Kuva: Wille Härkönen
HÄPEÄN SYISTÄ SE SUURIN JA VAKAVIN Mielenterveyden keskusliitto
Kari tulee luokseni ja halaa. Tuntuu turvallisemmalta. Hetken. Välillä toivon, ettei Karikaan kävisi töissä. Että lojuisimme yöpaidoissa pitkälle iltapäivään ja ahmisimme Netflixistä kokonaisia tuotantokausia. Silloin voisi jakaa säälittävyyden tasan kummallekin kuin merkkarit. Käännekohta-kirjoituskilpailu: Fleur de Lys
Olen nuoresta asti tehnyt töitä. Niinpä tämä tilanne on aivan kamalan vaikea hyväksyä. En kykene enää siihen johon ennen. Tänä vuonna olen saanut uuden diagnoosin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja lääkityksen. Lisänä vaihteleva asteinen masennus. Ahdistus. Traumaperäinen stressihäiriö, paniikkihäiriö. Olen myös erityisherkkä. Olen suorittaja. Tarkka. Tekijä. Tuntuu että olen pudonnut pois ns normaalien ihmisten elämästä. Kun en vie lapsia hoitoon ja mene itse töihin. Mietin harva se päivä, miksi en pysty siihen mitä tein ja jaksoin 10v sitten. Se tuntuu pahalta . Se lisää pahaa oloa, surua, huonommuuden tunnetta. Masennusta. Koen etten ole riittävän hyvä puoliso kun en käy töissä. Puoliso ei ajattele niin. Minä ajattelen. Tunnen häpeää. Arvottomuutta. Se on hämmentävää koska itse en arvota muita ammatin, työssä käynnin, sairauden tm perusteella. Muille on hyvä olla lempeä ja ymmärtävä mutta itselle ei. En siis pystynyt palaamaan työhön. Hoitajan työ oli minun haave, joka toteutui. Nyt en ehkä ikinä enää kykene sitä tekemään. Aivan hirveä häpeä ja suru. Emmi
Kun reunani alkoivat matkaa tehdessämme sumentua, työterveyslääkäri antoi minulle nenäliinan ja lääkemääräyksen. Työpsykologi sanoi ”voi” ja kallisti päätään vasemmalle, mutristi vähän suutaan ja jos olisin jaksanut, olisin toivonut, että se olisi ollut joku toinen, sellainen, josta ei tule tunne että pitääkö tätäkin nyt sitten lohduttaa ja miksei se voisi vaan olla normaalisti. Käännekohtakirjoituskilpailu: Tiira
Ennen romahtamistani, ja varsinaisen hoitopolkuni alkua toimin siivousalalla yrittäjänä. Se tuki pyrkimystäni pysyä piilossa. Mitä paremmin tein työni, sitä paremmin pysyin näkymättömänä. Vaadin itseltäni täydellistä työsuoritusta, en lainkaan vähempää. Kaiken kaikkiaan oma työskentelyni silloin oli hirvittävän epätervettä. Annoin ihmisten kulkea ylitseni, en osannut kieltäytyä mistään ja olin kaiken aikaa varma ainoastaan omasta vähäisyydestäni. Kun tämä kulissi romahti, sitä edelsi kipeä ero monenlaisine vaiheineen. Siitä myös alkoi hoitopolkuni; ohjaukset yksityiseltä työterveyslääkäriltä säännöllisempiin tapaamisiin sairaanhoitajalle, suositukset psykoterapiasta, psykiatrien tapaamisia johtaen lopulta Kelan kuntoutuspsykoterapiaan. On kai sanomattakin selvää, etten ollut lähelläkään työkykyinen ensimmäisen terapiavuoteni aikana mutta yritystä silti oli. Olin kuukauden töissä ja kaksi saikulla. Kuukauden töissä ja kolme saikulla. En silti pystynyt luovuttamaan ihan hetkessä liiketoiminnastani, vaikka se alkoi olla jo kannattamatonta. Lopulta sain päätöksen tehtyä ja kamppailin sen päätöksen äärellä useamman vuoden. Sen, miten huono ja kelvoton olen kun en edes yritystä osannut pitää hengissä. En välittänyt siitä, etten pystynyt pitämään omasta kehostani huolta, vaan vakavampaa oli työn puuttuminen. Työ oli kaikki miten määrittelin itseäni, minuuttani. En kokenut olevani edes elossa, kun en ollut työssä. Sairausloma oli rangaistus, pakote, kahle. Häpeän syistä se suurin ja vakavin. #Suorittaja
