisuuksiin (Husserlin Olio ja avaruus; Merleau-Pontyn Havainnon fenomenologia) tai kuinka käsitteellisen ajattelun loogiset rakenteet kytkeytyvät havainnon rakenteisiin ja tietyssä mielessä kehittyvät niistä (Husserlin Kokemus ja arvostelma). Näiden analyysien yksityiskohdat voivat olla virheellisiä, mutta analyyttisenä lähtökohtana pyrkimys eri ilmiöiden välisten moniulotteisten suhteiden jäsentämiseen kuvailevan analyysin kulussa kehitetyillä ja kehittyvillä käsitteellisillä välineillä lienee mielekkäämpi kuin filosofian historiasta innokkaasti omaksuttu jaottelu mielen erilaisten ”kykyjen” (ymmärrys, aistimellisuus) välillä. Toisen, McDowellin argumenttiakin vahvemman jatkokehitelmän Sellarsin teesistä on esittänyt Robert Brandom, jonka mukaan sosiaalisesta kanssakäymisestä riippumaton intentionaalisuus on myytti. Mytologinen ”annettu” on siis esimerkiksi tietoisten mielentilojen mielestä riippumattomiin kohteisiin suuntautuva luonne, sikäli kuin tämä luonne hahmotetaan näille mielentiloille sisäsyntyisenä; ja vastaavasti myytin otteesta vapautuminen tarkoittaa sen oivaltamista, että intentionaalisuus on päinvastoin juuriaan myöten sosiaalinen instituutio. Mielentilojen intentionaalisuuden ja sanojen viittaamisen kaltaiset laajasti ottaen semanttiset suhteet ovat Brandomin analyysin mukaan pohjimmiltaan kaiken kielellisen kanssakäymisen perusmuodon eli ”perusteiden antamisen ja pyytämisen pelin” (game of giving and asking for reasons) inferentiaalisille rakenteille perustuvia ilmiöitä. Brandomin semantiikka rakentuu ensi sijassa kokonaisten väitelauseiden välisten päätelmäsuhteiden varaan niin, että lauseen ”merkitys” on se tapa, jolla se kytkeytyy holistisesti erilaisten apuoletusten perusteella

1

muihin väitteisiin, empiirisiin soveltamistilanteisiin ja soveltamisen käytännöllisiin seurauksiin. Lauseen osatekijöiden, kuten nimisanojen, viittaaminen puolestaan selitetään substituutiopäätelmillä: se, että ”Aamutähti” viittaa Venukseen, tarkoittaa, että tietyt materiaaliset päätelmät, kuten ”Aamutähti nousee; siis Venus nousee” ovat sellaisinaan – siis ilman julkilausumattomia lisäpremissejä – päteviä, ja viittaussuhteen käsite pikemminkin kodifioi, ilmaisee tai tuo julki tällaisten päätelmien yleisen rakenteen tai kuvion kuin toimii niiden perustana.1 Brandom itse ei kuitenkaan pohjimmiltaan perustele projektiaan muuten kuin kokeilumielisenä yrityksenä hahmottaa kielen ja rationaalisuuden rakenteita ilman ”representationaalisia” semanttisia peruskäsitteitä kuten ”viittaus”, ja toisaalta jälkikäteisesti käsityksenä, joka mahdollistaa käsitteellisten sitoumusten sokraattisen kritiikin kilpailevaa representationalistista mallia paremmin. Brandom ei siis osoita, että kaikki intentionaalisuus palautuisi sosiaalisiin käytäntöihin, vaan korkeintaan havainnollistaa, ettei teoreetikolle ole välttämätöntä, kommunikaation normatiivisten rakenteiden hahmottamiseksi, olettaa näiden perustaksi loogisesti itsenäistä representationaalisten ilmiöiden tasoa. Fenomenologiassa sosiaalisten ilmiöiden analyysin lähtökohtana on puolestaan ollut tyypillisesti pyrkimys jäsentää sitä tapaa, jolla kollektiivinen toiminta ja erilaiset jaetut kokemukset toisaalta pohjautuvat yhteisön yksilöllisten jäsenten intentionaalisuudelle, mutta eivät toisaalta palaudu niihin. (2) Ovatko fenomenologisen analyysin kuvailemat ilmiöt arveluttavia ”yksityisen kielen” ilmentymiä?

M

onia fenomenologisen perinteen klassisia analyysejä luonnehtii – erityisesti Husserlin ”kartesiolaiseksi poluksi” fenomenologiseen reduktioon nimittämän menetelmän tapauksessa – eräänlainen metodologinen solipsismi, jossa mielestä riippumattoman maailman ja muiden kokijoiden olemassaolo ”sulkeistetaan” analyysin alkuvaiheessa,

Brandom muotoilee lisäksi erillisen teorian viittaamisen teorioissa esiintyvästä predikaatista ”(’x’) viittaa (x:ään)”, jonka mukaan ”viittaa”, samoin kuin ”on totta” on anaforinen pro-muodon muodostava operaattori. Sanojen viittauskohteista puhuminen ei siis kytke niitä representationaalisen mallin mukaisesti johonkin kielelle ulkoiseen kohteeseen, vaan on vain yksi tapa, jolla yhden ilmaisun merkitys määräytyy aiempien ilmausten (sen anaforisten korrelaattien) perusteella.

36 MINERVAN PÖLLÖ


jotta voitaisiin tehdä läpinäkyviksi ne kokemuksen rakenteet, joille arkipäiväinen varmuus näistä perustuu. Ludwig Wittgensteinilta kuitenkin tunnetaan väite, jonka mukaan kieliyhteisöjen kommunikatiivisista käytännöistä irrallinen ”yksityinen kieli” on mahdottomuus; johtaako siis fenomenologisen menetelmän soveltaminen, jossa nämä käytännöt nimenomaisesti suljetaan tutkimuksen alussa pois, lähtökohtaisesti mielettömyyksiin? Wittgensteinin argumentin ydin on siinä, että virheiden mahdollisuus jotain käsitteellistä sääntöä seurattaessa edellyttää mahdollisuutta toimijan käyttäytymisen arviointiin kieliyhteisössä. Mikäli sääntö, jota sovellan, olisi siinä mielessä yksityinen, ettei se kytkeytyisi millään tavoin julkisesti havaittaviin tekoihin, ei voitaisi tehdä eroa tilanteiden välillä, joissa joko todella sovellan sääntöä oikein tai vain luulen tekeväni niin. Vastaavasti Donald Davidson on esittänyt, että virheen käsitteen alkuperä on eri havaitsijoiden välisessä kommunikaatiossa. Davidsonin argumentti nojaa analogiaan kolmiomittauksen (triangulation) kanssa paikantamisen menetelmänä: samoin kuin kohteen sijainti voidaan määrittää trigonometrisesti kahden sijainniltaan tunnetun mittauspisteen avulla, mittaamalla kohteesta saapuvien signaalien kulma mittauspisteisiin nähden, havaintojen kohde niiden relevanttina distaalisena ärsykkeenä voidaan määrittää – siis erottaa se proksimaalisista ärsykkeistä kuten fotonien osumisesta havaitsijan verkkokalvoon – koordinoimalla kahden havaitsijan reaktiot samaan kohteeseen. Davidsonin mukaan virheen käsite muodostuu alkuaan sellaisissa tavallisista poikkeavissa kommunikatiivisissa tilanteissa, joissa tällainen ennakoitu koordinaatio rikkoutuu, eikä toisen havaitsijan reaktio vastaakaan omaa reaktiotani. Myös fenomenologisesta näkökulmasta virheen mahdollisuus liittyy perustavalla tasolla tietynlaisten ennakointien kumoutumisen ilmiöön, mutta tämä paikannetaan pohjimmiltaan pikemminkin yksittäisen kokijan havaintokokemukseen. Tavallisella havainnolla yhdestä ja samasta objektista on ajallisena prosessina harmonisen jatkuvuuden rakenne: sama kohde näyttäytyy havainnon kestäessä jatkuvasti samana, ja sen myös jatkuvasti ennakoidaan näyttäytyvän sellaisilla tavoilla, jotka vahvistavat havainnon aiempiin vaiheisiin sisältyvät ennakoinnit siitä, miltä kohde näyttäisi esimerkiksi toisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tällaiset ennakoinnit voivat kuitenkin jatkuvasti kumoutua havainnon jatkuessa, kuten tilanteessa, jossa yhdeltä puolelta väriltään yhtenäi-

nen kappale paljastuu toiselta puolelta eriväriseksi. Havaintoarvostelmia koskevien virheiden toteaminen tapahtuu ilmiselvästi tavanomaisissa tapauksissa ilman minkäänlaista kommunikatiivista välittymistä tai arvostelmien pätevyyden intersubjektiivista vahvistamista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei interpersoonallisella kommunikaatiolla olisi fenomenologisen analyysin näkökulmasta olennaista episteemistä merkitystä. ”Todellisuuden” käsitteeseen – tai, fenomenologisesti ilmaistuna, sen intentionaaliseen mielekkyys- tai merkitysrakenteeseen – sisältyy aina intersubjektiivinen ulottuvuus siinä mielessä, että todellista on esimerkiksi juuri havaintokokemuksen tapauksessa se, mikä ei ole vain minun vaan myös muiden, ja periaatteessa kenen tahansa havaittavissa. Siksi mahdollisuudella vahvistaa havaintoon perustuvien uskomusten pätevyys nimenomaan kommunikaation keinoin on fenomenologisesta näkökulmasta ratkaiseva merkitys näiden uskomusten objektiivisen pätevyyden kannalta. Useimpien uskomusten oikeellisuuden vahvistaminen tämän intersubjektiivisen ulottuvuuden suhteen on mahdollista ainoastaan kielellisessä kanssakäymisessä – siis väitelauseiden julkisessa esittämisessä ja arvioimisessa. Tässä mielessä fenomenologinen analyysi toisaalta vahvistaa Wittgensteinin ja Davidsonin teesin virheen käsitteen kytköksestä julkiseen arviointiin kieliyhteisössä, mutta ei palauta virheen ilmiötä yksinomaan tällaiseen kommunikaation puitteissa tapahtuvaan arviointiin. (3) Onko fenomenologia vain historiallisesti viimeisin skeptisismiin johtavan ”representationalismin” ja epistemologisen fundamentalismin muoto?

K

olmannen vaikutusvaltaisen diagnoosin perinteisen filosofian vaivoista on esittänyt Richard Rorty, jonka mukaan filosofiaa sen kreikkalaisesta alusta alkaen hallinneet visuaaliset metaforat ja niiden motivoima ”representationalistinen” käsitys mielestä ”luonnon peilinä” ovat kaikkien keskeisten ongelmien taustalla, joiden kanssa tämä perinne on kamppaillut, kuitenkaan huomattavasti edistymättä, pian kaksi ja puoli vuosituhatta. Rortyn analyysin ratkaiseva osa on väitteessä, että representationalistinen käsitys mielen – tai kielen – ja todellisuuden välisestä suhteesta johtaa väistämättä valintaan kahden filosofisesti epäuskottavan 3/2016 TIEDE

37


vaihtoehdon välillä. Representationalistin on Rortyn mukaan joko sitouduttava oletukseen taianomaisista, etuoikeutetuista representaatioista (Descartesin clara et distincta perceptio) tai postuloitava mielen ja maailman välille jonkinlaisia sense-datan kaltaisia teoreettisia elementtejä. Rorty huomauttaa, ettei kartesiolaisen epistemologian edellyttämien etuoikeutettujen representaatioiden erityistä episteemistä luonnetta kuitenkaan voida lunastaa tavanomaisen kommunikaation puitteissa, mistä syystä niillä ei voi olla roolia uskomusten oikeuttamisessa. Mielen erottaminen välittömästä yhteydestä maailmaan puolestaan altistaa filosofian tietoteoreettiselle skeptisismille ja ajaa siksi filosofit fundamentalismin helmaan.2 Nimenomaan tämän analyysin seurauksena Rorty päätyy suosittelemaan filosofian perinteisestä käsitteistöstä – mukaan lukien totuuden käsitteestä – ja siihen kytkeytyvistä pyrkimyksistä luopumista, ja kääntymistä kaikki transsendentit, keskustelulle ulkoiset episteemiset rajoitteet hylkäävän, vain keskustelun sujuvuuteen tähtäävän ”sivistävän” (edifying) filosofisen katsomuksen puoleen. Rortyn suosittelemaa filosofisen asenteen muutosta voitaneen pitää hyväksyttävänä hoitokeinona ainoastaan, mikäli perinteisen filosofian käsitteistö ja pyrkimykset ovat todella itsessään Rortyn eksplikoimien oireiden taustalla. Tämän kirjoituksen puitteissa kysymys on: soveltuuko tämä diagnoosi sellaisenaan fenomenologiaan? Kaiken mahdollisen epäilyn pois sulkeva, apodiktinen tieto on yksi Husserlin tietoteorian peruselementeistä, mikä voi osaltaan antaa vaikutelman, että fenomenologian tietoteoreettinen katsanto todellakin edustaa yksinkertaisesti Descartesilta periytyvän fundamentalismin uutta muotoilua. Apodiktisen tiedon problematiikka liittyy kuitenkin fenomenologisen perinteen omaan antirepresentationalistiseen perusorientaatioon – siis sellaisten havaintoteorioiden kritiikkiin, joissa havainnossa annettuna ei pidetä kohdetta itseään, vaan sen mentaalista representaatiota. Erilaisten regressio-ongelmien lisäksi fenomenologinen havaintoteoria nojaa siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, ettei tavallisesta kokemuksesta ole löydettävissä kuvallisen esittämisen rakennetta, toisin kuin taulun tai valokuvan havaitsemisessa. Sen sijaan, että virheiden mahdollisuus 2

havainnossa osoittaisi, ettei havainnossa todella ole annettuna avaruudellisia kappaleita, vaan ainoastaan mielen ja maailman suhdetta välittäviä sense-datumeita, tämä mahdollisuus kuuluu olemuksellisesti havainnon ilmeisyyden rakenteeseen. Fenomenologisesta näkökulmasta ”kartesiolaisen” skeptisismin harha-askel on siinä, että se olettaa naiivisti ennalta sellaiset kriteerit evidenssille, jotka ovat tavalliselle havainnolle vieraita, sen sijaan, että se tarkastelisi havaintoon itseensä liittyvän evidenssin tai ilmeisyyden omaa perusrakennetta – jonka yksi osatekijä myöhemmässä havainnossa tapahtuvan kumoutumisen mahdollisuus on. Varsinkin matemaatikkona uransa aloittaneen Husserlin perusvakaumus on kuitenkin, että ilmeisyyden ilmiön ymmärrettävyys tietyssä mielessä riippuu apodiktisen evidenssin mahdollisuudesta: jotta olisi mahdollista hahmottaa havainnossa olevan edes näennäisesti annettuna asioita sinänsä eikä pelkkiä kantilaisia ilmiöitä, täytyy olla ainakin ideaalisessa mielessä mahdollista sulkea pois mikä tahansa uskomuksia koskeva mielekäs epäily. Apodiktisen ilmeisyyden episteeminen rooli ei kuitenkaan ole fenomenologiassa perustava deduktiivisen päättelyketjun epäilyksettömän alkupremissin mielessä, kuten kartesiolaisessa fundamentalismissa, vaan regulatiivinen. Epäilyksetön, viimekätinen tieto on tiedollisia pyrkimyksiämme ohjaava kantilainen järjen idea, joka luonnehtii näitä pyrkimyksiä sikäli, että niissä on oletettava, että totuus sanan tiukassa mielessä – pätevyytenä, joka ei enää kumoudu myöhemmän evidenssin valossa – on ainakin periaatteessa saavutettavissa tutkimuksen edetessä. Husserlin väite on, että tällainen teleologinen normatiivisuus sisältyy kaikkeen tieteeseen sanan laajassa merkityksessä: niin empiirisen kuin apriorisenkin uskomusten kritiikin mielekkyys edellyttää, että menestyksekkään kritiikin lopputuloksena omaksutut uudet käsitykset eivät ainoastaan korvaa vaan myös korjaavat aiempien uskomusten piirteitä. Husserl kutsuukin toisinaan laajassa mielessä ”tieteellistä” menetelmää totuuden lähestymisen metodiksi (Methode der Approximation) – tässä mielessä fenomenologisen tieteenideaalin lähisukulaisena voidaan kartesiolaisen fundamentalismin sijaan pitää pikemminkin Peircen ja Deweyn pragmatismia tai kriittistä realismia.

Tässä hahmoteltu käsitys Rortyn Philosophy and the Mirror of Nature -teoksen filosofisesta kokonaisdiagnoosista perustuu käytännössä suoraan Rortyn oppilaan Brandomin esitykseen Doktorvaterinsa perusväitteistä artikkelissa ”Global Anti-Representationalism?”.

38 MINERVAN PÖLLÖ


T

ästä näkökulmasta fenomenologinen ”ankaran tieteen” ideaali liittyy erityisesti tiedollisen vastuun ilmiöön. Husserlin mukaan rationaalisuutta luonnehtii nimenomaan käytännöllinen pyrkimys totuutta ja sen subjektiivista vastinetta tai korrelaattia – ilmeisyyttä tai evidenssiä – kohti niin teoreettisella kuin moraalisellakin alueella. Tällainen rationaalinen pyrkimys on puolestaan mahdollinen ainoastaan sellaisen jatkuvan uskomusten ja moraalisten vakaumusten kritiikin avulla, joka edellyttää ensinnäkin kritiikin toimeenpanijoilta vastuullisuutta niin yksilöllisenä kuin yhteisöllisenä asenteena – jonka omaksuminen tarkoittaa perusteiden vaatimista tiedollisille ja moraalisille sitoumuksille itseltä ja muilta – ja toisekseen teoreettista pyrkimystä kaikenlaisten vakaumusten viimekätisen oikeuttamisen periaatteiden hahmottamiseen. Nimenomaan tällaisen viimekätisen oikeuttamisen perusmuotojen eksplikoiminen on filosofian tehtävä; tästä syystä Husserlilla onkin tapana kutsua filosofiaa mahtipontiseen sävyyn myös ”ihmiskunnan ehdottoman itsevastuun” projektiksi. Väite, että nimenomaan fenomenologinen intentionaalisuusanalyysi tarjoaisi käsitteelliset työkalut oikeuttamisen viimekätisten lähteiden ja periaatteiden artikuloimiseen, ei luonnollisesti ole teoreettisesti neutraali, konkreettisesta filosofisesta työstä erillään hyväksyttävissä oleva periaate, vaan päinvastoin filosofisesti sisällöllinen ja sellaisena kyseenalaistettavissa oleva sitoumus. Tämä on kuitenkin filosofisten käsitysten oikeuttamisen yleinen piirre pikemminkin kuin valitettava puute: menetelmällisten lähtökohtien oikeuttaminen filosofiassa ei ole tyypillisesti mielekästä erillään niiden analyysien tarkastelemisesta, jotka tulevat mahdollisiksi juuri näistä lähtökohdista käsin. Tässä mielessä niiden fenomenologisten näkökulmien, joita on yllä luonnosmaisesti esitelty viime vuosisadan loppupuolen filosofian peruseetosta laajalti muovanneisiin argumentteihin, on tarkoitus tarjota vähintään alustavaa ja epäsuoraa todistusaineistoa sen puolesta, etteivät annetun myytin, yksityisen kielen ja luonnon peilin metaforan analyysit tuomitse fenomenologista tutkimusohjelmaa yksinkertaisesti filosofianhistoriallisten kuriositeettien joukkoon, vaan päinvastoin avaavat ovia analyyttisesti hedelmällisen, vastavuoroisen kritiikin mahdollisuuksille. Filosofisten teorioiden oikeuttamisen edellyttämä perspektiivi ei ole ulkopuolisen tarkkailijan, vaan kriittisen osallistujan näkökulma. Tästä näkökulmas-

ta tarkasteltuna filosofiset teoriat näyttäytyvät puheenvuoroina tradition muodostamassa dialogissa, jossa ne on aina mahdollista alistaa kritiikille, jota ohjaa toive erottaa toisinaan totuuden pilkahdus käsitteellisten rakennelmien raoista.

Kirjallisuutta Brandom, Robert (1994): Making It Explicit. — (2013): ”Global Anti-Representationalism?”, teoksessa Huw Price, Simon Blackburn, & Robert Brandom (toim.): Expressivism, Pragmatism and Representationalism. Davidson, Donald (2001): Subjective, Intersubjective, Objective. Husserl, Edmund (1965[1911]): “Philosophy as Rigorous Science”, kääntänyt Quentin Lauer teoksessa Phenomenology and the Crisis of Philosophy. — (1969 [1929]): Formal and Transcendental Logic, kääntänyt Dorion Cairns. McDowell, John (1994): Mind and World. Rorty, Richard (1979): Philosophy and the Mirror of Nature. Sellars, Wilfrid (1956): Empiricism and the Philosophy of Mind. Wittgenstein, Ludwig (1981[1953]): Filosofisia tutkimuksia, kääntänyt Heikki Nyman.

3/2016 TIEDE

39


Miesten syömishäiriön toteutuminen maailmaan heitetyssä ruumiissa Perverssin fenomenologian sovellutuksia Teksti: Henri T. Hyvönen Kuvitus: Suvi Ainola

S

euraavassa kirjoituksessa tarkastellaan miesten syömishäiriötä sairastuneiden omaelämänkerrallisen puheen kautta. Puheesta etsitään merkityksiä, joita sairastuneet antavat syömishäiriölle ja siihen liittyville teoille. Lisäksi kerrotaan, millaisiin elämäntapahtumiin syömishäiriön puhkeamisen koetaan liittyneen ja miten syömishäiriö on vaikuttanut sairastuneiden myöhempään elämään. Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaani (Hyvönen 2016). Kirjoitus on kuitenkin monin tavoin pelkistetympi kuin varsinainen opinnäyte. Pois on jätetty tutkimusetiikkaan liittyvät pohdintani (mts. 38–44), samoin maininnat varsinaisesta tutkimusmetodistani, keskustelutilanteen merkitysanalyysistä (mts. 28–35). Ensin mainittu osallistuu lähinnä feministisen tutkimusperinteen sisäiseen keskusteluun, vaikuttaen filosofien mielestä mahdollisesti asiaankuulumattomalta ja jopa häiritsevältä. Jälkimmäinen on oikeastaan vain rajapinta, jolla pyrin ratkaisemaan eräitä perverssin fenomenologian empiiriseen soveltamiseen liittyviä vaikeuksia; kunnianarvoisan James Geen (1999) teoria diskurssista on ansiokas, mutta tavattoman kuivakas. Filosofeille suunnatussa lehdessä lienee luontevaa keskittyä työni filosofiseen antiin, minkä vuoksi sana ”fenomenologia” on löytänyt tiensä myös artikkelin otsikkoon.

40 MINERVAN PÖLLÖ

S

Perverssiä ilmiöoppia

ara Ahmedin (2006) kunnianhimoinen pyrkimys on “laittaa fenomenologia töihin”. Mikäli fenomenologian tarkoitus oli olla positivistista, ihmiskokemukselle vierasta filosofoimistapaa kritisoiva vastaliike, se on Ahmedin (mts. 3) mukaan epäonnistunut tehtävässään. Perverssin fenomenologian ohjelmanjulistus on kolmiosainen. I) On päästävä eroon klassisen fenomenologian tavasta keskittyä vain siihen, kuinka aistimellista informaatiota tutkitaan noiden aistien pinnalla ja niiden kautta vastaanottajalle ilmenevänä informaatiovirtana, jolla ei ole käytännön seurauksia yksilön tavalle olla olemassa tulevaisuudessa. (Ks. Ahmed 2006, 41.) II) Fenomenologia, jota fenomenologit ovat mieluusti pitäneet matematiikan ja filosofisen logiikan kaltaisena melkein-kuin-muttei-ihan-kuitenkaan luonnontieteenä, on suosiolla siirrettävä ihmistieteiden piiriin, ja sen on omaksuttava ihmistieteiden epäeksakti ajattelutapa. Fenomenologian lähisukutieteitä ovat siten antropologia ja sosiologia, eivät esimerkiksi matematiikka, logiikka tai varsinainen tietoisuuden kemiallis-mekaanista luonnetta tarkasteleva psykologia. (Ahmed 2006, 37.)


odotukset, vaativat yhteisön jäseniltä suuntautumista kohti määrättyjä asioita ja näihin asioihin päin. Haluttomuus tai kyvyttömyys suuntautua ympäristön esineisiin ja toisiin ihmisiin totunnaisella tavalla johtaa sanktioihin. Ennen niihin turvautumista yhteisö pyrkii hienovaraisesti siirtämään rikkuria kohti tavanomaisempaa reittiä. Tarkkailun ja rankaisemisen yhteydessä Ahmed (mts. 69) ohimennen tunnustaa velkansa Michel Foucault’n ajattelulle, mutta samalla hän pyrkii perustamaan teoriansa niihin Martin Heideggerin ja Maurice Merleau-Pontyn ajatuksiin, joiden jalostumaa Foucault’n filosofia on (ks. Dreyfus & Rabinow 1982, 33). Ahmed (2006, 56) esittää, että Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriakuvaileevan perverssiä olemassaoloa kolmannen persoonan näkökulmasta.

