Huolella hoidetut pyörät

Kutsun kahta perheeni hallussa ollutta naisten Crescent-pyörää ”sisar-pyöriksi”. Pyörät on hankkinut Heikki Karjalainen kahdelle tyttärelleen Valkeakoskella ilmeisesti vuosina 1962 ja 1967. Pyörät on ostettu silloin, kun tytöt olivat kasvaneet niin, että pystyivät tällaista pyörää ajamaan. Polkupyörät olivat Heikille (synt. 1921) tärkeitä, ja siksi pyörän ostoa edelsi tarkka pyörien vertailu ja tutkiminen. Ruotsalainen hyvä laatu vei muista voiton.

Heikki oli käsistään kätevä ammattimies. Poikasena hän oli kiinnostunut tekniikasta – jo varhain olivat eri laitteet ja niiden korjaus (tai purku ja rakentelu) olleet mieluista ajankulua.

Heikin isoisä oli jo varhain hankkinut kunnollisen polkupyörän Englannista ja sitten valokuvauttanut itsensä polkupyörän kanssa talonsa pihassa. Isoisä hankki myös lapsilleen polkupyörät. Näiden pyörien korjaukseen ja huoltoon osallistuivat myös lapsenlapset. Isossa talossa kun oli jatkuvasti erilaista työtä, ja työtä riitti kaikille niille, jotka kynnelle kykenivät.

Kansakoulun jälkeen Heikki jatkoi ammattikoulussa ja valmistui sähkömieheksi. Silloisessa ammattikoulussa kaikilla oli myös työharjoittelua sekä teknisiä opintoja esimerkiksi työkalun valmistusta, moottoreiden rakenteiden tuntemusta sekä korjausta.

Sota alkaa

Talvisodan alkaessa Heikki (16-vuotiaana) meni vapaaehtoisena sotaan isänsä allekirjoitettua suostumuksensa. Heikin sijoituspaikka oli hävittäjälentolaivue, missä toimivat myös Joppe Karhunen ja Illu Juutilainen. Tosin lentäjien korsut olivat erillään asemiesten, mekaanikkojen ja näiden apulaisten korsuista. Samalla kentällä kuitenkin oltiin ja koneiden ääressä tavattiin. Ensimmäisenä työnä olivat kentän sähkö- ja puhelinlinjojen veto sekä kentällä olleiden sotilaspyörien huoltotyöt. Tehtävät jatkuivat hävittäjäkoneiden huoltotöinä ja sotavuosien jatkuessa erikoistumisena asehuoltoon ja kouluttautumisena asesepäksi. Myös radioyhteydet ja sähkölinjat, niiden laitteet, olivat huoltolistoilla. Asemasodan aikana oli aikaa lukea oppikirjoja ja aloittaa keskikoulun kurssit.

Sodan aikana Heikki oli eri paikkakunnilla ryhmänsä mukana ja sodan jälkeen pääsi ensin töihin Yhtyneille Paperitehtaille ja sieltä Helsingin teknilliseen opistoon, josta valmistui insinööriksi. Sodan alussa ilmavoimilla ei ollut kaikin osin kunnon työkaluja. Siksi Heikin isä hankki työkaluja, joita lähetti pojalleen rintamalle. Työkaluista tulikin Heikille se kaiken tärkein asia: hyvillä työkaluilla kun sai aikaan vaikka mitä. Rauhan aikana Heikillä oli aina työkalupakit ja jonkinlainen auto, jota hän itse huolsi (purki, kunnosti ja rakensi). Kaikki kodin laitteet olivat huoltolistalla, johon merkittiin hankinnat, huoltotyöt ja varaosat. Näin myös perheen polkupyörät huollettiin kaksi kertaa vuodessa, ja isompaan huoltoon kuului myös pyörän purku osiinsa ja kaikkien osien tarkastelu ja rasvaus (mukaan lukien siis esimerkiksi keskiöt ja polkimet yms).

Koska työ vei kellarissa monta iltaa ja tuntikausia, niin tehtäväni oli viedä työmiehelle kahvia ja evästä. Heikin syödessä istuin ja katselin purettua polkupyörää ja huolellisesti eri hyllyille asetettuja osia. Tuntikausia saatoin katsella Heikin työskentelyä, joka päättyi yleensä pinnojen sopivaan kiristykseen eli pyörivän pyörän tasapainon tarkasteluun (pyörän ollessa ylösalaisin satulan ja ohjauspyörän varassa).

Heikki oli tarkkana, että polkupyörät tuotiin aina käytön jälkeen kellariin. Kellarissa oli aina lämpöasteita, joten pyörät säilytettiin kuivassa tilassa.

