Mistä uupumus alkoi, miten sen huomasi?
Se hiipi elämääni kuin varkain. Uupumus. Yritin pitää kulisseja pystyssä työpaikalla, tuloksetta. Useampi kuukausi siinä meni. Elämistä äärirajoilla ja omaa moraalia vastaan. Ylityöllistettynä yksin, aivan liian vastuun kanssa. Sairastelin paljon. En huomannut sitä heti enkä kiinnittänyt huomiota päänsärkyyn, väsymykseen, tulehtuneisiin poskionteloihin tai univaikeuksiin. Kotona läheiset huomauttelivat kuin yhtäkkiä, miten inhottava olin, kun tulin töistä kotiin. Kiukkuinen, välinpitämätön. En välittänyt teinien hölmöilyistä, rajojen asettamisen sijaan itkin ja menin nukkumaan.
Töissä olotilaani ei huomioitu eikä siihen puututtu mitenkään, vaikka vajaa miehitys ja valtava työmäärä yhdelle lastenhoitajalle oli kaikkien nähtävissä. Ajattelin, että huomenna on paremmin. Ensi viikolla on helpompaa. Seuraavassa kuussa kaikki olisi pakosti jo hyvin. En antanut itselleni lupaa väsyä. Lähdin huonosti nukutun tai valvotun yön jälkeen töihin reippaana, täynnä tarmoa. Pidin huolta, että hoidin työni moitteetta. Suunnittelin päivät niin, että voin puhtaalla sydämellä kertoa lastaan hakemaan tulleelle vanhemmalle, mitä olimme päivän aikana tehneet. Koitin olla yhteydessä esimiehiin, tuloksetta. Se pahensi oloa entisestään.
Pikkuhiljaa viikkojen ja kuukausien kuluessa tuntui, että sisuskaluni puristuvat kasaan ja hengittäminenkin oli hankalaa. Aloin menettämään positiivisuutta, empaattisuutta ja olin entistä itkuisempi. Sairastelut jatkuivat. Illalla nukkumaan käydessä asiat pyörivät mielessä. Nukahdin kyyneleet silmissä. Heräilin keskellä yötä painajaisiin, jotka liittyivät tapaturmiin töissä. Raajani nytkähtelivät vastentahtoisesti enkä enää nukahtanut uudelleen. Arjessa oli vaikea pysyä mukana.
Aloin välttämään sosiaalisia tilanteita. Peruin sovittuja reissuja kavereiden kanssa. Päivät tuntuivat pitkiltä suorituksilta ja ikään kuin juoksupyörässä juoksemiselta, vailla valmista päämäärää. Ystävät ihmettelivät muuttunutta olemustani positiivisesta ilopilleristä apaattiseksi itkijänaiseksi. Lapsille en kertonut, halusin suojella heitä ololtani, jota itsekin ihmettelin ja vastaan taistelin.
Marika 38
Koen vaikeaksi eritellä, kumpi oli ensin työuupumus vai masennus vai onko kaikki samaa. Ja missä vaiheessa keho alkoi fyysisesti oireilemaan, esimerkiksi rautaa ei varastoitunut vereen, niin että öisin keuhkot olisivat saaneet happea. Heräilin pahimmillaan kymmeniä kertoja yössä haukkomaan henkeä. Tuolloin yöunet olivat olemattomat, väsymys oli raskasta ja uupumus paheni.
Sumusta Valoon
Työhullu. Suorittaja. Perfektionisti. Uhrautuja. Marttyyri. Kuulostaako tutulta? No, sellainen olen ollut. Olen paiskinut töitä koko ikäni. Korostan sanaa ”paiskinut”, sillä se on ainoa oikea sana kuvaamaan tapaani työskennellä. Olen koko ikäni pitänyt itseni kiireisenä, jotta en joutuisi pysähtymään. Tästä toimintamallista en tietenkään ollut millään tasolla tietoinen saatika siitä, että minulla voisi olla traumoja, tunnelukkoja tai pelkoja, jotka ohjasivat toimintaani.
Opiskelujeni ohella tein aina paljon töitä ja muistan kuinka kiiruhdin työmatkalta suoraan ylioppilaskirjoituksiin. Toisen asteen koulutusta suorittessani jouduin valinnan eteen.
Opinto-ohjaajani sanoi, etten voi jatkaa töiden ja koulun välillä, vaan minun olisi valittava toinen.
Valitsin koulun, mutten pystynyt täysin päästämään irti työkuvioistani. Toki työntekooni vaikutti myös se, että jouduin ihan liian varhain ottamaan täyden vastuun omasta elämisestäni. Minulta puuttuivat tukiverkot.
Olen tehnyt elämässäni kaikenlaisia töitä ja monet näistä tehtävistä olivat kovin fyysisiä. Mutta se ei minua pysäyttänyt, vaan salille oli päästävä vähintään viisi kertaa viikossa. Pitihän se kroppa pitää kunnossa. Ei myöskään riittänyt, että minulla saattoi olla seitsemän eri työpaikkaa, joiden välillä sukkuloin viikottain. Sen lisäksi minulla oli pieni lapsi ja suorittaja/perfektionisti kun olin, otin harteilleni koko perheen arjen pyörittämisen. Pienelle lapselleni en kelpuuttanut kaupan soseita, vaan tein ne itse. Tavoittelinhan täydellisen äidin titteliä.
Kunnianhimoni kasvoi ja minua ohjasi tittelien tuoma huuma. Kyllä minä nyt saisin kunnioitusta osakseni, olenhan myymäläpäällikkö!
Kun koin pahaa oloa, syyllinen oli aina jokin ulkopuolinen tekijä. Saatoin syyttää olosuhteita, elämäänsä kyllästynyttä työkaveria, muiden käytöstä, liikennettä, kiirettä, perhettä, puolisoa, valtiota, yhteiskuntaa. Lista on loputon. Minulla ei ollut aavistustakaan, että vastaus pahaan olooni löytyy vain ja ainoastaan peiliin katsomalla.
Olen ollut rohkea tekemisissäni, mutta aina syvällä sisimmässäni, pelännyt ihmisten reaktioita ja kommentteja tekemistäni valinnoista. Itsetuntoni on ollut niin huono, että ohjeiden, neuvojen tai minkäänlaisen palautteen vastaanottaminen on ollut todella vaikeaa. Koin ne kritiikkinä ja arvosteluna; enkö vieläkään ollut riittävä, vaikka olin yrittänyt niin paljon? Piilotin itseni ”vahvuuteni” alle, eikä kenelläkään tullut mieleenkään epäillä, ettenkö pärjäisi tässä elämässä.
Itseni ruoskiminen sai suorastaan mahdottomat mittasuhteet. Voi miten olisin joskus maksanut vaikka miljoonan, jos joku olisi nähnyt vahvan kuoreni lävitse, tajunnut hätäni ja pahan oloni.
Mutta eihän kukaan niin tehnyt, sillä suurin hylkääjäni olin minä itse!
Koin kolme burn out:a ennen kuin tajusin olevani kierteessä, jonka vain minä pystyn lopettamaan. En koskaan toipunut kunnolla ensimmäisestä uupumisestani ja siksi voi sanoa, että “ämpärini” oli siitä asti puoliksi täynnä jo valmiiksi. Ja koska mikään toimintatavoissani ei muuttunut ensimmäisen uupumisen jälkeen, sisäinen “ämpärini” jatkoi täyttymistään. Eihän se ollut kuin ajan kysymys milloin se ryöppyää yli.
Madam Freedom 55
Minun uupumukseni on hirveän monen eri asian summa. Yksi vaikuttava tekijä on varmasti tietynlainen tunnollisuus, kympin tyttö tausta ja vanhemmilta peritty työmoraali sekä jääräpäinen luonne että pitää pärjätä yksin.
Lapsesta asti olen harrastanut paljon, missään vaiheessa en oikeastaan vain ollut koulussa, oli aina musiikkikoulut, orkesteriharkat jne siihen päälle. Jälkiviisaana huomaan että ensimmäisen kerran olen oireillut uupumalla ylioppilaskirjoitusten jälkeen. En silloin tajunnut että se oli uupumista. Sitten oli opinnot, työt, harrastukset. Sitten lapset, työt, lasten harrastukset, taloyhtiöhommat ja omat opinnot. Aika selvästi toistuva kuvio, näin jälkeenpäin kun asiaa ajattelee.
Mutta yksi syy uupumiseeni oli se, että äitini kuoleman jälkeen päätin (tiedostamatta) että minun täytyy olla vahva ja olla surun murtaman isäni tukena. Samaan aikaan lähin kollega töissä sairastui syöpään ja oli pitkään sairaslomalla. Pakenin vaikeita tunteita ja surua työhön ja jatkuvaan tekemiseen. Tiedostan nyt selvästi, että äidin kuoleman jälkeen mopo niin sanotusti lähti käsistä. Jaksoin tässä vaiheessa loputonta suorittamista nelisen vuotta ennen kuin olo alkoi pahemmin sakkaamaan.
En tiedä huomasinko varsinaisesti, että olin uupumassa. Tai huomasin kyllä, en vaan ymmärtänyt, että kurja olo on merkki siitä, että pitäisi hidastaa. En tajunnut olevani kroonisesti stressaantunut ja voivani todella huonosti.