Syömishäiriö tarkkailuvallan alaisena performatiivina

III) Fenomenologinen mielenkiinto on suunnattava elottomien kappaleiden, kuten pöytien, havaitsemisen tutkimisesta ihmisten kohtaamisen ja ihmissuhteiden tutkimiseen. Mikäli fenomenologian piirissä on tarkoitus keskustella ihmisen tietoisuuden kohteista, on perin outoa omaksua lähtöasetelma, jossa toiset ihmiset eivät lukeudu näiden tietoisuuden kohteiden joukkoon. (Ahmed 2006, 43.) Ahmedin teoksen tarkoitus ei ole kommentaarin omaisesti kertoa, mitä fenomenologit todella sanovat, kehitellä fenomenologian klassikoiden teknisiä argumentteja pinnallisin parannuksin tai kehitellä jonkinlainen seksuaalisuutta tai sukupuolta koskevia huomioita tarjoileva lisäosa fenomenologian kaanoniin. Ahmed pikemminkin lainaa fenomenologian käsitteitä ja työtapoja omiin tarpeisiinsa. Näistä Ahmedin (ks. 2006, 25) lainaamista käsitteitä tärkein on suuntautuminen. Ahmed (2006, 85) pyrkii osoittamaan, että pakolliseen heteroseksuaalisuuteen, sukupuolen kaksijakoisuuteen ja keskiluokkaiseen habitukseen perinteisesti liittyvät elämänkulut, kuten lasten hankkiminen, kotitöiden jako ja lasten kasvamiseen liittyvät

B

utlerin (2006 [1990], 230–1) mukaan havaittavan sukupuolen1 rakentamiseen osallistuu kaksi tekijää, jotka ovat kehon anatomiset ominaisuudet ja henkilön sukupuolen esitys eli sukupuoliperformatiivi. Jälkimmäinen viittaa vaatteisiin, puhetapaan, seksuaaliseen käytökseen et cetera, jotka ovat ominaisia jollekin sukupuolelle, mutta vain jossain nimenomaisessa kulttuurissa ja sen sisälläkin vain määrätyllä aikakaudella. Butlerin mukaan havaittavien sukupuolten lukumäärä ja sisältö sekä henkilön mahdollisuus vaihtavaa havaittavaa sukupuolta ovat kontingenttejä. Leena-Maija Rossin (2015, 19–20) mukaan puhuttaessa performatiivisuudesta on myös esittävään taiteeseen liittyvä käsite “performanssi” väistämättä läheinen. Butlerin (2006) pääteoksen nimessä siintävä “identiteetin kumous” (engl. “subversion of identity”) jättää tämän eronteon tahallisesti avoimeksi, ikään kuin toivoen, että sukupuoli voitaisiin vielä joskus leimata “pelkäksi teatteriksi”. Nikki Sullivan (2003, 87) esittää, että erityisen ongelmalliseksi koettiin Butlerin (ks. 2006, 218–9) tapa viitata dragiin, joka on miesten naiseksi laittau-

1

“Havaita” i) siinä merkityksessä, että henkilö itse havainnoi itse itseään ja tekee huomioita omasta sukupuolestaan ja ii) sikäli, että henkilön sukupuoli on ympäröivien ihmisten havaittavissa (lause-esimerkki: “Katso tuota tyttöä tuolla!”).

3/2016 TIEDE

41


tumista osana esitystä, joka on performanssi. Tämän jälkeen Butler (mts. 229–30) esittää kaikenlaisen sukupuolen elämisen olevan performatiivista. Arkipäivässä eletty sukupuoli-identiteetti on eri asia kuin määrättyyn tilaan rajattu drag-esitys, johon osallistutaan vapaaehtoisesti ja joka on tekijöidensä hallitsema. On suorastaan niin, että jälkimmäinen on hyvin harvinainen poikkeustapaus sukupuolen elämisessä (ks. Butler 1988, 527; Rossi 2015, 29–30). Kuitenkin useat Butlerin tulkitsijat väittivät halki 1990-luvun, että Butler piti dragin kaltaista performanssia jonkinlaisena yleisenä esimerkkinä siitä, miten sukupuolen performatiivisuus käytännössä toteutuu (Sullivan 2003, 87). Tulkitsen Butlerin kannattavan käsitystä sukupuolen pakollisuudesta2 huolimatta hänen teoriastaan kummunneista ristiriitaisista tulkinnoista (Lloyd 2007, 76; Sullivan 2003, 89). Subjekti muodostuu eletyn elämän myötä yksilön siihen asti tekemien tekojen lopputuotteena (Lloyd 2007, 42; Rossi 2015, 35; Sullivan 2003, 82). Sukupuolen vapaaehtoisuutta korostavassa performatiivisuuden tulkinnassa yksilö valitsee hänelle sopivan sukupuoliperformatiivin. Tähän sisältyy oletus, että subjektin on mahdollista sijaita aikajanalla ennen sukupuoli-identiteetin omaksumista, mistä Butler (2006, 48; ks. myös Ahmed 2006, 83) eksplisiittisesti sanoutuu irti. Performatiivisuutta ylläpidetään tarkkailun ja rankaisemisen merkeissä. Performatiivisuuden teorian lähtökohdat ovat siten Foucault’n ajattelussa (Butler 2006, 227; Hemmings 2011, 166; Lloyd 2007, 12; Sawicki 2006, 388). Foucault (1980 [1975], 158– 9) selittää kurinpidollisen vallankäytön syntyä työn potentiaalisen tuottavuuden kasvulla, jonka myötä työvoiman käytön tehostaminen käy aikaisempaa tärkeämmäksi. Foucault, joka kuvaili kurinpitovallan merkityksen kasvaneen tasaisesti jo useiden satojen vuosien ajan, piti tarkkailua koko modernia yhteiskuntaa kokonaisuutena luonnehtivana eettisenä käytäntönä myös 1900-luvulla (Alhanen 2007, 183). Richard A. Gordon (2000, 12) nimittää syömishäiriötä suorasukaisesti ”etniseksi häiriöksi”: hänen mukaansa syömishäiriötä sairastavat henkilöt siteeraavat teollistuneille länsimaille ominaista kulttuurista sanavarastoa, jonka olemassaolo mahdollistaa syömishäiriöiden olemassaolon.

2

Miehet ja maskuliinisuus 2000-luvun länsimaissa

S

usan Bordo (1999, 49) esittää, että useimpia miehiä vaivaa pehmeäksi leimautumisen pelko. Kovuus yhdistyy mieskuntoon (mts. 71), kykyyn suojella omaa kotia ja isänmaata (mts. 49) sekä kykyyn hallita itseä ja muita (mts. 57). Mieskehoja hallitsee esteettinen ideaali, jota harjoitetaan myös ilmeissä, eleissä ja ajattelutavassa niiden takana (mts. 57). Miehinen ideaali kovuudesta ja kovuuden kanssa korreloivasta suorituskyvystä koskee kaikkia miehiä ja kaikkia miehen elämän osa-alueita (Bordo 1999, 58–9). Jon Swainin (2004, 175–7 ks. Renold 2004, 248) mukaan jo alakouluikäisten poikien käsitykset miehenä olemisesta seuraavat kovuusideaalia, vaikka heidän käsityksensä kovuuden määritelmästä ja soveltamisalueesta onkin aikuisia miehiä kapeampi. R. W. Connellin käsitys maskuliinisuudesta syventää Bordon näkemystä. Connell (2005, 71–2) siirtää maskuliinisuuden biologisperäisten ominaisuuksien joukosta sosiaalisten käytänteiden piiriin. Hänen teoriassaan kussakin yhteiskunnassa läsnä olevien luokkien, kansallisuuksien, etnisyyksien ja niihin kytkeytyvien maskuliinisuuksien kokoonpano vaikuttaa siihen, millaiseksi maskuliinisuuksien suhteet muodostuvat ja kuinka nuo suhteet toisaalta vaikuttavat näihin maskuliinisuuksiin (mts. 76). Hegemonia viittaa Connellin (1987, 183–6) ajattelussa jonkin miesryhmän ylivaltaan suhteessa julkiseen vallankäyttöön ja naisiin. Hegemonia-asemassa olevan miesryhmän ominaisuuksien jäljittely tarjoaa lisäksi menestystä kaikenlaisissa sosiaalisissa suhteissa. Hegemonian olemassaolo on seurausta tilanteesta, jossa samanaikaisesti kulttuurintuotteet, esimerkiksi elokuvat ja kirjallisuus, ja havaittava menestys, kuten pääsy johtaviin asemiin sekä omaisuuden kertyminen, tukevat käsitystä yhden miestyypin paremmuudesta muihin nähden. Länsimaisessa ajattelussa hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyviä ominaisuuksia ovat heteroseksuaalisuus, valkoisuus sekä keski-ikäisyys ja -luokkaisuus, jotka yhdistävät useimpia johtoasemassa olevia miehiä. Tästä ei Connellin (2005, 77) mukaan seuraa, että kaikki johtavat miehet toteuttaisivat hegemonista maskuliinisuutta: hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyvät ominaisuudet pikemminkin ennakoivat johtajuutta, jota kulttuurintuotteissa re-

Myös Butler kääntyy myöhemmin tälle kannalle; ks. esim. Butler 1997, 134.

42 MINERVAN PÖLLÖ


presentoidaan. Näin hegemoniseen maskuliinisuuteen pyrkiminen näyttäytyy monille miehille ainoana mielekkäänä vaihtoehtona. Performatiivin pakollisuus ja hegemonisen maskuliinisuusideaalin tuottamat käsitykset vain yhdenlaisesta valtaan oikeuttavasta maskuliinisuudesta eivät johda siihen, että mahdollisia sukupuoliesityksiä olisi vain yksi sukupuolta kohden (ks. Butler 2006, 235). Henkilöä itseään mahdollisesti miellyttäviä asemia sukupuolijärjestelmässä on useita: esimerkiksi johtavaan asemaan sovinnaisia reittejä pyrkivät miehet, omaa tilaansa pelolla ja väkivallan uhalla kontrolloivat miehet ja maskuliinisuuden arvon kyseenalaistajat saattavat kaikki olla hyvinkin tyytyväisiä performatiivinsa tuottamiin tuloksiin samalla, kun kukin heistä rakentaa performatiiviaan hyvinkin erilaisista rakenneosista. (Ks. myös Connell & Messerschmidt 2005, 836–7.)

Syömishäiriö ympäristölle kelpaavan ja ympäristössä käyttökelpoisen kehon rakentamisena

H

aastatteluaineiston3 analyysin perustavimpia havaintoja oli se, etteivät syömishäiriöön4 sairastuneet miehet veistäneet käsitystään ympäristössään kelpaavasta mieshahmosta yhdestä puusta. Haastateltavat lisäksi asemoivat itsensä vaihtelevasti suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen: he joko pyrkivät onnistumaan hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyvässä kilvoittelussa tai vaihtoehtoisesti kyseenalaistivat sen arvon. Muistellessaan syömishäiriötä edeltävää ajanjaksoa haastateltavat pohtivat samalla sitä, millaisia miehiä he olivat pystyneet olemaan ja toisaalta olivat edes tahtoneet olla. Itseä miellyttävä sijoittuminen suhteessa muihin miehiin vaati haastateltavien mielestä joitain erityistaitoja ja -ominaisuuksia. Seppo, 46, koki myöhemmin terveysongelmiin johtaneen ylensyönnin mahdollistaneen maskuliinisuuden saavuttamisen ja siten myönteisen huomion saavuttamisen. Hän käytti käsitteitä ”voima”, ”vahvuus” ja ”kovuus” kuvaamaan sitä osaa itsessään, joka mahdollisti hegemonisen maskuliinisuuden pii-

rissä kelpaamisen. Seppo kertoi ensimmäisen parisuhteen mahdollistuneen 15-vuotiaana runsaan voimaharjoittelun myötä. Seppo: (––) Mä koen sen tietysti näin, että jos en mä ois treenannu, niin ei se tyttö ois muhun päin vilkassukaan. (––) Mul oli semmonen ajatus, että jos en mä ois treenannu, niin emmä oikeen olis yhtään mitään. Parisuhde oli Sepolle onnistuminen, joka tuki Sepon muille miehille suuntaamaa vahvan ja maskuliinisen miehen esitystä. Päästäkseen parisuhteeseen Sepon oli voimailtava ja syötävä paljon, mikä korostui Sepon kertomuksessa itsestään selvinä ratkaisuina jo lapsena. Seppo ei muistanut aikaa ennen vahvaksi mieheksi ryhtymistä. Seppo: Joo! Se oli suorastaan mun kulta-aikaa: siis todella onnelliset muistot. Mä olin isokokonen ja poika, niin meillä oli heti semmoset välienselvittelyt siellä, et kuka on vahvin, ja mä pärjäsin hyvin. Mä olin meijän koulun vahvin. (––) (––) Seppo: (––) Niinku se et syödään paljon, ni se on hyve. H: Nii joo. Aivan. Seppo: Ei pahe! [Nauraa.] Seppo oli kyennyt leikkikoulussa olemaan vahvempi kuin muut ja näyttämään sen muille. Syöminen mahdollisti Sepolle vahvana miehenä olon ja toisaalta vahvuus soi hänelle muiden hyväksynnän, mikä johti tasapuolisten ja ystävällismielisten toverisuhteiden muodostumiseen. Suosion, vahvuuden ja määrätyn kehotyypin kolmiyhteys ilmeni Sepolle välittömästi. Seppo ei ollut valinnut vahvan miehen identiteettiä jonkinlaisesta identiteettien valikoimasta jossain myyttisessä alkutilassa, vaan hän rakensi kehoaan (sic!) suuntaan, jossa se oli mahdollisimman käyttökelpoinen (ks. esim. Dreyfus 1990, 62–3).

3

Pro graduni aineisto muodostui kuudesta teemahaastattelusta (Hyvönen 2016, 45). Tarkastelen tässä artikkelissa vain kahta perverssin fenomenologian, sukupuolen performatiivisuuden ja hegemonisen maskuliinisuuden kannalta mielenkiintoisinta. Haastateltavien nimet ja tarkat iät haastatteluhetkellä on muutettu. Aineistosta poimituissa lainauksissa merkintä (––) merkitsee täytesanan tai analyysin kannalta epäolennaisen sisällön poisjättöä.

4

Syömishäiriön määritelmästä ks. Hyvönen 2016, 37. 3/2016 TIEDE

43


Pervo antimaskuliinisuus

P

asi, 42, näki muiden haastateltavien tapaan arvostuksen ja rakkauden kaipuun ihmisen peruspiirteenä. Kaikille haastateltaville omanarvontunne ja sellaiset toimet, joilla sitä oli mahdollista palauttaa tai kohentaa, olivat ensisijainen mielihyvän tuottamisen muoto. Pasi kuitenkin koki, ettei kotiympäristö mahdollistanut rakastetuksi tulemisen elämystä missään olosuhteissa. Naapuri oli hyväksikäyttänyt häntä, mistä johtuen Pasi koki epäonnistuneensa puhtautensa säilyttämisessä. Tämä johti Pasin ajattelemaan, että perheen ohella myös Jumala on hylännyt hänet. Koulutovereiden keskuudessa vallinnut hegemoninen maskuliinisuuskaan ei tarjonnut hänelle mahdollisuutta arvostukseen. Pasi: Siis henkilö asui ihan meidän naapurissa. (––) Kerran hän viekoitteli sinne ylösalasin olevan veneen alle tekemään jotain jännää. (––) Se oli ehkä se kaikista pahin, et ei enää kelpaa Jumalallekaan. (––) Pasi: (––) Mul ei ollu yhtään ystävää siinä luokalla, eikä koko siin ympäristössä. (––) (––) Pasi: (––) Kaikkien tosijätkien pitää kuunnella jotain Iron Maidenei ja AC/DC ja näitä. Ja kaikki siinä koulussa olevat poikaoppilaat kuunteli näitä. (––) Ja sit mä olin erilainen. (––) Pasi koki yläasteiässä ”miehen roolin” omaksumisen mahdottomaksi. Sen sijaan hän tavoitteli ”androgyyniyttä”. Pasi koki voivansa siten yltää sellaiseen sukupuoliesitykseen, joka hänen nuoruudessaan oli ainakin joissain piireissä hyväksyttävä. Miehenä olon lakattua myös hegemoniseen maskuliinisuuteen liittyvät kilpailupaineet väistyivät. Pasi: (––) Se oli kans yks mun kapinan kohde Jumalaa kohtaan, et miksetsä tehny niinkun kolmatta sukupuolta olevia. (––) Ja sit samalla aikaan tuli nämä Madonna ja Cyndi Lauper ja sit mä ajattelin ”wau” ... ja Hanoi Rocks ja Nina Hagen ja mä ajattelin, et mä yhdistän nää kaikki. Ja mä todella muuten tein sen. Ja tota [naurahtaa] mä alotin sen painon pudottamisella. Mä aloin salaa urheilla. (––) Siihen aikaa tääl ei ollu montaa putiikkia, mistä sai friikkivaatteita. Mut sit mä hiffasin, et naisten osastoltahan saa. (––) (––) 44 MINERVAN PÖLLÖ

Pasi: Mä olin sitoutunu irti siitä et mä oon mies. (––) Ja sit mä 14-vuotiaana ajattelin, et sit ku mä täytän kahdeksantoista, mä meen sukupuolenvaihdosleikkaukseen. (––) Mä todellakin alotin niinkun elämään ikään kun naisena neljätoistavuotiaana. Mä muutin himasta pois siinä vaiheessa kokonaan. (––) (––) H: Miten tota löysitsä sitten kaupungilta muita ikäsiäs (––) ? Pasi: Joo. Löysin. Siis friikkejä. (Nauraa.) (––) Punkkareita tai jotain Hanoi Rocks -faneja tai jotain Madonna-faneja. (––) Joku keski-ikäinen mies sanoo et ”hyi vitun huora”. Siis ihan näin ystävällisesti. Ja mä olin siit hirveen ylpee. Eihän mua haitannu. Pääs niiku semmoseen tilaan, et mä oon jotakin. Mä oon jotaki poikkeavaa. Mä oon jotakin erinomasta, mitä ei voi määritellä eikä rajata. Ja sit ku must tuli hirveen kivaa se, et ihmiset ei tienny, et onks toi tyttö vai poika. Koska sitä kysyttiin mult aina. Pasin syömishäiriöoireiluun liittyvä laihduttaminen tuki hänen sukupuoli-identiteettiänsä, johon liittyvän ulkoisen olemuksen ansiosta hän sai ystäviä


kodin ja koulun ulkopuolelta. Ulkopuolisen oli vaikea määritellä Pasin sukupuolta, minkä vuoksi hän joutui usein konflikteihin. Konfliktit olivat merkki vapaudesta muiden ihmisten määrittely- ja määräysvallasta, mikä tuotti hänelle mielihyvää. Pasin laihdutti itsensä naiseksi ja nautti tahallisen tökerön naissukupuolen toistamisen seurauksista (ks. Butler 1988, 527; Butler 2006, 230–1). Kielteiset kohtaamiset erosivat Pasin mielestä koulukiusaamisesta siinä, että niissä myös hän itse sai kokea uhkaavansa muiden turvallisuuden tunnetta. Siten hän siirtyi hegemonisen maskuliinisuuden vastaiseen positioon.

O

Lopuksi

len edellä käsitellyt tapaa, jolla muut ihmiset ilmenevät syömishäiriöön sairastuneelle henkilölle5 ja kuinka muutokset kehon pinnalla muuttavat näiden henkilöiden mahdollisuuksia toimia maailmassa. Syömishäiriötoimintaan latautuu haastateltavien kertomuksissa tarkoituksellisuutta, tavoitteellisuutta ja merkityksellisyyttä. Etenkin sairauden alussa ajattelu kohdistuu omaan kehoon, jota halutaan muovata käyttökelpoisempaan suuntaan. Tätä toimintaa motivoivat sosiaalisissa suhteissa saatu kielteinen palaute ja yksinäisyyden pelko. Kaikki haastateltavat kuvailivat jaksoja, joiden aikana syömishäiriöoireilulla pyrittiin kehittämään ominaisuuksia, joiden myötä heidät kohdattaisiin aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Haastatteluhetkellä syömishäiriöoireilun sävyttämä elämänvaihe nähtiin hukkaan heitettynä aikana, joka olisi pitänyt käyttää toisin. Kokemus syömishäiriöoireilun myönteisyydestä, merkityksellisyydestä ja osittaisesta tahdonalaisuudesta akuutin sairausjakson aikana ei tarkoittanut sitä, että syömishäiriö olisi ollut haastateltaville elämäntapa tai jotain muuta kuin sairaus. Sen sijaan sairauden mukanaan tuomat arvostukset ja merkitykset osittain korvasivat ne merkitykset ja tavoitteet, jotka olivat läsnä sairauden poissa ollessa. Akuutin sairausjakson aikaiseen toimintaan liittyneet päämäärät eivät toteutuneet siinä muodossa kuin sairastuneet olisivat halunneet.

5

Pasi luopui myöhemmin naisen ja muunsukupuolisen henkilön identiteeteistä ja ilmaisi haastatteluhetkellä tyytyväisyyttä hänelle syntymässä määriteltyyn sukupuoleen.

Kirjallisuus Ahmed, Sara (2006) Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others. Durham: Duke University Press. Alhanen, Kai (2007) Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa. Helsinki: Gaudeamus. Bordo, Susan (1999) The Male Body: A New Look at Men in Public and in Private. New York: Farrar, Straus and Giroux. Butler, Judith (1988) Performative Acts and Gender Constitution: An Essay in Phenomenology and Feminist Theory. Theatre Journal, 40:4, 519–31. Butler, Judith (1997) Excitable Speech. A Politics of the Performative. New York: Routledge. Butler, Judith (2006 [1990]) Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous. Suom. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Helsinki: Gaudeamus. Connell, R. W. (1987) Gender & Power. Cornwall: Polity Press. Connell, R. W. (2005) Masculinities. Second Edition. Cambridge: Polity Press. Dreyfus, Hubert L. & Rabinow, Paul (1982) Michel Foucault. Beyond Structuralism and Hermeneutics. With an Afterword with Michel Foucault. Chicago: The University of Chicago Press. Dreyfus, Hubert L. (1990) Being-in-the-World. A Commentary on Heidegger’s Being and Time, Division I. Cambridge: The MIT Press. Foucault, Michel (1980 [1975]) Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava. Gee, James Paul (1999) An Introduction to Discourse Analysis: Theory and Method. London: Routledge. Gordon, Richard A. (2000) Eating Disorders. Anatomy of a Social Epidemic. Second Edition. Oxford: Blackwell Publishers. Hemmings, Clare (2011) Why Stories Matter: The Political Grammar of Feminist Theory. Durham: Duke University Press. Hyvönen, Henri (2016) “Kun mä syön paljon ni mä oon vahva.” Ruoan ja sukupuolen merkitykset syömishäiriöön sairastuneiden miesten puheessa. Pro gradu. Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/160451 Lloyd, Moya (2007) Judith Butler. From Norms to Politics. Cambridge: Polity Press. Renold, Emma (2004) ‘Other’ Boys: Negotiating Nonhegemonic Masculinities in the Primary School. Gender and Education, 16:2, 247–66. Rossi, Leena-Maija (2015) Muuttuva sukupuoli. Seksuaalisuuden, luokan ja värin politiiikkaa. Helsinki: Gaudeamus. Sawicki, Jana (2006) Queering Foucault and the Subject of Feminism. Teoksessa Gary Gutting (toim.) The Cambridge Companion to Foucault, 2nd Edition. Cambridge: Cambridge University Press, 379–400. Sullivan, Nikki (2003) A Critical Introduction to Queer Theory. New York: New York University press. Swain, Jon (2004) The resources and strategies that 10-11-year-old boys use to construct masculinities in the school setting. British Educational Research Journal, 30:1, 167– 85.

