Kuuslammin kinneri

Alkuperäiskuntoinen kinneri paljastunut navetan ylisiltä

TeksTi i jori Montonen ja Markku lahtinen kuvaT i Markku lahtinen

Suurlöytö

Tammelan Kuuslammilla

Rakentaja talletti kinnerinsä lasten ulottumattomiin, ja niinpä se on säilynyt yli puoli vuosisataa sellaisenaan, vain hieman ruostuneena.

50- luvun kinnerin rakenne on kyläseppien ajan jälkeinen tuote. Tuohon aikaan hitsaaminen, tai edes juottaminen, oli harvinaista, mutta kaupallisia ruuveja oli jo käytössä yleisesti. Runko on puuta, missä vain mahdollista. Rakenteessa on pyritty keveyteen, mutta joissain osissa on keveyden vaatimuksista tingitty auton muotoja jäljittelemään pyrkivän ulkonäön takia. Terästä on käytetty lähinnä lattoina ja pultteina ja tietenkin polkupyöristä irrotettuina osina. Rakenne muistuttaa melkoisesti vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia lentokoneita tai vuosisadan vaihteen hevosvetoisten ajoneuvojen, rekien ja rattaiden, rakennetta.

Tamperelainen Henri Heikkari kiinnostui kolme vuotta sitten nojapyöristä. Hän alkoi seurata nojapyöräfoorumin keskusteluja ja rakensi itselleen kaksipyöräisen kulkupelin. Teurolla käydessään hän osallistui kesäpäiville, jonka tekniikkatapahtumassa on näytteillä vanhoja maamoottoreita ja muita koneita. Siinä tuli puheeksi kylän miesten kanssa myös hänen näytillä ollut nojapyöränsä ja niiden SM-kisat, jossa nykyaikaisella kinnerillä oli ajettu huippunopeus 76km/h.

Asiasta kiinnostui Seppo Laukkanen, joka kertoi, että hänen poikansa Jukan navetan ylisille on hilattu juuri semmoinen Henrin tarkoittama kulkupeli, kinneri, jota tilan aikaisempi isäntä oli käyttänyt 1950-luvulla. Oli sitä Jukkakin pienenä himoinnut käyttöönsä, mutta niin hankalassa paikassa se oli ollut, että sinne jäi. Mutta oli kuulemma vielä ihan käyttökunnossa, vähän pölyinen vain.

Henriä vietiin oikopäätä katsomaan ihmelaitetta. Siellä se roikkui puoliksi ilmassa, puoliksi käymälän ja olkiparven päällä hyvässä suojassa katon alla, vihreänharmaa sukkula. Alapuolelta näkyi keskiö polkimineen, ketju ja ratti. Henri kävi katsastamassa raatoa, otti valokuvia ja palasi kaiken tietävän netin ääreen. Nojapyöräfoorumilta tuli pian innostunutta hurraata. Tämä on suurharvinaisuus.

Eikä mennyt kuin muutama päivä, kun Kuuslammin perille kurvasi toimittajia pitkine putkineen ja muistilehtiöineen, korkeasti oppineita konetekniikan insinööriopettajia ja muita harrastajia. Jukalla nousi aivan hiukset pystyyn: mitä hän oli mennyt tekemään!

Suurikokoisena miehenä Jukka sai kuitenkin väkijoukon pysymään aisoissaan ja kinnerin sijoillaan. Kinnerin historia, rakenteet ja kunto pyrittiin kuitenkin kartoittamaan seikkaperäisesti, ja muutamia kunnossapitoneuvojakin annettiin.

Suvun piirissä suoritettiin nopeaa historian kartoitus. Jukan isoisä Yrjö Louhelo oli sairastanut nuorena ja menettänyt kuulonsa. Kuurous ei estänyt häntä perustamasta perhettä, rakentamasta taloa ja viljelemästä pientilaa. Turhat puheet ja mölyt vain jäivät kuulematta. Pyöräilyä se kuitenkin haittasi, sillä sairaus oli heikentänyt myös tasapainoaistia. Ajaessa täytyi kaikki huomio kiinnittää pystyssä pysymiseen, eikä maisemien katseluun oikein ollut mahdollisuutta, vaikka pyörä veti pitkin Tammelan kauniita viljelymaisemia ja järvikannaksia.

Ratkaisuksi löytyi kolmipyöräinen kinneri, joka antoi mahdollisuuden ajaa hiljaa ja pysähdellä katselemaan maisemia. Yrjö rakensi kinnerinsä viidenkympin ikäisenä. Monitaitoisena miehenä hän oli tottunut korjailemaan ja raken-

Nokkaluukun takana on työkalulaatikon paikka.

Kinnerissä ei ole pohjalevyä.

Ohjauspyörä on kuin suoraan ohjekirjasta. Puun käyttö vetopuolen rakenteissa saattoi antaa periksi.