Penni 43
Olen kipukroonikko ja monisairas: uuvuin lopullisesti, kun jouduin omaishoitamaan muistisairasta läheistäni. Itselläni ei ollut useaan vuoteen oikeastaan ollenkaan terveydenhuollon tukiverkkoa ja läheiseni jäi pitkälti myös ilman apua.
Kun uupumiseni ja kärsimykseni lisääntyi vuosien varrella, uni oli huonoa, enkä jaksanut pitää huolta itsestäni. Olin ärtynyt, väsynyt, ylikierroksilla ja toisaalta välillä lamaantunut. Oloni oli lyijynraskas.
Periksiantamaton
Näin jälkikäteen ajateltuna, uupumus tuli elämääni jo vuosia aiemmin, ennen lopullista romahdusta. Alkuun ajattelin, että uupuminen johtui ainoastaan työstä. Sen aikainen työnkuva oli hektinen, aikataulutettu, äärimmäisen tarkkaa keskittymistä vaativa ja koko ajan tuli joustaa.
Mutta oli siinä muitakin tekijöitä, jotka vaikeuttivat tilannetta entisestään. En osannut huolehtia omista rajoistani, en vaan osannut sanoa ei. Pelkäsin, että jos kieltäydyn, minua pidetään jotenkin hankalana. Viikonloppuisin sitten yritin ”rentoutua” alkoholin avulla.
No, tämä vain pahensi asiaa, mitä en tietenkään silloin ymmärtänyt. En osannut enää pysähtyä. Jotenkin tuntui, etten hallinnut enää mitään osaa elämästä. Eräänä aamuna kun olin töihin lähdössä, aloin itkemään aivan holtittomasti, koska en saanut sukkaa jalkaan. Maailmani romahti siihen. Nyt se tuntuu niin käsittämättömältä, että noin pieni asia voi saada ihmisen niin pois tolaltaan. Mutta se hetki oli käänteentekevä asia elämässäni.
Hankala sanoa, mistä kaikki lopulta alkoi. Merkit, mihin aloin kiinnittämään huomiota, oli kun nukuin huonosti, nukahdin kyllä, mutta heräsin aamuyöstä ja en saanut enää unta. Olin kireä, säikähtelin helposti ihan arkisia asioita. Muutokset esim. aikatauluissa ärsyttivät valtavasti. En osannut pysähtyä, koko ajan piti olla tekemässä jotain. Jotenkin kovin levoton olo. Keskittymiskyky oli huono, en oppinut enää uusia asioita, aloin pitämään itseäni tyhmänä.
Sitten alkoi tulemaan muistin kanssa ongelmia, unohtelin asioita. Myös huomasin kiirehtiväni, kävelin nopeampaa ja aina piti olla jotain tekemässä. Jälkikäteen olenkin pohtinut, että loinko lopulta itse sen kiireen tunteen?
Sielun Sointu
Minut synnytettiin suorittajaksi. Vanhemmillani oli niin ankarat kriteerit ja säännöt, että uuvuin varmasti jollakin tapaa jo pikku lapsena. Kun yhtään lelua ei saanut ikinä olla lattialla, lumipenkoissa ei saanut peuhata, vaatteita ei saanut liata ja jo ennen kouluikää täytyi käyttäytyä aina ja kaikkialla kuin minikokoinen aikuinen, jäi lapsuus elämättä. Sain isoja vastuita kotitöistä ja ne piti tehdä kunnolla. Minkäänlainen venkoilu ei tullut kysymykseen.
Olin nopeasti myös pikemminkin äitini äiti, kuin että roolit olisivat menneet toisinpäin. Opin siihen että itsestä, muista, kodista ja ihan kaikesta pitää huolehtia tarkasti ja aikataulutetusti. Vanhempani vaativat myös täydellistä koulumenestystä, mieluiten vähän enemmänkin. Kun sain kympin kokeesta, isäni kysyi miksi en ollut kirjoittanut jotain ylimääräistä, että olisin saanut vielä plussan perään.
Kun tästä kaikesta tuli minun normaalini, en tietenkään osannut sitä edes kyseenalaistaa pitkään aikaan. Näin jälkikäteen huomaan mieleni oireilleen jo todella varhain, eikä mikään ihme. Kannustusta ja kiitosta ei tullut oikein mistään, vaikka tein kuinka parhaani.
Puutteisiin kiinnitettiin sitäkin enemmän huomiota. Minulle tehtiin hyvin selväksi etten ole hyvä ellen toimi vanhempieni määrästysten ja odotusten mukaan. Kaikki piti ansaita jollakin tavoin. Mikään ei ollut pyyteetöntä. Jos ”mokasin”, en ollut olemassa vanhemmilleni. He sulkivat minut silmistään määrittelemäkseen ajaksi, minkä jälkeen saatoin kuulla pieleen menneistä asioita vielä vuosia eteenpäin. Minuun iskostui hyvin tiukasti ajatus etten ole mitään tai kelpaa kellekään ilman suuria saavutuksia ja ainaista maksimaalista suorittamista.
Päivi
Uupumus tuli elämääni sen jälkeen, kun olin valmistunut ja sain hyvän oman alan asiantuntijatyön. Työpaikan saaminen tuntui mahtavalta ja ajattelin, että elämä vihdoin alkaa. Odotin hyvää taloudellista tilannetta ja sen tuomia mahdollisuuksia. Palkka oli hyvä ja työkin itsessään oli mahtavaa. Olin hyvä työssäni, olinhan tehnyt samassa yrityksessä töitä assistenttitasolla jo useamman vuoden.
Omat voimat alkoivat kuitenkin ehtymään muutamassa kuukaudessa, kun kiireisten työpäivien lisäksi minulla meni työmatkoihin käytännössä yhden ylimääräisen työpäivän verran viikossa. Kuukaudessa istuin yhden ylimääräisen työviikon verran autossa matkalla kotoa töihin tai töistä kotiin.
Elämästäni karsiutui pikkuhiljaa kaikki vapaaajan tekeminen pois. Olin kotiin päästyäni usein erittäin väsynyt. Yöunet olivat katkonaisia ja heräilin aamuöisin miettimään työasioita. Kehossa oli jatkuvasti levottomuuden tunne ja olo, että pitäisi juosta johonkin ja kovaa, koska on niin kiire.
Eerika 34
Olen aina ollut ahkera ja tehokas työntekijä. Olen pitänyt työstä kuin työstä ja saanut hyvän fiiliksen kun tehtävät rullaavat jouhevasti. Eräässä työpaikassa olin viimeisenä taloon tullut työntekijä. Puoli vuotta saapumiseni jälkeen olivat Työyhteisö Neuvottelut.
Sain jäädä taloon ja vierestä lähti muutama, jonka työt siirtyivät minulle. Osa töistä olikin mieluisia, joten tein niitä mielellään. Huomasin, että sain lisääntyneetkin työt tehtyä, kun tein edelleen systemaattisesti ja tehokkaasti töitä.
Uusi esihenkilö oli kokematon, hän oli aloittanut ensimmäistä kertaa esihenkilönä, irtisanotun johtajan jälkeen. Huomasin, että hän tarvitsi jatkuvasti apua monenlaisissa tehtävissä. En ymmärtänyt riittävän aikaisin, että tein jo neljännenkin ihmisen tehtävät, koska hän oli erittäin taitava suostuttelemaan minut tehtävien tekemiseen.
Hälytyskellojen olisi pitänyt soida, mutta jälkeenpäin huomasin, että olin jo uupunut, joten havainnointikyky oli pimennossa.
Havahduin lopullisesti tilanteeseen siinä vaiheessa, kun työ, jota aloin tehdä oli jälleen oman osaamisalueeni ulkopuolelta. Se ei kuulunut lainkaan osaamiseeni eikä työhön, josta minulle maksettiin palkkaa.
En osannut sanoa enää millekään ei, vaan yritin suoriutua hiljaa niistäkin töistä, jotka kuuluivat toiselle työntekijälle.
Moonika
Uupumus tuli avokin kuoleman jälkeen.
En jaksa tehdä mitään. Pitäisi siivota yms, en jaksa tehdä mitään. Harmittaa, että en jaksa lastenlasten kanssa tehdä mitään.
Heräilen öisin ilman mitään syytä.
Haluaisin vain nukkua. Olisi kiva, että joku tulisi kotiin, vaikka siivoaisi.
En jaksa pestä pyykkiä, astioita, ikkunoita.
Siriina
Huomasin olevani (taas jälleen kerran) työssä, mistä en oikeasti edes pitänyt ja työtä oli aivan liikaa. Työpäivien jälkeen en jaksanut juuri muuta, kuin levätä pimeässä makuuhuoneessa. Kaikki ärsytti; valot, äänet, koko elämä.
Muutaman kerran sain töissä kovia päänsärkykohtauksia, vaikka päätäni ei yleensä särkenyt juuri koskaan. Muisti takkuili niin, että jopa yksinkertaiset sanat saattoivat kesken lauseen kadota jonnekin. Vatsa oli usein sekaisin ja minulla todettiin IBS ärtyneen suolen oireyhtymä. Ajatukset olivat kovin kyynisiä, huomasin usein työssäni ajattelevani, ettei missään ollut mitään järkeä ja kaikki on turhaa.
