JOKU KÄSITTI MITEN
PAHO
OLO MINULLA
ON Kertoako uupumuksesta? Mistä apua?
Itse olen ollut oman uupumisen suhteen todella avoin. Työnantajalle olen kertonut rehellisesti ja avoimesti masennuksesta sekä uupumisesta. On helpompi käsitellä pitkien sairaslomien tuomia poissaoloja kuten myös helpompi palata takaisin työelämään kun pitkän poissaolon syy on tiedossa. Masennusjakson jälkeen tein muutaman kuukauden lyhennettyä työaikaa jotta sain voimia takaisin ja arjen luistamaan.
Ja läheiset ovat tottakai olleet aina tietoisia tilastani koska heidän tuki on ollut korvaamatonta varsinkin kun lapset olivat pieniä. En ole koskaan hävennyt enkä myöskään aliarvioinut uupumistilaani joten olen ollut tilastani erittäin avoin ja rehellisesti sanonut missä mennään. Myös omien lasten aikuistuessa olen kertonut heille aina hyvin suoraan miksi en pysty tekemään sillä hetkellä jotakin tai miksi olen sairaslomalla. Puhuminen auttaa, puhumattomuus ei.
Satu 48
Kun tajusin viimein, että olen tainnut uupua ja oli pakko myöntää asia, niin salailin sitä läheisiltä pitkään. Kun sitten lopulta pahimman uupumuksen helpotuttua ja irtisanouduttuani työpaikasta kerroin asiasta, niin läheiset suhtautuivat onneksi myötätuntoisesti ja osa vähän yllättyenkin. Vanhemmat eivät tienneet tilanteestani aiemmin emmekä juuri keskustelleet asiasta syvemmin senkään jälkeen. Myöskään kumppani ei tajunnut tilanteen vakavuutta missään vaiheessa vaikka oli katsonut asiaa vierestä.
34
Eerika
Ympäröivät ihmiset eivät ole tietääkseni koskaan pitäneet minua uupuneena, joten jollain tavalla se on aina tuntunut hyvin yksityiseltä ja yksinäiseltä kokemukselta. Tämä lienee yksi syy, minkä vuoksi uupumus kehittyy monella todella pahaksi ennen kuin he itse edes tajuavat siitä mitään.
Työnantajat ovat suhtautuneet vakavasti uupumuksesta ja sairasloman tarpeesta kertomiseen, mutta olen tulkinnut vastaanotossa myös epäilyksen sävyjä. Olenhan nuori ihminen enkä mitenkään näkyvästi sairas. Sitä, kuinka pohjattoman epätoivoinen tilanteeni on sairasloman ja avun hakemisen hetkinä ollut, ei ole ehkä ymmärretty ulkoapäin.
Ilta 23
Perheessäni ei koskaan ole puhuttu juuri mistään, joten uupumuksestakaan ei puhuttu. Se oli möykky, jonka kaikki jossain määrin tunsi nahoissaan, mutta sen annettiin olla. Tämä lisäsi häpeää tilannettani kohtaan ja osoitti minulle, että on kyse jostain piiloteltavasta asiasta. Pelkäsin muiden mielipiteitä ja reaktiota myös työpaikalla. Sain myöhemmin kuulla, että työpaikalla oltiin supistu poissaolostani, mutta kukaan ei kysynyt siitä minulta suoraan. Onneksi minulla oli myös hyvä työkaveri, joka tiesi mitä käyn läpi.
Krista 31
Työnantaja ei asiasta kanssani puhunut. Puolisoni oli se, joka puhui minut lääkäriin. Puolisoni tuki minua koko toipumiseni ajan. Muutoin läheiseni eivät asiasta halunneet juurikaan puhua.
Sielun Sointu
Läheisilleni olen yrittänyt selittää tilaani. Toiset ymmärtävät, toiset eivät.
Miten paljon se suututtaa, loukkaa ja satuttaa, kun olen vuodattanut tuntoni, itkenyt silmäni punaisiksi, kertonut miten epätoivoiselta kaikki tuntuu, miten hirveän rankkaa on olla jatkuvasti, joka sekunti uupunut ja saada vastaukseksi vain: ”Jos olet väsynyt, niin mene sitten lepäämään tai nukkumaan”.
