VÄSYMYS, JOKA EI LÄHTENYT NUKKUMALLA
Miten uupumus näkyi arjessa? Millaisia tunteita se herätti?
Pahin uupumus kesti avun hakemisesta noin kolme kuukautta. Se meni kuin sumussa. Istuin päivät sairaslomalla sohvalla ja itkin. Tunsin itseni arvottomaksi, ammattitaidottomaksi, tyhmäksi, riittämättömäksi, laiskaksi. Se oli väsymystä, joka ei lähtenyt nukkumalla tai lepäämällä.
Marika 38
Ymmärsin, että keskittymiskykyni oli heikentynyt. En ollut enää hyväntuulinen. Pikemminkin ärsyynnyin, jos minut keskeytettiin. Vapaaajalla en jaksanut tavata ketään ja jos tapasinkin, kaipasin pian kotiini. Ruoka ei oikeastaan maistunut lainkaan, jos maistui niin olisin syönyt jotain helppoa ja mautonta. Liikuntaa suoritin, mutta sekään ei tuonut helpotusta kiristyneeseen tilaan.
Moonika
Ymmärrettyäni ja myönnettyäni uupumuksen olin hyvin vihainen tapahtuneesta. Tunsin vihaa, epäonnistumista ja epätoivoa. Olin niin vihainen myös työnantajalle siitä, että meidän työntekijöiden huoleen ei vastattu riittävällä tavalla. Tulevaisuus kohdallani näytti toivottomalta ja työelämä todella vastenmieliseltä.
Uupumus näkyi arjessa ja ihmissuhteissani vahvasti. Minulla ei ollut oikein enää mitään elämää eikä harrastuksia. Liikunta jäi. Ystävyyssuhteet onneksi säilyivät, mutta näin heitä hyvin harvakseltaan. Arjen tavalliset perusasiat kuten kaupassa käyminen ja ruoanlaitto olivat todella raskaita. Haaveilin jatkuvasti työikäisten palvelutalosta, jossa joku muu hoitaisi kaiken ja itse voisi vaan keskittyä käymään töissä. Kotona olin usein täysin tarmoton ja vihainenkin.
Uupumus aiheutti minulle kehollisia oireita. Keholliset oireet olivat lopulta niin voimakkaita, että ne pakottivat pysähtymään. Oireita oli ollut jo pidemmän aikaa, mutta en ollut tunnistanut niitä. Pahimmassa uupumusvaiheessa olin jatkuvasti levoton, jos oloa kuvailisi niin se olisi kuin hampaiden jatkuvaa yhteen puremista ja nyrkit pystyssä olemista ja samaan aikaan pitäisi juosta niin kovaa kuin pystyy. Lisäksi kärsin kovista koko päivän kestävistä migreenikohtauksista monta kertaa viikossa eikä minulla ollut niihin mitään toimivaa hoitoa. Purin hampaita yhteen jatkuvasti sekä öisin, että hereillä ollessa. Sain tästä syystä purentalihakset todella jumiin ja hampaat alkoivat oireilemaan kivuilla ja vihlaisuilla. Niska, hartiat ja selkä olivat jatkuvasti jumissa eikä siihen auttanut hierontakaan. Käytin kehollisten oireiden hoitoon varmasti tuhansia euroja rahaa käymällä omakustanteisesti fysioterapeuteilla, hierojilla ja hammaslääkärillä.
Varsinaisen pahimman uupumusvaiheen jälkeen pitkittynyt stressi alkoi purkautumaan paniikkikohtauksina. Hermosto oli ylikierroksilla ja esim. televisiosarjojen tai elokuvien katselu oli mahdotonta, kun keho reagoi kaikkeen. Tämä hermoston ylivirittyneisyys ja yliherkkyys haittaa elämääni jonkin verran vielä yli 3 vuoden jälkeenkin.