Viikonloput menivät työstä toipuessa ja maanantain koettaessa tuntui, ettei ollut viikonloppua ollutkaan. Viikot tuntuivat kuukauden mittaisilta, kun vain odotin, että pääsisin lepäämään.
Pyyntööni saada apua töihini vastattiin, että ”jutellaan myöhemmin”. Sitä ”myöhemmin” ei koskaan ehtinyt tulla, sillä jäin sairauslomalle, mikä venyi lopulta melkein vuoden mittaiseksi. Esimies suhtautui sairauslomaani neutraalisti, mutta lääkärin mielestä minun olisi kuulemma pitänyt parantua kahden kuukauden sairauslomalla. Tosi asiassa nuo pari kuukautta menivät vasta massiivista väsymystä nukkuessa, parantuminen oli pitkä tie.
Valot pimeyksien reunoilla 43
Minun uupumustarinani alkoi virallisesti neljä vuotta sitten, vaikkakin selkeää oirehdintaa oli ollut huomattavan paljon aikaisemmin. Sivuutin vain kaikki hälytysmerkit ihan suvereenisti.
Neljä vuotta sitten uuvuin ensimmäisen kerran niin, että luulin olevani tulossa hulluksi. Olin juuri eronnut silloisesta puolisostani, lasteni isästä ja aloitin vuoroviikkovanhemmuutta. Yritin parhaani mukaan rakentaa uutta kotia ja elämää itselleni ja lapsilleni, jotka olivat eron aikana 4- ja 3- vuotiaita. Suhteen päättyminen oli tietyllä tavalla erittäin huojentavaa, mutta samalla pelottavaa. Olin voinut suhteessa niin huonosti, että olin hukannut oman itseni kokonaan, joten jouduin täysin kasvotusten kysymyksen äärelle ”kuka minä olen?”. Erohärdellin aikana kävin työssä, jota inhosin. Jo pelkkä työmatkankesto (40 minuuttia ruuhkassa) oli stressaava ja lisäsuolan siihen toi reaaliaikainen kellokortti. Kiire ehtiä töihin oli kuumottava, koska koin valtavaa painetta päästä lähtemään ajoissa töistä hakemaan lapsia päiväkodista. Päiväkodissa oli kerran minulle sanottu, että ”tiedäthän, että lapsesi viettävät päiväkodissa pidemmän päivän kuin mitä minun työpäiväni kestävät”. Se osui ja upposi minuun kovasti.
Tähän päälle myös uusi arki, uusi minä, vastuu asioiden hoitamisesta yksin, huoli taloudellisesta pärjäämisestä, huono työ, käsittelemättömät elämänkokemukset ja lasten valtava huomion tarve sekä erosta johtuva oirehdinta vyöryivät päälleni kuin hyökyaalto. Kirsikkana kakun päälle oli heti eron jälkeen syttynyt lyhyt ihmissuhde, joka osoittautui huijaukseksi. Se rysäytti lopulta kokonaan huterasti kasaamani korttitalon alas.
Tiedostin, että olin aivan loppu elämääni, mutta kieltäydyin näkemästä omien voimavarojeni ehtymistä. Olin kasvanut siihen, että omille tarpeilleni ei ole sijaa ja kaikkien muiden tarpeet menevät aina edelleni. Näin ajattelin myös uuvuttuani: en saa olla väsynyt, uupunut tai loppu! Olin ja olen suorituskeskeinen, joten uupumukseni äärellä painoin eteenpäin, vaikka oikeasti fyysiset oireet olivat merkittäviä. Minulla oli isoja univaikeuksia, muistihaasteita, fyysistä voimattomuutta ja asioiden loppuunsaattamisen ongelmia.
Perusasiat tuntuivat siltä, kuin olisin juossut liisterissä.
En sallinut itseni pysähtyä edes silloin, kun en enää suoriutunut työstäni. Työpäiväni kuluivat tietokoneen näyttöä tuijottaen, koska en ymmärtänyt lukemaani. Pakonomaisesti yritin myös liikkua, koska painin isojen itsetunto-ongelmien kanssa. Kroppani ei kuitenkaan palautunut liikunnasta ollenkaan, vaan päinvastoin olin entistäkin väsyneempi. Lopulta erityisesti työpäivistä tuli ylitsepääsemättömän vaikeita ja yksinkertaisiinkin sähköposteihin vastaamiseen meni koko päivä. Romahdin itkemään tuon tuosta. Oli kuin olisin ollut jatkuvasti sukelluksissa ja näin eteeni vain muutaman senttimetrin verran.
Honesty 40
Uupumus on käynyt elämässäni useamman kerran ja olen kokenut siitä sekä fyysisen että henkisen puolen. Ensimmäisen kerran uupumus johti masennukseen eli kävin läpi vaikeaa avioerotilannetta jossa yritin liikaa, mieli kävi kierroksilla ja nukkumisesta ei tullut mitään. Ehkä myös tilanteen luoma shokkireaktio johti siihen että stressi oli liian kovaa kestettäväksi kaiken henkisen paineen ja pahan olon lisäksi.
Toisella kerralla unohdin itseni ja puskin läpi siirtäen omaa pahaa oloani, unettomuutta sekä jatkuvaa kuolemanpelon läsnäoloa syrjään jotta sain apua läheiselleni. Kun tilanne alkoi hieman tasaantua ja uskalsin hitusen hellittää, vyöryi uupumus päälle toden teolla.
Kolmannella kerralla olikin sitten uupumus muuttunut jo ylikuormitustilaksi koska niskassa oli liikaa ja liian kauan sekä henkistä että fyysistä rasitusta. Olin mielestäni keksinyt hyvän nollaustavan eli kun on paljon stressiä ja huolta niin mitenkä kovemmin treenaa sitä parempi on sen jälkeen olla. Jokainen kuitenkin tietää että tällä tavalla ei pitkälle päästä ja ennemmin tai myöhemmin tulee joko keho tai mieli vastaan. Minulla ne tulivat molemmat ja tekivät yhdessä stopin touhuille eli nyt ollaan sitten ylikuormitus/ylikunto/ alipalautumisen tilassa. Ja todennäköisesti pitkään koska yht’äkkiä tähän tilaan en ole päässyt vaan vuosien ylisuorittamisen tuotoksella.... Uupuminen on siitä salakavala kaveri, että se pääsee yllättämään koska sen voi siirtää hetkellisesti taka-alalle. Itse en reagoinut mihinkään mielen enkä kehon merkkeihin vaan pistin niitä joko tilapäisen stressin, liian vähien yöunien, kiireen ja milloin minkäkin syyn piikkiin. Tosiasiassa uupuminen kuitenkin kertoo tulostaan ja niihin ennusmerkkeihin kannattaisikin aina reagoida. Ihan jokainen negatiivinen tuntemus sekä fyysisessä että psyykkisessä olotilassa on jo merkki siitä että nyt ei ole kaikki kunnossa ja jotakin pitäisi muuttaa tekemisessä. Itsellä pahimmat ”oireet” olivat yöheräilyt, päänsäryt, rytmihäiriöt, muistiongelmat, tolkuton saamattomuus, mielenkiinnottomuus jne. Ja nämä oireet kun iskivät päälle, oli jo uupumus vallannut kehon.
Satu 48
Eräänä marraskuun aamuna päätin, että en mene töihin.
Olin kai 31 v. Olin tehnyt työtä yksityissairaalassa vähän yli kuusi vuotta.
Aluksi minulla oli samassa työssä työkaveri, sitten puolikas ja sitten olinkin jo yksin. (Tuotannolliset ja taloudelliset syyt? Lamavuodet?) Olin työssä neljänä iltana viidestä per viikko. Ei ollut vapaata, kaikki oli yhtä pyöritystä. Kun menin töissä vessaan, työntekijä jo huuteli minua oven takana töittensä kanssa…
Jos olin syömässä eväitä kahvihuoneessa minulle tuotiin jotain välinettä sinne, että katsopas tätä, kun tämä on tämmöinen. Mitään rauhaa ei ollut.
Jouduin töissä repeämään useampaan suuntaan. Olin liian nopea ja kätevä. Pystyin tekemään kaikki mennen tullen. Kunnes en enää halunnut!
Anna 60
Uupumus tuli elämääni salakavalasti. Olin vuonna ulkomailla vaihdossa opintojeni takia, ja silloin aloin huomaamaan outoja oireita. Tuntui siltä, että en pystynyt enää samalla tavalla keskustelemaan ihmisten kanssa. Aloin pelätä sosiaalisia kontakteja. Ajattelin, että tämä kaikki johtui vain siitä, että puhekieli oli englanti, jota en osaa hyvin.
Tästä alkaen uupumus alkoi hiljalleen näyttää merkkejä itsestään, kun arki ei enää sujunut normaalilla tavalla. Olin tätä ennen ollut aina kova jännittäjä, ja kärsinyt ehkä jonkinlaisesta masennuksesta myös. Kun palasin Suomeen vaihtoajan jälkeen, huomasin, että kaikki ei ollut normaalisti. Jatkoin silti kesätöiden tekoa, ja myöhemmin syksyllä opintoja loppuun.
Minulla oli myös opinnäytetyö tehtävänä, joka oli vaativa prosessi. Kaiken tämän keskellä tsemppasin, ja yritin olla normaali. Ikään kuin häpesin sitä, että en olisi jaksanut, ja kaikki alkoi tuntua masentavalta.
