Pyöräilyä käsikaasulla

teksti: Marko eriksson kuvat: Matti erkkolan arkisto

Invapolkupyörä 1950-luvun alkupuolelta.

Taannoisina vuosikymmeninä katetut kolmipyöräiset mopot olivat tuttu näky vähän jokaisella paikkakunnalla. Usein ajureina olivat sodassa vammautuneet veteraanit. Harva

Erityisesti Etetietää, että mopot valmistanut lä-Pohjanmaalta lähdettiin sankoin yritys, ilmajokinen Erkkola, ko- joukoin 1800-luvun kosi 1920-luvulta lähtien myös lopussa ja 1900-lu vun alussa katso invapolkupyöriä, joilla sotkettiin maan, josko menestymisen edellytykset käsivoimin. olisivat paremmat Atlantin takana kuin synnyinseudulla. Osa lähtijöistä jäi pysyvästi Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, toiset palasivat Suomeen ansaittuaan tarpeeksi saadakseen sillä rahalla oman kodin tiluksineen.

Pikajalka 34

Ilmajokinen Salomon Erkkola oli yksi monista Pohjois-Amerikkaan vaurautta hakemaan lähteneistä siirtolaisista. Pian Suomeen ja Ilmajoelle palaamisensa jälkeen, vuonna 1900, Erkkola ryhtyi korjailemaan polkupyöriä. Myöhemmin hän alkoi myös koota niitä, valmiit tuotokset kulkivat tiettävästi nimellä Timantti. Pyörät syntyivät ajalleen hyvin tyypillisellä kaavalla: pyöräseppä kokosi kulkupelit sekalaisista osista, joten kaikki lyhyenkään ajan sisällä valmistuneet pyörät eivät aina olleet identtisiä veljeksiä keskenään. Osalähde Erkkolalla oli G. L. Hasselblattin pyöräliike Vaasassa. Käynnit ”tukussa” olivat aina koko päivän kestäviä ohjelmia, koska liikenneyhteydet olivat tuohon aikaan aavistuksen vaatimattomat. Ostokset kulkivat selkärepussa.

Uudenlaiseen bisnekseen Eräänä päivänä vuonna 1927 naapuripitäjästä Kurikasta Erkkolan juttusille tuli Siiri Köykkäneva -niminen naishenkilö veljensä kanssa. Siirille tiedusteltiin mahdollisuutta saada invalidipyörää. Sellaista, jolla hän jalattomana voisi ajella. Suomessa ei kukaan sellaisia tehnyt, Saksasta olisi voinut tilata, mutta se tuntui liian vaikealta ja kovin kalliilta vaihtoehdolta. Sisaruksilla oli antaa Salomonille nähtäväksi valokuva tällaisesta pyörästä, josta Salomon tuumasi, että voisihan sellaista yrittää tehdä.

Lopputulos onnistui ensi yrittämällä ja asiakas oli tyytyväinen. Sana oivallisesta pelistä kiiri nopeasti: kohta moni muukin otti yhteyttä, että haluaisi Salomon Erkkolalta liikuntarajoitteiselle sopivan polkupyörän. Seuraavana vuonna invapyöriä valmistui viisi kappaletta, vuonna 1929 yhdeksän. - Tavallisten pyörien kokoamisten ja korjausten lomassa, Matti Erkkola, Salomonin pojanpoika, muistuttaa.

Invalidipyörien kysyntä muutti Salomon Erkkolan liiketoiminnan suunnan toden teolla. Kolmipyöräisten tekeminen vaati enemmän työtä ja aikaa, sillä rungot ja esimerkiksi puiset istuinosat piti tehdä itse. Tavaksi muodostui, että talvisin hiljaisina aikoina Erkkola valmisti runkoja ja pitkin vuotta niitä koottiin sitä mukaa kun tilauksia tuli. Eino-poika tuli jossain vaiheessa mukaan pyöräpajan toimintaan isänsä avuksi.

Viimeistään viime sotien päätyttyä Salomon päätti, että hän luopuu tavallisista polkupyöristä ja erikoistuu invapyöriin. Velojahan koottiin ja myytiin joka pitäjässä monessakin paikassa, mutta invapyörien saralla Erkkola oli todennäköisesti yhä ainoa kotimainen valmistaja. Invapyörien lisäksi pajassa valmistettiin rullatuoliin verrattavia, nykysilmin katsottuna melko massiivisen kokoisia rullavaunuja.

