Bismarck Berliinissä

Suomalaiset ovat ottaneet osaa olympialaisten pyöräkilpailuihin monet kerrat aina Tukholman kisoista 1912 lähtien. Vaikka kultaa ei ole satanut niin paljon kuin toisessa pohjalaislajissa painissa, pyöräilyn perinne ja arvostus alueella on säilynyt.

TeksTi ja kuvaT Markku LahTinen

Olin Kälviällä ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Siellä pyöräretkueemme ohjattiin tutustumaan Maunumäen pyörähuoltoon, oli kuulemma perinteinen ja asiantunteva kauppa. Kiiltelevien hiilikuiturunkojen ja säihkyvien tekstiilien lomasta liikkeen seinältä huomasin pilkistelevän myös vanhan ja kulahtaneen näköisen alkeellisen kilpapyörän: sillä oli tiemmä otettu osaa olympialaisten maantiekilpailuun ennen sotia.

Tänä kesänä tulin Kälviälle uudestaan tämän pyörän historiaa selvittämään. Kauppias Eero Maunumäki löytyy kaupan kellarista huoltamasta pyöriä. Näppärin ottein hän voitelee ja testailee pyöriä, tervehtii ja sanoo kyllä muistavansa minut, kun otan asiani puheeksi. Kiireensä jättäen kauppias nousee portaat kauppaan, jonka katosta roikkuu edelleen sama paljon käytön laikuttama pyörä. Peli otetaan alas tutkittavaksi. Kauppias sanoo sen olevan aivan ajokunnossa ja ruosteeton. Kumeihin vain pumpataan vähän ilmaa kuvausta varten.

Maunumäki esittelee pyörää hyvillään, myhäillen. Asiantuntemustaan vahvistaakseen hän pukee päähänsä ikivanhan nahkakypärän. Kälviällä on pyöräilykulttuuri säilynyt sukupolvelta toiselle, niin tavat kuin tavaratkin. Missä meillä muualla olisi olympiapyöriä nähtävillä?

“Tällä pyörällä or Porko ajoi Berliinin olympiakisoissa 1936 maantiekilpailun”, Maunumäki sanoo asetellessaan pyörää aitan seinustalle kuvattavaksi.

Puuvantein

Maantiepyörä on saksalaista valmistetta, merkiltään Bismarck. Pyörän tunnistaa heti täysiveriseksi kilpapyöräksi, vaikka mitat poikkeavatkin tämän päivän malleista. Akseliväli on nykyistä pitempi ja satulaputki loivempi. Etuhaarukka on pitkä ja käyrä. Näitä ominaisuuksia tarvittiin siihen aikaan, kun tiet olivat soraa ja pyörät terästä. Tällaiset pyörät pysyivät suunnassa ja joustivat kuoppaisellakin pinnalla.

Etumerkkiä koristaa hattupäisen miehen muotokuva. Kermanväriseen runkoon on kiinnitetty sininen merkki, joka lupaa takuun putkille, kestolaakereille ja kovajuotoksille.

Pyörässä on siistit ja suorat puuvanteet. Kiekot on kiinnitetty siipimuttereilla. Takakiekossa on rattaat molemmin puolin maaston mukaan, toisella puolen 16 piikkiä, toisella puolen 14. Eturattaassa on 44 piikkiä. Keskiö on vielä Fauber-mallinen, vaikka kiilakeskiöt olivat tähän aikaan kilpapyörissä jo yleistyneet.

“Porko ei luottanut vaihteisiin. Hän antoi melkoisen tasoituksen toisille ajamalla kiinteillä välityksillä koko kisan”, Maunumäki kertoo Porkon pohjalaisluonteesta.

Tuubirenkaita on vaihdettu tarpeen mukaan, ja ne ovat aivan ajokunnossa. Muutoin osat näyttävät alkuperäisiltä. Satula on paljon ajettu ruskea Brooks, kapeaa mallia. Sarvet ovat ratamalliset, eikä niillä ole juuri voinut ajaa kuin ala-asennossa. Kädensijoissa on rispaantuneet, kermanväriset tankonauhat.

Jarrut ovat sivuvetoiset ja merkiltään FUG. Runkoon on kiinnitetty Zefalin pumppu. Fauber-keskiön poljinkampiin on kiinnitetty häkkipolkimet.

Bismarck

Saksan pyöräteollisuus käynnistettiin 1890-luvulla, sitä ennen pyörät tuotiin Englannista. Fahrradwerke Bismarck GmbH merkittiin kaupparekisteriin v. 1896. Valtakunnankansleri Otto von Bismarck antoi henkilökohtaisesti luvan käyttää nimeään. Tuotanto aloitettiin Bergerho ssa Kölnin pohjoispuolella kolmen hampurilaisen kauppiaan rahoituksella. Vuoteen 1911 mennessä oli valmistettu jo 100 000 polkupyörää, vaikka pyöräteollisuus kärsi hintatason voimakkaasta laskusta.

