My Phillips

Phillips Oksalan pihalla Pälkäneellä 2013. Kuva Markku Lahtinen

TeksTi i Jussi suoMaLa

Siinä se oli! Oksalan talon aitan seinällä! Mun eka fillari! Sininen, siro 26-tuumainen Phillips Sports Tourer: merkillinen litistetty kilpapyörämäinen ohjaustanko, käsijarrut, alumiiniset lokasuojat, vai olisivatko maalatut, kapeahko nahkasatula ja tilava satulalaukku. Hieno pyörä!

Jos tarkkoja ollaan, niin eihän se minun pyöräni ollut. Kyllä Jouko minulle kertoi kuka sen pyörän osti ja kenelle ja koska vaan en muista. Mutta samanlainen pyörä se oli kuin minunkin Phillipsini.

Ja jos aivan tarkkoja ollaan, se oli samanlainen kuin minun Phillipsini oli ollut, ennen kuin minä sen sain.

Ollaanpa sitten tarkkoja tai aivan tarkkoja, niin on se vaan hieno fillari! Kummallista litistettyä kilpapyörämäistä ohjaustankoa aikanani kyllä vierastin, mutta nyt se tuntuu olevan Phillipsin elegantein osa. Hieno pyörä ja niin ALL BRITISH!

Isäni Ensio osti juuri tuollaisen pyörän joskus 1930-luvulla, ennen sotia, käytettynä tosin. Oli ollut hyväkuntoinen, eikä vanhakaan. Sillä Phillipsillä hän, nuori voimistelun opettaja, sukkuloi kolmen koulun, kahden urheilukentän ja kodin väliä salkun läppä taitettuna tangon (top tube) ympäri.

Sitten ryssä sotki kaiken, kuten isäni asian ilmaisi.

Pyöräilyn henki muuttui ja isäni Phillipskin muuttui. Sotien jälkeen oli toiset tarpeet. Taakse oli asennettu musta pakkari eli tarakka (rack). Tarakalla matkusti isosiskoni Annu. Käyräsarvinen ohjaustanko (handlebar) oli käännetty ylöspäin ja siihen huonosti sopivat käsijarrut poistettu, olihan pyörässä vielä jalkajarru. Saattaa olla niinkin, että takakappakin (rear hub) oli joskus vaihdettu jarrulliseksi. Käyräsarvisen muodostamassa pesässä, tyynyn päällä matkustin minä, silloin parivuotias.

Perheeni legendan mukaa, kun isä oli joutunut äkisti jarruttamaan ja jatkuvuuden lain mukaan minä olin jatkanut matkaani, hän oli tarrannut henkseliini ja vetänyt takaisin tyynylle. Ehkä tuon tapahtuman innoittamana hän oli hankkinut rautarakenteisen lastenistuimen, joka kiinnitettiin pyörän tankoon, polkijan ja ohjaustangon väliin. Istuin lienee ollut jatkossa pikkuveljeni Matin paikka.

Joulukuusi Sotien jälkeen sisareni Annu aloittaa oppikoulun ja saa vuonna 1948, aloittaessaan kolmannen luokan, ikioman polkupyörän. Eikä aivan minkä tahansa polkupyörän! Raleigh Ladies’ Sports, London Green kultaisin koristeviivoin, kaksi käsijarrua, kolmiportainen kappavaihde ja kappadynamo, edessä lyhty, joka toimi myös patterilla, täyskoteloitu ketju, Brooks-nahkasatula ja kookas satulalaukku työkaluineen. Olen silloin kuusivuotias ja käsitän vain sen, että se pyörä on niin hieno, etten sitä käsitä. Iän karttuessa alan aavistaa tai ainakin toivoa, että ehkä saan samanlaisen miestenpyörän, kun pääsen oppikouluun.