Keväällä olin harjoittelussa, kun minulla alkoi outo oire. Huomasin, että en pysty syömään kunnolla. Hienomotoriikka alkoi kärsiä. Ahdisti, ja jännitti. Tilanteet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, mutta suoritin vain. Kunnes minulle sanottiin, että en vaikuttanut normaalilta, ja pyydettiin irtisanomaan kesätyösopimus. Tämä oli minulle todella kova takaisku. Olin tottunut normaaliin arkeen, mutta yhtäkkiä en ollutkaan normaali.
Maria 31
Parasta antia oli keskustelut työpaikkapsykologin kanssa. Hän auttoi minua erittelemään ajatuksiani ja toteamaan, että suurin syy jaksamiseni heikkenemiseen oli, etten kokenut mielekkääksi työtäni, johon olin ajautunut. Työni ei tarjonnut minulle haasteita tai onnistumisia. Hain haastetta harrastuksista ja vähän lastenkin harrastuksista ja pidin itseni kiireisenä. Jatkoin samassa työssä.
Kehoni yritti viestittää, ettei voi hyvin, mutta lisäsin kierroksia ottamalla lisävastuuta ja hetkittäin viihdyinkin työssäni. Eräänä päivänä sain ikävän stressireaktion, punajäkälä aiheutti todella ikävää ja kivuliasta ihottumaa. Työterveyslääkärin vastaanotolla otin puheeksi, etten voi kovin hyvin ja mielialakysely osoitti pistettä vajaa vakava masennus. Tuolloin otin kaiken tarjotun avun: lääkkeet (kokeiltiin kolmea), työpaikkapsykologin ja -psykiatrin tapaamiset sekä kelatuetun terapian.
Kehoni olisi kyllä tarvinnut lepoa sairasloman muodossa, mutta sitä ei minulle tarjottu enkä osannut pyytää. Mutta kesäloman ollessa lopuillaan, aloin saada paniikkikohtauksia ja tuolloin alkoi sairaslomani. Ensin neljä päivää, sitten viisi, sitten viisi, välillä kolme… Tämän koin erittäin nöyrryttäväksi ja raskaaksi. Tiesin, etten pysty töihin, mutta sen todistaminen muutaman päivän välein ei ainakaan helpottanut oloani, päinvastoin. Vasta ensimmäisen kuukauden sairasloman saatuani, toipuminen alkoi vähitellen.
Sumusta Valoon
En ollut työelämässä silloin kun uuvuin, vaan väsyin monenlaisten elämänkriisien, stressitekijöiden ja mielenterveysongelmien yhteisvaikutuksesta. Taustalta löytyy häpeää, vaativuutta, miellyttämisenhalua, kyvyttömyyttä asettaa rajoja, kolme muuttoa eri puolelle Suomea puolen vuoden aikana, keskeytetty terapia ja lääkitys sekä parisuhdeongelmia.
En oikeastaan tunnistanut uupumusta, ennen kuin olin sairaalakunnossa. Nykyään tunnistan itsessäni uupumuksen merkit siitä, että mitä väsyneempi olen, sen vaikeampi minun on pysähtyä. Tällöinkin tein ja puuhasin kaikenlaista, enkä kyennyt olemaan hetkeäkään paikoillaan, kun joku asia muka odotti tekemistä.
Kreetta-Maria 48
Työstä tuli minulle oman arvostukseni mittari ja hyväksynnän kokemus. Identiteettini kiertyi työn ympärille ja kaikkien miellyttäminen osaksi työtä. Tärkeäksi muodostui täydellisyys työssä, kukaan ei voisi kommentoida virheitäni. Olin oravanpyörässä josta halusin pois, mutta en tiennyt miten. Jos minulle oli luotettu hoidettavaksi ja vastuulleni nämä tehtävät, kuinka voin sanoa, etten tahdo enää niitä. Olin varajohtajana kadottanut itseni varhaiskasvattajana henkilöstöhallintoon. Kosketuspinta perustehtävääni oli kadonnut.
Nimetön
Ensimmäistä kertaa uupumus tuli elämääni äitini tehtyä itsemurhan. Olin tuolloin 26-vuotias. En halunnut hyväksyä äiti kuolemaa ja reagoin siihen niin, että olin maniassa ja psykooseissa noin 4kk yhteen menoon. Kun uupumus sitten vihdoin tuli tuntui kuin olisin ollut 5 m maanpinnan alapuolella. En huomannut minkäänlaisia varomerkkejä ennen varsinaista uupumista. Se tuli ihan kertarysäyksellä.
Useita vuosia myöhemmin olen kokenut kaksikin burnoutia ja niiden jälkeen syvän uupumuksen. Kyseiset tilanteet ovat tulleet aina liian vauhdikkaan tekemisen, yrittämisen, ponnistelujen jälkeen. Liian monta rautaa on ollut tulessa ja pitänyt vain yrittää jaksaa hoitaa kaikki asiat. Mitään asiaa en ole halunnut jättää hoitamatta vaan pidin narut omissa käsissäni, kunnes… ne menivätkin solmuun. Liian tiukkaan solmuun, eikä niitä voinut enää avata. Sitten sitä makasikin vuoteenomana, väsyneenä, ylikuormittuneena ja täysin uupuneena. Niin, ettei enää voinut hoitaa mitään asioita.
GittaIina 55
Minulle puhkesivat äänet 20 vuotta sitten. Ne valtasivat mieleni kokonaan. Aloin kuulemaan niitä heti aamulla heräämisen jälkeen ja ne kestivät aina nukkumaan menoon saakka. Myöhemmässä vaiheessa alkoi myös ääniin herääminen öisinkin ja ne pitivät valveilla. Minulla ei ollut äänien takia omille ajatuksille minkäänlaista aikaa. En kyennyt lukemaan, kuuntelemaan radiota, katsomaan televisiota, niinpä kotini muodostui vankilakseni.
Olen kärsinyt unettomuudesta yhteensä kolmen vuoden ajan näinä sairausvuosinani. Nukuin yössä vain kahdesta neljään tuntia. Välillä valvoin koko yön. Kun olin valvonut jo noin puolitoista vuotta, aloin ensimmäistä kertaa tuntea itseni toimintakyvyttömäksi. Mistään ei tahtonut tulla mitään. Vuosi sitten, yritin aloittaa uusia harrastuksiakin, mutta kaikki päättyivät unettomuuden uudelleen puhjettua. En jaksanut raahautua harrastusteni perässä paikan päälle edes seuraamaan tunteja.
Aada 58
Avaan silmät, päätä särkee ja epätoivo hyökyy taas päälle kuin musta mörkö. Olen nukkunut, mutta en ole levännyt. Vuoteesta ylös nouseminen kestää tunnin, kroppa ei vain suostu toimimaan, eikä mieli halua vielä kohdata päivän haasteita.
Nyt on mennyt yli viisi vuotta siitä, kun viimeksi tunsin itseni energiseksi, elossa olevaksi, ihmiseksi, yhteiskunnan hyödylliseksi palaseksi. Viisi vuotta, joista kahden viimeisen aikana olen tutustunut makuuhuoneeni joka ikiseen nurkkaan, kulmaukseen, katon uurteisiin ja seinien muotoihin, halkeamiin ja rapautumiin niin tarkasti, että osaisin piirtää ne jopa silmät kiinni.
Kyyneleet alkavat taas virrata silmistä ja katkerana kysyn jälleen kerran itseltäni: ”Miksi? Miksi minä? Miten pitkään tämä jatkuu? Loppuuko tämä ikinä? Oliko elämäni nyt tässä? Pystynkö ikinä tekemään haluamiani asioita? Voiko tämä muuttua vielä pahemmaksi?”.
Minna 48
Uupumus tuli elämääni vaikeiden vuosien ja pitkäaikaisten haasteiden jälkijunassa. Aloitin korkeakouluopinnot juuri pahimpaan korona-aikaan, jolloin jouduin tahtomattani etäopiskelijaksi kahden vuoden pituiseksi jaksoksi. Kahden vuoden sulku- ja rajoitusaika osui kohtalokkaimmin tavalla tai toisella haavoittuvassa asemassa oleviin, ja yksi tällainen ryhmä oli vasta-aloittaneet korkeakouluopiskelijat. Nuoret aikuiset jätettiin brutaalisti oman onnensa nojaan, eli olemassa olevien sosiaalisten verkostojensa varaan siitä huolimatta, ettei osalla näitä turvaverkkoja tässä elämän siirtymävaiheessa ole ollenkaan tai läheskään riittävästi. Raskainta uudessa tilanteessa oli se, ettei fuksisyksynä ollut tietoakaan siitä, kuinka kauan yliopiston etäopetus tulisi kestämään. Eniten olin toivonut alkavalta elämänvaiheelta uusia ystäviä ja yhteisöjä.
Etäopetukseen lykkääminen juuri kun opinnot olivat alkaneet tuntui siltä kuin olisi jännittävän muutoksen jälkeen pudonnut väärään paikkaan, välitilaan, jonkinlaiseen tyhjiöön – ja mikä pahinta, tullut unohdetuksi sinne. Yliopisto-opintojen tuoma elämänmuutos muuttui kuukausi kuukaudelta vain vaikeammaksi sietää. Oma sisäinen kipinäni katosi jonnekin tietokonejärjestelmien, etäyhteyksien ja psykosomaattisen oireiluni taakse, mikä teki tulevaisuudesta vaivihkaa näköalattoman.