Yhtä lailla loukkaavaa on se, kun ymmärtämättömät ihmiset ympärilläni tulevat kehottamaan lisäämään liikuntaa, muuttamaan ruokavaliota, kokeilemaan sitä, tätä ja tuota. Kun olen kaiken mahdollisen jo kokeillut, kuitenkin minullahan on diagnoosi ja lääkitys.
Olen tahtomattani, loppuun ajettuna loukannut monia, sillä en vain jaksaisi yhä uudelleen ja uudelleen selittää mitä elämä on ollut long covidin ja sen myötä tuoman erittäin syvän uupumuksen kanssa.
Tuntuu aivan oikeasti, että jopa kaikkein lähimmät ihmiset eivät usko kertomaani, kuvailemaani, oireitani. Tuntuu, että he pitävät minua psyykkisesti sairaana, masentuneena, hulluna.
Minna 48
Lopulta sairaslomalle jäämiseen tarvittiin läheinen työkaveri, joka pysäytti minut ja patisti olemaan yhteydessä työterveyteen. Työkaverilleni olin avoimesti kertonut tilanteestani ja hänelle olin uskaltanut tunnustaa, etten kykene tekemään töitäni. Olin kertonut hänelle myös, kuinka syyllistin ja ruoskin itseäni jaksamattomuudesta sekä kykenemättömyydestäni tehdä normaaleja asioita.
Honesty 40
Töissä poisjäämistä ei noteerattu, joku tuurasi pakollisissa asioissa ja osa jäi tekemättä, silti maapallo jatkoi matkaansa radallaan. Olin itselleni vihainen, etten ollut aikaisemmin havahtunut ja pitänyt puoliani.
Moonika
Itseasiassa en tiedä kuinka työnantaja suhtautui uupumukseeni. Perheeni otti asian ymmärtäväisesti eli mieheni. Tyttäremme oli tuolloin vain 4 v. eikä varmaankaan oikein ymmärtänyt asiaa. Saimme perheeseemme ns. kotiapulaisen, joka auttoi lapsen hoidossa ja ruokien valmistuksessa noin puolen vuoden ajan, kunnes olin jo itse paremmassa kunnossa.
GittaIina 55
Olen erakko. Yksinäinen ihminen, jolla ei ole kaveriyhteisöä ympärillä. Ei ole oikein ketään kenelle puhua. Ei edes hoitohenkilötaholla ole aikaa. On vaikeaa pyytää apua, kun on monta kertaa torjuttu.
Aada 58
Työssä en kertonut kellekään, jäin vaan sairaslomalle. Soitin pomolle, etten tule tänään. Hankin sairaslomatodistuksen. Lähetin sen postissa. En käynyt edes työterveyshuollossa.
En muista kerroinko ystäville, tutuille, äidille. Mieheni kyllä huomasi. Ei voinut olla huomaamatta, kun en päässyt sängystä ylös.
Anna 60
Työnantajaani eli käytännössä esimiestäni oli vaikea saada vakuuttuneeksi, että en jaksa sitä työmäärää, joka minulla oli. Erilaisia projekteja ja osaston sihteeritehtäviä oli yllin kyllin. Jossain vaiheessa se oli tuntunut mielekkään haastavalta, mutta palapelin osasia oli aivan liikaa. Ja kyllähän työterveys ja esimieskin sen myönsivät, mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
Koen, että työterveys ja esimiestoiminta eivät tukeneet tilaani. Työterveyslääkärin vastaanotolla itkin voimattomuuttani lähteä tapaamaan ensimmäistä, juuri maailmaan silmänsä avannutta lapsenlastani. Työterveyslääkärin mielestä moottoritieajo sujuisi muitta mutkitta tuosta noin vaan ja kaiken lisäksi hän esitteli omaa, vastasyntyneen lapsenlapsensa kuvaa sen sijaan, että olisi tehnyt käypä ohje -suositusten mukaisen masennus-/uupumustestin. Hänen mukaansa lapsenlapsi oli minun voimavarani.
Mielestäni en tullut nähdyksi enkä kuulluksi oireideni kanssa mitenkään. Nykyisillä voimavaroillani olisin varmaankin rutistanut hänen valokuvansa roskikseen.