En saa. Saan vanhan, käytetyn miestenpyörän, isäni entisen, yli 10 vuotta vanhan Phillipsin. Ei vaihteita, ei käsijarruja, tyyliin sopimaton pakkari, missä jököttää vielä vanha rekisterilaatta, kummallinen ylösalaisin oleva käyräsarvinen ohjaustanko, jota naapurin tätikin ihmettelee:

Eikö isäsi, joka sentään on terveysopin opettaja, voi hankkia sinulle kunnon ohjaustankoa. Tuostahan saa keuhkotaudin kun se on niin kapea.

En saa keuhkotautia ja sitä paitsi ensi pettymys muuttuu pian aidoksi iloksi. Minulla on ikioma fillari ja saan puuhailla sen parissa niin kuin vain haluan! Ja minähän haluan!

Paras tapa tutustua omaan Phillipsiin on purkaa se. Kannan pyöräni kotiin poikien huoneeseen ja alan purkaa sitä vanhempieni mitenkään puuttumatta puuhiini. Puran Phillipsini pienimpiin mahdollisiin osiin. Ne kaikkein pienimmät, keskiön laakerikuulat ovat niin pieniä ja vikkeliä, että vain ropisevat lattialle ja vierivät joka rakoon. Vain vaivoin saan suurimman osan niistä laakeripesään takaisin. Purkuvaihetta seuraa osien huolellinen tutkinta ja puhdistus sekä uusien, purkutyössä vaurioituneiden osien, hankinta. Meillä kotona on lähes täydellinen työkaluvalikoima ja olen tottunut työkaluja käyttämään, mutta ne ovat puutyökaluja! Ei ole jakoavaimia, ei kiintoavaimia eikä lenkkejä. Puusepän pumppuruuvari ei oikein toimi metalliruuvien kansa. Raleighin mukana tulleet työkalut ovat ainoat polkupyörän korjaamiseen soveltuvat työkalut.

Kampien kiilojen jengat menevät pärsään kun irrotan niitä rautavasaralla. Vasta vuosia myöhemmin saan hankittua puu-, kumi-, muovi- ja lyijyvasarat. Kuparivasaraa minulla ei ole vieläkään. Töölössä, kouluni vieressä, on loistava polkupyöräkauppa Karunka. Sieltä saa mitä tahansa ja Töölön torin varrella olevasta Fillarikellarista saa sitäkin, mitä Karunkasta ei saa. Näistä liikkeistä tulee minulle kuin toinen koti ja niihin kannan kaikki viikkorahani. Karunkasta hankin siis uuden parin kammen kiiloja. Ne ovat tietysti liian paksuja ja vaivalloisen viilaamisen jälkeen

saan ne sopimaan. Ensimmäisestä kappaleesta tosin kiristän jengat kiharalle. Toinen onnistuu jo hyvin. Sopivan avaimen puutteessa keskiön laakeripesän kannet vaurioituvat, mutta kelpaavat vielä.

Vaihde on hankinta, jonka teen heti ensi kokoamisen yhteydessä. Vaihtoehtoja on kaksi: Huret ja Simplex. Valitsen kolmirattaisen Simplexin. Miksikö Simplexin? Samasta syystä kun myöhemmin valitsen Citroënin ja Macintoshin, eniten parjattu ja halveksittu, mutta paras ja ainoa mahdollinen. Vaihdemekanismin ja rataspakan lisäksi tarvitsen uudet pidemmät ketjut, takahaarukan alaputkeen pienen Y-muotoisen pidikkeen, joka ottaa ketjun vastaan kun jarrutan, ja keskiörattaan tuntumaan satulaputkeen kiinnitettävän pienen tapin, joka estää ketjun hyppäämästä keskiörattaalta jarrutuksen jälkeen. Vielä muovailen vanhan ketjusuojan siten, ettei se rämise ajettaessa isolla vaihteella, eikä kolise kampea vasten.

Pyörien napojen kiinnitysmutterit vaihdan kiiltäviksi, kromatuiksi siipimuttereiksi. Naapurikorttelissa on autorengasliike, mistä saa pari palaa mustaa paksua sisäkumia, oivallista materiaalia lokasuojien alapäähän roiskeläpiksi. Ne antavat jotenkin juhlallista ilmettä koko pyörälle. Kun pyörä on kasassa, pakkarin hylkään epäesteettisenä, olen sinut Phillipsini kanssa. Kynsieni alla on samaa rasvaa kuin pyörän muttereissa ja ruuveissa, ketjuissa ja rattaissa. Mutta varustaminen on vasta alussa.

