Pyörät buurisodassa

TeksTi risTo alanko

Pyöräilijät sotivat ensimmäisen kerran – aavikoilla ja kiskoilla

Danie Theron pyörineen, rungossa Mauser-kivääri. Tavallisiin vaatteisiin tuo sotilaallisuutta konekiväärien myötä muotiin tullut patruunavyö. B ritannia oli jo kauan hallinnut Afrikan eteläistä kärkeä ”Kapin koloniasta” käsin tungettuaan edelliset asukkaat, hollantilaisperäiset buurit kauemmaksi sisämaahan. Nämä olivat ensimmäisen buurisodan jälkeen (1881–1882) asettuneet itsenäisiin Oranjen vapaavaltion ja Transvaalin valtioihin. Kolmannen buurialueen, Natalin, britit olivat jo vallanneet. Kapmaassa aivan etelässä asui myös paljon buureja omissa yhteisöissään. Buurien alueilta sittemmin löytyneiden kulta- ja timanttiesiintymien perässä maahan tulvi väkeä Britannian imperiumin eri osista. Yhteentörmäys britten ja buurien välillä oli väistämätön, buurialueet eväsivät maahantulijoilta asumisoikeudet ja kansalaisuuden. Tämä antoi briteille erinomaisen tilaisuuden tuottaa maahan sotaväkeä suojelemaan kansalaisiaan. Toinen buurisota käytiin 1899–1902. Sota oli ensimmäinen nykyaikaisen teknologian sota, sen aikana opittiin monenlaista uutta ja myös hylkäämään vanhoja oppeja, jotka olivat syvään juurtuneet ammattiupseerien päähän. Höyryveturi, panssarijuna, savuton ruuti, konekivääri, piikkilanka, tähystysilmapallo, puhelin ja sähkölennätin olivat hienoa uutta sotatekniikkaa – samoin oli polkupyöräkin. Surullisen kuuluisat termit tulivat käyttöön: ampumahauta, poltetun maan taktiikka ja keskitysleiri. Jo ennen sotaa oli polkupyörä saapunut maahan voimalla. Australian jälkeen Etelä-Afrikka oli suurin amerikkalaisten ja englantilaisten pyörien tuoja, Kapmaassa oli jo omaakin valmistusta. Pyöriä oli pelkästään Johannesburgin kaupungissa n. 9000 kpl vuonna 1899. Etelä-Afrikan amatöörikilpapyöräilyliitto oli perustettu jo vuonna 1892. Kaupungeissa

Buurien kommando pyörineen. Brittien paikallisesti värvätyn “Rand Cyclists”- joukon miehiä, sekalainen valikoima pyöriä ja varusteita.

oli voimassa nopeusrajoitus ja pyöräilijöitä kiellettiin ajamasta jalkakäytävillä. Osa kaupunkien kaduista ja pääteistä oli päällystettyjä. Kokemusta pyörän käytöstä laajalla maaseudulla sekä tunnettuja paikallisia kilpapyöräilijöitä oli tulevan sodan molemmilla puolilla.

Brittien ja buurien ajatus sodasta oli aivan erilainen. Britit yrittivät valloittaa maan väellä ja voimalla käyttäen järjestäytynyttä armeijaa, ratsuväen ja jalkaväen yhteistoimintaa.

Buurien idea oli toinen: koko maa oli organisoitunut armeijaksi, vähän samaan tapaan kuin Sveitsi, mutta buurien sotavoima oli sissiarmeija. Käytäntö oli opeteltu jo paljon aikaisemmin afrikkalaisia heimoja vastaan käydyissä taisteluissa ja edellisessä sodassa brittejä vastaan. Jokainen mies toi sotaretkille mukanaan oman tutun metsästyskiväärinsä, kotoiset maan sävyiset vaatteensa, muonansa ja koetellun sitkeän hevosensa sekä myös polkupyörän. Ampumatarkkuutta koeteltiin kyläjuhlien yhteydessä ampumakilpailuissa ja metsästys toi tärkeää ruuan lisää. Hajallaan sijaitsevilta maatiloilta miehet kokoontuivat ”kommandoksi” (tästä on peräisin brittienkin käyttöön ottama nimitys), joka valitsi itselleen johtajat ja lähti suorittamaan tehtäväänsä. Maakunnittain toimintaa järjesti yksi ”kommandant”, muita upseereja ei ollut, ei arvomerkkejä eikä univormujakaan.

