Kuin mustassa rauta-arkussa tai ikisateen alla
MILTÄ MASENNUS TUNTUU, MILTÄ SE NÄYTTÄÄ? Mielenterveyden keskusliitto
Kannen kuva: Wille Härkönen
Kuva: Wille, 61
Musta on masennuksen väri.
Itsessä toiveita, haaveita. Haaveillut suuria, toivonut pieniä. Epäonnistunut, pettynyt itseensä, masentunut uudestaan ja uudestaan. Yksinäisyyttä, yksin elämässä, yksin ajatuksissa. Muista erillään masentuneena ilman yhteisöä, yhteenkuuluvuutta. Tyhjää elämä, erillään, löytämättä, vailla tarkoitusta, täyttymystä. Nimetön kirjoittaja
Kuva: Elina, 85
Kuva: Iira, 45
Kuva: Pirkko-Liisa, 76
Kuva: Fanni-Laura
Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut noin kymmenen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus kulkevat kuin aaltoina, välillä oloni on parempi, välillä taas huonompi. Koskaan en ole kohdannut tällaista masennusta ja valtavaa ahdistusta, jota olen tuntenut jo parin kuukauden ajan... Tuntuu, kuin selkäni katkeaisi pian. En kestä enää kauan tätä jatkuvaa ahdistusta, en jaksa esittää päivästä toiseen, että asiat olisivat hyvin. Olen jatkuvasti vihainen, sisälläni myrskyää enkä näe missään mitään ulospääsyä. Kontrasti aikaisempaan olooni on valtava. Vielä keväällä minulla oli tulevaisuudelle selvät sävelet ja odotin syksyä innolla. Kaikki mitä odotin, peruuntui ja jäin tyhjän päälle. Kauan masennuksen kanssa eläneenä ajattelen aina, että ansaitsen vastoinkäymiset, eikä mitään hyvää kannata odottaa, koska se kuitenkin peruuntuu. Minua oksettaa. Paha olo valtaa koko olemukseni, enkä pääse siltä pakoon. Olen likainen, ikuisiksi ajoiksi pilattu. Inhoan
kehoani. Voin fyysisesti pahoin. Tärisen raivosta itseäni ja kaikkea kohtaan ja kyyneleet pakkautuvat väkisin silmiini. En jaksa enää. Olen suunnattoman väsynyt, mutten pysty nukkumaan. Jos kuitenkin nukahdan, näen painajaisia. Kehoni on ruennut oireilemaan, vatsani on jatkuvasti sekaisin, päätäni särkee joka päivä ja joka paikkaa kolottaa. Koulu on minulla vielä kesken, kesäkuussa katsoin luokkakavereideni valmistumista yleisön joukosta. Kahden viikon päästä minun pitäisi aloittaa työssäoppiminen. En ole jaksanut etsiä paikkaa tai edes ilmoittaa opettajalleni tilanteestani. Minulla on ollut koko koulun ajan ongelmia ja häpeän jo kirjoittaa opettajalle. He varmasti luulevat, että valehtelen ja olen keksinyt kaiken. En halua lukea tätä, mitä olen kirjoittanut. Se tuntuu sairaalta ja tiedän olevani turha ihminen tässä yhteiskunnassa. En ole tuottava yksilö, vain verorahoja kuluttava ja ”laiska” nuori Jenni, 29
Kuva: Armi
En tiedä milloin huomasin masennuksen ensimmäisen kerran. Käytin nuorena jo paljon alkoholia, en tiedä mikä on syytä ja mikä seurausta. Nyt olen ollut raittiina jo 20 vuotta. Masennus tuntuu siltä, että jalkapohjissa olisi liimaa tai paljon mutaa. Ei jaksa jalkoja nostella ja muutenkin elämä tuntuu tahmealta. Mikään tai kukaan ei kiinnosta. Ei työ, eikä kaverit. Väsyttää vaikka nukkuisin kuinka paljon. Leijonakuningas 51
Kuva: Anne, 58
Kuva: Elias
Olen tipahtanut paikaltani ja särähtänyt säpäleiksi. Sirpaleiden raunioista, yritän palata takaisin normaaliin elämään.
On hämmentävää sairastua. Siinä menettää jotakin. Jää vain sumu ja usva. Järki tuntuu pysähtyvän, äly tuntuu seisahtuvan. Eikä huomaa, mitä kaikkea jää jäljelle. Sairaus – mikä se sitten onkin, vei taas kerran maton jalkojen alta. Ja jälleen jokin minussa menee rikki. Päivi Rissanen
Kuva: Sisko, 77
En puhu paljoa. Oleminen on pysäytetty. Tiina Mäntylä
Masennus on kuin pyörremyrsky, pelkkää sekavaa.
Kuva: Merja, 62
En jaksa mitään, en jaksa olla missään, en jaksa tehdä mitään. Käperryn vain sänkyyn pieneksi keräksi. Päivi Rissanen
Kuin mä olisin ison kiven alla puristuksissa.
Kuva: Helena, 64
Olin kuopan pohjalla rähmälläni. En jaksanut nousta. Olin lamaantunut. Ollut siinä jo viisi vuotta. Olin kokeillut useita eri lääkkeitä. Olin ollut osastolla. Olin lopettanut työt kokonaan. Makasin kotona. Elävä kuollut. Vain ahdistus merkkinä elämästä. En kuitenkaan osannut lakata elämästä, joten ajattelin, että jotain on tehtävä. Tilanne oli sietämätön.
Jos muuttuu enkeliksi, ei pääse takaisin maan päälle. Näkee ja kuulee muttei sua kuulla. Taiteilen rajaseudulla, tunnen seudut.