Käännekohta-kirjoituskilpailu: Fleur de Lys
Kuva: Wille Härkönen
Yritän unohtaa, että kello on puoli kaksitoista. Että tämä on eläkeläisten kauppareissuaika. Kari pääsee neljältä töistä. Minä en pääse koskaan. Työt vyöryvät sänkyyn. Hyppivät silmille, vaikka puristan ne visusti kiinni. Ja silti olen väärällä tavalla aktiivinen. Velvollisuudet – jostain ne aina iskevät
Työelämään olen palannut kahteen eri otteeseen, sillä mielenterveyden ongelmani ovat vieneet minut osastohoitoon kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran alaikäisenä (17v.) keskeytin kesätyöt ja lukion. Tuolloin palasin puolen vuoden poissaolon jälkeen ensin kuntoutustyöpajalle, ja välivuoden jälkeen palasin lukioon. En vieläkään siedä kuvia itsestäni noina vuosina, kun elämältä oli lähtenyt pohja. Valmistuin lukiosta, aloitin työt kassalla. Kerkesin tekemään töitä muutaman vuoden ja aloittamaan uudet ammattiopinnot, kun taas sairauteni vei osastolle. Opiskelut päätin keskeyttää täysin, avopuolisosta otin eron ja päädyin takaisin vanhemmilleni asumaan 21-vuotiaana. Häpeä ja ahdistus muutoksesta oli suuri. Kreaty
Vaativa asiantuntijatyö ja itselle asettamani kohtuuttomat suorituspaineet ajoivat minut pitkän työuran jälkeen burnoutiin. Pitkän sairasloman jälkeen palasin samaan työpaikkaan ensin osasairauslomalla. Töihin paluu oli pelottavaa, koska olin edelleen keskivaikean masennuksen vallassa. Työterveyslääkäri rohkaisi, että sen ei pitäisi estää työntekoa. Työtehtävistä suoriutuminen oli yllättävän vaivatonta, mutta ihmisten kohtaaminen oli vaikeinta. Olin aiemmin ollut sosiaalinen, mutta nyt vetäydyin ja olin hiljainen. Myös avoimuus läheisimpien työkavereiden kanssa oli aluksi haastavaa. Sosiaalisten tilanteiden pelon lisäksi koin häpeää omasta sairastumisesta ja siitä, että jätin toiset pulaan jäämällä pois. Mielenterveyshoitajan tapaaminen viikoittain ja asioiden auki puhuminen auttoi kuitenkin eteenpäin. Myös päätökseni olla luovuttamatta oli tärkeimpiä syitä lakata yrittämästä kaikista voimakkaista negatiivisista tunteista huolimatta Sofia
Olen 46-vuotias, omaa työtään rakastava luokanopettaja. Minulla diagnosoitiin joulun alla 2016 keskivaikea masennus pitkäaikaisen työuupumisen ja omassa elämässä olleiden vaikeuksien johdosta. Sairauden havaitseminen, sen itselle myöntäminen ja hyväksyminen sekä avun vastaanottaminen kestivät kuitenkin liian kauan, joten kesällä 2017 olin niin syvällä, että itsetuhoiset ajatukset olivat koko ajan läsnä. Onneksi ”huusin apua” ja apuuni vastattiin. Lääkärin määräämä ehdoton useamman viikon sairausloma oli aluksi shokki. Mitä työkaverit ajattelisivat? Kuinka sijainen pärjäisi? Mitä oppilaille kertoisin, jos he näkisivät minut koululla käymässä? Tein itseni kanssa sen päätöksen, että päätin olla sairauteni kanssa työkavereiden suhteen avoin, jotta voisin aina aika ajoin vierailla voimieni mukaan työpaikalla. Tällöin ei myöskään tarvitsisi selitellä tai pelätä kysymyksiä poissaolostani. Kertominen mietitytti, jännitti ja hävetti! Muistan kuinka hyvä työkaverini istui vieressäni ja