Pyörä pelastui varkailta

Käytimme pyöriä mielestämme aika paljon. Niitä piti käyttää huolellisesti, jotta ne eivät rikkoontuneet tai raapiintuneet. Vanhempi sisareni ajoi ystäviensä kanssa koulun päätteeksi Valkeakoskelta Pälkäneen ja Kangasalan kautta takaisin Valkeakoskelle. Siinä heillä meni monta tuntia. Polkupyöriä käytettiin koulumatkoilla ja retkeiltäessä. Pihalla ajettiin taitoajoa eli rakennettiin kilpareitti mm. lankkuja, joiden päältä piti ajaa, ja kieriä käännöksiä. Voittaja oli se, joka pääsi reitin läpi ilman että piti laskea jalkaa maahan. Polkupyörät otettiin mukaan kun lähdettiin opiskelemaan Turkuun.

TeksTi irMa koskiMies kuva kaLevi Lepo

Turussa sisareni pyörä varastettiin. Itsepäisenä ihmisenä hän kulki sitä etsien ja päätyi Linnankadun päähän – siis satamaan, josta hän löysikin pyöränsä, joka oli kettingillä sidottu yhteen noin kymmenen muun pyörän kanssa. Reippaana hän päätti odotella risteilylaivan lähtöä. Kun ”iso mies” tuli avaamaan kettingin lukkoa, hän oli sanonut, että tämä pyörä on hänen ja hän vie sen mukanaan. Ja jos niin ei käy, niin hän huutaa niin, että kaikkialle kuuluu, että täällä on varas. Uhkaavasti käyttäytynyt mies antoi pyörän hänelle, koska lähellä olivat laivan lastausta ohjanneet miehet. Kun sisareni sai pyöränsä matkan päähän, hän meni ilmoittamaan lastausmiehille, että kutsuisivat poliisin paikalle, kun hänen pyöränsä oli ollut varastettu ja ilmeisesti muutkin ”tuon miehen” kanssa laivaan tulevat pyörät ovat varastettuja. Tässä varkaudessa oli Crescent-pyörän toinen pyörä vaurioitunut niin, että alkuperäisen tilalle piti ostaa uusi pyörä. Muutoin pyörien osien pitäisi olla alkuperäisiä – ehkä venttiilejä lukuun ottamatta. Venttiilejä lienee vaihdettu uudemman mallisiin.

Vasta 1980-luvun lopussa ostin itselleni uuden pyörän, joka oli kolmivaihteinen Crescent. Tällöin vanhempi pyörä palautui Valkeakoskelle kotitalon kellariin, missä Heikki sitä viimeisiin vuosiinsa asti huolsi. Sota-ajan eläneet eivät halunneet heittää pois hyviä tavaroita (tässä tapauksessa siis pyörää), sillä ”koskaan ei tiedä, mikä huono aika on edessä” ja sitä paitsi ”silloin ennen tehtiin hyvää tavaraa, joka kestää ja jota voi helposti huoltaa”. Vastaavasti palautui sisareni pyörä kotikellariin. Pyöriä käytettiin vielä kesälomaretkillä, kun ajettiin esimerkiksi Sääksmäelle Rapolan harjun maisemia ihailemaan.

Ranskalainen kirjeenvaihtokaverinikin tuli käymään Suomessa ja sai ajettavakseen minun polkupyöräni. Tarkoitus oli ajaa Sääksmäelle vanhaa kirkkoa ja Visavuoren museota katsomaan. Kun yhteinen kielemme oli huono englanti, niin en tajunnut, että vaikka kirjekaveri oli Ranskassa paljon pyöräillyt, hän ei ollut koskaan ajanut polkupyörää, jossa oli jalkajarrut. Yllättävää kyllä hän onnistui ”ilman jarruja” ajamaan Valkeakosken kaupungin halki, mutta menetti lopulta pyörän hallinnan, kun olisi pitänyt pysäyttää äkkiarvaamatta. Hän osui seisahtuneeseen autoon, ja palasimme pyöriä taluttaen takaisin kotipihalle, jossa opeteltiin jalkajarrun käyttöä.

Crescent-polkupyörät on keväällä 2013 lahjoitettu Mobilian Autokylän kokoelmiin: ne ovat kauden näyttelyssä esillä. Kuvan sisarukset, näyttelyvieraat, eivät ole Karjalaisia ja ovat pari sukupolvea heitä nuorempiakin. Toinen toistaan upeampien pyörien Torpedo-takanavoissa ovat kirjaimet C (valmistettu 1960) ja H (1965). Artikkelin kirjoittaja Irma Koskimies on edesmenneen Heikki Karjalaisen nuorempi tytär.