Sukupolvenvaihdos Salomon Erkkolan pyöräpaja sijaitsi Ilmajoen Koskenkorvalla, Rannon kylässä. Vaatimattomassa rakennuksessa oli kaksi huonetta: ensimmäisessä oli metallipaja ja toinen oli puutöitä varten. Metallipajassa Erkkola valmisti mm. rungot rautaputkesta taivuttamalla. Hitsaukset niihin tehtiin juottamalla ahjossa. Puuverstaan puolella valmistuivat invapyörien istuimet ja käsinojat – muita pyöriin liittymättömiä nikkarin tekeleitä unohtamatta. Navat, vanteet, lokasuojat ja muut perusosat olivat samoja kuin mitä missä tahansa polkupyörässä. Rungon maalaukset syntyivät pensselillä, vanteiden koristeet raidoituskoneella.

Mistä Salomon sai innostuksen pyörähommiin, sitä ei Matti Erkkolakaan tiedä. Kenties isoisä oli tutustunut polkupyöriin Amerikassa ollessaan ja tuuminut, että näitä voisi olla mukava korjailla kotopuolessa. Ja kyllähän maaperää 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Suomessa siihen toimintaan olikin, kun pyörät yleistyivät. Se, että naapuripitäjän Siiri tuli kysymään invapyörää Salomonilta, oli kuitenkin iso muutos: tavallisia polkupyöriä myydessä ja korjatessa pystyi kyllä itsensä elättämään, mutta vasta kolmipyöräbisnes kehitti toimintaa eteenpäin.

Reilun parinkymmenen vuoden aikana Salomon Erkkola kokosi kaikkiaan 273 polkupyörää invalideille. Tuona aikana ajopelejä toimitettiin liki joka kolkkaan Suomessa. Viime sotien jälkeen kysyntään tuli merkittävä piikki, koska liki satatuhatta suomalaista vammautui rintamalla. Suomen valtio kustansi monelle sodassa jalkansa menettäneelle käsillä veivattavan polkupyörän ja ne tilattiin Erkkolalta. - Jonkin verran vastaavia tuotiin invalideille myös Ruotsista. Ne olivat Partner-nimisiä ja peltirunkoisia, Matti Erkkola muistelee.

Moottorit avuksi Salomon Erkkolan poika Eino Erkkola perusti oman yrityksen 1950-luvun alussa. Eino asui Koskenkorvan Possolan kylässä, jonne hän rakensi ensimmäisen pajansa vuonna 1951. Se oli 60 neliön suuruinen ja tilan lämmitys hoitui saunankiukaalla. Einon pajassa korjailtiin maatalouskoneita, tehtiin autoremontteja ja valmistettiin mm. säkkiperunapuimureita ja hevoskuljetusvaunuja. Tässä vaiheessa, kun yritys toimi nimellä Erkkolan korjaamo, toiminnassa oli mukana jo pari ulkopuolistakin työntekijää.

Viimeisen invakulkuvälineensä Salomon teki vuonna 1952. Eino-poika jatkoi niiden valmistusta yleisen korjaamotoimintansa lomassa. Vuonna 1953 valmistui pari kappaletta, vuonna 1954 viisi pyörää ja 1955 yhteensä seitsemän invapyörää. Ajopelejä toimitettiin silloisen Vaasan läänin ulkopuolellekin. Vuonna 1956, kun invapyörien ja pyörätuolien kysyntä jatkoi kasvuaan, pajaa piti laajentaa toisella mokomalla ja tietenkin samalla palkata lisää työvoimaa. Sen vuoden aikana invapyöriä valmistui 15 kappaletta.

Elokuussa 1956 yritys myi ensimmäisen moottorilla varustetun kolmipyöräisen, tilaajana oli Oulun proteesisäätiö. Laite oli tavanomainen invapolkupyörä, johon oli asennettu apumoottoriksi Sysy-merkkinen, pyörän päältä vetävä moottori. Moottoroitu polkupyörä osoittautui suureksi menestykseksi, joka lisäsi Erkkolan mainetta entisestään: veivattavien pyörien lisäksi nyt alettiin kysellä moottorillakin kulkevia laitteita.

Matti Erkkola tuumaa, että 1957 oli yrityksen lopullinen läpimurtovuosi. - Silloin myytiin ja toimitettiin asiakkaille 52 kulkupeliä, joista seitsemän oli motorisoituja. Niis-

Salomon Erkkola aikaansaannostensa äärellä. Pojanpojalla Matti Erkkolalla on tallessa pyörä sarjanumeroltaan 2.

sä oli Rex-merkkinen moottori. Varsinaisia mopoja aloimme tehdä seuraavana vuonna, jolloin moottori oli Solifer Express -niminen. Se sijaitsi etupyörän päällä ja oli oikein ketjuvetoinen. Vuonna 1960 alettiin käyttää Sachsin moottoria ja siitä merkistä ei enää luovuttu. Sinä vuonna myytiin jo 113 kulkupeliä ja niistä 44 oli mopoja.

