Kuva: Wille Härkönen
AIEMMIN AJATTELIN, ETTEN OLE HYVÄ JUURI MISSÄÄN Mielenterveyden keskusliitto
Pyrin jatkuvasti kehittämään itseäni ja hyväksymään paremmin sekä itseni että aiemmat kokemukseni. Koen muuttuneeni täysin ihmisenä, ja koen onnellisuutta ja kiitollisuutta kaikesta saamastani avusta ja yhteiskunnan tuesta. Opiskelen ammattiin, jossa tulen auttamaan ihmisiä ja sitä kautta voin osoittaa kiitollisuuttani, antaen takaisin. Kannustaisin kaikkia pyrkimään eteenpäin, uskomaan parempaan tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa. Minulle ensimmäisen osastojakson aikana lääkäri totesi diagnoosini tarkoittavan loppuelämän lääkitystä, ja rajoittavan uramahdollisuuksiani. Joku sisälläni koki tuon toteamuksen haasteena; todistan tuolle lääkärille, epäilijöille, tuomitsijoille ja ahdasmielisille, että pystyn mihin vaan, ja aion elää merkityksellistä elämää, enkä ole yhtä kuin kokemani sairaus. Se ei määrittele minua, sairauden ei tulisi määritellä kenenkään elämää, ei rajoittaa. Joka päivä valitsen huolehtia itsestäni, ruokkia terveyttäni, meditoida, liikkua, huolehtia läheisistäni ja koirastani, rakastaa täydestä sydämestäni ja kokea ilot ja surut. Olen alkanut myös uskoa kykeneväni vanhemmuuteen, ja kuuden vuoden tauon jälkeen pyrin uudelleen psykoterapiaan saman terapeutin kanssa, jotta opiskeluni, osa-aika työni ja parisuhteeni jatkuisivat. Kannustaisin kaikkia hyväksymään ja hakemaan apua, kun siltä tuntuu. Suomessa on apua tarjolla, kun sitä osaa hakea, mutta helppoa se ei ole, eikä sitä tarjota tarpeeksi. Kreaty
Kovasti päätä seinään hakattuani aloin löytää uuden alueen maailmasta. Ilman omaa kohtaloani en sitä olisi ikinä löytänytkään: kolmas sektori! Sain näissä kolmannen sektorin paikoissa harjoitella sosiaalisia taitoja ja jakaa osaamistani ja kokemuksiani muiden ihmisten kanssa. Tästä alkoi pitkä muutosprosessini toisenlaiseksi paremmaksi versioksi itsestäni. Vanha minäni olisi pitänyt masentuneita ja muita mieleltään nyrjähtäneitä vain laiskoina aikaansaamattomina vätyksinä. Nykyinen uudistunut minäni oli oman kokemuksen perusteella tajunnut, että joskus sohvalla makaaminenkin voi olla yksi haastavimmista paikoista. Meillä jokaisella oli tarina siitä, miten tiettyyn pisteeseen oli tultu eikä ketään voi tuomita asiaa tarkemmin tuntematta. Kuka sen terveen rajan oikein määritteli? Se mitä jaksaa riippui ihmisestä. Joku taipui ja katkesi jo pienestä, kun taas toisella pää tuntui kestävän ihan mitä vaan. Joskus paljon myöhemmin jo monessa yhdistystoiminnassa mukana oltuani, tulin vertaisryhmässä miettineeksi, että millainen olisi yhteiskunta, jossa ei olisi heikkoutta koneissa eikä ihmisissä. Se olisi varsinainen 24h yhteiskunta, jossa työskenneltäisiin 24 tuntia vuorokaudessa ja uutinen olisi vasta se, kun joku todistettavasti tekisi 25 tunnin työt vuorokaudessa. Virheitä ei olisi olemassakaan - ehkä ei meillä olisi olemassa koko termiä. Vaikeuksista huolimatta olen tullut tulokseen, että ihminen on onneksi