Keväällä 2022 olin hädin tuskin selvinnyt kahdesta etäopiskeluvuodesta ja erosta, kun aloitin kesätyöt. Kesätyö toi kauan kaipaamaani sosiaalisuutta ja ryhmiä arkeen, ja sain sieltä uusia ystäviä sekä onnistumisen kokemuksia ensimmäistä kertaa ikuisuuteen.
Kesän aikana voimat alkoivat kuitenkin hiipumaan, mutta en tunnistanut oireitani uupumukseksi vielä tuolloin. Ajattelin, että vatsaoireet, haasteet nukkumisen kanssa ja vireystilojen jatkuva heittely selittivät väsymystäni, vaikka jälkikäteen katsottuna pystyn näkemään, että uupumus ja ylikuormitus ovat tavalla tai toisella aina edeltäneet näitä merkkejä.
Ilta 23
”Mikä minulla on? Miksi mun ahdistusoireet on näin voimakkaita?”
Tuota mietin noin vuoden.
Aistiyliherkkyydet, mitkä muutenkin omaan, tuntuivat melkein huutavan, kaikki pienetkin äänet saivat aikaan pahan reaktion.
Lisäksi suutuin helposti, tuhahtelin ja otin ihan kaikki pienetkin asiat valtavan suurena hyökkäyksenä minua kohtaan.
Luulen stressin lähteneen keräytymään jo ihan nuorena. Olisin halunnut sopeutua, mutta koin ulkopuolisuutta, pidin itseäni vääränlaisena.
Lisäksi elämässäni kertyi erilaisia traumakokemuksia, mielistelin ihmisiä ja en osannut sanoa ei.
Olen oireillut ahdistuksen ja traumareaktioiden kanssa kauan. Näitä aloin käsittelemään muutama vuosi sitten, viimeistään trauma- ja tunnetyöskentely, liiallinen määrä pelkojen kohtaamista ja se että en uskaltanut sanoa muille ”ei”, uuvuttivat minut täysin.
Luulin pitkään, että kaikki kokemani oireet oli pelkkää ahdistusta kunnes minulle mainittiin uupumuksesta.
Käyn edelleen läpi matkaani uupumuksen kanssa. Olen tajunnut että historiani vuoksi, olen herkempi uupumaan uudestaan.
Huomaan nykyään kun aistiylikuormituksia alkaa tulla useammin, ahdistusoireet pahenee.
Anni 32
Olenko jo lapsena alkanut uupua, tuntemalla erilaisuutta ja vääränlaisuutta, olemalla erilainen sisarusparvessa… ainakin muistan ne lukuisat kerrat kun nuhdeltiin ja ojennettiin, nöyryytettiin ja epäiltiin, ja se sattui lapsen mieleen. Olin vilkas, touhusin kaikenlaista, en mielestäni ollut paha tai ”tuhma” vaikka teinkin monia asioita ns.väärin, en vaan osannut ajatella tarpeeksi, etenkään seurauksia. Sain paljon sanallista ja fyysistä palautetta, jota en ymmärtänyt ollenkaan.
Vihdoin kaikki on hyvin 75
Kun näet minun tulevan vastaan kasvoillani näennäisen onnellinen ilme, päälläni siistit vaatteet ja ehkä jopa kasvoillani on meikkiä ja hiukseni ovat laitetut, kynnet on ainakin lakattu, älä sano minulle, etten näytä sairaalta, etten näytä kivuliaalta, etten näytä uupuneelta.
Jos sanot, että näytän paremmalta, jopa hyvältä, sen otan kohteliaisuutena.
Miltä sen sairauden, kivun ja uupumuksen kuuluu näyttää?
Luuletko, että haluan niinä harvoina kertoina ”näyttää sairaalta” ja kasvojeni vääristyvän tuskasta, kun olen ensin pari viikkoa kerännyt voimia lähteäkseni yhtenä päivänä ulos?
Sinulle normaali asia vie todellisuudessa minulta kaikki voimat, se aiheuttaa uskomatonta kipua, sekä uupumusta ja joudun kärsimään siitä vähintään monta päivää, jopa viikkoja.
Haluaisin kovasti mennä kahville, kauppaan, metsään, kävelylle, uimaan, elokuviin, ystävien luokse, juhliin, ravintolaan. Mutta se sattuu liikaa. Se sattuu ja uuvuttaa, vie kaikki voimat. Enkä ole silloin edes hyvää seuraa.
Kotityöt teen jakaen ne todella pieniin paletteihin, pitkin viikkoa. Jos mietit, miten pärjään, voit tarjota apua. Ehkä sanon ei, koska en muka tarvitse apua, mutta kyllä oikeasti otan sen vastaan.
Tahdonvoima on se voima, jonka avulla näet minun kävelevän vastaan hymyillen.
Minna 48
Uuvuin ja sairastuin n. 20 vuotta sitten. Muutin nuorena yksin satojen kilometrien päähän kauas vanhasta elämänpiiristä, työttömänä ja rakastuneena. Olimme nuoripari ja ahnehdimme yhteiselämän kerralla alkuun, 4 vuoden sisällä ehti jo tapahtua paljon. Hankimme vanhan remontoitavan omakotitalon, harrastuskoiran, kaksi lasta 2 vuoden ikäerolla, minä ekan oikean työpaikan jossa olikin rankkaa kiusaamista ja seksuaalista ahdistelua, miehellä yritys. Ja meillä molemmilla halu näyttää että pärjätään.
Lapsuuteni oli suojeltu ja kontrolloitu, ja olin tottunut olemaan ja toimimaan niin, että muut tuntevat olonsa hyväksi
Nuppu
Uupumisessa pahinta on, että aluksi tuntuu siltä, ettei se koskaan lopu. Kaikki vaikuttaa pimeältä ja lopulliselta. Vasta myöhemmin tajuaa, että eihän se tietenkään ole sitä. Jostain uupumus on tullut ja johonkin sen on myös mentävä.
Oma uupumukseni alkoi jo lukiossa, mutta kului kymmenisen vuotta ennen kuin se tunnistettiin. Uskon, että jos tietoutta uupumuksen moninaisesta oireilusta olisi enemmän, apua saataisiin nopeammin. Suurin oireeni oli valtava väsymys, jota myös valitin kotona. Pääsin verikokeisiin ja lääkäriin, mutta koska mitään poikkeavaa ei löytynyt ja silti selvisin opinnoistani ja arjesta, asia jäi siihen. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä pahinta oli juuri se, ettei kukaan osannut lähipiirissä tai terveydenhuollossa silloin auttaa ja ottaa vakavasti. Ei edes silloin kun fyysiset oireet ja stressi pahenivat. Ystäväni vitsailivat siitä, että vatsani on jatkuvasti sekaisin, perheelleni valitin, että sydän tykyttää. Muistan aina isäni vastauksen, joka oli; no eikö sen kuulukin tykyttää. Näiden kokemusten myötä opin, että oireista on turha puhua. Ja että ne on itsekin turha ottaa vakavasti. Seuraavaksi tuli ärtymys ja alakuloisuus. Väsymys oli jatkunut jo vuosia ja nyt se alkoi rajoittaa myös tekemisiäni. Ennen olin väsymyksestä huolimatta lähtenyt tapaamaan kavereita, mutta enää en jaksanut. Aloin tuntea yhä kasvavaa surua siitä, että jään ulkopuoliseksi ja se stressasi lisää. Nukuin jatkuvasti yli 10 tuntia yössä ja muutaman tunnin päiväunet, mutta väsymys ei poistunut silläkään. Olin itkuinen useimpina päivinä. Jotenkin selvisin silti yliopisto-opinnoistani. Valmistuttuani muutin uudelle paikkakunnalle ja aloitin vaativan työn sekä seurustelusuhteen, mikä oli uupuneelle mielelleni liikaa. Silloin en ollut enää toimintakykyinen uupuja. Vihdoin uupumukseni tunnistettiin.
Ensimmäinen tunne oli järkytys, kun aloin ymmärtää, että tämä ei olekaan ilmeisesti normaali olotila. Fyysiset oireet ja stressi olivat niin kovia, että hakeuduin maaliskuussa työterveyslääkärin vastaanotolle. Hän totesi, että olet vielä niin nuori, että ota tavoitteeksi, että kolmeenkymppiin mennessä opettelet stressaamaan vähemmän! Olin pettynyt ja mietin, että jos tämä olisi tahdostani kiinni, kai tämä olisi jo mennyt pois? Olin kuitenkin kiltti ja kohtelias enkä sanonut mitään.
Oireet vain jatkuivat, ja palasin kesäkuussa toiselle lääkärille. Vastaanotolla purskahdin itkuun, kerroin oireistani, täytin masennus- ja ahdistuneisuuskyselyt ja lääkäri kertoi, että pistemäärät ylittivät vaikean masennuksen rajan. Muistan ihmetelleeni ääneen, miten tämä meni niin monelta lääkäriltä ohi, sillä kuitenkin olin yrittänyt hakea apua. Hän vastasi, että ehkä siksi, että olet niin ilmeikäs ja eloisan oloinen, että kukaan ei osaa epäillä.