3/2016 TIEDE

45


Miten selvitä äärettömyyksistä Maria Hämeen-Anttila

Ä

ärettömyydestä on vaikeaa päästä eroon. Se on samanaikaisesti kiehtova ja käsittämätön, ja erottamattomasti kietoutunut maailmankatsomukseemme. Luonnonfilosofi Anaksimandroksen käsite apeiron, maailmankaikkeuden rajaton tai määrätön alkutila, johtaa juurensa kaaoksesta ja tyhjyydestä. Apeironin käsitteeseen liittyy epäjärjestys ja laittomuus. Monikaan filosofi ei ole suorilta käsin kieltänyt äärettömyyttä, mutta kreikkalaisista filosofeista keskiaikaisiin teologi-metafyysikkoihin ja viime vuosisatamme matemaatikkoihin on apeiron pyritty kesyttämään ja järjellistämään. Äärettömyys on ymmärrettävissä useammalla eri tavalla. Ensinnäkin äärettömyyksiä on useammanlaisia. Yleensä ajattelemme äärettömän yhteydessä äärettömiä suuruuksia. Oletetaan, että on olemassa (yliluonnollinen) laskija, joka lähtee laskemaan luonnollisia lukuja läpi aloittaen nollasta ja siirtyen aina seuraavaan lukuun. Kun hän on valmis, hän on tullut laskeneeksi läpi luonnollisten lukujen. Totta 1

puhuen, kyetäkseen valmistumaan työssään hänen olisi laskettava eksponentiaalisesti kasvavalla vauhdilla1: menköön nollasta yhteen laskemiseen puolikas minuutti, yhdestä kahteen laskemiseen neljäsosaminuutti, kahdesta kolmeen laskemiseen kahdeksasosa, ja niin edelleen. Luvusta n-1 lukuun n pääsemisessä kestää minuuttia. Minuutin rajalla hän on käynyt läpi äärettömän monta lukua ja päässyt ordinaalilukuun, jota kutsutaan omegaksi. Mutta on edelleen mahdollista jatkaa seuraavaan lukuun, joka on . Kuten voi arvata, laskemista voi jatkaa samaan tapaan läpi transfiniittisen ( ): ainoa ongelma on, että jossain vaiheessa notaatio loppuu vääjäämättä kesken. Ordinaalit sen sijaan eivät koskaan. Matematiikassa esiintyy luonnostaan myös toisenlaista äärettömyyttä. Reaalilukujen jatkumo on rajattomasti jaettavissa: otimme mitkä tahansa kaksi lukua, on niiden väliin jäänyt aina jotakin. Poimiessamme tämän luvun huomaamme sen ja ensimmäisen luvun väliin jääneen jotakin, ja niin edelleen. Pätkiessämme reaalilukuja huomaamme, että emme

Esimerkki on lainattu Eric Steinhartin filosofiystävällisestä ja äärimmäisen suositeltavasta kirjasta More Precisely (Broadview Press 2009).

46 MINERVAN PÖLLÖ


8

ja systemaattisen nykymatematiikan muotoutuessa ääretön pureutui vahvasti sen peruskäsitteisiin.

M

voi aina edes tarkalleen määrittää, mikä luku jää pienimpänä leikkauksen vasemmalle puolelle ja mikä luku suurimpana sen oikealle, vaan jotain tuntuu aina jäävän kiinni veitseen. Jatkuvuus on esimerkki äärettömästä pienuudesta. Tähänastiset esimerkit kuvaavat matemaattista loputtomuutta. Mutta äärettömyys voidaan nähdä myös fyysisenä käsitteenä. Fyysisen äärettömyyden olemassaololle on esitettävissä monia intuitioon nojaavia argumentteja. Jos maailmankaikkeus on tilallisesti rajallinen, mitä tapahtuu, jos kävelee rajalle? Oletetaan, että törmään seinään – mutta mitä sen takana on? Ajan loputtomuutta voi perustella samoilla keinoilla. Ehkä meidän ei tulisi luottaa intuitioon. Kant muistutti Puhtaan järjen kritiikissä, että ihmisjärki pyörähtää ympäri kontemploidessaan transsendentaalista, ja maailman rajat an sich eivät ole sen tavoitettavissa. Ajatus äärettömyydestä tuntuu kuitenkin kulkevan luonnollisesti matematiikan mukana,

atematiikan kehittyessä abstraktimmaksi ja yhtenäisemmäksi 1800-luvun aikana äärettömyyden käsite sai siinä keskeisen roolin. Cantorin joukko-oppi ei vain olettanut äärettömien joukkojen olemassaoloa, vaan siitä seurasi, että äärettömyyksiä esiintyy kaikenkokoisina. Ajatus numeroituvista ja ylinumeroituvista äärettömyyksistä ei ole Cantorin tai modernin matematiikan keksintö, vaan se esiintyy jainalaisessa matematiikassa reilut 2000 (!) vuotta aikaisemmin. Cantor kuitenkin vei ajatuksen pidemmälle ja toi sen pysyvästi nykyaikaiseen, systemaattiseen matematiikkaan. Luonnollisten lukujen joukon äärettömyys on numeroituva, mikä tarkoittaa, että joukon sisällön voi listata, vaikka listaukseen menisi tietenkin ihmislaskijalta ääretön määrä aikaa. Rationaaliluvutkin voi hieman keskeliäisyyttä käyttäen järjestää listaksi (vihje: ajattele taulukkomuodossa!). Cantorin diagonaaliargumentti osoittaa, että reaalilukujen joukkoa ei voi teoriassakaan luetteloida samalla tavalla: diagonaalifunktio kykenee aina löytämään yhden ”väliinputoajan”, joka on unohtunut listalta. Mutta on olemassa myös aidosti reaalilukuja isompia ylinumeroituvia joukkoja. Oikeastaan niitä sattuu olemaan äärettömän monta. Oli tämä ontologisesti epäilyttävää tai ei, joukko-opin sisällä nousseet ristiriidat saivat myös osan matemaatikoista varpailleen. Brouwerin intuitionistinen matematiikka ja Hilbertin reduktiivinen ohjelma syntyivät halusta kesyttää äärettömyys: jos osa joukko-opista olikin kroonisesti paradoksaalista, kenties olisi mahdollista pelastaa edes aritmetiikka tai analyysi. Kaikki eivät olleet yhtä huolissaan. Esimerkiksi joukko-oppia kehittänyt Zermelo ei perustanut paljon finitistisestä kritiikistä; kuitenkin myös finitististen metodien heikkous aiheutti omanlaisiaan ongelmia. (Transsendenttia rapatessa roiskuu!) Tyyppiesimerkki malliteoriassa on Skolemin paradoksi, jonka mukaan luonnollisen lukujen joukon koko vaihtelee mallista toiseen.2

2

Onko tämä oikea paradoksi? On tietenkin olemassa oikeanlaisia ensimmäisen kertaluvun malleja luonnollisille luvuille. Ongelma on, että ensimmäisen kertaluvun aksioomat ovat yhteensopivia myös esimerkiksi sellaisten mallien kanssa, joissa on yhtä monta lukua kuin reaalilukujen joukossa! Tämä ei tarkoita, että luonnollisia lukuja ei todellisuudessa olisi numeroituvaa määrää. Kyse on enemmänkin siitä, onko järkevää käsitellä aritmetiikkaa ”varmoin” metodein, jotka kuitenkin antavat epäilyttäviä tuloksia. 3/2016 TIEDE

47


Matematiikan finitististen tulkintojen suosio uuteen luonnolliseen lukuun. hiipui, kun Gödel todisti aritmetiikan ristiriidattoÄärettömyys an sich on asia erikseen. Aktuaalimuuden mahdottomaksi ratkaista aritmeettisin kei- nen äärettömyys on valmis kokonaisuus, joka sattuu noin. Kaikkein varmimmalla pohjalla olevat teori- sisältämään loputtoman määrän elementtejä. Vaikat ovat siis loppujen lopuksi niin heikkoja, että ne ka harva olisi valmis väittämään, että äärellisen laseivät kykene edes todistamaan kommutaation la- kemisen jälkeen törmäisimme seinään, ei ole yhtä kia (a+b=b+a). Joko äärettöselkeää, onko aktuaalisia ääretmyyden epäilijöiden oli laatömyyksiä olemassa. Joka tajennettava käsitystä ”varmo- Näyttää siltä, että pauksessa: mihin edes tarvitista” metodeista tai annettava kesyttääksemme äärettömän semme platonistista ajatusta kokonaan periksi. Moni jät- meidän on kiellettävä sen siitä, että jossain ääretön joukti hankkeen, ja äärettömyyden ko lukuja odottaa laskemisaktuaalinen olemassaolo. ongelmista tuli jälleen filosofitaan? Minne ne kaikki mahtuien pelikenttää. sivat? Olisi helpottavaa ajatella, että kyseessä on vain Erottelu näyttää päällisin puolin huojentavalta. looginen peli. (Sivuhuomautus: jonkin tuomitsemi- Voi kuitenkin kysyä, olettaako potentiaalisen ääretnen vain loogiseksi peliksi edustaa usein harhaan- tömyyden käsite kuitenkin aktuaalisen äärettömän. johdettua käsitystä sekä logiikasta että peleistä.) Kui- Kun käytämme esimerkiksi matemaattisen induktenkin äärettömyyden käsitteellä on rooli myös ny- tion periaatetta (”jos on niin, että kun kullekin lukyfysiikassa. Niinkutsuttu inflaatioteoria olettaa, vulle kuuluu ominaisuus A, myös sen seuraajalle että alkuräjähdys aiheutti maailmankaikkeuden ra- kuuluu A, niin silloin A kuuluu jokaiselle luvulle”), jattoman laajentumisen – valonnopeuden ylittävällä sanomme jotain koko luonnollisten lukujen joukosvauhdilla! - äärettömyyteen. Samaten mustien auk- ta. Mikä tämä joukko on, jos ei aktuaalinen ääretkojen singulariteetin (keskuksen, johon niiden mas- tömyys? Uskon, että tälle kysymykselle on annettasa on keskittynyt) tilavuuden ollessa nolla tulee nii- vissa pragmaattinen vastaus, vaikka tämä teksti on den tiheydestä ääretön. Ääretön universumi ei vain liian lyhyt keskustelunavaukselle – mutta painavamylitä käsityskyvyn rajoja, vaan nostaa kysymyksen pi ongelma nousee fyysisten äärettömyyksien kysysiitä, mitä ennusteita teoriamme voivat todella tuot- myksessä. taa äärettömästä määrästä mahdollisuuksia. Ero aktuaalisen ja potentiaalisen äärettömyyden välillä kutistuu välttämättä kokoon, jos hyväksymnko äärettömyydessä sitten ongelmaa? me oletuksen fyysisestä äärettömyydestä. LuonnolKaikki äärettömyydet eivät ole yhden- listen lukujen joukossa potentiaalisella ja aktuaavertaisia. Filosofikaan ei väittäisi tosis- lisella äärettömällä voi nähdä eron, mutta sama ei saan, että jossain vaiheessa laskemista enää käy järkeen, jos puhumme maailmankaikkeuluonnolliset luvut loppuvat kesken. Loppujen lopuk- den äärettömyydestä. Potentiaalisesti äärettömässä si ”ongelma” luonnollisten lukujen äärettömyyden avaruudessa voimme missä tahansa pisteessä kävelsuhteen tuntuu olevan samalla tasolla kuin kysymys lä askeleen eteenpäin – mutta toisin kuin lukujen ta”minne kaikki luvut sitten mahtuvat, jos niitä on ää- pauksessa, emme konstruoi potentiaalisesti ääretönretön määrä?” tä tilaa mennessämme. Palataan Aristoteleeseen. Aristoteles, joka oli tietoinen sekä käsitteen hankaluudesta että sen vältäyttää siltä, että kesyttääksemme äärettötämättömyydestä, teki jaon potentiaalisen ja aktuaamän meidän on kiellettävä sen aktuaalilisen äärettömyyden välille. Potentiaalisen äärettönen olemassaolo. Mutta mikäli kiellämme myyden ajatusta ei ole järin vaikea hyväksyä. Se, etsen, on hyväksyttävä, että äärettömyyksiä tä luonnollisten lukujen joukko on potentiaalisesti ei todella esiinny fysikaalisessa maailmassa. ääretön, tarkoittaa vain sitä, että jos aloittaa lukuKuinka suuresta uhrauksesta on sitten kysymys? jen laskemisen läpi yksi kerrallaan, voi missä tahanKäytännöllisestä näkökulmasta katsottuna ei kosa laskuprosessin vaiheessa lisäämällä yhden päästä vin valtavasta.3 Mallit, joita käytämme maailman-

O

N

3

Kirjoittaja ei ole fyysikko.

48 MINERVAN PÖLLÖ


kaikkeuden rakenteen hahmottamiseen ovat äärellisiä, ja kaikkein kehittyneimmillä tietokoneilla on yhteenlaskettunakin äärelliset resurssit. Tietokoneiden ”käsitys” äärettömästä on välttämättä potentiaalinen: algoritmi, joka on toistettavissa määrittelemättömän monta kertaa (perustui se sitten funktioon kuten ”lisää yksi” tai satunnaisuuteen, todennäköisyyteen, tai muuhun sumeampaan laskumenetelmään). Se, kykeneekö ihmismieli hyppäämään korkeampaan aktuaalisen äärettömyyden käsitteeseen on epävarmaa, ja sille ei näy olevan tarjottavissa kuin mystiikan puolelle valuvia argumentteja. En voi väittää, etteikö äärettömyyden käsitettä tarvittai-

si nykyfysiikan työkaluna, mutta on perusteltavissa, että sitä ei tarvitse tulkita aktuaalisena. Kenties maailmankaikkeus on vain todella iso: loppujen lopuksi, materiaakin on olemassa äärellinen määrä. Toki mielemme palaa samaan kysymykseen maailmankaikkeuden rajan yli kävelemisestä. Mutta kuten Kant sanoisi, on vääjäämätöntä että todellisuudessa äärellinen ihmismieli törmää rajoihinsa yrittäessään järjellistää rajattomuutta. Kysymys maailmankaikkeuden rajoista ei ole käsitteellinen vaan empiirinen, ja kuten sanottua, empiirisesti katsottuna olemme kovin rajoittuneita. Parhaimmassakin tapauksessa the jury is still out.

Kuva Irene Dimitropoulos

3/2016 TIEDE

49


Ladymanin ja Rossin ETMG fysiikan erityisasemasta Janne Karisto Fundamentaalinen tiede ja erityistieteet

J

ames Ladyman ja Don Ross1 julkaisivat Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized -teoksensa vuonna 2007. Siinä kritisoidaan rajusti analyyttista metafysiikkaa, joka ei kirjoittajien mielestä voi olla tiedollisesti arvokasta, elleivät sen harjoittajat ota uusimman tieteen tuloksia vakavasti ja perehdy niihin.2 Provokatiivinen kannanotto on synnyttänyt paljon analyyttisen metafysiikan nykytilaa ja mahdollisuuksia koskevaa keskustelua. Vähemmän huomiota ovat saaneet osakseen ne kirjassa esitetyt näkemykset, jotka koskevat tieteenalojen välisiä suhteita. Ladyman ja Ross jakavat tieteenalojen kentän kahtia, fundamentaaliseen fysiikkaan ja erityistieteisiin. Edellisellä on epistemologinen erityisasema, joka kuvataan Primacy of Physics Constaint (PPC) -periaatteessa: ”Sellaiset erityistieteiden hypoteesit, jotka eivät ole yhteensopivia fundamentaalisen fysiikan tai fundamentaalisessa fysiikassa vallitsevan konsensuksen kanssa, tulee hylätä jo yksin tästä syystä. Fundamentaaliset fysiikan hypoteesit eivät ole symmetrisesti panttivankeja erityistieteiden tuloksille.” (ETMG, 44.)

Ei-fundamentaalisilla tieteillä eli erityistieteillä Ladyman ja Ross tarkoittavat kaikkia muita tieteenaloja paitsi fundamentaalista fysiikkaa. Jaottelun taustalla on näkemys, että fundamentaalisen fysiikan yleistykset koskevat koko universumia. 50 MINERVAN PÖLLÖ

Heidän väljän määritelmänsä mukaan fundamentaalinen fysiikka tarkoittaa sellaista matemaattisesti määriteltyjen rakenteiden joukkoa, että mikä tahansa mittaus universumissa on osaksi näiden rakenteiden mittaamista. Fundamentaalinen fysiikka ei siis ole atomistinen oppi todellisuuden perimmäisistä rakennuspalikoista, joista kaikki muu on koostunut. Kyseinen erottelu ei osu täysin yksiin fysiikan ja muiden tieteiden välisen erottelun kanssa, koska kaikki fysiikka ei ole fundamentaalista fysiikkaa. Mikään muu tiede kuin fysiikka ei kuitenkaan voi olla fundamentaalista tiedettä. Ladyman ja Ross määrittelevät erityistieteen näin: ”Tiede on erityistiedettä, mikäli se pyrkii tuottamaan yleistyksiä sellaisten mittausten perusteella, jotka on otettu vain rajatusta osasta universumia, ja/tai yleistysten hyväksymistä tai falsifioimista puoltavaa aineistoa voidaan saada ainoastaan kyseisten skaalojen rajoissa” (ETMG, 195).


Tieteen historia tarjoaa Ladymanin ja Rossin mielestä kaksi yhteensopivaa induktiivista argumenttia fysiikan ensisijaisuuden puolesta: 1) Kaikki sellaiset hypoteesit ovat epäonnistuneet, jotka ovat väittäneet fysiikkaan palautumattomien ei-fysikaalisten entiteettien ja prosessien vaikuttavan fysikaalisiin tapahtumiin. 2) Elollisissa systeemeissä ja niiden kognitioon liittyvissä osissa tapahtuvia prosesseja on opittu ymmärtämään, suureksi osaksi ellei kokonaan, fysikaalisten termien ja menetelmien avulla. Toisin sanoen elottomien fysikaalisten ilmiöiden tutkimisessa käytettävät termit ja menetelmät ovat osoittautuneet hyödyllisiksi myös biologisten ilmiöiden tutkimisessa.

F

Heikkoa fysikalismia

ysikalismi määritellään usein näkemykseksi, että kaikki on (milloin missäkin mielessä) fysikaalista tai, että kaikki supervenioituu fysikaalisiin ilmiöihin. Kaikkien ilmiöiden oletetaan palautuvan fysikaalisiin tapahtumiin. Ladyman ja Ross eivät hyväksy ainuttakaan näistä fysikalistisista väitteistä – ja korostavat, että PPC ei sisällä oletusta ontologisesta fysikalismista. Fysikaaliset ilmiöt eivät ole kausaalisesti ensisijaisia, riittäviä tai välttämättömiä, eivätkä ne määritä (determine) muita ilmiöitä sen enempää kuin nekään niitä. He kieltävät hierarkkisen käsityksen ’todellisuuden tasoista’ sekä sen, että mentaalinen supervenioituu paikallisesti fysikaaliseen. Kaikille tieteellisille termeille ei voida antaa ”fysikaalista määritelmää”. Lisäksi he painottavat, että empiirisen nykytieteen vinkkelistä katsottuna ei ole olemassa ainuttakaan vakavasti otettavaa yleistä reduktionismia puolustavaa näkemystä. Teoksessa argumentoidaan, että kvanttisysteemien lomittumisen vuoksi on virheellistä väittää, että kokonaisuuksien tilat voitaisiin määrittää niiden osien tilojen perusteella. Tähän perustuen Ladyman ja Ross ilmoittavat keskeiseksi tavoitteekseen mikro–makro-vastakkainasettelun – puhuttiin sitten osa–kokonaisuus-suhteista tai tasoista – syrjäyttämisen ja sen korvaamisen fundamentaalisen fysiikan ja erityistieteiden välisellä erottelulla. PPC ei kuitenkaan anna armoa dualisteille eikä emergentisteille, koska sen keskeisin sisältö on väite fundamentaalisen fysiikan ja muiden tieteiden suh-

teen asymmetrisuudesta: erityistieteet eivät ole samanlaisessa suhteessa fysiikkaan kuin fysiikka niihin. Ladyman ja Ross kiistävät ajatuksen, että tasoihin perustuvan fysikalismin hylkäämisestä seuraa välttämättä emergentismiksi kutsutun näkemyksen hyväksyminen.

Epistemologinen skaalarelativismi ”Se on idea, että ne kuvailun ehdot ja individuaation periaatteet, joita käytämme tutkiessamme maailmaa, vaihtelevat sen mukaan, millä skaalalla mittaukset tapahtuvat” (EMTG, 199).

N

ykyfysiikan tulokset eivät tue käsitystä, että todellisuus koostuisi klassisen fysiikan olettamista kolmiulotteisista mikropartikkeleista. Maailma ei siis ole ”made of atoms”. Samoin puuttuvat ’kausaaliset voimat’, ainakin todellisuuden fundamentaalisista osista. Ladymanin ja Rossin mukaan nämä kiellot eivät ulotu muihin tieteenaloihin, joissa yksittäisiä olioita, esimerkiksi biologisia organismeja, vertaillaan toisiinsa ja siirrellään kontekstista toiseen. Taloustieteessä yksittäiset kuluttajat eroavat toisistaan, mikäli heidän utiliteettifunktionsa tai kulutushistoriansa eivät ole identtisiä. Tällainen puhe on aivan sallittua eikä missään nimessä epätieteellistä. Vaikka minkään tieteenalan teoriat tai väitteet eivät saa perustua oletukseen, että maailma koostuu klassisen fysiikan kuvaamista mikropartikkeleista, tieteen ei suinkaan tarvitse luopua kaikista yksilöolioista ja kausaalisista voimista. Erityistieteet toden totta käsittelevät yksilöolioita sekä niiden vuorovaikutusta ja kausaalisia voimia, joten näiden olemassaolon kieltäjä tulisi kieltäneeksi oikeutuksen suurimmalta osalta nykytiedettä. Yksilöoliot, tapahtumat ja ominaisuudet ovat havaitsijoiden ja mittaajien käyttämiä välineitä. Ne auttavat pysymään kärryillä kaikesta siitä, minkä tiede katsoo niin vakaaksi, että sitä kannattaa mitata ajankohdasta toiseen. Ladyman ja Ross kannattavat epistemologista skaalarelativismia. Heidän perusteluissaan on tyypillinen havainnollistus: mikäli haluaa ennustaa biologisen organismin käyttäytymistä, on tutkittava kokonaisen organismin käyttäytymistä eikä vain sen mikro-osasten. Analogisesti saman voisi sanoa 3/2016 TIEDE

51


ihmisryhmistä ja -yksilöistä. Erityistieteet tutkivat todellisuutta tietyillä skaalan asteilla, joilla ei-reduktiiviset yleistykset ja kausaalisuhteet saavat merkityksensä. Tiedämme hyvin harvoin, millainen on näiden yleistysten ja kausaalisuuksien suhde fundamentaalisen fysiikan käsityksiin todellisuudesta. Ongelma on kuitenkin empiirinen, mistä syystä tällaisista suhteista on mahdollista saada tietoa. Näin tulee ymmärrettäväksi, miksi Ladyman ja Ross pitävät reduktiivisia fysikalismin muotoja metafyysisinä teeseinä vailla empiiristä perustaa. Ontologinen skaalarelatiivisuus eroaa selvästi epistemologisesta skaalarelatiivisuudesta. Edelliseen näkemykseen sitoutuneet katsovat, että olemassaolevat asiat ja oliot relativisoituvat niihin skaaloihin, joilla niitä tutkitaan. Esimerkiksi, että sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ovat olemassa vain jonkinlaisella sosiaalisen todellisuuden skaalalla, ja atomit ovat olemassa vain skaalan atomaarisessa osassa. Ladyman ja Ross kannattavat myös ontologista skaalarelativismia. He kuitenkin varoittavat, että kyseisen kannan omaksumisesta on usein vain pieni askel siihen virheelliseen näkemykseen, että makroskooppisten skaalojen asiat ja oliot eivät ole ’todella’ olemassaolevia. Fundamentaalisen fysiikan tuottamien kontrafaktuaalien on oltava päteviä koko universumien alueella. Toisin sanoen: missä tahansa aika-avaruuden osassa tehdyn mittauksen tulos on mahdollinen vastaesimerkki fundamentaalisen fysiikan teorioille. Erityistieteiden tuottamien yleistysten ei sen sijaan tarvitse soveltua sen oman skaalanosan ulkopuolelle. Ladymanin ja Rossin mielestä nämä seikat ovat PPC:n analyyttisia laajennuksia.

Lähde Ladyman, J. & Ross, D. sekä Spurrett, D. & Collier, J. 2010. Every Thing Must Go: Metaphysics Naturalized. Oxford: Oxford University Press.

52 MINERVAN PÖLLÖ

Teos oli nimenomaan Ladymanin ja Rossin projekti. David Spurrett ja John Collier olivat mukana pienemmissä rooleissa, ikään kuin konsultteina.