Kommando ei tehnyt rintamahyökkäyksiä eikä ratsurynnäköitä. Miehet osasivat maastoutua ja tehdä väijytyksiä. Kun vastustaja alkoi järjestäytyä vastaiskuun, alueen hyvin tuntevat buurit vetäytyivät, hajaantuivat ja ratsastivat tiehensä. Taistelutehtävissä käytettiin hevosia, tiedustelu- ja hävitysretkillä polkupyöriä.

Väijytyskahakoissa alunperin punaisiin kiiltävänappisiin univormuihin ja valkoisiin tropiikkikypäriin puettu brittiarmeija totesi nopeasti maastoutumisen arvon. Brittien perinteisten khaki-väristen kamppeiden sävy onkin eteläisen Afrikan aavikoiden perua.

Heti ensimmäisistä yhteenotoista alkaen pyöräilijöille tuli tärkeä rooli lähetteinä, molemmilla puolilla. Rintamaa ei ollut ja yhteyttä pidettiin partioiden ja kaukaisten tukikohtien välillä. Siviiliväestön joukossa liikkuvat pyöräilijät kuljettivat sanomia usein pyörän runkoputkiin piilotettuna ja pääsivät vastapuolen partioiden käsistä huomaamatta. Lähetit ajoivat usein öisin. Toiminta oli niin tunnettua, että se pääsi brittilehdistön pyörämainoksiin asti.

Tunnetuinta buurien puolen pyöräyksikköä, 108miehistä Wielrijders Rapportgangers Corpsia, johti lakimies ja tunnettu kilpapyöräilijä Danie Theron. Hän kokosi miehiä mm. lehti-ilmoituksilla! Joukkoon kuului mm. Transvaalin pyöräilymestari J. P. Jooste. Joukko partioi tiedustelemassa, välitti tietoja hajanaisten kommandojen välillä ja teki myös paljon itsenäisiä operaatioita tuhoten siltoja ja rautateitä sekä järjestäen väijytysiskuja kuormastoja vastaan. Theron itse sai surmansa syksyllä 1900 kohdattuaan yksinäisellä tiedusteluretkellä brittien ratsuosaston, jonka tukena olikin yllättäen tykistöä.

Aluksi britit jäivät alakynteen ja menettivät otteen laajaan maaseutuun. Buurit piirittivät useita kaupunkeja, mm. Mafekingiä, jonka 217 päivää kestänyttä puolustusta johti partioliikkeen perustajana myöhemmin tunnettu Robert Baden-Powell.

Sodan kehittyessä britit oppivat nopeasti, että polkupyörä antoi vastustajalle tärkeän edun. Pyörä oli äänetön ja vaati vähän huoltoa. Pyörästä jäi kyllä maastoon jälki, mutta paljon heikompi kuin hevosesta. Suurenkaan joukon liikkuminen ei nostattanut pölypilveä, josta ratsuväen liikkeet havaitsi jo kaukaa. Pyöriä oli paljon siviileillä, joiden joukkoon yksinäiset tiedustelijat ja lähetit sopeutuivat huomaamatta.

Niinpä päätettiin sotalailla takavarikoida polkupyörät ”epäluotettavilta” Kapmaan alueilta. Niitä kertyikin tuhansia. Monissa kaupungeissa oli pyö-

Uutta tekniikkaa: brittien viestimies vetää puhelinjohtoa pyörällä.

rien rekisteröinti pakollista, ajokielto kaupungin ulkopuolelle tai valottomalla pyörällä pimeällä, jopa täyskielto pyöräilylle.