Syrjäsilmin tarkastelen sisareni Raleighia. Minultahan puuttuvat käsijarrut! Karunkasta saan halvat, halvannäköiset ja huonot, mutta niin kiiltävät jälkiasennusjarrut eteen ja taakse, että jo niiden näkeminen tekee hyvää. Käsijarrujen kahvojen asennus tuottaa lieviä ongelmia, koskapa käyräsarvinen ei ole tarkoitettu käännettäväksi ylösasentoon. Ratkaisen pulman asentamalla kahvat hiukan vinoon ulospäin. Se leventää kapean pyörän ilmettä ja antaa ylellisen vaikutelman. Käsijarrujen käyttäminen on tosin hiukan hankalaa, mutta onhan minulla jalkajarru!

Kelpuutan myös isäni entisen, karmean, mustan pyöränvalaisimen ja suurikokoisen ja tehottoman dynamon. Entistä huonommaksi valaisimen teho muuttuu, kun samasta dynamosta otan virran vielä punaiselle takavalolle. Pumppua varten hankin Karunkasta alaputkeen kiinnitettävät ruostumattomat pidikkeet. Ajoturvallisuuttakaan en unohda. Asennan käsijarrujen kahvojen eteen käyräsarvisen kummallekin puolelle pitkävartiset peruutuspeilit. Nyt Phillipsini näyttää lähes Harley Davidsonilta. Vielä, kun saan etupyörän keskiöön pienen peukalon kokoisen matkamittarin naksuttamaan mennyttä matkaa, fillarini on miltei täydellinen, vain jalka puuttuu! Eihän tätä komeutta voi jättää seinää vasten tai tunkea pyörätelineisiin, se on nostettava omille jaloilleen kuin – sanotaan nyt vaikkapa Harley Davidson.

Aina on kuitenkin parantamisen varaa. Vasemman puolen peilin varresta vedän tukevan narun etupyörän napaan ja naruun kiinnitän Vehoniemen ja Tampereen viirit, taitaa siihen livahtaa Lahdenkin viiri.

Liput liehuen kruisailen kodin ja koulun väliä, tuollaisella fillarilla ei nimittäin kaahailla. Phillipsini saa koulun pihalla ansaittua lisähuomiota, sitä mukaa kun sen varustelu kasvaa. Lopuksi pyörääni aletaan kehua Jussin Joulukuuseksi.

Skramlee–fillari Moottoripyörät alkavat kiinnostaa 1950-luvun alussa, varsinkin uusi kilpailumuoto, scramble eli nykyisin motocross. Tunnettuja tähtiä ovat Rafu Saastamoinen ja Tor-Björn ”Scramble” Johansson Tähti-pyörillään sekä Olavi Silvennoinen Puch-pyörällään. Myöhemmin 1950-luvun loppupuoliskolla Laakson radalla kamppailevat Raimo Rein Arielillaan ja Antti-Jussi Tiitola Peto-pyörällään, jossa on Puch-kone.

Sotien jälkeen, pitkälle 1950-luvulle saakka Helsingin rannat ja rantapuistot ovat villiä metsää, peltoa ja kalliota. Niin myös Hietaniemen hautausmaan ja Taivallahden välinen alue. Metsän ja ryteikön keskellä on vain Krematorio ja ortodoksinen Pyhän Nikolauksen kirkko.

Ryssis, ortodoksikirkon ja rannan välinen alue, on mahtavaa skramlee-maastoa: mutakuoppia, multalä-

jiä, juurakoita ja kiemurtelevia polkuja. Siellä ajetaan skramleeta oikein tosissaan! Kuraisin on paras. Varikolla, naapuritalon pihalla, vesiletkun äärellä kerrataan ajon vaiheita ja puhdistellaan skramlee-fillareita, saappaita ja naamaa. Olemme skramlee-sankareita kaikki!