Vuoden 1960 lopussa Erkkola esitteli aivan uuden mopomallin, jossa veto oli takapyörästä ja kaikki kolme pyörää oli erillisjousitettu. Verstaan – tai pikemminkin jo tehtaan – tilat jäivät nopeasti liian pieniksi kysynnän kasvettua räjähdysmäisesti: tiloja laajennettiin 1960-luvun aikana kolmeen kertaan, kymmenkertaisiksi 1950-luvun mittoihin nähden. 1970-luvulla tehtaan pinta-ala kaikkine varastoineen ja muine tiloineen oli jo tuhannen neliön luokkaa. - Vuonna 1980 tuli taas tarve kasvattaa tiloja, mutta nyt ei rakennettu vaan ostettiin 1600 neliön halli siitä lähistöltä. Työväkeä oli kolmisenkymmentä, Matti sanoo.

Näihin aikoihin tehtaan päätuotteita olivat invamopot ja pyörätuolit. Lisäksi valikoimiin kuului muita apuvälineitä invalideille, kuten autojen käsihallintalaitteita. Ja tietysti polkupyöriä, joskin niiden menekki oli laimentunut invamopojen yleistyttyä. Käsin veivattavien pyörien lisäksi tehdas valmisti tavanomaisia polkupyöriä kolmipyöräisinä. Myös lapsille.

Oikea-aikainen yrityskauppa Mielenkiintoinen yksityiskohta Erkkolan historiassa on, että yrityksen toimittamat tuotteet on dokumentoitu erittäin mallikkaasti. Salomon Erkkola aloitti perinteen kirjaamalla ylös kaikki invapyörät, mitä hän vuodesta 1927 alkaen toimitti: vihkosesta löytyy tieto sarjanumerosta, ostajasta, osoitteesta ja mihin hintaan vempele on myyty. Hyvää dokumentointiperinnettä jatkettiin myös Salomonin jälkeen. 1970-luvulle tultaessa, jolloin invamopot olivat selkeä päätuote, yritys oli valmistanut kaikkiaan jo nelisentuhatta invalidimopoa ja -pyörää.

Instrumentarium kiinnostui Erkkolan liiketoiminnoista 1980-luvulla. Eino Erkkola myi oman osuutensa yrityksestä vuonna 1984, Matti Erkkola vuotta myöhemmin. Matti jäi toimitusjohtajaksi, mutta jättäytyi vuoden jälkeen kokonaan pois. - Ei tuntunut niin mukavalta olla toisen leivissä. Elämänlaatu parani huomattavasti, kun vaihdoin alaa ja siirryin maajussiksi, hän muotoilee.

Yritys jatkoi Koskenkorvalla vuoteen 1990 saakka. Silloin Instrumentarium lopetti tehtaan ja sulautti sen muuhun toimintaansa Lahdessa. Koskenkorvalle ja lähitienoolle tämä oli tietenkin huono asia, olihan Erkkola pitkään merkittävä työllistäjä alueella. Matti laskeskelee, että yrityksen palkkalistoilla oli vuosi-

Perusratkaisuiltaan invapyörät olivat samanlaisia yhä 1970-luvulla.

Salomon Erkkola aloitti säntillisen kirjanpidon myymistään tuotteista: tuo dokumentaatio on yhä tallessa, samoin kuin myöhempien sukupolvien ajalta. Vuonna 1930 invapolkupyöriä toimitettiin mm. Ypäjälle, Saloon, Alavudelle ja Nilsiään.

kymmenien aikana kaikkiaan toistasataa henkeä. Enimmillään sakkia oli 1970-luvulla.

Isänsä yritykseen 1960-luvun alussa tulleelta ja nykyään eläkepäiviään viettävältä Matti Erkkolalta tekee mieli kysyä lopuksi, mitä hän nyt, 30 vuoden jälkeen, tuumaa Instrumentariumin kanssa tehdystä kaupasta. - Monta kertaa näin jälkikäteen olen miettinyt, että olisikohan Erkkolan tehdasta enää olemassa täällä, jos Instrumentarium ei olisi ollut siitä kiinnostunut. Aika ajoi invamopojen ohi 1980-luvulla. Suhdanteet alalla muuttuivat totaalisesti muutaman vuoden aikana. Alkoi myös olla ulkomaisia kilpailijoita.

Eli saattoi olla, että kaupat tuli tehtyä juuri oikealla hetkellä? - Luulen, että se tapahtui kreivin aikaan, Matti Erkkola pohtii.

T:mi Erkkolan mainos 1960-luvulta. Tuohon aikaan invamopokin oli komea näky!

Erkkolan nimikilpiä 1950-luvulta. Merkkien tekijästä ei ole säilynyt tietoa, mutta suomalaista alkuperää ne ovat.

Tässä todennäköisesti 1950- ja 1960-luvun taitteen invapyörämallissa keskiö oli tuotu lähemmäs istuinta.