Pahin uupumusvaihe kesti kohdallani noin vuoden, mutta kaiken kaikkiaan uupumuksen kehittymisestä tähän päivään asti on kulunut pian 6 vuotta eikä kaikki oireet ole väistyneet vieläkään.
Eerika 34
Ensimmäisen kerran työuupumus ja masennus diagnosoitiin n. 8 vuotta sitten. En pystynyt tuolloin vielä käsittelemään asiaa. Myönsin minulla olevan joitakin masennuksen oireita, mutta sairaus tuntui pelottavalta ja hävettävältä.
Sumusta Valoon
Elämässäni on tapahtunut traumaattisia tapahtumia. Suorittaminen ja työhön uppoutuminen on ollut pakokeinoni. Kun se tuttu ja turvallinen pakokeino ei enää toiminutkaan, enkä pystynyt olemaan mukana työelämässä, oli se suuri kriisin paikka.
Valot pimeyksien reunoilla 43
Ymmärsin nopeasti, että olin polttanut itseni loppuun. Olo ei kuitenkaan enää tuntunut samalta. Se oli masentunut ja tahmea.
Maria 31
Itse tunsin alkuun valtavaa häpeää, koin epäonnistuneeni. Mietin, miten minä voin muka olla uupunut, onhan monella muulla enempi tekemistä mitä esim. omassa arjessani. Koin, etten ole yhtä tehokas kuin muut. Että olen laiska ja saamaton. Olin täysin kohtuuton itseäni kohtaan. Mutta samalla tunsin valtavaa helpotusta, kun jäin sairaslomalle. Ajattelin, että lepään pari päivää, niin kyllä se siitä taas, toisin kävi. Ajatukset ja tunteet oli aika ailahtelevia, välillä helpotusta, ja välillä synkkää häpeää ja armotonta itsekritiikkiä.
Ennen romahdusta, olin suorittajana kova puuhastelemaan. Asunto siivottiin kerran viikossa ja arkiset asiat tuli hoitaa, vaikka olisi ollut kuinka väsynyt. Ihmissuhteissa uupumus näkyi etäisyytenä. Osittain etäännyin itse, osittain äksyily ja kireys etäännytti ihmisiä. Puolisoni sanoi, ettei minuun saa kontaktia vaikka olin paikalla.
Sielun Sointu
En jaksanut käydä enää päivittäin kävelemässä. Arki muuttui päämäärättömäksi haahuiluksi jopa ruokakaupassa. Kaikki pienetkin valinnat veivät enemmän aikaa ja tuntuivat vaikeilta.
Pikkusisko
En kai ajatellut oikein mitään. Olin aika tunnoton.
Sen muistan, että katsoin peiliin, enkä tiennyt kuka siellä on. Silloin tiesin, ettei tämä ole ihan normaalia.
Pahinta jäytävää oloa ei pysty kellekään kuvaamaan.
Koin itseni äärimmäisen huonoksi ihmiseksi ja työntekijäksi. Ajattelin, etenkin työyhteisössä, että muut ovat paljon parempia kaikin puolin.
Koin itseni kykenemättömäksi oppimaan uutta, äärimmäisen väsyneeksi, uupuneeksi ja ulkopuoliseksi. Tuntui raskaalta tavata työkavereita esim. kahvihuoneessa. Keskustelu oli väkinäistä minun osaltani. Muistelisin, että mieluummin istuin yksin siellä ennen tai jälkeen varsinaisen kahvitauon aikaa.
Itseni jaksoin laittaa aamuisin kuntoon; suihku, hiukset, meikki, puhtaat ja kauniit vaatteet jne. Ehkäpä ulkokuoren korostamisella yritin sulkea pois sisäisen pahan oloni. Ja olihan se niin; lääkärien diagnooseja jälkeen päin lukiessani huomasin tekstit ”huoliteltu”, ” ei huomauttamista ulkoisesti” jne. Näin sitä voi harhauttaa ammatti-ihmistä…
Uupuessa itseltäni hävisi käsitys siitä, että en ole enää kunnossa, en ole terve. Energia meni olemassaolon ylläpitämiseen. Ruuan laitto kotona muuttui rasittavaksi, valmisruokien kuljetus kotiin oli aika tavanomaista. Ennen niin rakas lukeminen ei enää maittanut, oli vaikea keskittyä. Helpompaa oli avata televisio ja jäädä sen ääreen olemaan.