Pyöräilijöiden armeija – ainakin osittain Tilannetta pelastamaan koottava brittien siirtoarmeija joutui sodan alkuvaiheessa kovan eteen. Englannista lähetetty sotaväki menetti tuhansia hevosia jo ennen maahan saapumista, ne kestivät huonosti pitkiä laivamatkoja. Hait seurasivat laivoja, suurin yhdeltä laivalta hävitetty määrä oli 219 hevosta. Perille päästyä oli rehun ja veden järjestäminen karussa maassa vaikea tehtävä, joskus hevosia jouduttiin lopettamaan joukoittain huollon puutteessa. Huoltoyhteydet olivat pitkiä ja vedenottopaikat harvassa. Alueen paremmin tuntevat buurit ilmestyivät ja katosivat miten tahtoivat, he tunsivat vesipaikat ja kaukaiset laitumet.

Polkupyörien käyttöön oli kyllä jo varauduttu armeijaa koottaessa. Kapmaan siirtokunnan johto oli jo kuukausia ennen yhteenottojen alkua tehnyt selvitystä teiden päällysteistä ja ajokunnosta. Tärkein hyvän pyöräreitin kriteeri oli: pääseekö läpi pyörältä nousematta.

Yksiköiden luetteloista ei selviä, paljonko armeijalla kaikkiaan oli pyörämiehiä. Monien jalkaväkiosastojen yhteyteen oli perustettu läheteiksi pyöräjoukkue, tavallisesti 30–80 miestä. Yli 100 miehen osastoja oli vain muutama. Yhden arvion mukaan 3% armeijasta liikkui pyörillä, se tarkoittaisi n. 13 000 miestä lähes puolen miljoonan miehen kokonaismäärästä. Arviointi on vaikeaa, sillä moni pyöräosastoksi nimetty ei todellisuudessa ollutkaan kokonaan pyörillä varustettu. Vastaavasti oli monia jalkaväen ja tykistön ”tavallisia” osastoja, jotka kuitenkin liikkuivat vasta maassa hankituilla tai takavarikoiduilla pyörillä. Tämän todistavat monet säilyneet valokuvatkin.

Suurin varsinainen pyöräyksikkö oli 1000-miehinen CIV, City Imperial Volunteers, lontoolaisia vapaaehtoisia. Tämän ja muidenkin vastaavien osastojen tärkein tehtävä oli yhteydenpito yhdellä tiellä pitkäksi venyvän kolonnan eri osien välillä ja myös tiedustelu sen edellä. Jalan marssivan osaston rinnalla edestakaisin ajelu oli lastenleikkiä.

Taistelun alkaessa laajaksi leviävällä rintamalla lähetit kuitenkin joutuivat maastoon ja kivikkoisilla poluilla ajaminen ei ollutkaan enää helppoa. Jopa 80–100 km päivämatkat olivat aivan tavallisia. Alkuasukkaiden polut ja rautateiden varsien huoltopolut olivat usein parhaat reitit. Piikkiset kasvit, mm. mimosat, tuottivat paljon harmia ja paksuimmat renkaat olivat kysyttyjä.

Näinkin varhain oli CIV:n pyörissä matkamittarit, joiden lukemat eivät useinkaan miellyttäneet epätarkkoihin karttoihin sokeasti uskovia komentajia. Muutamissa tapauksissa miehet ja hevoset ajettiin aivan näännyksiin uskottua kauempana oleviin tavoitteisiin pyrittäessä.

Varsinaisiin taisteluihin suoraan ajosta pyöräosastot joutuivat varsin harvoin, mutta nopeilla siirtymillä ja huomaamattomalla liikkumisella onnistuttiin järjestämään väijytyksiä ja nopeita vastaiskuja buurien kommandoja vastaan. Buurit laskivat välimatkoja ja varoaikoja jalkaväen ja ratsuväen liikkumisnopeuksien mukaan; pyörillä liikkuvat brittien iskuosastot pääsivät yllättämään heidät. Yksittäiset pyöräilijät joutuivat kyllä väijytyksiin ja usein pelastautuivat polkemalla karkuun minkä pääsivät. Nopeasti liikkuva pyörälähetti oli vaikea maali hyvillekin ampujille.