vajavainen ja siksi meillä on yhteiskunnassa jarru, joka pitää vauhdin yhteiskunnassa aisoissa. Olkoonkin, että tämä jarru on sitä niin sanottujen voittajien vihaamaa heikkoutta. Ehkä he eivät vain nähneet itsessään olevaa heikkoutta, koska eivät ehkä koskaan ole ehtineet tutustua perusteellisesti itseensä, jolloin voi virheellisesti nähdä vikoja vain muissa, muttei koskaan itsessään. Minä päätin ottaa tuon askeleen ja tutustua paremmin itseeni “kuka minä olen” -teemalla. Entinen uraohjus
Monien vaiheiden jälkeen huomasin osaavani kirjoittaa. Hyvin pian aloinkin kirjoittamaan tunteitani sanoiksi, joita en aiemmin osannut kertoa ääneen. Kirjoitin itkemättömiä kyyneleitäni, kun pidättelin niitä muiden nähden. Aikani kirjoiteltuani päätin näyttää terapiassa tekstejäni ja niistä nousi pintaan asioita, joita olin kätkenyt sisimpääni liian kauan. Kirjoittamisen myötä opin puhumaan ne kipeimmätkin tunteet. Opin itkemään ääneen surujani, kun siltä tuntui. Tekstit, joita kirjoitan tulevat suoraan sydämestäni. Ne käsittelevät usein pahaa oloa, joissa käyn läpi tunteitani hyvin syvällisesti. Niitä lukiessani, ne vievät minut moniin muistoihin ja silloin itkuhanat aukeavat. Kirjoituksiani näytän vieläkin terapioissani ja niistä voidaan sitten yhdessä puhua. Näin pystyn puhumaan paremmin tunteistani ja se auttaa minua niiden ymmärtämisessä. Olen alkanut vähitellen oppia, että aina ei tarvitse olla se reipas. On lupa olla myös heikko ja väsynyt. Olen myös oivaltanut, ettei työ ole enää kuin yksi osa elämää. Elämässä on paljon muitakin tärkeitä asioita. *
*
*
Kirjoittaessani tulee pohdittua välillä, mitä hyviä asioita elämässäni on. Läheiset, ystävät ja heidän antamansa tuki on ollut korvaamatonta. On tullut myös ymmärrystä siihen, että ilman tätä tapaturmaa ei olisi ollut mahdollista kokea niin monia työpaikkoja. En myöskään olisi tavannut kaikkia niitä ihania ihmisiä, joihin tutustuin. Ehkäpä en olisi löytänyt monia kädentaitojani ja tätä kirjoittamista, jota rakastan eniten. Jaksamiseni on ollut liian monesti koetuksella, sillä tunnen hyvin usein syyllisyytä ja häpeää siitä miksi kävi näin. Aiemmin olen ajatellut, etten ole hyvä juuri missään. Välillä se mörkö tulee ajatuksiini vieläkin. Minun täytyisikin opetella rakastamaan ja pitämään parempaa huolta itsestäni, mutta näiden asioiden kanssa joudun tekemään vielä paljon töitä. Ilman tätä kirjoittamista en varmasti olisi oppinut, niin paljoa tunteistani kuin nyt olen. Herkkä ja tunteva olen aina ollut ja ehkäpä herkkyys onkin tehnyt minusta tämän ihmisen, joka nyt olen.
Tänään leivoin kakun. Kakun, joka epäonnistui hieman. Tarttui piru vuokaan kiinni. Välillä tuntuu kuin olisin tuo kakku. Kakku, joka epäonnistuu liian usein. Liian usein yritän saada asioita onnistumaan, mutta se piru taas nostaa päätään. Päätään, eikä yritäkään hellittää. Hellittäisit jo, niin saisin onnistumaan seuraavan kakun paremmin. Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku. Käännekohta-kirjoituskilpailu: Rakuna