Bismarck oli innovatiivinen pyörätehdas, jonka nimiin tehtiin useita patentteja ja joka voitti paljon mitaleita messuilla. Näin syntyi mm. poljinjarru vuonna 1902. 1930-luvulla kehitettiin kaksivaihteinen maastopyörä, jossa vaihde oli rakennettu keskiöön. Siitä tuli myyntimenestys. Myös kilpapyöriä alettiin rakentaa,

ja merkille tuli useita kansallisia ja kansainvälisiä voittoja, myös steher-ajoissa. Bismarck perusti lopulta myös oman kilpa-ajotallin, joka saavutti suurimmat menestyksensä sotien jälkeen 1950-luvun alussa.

Materiaalipulan takia tuotanto oli vaikeuksissa sotien jälkeen, mutta yhtiön miljoonas pyörä valmistui kuitenkin 1948. Muut kulkuvälineet alkoivat valloittaa markkinoita, ja Bismarckin tehtaat ajautuivat konkurssiin v. 1957. Samalla nimellä valmistettiin kuitenkin pyöriä vielä 1990-luvulle asti Bielefeldissä.

Thor Porko Berliinissä

or Porko oli syntynyt Alavetelissä 7.6.1905, ja hän ajoi Kälviän Tarmon ja GIF:n paidassa useita Suomen mestaruuksia 1930-luvulla. Hän alkoi menestyä kilpailuissa 1920-luvun puolivälin jälkeen ja teki ensimmäisen Suomen ennätyksen v. 1928. Näinä vuosina hän kilpaili kiivaasti ykköspaikoista Raul Hellbergin kanssa, jonka voitti ensimmäisen kerran SM-kisojen maantieajossa vuonna 1930. Porko kuoli Kokkolassa 71-vuotiaana v. 1977.

Porko nimettiin Berliinin olympiakisoihin maamme edustajaksi maantieajoon ja 1000 metrin aika-ajoon, tosin vasta aivan viime tingassa. Maantieajoon osallistui myös toinen suomalainen, Tauno Lindgren Helsingistä.

Maantieajo, joka oli pituudeltaan 100 kilometriä, ajettiin Berliinin kisoissa ensi kertaa massalähtönä. Startti oli aamukahdeksalta, ja lähtö ja maali sijaitsivat Avusin moottoriradalla. Reitti oli yksinkertainen lenkki melko tasaisessa maastossa, eikä irtiottoja saatu syntymään. Maantie tosin oli välillä upottavaa hiekkaa, toisinaan poljettua soratietä, mukulakiviä tai hienointa asfalttia. Reitti oli monin paikoin hyvin kapea, minkä vuoksi sattui muutamia kolareita, jotka pienensivät pääjoukkoa.

Useat kilpailijat käyttivät uusia kolmivaihteisia pyöriä, jotka olivat monille outoja. Erityisesti perulaiset törmäilivät kokemattomuuttaan vaihdepyörillään aiheuttaen yhden suurehkon kolarin. Porko oli vanhan liiton miehiä ja ajoi kiinteällä välityksellä, joka oli vielä aika alhainen. Se ei tiennyt hyvää loppusuoran rutistukseen. Porkon pyörä oli myös kolme–neljä kiloa suurten pyöräilymaiden edustajien

Mestaripyöräilijä Thor Porko pokaalit sylissään.

pyöriä painavampi. Suomessa ei tuolloin pyöräilyä arvostettu niin paljon, että olympiaedustajille olisi hankittu ajanmukaiset koneet. “Tuntui kuin olisi pitänyt antaa etua kilpailijoille, kun sai polkea tuollaista 12 kilon pyörää”, muisteli Porko myöhemmin.

Loppukirissä ajoi noin 40 pyöräilijää. Voitosta taistellut Porko joutui loppurynnistyksen aikana liiaksi keskeen ja oli suistua nurin kolarissa puoli kilometriä ennen maalia. Hän joutui kiertämään kaatuneet ja menetti pelin hyvistä asemista. Ranskalaiset säntäsivät kaksoivoittoon. Robert Charpentier voitti Guy Lapébien pyöränmitalla. Porko oli mukana pääjoukon kirissä, mutta hän ajautui loppusuoralla päällysteen ulkopuolelle nurmikolle ja putosi terävimmästä kärjestä. Hänen aikaeronsa voittajaan oli 5 sekuntia, ja hän oli viimeinen, jolle saatiin selkeä sijoitus, 16. sija. Saksalaisilla maalituomareilla oli vaikeuksia selvittää maaliintulojärjestystä, ja suurin osa pääjoukosta merkittiin samalle sijanumerolle. Vielä juuri ennen maaliviivaa sattui suuri kolari, minkä vuoksi parikymmentä ajajaa ei päässyt maaliin asti.

Maunumäki nostaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaan polkupyörän takaisin katonrajaan, missä muuten roikkui pari muutakin helmeä, joihin lupaan palata myöhemmin tutustumaan. Asiakkaat taitavat kyllä olla enemmän innoissaan niistä uudemmista pyöristä, joita liikkeessä löytyy ainakin kolmessa kerroksessa.

Bismarck voisi Maunumäenkin mielestä olla hieman paremminkin näkyvillä, sillä niin komea todiste paikallisesta pyöräilykulttuurista se on. Mutta myynnin edistämisen vuoksi pitää näyteikkunoihin saada myytäviä pyöriä. Eikä auringonpaiste olekaan hyväksi museoesineille.