Päivänselvää on, ettei Jussin Joulukuusella voi sinne mutakuoppiin mennä, joten kannan Joulukuuseni huoneeseemme ja puran pyörän osiin. Opin, että keskiön laakerikuulat kannattaa poistaa pesuvadin päällä, silloin saa käytännöllisesti katsoen kaikki kuulat talteen ja että sivelemällä vaseliinia laakeripesään voi kuulat asettaa paikoilleen yksitellen ja kiristää laakeripesän kansi kiinni.

Sininen on tyhmä väri skramlee-fillarille, joten maalaan rungon hohtavan kiiltävän kromin väriseksi. Käytännössä sellaista maalia ei ole olemassa, on tyydyttävä himmeän Hornan hopeaan. Mutta hyvä niinkin.

Kokoamisvaiheessa lyhennän lokasuojat. Etulokasuojasta jää vain lyhyt pätkä haarukan molemmin puolin, eikä takalokasuojakaan ole pituudella pilattu. Se päättyy kohta takahaarukan yläputken jälkeiseen uuteen skramlee-kahvaan. Samaan kahvaan tukeutuu myös satula, merkillinen puolen metrin mittainen pehmustettu pötkö, joka alkaa satulatolpasta. Vaihteet, käsijarrut, peilit ja muut turhat vermeet jäävät ”Fillarikamaa” -laatikkoon. Samaan laatikkoon joutaa myös käyräsarvinen ja tilalle väännän vesijohtoputkesta oikean skramlee-stongan. Se on V-muotoinen ja mitä pidemmät sakarat sitä komeampi – ja vaikeampi ajaa. Kriteerit on kuitenkin asetettava arvojärjestykseen. Vielä pieni ajotekninen parannus, polkimet vaihdan kumisista metallisiksi, pysyy saapas paremmin polkimilla. Hopeanhohtoinen skramlee -Phillips on valmis!

Paitsi skramleeta, ajamme Kilkkistä, jota ajetaan kadulle liidulla rajatulla neliömäisellä alueella. Tavoitteena on saattaa kaveri niin tukalaan tilanteeseen, että hänen on laskettava jalka maahan, jolloin on poistuttava ruudusta. Voittaja on se, joka on viimeisenä pyöränsä selässä. Nimensä mukaisesti kaverin tasapainoa voi hiukan häiritä etupyörällä kilkkaamalla.

Skramlee-Phillips on toimintavarma fillari, joka on kuin kotonaan Paunulaisen peräkoukuissakin Helsingistä Saarikyliin ja mainio peli Vassaan kallioilla, sammalilla ja metsäpoluilla.

TT-Phillips Kehitys kehittyy ja kaupunki kunnostaa rantojen rämeiköt puistoiksi, aitaa nurmikot ja varustaa ne ”Älä tallaa nurmikoita” -kyltein. Meidän on keksittävä muuta.

Kouluni voimistelunopettajalla on tapana järjestää äitienpäivän alla retkeilytunteja ja ajoittaa ne Eläintarhan ajojen harjoituspäiviksi. Curt Lincoln on ehdoton suosikkini ja rakennan veistotunnilla vuoroin Jaguar C-, vuoroin Jaguar D -tyypin pienoismalleja, kunnes päädyn Ferrari 500 Testa Rossaan.

Moottoripyörätkin kiinnostavat, niiden ”virtaviivaisuus” ja ajajan mahtava pyöränkäsittely Kuolemankurvissa. Ensimmäinen suuri suomalainen TT-mestari oli Raine Lampinen Nortonillaan. Ajoipa hän joskus Raleighillakin. Oli tietysti myös Nils Schröder Nortonillaan ja Esko Lahti Triumphillaan.

