Nainen ja retrokilpuri

Hyvän mielen humalaa Nainen ja retrokilpuri

TeksTi: johanna eskoLa-råberg kuvaT: saMi saasTaMoinen

Kapea, kova satula. Pehmusteet ajohousujen haaravälissä. Kädet nojaavat kippurasarviin ja pyörää poljetaan hampaat irvessä – tosissaan ja kovaa. Eivät lepata hameenhelmat kevättuulessa, ei näy lempeää maalaisromantiikkaa muutoinkaan. Mikä saa naisen nousemaan retrokilpurin satulaan?

Uuden alku

Tapaan Miian Retrokilpurit 2013 -tapahtumassa Vaasassa. Nainen jutustelee sujuvasti äijäporukassa, eikä istahda kapearenkaisen kilpapolkupyörän satulaan ensimmäistä kertaa. Kaksi vuotta sitten Miia osallistui huoltojoukkoina puolisonsa Petrin mukana Italian L´Eroica -tapahtumaan. ”Siellä se mun herääminen tapahtui”, hän muistelee. Toki pyöräily 30-luvun Husqvarnalla oli kuulunut elämään jo aiemmin. Sellaisena city llarointina. Toscanan maisemissa, tuhatpäisien osallistujamassojen huumassa homma avautui hänelle kuitenkin uudella tavalla. Vintage-kirppiksiä, entisajan pyöräilyasusteiden ostamista, rentoja ja kivoja ihmisiä – siis paljon muutakin kuin pelkää tiukkapipoista polkemista.

Pyöräilyretroa

Ajopelien osalta retroina pidetään kilpapyöriä, joilla on ikää vähintään kaksikymmentäviisi vuotta. Lajille omistautuneet keskustelevat sujuvasti pyörien erityislaatuisista teräsrungoista, vaihdevivuista viistoputkessa ja jarruvaijereiden sijoittumisesta. Vähemmän asiasta tietävä onnistuu tunnistamaan jotakuinkin kippurasarvet ja häkkipolkimet – sellaiset kotelolliset polkimet, joista jalka ei ajossa lipsu karkuun. Tässä lajissa vanhuudesta on etua, sitä juuri arvostetaan. Usein pyöräyksilöillä on uniikki tarinansa siitä, miten ovat päätyneet omistajansa huostaan ja sellaiseksi, kun nyt ovat. ”Meidän Petri on ollut aina sellainen romumagneetti”, Miia toteaa. Miian nykyinen ajopyörä ei kuitenkaan ole roskalavalöytöjä. Sellaisiakin kuulemma jotkut onnekkaat ja tarkkasilmäiset ovat tehneet.

Pyörät ja niiden osat vaihtavat sujuvasti omistajaa ajotapahtumien yhteydessä – niin täällä Vaasassakin. Tapahtuman keskuspaikkana toimivan Vaasan Auto- ja Moottorimuseon pihamaa palvelee myös rompetorina niin ennen ajoja kuin sen jälkeenkin. Tavara siirtyy käsistä toisiin ja jutustelua niiden ympäriltä riittää. Ja se kuuluukin asiaan. Kehuissa ei näissä piireissä säästellä.

Miia ihailee entisaikoina valmistettujen ajoneuvojen, huonekalujen ja vaatteiden esteettistä kauneutta ja käyttökestävyyttä. ”Ne yksinkertaisesti vaan on niin mageita”, Miia toteaa. Perhettä palvelee uskollisesti ja vankkumattomalla sitkeydellä kaksi 60-luvun Amazonia. Toinen on henkilöauto, toinen farmarimallia. Kirppiksiltä tehdään löytöjä kodin sisustamiseen ja vaatetukseen. ”Ja kyllä sillä on merkitystä, millaisissa kuteissa pyörän päälle istahtaa”, vakuuttaa Miia. ”Joskus huomasin, että asua voi säätää vaikka kynsilakkaan sointuvaksi. Mikäs sitä estää!” Persoona ja mielikuvitus saavat näkyä. Se tässä harrastuksessa onkin hienoa. Merinovilla on ehdoton asumateriaali kesälläkin – viileä tai lämmin tilanteen mukaan. ”Se on siis

Retrokilpurit 2013 -tapahtuman yhteispotretti Vaasan Strömsössä 25.5.2013.

mitä mainioin”, jatkaa Miia. Sellaiset persoonallisin harsimispaikkauksin koristellut paita ja polvipöksyt naisella on yllään nytkin. Ja edellisellä ajoreissulla auringossa kärähtänyttä ihoa suojaa Miian uusin keksintö – miesten nilkkasukista sopiviksi leikatut käsivarsien suojat.