Puskapyöräilijät Paljon joukkoja koottiin myös siirtomaista, varsinkin Australiasta. Komentajat uskoivat ”takamaiden” ratsumiesten pärjäävän hyvin autioilla seuduilla, samoin kutsuttiin pyöräilijöitä ratsuväen polkupyöräjoukkueisiin. Maasto jonka he kohtasivat Afrikassa, ei oikeastaan poikennut kotimaasta, kuumaa, kuivaa, kivistä ja piikkistä.

Australialaisen “puskapyörän” kyydissä oli koko omaisuus. Jalkamiehellä oli vain peitekäärö ”Matilda”, mutta pyörälle mahtui muutakin.Satulan paikka verrattuna ”satulaputken” linjaan on aika erikoinen, kuormalle on tehty rungossa tilaa. Dursley-Pedersen sotapyörän taittomalli. Sotilaskäyttöön tarjotuissa pyörissä oli yleensä kivääriteline etuhaarukassa tai rungossa. Tällä soturilla on Lee-Metford-kivääri, oikein kaksinkertainen patruunavyö ja muutenkin buurisodan ajan univormu sivulta taitettua hattua myöten. Erään lähteen mukaan kuvassa poseeraa Mikael Pedersen itse, eli tämä olisikin mainoskuva.

Australiassa olikin runsaasti kokemusta polkupyöristä. 1890-luvulla maassa oli runsaasti vakiintuneita ”puskapyöräilijöitä” ja kaupungeissa oli jo liikenneruuhkiakin. Läntisessä Australiassa ajoivat postinkantajat jatkuvasti kaukaisten kaivoskaupunkien välillä ja harvaan asutulla maaseudulla (bush, puskassa) pyöräpolkuja oli tuhansia maileja.

Australian itäisellä rannikkoalueella oli muodostunut kokonainen vaeltavien maatyöläisten kansankerros. Tuhannet ihmiset kiertelivät maaseudun tiloilla sokeriruo’on korjuun, lampaiden keritsemisen ja muiden kausitöiden perässä pitkiä matkoja läpi autioiden seutujen. Maanteitä ei ollut, jalkaisin ja pyörällä pääsi polkuja, joiden varteen piti usein yöpyä. Suurin osa näistä vaeltajista liikkui polkupyörillä ja heillä oli mukanaan koko omaisuutensa. Pyöriä saapui maahan lähinnä Englannista ja Dunlop toimitti Australiaa varten erikseen valmistettuja kasvien piikkejä kestäviä Thorn Proof -renkaita.

Tunnetuin buurisodan australialaisista pyöräsotureista oli Arthur Richardson, joka oli mm. ajanut Australian keskiosan vedettömän Nullarborin autiomaan poikki, 2800 km 31 päivässä.

Kokeneet australialaiset olivatkin lähinnä huvittuneita tavatessaan Afrikassa englantilaisia joukkoja, joilla oli tavallisia lokasuojilla ja jarruilla varustettuja raskaita katupyöriä. Puskapyörät olivat paljon kevyempiä ja helpompia huoltaa, ilman turhia osia.

Pyöräkalustoa oli englantilaisilla kuitenkin monenlaista. Myöhemmin tunnettu Dursley-Pedersen toimitti omia ”riippumattosatulalla” varustettuja pyöriään, osan vieläpä kokoontaittuvalla rungolla. Pedersen-pyörää arvostettiin mukavana ajettavana kivikkoisilla seuduilla. Taitettava Pedersen soveltuikin erinomaisesti maastoon, vaikeimmissa paikoissa pyörän ottaminen kantoon ja matkan jatkaminen jalkamarssina kävi äkkiä. Pyörä oli myös kevyt kantaa, yhden lähteen mukaan vain 15 paunaa eli n. 7 kg, mitä voi kyllä epäillä sen aikaisesta laitteesta. Runko oli koottu ohuista putkista ristikkorakenteena ja vanteet olivat puuta, mutta silti... mainosta kuitenkin.