Naapurikorttelissani asuu minua muutamaa vuotta vanhempi Pepa, joka puhuu ruotsia ja jonka isällä on monta metriä pitkä musta Lincoln Continental. Pepalla on siis resursseja ja hän keksii tehdä omasta fillaristaan TT-Nortonin. Runkona hän käyttää tuliterää hopeanhohtopunaista ruotsalaista Monarkia. Takakapassa on kolme vaihdetta ja päällä Fillarikellarista ostetun adapterin välityksellä kolmirattainen Simplex. Lisäksi keskiössä on kaksi ratasta, yhteensä siis 18 vaihdetta! Varusteiltaan pyörä on karun asiallinen. Takana 26-tuumainen läski ja edessä 27-tuumainen ratapyörän sormenohut etupyörä. Ohjaustanko on aivan suora ja ajoasento matala kuin Nils Schröderillä. Ja kaiken kruunaa ohjaustangon edessä oleva tuulisuojain, kananmunanpuolikkaan muotoinen alumiininen koppa, jonka takareunassa on pieni läpinäkyvä tuulilasi. Pepan TT-Monark mielessä kannan skramlee-Phillipsini huoneeseeni ja puran pyörän.

Puhdistan joka osan huolellisesti, sillä kuraa ja hiekkaa on kaikkialla. Hopeanhohto on himmennyt ja vanha sininen maali osin kulunut, mustaa pohjamaaliakin on paikoin näkyvissä. Hion rungon ja maalaan Phillipsini nyt metallihohtopunaiseksi. Punainen on punainen, mutta metallihohto on suhteellinen käsite. Maalaan pensselillä ja teen

parhaani. Katsotaan sitten mihin se riittää. Kovin mielelläni vetäisisin runkoon kultaiset koristeviivat, mutta pienen kokeilun jälkeen luovun ajatuksesta.

Mutta vanhan ja jo huonokuntoisen satulan maalaan samalla punaisella.

Uudet, kiiltävät alumiiniset lokasuojat leikkaan heti lyhyiksi kuin skramleessa aikanaan. Lokasuojiin maalaan kaksi pituussuuntaista punaista kapeaa raitaa. Takalokasuojassa punaiset raidat kääntyvät reunoille ja antavat tilaa valkoiselle osalle. Valkoiselle osalle asennan pystyyn pienen kissansilmän, niin lain kirjainkin tulee täytetyksi. Hankin eteen uuden pienemmän, mutta tehokkaamman lampun, jonka asennan alas etunavan tuntumaan. Napojen siipimutterit korvaan ruostumattomilla hattumuttereilla.

Polkimet varustan jälkiasennettavin varvasremmein kilpapyörän tapaan. Vanhasta Joulukuusen

Simplexistä ei ole enää vaihteeksi ja hankin uuden.

Ketjukin on uusittava: vanha on paitsi lyhyt, myös hiekan kuluttama. Vaihteen vaijerin johdan ohjaustangolle oikeanpuoleisen käsijarrun kahvaan. Vaihteita ei ole kolmea enempää. Kerran tosin lainaan

Raleighin takapyörää ja kokeilen miltä yhdeksän vaihdetta tuntuu. Kokeilu jää lyhyeksi, sillä puuttuva pyörä huomataan pian.

Phillipsin vanhan etupyörän saan vaihdettua uuteen rumpujarrulliseen etupyörään. Pikku-Ana saa vaihdossa vanhan etupyörän, lampun ja dynamon.