fyysisesti piti minut kasassa. Vastaanotto oli ehkä jopa yllättäväkin. Huomasin muutaman kyynelehtivän ja puheliaimpien hiljenevän. Osa tuli jälkeenpäin kiittämään ja kertomaan, että sairastumiseni pisti heidät itsensäkin miettimään omaa tilannettaan. Tiesin, että olin tehnyt oikean ratkaisun! Marraskuussa 2017 olin valmis kokeilemaan töihin palaamista. Työskentelin viikosta 50 %, jolloin sijainen teki viikosta toisen puolen. Olin niin onnellinen, innoissani ja valmis puurtamaan töissä. Hankaluuksia alkoi kuitenkin esiintyä heti. En jaksanut keskittyä asioihin, puheeni puuroutui, ajatus tökki, sanat menivät sekaisin enkä pystynyt lukemaan lapsille ääneen, koska luin sanoja väärin. Oppilaiden keskustelu ja pienikin hälinä sai oloni herpaantumaan. En halunnut kuitenkaan murehtia, vaan jatkoin entistä suuremmalla tarmolla. Muutaman viikon kuluttua olin aivan loppu. En kuitenkaan uskaltanut puhua uupumisesta ääneen. Pelkäsin sydämeni pohjasta epäonnistumista. Marraskuun lopulla tiimini jäsenet istuttivat minut alas ja ottivat asian puheeksi. He olivat alusta asti huomanneet etten ole työkunnossa. Olivat kuitenkin päättäneet ensin seurata tilannetta ja katsoa kuinka työskentelyni sujuu. No eihän siitä tullut yhtään mitään! Minun oli suunnattava lääkärin pakeille ja sairausloma oli taas edessä. Vaikka tilanteen esille tuominen tiimini puolelta oli minulle suuri helpotus, koska itse en sitä uskaltanut tehdä, niin silti se, etten pystynytkään tekemään töitä, oli isku päin kasvoja. Olo oli todella epätoivoinen ja ahdistunut! Häpeän tunne oli valtava. Enkö tosiaankaan enää pystyisi toimimaan opettajana? Tulisiko minusta enää ikinä oma vanha minä? Kaikki toivo hävisi ja itsetuhoisuus oli jo muutakin kuin pelkkiä ajatuksia. Tuntui kuin olisin ollut täydessä pimeydessä, yksin, ilman minkäänlaista apua, toivoa paremmasta tai valon pilkahdusta tulevaisuudesta. Olin menettänyt täysin toivoni! Soizu
Kuva: Wille Härkönen
Lähes kaikki ystäväni ovat lähihoitajia tai kosmetologeja. Hyviä ihmisiä. Sellaisia jotka valmistuvat ajallaan eivätkä tuota pettymyksiä appivanhemmilleen. Tänään kävin äidin luona ja itkin. Sitä, etten pysty tähän. Elämään. Että se on liian vaikeaa minulle Käännekohta-kirjoituskilpailu: Fleur du Lys
Olen ollut pitkään ihminen ilman rajoja. Olen väsynyt itseeni. Siihen, että olen hiljaa tai myönnyn, koska vastaansanominen tai kieltäytyminen on minulle vaikeaa. Vahvuuksinani pitämäni asiat kääntyvät itseäni vastaan, koska tulen tulkituksi väärin. Se, että ehdin paljon ei tarkoita etteikö minun aikani olisi yhtä arvokasta kun jonkun toisen aika. Se, että jaksan paljon ei tarkoita, ettenkö minäkin väsyisi Käännekohta-kirjoituskilpailu: Hanna
Onnistunut mahalasku Puhelin pirisi klo 9.00 eräänä torstaiaamuna. Kirosin, että kukakohan tähän aikaan soittaa. Ehdin kuin ehdinkin vastaamaan, mutta ihoni muuttui äkkiä kalpeaksi ja suuta kuivasi, kun kuulin mistä oli kyse. Olin aina muistutellut itseäni harva se päivä töissä, että tässä sitä ollaan kapitalismin palveluksessa ja jos palvelus ei ollut riittävän suuri tekijä voitaisiin korvata kuin jonkin suuren koneen osa. Pyrin siis suojelemaan itseäni katkeroitumiselta muistuttamalla itseäni asioiden oikeasta laidasta. Isossa kansainvälisessä firmassa kun ei