1

The Principle of Naturalistic Closure koko komeudessaan:

2

”Any new metaphysical claim that is to be taken seriously at time t should be motivated by, and only by, the service it would perform, if true, in showing how two or more specific scientific hypotheses, at least one of which is drawn from fundamental physics, jointly explain more than the sum of what is explained by the two hypotheses taken separately, where this is interpreted by reference to the following terminological stipulations: Stipulation: A ‘scientific hypothesis’ is understood as an hypothesis that is taken seriously by institutionally bona fide science at t. Stipulation: A ‘specific scientific hypothesis’ is one that has been directly investigated and confirmed by institutionally bona fide scientific activity prior to t or is one that might be investigated at or after t, in the absence of constraints resulting from engineering, physiological, or economic restrictions or their combination, as the primary object of attempted verification, falsification, or quantitative refinement, where this activity is part of an objective research project fundable by a bona fide scientific research funding body. Stipulation: An ‘objective research project’ has the primary purpose of establishing objective facts about nature that would, if accepted on the basis of the project, be expected to continue to be accepted by inquirers aiming to maximize their stock of true beliefs, notwithstanding shifts in the inquirers’ practical, commercial, or ideological preferences.” (ETMG, 37–38.)


Oikeuttaminen matematiikassa

{1,5,8

R ami Koskinen

M

atematiikkaa ja logiikkaa pidetään formaaleina tieteinä erotuksena luonnontieteille, yhteiskuntatieteille ja humanistisille tieteille, joiden käyttämät menetelmät ovat ainakin pääasiassa empiirisiä. Joskus sanotaankin, että matematiikka ja logiikka tutkivat asioita, jotka ovat totta pikemmin muotonsa kuin sisältönsä puolesta. Ne eivät koske aineellista maailmaa, vaikka niitä voidaankin soveltaa sen tutkimiseen. Koska puhdas matematiikka ja logiikka ovat kuitenkin tieteitä, on niillä oltava jonkinlainen tapa oikeuttaa esitettyjä väitteitä. Muista tieteistä poiketen tämä tapa ei voi olla väitteiden tai teorioiden empiirinen testaaminen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että matematiikassa ja logiikassa ”kaikki käy”. Päinvastoin, voidaan sanoa, että modernilla matematiikalla ja logiikalla on yksi sofistikoituneimmista ja kurinalaisimmista oikeutusmenetelmistä mitä tieteiden piiristä ylipäätään löytyy. Sen takana oleva filosofia on pitkällisen historiallisen kehityksen tuotos. Nykyiseen muotoonsa se kehittyi vasta viime vuosisadalla, erityisesti matemaattisten loogikkojen vaikutuksesta. Sen perusidea on

elegantti ja yksinkertainen, mutta sen esittäminen helposti ymmärrettävässä muodossa on asia, johon sisältyy tiettyjä vaaroja. Erityisesti tällainen esitys tapahtuu karsimalla matemaattista täsmällisyyttä, joka on koko matemaattisen oikeuttamisen ytimessä.

M

atematiikassa ja logiikassa väitteen oikeuttaminen samaistetaan väitteen todistamisen kanssa. Todistettua väitettä kutsutaan teoreemaksi. Todistaminen itsessään on puolestaan hyvin tekninen ja tarkkaan määritelty toimenpide. Karkeasti ottaen matemaattinen todistaminen on deduktiivista toimintaa, kun taas empiiriset tieteet hyödyntävät induktiivista yleistämistä. Toisin kuin induktiivisessa päättelyssä, deduktiivisesti pätevässä päättelyssä premissien totuus takaa johtopäätöksen totuuden. Deduktiivisessa todistuksessa teoreema johdetaan hyväksytyistä lähtöoletuksista eli aksioomista tiettyjen päättelysääntöjen mukaisesti. Matemaattinen todistus on yksiselitteinen

Pätevästä todistuksesta pystytään aina kertomaan, että kyseessä todellakin on todistus 3/2016 TIEDE

53


siinä mielessä, että pätevästä todistuksesta pystytään si ZFC:hen. Pikemminkin kyse on siitä, että nykyaina kertomaan, että kyseessä todellakin on todis- matemaatikoilla on käytettävissään valtavat määrät tus (kaikkein monimutkaisimmissa tapauksissa tä- jo todistettuja teoreemoja, joita he voivat hyödyntää mä voi olla tosin käytännössä vaikeaa). Usein teo- apulauseinaan ja eräänlaisina ”siltaperiaatteina” siirreemoille voi olla myös monta erilaista todistamis- tyessään matematiikan osa-alueesta toiseen. tapaa. Esimerkiksi luvun √2 irrationaalisuuden voi Voidaankin sanoa, että toisin kuin vielä reilut satodistaa lukuisilla eri tavoilla, hyödyntäen suoraa tai ta vuotta sitten, nykyisin on käytännössä mahdoepäsuoraa todistusta. tonta yhden matemaatikon hallita kaikkia matemaVaikka jonkinlainen intuitiivinen kuva mate- tiikan osa-alueita, vaan hän joutuu erikoistumaan maattisesta todistamisesta on moyhteen tai kahteen aiheeseen. Matenille tuttu ja sitä on harjoitettu ma- Nykyisenkaltainen matiikan osa-alueiden sisällä on pittemaatikkojen keskuudessa vähin- formaalisti määritelty kälti omat todistuskäytäntönsä, jottään Eukleideen ajoista lähtien, on ka koskevat esimerkiksi sitä, minkä nykyisenkaltainen formaalisti mää- todistus on hyvin tasoisia asioita voidaan käsitellä anritelty todistus itse asiassa hyvin tuore keksintö. nettuina totuuksina eli aksioomina. tuore keksintö. Historian saatossa ei ole aina ollut selvää, millaisiin oleeskeistä kaikelle matetuksiin tietty matemaattinen väite nojaa tai millaiset maattiselle tutkimukselle päättelyaskeleet ovat sallittuja. Hankalilta tai epävaron kuitenkin se, että kaikmoilta tuntuvissa tilanteissa matemaatikko on saatki todistuksessa tarvittatanut konsultoida omaa intuitiotaan. Menetelmä on vat oletukset, määritelmät, päättelysääntöihin peajoittain toiminut. rustuvat välivaiheet, ja niin edelleen, ovat tarvitYhtä usein se on kuitenkin johtanut myös vaka- taessa täysin yksiselitteisesti tarkistettavissa. Ne on viin ongelmiin. Ennen 1800- ja 1900-lukujen tait- esimerkiksi pyrittävä muotoilemaan niin, että muut teessa syntynyttä joukko-oppia matemaatikoilla oli matemaatikot pystyvät tunnistamaan ne. suuria erimielisyyksiä siitä, miten äärettömyyttä tuOn toki tilanteita, jolloin todistamisen sijaan malisi ajatella. Jotkut pitivät koko äärettömyyden käsi- temaatikon mielenkiinto voi olla jonkinlaisen kokotettä ristiriitaisena ja välttelivät sen käyttöä. Ongel- naan uuden formaalin systeemin rakentamisessa ja mia oli myös lähempänä tavallista matematiikkaa. esittelemisessä. Tällöinkin tämä systeemi tulisi mahÄärettömyyttä koskevat ongelmat johtivat kuitenkin dollisimman pitkälle pyrkiä muotoilemaan käyttäen matematiikan perusteiden tarkempaan loogiseen yleisesti hyväksyttyä matemaattista kieltä. Myös tätarkasteluun. Seurauksena syntyi moderni jouk- män systeemin suhteesta jo olemassa oleviin systeeko-oppi ja matemaattinen logiikka ja niiden puit- meihin tulisi usein pystyä sanomaan jotakin; tässä teissa formalisoitu käsitys matemaattisesta todistuk- liikutaan jo tietynlaisen todistamisen alueella. Täysesta. sin irrallaan olevaa systeemiä, jota kukaan muu maNykyisin vallitsevan käytännön mukaan ma- temaatikko ei kykene tunnistamaan ei liene mahdoltematiikan ”viimeisenä sanana” pidetään ensim- lista pitää varsinaisena matematiikkana. mäisen kertaluvun kielellä muotoiltua Zermelon– Myös ZFC:hen, modernin matematiikan kanoFraenkelin joukko-opin systeemiä valinta-aksioo- niseen kivijalkaan, liittyy erinäisiä puutteita. Toisten malla (ZFC). Tämä joukko-opin systeemi koostuu mielestä se on esimerkiksi liian vahva teoria; suuyhdeksästä aksioomasta, joiden avulla lähes kaikki ren osan arkista matematiikkaa pystyy tekemään tunnettu matematiikka on ilmaistavissa. Käytännös- huomattavasti ZFC:tä heikommilla oletuksilla. Toisä muut kuin joukko-opin tutkijat nojaavat hyvin saalta jotkut, kuten kuuluisa loogikko Kurt Gödel, harvoin aksiomaattiseen joukko-oppiin. ovat myös puoltaneet vahvempien aksioomien muJo alkeellisen lukuteoreettisen todistuksen täy- kaan ottoa. Tämä johtuu muun muassa siitä, että on dellinen aukikirjoittaminen joukko-opin kielel- olemassa tiettyjä matemaattisia väittämiä, joiden on lä kaikkine loogisine välivaiheineen on erittäin ras- osoitettu olevan riippumattomia ZFC:stä. Toisin sakasta. Useimmissa tapauksissa tiedetään, että tä- noen niitä ei voida todistaa tosiksi tai epätosiksi vemä on kuitenkin periaatteessa mahdollista. Tämä toamalla vain ZFC:n aksioomiin. ei perustu yksittäisen matemaatikon intuitioon siiYksi tällaisista väitteistä on esimerkiksi niin satä, miten hänen todistuksensa suhtautuu esimerkik- nottu kontinuumihypoteesi, jonka mukaan ei ole ole-

K

54 MINERVAN PÖLLÖ


massa sellaista ääretöntä joukkoa, jonka mahtavuus on luonnollisten lukujen joukkoa suurempi, mutta reaalilukujen joukkoa pienempi. Tämä kaikki tietenkin sillä oletuksella, että ZFC itsessään on ristiriidaton. Gödelin kuuluisista epätäydellisyystuloksista nykyisin tiedetään, että juuri mikään vähänkään mielenkiintoinen matemaattinen teoria ei kykene todistamaan omaa ristiriidattomuuttaan. Hyvin monenlaisten aksioomajärjestelmien tutkiminen on matematiikassa mahdollista. Moni tuttu teoria voidaan esimerkiksi ilmaista erilaisina aksiomatisointeina, ja teorioita voidaan myös heikentää tai vahvistaa poistamalla tai lisäämällä niihin aksioomia. Perinteinen matematiikan filosofinen kysymys koskee luonnollisesti sitä, mistä aksioomat saavat oikeutuksensa. Tietyssä mielessä voidaan ajatella, että aksioomat ovat oikeuttamattomia. Matemaatikoilla on yksinkertaisesti oltava olemassa jokin lähtökohta, joihin heidän todistuksensa voivat nojata. Formaalin todistuksen idea ei sinällään ole riippuvainen sen tueksi oletettujen aksioomien muodosta. Pelejä on monenlaisia ja tärkeintä on, että peliä pelataan yksiselitteisesti ja täsmällisesti. Siksi pelin säännöt eivät saa olla tulkinnaltaan epämääräisiä tai johtaa ristiriitoihin. Todellisuudessa on kuitenkin monia syitä sille, miksi juuri tietyt aksioomat ovat matematiikassa vallitsevia ja kiinnostavia. Ensinnäkin matemaatikot ovat kiinnostuneet juuri tietynlaisista rakenteista kuten aritmetiikasta, reaalilukujen joukosta, tai vaikkapa tietynlaisista geometrisistä avaruuksista. Rakenteita on usein käytännölliseltä kannalta helpoin lähestyä juuri tietynmuotoisten aksioomien kautta. Aksioomien on tarkoitus kertoa mahdollisimman kompaktissa muodossa mahdollisimman paljon kyseisistä rakenteista, eli toisin sanoen antaa matemaatikoille hyviä työkaluja kiinnostavien väitteiden todistamiselle. Toisaalta, vaikka vahvat aksioomajärjestelmät eivät voikaan todistaa omaa ristiriidattomuuttaan, tietyistä aksioomakokoelmista voidaan varmasti osoittaa, että ne muodostavat keskenään ristiriitaisia joukkoja. Ristiriitatilannetta kartetaan matematiikassa jo siitä yksinkertaisesta

”Viimeisenä sanana” pidetään ensimmäisen kertaluvun kielellä muotoiltua Zermelon–Fraenkelin joukko-opin systeemiä valintaaksioomalla (ZFC).

syystä, että siitä voi todistaa minkä tahansa teorian väitteen. Ristiriitainen systeemi on siis matemaatikon näkökulmasta täysin mielenkiinnoton kokoelma väitteitä.

M

atematiikan historiassa tavataan myös tilanteita, jolloin aksioomien oikeutus on asetettu kyseenalaiseksi. Näin oli osittain esimerkiksi Eukleideen geometrian paralleelipostulaatin kohdalla. Paralleelipostulaatin mukaan annetun suoran ulkopuolella olevan pisteen kautta kulkee vain yksi annetun suoran kanssa yhdensuuntainen suora. Vuosisatojen ajan matemaatikot yrittivät johtaa paralleeliaksiooman muista aksioomista, koska se ei tuntunut yhtä itsestään selvältä ja sen totuudesta haluttiin olla varmoja. Lopulta paralleeliaksiooma onnistuttiin kuitenkin osoittamaan muista aksioomista riippumattomaksi. Se, tai jokin sen kanssa yhtäpitävä aksiooma, on oletettava, mikäli halutaan tutkia euklidista geometriaa. Sen sijaan niin sanotuissa epäeuklidisissa geometrioissa paralleeliaksiooma ei ole voimassa. Aksiooman intuitiivisuus tai epäintuitiivisuus ei siis yksinään ole tae aksiooman oikeutuksesta. Dramaattisempi tapaus löytyy matemaattisen logiikan piiristä. Monelle filosofian opiskelijalle lienee tuttu tarina Gottlob Fregen loogista järjestelmää kohdanneesta kohtalosta 1900-luvun alussa. Modernin predikaattilogiikan isänä pidetty Frege oli luonut uudenlaisen symbolisen järjestelmän, jonka puitteissa hän yritti johtaa aritmetiikan lait puhtaiksi loogisiksi totuuksiksi katsomistaan aksioomista. Vaikka hänen työnsä oli monessa mielessä vaikuttava ja mullisti niin logiikan kuin matematiikan perusteita koskevan tutkimuksen, siinä oli kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ongelma: hänen systeeminsä oli ristiriitainen. Tarkemmin sanottuna ristiriitaisuus paikannettiin Fregen pahamaineiseen viidenteen aksioomaan (Basic Law 5). Mutkia hieman suoristaen ja modernia puhetapaa hyödyntäen voidaan sanoa, että aksiooma mahdollisti niin sanotun rajoittamattoman joukko-komprehension hyödyntämisen. Fregelle lähettämässään kirjeessä Bertrand Russell huomautti, että tämän perusteella voidaan muodostaa muun muassa kaikkien niiden joukkojen joukko, jotka eivät ole itsensä jäseniä. Koska tällainen joukko samanaikaisesti sekä on että ei ole itsensä jäsen, on kyseessä ristiriita. Löydös johti lopulta siihen, että Fregen oli luovuttava viidennestä aksioomastaan. 3/2016 TIEDE

55


Hieman aksioomien tilannetta muistuttavassa asemassa on myös päättelysääntöjen rooli. Minkälaiset päättelysäännöt ovat matematiikassa sallittuja? Kuten aiemmin todettiin, on osittain matematiikan osa-alueesta kiinni, kuinka suurella tarkkuudella välivaiheita täytyy todistuksissa ilmoittaa. Tämä on pitkälti pragmaattinen seikka. Esimerkiksi reaalianalyysissa monet luonnollisten lukujen perusominaisuudet voidaan ottaa annettuina. Sen sijaan reaalilukuja koskevat syvemmät väitteet kaipaavat todistuksen. Toisaalta monet reaalilukujakin koskevat perusominaisuudet annetaan usein valmiiksi aksiomatisoituna pakettina. Esimerkiksi niiden alla olevan joukko-opin teorian kaikista yksityiskohdista ei usein tarvitse tällöin välittää. Tämä näkyy puolestaan siinä, että esimerkiksi reaalianalyysilla on oma tarkkuuden tasonsa, jolla päättelyitä on luontevinta kirjoittaa auki, eikä tähän liity erityistä filosofista ongelmaa.

Mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole.

E

simerkki laajemmin matemaattista ja loogista päättelyä koskevasta ongelmasta on niin sanottujen intuitionistien esittämä näkemys, jonka mukaan alkeislogiikan kolmannen poissuljetun lakia (Av¬A) ei voida soveltaa rajattomasti matemaattisessa todistamisessa. On helppo nähdä, että kolmannen poissuljetun laki on pätevä äärellisissä tilanteissa. Mutta mistä tiedämme, että se todella pätee myös äärettömissä tilanteissa? Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista syventyä tarkemmin intuitionistisen ja klassisen matematiikan ja logiikan väliseen juopaan. Voidaan kuitenkin todeta, että klassisen logiikan rinnalle on kehitetty myös niin sanottuja intuitionistisia logiikoita, joissa kolmannen poissuljetun laki ei ole voimassa.

56 MINERVAN PÖLLÖ

Matematiikan piirissä myös niin sanotuissa konstruktionistisissa todistuksissa hyödynnetään vain suoraa matemaattista todistusta. Todistuksen kohde tällöin ikään kuin ”rakennetaan” sen sijaan, että sen olemassaolo pääteltäisiin epäsuoralla menetelmällä. Monet matemaatikot kuitenkin vierastavat tämän kaltaista lähestymistapaa sen rajoittavuuden takia. Se tekee todistuksista usein myös vaikeammin saavutettavia. Toisaalta on myös totta, että hyvin monet matemaattiset teoreemat pystytään todistamaan sekä klassisella että intuitionistisella tavalla. Myös intuitionismin yhteydessä tärkeänä tekijänä esiin nousee se seikka, että pätevää matematiikkaa on täysin mahdollista tehdä erilaisista lähtökohdista käsin. Vaikka matemaattisen todistamisen perusidea on jotakin, joka yhdistää kaikkea matematiikan tutkimusta, mitkään tietyt aksioomat tai päättelysäännöt itsessään eivät määrittele sitä, mitä matematiikka on tai ei ole. Olennaista on pikemminkin se, että kaikki muodolliset seikat pienintä taustaoletusta ja päättelyaskelta myöten ovat yksiselitteiseti ja ristiriidattomasti esitettävissä sekä muun matemaattisen yhteisön kriittisesti arvioitavissa ja tarkistettavissa.


Seisoa tieteen tiellä Ville Louekari

O

tsikko kuvaa nykyfilosofian välejä tieteeseen kaksoismerkityksen kautta. Joillekin filosofia asettuu turhanpäiten tieteen, erityisesti luonnontieteen eteen. Toisaalta otsikon verbin ”seisoa” voi lukea toisessa, fallisessa merkityksessään. Tällöin otsikko kuvaa monien filosofien kiihkomielisyyttä tieteeseen. Ilmaisun tahaton maskuliinisuus annettakoon anteeksi. Tieteellisen metodin pohtiminen on ollut osa filosofiaa ainakin Aristoteleen induktiivis-deduktiivisesta metodista lähtien. Mutta filosofian suhdetta tieteeseen ei voi luonnehtia vain tieteellisen metodin pohtimisena. Filosofia on aina myös ajatellut tiedettä, eli mitä tieteen edistykset oikeastaan tarkoittavat a) todellisuuden ja b) ihmisen kannalta ja formuloinut ne kokonaisvaltaiseksi filosofiaksi. Mainittakoon vaikka Pythagoraan geometrian vaikutus Platoniin tai Newtonin fysiikan vaikutus Kantiin. Nykyäänkin löydämme filosofeja, jotka pyrkivät nielemään esimerkiksi kvanttifysiikan löydökset ja pusertamaan ulos filosofian. Mainitsen kaksi (olemattoman) mannermainen-analyyttinen -jaon molemmista (olemattomista) päistä. Slavoj Žižek: hän on niellyt toki paljon muutakin, kuten lacanilaisen psykoanalyysin ja saksalaisen idealismin, mutta myös pyrkinyt osoittamaan, kuinka kvanttifysiikka on linjassa hänen dialektisen materialisminsa kanssa. David Bohm: fyysikko, ei filosofi, mutta jonka tulkinta kvanttifysiikasta on paitsi yhtenevä empiirisen aineiston kanssa, myös filosofinen, sillä Bohm pyrkii ajattelemaan koko todellisuuden luonnetta ja ihmisen sijaa siinä. Myöhempi filosofinen petikumppanuus intialaisen gurun Krishnamurtin kanssa on osa tätä jatkumoa, mutta kiinnostavaa on, että Bohm on myös myöntänyt Hegelin filosofian vaikutuksen omaan ajatteluunsa.[i] Lukijan ei tule hermostua liikaa, tarkoitukseni

ei ole ryhtyä näiden haastavien ajattelijoiden setvimiseen. Sen sijaan haluan kiinnittää huomion erikoiseen seikkaan: siihen, että nämä ajattelijat ovat kaikesta huolimatta filosofian marginaalissa, ja että valtavirta tieteen filosofisesta ajattelusta (siis erotuksena tieteenfilosofiasta) on naturalismin ja toisaalta konstruktivismin lukemattomia eri muotoja. Toisin sanoen filosofisia näkökantoja, joiden tehtävä ei ole niinkään (maskuliinisen metaforan paluu) penetroida tiedettä, kuin todistella suhdettaan siihen. Varsinainen ongelma naturalismin (ja konstruktivismin) kanssa ei ole niinkään kapea-alaisuus, jonka naturalisti mielellään näkee terveenä järkenä, vaan lausumattomat premissit, jotka tekevät siitä kestämättömän filosofisen position. Tämä on saksalaisen Markus Gabrielin näkemys. Gabriel myös muotoilee negatiivisen filosofiansa kautta positiivisen filosofian. Gabriel kutsuu oppiaan uudeksi ontologiseksi realismiksi. Ennen kuin käyn kiinni Gabrielin argumenttiin, niin virkkeenmittaisena biografiana voi kertoa, että Gabriel on nuorin filosofian professori Saksassa ikinä ja väittänyt analyyttisen ja mannermaisen filosofian olevan vain leimoja, joiden käytöllä pyritään peittelemään huonoa filosofiaa. On myös syytä tehdä selväksi, että en aio piiloutua Gabrielin taakse, vaan katson, että hän on perimmäisessä teesissään oikeassa. Hämmästyttävä teesii kuuluu: ”maailmaa ei ole olemassa”. Gabriel väittää, että huolimatta viimeisten kahden vuosisadan kehityksestä filosofiassa, nyky-ontologia on useimmiten ”materialistinen variaatio esisokraattisesta metafysiikasta”. Toisin sanoen etsimme yhä todellisuuden ”fundamentaalista tasoa”. Carnapiin, Quineen ja David Lewisiin liitetyissä debateissa oletetaan, että oikeasti on olemassa vain esimerkiksi fysikaalinen maailma, johon ihminen sitten projisoi “omiaan”. Gabriel tiivistää näkemyksen oivasti: ”Todellisuus vaikuttaa olevan kaikki paitsi se illuusio, että se olisi enemmän kuin mitä fysiik3/2016 TIEDE

57


ka kertoo meille”. Ongelmallista ajatuksessa jo ensi kättelyssä on se, että illuusiot täytyy ensin hyväksyä olemassa oleviksi, jotta ne voi sitten hylätä. (Gabriel 2015a, 2)