Monissa ajan valokuvissa briteillä ja myös buureilla on kilpapyörän tuntuisia, käyrätankoisia, kiinteävetoisia ja jarruttomia ”club racereita”. Kevyet pyörämallit jaettiin hitaampien joukkojen edellä liikkuville tiedusteluosastoille.

Polkupyörät nousevat kiskoille

Brittiarmeija valtasi vähitellen buurien kaupungit ja tukeutui edetessään rautateihin. Syntyi uusi ase, panssarijuna. Jokaisen aseman, huoltopisteen ja sillan lähelle piti perustaa varustettu tukikohta sissien iskujen varalta. Näin kehittyi blockhouse -järjestelmä: alunperin rautateiden vesisäiliöiksi aiotuista aaltopeltilieriöistä koottiin hiekkasäkeillä ja tiilillä vuorattuja puolustustorneja tärkeisiin kohteisiin, lopulta yli 8000 kappaletta laajan maan rautateiden varsille. Tornit olivat tavallisesti näköetäisyydellä toisistaan ja niiden ympäristöön viritettiin piikkilankaa ja ansalankoja. Ajan mittaan piikkilanka-aitoja vedettiin rautateiden ympäristöön kilometrien päähän estämään maastossa ratsain liikkuvien buurien toimia.

Höyryjunan savun ja metelin erottaa kilometrien päästä, eivätkä kyydissä olijat kuule veturin melun yli mitään ympäristöstään. Junat olivat varsin haavoittuvia yksiköitä, koska sissiosastot rikkoivat ratoja ja asensivat kiskojen alle räjähdyspanoksia junia odottamaan. Niinpä etsittiin keinoa, miten voitaisiin pitää yhteyttä tornitukikohtien välillä ja partioida pitkiä rataosuuksia ääneti ja nopeasti. Kapkaupungissa Springbuk-merkillä polkupyöriä valmistanut Donald Menzies & Co -pyörätehdas alkoi kokeilla rautatiepyöriä.

Ensimmäinen koemalli tehtiin yhdistämällä kaksi neljän miehen poljettavaa pitkää runkoa kahdeksan miehen nelipyöräiseksi resiinaksi. Vanteisin lisättiin teräslevystä sivulaipat, joiden avulla pyörä pysyi tukevasti kiskoilla ohjaamatta. Samalla saatiin vanteille lisäjäykkyyttä. Alunperin pyörässä oli umpikumirenkaat, koska rautatiekiskot saattoivat olla päivisin polttavan kuumia ja pelättiin ilmarenkaiden räjähtävän. Kääntyvää etuhaarukkaa ei tarvittu, se olisi tuottanut

Rautatiepyörien protoversiot koeajossa. Rautatiepartiot potretissa Pretorian ratapihalla.

vain ongelmia rautatien vaihteissa. Kuitenkin kaikilla polkijoilla oli tukenaan ohjaustanko. Sotilaat tietysti huomasivat heti että ohjaaminen oli tarpeetonta ja kaikki miehet pystyisivät ampumaan kiväärillä vauhdissa resiinan päältä.

Ajokunnossa tämä 3-metrinen hirviö painoi 120 kiloa, kumpaakin takapyörää polki siis 4 miestä, tandemeista tutun ketjuvälityksen kautta. Välityssuhde oli 84 tuumaa, jarruja ei ollut ja ketjuveto oli kiinteä ilman vapaanapoja. Tämä ensimmäinen koepyörä pääsi kokeissa vain n. 30 km/h vauhtiin, joten oli pakko vaihtaa alle ilmarenkaat. Myös teräslevykiekkoja kokeiltiin, mutta hylättiin sietämättömän melun takia, vaikka huippunopeus olikin hivenen parempi kuin ilmarenkailla.