vaan voinut olla rikkinäisiä koneiston osia. Ja rikkinäinen osahan minä olin - vaikka olin esittänyt muuta. Kaiken muun ikävän lisäksi podin riittämättömyyden tunteita, josta myöhemmin kuulin, että sille oli nimikin. Kyse oli huijarisyndroomasta. Koko ajan takoi mielessä, että miten vähän sitä mistään mitään tietää. Tuosta ja tuosta pitäisi tietää paljon enemmän. Hölmöyksissäni vielä opiskelin sivutoimisesti yliopistossa. Ei ihme, että olin pari vuotta aiemmin palanut loppuun; olinhan polttanut kynttilää molemmista päistä. Käteni tärisivät. Jaksoin hädin tuskin painaa kännykän puhelun lopetusnappia, kun minuun iski ensin paniikki ja sitten pian en saanut heti vedettyä henkeä. *
*
*
Varovasti avasin toimistohuoneen oven. Näin siellä pomoni Ollin ja nuoren naisen HRosastolta. Nainen oli pukeutunut tummanharmaaseen hyvin istuvaan jakkupukuun. Arvelin sen epäilemättä olevan kalliinpuoleinen. – Istukaa alas Sami Janatuinen, esimieheni aloitti. Istuin tuolille, mutten sanonut mitään. Pienen hiljaisuuden jälkeen esimies jatkoi. – Valitettavasti teidän työsuhteenne päättyy tähän ja perusteena sille on pitkään jatkunut vaikea sairautenne. Esimies veti henkeä ja jatkoi: – Olemme kasanneet henkilökohtaisen omaisuutenne tähän kassiin. Firman muun omaisuuden jätätte tänne, mutta käytössänne olleen puhelimen saatte pitää. Mieleni teki kuitata, että ei se puhelin enää edes pirissyt, enkä ollut käyttänyt sitä enää aikoihin. Rikkinäisenä se oli ongelmajätettä. *
*
*
Mietin hiljaa mielessäni, että näin eräs aikakausi elämässäni tulisi päätökseen; aluksi hyvin edennyt ohjelmistosuunnittelijan ura päättyisi kuuden vuoden palveluksen jälkeen omien standardieni mukaan suoranaiseen mahalaskuun Nyt minulla oli rikkinäinen puhelin ja huono työtodistus, jolla en voisi hakea uutta työtä. Siinä kun ilmoitettiin työsuhteen päättymisen syy. Tuolloin en ole ollut tietoinen, että työntekijällä olisi hyvin suuri vaikutusvalta siihen, minkälaisen työtodistuksen voisi työsuhteen päättyessä saada - eikä työsuhteen päättymisen syytä saanut mainita, ellei työntekijä nimenomaan sitä halunnut. Tätä oikeuttani ei minulle kukaan kertonut. Entinen uraohjus
Masennus ei ole sama asia kuin suru. Masennus ei ole sama asia kuin pelko. Masennus ei ole sama asia kuin olla huolissaan. Ja ei! Se ei mene pois sillä, että reipastuisi nyt vaan ja menisi töihin. Minulle se on sitä, ettei jaksa edes kaatua. Siirtelee jalkojaan ja hengittää ja sanoo sanoja ja toivoo että elämä loppuisi itsestään koska kaikki on muuttunut samaksi usvaiseksi tärähdyskuvaksi kuin itse on ja missään ei ole enää mitään järkeä eikä mieltä ja kaikki on vaan niin ahdistavaa, kylkiluiden alle kasvaa lyijypanssari joka muuttuu joka hengenvedolla painavammaksi ja puristavammaksi ja tukalammaksi mutta hengittäminen ei vaan kiusallaankaan pääty. Käännekohta-kirjoituskilpailu: Sfumato
Olen yrittänyt miettiä oman elämäni tarkoitusta. Minulla ei ole mitään ammattikoulutusta. En kyennyt opiskelemaan koska jännitin niin voimakkaasti. En osannut. Kukaan ei kertonut minulle miten elämää eletään. Muistan vain olleeni heikko voimiltani ja väsynyt. Minulle sanottiin, että ”Ei aina voi mennä siitä missä aita on matalin”. Ilmeisesti lopetin menemästä yhtään mistään eteenpäin kohti elämää.