G

abrielin argumentin pihvi on huomiossa, että olemassaoloa tutkittaessa oletetaan, kuten edellä, että on jokin kaikkeus, johon kaikki oliot kuuluvat tai jonka oliot yhdessä muodostavat. Gabriel viittaa ironisesti Jonathan Schafferin moniin termeihin, joita hän käyttää kuvatessaan tätä kaikkeutta: ”maailmankaikkeus (cosmos), todellisuus, maailma kokonaisuudessaan, koko materiaalinen universumi”. Schaffer ei, Gabrielin mukaan, tarjoa mitään perustetta sille, miksi ”universumi” olisi jotenkin ensisijainen ontologinen ”säiliö”. (Gabriel 2015a, 3-4) Gabriel käyttää esimerkkinä olohuonetta, ja sanoo ettei se sijaitse universumissa. Olohuone on inhimillisiä merkityksiä täynnä oleva, eletty ympäristö, jossa torkahdetaan sohvalle ja riidellään. Se, että olohuonetta ei olisi olemassa ilman universumia ei tarkoita, että sitä ei ”oikeasti” olisi olemassa. (Gabriel 2015b, 22-23) Lisäksi on täysin epätieteellistä tehdä tämänkaltainen reduktiivinen olettamus. Gabrielin hypoteesi on, että edellä kuvattu yleinen ajattelutapa sikiää siitä, että ontologian ja metafysiikan ero hämärtyy. Gabrielin mukaan olemassaoloa tutkitaan ontologian ja metafysiikan piirissä eri kysymyksin. Ontologia tutkii sitä, mitä olemassaolo tai eksistenssi on. Metafysiikka taas on kiinnostunut siitä, mitä vaikutelmien (appearance) takana on ja siitä, mitä todellisuus kokonaisuudessaan (as a whole) on. (Gabriel 2015a, 5-6) Tehden näin erottelun ontologian ja metafysiikan tutkimusalueiden välillä, Gabriel ottaa arkastelevakseen kysymyksen olemassaolon määritelmästä. Sen jälkeen hän osoittaa, kuinka metafysiikalla ei oikeastaan ole kohdetta eli maailmaa. Gabriel käy läpi mahdollisia määritelmiä olemassaololle. Hän katsoo Kantin ja Fregen onnistuneen eri tavoin osoittamaan, että olemassaolo ei voi olla todellinen ominaisuus (a proper property). Toisaalta hän katsoo kahden filosofin vaikuttaneen siihen, että olemassaolon käsite käsitetään metafyysisenä ominaisuutena (Kantin päätelmä) tai eksistenssikvanttorin kautta (Frege). Se, että olemassaolo on metafyysinen ominaisuus tarkoittaa, että se on yhden ja ainoan maailman ominaisuus. Tämä on epäkoherenttia, koska yhden ja saman maailman olemassaolo ei kata yksilöille ja faktoille omi58 MINERVAN PÖLLÖ

naista olemassaoloa. Gabriel huomauttaa, kuinka tietyssä mielessä Kant päätyy tajuamattaan ontologiseen pluralismiin: on olemassa ”maailma, noumena, maailma kuvattuna ikään-kuin-teleologiana” jne. (ibid., 101) Ongelma olemassaolon yhdistämisessä eksistenttikvanttoriin on se, että epämääräisiä ja ei-laskettavia asioita on selvästi olemassa ja voimme myös puhua niistä onnistuneesti. Gabrielin tarjoaa kaksi esimerkkiä: teoreettisen fysiikan parissa se, että universumi ei vaikuta koostuvan yksilöolioista. Toisena esimerkkinä käy ihmisen toiminta, jota on olemassa, mutta jolla on paradigmaattisen epämääräinen muoto. (ibid., 104) Kant ja Frege määrittävät kuitenkin oikein sen, että olemassaolo liittyy aina johonkin yleisempään alaan (domain). Kuten sanottua, tuo ala ei voi olla yksi ja ainoa maailma. Olemassaolo ei myöskään voi aina vaatia konseptia, jonka alle se kuuluu fregeläisittäin. Gabriel hylkää myös joukko-teoreettisen ontologian sekä perinteisen ala-ontologian (domain ontology). Joukko-opista ei ole ontologiaksi, koska kuten Gabriel esimerkin kautta osoittaa, se, että pitelen viinilasia kädessäni ei vain ole sama asia kuin tilanteen matemaattinen abstraktio. (ibid., 157) Perinteinen ala-ontologia perinteisessä muodossaan jakaa olemassaolon eri aloihin: taiteen alaa tutkii taidehistoria, fysiikan objektien alaa tutkii fysiikka jne. Tieteenaloja ylläpitävät diskursiiviset käytänteet ja mikäli ontologia perustuu diskursiivisille käytännöille, on korrelationismin kehä uhkana. Ei ole selvää, voiko puhua ajasta ennen diskursiivisia käytäntöjä, ajasta ennen tietoisuutta. (147)[ii] Yhteistä näille ontologioille on se, että ne olettavat ”alojen alan”, joka on jälleen vain uusi nimi maailmalle. Sen vuoksi Gabriel korvaa termin ”ala” termillä ”kenttä” (eng. field, saks. feld) (ibid., 157). Suomen sana ”kenttä” välittää tärkeän konnotaation objektiivisista rakenteista, kuten ”magneettikentästä”. Kenttä ei ole pelkkä konstruktio, vaan vaikuttaa objekteihin, jotka esiintyvät siinä, kuten magneettikenttä vaikuttaa rautajauheeseen. Erona mahdolliseen kehiteltyyn fregeläiseen malliin, jossa jokainen konsepti on aina toisen konseptin alaisena, kentät eivät välttämättä ole alisteisia. Gabrielin esimerkki on kuppi kenttänä, jossa esiintyy kahvia ja kuppi objektina, joka esiintyy huoneessa, mutta myös San Franciscossa: ”Esiintyminen-jossain (olemassaolo) ei ole yleensä identtinen käsitteen alaisuutena olemiselle.” (ibid., 160). Gabrielille Wittgensteinin jänö-ankka on sekä jänö että ank-


ka, kummatkin mutta eri kentissä. Toiseen sisältyy jänökorvat, toiseen nokka. Voimme myös oikein keskittymällä nähdä kuvan musteena paperilla, joka on jälleen yksi kenttä. (ibid. 160-161) Gabriel lisääkin kentän käsitteeseen sen, että kenttään ilmentyy jotain jollakin tavalla. Hän ottaa Fregeltä esiintymisen muodon (Sinn) käsitteen, joka kuvaa propositioiden identiteettiä (kuten 2+2=3+1). Sinn on ”tapa, jolla objekti esiintyy” ja tällä esiintymisen tavalla on oma kenttänsä. Gabriel käyttää tästä termiä Sinnfeld. (Gabriel 2015b, 68) Karkeasti suomennettuna ”esiintymistapojen kenttiä” on olemassa äärettömästi. Gabrielin varsinainen positiivinen ontologia tulee määritelmästä, että olemassaolo on esiintymistä Sinnfeldissä ja että maailmalla ei ole Sinnfeldiä.

M

aailman käsite putoaa siis pois. Olemassaolo määritellään ominaisuudeksi, että jotain esiintyy Sinnfeldissä. Tällöin ”maailman” käsite voi Gabrielin mukaan loogisesti tarkoittaa joko

a) Sinnfeldiä, jossa kaikki Sinnfeldit esiintyvät additiivisesti, eli yhteenlaskettuna tai b) Sinnfeldiä, jossa kaikki Sinnfeldit esiintyvät yhtenäisesti, maailman ollessa niiden yläpuolella tai taustalla. Edellinen vaihtoehto on epäkoherentti sen vuoksi, että kentät muuttuvat, lisääntyvät ja poistuvat jatkuvasti. (Gabriel 2015a, 188-189) Jälkimmäinen tarkoittaisi, että myös maailman kentän täytyisi esiintyä itse jollakin tavoin. Joko se esiintyy toisessa kentässä, jolloin se juuri ei olisi kaiken kattava, tai sitten se esiintyy itsessään. Silloin määritelmällisesti ”Kenttä, jossa maailma esiintyy, on maailma itsessään” (ibid., 189). Mutta Gabriel huomauttaa: jos maailma ”esiintyy itsessään, se ei voi esiintyä muiden kenttien tavoin. Kuinka maailma voi sitten voi onnistuneesti esiintyä itsessään?” Gabrielille maailma on ”vähemmän kuin ei mitään”. Tällä hän tarkoittaa, että maailma ei ole edes ”ei mitään”, eräänlainen tyhjä muoto tai kokoelma kaikesta siitä mitä on, kuten Russelin määritelmässä todellisuudesta ”kaikkena mikä täytyisi mainita täydellisessä kuvauksessa maailmasta” (ibid, 2). Tällainen kuva(us) kaikesta on mahdoton. Ajatukset maailmasta kokonaisuudessaan eivät voi olla oikeita tai vääriä. Niillä ei ole kohdetta ja ne ovat “radikaalisti

tyhjiä ajatuksia” (Gabriel 2015b, 80) Gabrielin ”Zu existieren heißt, in einem Sinnfeld zu erscheinen” tarkoittaa toisaalta, että kuten ei ole kaikkien objektien maailmaa, ei ole myöskään kaiken ihmistiedon kokonaisuutta. Tämä ei tarkoita, että tietoa olisi mahdoton saada. Sen sijaan se kutsuu epistemologiseen pluralismiin, joka ei tee ei-perusteltuja yleistyksiä todellisen tiedon ehdoista. Se ei myöskään esimerkiksi aseta luonnontieteelle vaatimuksia, jotka ovat sen onnistuneen harjoittamisen kannalta tarpeettomia. Gabrielin uudessa ontologisessa realismissa liikumme jatkuvasti Sinnfeldeissä. Jotkut niistä ovat välittömästi ymmärrettävissä, jotkut vaativat erityistä tietoa. Voin nauttia kävelystä metsässä vaikkapa yhteydessä Schillerin näytelmän ”Rosvot” narratiiviin, jos näytelmä on minulle tuttu. Toisaalta voin kävellä metsässä tarkastellen sen ekosysteemin toimintaa, mikäli tunnen sitä. On myös kirjoitettu vaikkapa metsän vaikutuksesta arkkitehtuuriin. Mutta ylläkuvatut Sinnfeldit eivät ole erillään toisistaan, vaan sekoittuvat. Niinpä vaikka romaanin kuvaus tammilehdoista vaatii metsätyyppien ja lehtipuiden tuntemusta. Tärkeää on, ettei seiso tieteen tiellä. Tällöin mennään helposti metsään vailla merkityksiä. [i] https://www.aip.org/history-programs/niels-bohr-library/oral-histories/32977-9 [ii] ”Korrelationismin kehä” on Quentin Meillaseux:n pian suomeksi julkaistavan teoksen ”Äärellisyyden jälkeen” keskiössä.

Lähteet Gabriel, Markus 2015a: Fields of Sense - a New Realist Ontology. Edinburgh University Press ltd, Edinburgh Gabriel, Markus 2015b: Why the World Doesn’t Exist. Polity Press, Cambridge.

3/2016 TIEDE

59


Amartya Sen – (ainakin) taloustieteilijä, filosofi ja nobelisti Miika Päällysaho ja Lari Hokkanen

60 MINERVAN PÖLLÖ

Kuva: National Institute of Health

I

ntialainen Amartya Sen palkittiin vuonna 1998 Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnolla Alfred Nobelin muistoksi – lyhyemmin taloustieteen Nobel-palkinnolla – tieteellisistä ansioistaan hyvinvointitaloustieteessä (welfare economics). Vaikka hänet tunnetaankin erityisesti lukuisista kontribuutioistaan taloustieteeseen, hän on arvostettu myös muiden yhteiskuntatieteiden ja filosofian piirissä. Käsittelemme tässä kirjoituksessa mahdollisimman yleistajuisesti Senin elämää ja tutkijanuraa taloustieteen ja filosofian piirissä. Kuten toivottavasti tulee ilmi, Senin töissä tieteenalojen raja-aidat ajoittain hälvenevät ja poikkitieteellisyys korostuu. Amartya Kumar Sen syntyi 3. marraskuuta vuonna 1933 Santiniketanin kaupungissa, joka sijaitsee Manikganjin piirikunnassa Dhakan hallinnollisella alueella nykyisessä Bangladeshissa. Hän syntyi kaupungissa sijaitsevan Visva-Bharatin yliopiston kampusalueella, ja kuten hän toteaakin Nobel-säätiön julkaisemassa elämänkerrassaan, ”synnyin yliopiston kampusalueella, ja tuntuu siltä, että olen koko elämäni elänyt aina yhdellä tai toisella kampuksella”. Hänen isänsä Ashutosh Sen oli kemian professori Dhakan yliopistossa; äiti Amita Sen taas oli kuulun muinaisen ja keskiaikaisen intialaisen kulttuurin tutkijan Kshiti Mohan Senin tytär. Ei siis ihme, että myös Amartya Sen päätyi akateemiselle uralle. Oman kertomansa mukaan hänelle oli jo nuorena selvää, että hänestä tulisi jonkin alan opettaja tai tutkija. Sen vietti suuren osan lapsuudestaan Dhakassa, jossa aloitti myös koulunkäyntinsä St. Gregory’s Schoolissa. Hän muutti kuitenkin pian Santiniketaniin, jossa aloitti opinnot Visva-Bharatin koulussa. Elämänkerrassaan hän kuvailee, kuinka

koulun opetuksessa painotettiin koetulosten ja kilpailullisuuden sijaan uteliaisuuden löytämistä opiskeltavia asioita kohtaan. Hän oli myös vaikuttunut siitä, että oppisisältöjen suunnittelussa oltiin Intian kulttuuri- ja tiedeperinnöstä ammentamisen lisäksi avoimia monille muille kulttuurisille ja tieteellisille näkökulmille. Vuonna 1951 Sen siirtyi opiskelemaan Kalkutan Presidency Collegeen, jossa hän suoritti taloustieteen perustutkinnon matematiikka sivuaineenaan. Taloustieteen jatko-opinnot hän suoritti Cambridgen maineikkaassa Trinity Collegessa, jossa hänen optimaalisen teknologian valintaa koskeva väitöskirjansa hyväksyttiin vuonna 1959. Tämän jälkeen hän on työskennellyt muun muassa Delhin, Oxfordin ja Harvardin yliopistoissa, London School of Economicsissa sekä lisäksi vieraillut muun muassa Massachusetts Institute of Technologyssa ja Stanfordin, Cornellin ja Berkeleyn yliopistoissa. Nykyisin 82-vuotias Sen hoitaa Harvardin yliopistossa


Thomas W. Lamontin nimikkoprofessuuria ja toimii myös taloustieteen ja filosofian professorina. Amartya Senin saadessa vuonna 1998 taloustieteen Nobel-palkinnon palkintokomitea painotti perusteluissaan hänen tieteellisiä ansioitaan erityisesti kolmella alueella: sosiaalisen valinnan teoriassa, hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden käsitteitä ja mittaamista koskevassa tutkimuksessa, ja kehitystaloustieteessä. Seuraavassa tarkastelemme Senin tutkimuksia kullakin alueella.

Sosiaalisen valinnan teoria

S

osiaalisen valinnan (social choice) teoriassa tutkitaan systemaattisin keinoin mm. seuraavanlaisia kysymyksiä: Kuinka yksilöllisiä ja kollektiivisia preferenssejä erilaisia vaihtoehtoja koskien voidaan sovittaa yhteen? Millä periaatteilla ja säännöillä näitä preferenssejä tulisi aggregoida kollektiivisessa päätöksenteossa? Millä perusteilla erilaisia vaihtoehtoja voidaan arvottaa ja vertailla keskenään? Millä periaatteilla ja mistä näkökulmista tehtyjä valintoja tulisi arvioida? Amartya Sen korostaa, että hänen mielenkiintonsa tällaisia kysymyksiä kohtaan heräsi jo ennen kuin hän aloitti niiden varsinaisen tieteellisen tutkimisen. Opiskellessaan vuosina 1951–1953 Kalkutan Presidency Collegessa häneen vetosivat opetuksen korkean laadun ja innostavien opiskelijatovereiden lisäksi kanssaopiskelijoiden yleinen aktiivisuus ja mielenkiinto yhteiskunnallisia ja poliittisia ilmiöitä kohtaan.

Senin töissä tieteenalojen raja-aidat hälvenevät ja poikkitieteellisyys korostuu. Yliopiston vasemmalle nojannut valtavirran opiskelijapolitiikka ja sen vahvan myötätuntoinen tasa-arvon viesti vetosivat häneen (vaikka hän ei puolueisiin liittynyt), mutta toisaalta tuon ajan vasemmistopolitiikka ei hänen mielestään kyennyt huomioimaan tarpeeksi kulttuurista monimuotoisuutta ja yleistä suvaitsevaisuutta eri yhteiskunnallisia ryhmiä kohtaan. Opiskeluaikanaan hän väitteli ja keskustelikin jatkuvasti poliittisista ja filosofisista aiheista. Nämä kokemukset saivat hänet kiinnos-

tumaan hyvinvoinnin ja eriarvoisuuden käsitteiden tutkimisesta sekä rationaalisen, demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksista ja rajoista. Vuonna 1951 yhdysvaltalainen taloustieteen nobelisti Kenneth Arrow julkaisi vaikutusvaltaisen teoksensa Social Choice and Individual Values. Teoksessa Arrow kehittää teoreettisen viitekehyksen, jolla voidaan arvioida, millaisia ehtoja erilaiset yksilöiden preferenssien aggregointisäännöt eli sosiaaliset preferenssit toteuttavat. Hän muodostaa viisi mielekkäältä vaikuttavaa periaatetta, jotka on sittemmin todettu taloustieteessä hyviksi. Aggregointisäännön tulisi olla täydellinen ja transitiivinen; ts. pitäisi olla mahdollista vertailla eri vaihtoehtoja ja laittaa vaihtoehtoja paremmuusjärjestykseen konsistentilla tavalla. Säännön pitäisi toteuttaa ns. Pareto-kriteeri: mikäli kukin yksilö pitää vaihtoehtoa x parempana kuin vaihtoehtoa y, myös säännön mukaan x on parempi kuin y. Kahden vaihtoehdon välinen järjestys pitäisi myös olla riippumaton muiden vaihtoehtojen välisestä järjestyksestä. Säännön pitäisi myös huomioida kaikki sellaisten yksilöiden preferenssit, jotka ovat täydellisiä ja transitiivisia. Lopuksi, sääntö ei myöskään saa olla diktatorinen, ts. se ei saa perustua täysin vain yhden yksilön preferensseihin. Teoksessaan Arrow kuitenkin osoittaa, että mikäli yksilöiden määrä on rajallinen ja mahdollisia vaihtoehtoja on vähintään kolme, ei ole olemassa mitään tapaa muodostaa aggregoitua päätöksentekosääntöä, joka samanaikaisesti täyttäisi kaikki edellä mainitut periaatteet. Tulos tunnetaan yleisesti Arrow’n mahdottomuusteoreemana (impossibility theorem). Monien taloustieteilijöiden tapaan tämä tulos ihmetytti suuresti myös Seniä, joka kiinnostui Arrow’n teoksesta opiskelutoverinsa Sukhamoy Chakravartyn innoittamana. 1960-luvun puolivälistä alkaen Sen alkoi tutkia mm., millaisia päätöksentekosääntöjä syntyy, kun joitakin Arrow’n periaatteista heikennetään, muutetaan tai jätetään pois. Hän kokoaa tutkimuksiaan ja esittelee Arrow’n mahdottomuusteoreeman tulkintaa ja implikaatioita laajasti vaikutusvaltaisessa teoksessaan Collective Choice and Social Welfare (1970). Vuoroin matemaattisia ja filosofisia osia sisältävässä teoksessa Sen mm. tarkastelee, millä ehdoilla enemmistöpäätökset (majority choice) ovat toimivia (jolloin yksilöllä ei ole esimerkiksi kannusteita äänestää strategisesti vaihtoehtoa, joka ei olisi oikeasti 3/2016 TIEDE

61


hänelle mieluisin, tai manipuloida järjestystä, jossa vaihtoehdoista äänestetään). Lisäksi hän tarkastelee, kuinka sosiaaliset preferenssit voivat huomioida samanaikaisesti yksilön oikeudet osallistua päätöksentekoon ja muut Arrow’n mainitsemat periaatteet.

Sen osoitti, että Pareto-kriteeri voi olla ristiriidassa liberaalin päätöksenteon kanssa. Sen teki uraauurtavaa työtä myös tuomalla vahvasti sosiaalisen valinnan teoriaan mukaan pyrkimykset luoda tapoja vertailla yksilöiden välistä hyötyä ja hyvinvointia. Perinteisestihän taloustieteessä oli tyydytty siihen, että yksilöiden preferenssit ovat ordinaalisia eli yksilöt kykenevät vertailemaan erilaisia vaihtoehtoja ja laittamaan niitä mieluisuusjärjestykseen. Tällöin kuitenkin mahdollisuudet yksilöiden välisen epätasa-arvon tarkastelemiseen olivat jääneet vajavaisiksi. Artikkelissaan The Impossibility of a Paretian Liberal (1970) Sen myös osoittaa, että Pareto-kriteeri voi olla ristiriidassa liberaalin päätöksenteon kanssa (ymmärrettynä tässä siten, että yhteiskunta antaa yksilön päättää itse asioista, jotka koskevat vain häntä itseään, riippumatta siitä, mitä yhteisön muut jäsenet olisivat mieltä asiasta).

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus

A

martya Sen kertoo elämänkerrassaan nähneensä raadollisella tavalla, millaisia yksilöiden väliset erot hyvinvoinnissa voivat olla. 1940-luvun puolivälissä Intian poliittinen ilmapiiri muuttui jakautuneemmaksi ja hindujen, muslimien ja sikhien yhteisöt alkoivat identifioitua aiempaa enemmän omiksi ryhmikseen. Tämä näkyi myös kasvavana suvaitsemattomuutena muita ryhmiä kohtaan. Sen kertoo järkyttyneensä lapsena syvästi tapauksesta, jossa muslimimies, joka oli ollut uhkista huolimatta työskentelemässä elättääkseen perheensä, puukotettiin kuoliaaksi Dhakan hindualueella. Hän kertoo myös vuoden 1943 Bengalin nälänhädästä, joka rajoittui lähes yksinomaan köyhimpiin kansanosiin. Nämä varhaiset kokemukset vaikut62 MINERVAN PÖLLÖ

tivat osaltaan siihen, että Sen ryhtyi tutkimaan köyhyyden ja eriarvoisuuden käsitteitä ja kehittämään toimintamahdollisuusteoriaansa, joka selittää, kuinka yksilön vapaudet ovat yhteydessä näihin. Kuten aiemmin mainittu, valtaosa Senin tutkimuksesta yhdistää filosofiaa, taloustiedettä ja hyvinvointiteoriaa. Innostuksen taloustieteen ja hyvinvoinnin filosofiseen pohdiskeluun hän sai siirryttyään 60-luvun alussa vierailevaksi tutkijaksi Cambridgeen Intiasta, missä hän toimi professorina. Cambridgessa hän sai vapauden tehdä neljän vuoden ajan mitä halusi ja päätti monien yllätykseksi keskittyä ainoastaan filosofiaan aiempien taloustieteen opintojen sijaan. Hänen toimintamahdollisuusteoriansa ja myöhemmin käsiteltävä rationaalisen valinnan teorian kritiikki nousevat myös tästä taustasta. Senin toimintamahdollisuusteoria on liberaaliin perinteeseen pohjautuva hyvinvointiteoria, joka korostaa yksilöä ja hänen mahdollisuuttaan tehdä haluamiaan valintoja (tämä käsittely perustuu teokseen Inequality Reexamined (1992), joka on suhteellisen tekninen, mutta hyvä yleiskatsaus). Hän lähtee siitä, että ihmiset ovat ominaisuuksiltaan erilaisia ja jokaisella on omat päämääränsä; perinteisen talousteorian tapaan hän ei ota kantaa päämäärien sisältöön. John Rawlsin kuuluisa oikeudenmukaisuusteoria on ollut inspiraationa Senin teorialle. Siinä missä Rawls on kiinnostunut niin sanottujen primäärihyvien (tulot, älykkyys, terveys) tasa-arvoisesta jakaantumisesta, Sen huomioi, että primäärihyvät ei välttämättä muutu automaattisesti hyvinvoinniksi. Toisin sanoen pelkät erinäiset resurssit eivät riitä hyvinvoinnin tuottamiseen, vaan keskeistä on, kuinka ne voi muuntaa hyvinvoinniksi. Ihmisten välillä on hyvin suuret erot muuntamiskyvyssä yksilön kyvyistä, ominaisuuksista ja sosiaalisista rajoitteista riippuen. Erilaisuutemme takia tasa-arvo yhdellä muuttujalla kuten tuloilla ei tarkoita tasa-arvoa esimerkiksi lopputulemien tasolla. Senin mielestä hyvinvointikirjallisuudessa on keskitytty liikaa lopputulemien tasa-arvon tarkaste-

Toimintamahdollisuusteoria korostaa yksilöä ja hänen mahdollisuuttaan tehdä haluamiaan valintoja. Sillä on ollut vaikutusta YK:n HDI-indeksin kehittämiseen.


luun. Hedelmällisempää olisi keskittyä pohtimaan, kuinka parantaa ihmisten mahdollisuuksia saavuttaa lopputulemia. Hyvinvoinnin ja vapauden määrästä kertovat toiminnallisuudet (functionings) ja toimintamahdollisuudet (capability to function). Toiminnallisuuksia ovat ne kaikki tekemiset ja olemiset (beings and doings), jotka yksilöllä on. Niitä ovat niin alemman tason tarpeet kuin korkeammankin tason kuten onnellisuus. Nämä ovat hänen saavutuksensa. Toimintamahdollisuudet ovat ne kaikki mahdolliset toiminnallisuudet, jotka yksilö voisi todella valita. Liberaali perinne näkyy Senin korostaessa vapautta valita: se on hänen mielestään keskeistä hyvinvoinnille. On kuitenkin tärkeää huomata, että vapaus valita on muutakin kuin ”pelkkää” valinnan vaihtoehtojen määrää, toisin kuin perinteinen talousteoria olettaa. Senin mielestä pitää tarkastella sitä, miten yksilöt voivat valita näitä mahdollisuuksia. Mitä suuremman määrän asioita yksilö voi todella valita, sitä parempi Senin mielestä. Kääntäen: suhteellista puutetta ja huono-osaisuutta ei voi palauttaa pelkästään resurssien määrään tai abstrakteihin negatiivisiin oikeuksiin (jolloin ihmisillä on teknisesti ottaen mahdollisuus toteuttaa itseään, muttei välttämättä käytännössä). Tämän vuosituhannen tärkeimmässä teoksessaan The Idea of Justice (2009) hän kritisoi abstrakteja oikeudenmukaisuuskäsityksiä. Hän näkee, että oikeudenmukaista yhteiskuntaa voi parhaiten kehittää vertailevalla otteella ja perustuen reaalisiin tilanteisiin käsitteellisten ideaalien sijaan. Tämä pohjaa hänen ajatukseensa sekä yksilöiden että heidän aggregaatti-tason preferenssiensä epätäydellisyydestä: ihmiset eivät pysty päättämään yhdessä sellaista sosiaalisten tilanteiden joukkoa, joka tyydyttäisi kaikkia (Hédoin, 2013). Teoria on käsitteellisellä tasolla vahva. Sen keskeinen haaste liittyykin operationalisointiin. Miten mitata toiminnallisuuksia tai toimintamahdollisuuksia, jotta teoriaa voidaan käyttää tehokkaan politiikan suunnittelun työvälineenä? Heikkouksistaan huolimatta teoria on ollut tärkeässä roolissa suunnatessaan huomiota ihmisten mahdollisuuksiin tehdä elämästään sellainen, kuin he itse haluavat. Teoriaa on tunnetusti kehittänyt eteenpäin Martha Nussbaum, joka Senista poiketen on määritellyt ne toimintamahdollisuudet, joita yhteiskuntien kannattaisi kehittää. Sen on jättänyt tarkemman määrittelyn kullekin yhteiskunnalle itselleen.