Vanhoja Joulukuusen käsijarrun kahvoja en kelpuuta, vaan hankin Karunkasta kaksi Raleighin varaosakahvaa. Kovin mielelläni olisin hankkinut Nortonin pallopäiset kahvat, mutta... Ja kun Pepalla on ratapyörän etupyörä, niin minulla on ratapyörän mutka eli ohjainvarsi ja siihen liittyvä säädettävä sovituskappale. Ohjaustangon taivutan, tai itse asiassa en taivuta juuri lainkaan, vesijohtoputkesta ja maalaan punaiseksi. Ajoasento on matala. Kumiset kädensijat ovat kuin suoraan Nortonista. Jo näyttää joltakin! Mutta vielä yksi pikku juttu, jota ei ole edes Pepalla. Rakennan TT-Phillipsiini vaihdemittarin, joka näyttää mikä niistä kolmesta rattaasta on kulloinkin käytössä. Mittariin tarvitsen vanhan takalampun, mistä poistan punaisen hilan ja korvaan sen kirkkaalla lasilla. Lennokkivanerista teen taulun, jonka maalaan valkoiseksi. Viisarin taivutan rautalangasta. Viisaria liikuttaa vaijeri, joka on liitetty vaihteen vaijeriin. Kun vaihde painetaan kolmoselle, viisari siirtyy oikealle ja kun vaihde siirretään ykköselle, viisari siirtyy vasemmalle. Mittaritauluun piirrän kaaren ja kaaren varrelle numerot 1, 2 ja 3. Että mitä hyötyä? Ei niin mitään, mutta voin olla joskus kuuluisa keksijä. TT-fillareilla ajetaan kaduilla ja kovaa. Autoja on 1950-luvulla vain satunnaisesti, eikä liikenne ole este hyvälle harrastuksellemme. Ajomuotoja on muutamia: 23 Pikajalka 35 Varoitus: Tämän tarinan olen kirjoittanut muistini varassa. Muistin tukemiseksi olen käyttänyt kirjailijan vapautta. Vastuu lukemisen ymmärtämisestä on tyystin lukijan.

Rofee ja Poldee ajettaessa vauhti on kova, niin kova kuin mahdollista. Poldet ajavat Rofeja kiinni, pelialueen rajoina meri, Taivallahti, Mechelininkatu ja Hietaniemen hautausmaa. Kun Polde havaitsee Rofen jossain kaukana, hän polkaisee TT-fillarinsa täyteen vauhtiin, kallistaa kadunkulmassa ajokkinsa kuin Esko Lahti ja jättää kulman täydellä vauhdilla poljin asfalttia hipoen. Rofe on saatu kiinni kun Polde on saavuttanut hänet. Leikin kannalta on aivan sama, onko Rofe vai Polde, pääasia on, että ajaa kovempaa ja komeammin kuin toinen. Leikki kehittää räjähtävää lähtökykyä, oikeaa kurvitekniikkaa ja sisua. Kypärää ei ole kellään. Paitsi Pepalla, koska ”de e så Schröder”.

Noin 30 kilometrin Iltalenkki on rauhallisempaa pyöräilyä. Sopiva porukka, 5–10 kaveria lähtee Väiskiltä, polkee Lauttasaaren läpi Jorvaksentietä Porkkalan sillalle, silloin vielä ulkomaan rajalle, kääntyy pohjoiseen Turuntielle ja takaisin Väiskille.

Pidempi, Porvoon lenkki, Porvooseen ja takaisin, ajetaan pari kertaa vuodessa. Perillä kokeillaan kuka on nopein jyrkässä kenttäkivipäällysteisessä kirkonmäessä. Takaisin poljetaan leppoisasti rullaten.

TT-Phillipsini on oiva kulkuneuvo Saarikylissäkin. Se vie minut Ossarille, Tossalle, Kumpulaan, Onkkaalan Pirtille ja Vilpolaan sekä Kangasalan Kirkkoharjun lavalle. Käyn Iharissa, Kautialassa tai Tampereella. Joskus ajan TT-Phillipsini Helsingistä Saarikyliin, mutta se on eri juttu.

Isän Phillips Menen naimisiin ja saan lapsia. Tavat muuttuvat ja Phillips niiden mukana. Phillipsini kokee 1960-luvun lopulla vielä yhden muodonmuutoksen. Nyt jätän sen tosin ensin purkamatta. Poistan vain vaihdemittarin, vaihdan lokasuojat normaalikokoisiksi, ohjaustangon normaaliksi, ajoasennon pystymmäksi ja asennan isäni entisen metallisen lastenistuimen tangon päälle. Kierros on umpeutunut, Phillips on taas lasten kuljetustehtävissä.

Mutta ehkä joskus, ajattelen, joskus puran ja kokoan Phillipsin vielä kerran. Maalaan sen takaisin siniseksi. Missähän se käyräsarvinen mahtaa olla? – Paitsi jos sittenkin tekisin siitä...