Päivi 55
Sukulaisille en viitsinyt tilanteesta kovin paljon kertoa.
Tilanteeni on vähän sellainen, että mietin, kehtaako kertoa. Olen oikein marginaalin marginaalissa. Sanon, että olen itsemaksettu eläkeläinen. Se vain tapahtui aiemmin kuin oli tarkoitus. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä töitä ja säästää vielä. Kaikki kävi jotenkin hallitsematta.
Rosmariini 53
Eikä kukaan, joka ei ole samassa tilanteessa täysin ymmärrä, tiedän sen. Arvostan kuitenkin, jos edes yrität ymmärtää.
Ethän vähättele, tämä ei parane liikunnalla, ruokavaliolla, vitamiineilla, kuntoutuksella, eikä leikkauksella tai lääkkeillä, kunnon yöunilla tai sillä, että yrittää olla välittämättä koko asiasta.
Minna 48
Olin ystävystynyt erään ihmisen kanssa juuri ennen uupumusta. Hän tiesi millaista alalla on ja koin, että hän ymmärsi tilannetta. Oli tärkeää, että joku käsitti miten paha olo minulla oli, eikä syyllistänyt minua siitä. Hän vietti kanssani aikaa ja sain olla hiljaa tai puhua. Se oli tärkeää.
Olisin lisäksi kaivannut vertaistukea, jonkun joka on kokenut saman.
Moonika
Minulla ei ollut niin läheisiä ihmisiä, että he olisivat huomanneet uupumiseni.
Havaitsin itse, että väsyn, mutta en voinut tehdä asialle oikeastaan mitään. Minun oli huolehdittava läheisestäni ja käytävä osaaikatyössä, että pystyin pitämään talouteni jotenkin kunnossa. Minulla ei ollut oikeastaan ketään, joka olisi auttanut.
Periksiantamaton
Päässäni ei enää ollut tilaa työasioille yöunien ollessa kaukaista ylellisyyttä.
Mieheni saatteli minut työterveyteen, jossa nuivasti suhtautuva naislääkäri katseli minua kuin vähä-älyistä. Lomaa irtosi niukasti, joka johti väsymyskierteeseen.
Vuodet vierivät ja minä jatkoin tuttua rataani ja otin ne tutuksi tulleet hetken huilit. Ne tekohengitykset, että jaksoin vaivoin raahata itseni vuoden läpi. Rakastamastani työstä tuli vastenmielistä ja pakonomaista touhua, josta puuttui sielu. Paloa ei löytynyt psykologin tai muun tärkeän vihkoa pyörittelevän henkilön luota.
Sitten tapahtui jotain käänteentekevää. Tapasin pelastavan enkelini ”Sannan”. Tämä tarinaani astuva ja sitä sinnikkäästi pyörittelevä hyvä hengetär ravisteli, haastoi, kannusti minut näkemään oman toimintani seuraukset. Ennen kaikkea löysin oman arvoni ja heitin kiltin tytön viitan hartioiltani. Sairaaloinen kiltteys katosi mutta hyvyys säilyi.
Nine
Mieheni ei ymmärtänyt väsymystäni eikä pahaa oloani. Hän kehotti nukkumaan, mutta ei ymmärtänyt, kun en väsymyksestä huolimatta saanut nukuttua. Kotona turhauduttiin myös siihen, että unohtelin, milloin unohdin laittaa hellan päälle ruokaa laittaessa, mutta toisaalta unohdin useamman kerran myös sammuttaa sen. Vähän väliä etsittiin kateissa olevia avaimia, puhelinta, kuulokkeita…
Työkaverit olivat pidempään huolissaan voinnistani. He kehottivat hakemaan sairaslomaa ja lepäämään. Mutta tässä vaiheessa edelleen itse sinnittelin ja uskottelin itselleni, että jaksan, pystyn ja kykenen.
Kollegat antoivat hyvin rauhaa toipua sairaslomani aikana, vaikka se varmasti oli hankalaa, koska joutuivat selvittelemään kantapään kautta asioita. Linjaveto tehtiin, että minuun ei oteta sairaslomalla yhteyttä kuin silloin jos ei mikään muu ratkaisu onnistu.
Penni 43