Päivi 55
Pahinta uupumisessa oli arjen rutiinien katoaminen. Ei ollut työkykyinen, ei harrastuskykyinen eikä oikein mihinkään kykeneväinen. Pakolliset rutiinit sai suoritettua kuten ruuan laiton, pyykin pesun ja kaupassa käynnit. Tai jos ihan tarkkoja ollaan niin kauppakäynnit tuli hoidettua joko verkossa tai puolison toimesta koska itsellä ei ollut voimia edes sinne ruokakauppaan lähteä.
Myös sosiaalinen elämä kuihtui hetkellisesti aika olemattomaksi. Ei ollut paukkuja lähteä mihinkään saati olisi jaksanut ihmisvilinää tai muuta melua ja meininkiä. Itsellä on aina ennen ollut isossa roolissa konsertit, festarit ja ihan pienimmätkin juhlat. Uupuessa ei ollut minkäänlaista halua osallistua mihinkään. Aluksi joutuikin monesta kutsusta luopumaan kunnes pikkuhiljaa kutsutkin hiipuivat. Lähipiiri, ystävät ja kaverit ymmärsivät sen että minusta ei ollut enää bilettäjäksi tai jokaiseen juhlaan osallistujaksi.
Tuolloin uupumuksen alussa tämä ei haitannut mutta kyllä se pidemmän päälle kävi itsellekin haastavaksi koska jossakin vaiheessa olisi mielellään vähän halunnut tehdä kaikenlaista mutta yksinkertaisesti ei vain voimat riittäneet.
Satu 48
Samaan aikaan olen vihainen itselleni. Olen vihainen, sillä koen itse aiheuttaneeni tämän elämäni pilaavan tilan itselleni. Tein liikaa töitä, liian monessa paikassa, liian pitkiä päiviä, liian monena päivänä peräkkäin. Ja vain rahan takia. Vain siksi, että voisin toteuttaa unelmani. Työuupumus tuli hiipien, kyynelten, unettomuuden, kiukun ja sisäisen, eettisen ristiriidan kera elämääni.
Uupumuksen seuraan liittyi ahdistus. Ahdistus aivan kaikesta mahdollisesta, eikä ajatukset jättäneet rauhaan, eivät sitten millään.
Minna 48
Paha oloni näkyi kiukutteluna, tiuskimisena, etääntymisenä, väsymyksenä, ahdistumisena, masennuksena, stressaantumisena. Join paljon alkoholia, sillä se sai minut unohtamaan kaiken hetkeksi. Paha oloni saattoi yllättäen näyttää myös hymyltä tai vitseiltä. Oma olotila oli helppo peittää niiden maskien alle, jotka olin kuhunkin tilanteeseen luonut.
Madam Freedom 55
Työpaikallani työterveyshuolto oli kattava ja sen kautta pääsin myös psykologin vastaanotolle. Se oli itselleni ensimmäinen kokemus, jolloin sain olotilalleni sanoja ja ymmärrystä. Kun etätöitä oli takana noin kuukausi, olo oli sietämätön ja vihdoin rohkaistuin menemään työterveyslääkärille. Sitten olin seuraavat kolme kuukautta sairauslomalla.