Diagnoosin saatuani jäin viiden viikon sairauslomalle, aloitin masennuslääkkeet ja sain lähetteen psykoterapiaan.
Katja 33
Tiesin, että olin ollut uupunut jo pitkään. Niin pitkään, etten nähnyt mitään ulospääsytietä. En nähnyt mitään keinoa päästä eroon siitä rintaa puristavasta mustasta olennosta, joka veti minua hetki hetkeltä lähemmäs jotain peruuttamatonta. Olin niin väsynyt, että olin ollut jo valmis luovuttamaan. Olin jo antaa periksi olennolle, olin antaa sen viedä minut mukanaan syvyyksiin.
Kun olin lopulta istunut lääkärin vastaanottohuoneen siniselle muovituolille ja saanut kerrottua, että päivittäin työmatkalla ajattelin katkaista jalkani päästäkseni sairaalaan lepäämään, musta olento päästi irti rinnastani. Kun kyyneleet alkoivat virrata poskillani kertoessani, että 12-tuntiset työpäivät viikkokausia putkeen olivat liikaa, ja etten jaksanut hoitaa enää niitä vastuita, joita minulle sälytettiin, tunsin ensimmäistä kertaa kuukausiin ilman virtaavan keuhkoihini asti. Kun kerroin, että jouduin tekemään töissä asioita joita en olisi halunnut tai edes saanut tehdä, ja kuinka pyynnöistäni huolimatta en saanut apua, tukea tai ohjausta, tunsin kuinka hartiani vihdoin rentoutuivat.
Kun kaikki oli sanottu, lääkäri katsoi minua lempeästi ja kysyi, olinko kuullut burnoutista, lähinnä siitä, mitä se todella tarkoitti. Totta kai olin kuullut, mutta en ollut koskaan ajatellut että se olisi minulla itselläni.
Kun pääsin lääkäristä, toimitin sairauslomatodistuksen työpaikalle, ja laitoin pomolle tekstiviestin, että olisin sairauslomalla alustavasti kolme viikkoa. Tiesin, että lääkäri tulisi kirjoittamaan lisää kolmen viikon päästä, mutta ajattelin kertoa yhden huonon uutisen kerrallaan. Jäin peloissani odottamaan, mitä pomo vastaisi.
Kun hän lopulta vastasi, viesti hohkasi kylmää. Pelkkä ‘ok’. Tunsin suuttumuksen ja närkästyksen tekstin takana. Ahdistus palasi. Vajosin sängyn pohjalle, ja itkin itseni uneen monena yönä.
Lähihoitaja 25
Ensimmäinen oli työuupumus, burnout.
Työskentelin kaupan alalla. Tykkäsin työstäni asiakaspalvelussa, mutta työyhteisö oli hyvin raskas. Työkavereiden kesken oli jatkuvaa kyttäämistä, erimielisyyksiä ja juoruilua muiden asioista. Esimies ei puuttunut asiaan millään tavalla. Päinvastoin, hän oli itse suurin osa ongelmaa.
Oireiluni alkoi syksyllä. Tätä ennen olin ollut vuoden pois työelämästä tapaturmaisesti tapahtuneen polvimurtuman takia, ja vuoden sairausloman jälkeen palannut töihin keväällä. Murtuneeseen polveen jäi pysyvä vamma, ja tämä alkoi pian työhön paluun jälkeen hankaloittaa elämääni. Polven oireilun lisäksi uupumus alkoi oireilla migreeninä, jatkuvina vatsavaivoina ja erilaisina kiputiloina koko kehossa. Sitten alkoivat ahdistus- ja paniikkioireet.
Pelastukseni tässä tilanteessa oli työterveys ja siellä ihana työterveyslääkäri, jonka kanssa aloimme hakea syitä jatkuvaan sairasteluuni. Lyhyitä 2-3 päivän sairauspoissaoloja alkoi kertyä säännöllisesti. Tästähän ei töissä tykätty, ja huhumylly ja selän takana spekulointi tilanteestani räjähtivät käsiin.
Pääsin Kelan Aslak-kuntoutukseen, ja kuntoutuksen aikana minulle valkeni se tosiasia, että en pysty työpaikassani jatkamaan sairaan esimiehen ja työyhteisön takia. Pääsin myös työpsykologille, ja hän totesi minulla työuupumuksen. Seuraavana päivänä romahdin mentyäni töihin. Lähdin saman tien pois työpaikalta ja sain samalle päivälle lääkäriajan, ja jäin sairauslomalle. Tiesin, että enää en tuohon paikkaan palaisi.
Katri 54
Ajoin itseni aikoinaan täysin loppuun, en kuunnellut mieleni ja kehoni viestejä koska en edes tunnistanut niitä. En tiennyt tarvitsevani apua tai että miten minua olisi voinut auttaa, joten en tiedä mitä olisin silloin halunnut kuulla edes. Ehkä olisin halunnut kuulla voittaneeni yhden hengen 8 viikon all-inclusive -loman Thaimaassa.
Kun ymmärsin hakea apua, oli jo melkein liian myöhäistä. Olen saattanut olla ahdistunut koko aiemman elämäni, ja olen luullut että kaikki olot vain pitää kestää, ei muillakaan mitään ongelmia ole.
Nuppu
Ajattelen nyt, kaiken kokemani jälkeen, että uupumus/masennus astelivat elämääni jo nelivuotissyntymäpäivänäni, kun äiti tuli kotiin synnytyslaitokselta lahjoittaen minulle jo toisen pikkusiskon. Nelivuotiaasta tytöstä kasvoi kiltti, kuuliainen ja auttavainen isosisko, joka avusti ”pikkuäitinä” unohtaen itsensä, jääden näkymättömäksi, tunteensa kadottaen. Huomio ja hoiva kiinnittyivät kahteen pikkusiskooni. Isoveli, tosin vain vuoden minua vanhempi, pieni hänkin, mutta sai kuitenkin ainoana poikana oman, näkyvämmän lokeron perheessämme.
Nyt ymmärrän, vuosien psykoterapian ja lukemis-, kirjoittamis-, taide- ja kehoterapeuttisten työstämisten ja tutkimisteni jälkeen, että näkymättömäksi ja kuulemattomaksi jääminen aiheuttivat omien tunteideni ilmaisemisen ja tunnistamisen vajauden. En osannut pyytää, en vaatia, en kertoa pahaa oloa, ehkä en hyvääkään tunnetta. Kasvoin tukahduttamaan itseni, koska tuskin minulta kysyttiin tuntemuksiani, olotilojani jne. Ja ihminenhän tottuu tiettyyn pisteeseen saakka siihen, mihin kasvaa ja minkä olettaa olevan ns. normaalia.
Kun tällaista kiltin tytön kuuliaista elämää jatkuu vuosikaudet, olotila sisällä ahtautuu, ja siihen olotilaan löytyy apua oikeastaan vain makeisista ja herkuista, myöhemmin viinistä.
Työelämä jatkaa tunnollista rataa; pidetty ja osaava työtekijä saa aina vain lisää haasteita, ja mieli tekee opiskellakin työn ohessa. Kotioloissa kasvaa perhe, puolison työ vie jatkuvasti pois kotoa, joten kotityöt ja lapset kasautuvat harteilleni. Yhtälö alkaa olla mahdoton.
Nukahtamis- ja nukkumisvaikeudet alkoivat vaivata toden teolla.
Uniongelmien lisäksi niska- ja hartiakivut ja kehon jäykkyydet alkoivat olla jokapäiväinen vaivani. Toimistotyössä luonnollisesti päätetyöskentely oli lähes kokoaikaista, mutta nyt ymmärrän, kuinka valtavasti henkinen kuormitus aiheuttaa fyysisiä oireita. Liikuntaa olin harrastanut aina, ja työterveyden ensimmäiset kysymykset liikunnasta johtivat vielä runsaampaan harrastamiseen. Nyt ajatellen liikuntamääräni kasvoivat silloin yli äyräiden, mutta niissä hetkissä saatoin unohtaa muun maailman ja kasvavan henkisen uupumisen. Varhaisen uupumisen merkkejä olivat myös lukuisat laboratorioverikokeet ja erikoislääkäreillä käynnit jne. Epäiltiin reumaa, silmäsairauksia, keliakiaa ja muita allergisuuksia. Mitään fyysisiä sairauksia ei kuitenkaan verikokeissa pystytty todentamaan. Jatkuva mieleni ärtyneisyys ja kiukkuisuus vaihdellen alakulon ja alkavan itseinhon ja pettymysten välillä alkoivat olla päivittäinen olotilani.
Tämä taas ilmeni kotioloissa nalkutuksena ja tyytymättömyytenä puolisooni. Ja jotenkin puolisoni alkoi tottua tällaiseen vaimoon, joten päivät, viikot, kuukaudet, kenties vuosiakin alkoi kulua näin.
Pahin ja hankalin oire oli tinnitus, joka alkoi pari kuukautta ennen lopullista sairauslomaani. Se sekoitti olotilani täydellisesti. Työpäivät vielä sinnittelin, yöt valvoin ja itkin.