Ajamisen huumaa

Tapahtuma-ajojen pituudet ovat 30–100 kilometriä, ollaan sitten täällä kotimaassa tai eteläisemmässä Euroopassa. Ranskassa ja Italiassa suuret maastoerot lisäävät haastetta pyöräilyyn. Siellä tunnetuimmatkin tykkireidet joutuvat koville. Pohjanmaan lakeuksilla ajelu tuntuu selvästi leppoisammalta.

Miten miesten vauhdissa pysyy mukana, kun sitten on sen varsinaisen ajamisen aika? ”Jengi ei todellakaan ole tiukkapipoista eikä ajaminen suoritushakuista”, Miia todistaa. Matka taittuu suurimman osaa samaan tahtiin, ryhmänä. Pientä leikkimielistä kilpailuhenkeä tosin välillä on ilmassa. Silloin joku vähän nykäisee ja yrittää tehdä pientä irtiottopolkaisua muista. Se on sellaista kokeilua, mihin oma ajokki ja kunto yltävät.

Kilpapyörien kiihtyvyys muihin pyöriin verrattuna on yllättänyt Miian. ”Kolmenkymmenen kilometrin tuntinopeus on jo ihan huikeaa”, hän hehkuttaa. Vaaran paikkoja tulee lähinnä kohdattaessa muuta liikennettä. Pyöräilijöiden keskinäinen merkkikieli auttaa kommunikointia vauhdissakin. Käsikoodeja käytetään tarvittaessa ja ajamisen turvallisuudesta huolehditaan yhteistuumin.

Pyöräilyssä on Miian mielestä ainutlaatuista se, että pääsee omalla voimalla eteenpäin. ”Sitten vielä ne kaikki maisemat, happi ja tuoksut – kaikille aisteille löytyy havainnoimista”, Miia muistuttaa. Sopiva rytmitys on oleellista matkanteon miellyttävyyden ja jaksamisen kannalta. Välitankkauksia tarvitaan. Isommalla joukolla ajettaessa jo etukäteen sovitut taukoetapit toimivat lisäksi tarpeellisina porukan kokoajina. Yhdessähän sitä matkaa taitetaan.

Miia, Petri ja ajamisen huumaa.

Kädet rasvassa

Teknisten vikojen varalta myös Vaasan ajoja seuraa huoltoauto. Yleisin haaveri matkalla taitaa olla pyöränkumin puhkeaminen, mutta siitäkin selvitään yhteishengellä. Viime vuonna rikkoutuneen kumin paikkaamista pysähtyi kuuleman mukaan varmistelemaan koko porukka. Renkaanvaihto sujui leppoisalla meiningillä ilman pysähdyssekuntien mittaamista.

Nykyään Miiakaan ei enää hätkähdä, jos kumi rikkoutuu kesken matkanteon. Hän pitää lähtökohtana sitä, että osaa itse huoltaa ja säätää pyöräänsä. ”Jos on yksin ajamassa ja menee vaikka tuubi, täytyyhän se osata korjata”, Miia perustelee. ”Käytiin Petrin kanssa yksien kundien vajalla opissa. On mahtavaa, kun toisilta saa apua, vinkkejä ja kannustusta.” Renkaanvaihto-opit pääsivätkin Miialla aikoinaan heti käytännön testaukseen – oman pyörän kumi kun puhkesi heti seuraavalla reissulla. ”Rengas vaan käteen ja hommiin. Muut sparrasivat vieressä”, muistelee Miia sattunutta, edelleen selvästi ylpeänä. Korjailuhommien jälkeen kädet pyyhkiytyvät luontevasti ajoasuun, jota Miia kutsuu tästä syystä jo välillä työasuksikin. ”Farkkujen kanssa homma ei vaan toimi, ne eivät kuulu tähän juttuun”, Miia vahvistaa.

Sosiaalista laatua

Pyöräilyssä ei siis Miian kohdalla ole kyse mistään nykytrendin seuraamisesta tai hetkellisestä extreme-hakuisuudesta. Harrastus loksahtaa täydellisesti kohdalleen hänen elämäntyyliinsä. Lisäarvoa antaa sosiaalinen ulottuvuus. Miia painottaakin sen merkitystä. ”Ollaan saatu Petrin kanssa lukemattomia mainioita ihmiskontakteja – ihan uudenlaisia”, Miia iloitsee harrastuksestaan. Tällä hetkellä yhteinen harrastus oman puolison kanssa tarjoaa sitä tässäkin lapsiperheessä kaivattua puolisoiden kahdenkeskistä laatuaikaa – yhteistä mielen hyvää.

Käytännön syistä satulan pitää olla kapea ja kova. Muuten reidet kipeytyvät hankauksesta. Tämä tuli selväksi retrokilpureiden seurassa jo päivässä.