Sairausloma helpotti oloani vain hyvin vähän. Päällimmäisenä tunsin vain huonommuutta. Olin alati häpeissäni. Sairauslomaa kirjoitettiin kahden viikon pätkissä. Joka kerta ajattelin, että taas on kaksi viikkoa aikaa ja sitten tulee olla valmista. Kaksi viikkoa kului stressin ja häpeän kourissa. Oloni oli ristiriitainen, pelkäsin samaan aikaan sairausloman jatkumista ja töihin palaamista. Kun lääkäriaika taas kahden viikon kuluttua koitti, koin valtavaa epäonnistumista ja hätää siitä, että en voinut vieläkään yhtään paremmin.
Krista 31
Tietysti ensimmäinen ajatukseni oli että enhän minä voi olla uupunut, en minä tee töitä. Luin kuitenkin uupumuksesta ja tein myös testin, ja yhtäkkiä monet oireeni selittyivät. Koin suurta helpotusta, kaikelle olikin selitys.
Pahimman uupumuksen alla en jaksanut mitään, oli pakko opetella pyytämään apua, oli pakko oppia antamaan itselleen lepo. Ja nimenomaan oppia, kaikki minussa huusi sitä vastaan että ihminen ei voi vain olla, olen epäonnistunut. Nyt tiedän että voin olla, enkä ole pettymys.
En ole tällä hetkellä töissä, enkä opiskele, ja en tunne siitä minkäänlaista huonoa omaatuntoa, tähän pisteeseenkin piti opetella tietysti, näyttää aina uudestaan myötätuntoa ja armoa itseään kohtaan.
Ensimmäisellä kerralla huomattuani, että olen todella uupunut, en laiska, jakso kun vain lepäsin, ja pyysin apua läheisiltä mm. kauppa-ostosten tekoon, kesti yli kuukauden. Tein mahdollisimman vähän ja toki taistelin vielä silloin omantunnontuskia vastaan.
Nykyään noin vuoden jälkeen, voin jo tehdä asioita enemmän, mutta joudun muistuttamaan itseäni levon tarpeesta, sitten pysähdyn, ja pyydän apua. Teen myös paljon asioita mistä pidän, ei ole mitään tarvetta suorittaa.
Anni 32
Perheeni tuki minua parhaansa mukaan. Mutta mieheni oli vaikea katsoa vajoamistani sängyn syvyyksiin ja patisteli minut ylös. Toisinaan vieläkin ajattelen, että olisin tarvinnut sen oman aikani siellä syvyyksissä, jotta olisin nyt ehjempi. Välillemme jäi jotain juopaa, koska koin ettei hän antanut minulle tarpeeksi tilaa, lohdutusta, hiljaista hyväksyvää läsnäoloa…
Jälkeenpäin ajatellen, kunpa olisin heti ensimmäisen oireilun alkaessa ymmärtänyt tilani, minulle olisi tarjottu hoitoa ja olisin ottanut kaiken vastaan. Olisin päässyt aiemmin selkeämmille vesille ja lapseni olisivat saaneet tasapainoisemman äidin. Väsymykseni mielialan vaihteluineen on varjostanut etenkin nuoremman tyttäreni koko elämää. Tästä koen huonoa omaatuntoa edelleen.
Sumusta Valoon
Olen hiljalleen saanut palautettua elämisen kunnon ja selviän arjestani ja asioistani. Hermostoni on kuitenkin niin kuormittunut että pienikin ylimääräinen stressi tai muutos sekoittaa pakan välittömästi. Jos joudun laittamaan herätyskellon soimaan, en todennäköisesti nuku koko yönä.
Toistuvilla uupumuksilla on todella kauaskantoiset vaikutukset. Elän varmastikin läpi elämän uupumuksen ehdoilla. Aktiivisuuden, levon ja palautumisen vuoropuhelua käyden.
Säännöllisesti ja itseäni tarkoin havainnoiden. Työkuntoni ei palautunut ja sain juuri pysyvän eläkepäätöksen. Nyt hermostoni voi levätä sen asian suhteen.
Päivi
Itse koin uupumisen todella raskaana vaiheena elämässä. Ei jaksanut tehdä mitään. Kaikki oli synkkää ja epätoivoista. Tuntui, että ihmiset näkevät oloni päällepäin. Sitä ajatteli usein, että mitenhän pitkään tätä kestää. Tunsin oloni voimattomaksi.