Sekä Senin että Nussbaumin versiot ovat olleet vaikutusvaltaisia kehitystaloustieteen ja yleisesti (kansainvälisen) kehitysajattelun piirissä. Toimintamahdollisuusteorialla on ollut vaikutusta esimerkiksi YK:n HDI-indeksin kehittämiseen.

T

Kehitystaloustiede ja nälkäkatastrofit

eoreettisen tutkimuksen lisäksi Amartya Sen on tehnyt myöhemmin myös soveltavaa ja empiiristä tutkimusta kehitystaloustieteen (development economics) alueella. 1970-luvun puolivälistä alkaen hän alkoi tutkia etenkin nälkäkatastrofien taustalla olevia syitä ja tapoja estää niitä. Senin empiirisistä tutkimuksista kenties tunnetuin on hänen teoksensa Poverty and Famines: An Essay on Entitlement and Deprivation (1981), jota hän alun perin työsti YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestön (International Labour Organization, ILO) toimeksiannosta. Teoksessa Sen tutkii useita 1900-luvun nälkäkatastrofeja muun muassa Intiassa, Bangladeshissa ja Saharan alueen Afrikassa ja osoittaa, että niiden taustalla on itse asiassa hyvin harvoin laaja ruokapula. Sen sijaan syynä on useimmiten tiettyjen väestöryhmien nopeasti heikentynyt mahdollisuus hankkia ruokaa. Esimerkiksi sota, tulva tai kuivuus tietyllä alueella, joka heikentää ruoan tuotantoa tai mahdollisuuksia kuljettaa alueelle ruokaa, yhdistettynä tietyn väestöryhmän (esim. kaikkein köyhimpien) tarjoaman työpanoksen alentuneeseen kysyntään voivat hintamekanismin välityksellä johtaa tilanteeseen, jossa joidenkin ihmisten reaalitulot putoavat ruoan hinnan nopean kohoamisen takia niin paljon, että heillä ei ole tarpeeksi varaa ruokaan. Heikentyneet ruoan omistus- ja käyttöoikeudet ovat siis tärkeässä osassa nälkäkatastrofien selittämisessä. Sen jatkoi 1980-luvulta eteenpäin nälkäkatastrofien tutkimista muun muassa Helsin-

Erilaisuutemme takia tasaarvo yhdellä muuttujalla kuten tuloilla ei tarkoita tasa-arvoa esimerkiksi lopputulemien tasolla. 3/2016 TIEDE

63


gissä sijaitsevan YK-yliopiston World Institute of Development Economics Research –instituutin (UNU-WIDER) kanssa.

Rationaalisen valinnan teorian kritiikki

S

en tunnetaan myös rationaalisen valinnan teorian (RVT) kritiikistään. Teorian mukaan rationaalisten yksilöiden valinnat seuraavat preferensseistä, järjestykseen laitetuista vaihtoehdoista, ja tämä prosessi perustuu yksilön hyödyn maksimointiin. Hän ei ole kuitenkaan pyrkinyt luopumaan kokonaan teoriasta, vaan kehittämään sitä ottamalla huomioon tekijöitä, joita se ei vielä sisällä. Sen on kritisoinut voimakkaasti preferenssien selitysvoimaa valintakäyttäytymisessä (ks. yleiskatsaus Hédoin, 2013). Hänen mukaansa preferensseihin on vaikea saada kaikkia niitä kausaalisia voimia, jotka valintojen tekemiseen lopulta reaalisesti vaikuttavat. Senin keskeinen näkemys on, että rationaalisuuskäsityksen pitää olla jotain muuta kuin pelkkä sisäisen konsistenssin vaatimus egoistisella oletuksella lisättynä (Sen, 1977). Lisätäkseen preferenssien selitysvoimaa hän tekee erotteluja käsitteisiin, jotka ovat klassisessa RVT:ssä itsestäänselvyyksiä. Ensimmäinen on oman hyvinvoinnin/hyödyn ja valinnan erottaminen. Ihmiset usein tekevät valintoja, jotka eivät lähtökohtaisesti lisää maksimaalisesti omaa hyvinvointia tai hyötyä. Hän halusi tuoda ’sosiaalisen’ preferensseihin mukaan. Hän tekee sen sitoumuksen käsitteellä (Sen, 1977). Sitoumus tarkoittaa, että henkilö tekee valinnan, vaikka se ei lisäisi hänen hyvinvointiaan/hyötyään kaikista eniten. Teemme joskus tietoisesti asioita, vaikka niillä ei olisi suoraa kohottavaa vaikutusta hyvinvointiimme – joskus ne saattavat jopa laskea sitä, ja valitsemme silti vaihtoehdon, koska ajattelemme muita ihmisiä valinnoissamme. Senin mukaan klassisen RVT:n toimijat ovat ”rationaalisia idiootteja” erityisesti sosiaalisissa tilanteissa, koska he toimivat johdonmukaisesti, mutta eivät järkevästi tilanteen mukaan (Sen, 1977). Hän pyrki selittämään monia valintakäyttäytymisen muotoja, jotka vaikuttavat aluksi preferenssien vaihtumiselta (transitiivisuus-aksiooma ei täyty) ja täten irrationaalisilta päätöksiltä. Senin mukaan monissa näissä tapahtumissa ei ole mitään irratio64 MINERVAN PÖLLÖ

naalista, kun otetaan huomioon yksityisten preferenssien ulkopuoliset tekijät, kuten normit tai valinta-arkkitehtuuri (kuinka valinnat on esitetty). Hän ennakoi mielenkiintoisella tavalla kahden psykologin, Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn (ks. esim. 1985) empiirisiä tuloksia kontekstin vaikutuksesta päätöksentekoon. Yksilön yksityiset, mahdollisesti omaa etua edustavat preferenssit eivät välttämättä toteudu, koska ulkoiset rakenteet vaikuttavat valintoihin. Toisin sanoen hän haluaa erottaa paljastettujen preferenssien teorian (revealed preference theory) keskeisimmän behavioristisen opinkappaleen, jonka mukaan toteutuneet valinnat paljastavat preferenssit yksiselitteisesti. Teorian mukaan yksilön kerran valitessa x:n yli y:n, hän ei voi myöhemmin koskaan paljastaa preferoivansa y:tä yli x:n, kun x olisi valittavissa. Oletetaan, että ihminen preferoi omenoita appelsiineihin ja appelsiineja ei minkään valitsemiseen (ja tietysti omenoita ei mihinkään). Juhlapöydässä on neljä hedelmää: kaksi omenaa ja kaksi appelsiinia. On ymmärrettävää, että ihminen valitsee omenan preferenssiensä mukaan. Mutta mitä jos pöydällä on yksi omena ja kaksi appelsiinia? Kohtelias ihminen valitsee yhden appelsiinin, koska usein normin mukaan on kohteliasta jättää kaikkia hedelmiä pöydälle. (Hédoin, 2013.)

Rationaalisuuskäsityksen pitää olla jotain muuta kuin pelkkä sisäisen konsistenssin vaatimus egoistisella oletuksella lisättynä. Esimerkki osoittaa, että on rationaalista vaihtaa preferenssejä tällaisessa tilanteessa. Sen (1977) on myös pyrkinyt tuomaan eettiset periaatteet mukaan preferenssiteoriaan. Hän ehdotti ”toisen asteen preferenssejä”, joilla yksilöt pyrkivät määrittämään niin sanotusti normaalit, ensimmäisen asteen preferenssit. ”Toivoisin pitäväni [preferoivani] enemmän julkisten kulkuvälineiden käytöstä” on esimerkki tällaisesta ja se voi olla valintakäyttäytymisen suhteen vaikutusvaltainen. Ajatukset eivät ole jääneet vastalauseetta. Vaikutusvaltaisen kritiikin on antanut tunnettu taloustieteen filosofi Daniel Hausman (2012; Hédoin, 2013). Hän näkee preferenssit totaalisina vertailuina, joissa valinnantekijä on ottanut kaiken mieles-


tään relevantin huomioon. Nämä syyt voivat vaihdella valintatilanteesta toiseen ja sisältää mahdollisesti myös sitoumukset ja muut ulkoa tulevat tekijät, joista Sen puhuu. Jos Hausman on oikeassa, Sen on määritelmällisesti väärässä, koska tarve erotella valinnat ja preferenssit katoavat (Hédoin, 2013). Ongelmana kritiikissä on, että silloin kaikki mahdolliset epäjohdonmukaisuudet voidaan rationalisoida, ja teoriasta tulee jossain määrin tautologinen. Sen on myös sitä mieltä, että yksilö voi olla rationaalinen, vaikka hänen preferenssinsä eivät täyttäisi täydellisyys-aksioomaa, jota on pidetty yhtenä rationaalisuuden perusperiaatteena. Yksilö voi valita rationaalisen pohdiskelun perusteella suhteellisen hyvän vaihtoehdon, vaikka ei ennen valintatilannetta pystyisikään pistämään kaikkia vaihtoehtoja järjestykseen (Hédoin, 2013).

A

Lopuksi

martya Senin tuotteliaisuus ja tieteellisen työn laaja-alaisuus hakevat vertaistaan. Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että ainakin taloustieteen piirissä hän on yksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä koskaan. Varsinkin taloustieteen piirissä hänen tutkimustensa poikkitieteellisyys on myös hyvin harvinaista. Kuten hän elämänkerrassaan toteaakin, tämä on ollut hänen työlleen hyvin hedelmällistä: ”While I am interested both in economics and in philosophy, the union of my interests in the two fields far exceeds their intersection.” Kaiken kaikkiaan hänen töidensä ehkä suurimpana ansiona voidaan pitää etiikan ja humanismin tuomista keskeisemmäksi osaksi taloustiedettä, tehden näin tieteenalasta ystävällisemmän ja helpommin lähestyttävän. Tätä näkemystä tukee muun muassa, että saatuaan Nobel-palkinnon Sen sai Intiassa lempinimen ”taloustieteen Äiti Teresa”. Tämä kirjoitus julkaistaan sekä taloustieteen opiskelijoiden ainejärjestö KTTO ry:n Kapitaaliainejärjestölehdessä että filosofian opiskelijoiden ainejärjestö Dilemma ry:n Minervan Pöllö -ainejärjestölehdessä. Miika Päällysaho on taloustieteen maisterivaiheen opiskelija ja Kapitaalin entinen päätoimittaja. Lari Hokkanen on yhteiskuntapolitiikan kandivaiheen opiskelija.

Lähteet Amartya Sen. 2016. Wikipedia, the free encyclopedia. https://en.wikipedia.org/wiki/Amartya_Sen (haettu 18.8.2016). Arrow, Kenneth J. 1951. Social Choice and Individual Values. New York: Wiley. Hausman, Daniel M. 2012. Preference, Value, Choice, and Welfare. Cambridge: Cambridge University Press. Hédoin, Cyril. 2013. “Sen on Rationality, Commitment and Preferences” Työpaperi, University of Reims Champagne-Ardenne. Jäntti, Markus. 1999. “Vuoden 1998 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja: Amartya Sen” Kansantaloustieteellinen aikakauskirja, 95(1): 126-132. Amartya Sen - Biographical. 2016. Nobel Media AB. http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/economic-sciences/laureates/1998/sen-bio.html (haettu 18.8.2016). Sen, Amartya K. 1970. Collective Choice and Social Welfare. San Francisco: Holden Day. ------. 2009. The Idea of Justice. Cambridge: Harvard University Press. ------. 1970. “The Impossibility of a Paretian Liberal” Journal of Political Economy, 78(1): 152-157. ------. 1992. Inequality Reexamined. Cambridge: Harvard University Press. ------. 1981. Poverty and Famines: An Essay on Entitlement and Deprivation. Oxford: Clarendon Press. ------. 1977. “Rational Fools: A Critique of the Behavioral Foundations of Economic Theory” Philosophy & Public Affairs, 6(4): 317-344. Food for Thought. 2001. The Guardian. https://www.theguardian.com/books/2001/mar/31/society.politics (haettu 22.8.2016). Tversky, Amos ja Daniel Kahneman. 1985. “The Framing of Decisions and the Psychology of Choice.” Teoksessa Environmental Impact Assessment, Technology Assessment, and Risk Analysis: Contributions from the Psychological and Decision Sciences, toim. Vincent T. Covello, Jeryl L. Mumpower, Pieter J. M. Stallen ja V. R. R. Uppuluri, 107-129. Berlin, Heidelberg: Springer Berlin Heidelberg.

3/2016 TIEDE

65


T

iede pyrkii tuottamaan tieteellistä tietoa, jonka tulisi ainakin Edmund Husserlin mukaan olla epistemeä, varmaa ja perusteltua. Lyhyen pohdinnan jälkeen tällaisen tiedon kyky väittää mitään konkreettista näyttää kuitenkin kyseenalaiselta. Mitä tieteellisen tiedon on mahdollista olla?

T

Minna-Kerttu Vienola

Pohdinta doxasta epistemen takana – eli pieni tieteenfilosofinen kriisi ja pelastus Husserlin ansiosta

eoksessaan Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia (Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie) Husserl jakaa yleisesti tiedoksi kutsutun epistemeen (ἐπιστήμη) ja doxaan (δόξα), todelliseen perusteltuun tietoon sekä perustelemattomaan perustaan, jota ei voida sanoa tiedoksi samalla tavalla kuin ensimmäistä. Episteme on näistä se, johon tiede tieteenä Husserlin mukaan pyrkii. Doxa on se ennen tieteellistä tietoa todeksi tai todella olemassa olevaksi oletettu, jonka perusteella sekä arkielämässä että tieteessäkin toimitaan, toisin sanoen se on se ennakko-oletusten systeemi, jota ilman elämä olisi käytännössä mahdotonta (Krisis §44). Esimerkiksi, jos en luottaisi kaiken ympärilläni olevan sekä tämän hetkisen kokemuksen ulkopuolella olevan olemassa oloon sellaisena kuin se kokemuksessa minulle ilmenee, en voisi käytännössä toteuttaa elämääni. En esimerkiksi voisi hörppiä kahvia kupista samalla, kun kirjoitan tekstiä tietokoneen näytölle, koska en voisi luottaa kupin sisällön todelliseen olemassa oloon tai tekstin pysymiseen näytöllä, enkä varsinkaan voisi juoda kahvia perustuen varmuuteeni, että se pitää minut virkeänä. Doxa itsessään ei tietenkään ole mikään ongelma, vaan pikemminkin kaiken jokapäiväisen tekemisen ehto, joka muokkautuu tekemisen lomassa. Sille ei vain voi perustaa tieteellistä tietoa, jos tieteellisen tiedon halutaan olevan täysin perusteltua ja siinä mielessä varmaa, toisin sanoen epistemeä. Husserlin mukaan kaikki ei-fenomenologisen asenteen (phänomenologische Einstellung), eli käytännössä kaikenlaisten asioiden olemassa oloon luottavan luonnollisen asenteen (natürliche Einstellung), toiminta perustuu kuitenkin aina pohjimmiltaan doxalle (Krisis §34a). Tämä tarkoittaa sitä, että pohjimmiltaan kaikki ei-fenomenologinen tiede perustuu siihen, vaikkakin kriittisemmin ja reflektoivammin kuin ihan tavallinen arkielämä. Kumpikin on kuitenkin Husserlin mukaan vältämättä naiivia luottamuksessaan kokemukselle transsendentin olemassa oloon (Krisis §44). Ilman jonkinlaista pohjaa eli oletusta joidenkin asioiden todellisesta olemassa olosta on mahdotonta tehdä tiedettä, koska tieteen tekemisen prosessi – hypoteesien esittäminen, kokeiden tekeminen tai lähteiden pätevyyteen luottaminen – vaatii arkielämälle tyypillistä luonnollista asennetta, vaikka itse tulokset, tieteellinen tieto, olisivatkin perusteltuja ja kestäisivät tiettynä rajattuna alueena kriittistä tarkastelua. Näyttäisi siis siltä, että tieteellinen perusteltu tieto vaatii aina pohjalle perustelemattomien uskomusten systeemin, jotta tieteen tekeminen olisi ylipäänsä mahdollista.

66 MINERVAN PÖLLÖ


J

os kaikki ei-fenomenologinen eli jonkin oman kokemuksen ulkopuolisen asian olemassa oloon luottava tekeminen perustuu viime kädessä doxaan, tieteellinen tieto (se, joka ei ole fenomenologian piirissä) ei ole koskaan läpikotaisin perusteltua eli epistemeä, varmaa tietoa. Tämä taas tarkoittaisi, ettei ns. todellista, varmaa faktaa ole olemassa. Tiede ei toki enää nykyään ole asioiden itsensä, vaan niiden välisten suhteiden tutkimista, jolloin uutta faktaa ei tarvitse rakentaa fundamentalistisesti varmoiksi osoitettujen faktojen päälle kunkin yksittäisen tutkimuskohteen kohdalla (näin on ainakin Tübingenin yliopiston tieteenfilosofien, kuten Niels Weidtmanin, mukaan), mutta kunkin väitteen perustelun tulisi silti olla täysin pätevää sen sijaan, että se perustuisi pohjimmiltaan perustelemattomiin arkielämän uskomuksiin ja spekulointiin, mikäli sen siis haluttaisiin olevan varmaa. Joku lähtökohta toiminnalle on kuitenkin otettava. Jos siis toimitaan sen pohjalta, että luotetaan jonkin kokemuksen ulkopuolisen asian olemassa oloon, mutta halutaan tehdä tiedettä, tulosten perustelemattomuus itse kokeiden tekemisen tai lähteiden käytön ulkopuolella tulisi ottaa huomioon. Jää kuitenkin kysymykseksi, voidaanko tällöin tehdä tiedettä, joka väittää jotakin konkreettista, jos perustelu lopulta perustuu yleisesti hyväksyttyihin ennakko-oletuksiin. Väittämät jäisivät nimittäin aina vääristymien ja virheellisyyden riskiin. Verifiointi ei olisi koskaan asian todistamista varmaksi eli tiedoksi, vaan pelkästään sen osoittamista, että hypoteesia ei ole falsifioitu tämän hetkisten uskomusten perusteella. Iso Kern tosin mainitsee artikkelissaan Three Ways to the Reduction in the Philosophy of Edmund Husserl, ettei Husserl filosofiassaan välttämättä etsinytkään täysin varmaa alkipistettä tieteelle (Kern 1977, 128). Tieteen ei siis Husserlin mukaan tarvitsisi olla täysin doxasta vapaa, 100 % varmojen faktojen systeemi, mutta tieteellisen varman tiedon perusteiden osana ei silti voida pitää perustelemattomia ennakko-oletuksia, ja tieteentekijöiden tulisi tutkimuksissaan tiedostaa tämä. Siispä pätevän tiedon tulisi olla jos-niin -lauseiden muodossa, eikä siihen voitaisi varmasti luottaa mahdollisuuksien ulkopuolella. Konkreettisesti jotakin väittävä fakta – esimerkiksi, että leppäkertut munivat tietyn verran munia – ei siis ole epistemeä, vaan sitä on tieto siitä, että kyseinen konkreettinen fakta on mahdollista, jos tutkimuksen tekemisen aikana vallitsevat

ennakko-oletukset eivät vääristä tulosta (eli tulos olisi sama, vaikka elettäisiin toisenlaisen doxan varassa). Suomenkielinen sana ”tiede” tulee suomen sanojen etymologisen sanakirjan mukaan latinankielisen sanan ”scientia” perusajatuksen mukaisesti sanasta ”tieto”, joka taas tulee sanasta ”tie” ja tarkoittaa alun perin tien tuntemista (Suomen sanojen alkuperä: etymologinen sanakirja 3, R-Ö). Ottamatta kantaa etymologian todenperäisyyteen, se sopii mielestäni mainiosti ajatukseen tieteellisestä tiedosta mahdollisuuslauseina. ”Jos-niin” -lauseet ovat juurikin tien tuntemista, eli sen kertomista, että jos perustelemattomat ennakko-oletukset eivät vääristä tutkittuja tuloksia, niin tutkittu tulos pitää teoriassa paikkansa. Tieteellinen tieto epistemenä ei siis väitä tulostensa varmaa paikkaansa pitävyyttä maailmassa, vaan näyttää niiden mahdollisuuden tiettyjen ehtojen vallitessa. Metaforisesti sanottuna episteme osoittaa mahdollisen tien, muttei väitä tien kummankaan pään olevan varmasti olemassa.

Lähteet Husserl, Edmund Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie, Husserliana Band VI, Haag, Martinus Nijhoff 1976 Kern, Iso The Three Ways to the Transcendental Phenomenological Reduction in F. Elliston and P. McCormick, (Eds.) Husserl: Expositions and Appraisals pp. 126-149 South Bend, IN: University of Notre Dame Press, 1977 Suomen sanojen alkuperä: etymologinen sanakirja 3 : R-Ö [Ulla-Maija Kulonen, päätoimittaja ... et al.] Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2000.