Etuakseli on tikapuurungon yläpuolelle eteen kiinnitetty puusoiro, jonka päihin on lattaraudasta pulttaamalla rakennettu olkanivelet. Tällainen rakenne ei vaadi muita työkaluja kuin poran ja pulttien kiristämiseen avaimet. Ohjausakseliin ja pyöränakseliin on käytetty 12 mm pultteja, jotka tuohon aikaan olivat luultavimmin puolituumaisia. Ohjausgeometria on alkeellinen, olkapoikkeama suuri ja ohjausakseli pysty, mikä tekee ohjauksesta rauhattoman epätasaisella tiellä. Olkanivelen tukirakenne on kiinnitetty puisen akselin päähän 8 mm läpipulttauksella. Varsinainen olka-akseli on rakennettu u-muotoon taitetusta latasta, jonka kylkeen on pultattu kiinni kierteelle väännetty ohjausvarsilatta. Olka-akselin u-rautaa on tuettu pyörän akselin kohdalta pätkällä samaa lattaa. Molempien läpi on porattu reikä pyörän akselina toimivalle 12 mm pultille, joka kiristää itsensä, tukilatan ja olkanivelen akselipulttiin kierrettyjen kahden mutterin väliin. Ylempään kiinnityslattaan on taivutettu lisämutka, joka on mahdollistanut jousen sijoittamisen olka-akselin yläpuolelle. Pyörä on siis joustanut luistamalla olka-akselin porarei’issään kuningaspulttia pitkin.

Raidetanko on puuta. Sen päihin on tehty putkesta litistämällä ja poraamalla nivelet kiinnittymään kierteelle väännettyihin ohjausvarsiin. Mitoitus ei ilmeisesti jousen takia ole mennyt aivan nappiin, joten akselin puuosan paksuutta on kasvatettu kahdella vanerinpalalla, vai sanottaisiinko näitä jousituksen ulosjouston säätölevyiksi.

Etupyörät näyttävät yksipuoleiseen kiinnitykseen tarkoitetuilta maitokärryn pyöriltä. Aina niitä ei ollut kinnerinrakentajille saatavana, vaan piti tyytyä tavalliseen polkupyörän etupyörään, jolloin suurin mahdollinen akseli jää alle 10 mm eikä rakenne oikein tahtonut kestää kurvailua, kuten Pikajalan aiemmin esittelemässä Ajatar kinnerissä oli havaittu. Tässä on siis 12 mm tai 1/2” pultti, joka kestää melko hyvin myös täysikokoisen polkupyörän pyörän yksipuoleisen ripustuksen. Runko perustuu puisten tikapuiden päälle venerakenteen tapaan taivutettujen puukaarten päälle naulattuun lentokonevanerikoriin. Kampikeskiö on sahattu irti pyörän rungosta ja rakenne pultattu litistettyjen runkoputken päiden läpi ajokin keskilinjalle kiinnitettyyn puusoiroon, joka tukeutuu takapäästään istuimen etureunaa tukevaan poikkipienaan. Ketjuvoimia tukeva puusoiro loppuu istuimen etureunaan ja ketjulinjan tuki jatkuu vasta istuimen takareunan jälkeen takahaarukkana. Insinööriä ihmetyttää, miksi ja miten tämä on voinut kestää

JOskus pääsivät lapsetkin kokeilemaan, miltä kinnerissä tuntuu.

Tällaiset kinnerin piirustukset levisivät 1950-luvulla lehdissä, kirjoissa ja käsipostissa. telemaan koneita kotitarpeiksi, eikä kulkupelin rakentaminen liene ollut kovinkaan vaikeaa. Pahin pula oli myös ohi, tarpeita saatavilla ja aikaakin alkoi olla, kun lapset olivat isoja ja sotakorvaukset maksettu.

Yrjö Louhelo kuoli v. 1981, eikä kinnerin synnystä ja käytöstä kukaan enää muista mitään. Arvailua on kaikki muu paitsi itse kinneri ja siitä v. 1956 otettu valokuva, jota parhaillaan sijoitellaan tekeillä olevan kyläkirjan kuvitukseksi. ”Pertti muistaa, että meille tuli Joka Poika, ja Eila muistaa, että piirustukset oli höyläpenkillä liiterissä. Eila muistaa kysyneensä papalta, mitä on tekeillä. Pappa oli ollut vähän salaperäinen eikä sanonut mitä koplasi. Se oli hänelle tyypillistä”, kertoo Yrjön tytär Alli Leppälä, yksi seitsemästä sisaruksesta.

Piirustukset olivat todennäköisesti Joka Poika -lehden liitteenä olleessa askarteluosiossa. Samanlaiset ohjeet julkaistiin myös Vilho Setälän Taitokirjan 2. painoksessa v. 1952. Kinnerissä on puurunko ja lentokonevanerista koppa. Metalliosia on käytetty akseleihin ja vetoon. Vanhoista polkupyöristä on keskiö ja kiekot. Etunavat ovat pyörätuolimallia, vain toiselta puolen kannatetut. Paremmin rakenteet käyvät ilmi oheisista kuvista.