En ollut yhteydessä ystäviini enkä sukulaisiin. Sairaalasta päästyäni kävin päiväosastolla ja siellä sai onneksi hieman ihmiskontakteja ”väkisin”. En jaksanut olla iloinen ja aktiivinen tyttäremme kanssa, en jaksanut leikkiä, siivoaminen ja ruoanlaittaminen sekä kaupassa käyminen oli erittäin raskasta, mutta onneksi meillä oli apua kotona ja sain tukea.
Kehollisia oireita en muista olleen uupumuksen osalta, mutta ahdistus ja lamaannus tuntuivat puristavana olona keskellä rintaa. Pahin uupumus kesti noin 3 kuukautta.
Uupumisen mukana tuli myös masennus. Ei sitä voinut millään ymmärtää, että minä en jaksa, en ole kykenevä, sillä olin yleensä aina ollut.
GittaIina 55
Itkin hoitajalle kahta sanaa, en jaksa, en jaksa. Tuli totaalinen stoppi, ehkä jopa hermoromahduksen kaltainen tila.
Oli helpotus jäädä pois. Ilmoitin pomolle ja hän puhui empaattisesti ja mietti sitä, milloin mahdan palata. Puhelujen jälkeen istuin ulkona tuolissa, enkä tehnyt mitään moneen tuntiin.
Tunne oli, kuin olisi henkisesti halvaantunut. Oli tyhjä ja ontto olo. Tajusin, etten luultavasti koskaan enää naura tai riemuitse mistään, koska sisälläni olin vain pelkkää mustaa. Oli kauneimmat syksyn ruska kelit, mutta muistan siitä syksystä vain harmaat värit.
Työterveyteen soittamisen koin äärimmäisen vaikeaksi ja nöyryyttäväksi.
Sehän tarkoitti minulle, että jouduin myöntämään itselleni, etten olekaan kuolematon ja kestä kaikkea elämänpainetta niin kuin aikuiset ihmiset kestävät. Olin varautunut siihen, että puhelimen päässä työterveyshoitaja käskee minun vain ravistella uupumukseni pois, koska tila on vain väliaikainen ja elämän kuormittaminen hetkellistä.
Pelkoni oli kuitenkin turha. Hoitaja luurin päässä suhtautui minuun ja asiaani erittäin inhimillisesti, ja sain ajan lääkärin vastaanotolle samalle päivälle. Vastaanotolla purskahdin itkemään. Siltä istumalta jäin kahden viikon sairaslomalle, sain diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriön ja masennuksen sekä aloitin mielialalääkityksen. Esihenkilölleni ilmoittaessani sairaslomastani, hän suhtautui uupumiseeni yllätyksekseni myös ymmärtävästi.
Sairaslomapäivät vietin nukkuen. Lapset vein aamuisin päivähoitoon ja kotiin palatessani käperryin koiran kanssa sohvalle enkä tehnyt mitään. Prosessoin asioita paljon itsekseni metsälenkeillä ja sen työkaverin kanssa, joka patisti minut työterveyteen. Kieltäydyin potemasta huonoa omatuntoa siitä, että lapseni olivat päivähoidossa, kun itse olin kotona. Se oli ensimmäinen askel kohti omaa toipumistani.
Mielialalääkitykseen suhtauduin todella epäluuloisesti. Samoin ahdistuneisuushäiriö- ja masennusdiagnooseihin. Lääkitys kuitenkin auttoi viemään pahimmat tunneaallot pois, jolloin sain tunteiltani tilaa ajatuksille.