3/2016 TIEDE

67


Sun ylioppilaskunta, sun ääni Maria Loima

Y

lioppilaat, opiskelijat! On taas vaalivuosi, vaikka valtakunnalliset mediat eivät siitä kirjoita eikä kadunvarsilla ole vaalimainoksia pilaamassa kaupunkimaisemaa. Loka-marraskuun taitteessa käydään ylioppilaskunnan edustajistovaalit. Opiskelijoiden on jälleen aika vaikuttaa siihen, millaista on elämä meidän ylioppilaskunnassamme ja mitä ylioppilaskuntamme ylipäänsä tekee. HYYssä, eli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa, korkeinta päätösvaltaa käyttää edustajisto, johon valitaan kahden vuoden välein 60 edustajaa ja heille varajäsenet. Edustajisto – tuttavallisemmin edari – päättää esimerkiksi ylioppilaskunnan budjetista, tavoiteohjelmasta, strategiasta ja linjapapereista, eli käytännössä kaikesta siitä, miten ja mitä kohti ylioppilaskunnan kuuluu toimia. Toimintaa pyörittävät ylioppilaskunnan hallitus sekä asiantuntijat. Hallitus neuvotellaan vuosittain edustajistoryhmien keskuudesta ja hallituksen jäsenet toimivat tehtävässään kokopäiväisesti kalenterivuoden ajan. Edustajiston dynamiikkaan vaikuttavat sinne pääsevien yksilöiden lisäksi erilaisten vaaliliittojen ja ryhmittymien koko. Kuten esimerkiksi eduskuntavaaleissa, äänesi menee ehdokkaan taustaryhmälle ja suhteellisen vaalitavan mukaan ryhmistä nou68 MINERVAN PÖLLÖ

see ehdokkaita läpi. Siksi on tärkeää tarkistaa, mitä kaikkea pohtimasi ehdokkaan taustaryhmä ajaa ja miten tämä peilautuu ajatuksiisi siitä, millainen ylioppilaskunta on sinun ylioppilaskuntasi. Kuten kaikissa vaaleissa, myös näissä vaaleissa populismilla ja opportumismilla on toimijansa, joten äänestäjän on oltava skarppina ja osattava haastaa ehdokkaita. Miksi tämä on tärkeää? Miten tämä kaikki näkyy opiskelijan arjessa? Jos äänestää, niin saako sit valittaa?

E

dustajisto päättää esimerkiksi siitä, minkä suuruinen on ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Siitä, onko uusille opiskelijoille luvassa tajunnanräjäyttävä Fuksiseikkailu, tai minkä verran HYY antaa rahallista tukea kaikille järjestöilleen. Siitä, kuuluuko HYYn vaikuttaa Helsingin kaupunkipolitiikkaan tai keskittyä YTHS:n säilyttämiseen sote-uudistuksessa. Siitä, millaista sosiaaliturvaa opiskelijoille halutaan ja miten opiskelijoiden vaikuttavuus yliopistolla hoidetaan. Edustajistoryhmien keskuudesta neuvoteltavalla hallituksella on myös merkittävä panos siihen, millainen on tulevaisuuden HYY. Ei ole ihan sama, ketkä hallituksessa istuvat, sillä heillä on pääsy ministereiden kabinetteihin, kaupunginjohdon illallisille sekä yliopiston rehtoraatin puheille. Tästä-


kin syystä edustajistovaalien tuloksena muotoutuva ryhmädynamiikka nousee merkittäväksi – osa ryhmistä jää neuvotteluiden tuloksena oppositioon, isoista ryhmistä on helpompi mennä eteenpäin (vaikka ryhmän koko ei kerrokaan sen laadusta) ja poliittisilla suuntautumisillakin on merkityksensä. Tämä työ ei aina näy, mutta sen ansiosta ollaan saavutettu voittoja: Hämeentielle on tulossa pyörätie, HOAS:n opiskelija-asuntokanta kasvaa – ja myös filosofien tutkintonimikkeisiin onnistuttiin vaikuttamaan.

T

ämän lehden teemana on tiede. Miten edustajistovaalit sitten vaikuttavat tieteeseen? Ylioppilaskunnista lähtee vuosittain delegaatiot Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) liittokokoukseen. Delegaatiot muodostuvat edustajistoryhmien dynamiikan mukaan, eli käytännössä huono tulos edustajistovaaleissa tarkoittaa edustajistoryhmälle huonoa edustusta liittokokouksessa. Tämä on merkityksellistä siksi, että SYL on Suomen vaikutusvaltaisin lobbari opiskelijoita koskevassa päätöksenteossa ja voi vaikuttaa esimerkiksi

siihen, miten opetus- ja kulttuuriministeriö suhtautuu tieteen tekemiseen ja rahoittamiseen. Se ei ole helppoa, mutta sillä on väliä, kuka vaikuttamistyötä tekee. Jos sinulle herää kysymyksiä, jokainen HYYn hallituksen jäsen on valmiina vastaamaan. Edustajistovaaleissa HYYllä on myös omat vastaavansa, hallituksen jäsen Crista Hämäläinen ja vaalikoordinaattori Silva Loikkanen, joiden yhteystiedot löytyvät netistä ja jotka vastaavat kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin. Kannustan sinua, arvoisa dilemmalainen, käyttämään ääntäsi edustajistovaaleissa. Ota selvää, kysy, haasta, arvioi. Ole filosofeille ominaisella tavalla kriittinen, vaadi vastauksia ja mieti, mikä on itsellesi tärkeää. Näissä vaaleissa yhdelläkin äänellä on suuri merkitys. Kirjoittaja on tämän vuoden HYYn hallituksen jäsen, joka vastaa koulutuspolitiikasta ja työelämäasioista. Lisätietoa edustajistovaaleista: http://hyy.helsinki.fi/fi/ylioppilaskunta/ edustajistovaalit-2016

3/2016 TIEDE

69


Sanni ja popmusiikin arvo Teksti ja piirros: Erkka Heikkinen

n ainakin allekirjoittaneen pitkäaikainen mielipide, että elämme paraikaa kaupallisen musiikin kultakautta. Popauteurit, kuten Justin Bieber, Taylor Swift ja Carly Rae Jepsen, tekevät merkittävää taiteellista työtä, työntäen itseymmärrystämme jatkuvasti pidemmälle. Suomessa lähimmäksi tätä samaa taiteellista tasoa pääsee mielestäni lohjalainen, pelkällä etunimellään tunnettu Sanni Mari Elina Kurkisuo.

P

opmusiikki rakentuu toistolle. Popkappale, jota vastaanottajan ei tee mieli kuunnella vähintään kymmentä kertaa perättäin, on epäonnistunut tehtävässään. Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että tämä ominaisuus vähentäisi popkappaleiden taiteellista arvoa ja ikään kuin typistäisi ne pelkäksi taustamökäksi. Päinvastoin, toistoon perustuvan musiikin on koukutettava kuuntelijansa kerta toisensa jälkeen, mikä luo erityisen haasteen sen tekemiselle. Toisin sanoen popkappaleen on jatkuvasti puhuteltava meitä ja saatava meidät janoamaan sen luomassa todellisuudessa pysymistä vielä yhden toistokerran ajan. Tämän takia toimiva popkappale ei saa lyriikoissaan kertoa tarinaa. Kun olemme kerran kuulleet tarinan ja tiedämme, miten se päättyy, ei meillä ole mitään syytä palata siihen. Sen sijaan jonkin hetkellisen tunteen voimme kokea uudestaan niin pitkään kun olemme elossa ja ehkä voisikin sanoa tämän jatkuvan tuntemisen olevan lähes määritelmä itse elossa olemiselle. Toimivan popkappaleen onkin aina kuvattava sanoissaan jotakin emootioita. 70 MINERVAN PÖLLÖ

Viimeinen popkappaleen toimivuuden ehto on sen ajankohtaisuus. Kaupallisena taiteenmuotona populaarimusiikki elää uusiutumisesta. Uusien levyjen myyminen (tai nykyään nettistriimauksien haaliminen) vaatii jatkuvaa tarjontaa markkinoille. Stagnaatio on bisneksen kuolema. Tämän seikan taiteellisena seurauksena on se, että popmusiikin on kyettävä jatkuvasti kuvaamaan jotain uutta. Pakonomainen markkinatalouden luonteesta kumpuava tarve saa aikaan sen, että populaarimusiikki heijastaa nykyaikaa tavalla, johon kontemplatiivisemmat taiteenmuodot eivät yksinkertaisesti kykene. Popmusiikissa kuulemme nykyajan alitajunnan.

S

uurin osa Sannin kappaleista kuvaa yhtä ja samaa ilmiötä: yksilön kyvyttömyyttä tavoittaa muita. Kyse on siitä samasta modernista yksinäisyydestä, jota Michelangelo Antonioni kuvasi elokuvissaan jo 60-luvulla. Siinä missä Antonionilla teema linkittyy moderniin kaupunkiympäristöön, Sannilla keskeiseksi motiiviksi muodostuu teknologia. Lauluissa ihmiset näyttäytyvät intiimimmeillään silloin, kun he ovat kuvia ruudulla (Vahinko) tai kun he lähettävät tekstiviestejä humalassa (Lelu). Päähenkilöiden omat melankolian hetket taas liittyvät tilanteisiin, joissa he katsovat muita ihmisiä Netflix-sarjoissa (2080-luvulla) tai Youtube-videoissa (Launtai-iltana). Näin teknologia, joka mahdollistaa jatkuvan läheisyyden, muuttuu lauluissa kiroukseksi. Laulujen henkilöillä on milloin tahansa mahdollisuus ottaa


yhteys muihin, mutta he ovat henkisesti kyvyttömiä ottamaan siihen vaadittavat askeleet. Vertailukohta löytyy jälleen Antonionista, joka kuvasi elokuviensa tematiikkaa haastattelussa vuonna 1969 seuraavasti: “Scientific man is already on the moon, and yet we are still living with the moral concepts of Homer.” Sannin kappaleet ovatkin luonteeltaan edityksellisiä. Niissä ei ole kyse miesasiamiesten itkusta seksuaalisen vallankumouksen seurauksista tai filosofien “merkityskadosta” valittamisesta. Päinvastoin. Hetkessä laulujen epävarmuus ja melankolia voivat muuttua ekstaasiksi, potentiaalisuus aktualisoitua. “Sä oot kuin kokaiini, pidät mut lämpimänä”, Sanni laulaa kappaleessaan Kokaiini. Jurrikielareiden ja pikkupäissään kesäiltana olemisen takaa (tai ehkä juuri niistä) löytyy lauluissa aina mahdollisuus aidoille tunteille ja kokemuksille. Nykyaika avautuu niille, jotka eivät kahlitse itseään.

S

annin kimakka ääni lävähtää korvillemme kuin hänen sähkönsininen tukkansa silmillemme. Se ei esitä, naamioidu tai pyri mihinkään normiin. Aikana, jolloin nuoria naisia ei edelleenkään oteta vakavasti taiteilijoina, se anteeksipyytämättä valtaa tilan ympäriltämme. “Minä olen nyt äänessä”, se ikään kuin huutaa. Sannin käyttämä sanasto on suoraviivaista. “Että mitähän vittua?” kysyy päähenkilö tämän kumppanin petettyä häntä samannimisessä kappaleessa. Alitajunta ja tunteet pääsevät esille. Miksi pukea näitä tunteita runollisiin ilmauksiin, kun ne voi ilmaista suoraan? “Joogatkoon ne joit se auttaa, mä suutelen taksitolppaa”, kuten hän kertoo kappaleessaan Supernova.

Väitän, että Sanni toimii aikamme tulkkina. Sanni on “hajalla”, laittaa “snäppärin päähän”, eikä ehdi kauppaan, joka sulkee ovensa jo kuudelta. Onko siis ihme, miksi hänestä on tullut maamme suosituimpia artisteja? Kaikki Sannin kappaleissa linkittyy elettävään arkeen. Kuka tahansa pystyy hyppäämään niiden sisälle, ymmärtämään niitä, kokemaan niitä, elämään niiden tunteet. Jatkuva brändinimien hokeminen (Corona, Netflix, Alepa jne.) lisää laulujen konkreettisuutta. Väitänkin vain yksinkertaisesti, että Sanni toimii aikamme tulkkina. Peilinä, jota katsomalla opimme

jotain maailmasta ja itsestämme. Sannia kuunnellessa väitteeni kuulostaa suorastaan itsestäänselvyytenä. Juuri siksi Sanni kuuluukin aikamme suurten poptaiteilijoiden joukkoon.

L

opulta kyse on myös laajemmin siitä, mistä näkökulmasta tarkastelemme popmusiikkia. Näyttäytyykö se meille unelmien luojina vai niiden ilmaisijana? Ensimmäinen näkökulma perinteisesti katsoi kaupallista kulttuuria osana “ideologisia valtakoneistoja”, hallitsevia aatteita meille syöttävänä tehtaana, jonka tarkoituksena on vain viihdyttää aivottomia massoja. Tällainen kulttuurielitismi ei enää ole muodikasta, mutta asenne elää yhä siinä ironisessa etäisyydessä popmusiikkiin, joka mahdollistaa samanaikaisesti sekä siitä nauttimisen, että älyllisen ylemmyydentunteen sen vilpittömiin kuuntelijoihin. Suositut kappaleet muuttuvat kulttuurillisen pääoman piireissä “guilty pleasureiksi” ja jatkojen bilemusiikiksi. Niitä kuunnellaan, mutta niille ei anneta taiteellista arvoa. Tämän asenteen vastareaktiona on 2010-luvulla syntynyt uusi post-ironinen asenne: poptimismi. Sen tavoitteena on ollut murtaa musiikkijournalismin ahtaita normeja ja nostaa kaupallisesti suosittu musiikki myös kriittisesti arvostetuksi. Asenteella on kuitenkin omat riskinsä. Mikään taide ei ole hyvää taidetta pelkästään sen saavuttaman suosion vuoksi.Lisäksi popmuusikot uhkaavat muuttua pelkiksi abstrakteiksi kulttuurillisiksi ilmiöiksi. Tarvitaan varovaista poptimismia. Tämä asenne sallii popmusiikista haltioitumisen ja siihen addiktioitumisen. Se ei kuitenkaan tarkoita kriittisyydestä luopumista, mutta se merkitsee kyynisyydestä irti päästämistä. Ennen kaikkea se tarkoittaa toimijuuden näkemistä jokapäiväisessä kulttuurissamme. Sen toteamista, että meitä ympäröivät äänet merkitsevät ja viestivät jotain - että niiden takana on aina jonkun ääni. Olkoot se ääni sitten 23-vuotiaan Sannin.

3/2016 TIEDE

71


Katsaus erääseen käyttöelokuvaan Erkki Koskimäki

O

piskelijapiirien illanviettojen aikana kuulee usein noin puolen minuutin keskustelun suomalaisen elokuvan surkeasta tilasta. Keskustelu alkaa ja loppuu ilman, että kenenkään mielipide olisi muuttunut: Suomessa ei yksinkertaisesti tehdä hyviä elokuvia, poikkeukset ovat taide-elokuvia, eivät suuren yleisön teoksia. Aikomuksenani ei ole kääntää tämän rituaalisen keskustelun teesiä päälaelleen, vaan muistuttaa keskustelijoita siitä, että heidän on turha puhua koko aiheesta, jos he jättävät systemaattisesti meikäläiset tuotokset katsomatta, ja jos heidän skemaattinen koneistonsa näkee aina suomalaisessa elokuvassa vain ”taas yhden suomalaisen tekeleen”. Elokuva on kaupallisen ja taiteellisen tuotteen välimuotona erityisen altis aikansa tendensseille. Tämä johtuu lähinnä elokuvanteon työläästä luonteesta. Pienetkin tuotannot vaativat suurta organisointia, eli rahaa eli sijoittajia. Sijoittajat tavoittelevat voittoa ja siksi kuvattavaksi päätyy elokuvat, joiden uskotaan vetoavan niin suureen määrään väestöstä, että lipputulot ylittävät tuotantokulut. Mitä suuremmat kulut, sitä enemmän tuotannossa on otettava huomioon yleisön toiveet. Yksi elokuvan onnistumiselle annettava onnistumisen kriteeri on teoksen kyky kaapata oman aikansa tendenssit. Esimerkiksi Marcel Carnén elokuva Le Quai des brumes (suom. Sumujen laituri, 1938), on nähty elokuvallisena ennustuksena toisesta maailmansodasta.1 Samoin jokseenkin koko

1

noir-rikoselokuvagenren katsotaan olevan amerikkalaisen vetypommitietois-sodanjälkeisen miesalitajunnan valkokankaistamista (esimerkiksi Robert Aldrichin Kiss Me Deadly vuodelta 1955, suom. Kohtalokas tapaaminen). Suomessa tuli teattereihin vuonna 2016 ainakin yksi kaupallinen kotimainen elokuva, jota ei voi nähdä ”taas yhtenä suomalaisena tekeleenä”. Kyseessä on tietenkin Ville Jankerin ohjaama Onnenonkija. Onnenonkijan juoni perustuu päähenkilöparin näennäiselle vastakkaisuudelle: Vanhempiensa luona asuva Maria (Minka Kuustonen) yrittää luoda itsestään kuvaa jetset-bloggaajana, kun taas paperiyhtiön perijä Olavi Reipas (Olavi Uusivirta) hakee etäisyyttä rahamaailmaan tekemällä duunarihommia ja hengaamalla syrjäytyneiden kanssa. Vastakkaisuus on näennäinen, sillä kumpaakin leimaa halu etääntyä omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Onnenonkijan ihmiskuvan toimivuus piilee siinä, ettei elokuvan aikana tapahtuva muutos ole muutosta sinällään, vaan hahmon todellisen luonteen paljastumista. Olavi Reipas, rikas duunari, yrittää toteuttaa työkavereiltansa saamia duunarineuvoja ja ”pistää pari kynttilää palamaan” (eli viedä treffiseuransa sänkyyn) etuajassa. Samaan tapaan Maria Aurora ei ole täysin tiedostanut oman ammattinimikkeensä edellytyksiä; tyypilliset blogivälttämättömyydet, markkinointi ja egoistinen puhetapa on juurtunut hahmon suuhun vain mekaanisesti.

Ei sinänsä, että toinen maailmansota olisi tullut kovinkaan suurena yllätyksenä.

72 MINERVAN PÖLLÖ


E

lokuvan antoisin toistuva teema on henkilökohtaisen edun ja vilpittömän tunteen dialektiikka. Tästä voi ottaa esimerkiksi romanttisen parin ensikohtaamisen. Juhlat Reippaan kartanolla, bloggaaja keikkatöissä tarjoilijana. Juhlien kvartetti soittaa Leif Wagerin sentimentaalista Romanssia2 vuoden 1943 elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Bloggaaja lähestyy penseästi asiaan suhtautuvaa Reipasta, etenkin taloudellisten intressien ajamana; ensikohtaaminen on yhtä tyly kuin lyhytkin – syy seuraavalle tapaamiselle onkin pelkkä perijän halu näpäyttää äidilleen. Missä 1940-luvun valkokangasluokkayhteiskunta on vain traaginen este hahmojen väliselle vilpittömälle rakkaudelle, ei rakkaus 2010-luvun Onnenonkijassa ole milloinkaan vilpitöntä ja irrallaan hahmojen intresseistä. Eteenpäin on menty?3 Bloggaaja ja perijä löytävät lopulta toisensa velkojenhoidon merkeissä. Romanttisena teinihtävänä komediana markkinoitu elokuva paljastaa todelliset karvansa ehtana 2010-lukulaisena moraalifaabelina. Tietenkin yritykset pitää yllä menestyneen bloggaajan imagoa eivät ole tuottaneet rahaa, vaan velkojen kierteen, joka pilaa läheiset ihmissuhteet ja ajaa juonta blogittaren epätoivoisten keinojen myötä eteenpäin. Tarinan opettavaisuus tarjoaa myös draamallisia mahdollisuuksia; Olavi Uusivirta pääsee esittämään raivoisan, egoismia ja pinnallisuutta vastustavan monologin vaivaannuttamatta katsojaa. Hahmojen ratkaisu on oman asemansa tunnustaminen. Rikas poika ottaa paikkansa yhtiön pelastajana ja bloggaaja muuttaa lähiöön tekemään elämänmakuista blogia. Maailma ei muuttunut, mutta kaksi ihmistä löysivät paikkansa. Aito romanssi on mahdollinen vasta juuri ennen lopputekstejä, kun molemmat ovat tunnustaneet voimattomuutensa luokkalakien edessä. Marjalle jää rooli muusana Reippaan innovaation takana, Olavi Reippaalle luovan tuotekehittelijäneron rooli.

2

3

O

nnenonkija on hitusen konservatiivinen, tyyliltään välillä tylsä ja stereotyyppeihin nojaava elokuva. Mutta se on sentään elokuva. En tiedä, ennustaako Onnenonkija Sumujen laiturin tavoin mitään tulevaa historiallista tapahtumaa tai ilmiötä, mutta uskon, että tuntemattomassa tulevaisuudessa voidaan katsoa Onnenonkijaa jonkinlaisena 2010-luvun ajan hengen edustajana. Onnenonkija ei ole millään tapaa poikkeuksellinen elokuvatapaus. Voisin yhtä hyvin arvioida Juho Kuosmasen Hymyilevää miestä esimerkkinä suomalaisen elokuvan toivosta, mutta se tuntuisi epärehelliseltä. Onnenonkija on onnistunut keskivertoelokuva, jonka tasolle tulisi vähintäänkin pyrkiä. Paperilla hyvin tyypillinen elokuva: kuvattu Turussa (kasvava trendi), mukana tunnettuja näyttelijöitä, sponsoreilla hieman näkyvyyttä (Turun joukkoliikenne Föli on melkeinpä saanut oman sivujuonen), keskittyy heteroromanssiin. Valkokankaalle on kuitenkin saatu enemmän, kuten aina kuuluisikin. Päätän kirjoituksen kuvailemalla elokuvan hienoimman kolmesekuntisen. Lähes kolmekymppinen bloginpitäjä on veloissa. Hän on vast’ikään suututtanut perheensä ja tullut myyneeksi juorulehdelle jutun suhteestaan perijään. Kaikki on menetetty. Blogi on saavuttanut tiensä pään ja sankaritar on matkalla kohti taskulämmintä juorulehtijulkkis-uraa. Mahdollisuus vakavalle parisuhteelle on menetetty. Mitä tekee Maria, kun pakotietä ei ole? Hän avaa nuuskapurkin ja laittaa pussin huuleen. En tiedä näettekö tässä mitään hienoa. Minä näen.

”Sua vain yli kaiken mä ra-a-kastan, sinä taivaani päällä maan…”

Huomiona: Musiikin sentimentaalisuus ja kuvan kesäinen idyllisyys eivät ole synkronissa kohtauksen tympeän sävyn kanssa. Tällaista vieraannuttavaa/ironista asennetta meikäläinen elokuva kipeästi kaipaa lisää. Tietenkin musiikillinen ratkaisu olisi tuntunut teennäiseltä, jos se ei olisi ollut diegeettisesti osana elokuvan maailmaa. 3/2016 TIEDE

73


KIRJOITUSKUTSU M

inervan Pöllö 4/2016 ilmestyy joulukuun alussa. Numeron teema on HISTORIA.

Kutsumme ihmisiä kirjoittamaan ja luomaan kuvitusta Historia-Pöllöön. Teemaa voi lähestyä itseä eniten kiinnostavasta näkökulmasta. Motivoinnista ja aiheenvalinnan helpottamisesta huolehtikoot viereisen sivun lainaukset. Lähetä kysymyksesi ja tuotoksesi osoitteeseen janne.karisto@helsinki.fi. Deadline 15.11.2016. Kannustamme erityisen kovasti kirjoittamaan artikkeli- tai esseemuotoisen tekstin OPINNÄYTETYÖSI AIHEESTA, liittyy se historiaan suoraan, välillisesti tai ei lainkaan. Koska opinnäytetyön tekijä on perehtynyt aiheeseensa ja mitä todennäköisimmin pitää sitä myös kiinnostavana, on kokonaishyvinvoinnin haaskausta olla jakamatta tätä kiehtovaa viisautta. Valitse jokin osio prosemmastasi, kandistasi, gradustasi tai väikkäristäsi, tai tiivistä parhaat palat ja johtopäätökset koko työstä. Toimituskunta ja varsinkin lukijamme kiittävät!

Piirros Ruut Lahdenmäki Takakannen piirros Suvi Ainola

74 MINERVAN PÖLLÖ


Historiasta sanottua “Historia opettaa meille sen, että me emme opi historiasta koskaan mitään.”

“Historia on sitä, mitä hyvin harvat tekivät sillä aikaa kun kaikki muut kyntivät peltoja ja kantovat vesiämpäreitä.” - Yuval Noah Harari

- G.W.F. Hegel

“I like the dreams of the future better than the history of the past.”

“I’m still right.”

- Thomas Jefferson

- Francis Fukuyama “History will be kind to me for I intend to write it.” - Winston Churchill

“Those who don’t know history are destined to repeat it.”

“Historia ei ole kuten yksityinen ihminen, joka käyttää ihmisiä hyväkseen saavuttaakseen päämääränsä. Historia on vain ihmisten toimenpiteitä, joilla he pyrkivät toteuttamaan tarkoitusperänsä.”

“We are not makers of history. We are made by history.”

- Karl Marx

- Martin Luther King, Jr.

PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ PROJEKTIKOORDINAATTORI PROJEKTISIHTEERI PROJEKTITYÖNTEKIJÄ PROJEKTIASSISTENTTI PROJEKTIAVUSTAJA PROJEKTIJOHTAJA PROJEKTIVASTAAVA PROJECT MANAGER HANKEPÄÄLLIKKÖ HANKESUUNNITTELIJA PROJEKTIASIANTUNTIJA HANKEVASTAAVA PROJEKTIKEHITTÄJÄ PROGRAM COORDINATOR HANKENEUVOJA PROJEKTINEUVOJA PROGRAM MANAGER HANKEASIANTUNTIJA EU-PROJEKTIKOORDINAATTORI HANKEVETÄJÄ PROJECT OFFICER PROJEKTINJOHTAJA EU-HANKEKOORDINAATTORI EU-PROJEKTINEUVOJA HANKEJOHTAJA HANKESIHTEERI ICT-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ JOHTAJA TOIMINNANJOHTAJA KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ TOIMITUSJOHTAJA PALVELUPÄÄLLIKKÖ TALOUSPÄÄLLIKKÖ KEHITYSPÄÄLLIKKÖ HALLINTOPÄÄLLIKKÖ HALLINTOJOHTAJA TOIMISTOPÄÄLLIKKÖ KOULUTUSPÄÄLLIKKÖ KUNNANJOHTAJA PÄÄSIHTEERI MYYNTIPÄÄLLIKKÖ PÄÄLLIKKÖ MARKKINOINTIPÄÄLLIKKÖ YHTEYSPÄÄLLIKKÖ OSASTOPÄÄLLIKKÖ TALOUSJOHTAJA MANAGER KEHITYSJOHTAJA REHTORI YKSIKÖN PÄÄLLIKKÖ TOIMISTONJOHTAJA HENKILÖSTÖJOHTAJA KAUPUNGINJOHTAJA APULAISJOHTAJA MYYNTIJOHTAJA PERUSTURVAJOHTAJA PANKINJOHTAJA LASKENTAPÄÄLLIKKÖ TUOTEPÄÄLLIKKÖ SOSIAALIJOHTAJA ASIAKASPÄÄLLIKKÖ ASIAKKUUSPÄÄLIKKÖ RAHOITUSPÄÄLLIKKÖ OSASTONJOHTAJA ALUEPÄÄLLIKKÖ YKSIKÖN JOHTAJA OHJELMAPÄÄLLIKKÖ ALUEJOHTAJA JÄRJESTÖPÄÄLLIKKÖ OHJELMAJOHTAJA SENIOR MANAGER SIJOITUSJOHTAJA ASIAKASPALVELUPÄÄLLIKKÖ RYHMÄPÄÄLLIKKÖ DIRECTOR TIETOHALLINTOPÄÄLLIKKÖ KOULUTUSJOHTAJA TOIMIALAJOHTAJA PALVELUESIMIES KEHITTÄMISJOHTAJA KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN PÄÄLLIKKÖ TILASTOPÄÄLLIKKÖ COMMUNICATIONS MANAGER SALES MANAGER PALVELUJOHTAJA SIVISTYSTOIMENJOHTAJA RISKIENHALLINTAPÄÄLLIKKÖ AVOPALVELUNJOHTAJA BUSINESS MANAGER ASIAKKUUSJOHTAJA FINANCIAL MANAGER TEAM LEADER TIETOPALVELUPÄÄLLIKKÖ APULAISTOIMISTONJOHTAJA ALUEKEHITYSPÄÄLLIKKÖ ESIMIES TIETOHALLINTOJOHTAJA

APULAISOSASTOPÄÄLLIKKÖ KUNTOUTUSPÄÄLLIKKÖ PRODUCT MANAGER JÄRJESTELMÄPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSPÄÄLLIKKÖ VICE PRESIDENT SIJOITUSPÄÄLLIKKÖ KASSANJOHTAJA VARATOIMITUSJOHTAJA DEVELOPMENT MANAGER SIJOITTAJASUHDEPÄÄLLIKKÖ APULAISKAUPUNGINJOHTAJA INTENDENTTI EDUNVALVONTAJOHTAJA TIIMINVETÄJÄ PAIKALLISJOHTAJA TARKASTUSPÄÄLLIKKÖ VALMIUSPÄÄLLIKKÖ VUOROPÄÄLLIKKÖ SUUNNITTELUJOHTAJA APULAISTIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ KORVAUSPÄÄLLIKKÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN JOHTAJA OPETUSTOIMENJOHTAJA RATKAISUPÄÄLLIKKÖ TEOLLISUUSNEUVOS OPISKELIJAPALVELUIDEN PÄÄLLIKKÖ LUOTTOPÄÄLLIKKÖ PARTNER YHTEISKUNTASUHDEJOHTAJA YHTEYSJOHTAJA ARVIOINTIPÄÄLLIKKÖ ASSOCIATE EXPERT HANKINTAPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSJOHTAJA ELINKEINOTOIMENJOHTAJA ELÄKEKÄSITTELYPÄÄLLIKKÖ JAOSTOPÄÄLLIKKÖ JOUKKOLIIKENNEPÄÄLLIKKÖ JULKAISUPÄÄLLIKKÖ KASVATUSJOHTAJA KAUPUNKITUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ KIINTEISTÖPÄÄLLIKKÖ KIRJANPITOPÄÄLLIKKÖ TYÖVOIMANEUVOJA TYÖVOIMAOHJAAJA ASIAKASNEUVOJA ASIAKASSIHTEERI PALVELUNEUVOJA ERIKOISTYÖVOIMANEUVOJA URASUUNNITTELIJA YRITYSNEUVOJA YKSILÖVALMENTAJA REKRYTOINTIKONSULTTI JOHTAVA TYÖVOIMANEUVOJA TYÖELÄMÄVALMENTAJA TYÖVOIMAKONSULTTI TYÖVOIMAKÄSITTELIJÄ TIEDOTTAJA VIESTINTÄPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄJOHTAJA VIESTINTÄKONSULTTI TIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ TOIMITTAJA VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA COPYWRITER PÄÄTOIMITTAJA TIEDOTUSSIHTEERI VERKKOTOIMITTAJA VIESTINTÄASIANTUNTIJA COMMUNICATIONS SPECIALIST TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄKOORDINAATTORI TOIMITUSSIHTEERI KUSTANNUSTOIMITTAJA VIESTINTÄSUUNNITTELIJA VERKKOTIEDOTTAJA MEDIA-ANALYYTIKKO ALUETIEDOTTAJA WEB-TOIMITTAJA INFORMATION DESIGNER COMMUNICATIONS DIRECTOR ERIKOISTOIMITTAJA LEHDISTÖAVUSTAJA MEDIASEURAAJA MEDIASIHTEERI TIEDOTTAJA-TOIMITTAJA VIESTINNÄN TUOTTAJA VIESTINTÄASSISTENTTI VIESTINTÄMARKKINA-ASIANTUNTIJA VIESTINTÄVASTAAVA COMMUNICATIONS OFFICER CORPORATE COMMUNICATIONS MANAGER DIRECTOR OF COMMUNICATIONS PUBLIC RELATIONS EU-ALUETIEDOTTAJA INFORMATIONSANSVARIG JULKAISUTOIMITTAJA HENKILÖSTÖPÄÄLLIKKÖ

HENKILÖSTÖKONSULTTI HENKILÖSTÖSUUNNITTELIJA HENKILÖSTÖASIANTUNTIJA HR-SPECIALIST TYÖNSUUNNITTELIJA HR-ASIANTUNTIJA HR-KONSULTTI HENKILÖSTÖASSISTENTTI HR-MANAGER HENKILÖSTÖSIHTEERI HENKILÖSTÖNEUVOTTELIJA HR ASSISTANT HENKILÖSTÖKOORDINAATTORI HR-KOORDINAATTORI HENKILÖSTÖN KEHITTÄJÄ HR-KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HR DIRECTOR HENKILÖSTÖNKEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖPALVELUPÄÄLLIKKÖ HRD-KONSULTTI HR-SUUNNITTELIJA BUSINESS HR HENKILÖARVIOINTIASSISTENTTI HENKILÖSTÖASIAINHOITAJA HENKILÖSTÖN KEHITTÄMISJOHTAJA HENKILÖSTÖN KEHITYSPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖVASTAAVA HR ADMINISTRATOR HR ASSISTENTTI HR- JA VIESTINTÄASIANTUNTIJA HR OFFICER HR PROJEKTIKOORDINAATTORI HR TRAINEE HRM ASIANTUNTIJA HR-PALVELUPÄÄLLIKKÖ HR-PARTNER HR-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ HRS SYSTEMS SPECIALIST HR-VASTAAVA HUMAN RESOURCES MANAGER ASIANTUNTIJA ERITYISASIANTUNTIJA KONSULTTI ANALYYTIKKO YLIAKTUAARI KANSANEDUSTAJAN AVUSTAJA EKONOMISTI CONTROLLER INFORMAATIKKO ASIAMIES KEHITTÄMISKONSULTTI NEUVONANTAJA ERITYISAVUSTAJA SPESIALISTI HARJOITTELIJA VEROASIANTUNTIJA TEKNOLOGIA-ASIANTUNTIJA CONSULTANT ACCOUNT MANAGER SIJOITUSASIANTUNTIJA PÄÄEKONOMISTI ELÄKEASIANTUNTIJA TIETOASIANTUNTIJA SALKUNHOITAJA ERIKOISASIANTUNTIJA PALVELUASIANTUNTIJA VEROTARKASTAJA EDUSKUNTA-AVUSTAJA EU-ASIANTUNTIJA SENIOR CONSULTANT JÄRJESTELMÄASIANTUNTIJA RATKAISUASIANTUNTIJA EDUNVALVOJA VAKUUTUSASIANTUNTIJA LIIKKEENJOHDON KONSULTTI JOHTAVA ASIANTUNTIJA ASSISTANT CONTROLLER TEKNINEN ASIANTUNTIJA FINANCE CONTROLLER AKTUAARI VALMENNUSKONSULTTI JUNIORKONSULTTI KEHITYSYHTEISTYÖN ASSISTENTTI INFORMATION SPECIALIST RISKIANALYYTIKKO TYÖMARKKINA-ASIAMIES BUSINESS CONTROLLER CRM-ANALYYTIKKO JOHTAVA KONSULTTI EDUNVALVONTASIHTEERI TIEDEASIANTUNTIJA SIJOITUSNEUVOJA RESEARCH-KONSULTTI TIETOKANTA-ASIANTUNTIJA EU-AVUSTAJA TIETOPALVELUASIANTUNTIJA TALOUSNEUVOJA PÄÄANALYYTIKKO

- Edmund Burke

DEALER DATA-ANALYYTIKKO LAINANHOITAJA APPLICATION SPECIALIST RAHOITUSASIANTUNTIJA YLEINEN EDUNVALVOJA MUUTOSTURVA-ASIANTUNTIJA JOHTAVA KEHITTÄMISKONSULTTI TUOTEKEHITTÄJÄ ERITYISOHJAAJA ANALYYSIKEHITTÄJÄ AVAINASIAKASPÄÄLIKKÖ CHIEF DEALER CLIENT MANAGER CUSTOMER SERVICE ADVISOR DATA MANAGER ELINKEINOASIAMIES ELINKEINOPOLIITTINEN ASIANTUNTIJA JÄRJESTÖOHJAAJA KORKEAKOULUHARJOITTELIJA KOULUTUSVASTAAVA KULUTTAJAOIKEUSNEUVOJA LASKENTA-ASIANTUNTIJA LASKENTAEKONOMI MARKET SPECIALIST OHJELMA-ASIANTUNTIJA PALVELUVASTAAVA PROGRAMME ANALYST PROGRAMMER RAKENNERAHASTOASIANTUNTIJA RECRUITMENT SPECIALIST REKRYTOIJA SENIOR ADVISOR SENIOR SPECIALIST SOPIMUSTOIMITSIJA SOVELLUSASIANTUNTIJA TALOUSASIANTUNTIJA TEAM ASSISTANT TOIMINNANOHJAAJA TUOTEASIANTUNTIJA TYÖMARKKINA-ANALYYTIKKO VAHINKOASIANTUNTIJA VARAINHOITAJA VASTAAVA VIENTIASSISTENTTI YRITYSASIANTUNTIJA YRITYSKONSULTTI YLITARKASTAJA TARKASTAJA NEUVOTTELEVA VIRKAMIES ULKOASIAINSIHTEERI SISÄINEN TARKASTAJA TULLIYLITARKASTAJA ESITTELIJÄ NOTAARI KUNNANSIHTEERI VEROSIHTEERI LÄHETYSTÖNEUVOS KANSANEDUSTAJA APULAISTARKASTAJA ALKOHOLITARKASTAJA KAUPALLINEN NEUVOS MINISTERI RIKOSTARKASTAJA VEROVALMISTELIJA KOULUTUSTARKASTAJA LAINSÄÄDÄNTÖNEUVOS TARKASTUSNEUVOS FINANSSINEUVOS FIRST SECRETARY JOHTAVA TULOKSELLISUUSTARKASTAJA KAUPUNGIN KAMREERI KAUPUNKITARKASTAJA LUOTONVALVOJA TALOUSTARKASTAJA TULLITARKASTAJA TULLIVEROTARKASTAJA VALMISTELIJA VALTIOSIHTEERI ALIVALTIOSIHTEERI AVUSTAVA ULOSOTTOMIES HALLINTOVIRKAMIES LEHTORI OPETTAJA KOULUTTAJA TUNTIOPETTAJA KOULUKURAATTORI AMANUENSSI OHJAAJA OPINTO-OHJAAJA YLIOPETTAJA YLIOPISTONLEHTORI LUOKANOPETTAJA YLIASSISTENTTI OPETUSNEUVOS KURAATTORI ERITYISOPETTAJA LASTENTARHANOPETTAJA

YKSILÖOHJAAJA TYÖVALMENTAJA OHJAAVA OPETTAJA OPPILAANOHJAAJA VERKKOPEDAGOGI YLIOPISTO-OPETTAJA ERITYISLUOKANOPETTAJA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ JOHTAVA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ ERITYISSOSIAALITYÖNTEKIJÄ LASTENVALVOJA KUNTOUTUSSOSIAALITYÖNTEKIJÄ SOSIAALISIHTEERI KRIISITYÖNTEKIJÄ KUNTOUTUSASIANTUNTIJA PSYKOLOGI SOSIAALIPSYKOLOGI OSASTONHOITAJA SOSIAALIOHJAAJA PERHENEUVOJA LÄÄNINSOSIAALITARKASTAJA SOSIAALIASIAMIES KUNTOUTUSNEUVOJA JOHTAVA SOSIAALIOHJAAJA KOULUAVUSTAJA KUNTOUTUSSIHTEERI PERHETYÖNTEKIJÄ POTILASASIAMIES TUKIHENKILÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN SIHTEERI JÄRJESTÖSIHTEERI OPINTOSIHTEERI FINANSSISIHTEERI TALOUSSIHTEERI OPINTONEUVOJA TILINTARKASTAJA KOULUTUSSIHTEERI TIETOPALVELUSIHTEERI SOSIAALIPOLIITTINEN SIHTEERI KAUPUNGINSIHTEERI ALUESIHTEERI POLIITTINEN SIHTEERI MAAKUNTASIHTEERI KAUPALLINEN SIHTEERI KEHITYSPOLIITTINEN SIHTEERI TULLISIHTEERI KANSLIASIHTEERI VIENTISIHTEERI OPINTOTUKISIHTEERI KOULUTUSPOLIITTINEN SIHTEERI YMPÄRISTÖSIHTEERI ASUNTOSIHTEERI APULAISVEROSIHTEERI ARKISTONHOITAJA KEHITYSYHTEISTYÖSIHTEERI KOULUSIHTEERI KULTTUURISIHTEERI KURSSISIHTEERI OPINTOASIAINSIHTEERI PAKOLAISSIHTEERI PÖYTÄKIRJASIHTEERI REKISTERISIHTEERI TIEDESIHTEERI TILASTOSIHTEERI TOIMIALASIHTEERI ALUEKEHITYSSIHTEERI APULAISKAUPUNGINSIHTEERI AVUSTUSPOLIITTINEN SIHTEERI ELATUSTURVASIHTEERI ELINKEINOSIHTEERI HANKINTASIHTEERI JAOSTOSIHTEERI TUTKIJA ERIKOISTUTKIJA TUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ PROJEKTITUTKIJA TOHTORIKOULUTETTAVA TUTKIJAKOULUTETTAVA TUTKIMUSAVUSTAJA TUTKIMUSASSISTENTTI TUTKIJATOHTORI TUTKIMUSSIHTEERI PROFESSORI TUTKIMUSKOORDINAATTORI TUTKIMUSJOHTAJA TILASTOTUTKIJA TUTKIMUSAPULAINEN MATEMAATIKKO TILASTOTIETEILIJÄ BIOSTATISTIKKO BIOSTAATIKKO TUTKIMUSAMANUENSSI VANHEMPI TUTKIJA MARKKINATUTKIJA TUTKIMUSKONSULTTI TUTKIMUSASIAMIES YRITYSTUTKIJA HELSINGIN KAUPUNKI

HELSINGIN YLIOPISTO KANSANELÄKELAITOS TILASTOKESKUS TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOS THL ULKOASIAINMINISTERIÖ TAMPEREEN YLIOPISTO NOKIA OYJ TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖ TURUN KAUPUNKI TAMPEREEN KAUPUNKI ESPOON KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO AALTO-YLIOPISTO TURUN YLIOPISTO SISÄASIAINMINISTERIÖ EDUSKUNTA SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖ VANTAAN KAUPUNKI NORDEA PANKKI SUOMI OYJ MAAHANMUUTTOVIRASTO OIKEUSMINISTERIÖ VALTIOVARAINMINISTERIÖ KEVA JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO TYÖTERVEYSLAITOS ELÄKETURVAKESKUS OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖ OP-POHJOLA LAPIN YLIOPISTO TAPIOLA-RYHMÄ VALTIONTALOUDEN TARKASTUSVIRASTO VALTIOKONTTORI HELSINGIN TE-TOIMISTO SUOMEN KUNTALIITTO SUOMEN PUNAINEN RISTI TULLIHALLITUS PUOLUSTUSMINISTERIÖ PUOLUSTUSVOIMAT UUDENMAAN ELY-KESKUS VALTIONEUVOSTON KANSLIA YMPÄRISTÖMINISTERIÖ POHJOIS-SAVON ELY-KESKUS MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ PIRKANMAAN ELY-KESKUS OULUN KAUPUNKI TURUN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN YLIOPISTO HELSINGIN JA UUDENMAAN SAIRAANHOITOPIIRI/HUS ACCENTURE OY IF VAHINKOVAKUUTUSYHTIÖ OY KESKINÄINEN TYÖELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ VARMA LIIKENNE- JA VIESTINTÄMINISTERIÖ LIIKENTEEN TURVALLISUUSVIRASTO TRAFI MANPOWER OY VALTION TEKNILLINEN TUTKIMUSKESKUS ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ ILMARINEN ETELÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KUNTOUTUSSÄÄTIÖ OPETUSHALLITUS SUOMEN AKATEMIA RAHA-AUTOMAATTIYHDISTYS TELIASONERA OYJ VARSINAIS-SUOMEN ELY-KESKUS POHJOLA PANKKI OYJ TEKNOLOGIAN KEHITTÄMISKESKUS TEKES VAASAN KAUPUNKI VALTION TALOUDELLINEN TUTKIMUSKESKUS ITELLA OYJ JOENSUUN KAUPUNKI JYVÄSKYLÄN KAUPUNKI KUOPION KAUPUNKI LÄNSI- JA SISÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO POHJOIS-KARJALAN AMMATTIKORKEAKOULU SAMPO PANKKI OYJ SVENSKA HANDELSHÖGSKOLAN TAMPEREEN TEKNILLINEN YLIOPISTO TIETO FINLAND OY ULKOPOLIITTINEN INSTITUUTTI ETELÄ-SAVON ELY-KESKUS KESKINÄINEN VAKUUTUSYHTIÖ ELÄKE-FENNIA KUNTOUTUSKESKUS PETREA MAASEUTUVIRASTO MANNERHEIMIN LASTENSUOJELULIITTO PORIN KAUPUNKI RIKOSSEURAAMUSLAITOS SALON KAUPUNKI TAMPEREEN TE-TOIMISTO CIMO KANSAINVÄLISEN LIIKKUVUUDEN JA YHTEISTYÖN KESKUS JYVÄSKYLÄN AMMATTIKORKEAKOULU KEHITYSYHTEISTYÖN PALVELUKESKUS RY KEPA SOK UUDENMAAN VEROVIRASTO ÅBO AKADEMI ELISA OYJ INVALIDILIITTO RY METROPOLIA AMMATTIKORKEAKOULU METSÄNTUTKIMUSLAITOS

POHJOIS-KARJALAN MAAKUNTALIITTO STOCKMANN OYJ ABP SUOMEN PANKKI SVENSKA SOCIAL- OCH KOMMUNALHÖGSKOLAN TALOUSTUTKIMUS OY AKTIA PANKKI OYJ CISION FINLAND OY HÄMEEN ELY-KESKUS HÄMEENLINNAN KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KAINUUN MAAKUNTA-KUNTAYHTYMÄ KOUVOLAN KAUPUNKI LOGICA SUOMI OY NURMIJÄRVEN KUNTA POHJOLA VAKUUTUS OY SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE VALTION TALOUS- JA HENKILÖSTÖHALLINNON PALVELUKESKUS VEROHALLITUS VR-YHTYMÄ OY A-KLINIKKASÄÄTIÖ ETELÄ-POHJANMAAN ELY-KESKUS KIRKKONUMMEN KUNTA LAHDEN KAUPUNKI PLAN SUOMI SÄÄTIÖ POLIISIAMMATTIKORKEAKOULU PRICEWATERHOUSECOOPERS OY SATAKUNNAN ELY-KESKUS SUOMEN ITSENÄISYYDEN JUHLARAHASTO SITRA TURUN TE-TOIMISTO VARSINAIS-SUOMEN LIITTO VÄESTÖREKISTERIKESKUS AKAVA RY DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU (DIAK) ELINKEINOELÄMÄN KESKUSLIITTO ETERA - KESKINÄINEN ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ FINNAIR OYJ INNOLINK RESEARCH OY KPMG OY AB KULUTTAJATUTKIMUSKESKUS LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU ORION PHARMA OYJ OULUN SEUDUN TE-TOIMISTO PIRKANMAAN LIITTO POHJOIS-POHJANMAAN ELY-KESKUS RAUTARUUKKI OYJ SEURE HENKILÖSTÖPALVELUT OY SUOJELUPOLIISI TAMPEREEN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN AMMATTIKORKEAKOULU VARSINAIS-SUOMEN SAIRAANHOITOPIIRIN KUNTAYHTYMÄ DELOITTE OY ESPOON TE-TOIMISTO FINPRO RY HANDELSBANKEN HAUS KEHITTÄMISKESKUS OY HYVINKÄÄN KAUPUNKI KESKI-SUOMEN ELY-KESKUS KOKKOLAN KAUPUNKI LASTENSUOJELUN KESKUSLIITTO LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU LIIKENNEVIRASTO LOUNAIS-SUOMEN AVI METALLITYÖVÄEN TYÖTTÖMYYSKASSA NET EFFECT OY NOKIA SIEMENS NETWORKS PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS PATENTTI- JA REKISTERIHALLITUS PELASTAKAA LAPSET RY POHJOIS-KARJALAN ELY-KESKUS PORVOON KAUPUNKI PÄIJÄT-HÄMEEN SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON KUNTAYHTYMÄ RAMBOLL MANAGEMENT CONSULTING SAK - SUOMEN AMMATTILIITTOJEN KESKUSJÄRJESTÖ RY SEINÄJOEN KAUPUNKI SOSIAALI- JA TERVEYSALAN LUPA- JA VALVONTAVIRASTO VALVIRA TAMPEREEN AMMATILLINEN AIKUISKOULUTUSKESKUS ETELÄ-POHJANMAAN LIITTO FINAVIA OYJ FUJITSU SERVICES OY HAAGA-HELIA AMMATTIKORKEAKOULU HELSINGIN DIAKONISSALAITOS HELSINGIN OP PANKKI OYJ KESKUSRIKOSPOLIISI KIRKON ULKOMAANAPU LIEDON KUNTA LUOTTOKUNTA METSÄLIITTO MUSTASAAREN KUNTA OULUN YLIOPISTO PIETARSAAREN KAUPUNKI - STADEN JAKOBSTAD ROVANIEMEN KAUPUNKI SIPOON KUNTA TNS GALLUP OY TURUN KAUPPAKORKEAKOULU

Me tunnemme yhteiskuntaosaajien työelämän. Jos tarvitset tukea tai neuvoa, me palvelemme. Liity jäseneksi. www.yhteiskunta-ala.fi

3/2016 TIEDE

75


76 MINERVAN PÖLLÖ


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.