Paluu töihin sairaslomien välillä oli kammottavaa. Olin ollut tilanteessa täysin yksin, en ollut saanut keneltäkään työpaikallani tukea. Sairasloma auttoi siinä, että minun ei tarvinnut mennä kärsimystä aiheuttavalle työpaikalle, mutta se ei sinänsä ratkaissut mitään. Kukaan ei huomioinut paluutani työhyvinvointini kannalta. Jouduin jäämään pian uudestaan sairaslomalle. Voin todella huonosti. Kun olin irtisanoutunut ja palautin työpuhelimen ja hain omat tavarani työpaikalta, tein sen työajan ulkopuolella, jotta en tavannut ketään. En silti pystynyt menemään työpaikalle yksin, vaan puolisoni oli tultava kanssani. Työpaikka fyysisenä tilanakin aiheutti niin valtavaa ahdistusta ja kammoa. Kipa
Myöskin vakavasti sanottu lause: ”Mene, laiska, muurahaisen tykö ja katso miten se ahertaa.” Lapsena lähinnä mieleen jäi sana: laiska. Suretti. Kuka nyt haluaisi sellainen olla? Vähäinenkin yrittäminen jäi, kun mieliala mustui. Käännekohta-kirjoituskilpailu: Perhonen
Hei te siellä, onko teillä tälle naiselle enää käyttöä. Parasta ennen päiväys ei ole vieläkään mennyt. On toki, niin moni sanoo. Sanovatko muuten vaan. Epäilen, enkä jaksa enää uskoa teitä. Kuulkaas, usko on mennyt jo kauan sitten. Kuulkaas, ette olekaan kulkeneet saappaissani. Saappaissa, jotka on kulkeneet liian monta kertaa soraisia teitä. Teitä, joita en kenenkään kohdalle soisi. Onko tälle naiselle käyttöä. Käännekohta-kirjoituskilpailu: Rakuna
Kuva: Wille Härkönen
Haaveenani oli täydentää opintojani voidakseni hakea näin pysyvää työtä. Olin intoa täynnä oleva aikuisopiskelija. Ajattelin silloin tämän olevan viimeisen opiskelupaikkani, minkä vielä täydentäisin. Varmaan tiedätte, miten työ ja työyhteisö on yksi tärkeä osa elämää. Minulle se oli myös sitä. Elämä ei kuitenkaan mene aina suunnitelmien mukaan. Kaaduin liukkaalla ja unelmani romahtivat ja toipumiseni ei edennyt toivomallani tavalla. Sain tietää melko pian, etten pystykään tekemään sitä työtä, mihin olin opiskelemassa. Pettymys oli minulle todella suuri ja elämäni meni uusiksi. Sitä paperisotaa ja valitusten määrää en kenellekään soisi. Tapauksesta tuli kuluneeksi tänä vuonna kaksitoista vuotta ja sinä aikana on ollut monenlaista selvitystä ja kokeilua. Silti en ole pysyvästi työllistynyt mihinkään. Olen miettinyt monesti, mikä minussa on oikein vialla. Kaikki ihmisten kehut ja hyvät sanat menettivät merkityksen, kun en kelvannutkaan tähän yhteiskuntaan. Mieleni on käynyt melkoista myllerrystä ja aloin masentua pikku hiljaa, mutta en tarpeeksi vielä. Tarpeeksi, niin mikä on tarpeeksi tälle yhteiskunnalle.
Nyt - työsarka kynnetty on. Jäin eläkkeelle. Tyhjyys, ikävä ja toimettomuus iskevät vastaan. Ei lainkaan iloa vapaudesta. Aikoinaan oli 4 lasta ja touhu heidän kanssaan. Nyt olen aivan yksin. Minua ei kukaan tarvitse. On niin ikävä. Käännekohtakirjoituskilpailu: Marleena