Honesty 40
Uupuneille aivoille tyypilliset masentuneet ajatukset vakuuttavat, että itsessä on jotakin vikaa eikä kukaan muu koe näin - tai pahimmillaan, ettei kukaan muu ole näin “huono”, että uupuu. Kokemusta vahvistaa se tapa, jolla uupumusta hoidetaan esimerkiksi työterveydessä. Sairausloma, lääkkeet ja psykoterapia ovat todella tarpeellisia, mutta vahvistavat käsitystä siitä, että uupumuksessa ollaan yksin, yksilönä. Vertaistuki puuttuu täysin, vaikka työpaikalla moni kokisi samoja tunteita ja oireita hiljaa itsekseen.
Katja 33
Olin ollut aiemmin psyykkisen sairastumisen takia osastohoidossa ja
sen aiheuttaman häpeän takia vaadin itseäni olemaan mahdollisimman normaali, etten olisi muiden silmissä hullu. Ja hulluksihan siinä tuli! Aloin unohdella asioita, kärsin unettomuudesta, sain paniikkikohtauksia, olin jatkuvasti ylikierroksilla ja syke oli kova.
Lopulta olin niin loppu, että soitin itselleni apua, ja päädyin viikoksi osastohoitoon. Sinne mennessä en jaksanut vastata edes yksinkertaisiin kysymyksiin, vaan nuokuin puoliunessa vastaanottotiskin ääressä, josta minut talutettiin huoneeseeni.
Olin onnellinen, että minut otettiin sairaalaan. Sain nukkua, sitten kun lopulta hermosto rauhoittui, niin että kykenin siihen.
Olin onnellinen siitä, että minusta pidettiin huolta, sain lepoa parisuhderiidoilta, eikä minun tarvinnut enää jaksaa esittää mitään.
Kreetta-Maria 38
Tajusin kyllä jollain tasolla, että olen ihan poikki, enhän ollut enää pariin vuoteen nukkunut kunnolla, mutta en saanut levättyä myöskään päivällä. Ahdisti heti herätessä, sain paniikkikohtauksia töissä, ruokakaupassa, auton ratissa… Muisti alkoi pätkimään, enkä ollut pitkään aikaan pystynyt keskittymään. Olin itkuherkkä, vaikken tiennyt edes miksi itkin. Jos joku keskeytti työnteon, jäi hommat auttamatta kesken, koska en enää muistanut mitä olin ollut tekemässä.
Kävin työmatkalla Ruotsissa, ja matkan anti jäi osaltani hyvin laihaksi, koska en muistanut minkään keskustelujen yksityiskohtia enää reissun jälkeen. Kahden päivän ja yhden yön reissusta toipumisessa kesti lähes kaksi viikkoa.
Minun on vaikea sanoa missä vaiheessa uupumus alkoi, sitä kesti varmasti vuosia, mutta se kulminoitui loppukesästä. Väsymykseen ja huonoon oloon ei kesäloma auttanut yhtään. Kesäloman jälkeen sinnittelin vielä kaksi kuukautta ennen kuin lääkäri puhalsi pelin poikki. Uupumus oli tässä vaiheessa jo edennyt keskivaikean masennuksen.
Penni 43
Uupumus ja mielenterveysongelmat ovat olleet itselleni vaikeita hyväksyä. Koen epäonnistumista ja häpeää edelleen, vaikka olen asioita käsitellyt ammattilaistenkin kanssa.
Krista 31
Seisoin typertyneenä mielenterveyspoliklinikan pihalla, ja tuijotin A4kokoista paperinpalaa käsissäni. Sana ‘sairausloma’ huusi minulle paperista, erottui muiden sanojen joukosta mustana, ahdistavana, pelottavana. Pelkäsin, mitä tuo sana toisi tullessaan, millaiseen kuseen joutuisin, kun pomo näkisi paperin työpaikan postilaatikossa. Pelkäsin pomoni reaktiota.
Mutta samalla olin oudon helpottunut. Kuulin päässäni lääkärin pehmeän äänen, joka sanoi, että “nyt on aika levätä, uupumisesta toipuminen vaatii ennen kaikkea aikaa”.