Kehoni ja hermostoni kävivät totaalisesti ylikierroksilla, rauhoittuminen oli hankalaa. Keuhkot eivät hengittäneet enää kuin pinnallisella teholla, ja vatsa ja pallea olivat kireitä kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo, joka odottaa räjähtämistään.
Päivi 55
Korkea kuormitus psyykkisellä ja fyysisellä tasolla on ollut läsnä lähes koko elämäni. Niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen elänyt suorittaen ja miellyttäen kaikkialla. Suorittamalla toki sain käytyä kaikki kouluni, mukaan lukien ammattikorkeakoulun, jolloin oireiluni alkoi pahentua. Rämmin koulut läpi ja olin helpottunut koulun päättyessä. Löysin itseni usein toivomasta joutuvani jonkinlaiseen onnettomuuteen, jotta pääsisin lepäämään. Olisi oikea syy ja lupa levätä. Tuohon aikaan maailmassani lepääminen ilman mitään radikaalia ruumiillista vammaa, ei ollut sallittua tai tarpeellista, vaan merkki heikkoudesta ja laiskuudesta.
Jälkikäteen näen uupumuksen kaikki merkit, jotka kertoivat kehon ja mielen epätasapainosta. Kärsin muun muassa päivittäin vatsakivuista ja ruoansulatusongelmista, päänsäryistä, unettomuudesta, väsymyksestä, keskittymiskyvyn puutteesta, levottomuudesta, muistiongelmista, ärtyneisyydestä. Mutta en kyennyt pysähtymään, koska ”kaikkihan oli hyvin”. Olin esimerkillinen työelämässä ja vapaalla, hoidin kaikki päivittäiset velvollisuuteni ja laitoin muut itseni edelle. Se oli silloinen käsitykseni hyvästä ihmisestä.
Pidin olotilaani normaalina enkä kyseenalaistanut vaivojani, koska ne olivat olleet minussa niin pitkään. Fyysisiä vaivoja tutkittiin laajoin laboratoriokokein, mutta niissä ei koskaan ollut mitään vaivojani selittävää. Ajatukseni oli, että jos lääkäri sanoo kaiken olevan kunnossa, minun on siis voitava hyvin. Vaikka en voinut. Selitin itselleni, että kaikilla on tällainen kuorma ja minä vaan kestän sen huonommin, joten ainut vaihtoehto on tehdä vähän vielä kovempaa yltääkseni muiden tasolle, jolloin oireenikin poistuisivat.
Hoidin itseäni lähinnä ruualla, vuoroin ahmin ja rajoitin syömistä. Hain helpotusta myös kaikista lisäravinteista, joissa mainittiin väsymyksen ja ahdistuksen helpotus. Ostin diffuuserin ja painopeiton, koska niiden sanottiin auttavan rentoutumiseen ja palautumiseen. Kun nämäkään eivät helpottaneet oloani, sain taas todisteen olevani huonompi, jotenkin poikkeustapaus ja että olotilani on tällaisenaan pysyvä. En silloin ymmärtänyt, että ongelmani olivat niin syvällä, että eteeristen öljyjen tuoksuttelu ei olisi ratkaisu. Näiden vuosien jälkeen vihdoin ymmärrän, miksi yllä mainitut keinot eivät riittäneet. Nyt tiedän, että niitä ei ollut tarkoitettu hoidoksi rauhoittamaan pitkään ylikierroksilla käynyttä hermostoani tai poistamaan toiminta- ja ajatusmalleja, jotka ylläpitivät vaativuutta itseäni kohtaan.
Uupumuksen huipun aikaan olin kokopäivätyössä toimistossa. Pystyin antamaan uupumukselle hieman periksi vasta, kun kaikki siirtyivät etätyöhön. Työpaikalla tsemppaaminen, iloisuus, vatsakivut ja itkun pidättäminen vaihtuivat jatkuvaan ärtyneisyyteen ja itkemiseen työn lomassa kotona. Kaikesta pahasta olosta huolimatta, tärkein päämääräni oli päästä työn määrittelemiin tavoitteisiin.
Krista 31
Uupuminen on salakavala ja pirullinen kaveri. Se hiipii seuralaiseksesi pikkuhiljaa ja asettuu asumaan kehoosi tekemään tuhojaan. Ennen kuin ehdit ymmärtää mielesi myllerrystä ja sitä loputonta väsymystä, huomaat juoksevasi päin seiniä itkien, koska kehosi eikä pääsi ei enää suostu tottelemaan sinua.
Istun hiljaa opehuoneessa tarkkaillen muiden ilmeitä ja kehonkieltä. Mietin kuumeisesti, miksi joku on niin surullisen, väsyneen tai kiukkuisen oloinen. Miten minun tulisi toimia, että ilme muuttuu.
Palvelen, autan, kannattelen lakkaamatta. Taukokaan ei tuo helpotusta päässä juokseville ajatuksille. Olen käynnissä koko ajan.
Kiitoksen saaminen on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Palon kiihdytin ei kuitenkaan kannattele minua kuin hetkisen verran ja sitten janoan sitä taas lisää. Hyväksynnän nälkä on sammumaton.
Epäonnistumisen pelko on koko ajan läsnä, sillä huono palaute ei ole mahdollisuus. Se saa aikaan koko kehoa ravistelevan kokemuksen. Se nousee varpaista päähän saakka ja koko matkansa ajan minun pitää pitää pöydästä kiinni, itkeä hiljaa hokien itselleni rauhoitu, hengitä, lopeta. Sydän hakkaa kumeasti korvissa. Se surullisen kuuluisa herkkyys pentele on kuin kivi kengässä ja joku kehtaa sanoa maailman tarvitsevan tällaisia ihmisiä.
Omat tarpeeni työnnän syrjään, sillä itsensä ajatteleminen ei käy laatuun. En ole siihen kyllin hyvä. Hyvyys kumpuaa vain hyvistä teoista ei oman itsensä palkitsemisesta. Parempaan tulee aina pyrkiä.
Vuosien ajan väheksyin itseäni, kannattelin muita, etsin hyväksyntää, välttelin tuottamasta häpeää. Kaiken keskellä seisoin tyttäreni rinnalla, taistelin tuhat taistelua, olin superäiti. Tyttäreni sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus olivat suuri osa minun elämääni. Se jatkuva varpaillaan oleminen, eleiden tulkinta ja maailman selittäminen jatkuivat siis myös kotona. Itselleni ei ollut aikaa milloinkaan. Olinhan tyttärelleni äiti, ainoa ystävä, kukkakeppi ja sotasankari.
Useampana vuonna sinnittelin lukuvuoden loppuun, kunnes koitti se vuosi, kun kroppani sanoi itsensä irti, rupesi lakkoon.
Tästä alkoivat taloudelliset vaikeudet, jotka johtivat lopulta yhteydenottoon talous- ja velkaneuvontaan ja velkajärjestelyyn hakeutumiseen. Minulla oli velkaa sen verran, että kuukausittaisia lyhennyksiä kuluineen en kyennyt enää maksamaan.
Kaiken tämän ahdingon keskellä sitten paljastui, että seurustelukumppanini oli tavannut toisen, joka hänkin oli hyvä ystäväni, ja he olivat nyt yhdessä. Tämä oli se viimeinen pisara, josta lähti suunnaton uupumus, väsymys, masennus ja ahdistus. Hyvien ystävien lisäksi menetin tärkeän tukiyhteisön, sillä hekin olivat mukana saman yhdistyksen toiminnassa kuin minäkin. En kestänyt tavata heitä, enkä siksi pystynyt enää olemaan yhdistyksen toiminnassa mukana.
Tämä uupuminen erosi kaikin tavoin edellisestä. En pystynyt nukkumaan, en syömään. Ahdistus oli valtava ja tuntui koko kehossa koko ajan. En pystynyt olemaan paikallani. Asioita oli pakko hoitaa, mutta toisaalta tuntui, että en saanut apua mistään. Ahdistus- ja uniongelmiin sain lääkkeet, jotka auttoivat hetken.
Katri 54
Totaalisen uupumisen myöntäminen oli vasta ensimmäinen tienviitta ulos uupumuksen pimeästä parkkihallista. Oli raastavaa myöntää, etten nähnyt elämässäni enää mitään hyödyllistä kahden aivoinfarktin jälkeen.
Aivoinfarktien lisäksi yhteen vuoteeni mahtui siis ainoan veljen kuolema ja hautausjärjestelyt, kolme muuttoa ja kaksi eri asuntomyyntirumbaa, lukuisia työnhakupettymyksiä ja oma vakava masennus.
Pari kertaa viikossa osallistuin myös itse pakollisiin opintoluentoihin ja tein omiakin tehtäviä, joihin olin sitoutunut työnantajan yllytyksestä. Tuo 65 pisteen opiskeluvääntö työn ohella kesti koko kevättalven. Lopputyökin valmistui ajallaan. Vaikka osatutkinnon tarkoitus olikin parantaa työllistymismahdollisuuksiani tiedossa olevan määräaikaisuuden loppuessa, se oli käytönnössä aivan turha ponnistus.
Jälkeenpäin ajatellen hämmästelen edelleen sitä, etten osannut laskea omaa jaksamistani oikein. Ajoin laput silmillä vain työnantajan odotusten suuntaan, ulos jaksamiseni sillalta.