Vaikka välitys oli raskas, se ei haitannut rautatien hyvin loivissa nousuissa. Lähdössä ja pienillä nopeuksilla kulkuvastus oli pieni ja pyörä kiihtyi helposti. Varsin pian huomattiin kiinteästä vedosta olevan muutakin hyötyä. Vaikka pyörän voi nostaa pois radalta ja kääntääkin varsin kätevästi, oli nopeampi jarruttaa taaksepäin pidättäen polkimista ja sitten peruuttaa kääntämättä, takaperin polkien.

Menzies siirtyi sitten tuotantoversioihin, jotka koottiin normaalin polkupyörien runkotuotannon tyyliin, juotetuin liitoksin polkupyöräputkesta. Rungot olivat täysin jäykkiä ilman mitään haarukoita. Sekä 8- että 2-paikkaisia resiinoita tehtiin, määristä ei ole tarkkaa tietoa. 2-paikkaisia on tehty ehkä parikymmentä, niitä jaettiin mm. panssarijuniin tiedustelijoille. Muutamat ”kaksikot” varustettiin upouudella Maxim-konekiväärillä, niillä partioitiin Kapkaupungin lähistön rataosuuksilla.

Kokeissa kaksimiehinen versio saavutti kahden kokeneen kilpapyöräilijän (Don Menzies itse ja Kapkaupungin mestari J.G. Rose) voimin 30 mph eli n. 48 km/h nopeuden, todellinen matkanopeus molemmilla malleilla oli luokkaa 30 km/h. Khakin väriseksi maalattuna ja samoin armeijan kamppeisiin pukeutuneiden polkijoiden voimin ne olivat karussa autiomaassa melkein huomaamattomia ja äänettömiä kulkuvälineitä.

Kuka voitti?

Lähes 500 000 britin ja lopultakin vain n. 65 000 miehen buuriarmeijan välisen sodan lopullisia voittajia olivat piikkilanka ja nälkä. Britit onnistuivat lannistamaan tavoittamattoman sissiarmeijan tuhoamalla kaikki buurien tukikohdiksi kelpaavat maatilat ja siirtämällä kaikki asukkaat keskitysleireille, jopa osittain maasta poiskin. Tässä operaatiossa kuoli paljon vangittuja siviilejä ruoan niukkuuden takia. Poltetun maan taktiikka muutti monet maatilat lopullisesti elinkelvottomiksi, joten sodan jälkeen vapautetuilla buureilla ei enää ollut paluuta entisille asuinsijoilleen.

Maa lohkottiin yli 5000 km mittaisella piikkilanka-aitaverkostolla kaistoiksi, joilla järjestettiin säännöllisiä ”ajojahteja” ja sissit saatiin lopuksi saarretuksi osasto kerrallaan. Viimeiset kommandot antautuivat 1902 ja maa järjestettiin lopulta osaksi brittien imperiumia, Etelä-Afrikan tasavallaksi.

Polkupyörä oli osoittanut mahdollisuutensa sotatoimissa, vaikka taistelu pyörän selässä olikin jo ideana hylätty. Siirtymillä ja väijytyksien valmistelussa se oli parhaimmillaan. Pyörä oli tavallaan voittanut pysyvän paikan armeijassa, vaikka sotilaat eivät olleet hevosiaan hylänneetkään. Taktiikassa oli saatu tärkeää kokemusta ja kaikkien maiden armeijat alkovat varustaa polkupyöräjoukkoja.

Lähteet: J.Fitzpatrick: The Bicycle in Wartime, Brassey’s Inc 1998. ISBN 1-57488-157-4. M.Caidin, J.Barbree: Bicycles in War. Hawthorn Books Inc 1974. ISBN 0-8015-0614-X http://history-net.com/Start/Boer_War/Danie_Theron/danie_ theron.html www.pedersen-bike.dk/history.htm