Lähihoitaja 25
Oireitani oli todella paljon: unettomuus, levottomuus, keskittymiskyvyn puute, mielialan heikkeneminen, päätöstenteon vaikeus, jumiutuminen asioihin ja joustamattomuus. Ahdistus ja pakko-oireet valtasivat minut.
Nimetön
Mutta oli kurjassa tilanteessa sentään jotain positiivista; nyt minä sain nukkua. Nukuin monena päivänä kellon ympäri, makselin yli kahden vuoden pituista univelkaa. Kukaan ei soitellut aamukuudelta, että töissä olisi oltava puolen tunnin sisään. Elämä sai jatkaa kulkuaan, minä en halunnut tietää siitä mitään. Unissani olin turvassa, kukaan ei kysellyt, vaatinut, päällepäsmäröinyt, pakottanut minua asioihin joita en osannut tehdä. Ei ollut arviointikyselyjä, ei lääkkeidenjakoa, ei haastavia asiakkaita. Oli vain tyynynkulma, peitto ja valkea lakana. Uni oli ensimmäinen askeleeni kohti toipumista.
Kun olin sitten nukkunut tarpeeksi, elämä alkoi vihdoin taas kiinnostaa. Mutta uupumus ei ollut vielä täysin poissa. Se hengaili vielä vierelläni, kulki mukanani kauppaan ja iltakävelyilleni, istui vastapäätä minua aamukahvia juodessani. Lepuutti painavaa, väsynyttä ruhoaan selkääni vasten kun tein ruokaa. Se oli vienyt ruuistani maut ja tunteistani kärjet.
Mutta se oli haalistunut. Lääkärin muovituolilla ollessani se oli ollut pikimusta, mutta irrotettuaan otteensa rinnastani se muuttui hiilenharmaaksi. Mitä useampi päivä kului, sitä haaleammaksi otus muuttui. Ja haalenemisen myötä ruokien maut palasivat ja tunteet alkoivat taas tuntua jossain. Aloin tuntea itseni jälleen ihmiseksi, en ainoastaan uupumuksen isäntäeliöksi.
Lähihoitaja 25
Nukuin lyhyitä ja katkonaisia unia, kärsivällisyys ja empatiakyky oli nolla. Elämä tuntui henkiseltä helvetiltä aamusta iltaan.
Aloin käydä jotain kurssia, että pääsisin kotoa pois ja ympärillä olevat syyllistivät siitä ”kun on vauva ja kaikki”.
Jossain vaiheessa ruokahalu katosi kokonaan ja kaikki mitä söin tuli kehosta läpi. Aloin laihtua rajusti ja yhdelläkin viikolla vedin 4 laatikkoa suklaakonvehteja, koska yritin edes jotain saada alas, koska voimat oli täysin pois. Yritin edes juoda, mutta vaatteet melkein alkoivat putoilla päältä.
Eräänä aamuna löysin itseni istumasta sohvalta, puristaen sylissäni meidän muutaman kk ikäistä vauvaa ja toinen pikkulapsi lattialla, tärisen rajusti kauttaaltaan enkä pysty lopettamaan sitä, en itkemään, en puhumaan. Ajattelin, että tämä ei varmaan ole enää normaalia ja nyt en omin avuin selviä tästä.
En minä tiennyt, miltä ahdistus tuntuu, koska ei minulla ollut tunteelleni sanaa. Meidän suvuissa ei ollut mitään mielenterveysongelmia, kukaan ei etukäteen nähnyt mitä tässä oli tapahtumassa, ihmettelivät vaan miksi pinnani on aina niin kireällä.
Nuppu
Lähinnä siinä vaiheessa, kun huomasin, että en ala toipua vielä kuukaudenkaan jälkeen. Silloin tuli jotenkin avuton ja hätääntynyt olo, että teenkö jotain väärin ja miten muut selvisivät tästä. Lääkärin sanojen mukaan, silmissäni oli vielä pilkettä ja hän uskoi minuun. Juuri silloin sekin tieto antoi valoa tunneliin.