Pikkusisko
Aikuistuessani suorittaminen astui jälleen kuvaan. Vaadin ammattiopinnoissa korkeakoulutusta myöten itseltäni kiitettäviä arvosanoja. Vähempi ei riittänyt. Vaivuin välillä muutamaksi viikoksi sängyn pohjalle ja rutistin taas itseni kiinni arkeen ja elämään. Kiristin tahtia opiskeluissa ja olin yhtä aikaa töissä. Liikuin kunnianhimoisesti ja minulla oli vilkas sosiaalinen elämä. Puskin ja piiskasin itseäni jaksamaan. Pieni breikki täysin lamautuneena seurasi toimintaani toistuvasti, mutta sitten jatkoin taas entistä ehompana. Huomasin etten mieti niinkään muita ihmisiä, edes vanhempiani. Halusin vain tuntea itse olevani hyvä ja paras. Ansaita paikkani tässä elämässä. Sama jatkui työelämässä. En kokenut kumartavani esimiestä, mutta pyllistin kylläkin itselleni haaliessani aina vain enemmän työtä ja vastuuta. Mitä enemmän ylityötunteja kertyi, sitä tyytyväisempi olin itseeni. Jokin sisäinen pakko ajoi minua aina vain eteenpäin. Vaikka jälleen kaaduin välillä täysin uupuneena sairauslomalle, keräsin sen aikana uuden sisun ja voiman. Lopulta en enää osannut edes nukkua. Tein töitä yölläkin, ainakin ajatuksissani. Kun itsensä piiskaamista oli jatkunut lapsuudesta lähtien noin 30 vuotta, uuvuin lopulta niin etten ole päässyt enää takaisin työelämään.
Minun ja vanhempieni esimerkki on se valitettavan varoittava. Kun vaaditaan mahdottomia, alkaa lapsen, nuoren ja sittemmin aikuisenkin suhteellisuudentaju hämärtyä pahemman kerran. Minä en käsittänyt ollenkaan mikä olisi riittävästi ja mikä liikaa. Kun olin tottunut saamaan hyväksyntää vain parhailla mahdollisilla ponnistuksilla, jatkoin sitä samaa rataa myös omissa ajatuksissani, tunteissani ja vaatimuksissani itseäni kohtaan. Ihmettelin vain miksi kiitosta ei tule ja yritin vielä enemmän. Halusin niin kovasti tuntea olevani hyvä, hyväksytty ja osaava.
Niinpä koen että tulin myös jollakin tavoin hyväksikäytetyksi työelämässä. Minä olin valmis ottamaan aina vastaan lisää töitä. Toimin vanhempieni sisäisen äänen kirittämänä. Työnantajieni suhtautuminenkaan ei auttanut asiaa. Minulle sanottiin, että uusia sairauslomia ei saa tulla enää ja syyllistettiin kehumalla muita ahkeriksi työntekijöiksi minun ollessani sairauslomalla.
Kaiken tasoisia uupumisia oli siis ollut niin paljon, että kun kolmenkymmen vuoden jälkeen uuvuin, olin sängyn pohjalla vuoden yhteen menoon. Silloinkin mietin miten ihmeessä minä voin olla näin uupunut. Vasta pitkän terapian myötä aloin oivaltaa että minähän olin tehnyt jo lähes koko elämän mittaiset työtunnit siinä vaiheessa. Olin polttanut kynttilää isolla liekillä molemmista päistä niin pitkään, ettei ihme kun voimat hävisivät kokoaan.
Päivi
Uupuminen.
Äidilläni on Altzheimerin tauti. Hänen lähimuistinsa on todella huono. Hän on 94-vuotias.
Asuu edelleen kotonaan.
Käy kotihoito 3xpvä.
Siskoni asuuhänen seinän takana olevassa asunnossa.
Kun siskoni on matkoilla minä käytännössä olen vastuussa äidistäni.
Ja koko omakotitalosta jossa hän asuu. Joka on kotitaloni.
Täysin uuvun puhelin keskusteluista hänen kanssaan. Hän ei muista mitään. Hän ei kuule mitään.
Jos käyn hänen luonaan kun siskoni on matkoilla koen todella uuvuttavaksi asiat jotka liittyvät hänen muistisairauteensa.
Minulla on vaikeuksia kestää omaanikin mielen uupumusta saati kaikkia hänen ongelmia.
Kun lähden äidin kotoa menen kävelemään metsään se palauttaa.
Ja voimaannuttaa.
Venla Taulu 60
Aikaa ennen uupumista, tai ainakin ennen sairaslomaa ja sairasloman aikana minulla oli usein paniikkioireita. Koin myös usein tunnetta, että raajat painavat tosi paljon. Rintakehällä tuntui ahdistava painava möykky. Välillä olo tuntui siltä, että en jaksa nousta edes sängystä. Saati sitten pukeutua.
Paniikkioireet olivat kurjia. Vaikka opinkin tunnistamaan ne, enkä enää pelännyt saavani sydänkohtausta, niin kuitenkin elämä paniikkioireilun kanssa oli syvältä. Välillä meni sormet ja varpaat ihan kylmiksi, sitten tuli kylmähiki, välillä vapisin kuin horkassa. En tosin osaa sanoa, että olivatko nämä oireet osa uupumista vai vain pahaa ahdistusta. Mutta kaikki nämä oli samaan aikaan uupumisen kanssa, niin vaikea erotella että mikä oire kuuluu mihin.
Penni 43
Aiemmin työ meni kaiken muun edelle, silloin kun sitä oli. Uskoin, että se johtaisi pysyvään työllistymiseen, että kun olen tunnollinen töissäni ja menen vaikka vähän sairaanakin töihin. Unettomuus ja pikkuflunssa eivät ole syitä poissaoloon. Se johti siihen, että en osannut arvioida, milloin olen niin kipeä, että voisin oikeasti jäädä kotiin. Etten vain laiskottelisi. En osaa erottaa väsymystä laiskuudesta, en edelleenkään.
Olisi ollut kiva löytää työ, jossa jokainen päivä ei ahdista ja jännitä etukäteen. Työ vei kaikki voimat silloin kun sitä oli. Sovimme puolison kanssa, että meille ei kutsuta ketään, kun olin aloittamassa puolen vuoden sijaisuuden. Muutaman kuukauden seisoo vaikka päällään, mietin. Kymmenen vuotta pinnistelin, yritin työllistyä alalle, johon olin kouluttautunut.
Kun aloitin iltavuorot, unettomuus paheni kuin sormia napsauttamalla. Olin iltaisin niin ylikierroksilla, että heräsin tunnin päästä nukkumaan menosta. Pahinta on, kun nukkumiseen varaa aikaa, yrittää rauhoittaa sen, käyttää kaikki mahdolliset konstit, eikä siltikään nuku.
Jätin pois toisen harrastustuntini, kun en jaksanut keskittyä. Annoin puolisolle työpaikalta jouluksi saadut leffaliput, en jaksanut käydä missään, mikä ei ole ihan pakko. Jätin varaamatta hammaslääkärin ja muuta terveyteen liittyvää.
Jaksoin vuorotyötä neljä kuukautta siinä paikassa. Työpaikalla pauhasi musiikki, joka oli muidenkin mielestä liian kovaa. Tuntui, että aina samat ihmiset olivat paljon ja usein poissa, saimme paikata heidänkin tehtäviään.
Lopulta ihan pikkuisen asian takia kävelin sieltä vain ulos eräänä maanantaina, kun iltavuoro oli alkamassa. Sitä ennen kävin esihenkilön huoneessa hieman romahtamassa. Onneksi en ehtinyt asiakaspuolelle saakka.
Se itsen koossa pitäminen loppui siihen. Olin koko viikonlopun vain kerännyt voimia kotona työviikkoa varten, puoliso oli kaverinsa kanssa risteilyllä, minä yksin kotona. En käynyt edes ulkoilemassa, koska en jaksanut pukea.
Rosmariini 53
Uupuminen.
Taas edessä hoitokokous. Lääkäri taas joku keikkalainen joka ei ole koskaan nähnyt mua ennen.
Sairaanhoitaja istuu koko kokouksen ajan hiljaa.
Lääkäri ajattelee että kun hoitoja on takana jo kolmekymmentä vuotta nyt tarvitaan hevoskuurin kokoinen annos lääkkeitä.
Minua kuulematta hän on jo päättänyt seuraavan lääkkeen nimen.
Mä olen niin uupunut tähän hoitopaikkaan.
Minä olen niin uupunut siihen että nämä eivät siirrä minua edes terveyskeskukseen missä hoito olisi niin paljon parempaa.
Venla Taulu 60
PAKOHUONE
Me, jotka olemme istuneet hiljaa pimeässä huoneessa niin kauan, että olemme sisältä asti rampoja me, joiden puhelin soi, vain kun joku on kuollut
Kun omasta kodista on tullut vieras paikka
Pakohuone, joka on lukittu ulkopuolelta muinaisen, jo unohtuneen kielen salaisella koodilla
Lääkeunen läpi kuulet pihalta lasten ääniä
Haluaisit herätä ja kurkistaa likaisen ikkunan läpi vaikka tiedät että ne eivät ole omiasi, enää koskaan
Me olemme jo lakanneet odottamasta, vain pelkäämme
että tämä uusi valo ja kauniit ihmiset meidät löytävät ja toivomme
Tapio