Moonika
Muistan, ajalta ennen sairaslomaa, kuinka toivoin, että joku näkisi kuinka väsynyt ja rikki olen. Mutta samalla piiskasin itseäni 150 % tehoon, ettei kukaan vaan huomaa kuinka väsynyt ja rikki olen. On myös hyvin hämmentävää, kun oma pää huutaa, että olen arvoton, huono, ja koko maailma voisi paremmin, jos minua ei olisi. Mutta samalla kuka kaikki nämä työt tekee, jos minä en ole tekemässä niitä, että eihän kukaan muu osaa tehdä näitä kaikkia juttuja.
Aikaa ennen sairaslomaa muistan useamman kerran käyneen niin, että töihin ajaessa tuntui siltä, että päässä soi hälytyskellot ja kaikki jaksamisen kojelaudan varoitusvalot vilkkuvat, mutta sivuutin ne toistuvasti. Kirjoitin päiväkirjaani noin 9kk ennen sairaslomaa kysymyksen, että voiko pahan olon takia hakea sairaslomaa? Nyt tiedän, että kyllä voi.
Kun sain tietää jääväni sairaslomalle, sain tietää siitä päivää ennen sairasloman alkamista. Tein töitä sinä päivänä, sekä koko viikonlopun lähes 10h päiviä – yritin vimmatusti saada asioita tehtyä etukäteen, sekä toisaalta koottua infopakettia, että mitkä kaikki asiat on kesken, kuka hoitaa ja keneltä kysyä. Tajusin jossain vaiheessa että en pysty tekemään kahden kuukauden töitä etukäteen valmiiksi. Luovutin.
Ensimmäiset viikot sairaslomalla ollessa tunsin epäonnistuneeni täysin. Uupumiseen liittyi myös vahva kyynistyminen, josta oli ehkäpä kaikkein vaikein päästä yli. En tiedä olenko vieläkään päässyt siitä yli.
Tunsin myös kadottaneeni yhteyden itseeni kokonaan. En enää tiennyt mistä pidin, päätösten teko oli lähes mahdotonta, mikään ei tuottanut hyvää oloa. Nyt ymmärrän, että se johtui uupumisesta sekä masennuksesta.
Penni 43
Tunsin epäonnistuneeni, kun uuvuin. Toisaalta en täysin ymmärtänyt, mikä kaikki oireiluni johtui uupumisesta. Itsestäni huolehtiminen jäi, suoriuduin arjessa vain pakollisesta tai en edes siitä. Jouduin laiminlyömään ystäviäni, koska en jaksanut kohdata heitä. Sydämeni tykytteli, liikahikoilin, rintaa puristi, keho oli voimaton, kivut olivat tavallista kovempia. Minulla oli kaiken nielevä painon tunne kehossa ja sumu mielessä.
Periksiantamaton
Arjessa uupuminen näkyi siinä, että en vaan saanut enää aikaiseksi, tai jos sain, niin se vei minusta kaikki mehut. Siivouksen osalta rima madaltui maantasoon, oman hygienian osalta siihen, että hammaspesua lukuun ottamatta peseytyminen harveni, koska suihkuun meneminen tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Ei täällä ihan kaaoksessa kuitenkaan eletty, mutta ei meillä siistiä ollut.
Surullista oli, kun tajusin lasta kitaratunnille ajaessani, että en jaksa puhua edes hänen kanssaan. Sanoitin sen kuitenkin hänelle, että on ollut stressaava päivä ja olen tosi väsynyt enkä siksi jaksa puhua. Että kaikki on ihan hyvin, kuunnellaan musiikkia. Ei 11-12 -vuotias ollut moksiskaan siitä että äiti ei jutellut, mutta minusta oli todella surullista, että äiti ei jaksa jutella lapsensa kanssa vartin automatkaa.
Penni 43