Anna
Tiina Mäntylä
Mä olen ihan pieni ja täysin yksin.
Kuva: Martsu, 66
Sairaalan kiviset seinät ympäröivät minut yhtä vahvoina, läpipääsemättöminä ja kylminä, kuin sisälläni oleva ahdistus, masennus ja kipu. Olen kuilussa, kyynelten ja helpotuksen ulottumattomissa. Katson kateellisena sadepisaroiden juovittamaa ikkunaa ja toivon osaavani itkeä, niin kuin taivas itkee pitkän kuivan kauden jälkeen. Toivon sitä niin, että minuun sattuu, mutta kivusta huolimatta, en itke. Päivi Rissanen
Kuva: Riitta, 59
Kuva: Birgitta, 65
Kuva: Wille, 61
Masennus hiipi elämääni vaivihkaa ja otti enemmän tilaa siinä, vaikka yritin pyristellä vastaan arjessa ja työssä. Se näkyi pieinissä asioissa ensin, kuten itsetunnon heikkeneminen, kasvanut epävarmuus ja lopulta oma toiveikkuus vaihtui epätoivoon ja hakeuduin psykiatrian palvelujen pariin. Myöntäminen oli helppoa siinä vaiheessa, kun mieli oli niin mustana, että ei ollut muuta keinoa kuinHärkönen pyytää apua. Tässä vaiheessa Kuva: Wille myös läheiset suosittelivat tekemään niin.
Myötäminen on rohkeutta, mitä aikaisemmin tekee sen itselleen, sitä aikaisemmin masennnusta voidaan hoitaa. Masennus on pimeys, joka kietoo sydämen ympärilleen ja synkentää mielen ja ajatukset. Se on kiinni minussa eikä irtoa pyristelemällä. Omat voimavarat tuntuvat valuvan pois itseltä, ja masennus alkaa tuntua olevan osa omaa persoonaa. Silloin voi aloittaa itsesyytökset tai hyväksyä, että tarvitsee apua. Tuukka, 38
Monologi masennuksesta, osa 1 Mä en saa ennää mistään mielihyvää. Kaikki päivät on samanlaisia, en tunne muuta kun surua, illalla en ennää muista mitä aamulla tein. Harrastuksista on turha haaveilla, en mä minnekään bailatinoon jaksais kuitenkaan mennä vaikka kuinka tekis mieli ja ois kaveri lähössä matkaan. Kavereiden näkemisen oon lopettanu melekein kokonaan, musta on tullu tekosyiden ja välttelyn mestari. Ei kai ne nyt tämmöstä surullista ihmistä kovin montaa kertaa jaksaiskaa ees nähhä. Mä en opiskele, en käy töissä. Enhän minä pysty ees kauppaan menemään ilman että alakaa ahdistaa. Mulla ei ole aikoihin ollu unelmia tai mittään haaveita, en oo antanu itelleni luppaa unelmoimiseen. Ihan turha on mistään unelmoija ku ne onnistu kuitenkaan, kaikki mennee aina lopulta pieleen, ylleensä minun takia. Tuntuu siltä, kun oisin kuopassa mikä on täynnä juoksuhiekkaa. Yritän kiivetä sitä kuoppaa ylös mutta valun koko ajan taaksepäin ja se hiekka valluu mun alla ja kohta oon siellä kuopan pohjalla ja se hiekka peittää mut. Minä tiiän että minun pitäis kuolla... oon aina kokenu että oon liian outo ja erilainen tähän maailmaan. Minun ajatukset juoksee ihan eri maailmoissa kun muiden eikä ne oikein koskaan kenenkään kanssa kohtaa. Kun mä oon aina tuntenu olevani hukassa ja eksyksissä. Muistan ku koulussa muut luetteli mihin ne menee opiskelemaan ja mitä ne aikuisena tulee tekemään työkseen ja kenen kanssa seurustelemaan ja missä asuu, mut mä en nähny itelleni sellaista tulevaisuutta, mä sitten menin lukioon ku
kaikki muutki meni. Kaikki sano vaan että ei sun tarvii vielä tietää mitä ruppeet isona tekkee, sulla on aikaa siellä miettiä mitä sä teet. Kohta se kolme vuotta oli kulunu ja olin edelleen hukassa. Mä tiiän että en tuu koskaan oikeita töitä tekemään tän sairauden takia, ja ihan turha on ees haaveilla mistään seurustelusta, kenelle mä muka kelpaisin? Kuka tämmösen ihmisen ottais? Perheen perustaminen on vielä kaukaisempi ajatus, entä jos se lapsi sairastuisi masennukseen, minun takia? Se on tulossa, se lopullinen pimeys, kun minä sen koko ajan näen sivusilmällä. Se väijyy ja oottaa sopivaa hetkeä. Ehkä se vaan oottaa minun luppaa. Mutta se on tulossa ja se nielasee kokonaan minut ja sillon minä lakkaan olemasta. Ehkä joskus, joskus toisessa maailmassa ja elämässä mulla ois lupa olla onnellinen ja tuntee ihania tunteita mut mä tiedän ettei se ole tämä elämä, eikä ne tunteet ole mua varten. Kerran mulle sanottiin että oot ollut viimeaikoina oma itses, vanaha jenni näkkyy. Mut kuka se on se vanaha tuttu jenni? Minä en sitä ihmistä ennää tunne, koska sitä ihmistä ei ennää ole olemassa. Se jenni kuoli minun sisältä ajat sitten, nyt on jälellä ennää tämä kuori, mikä näyttää minulta. Jälellä on ennää vaan tämä sairaus ja tämä kun syö minut loppuun niin jälelle ei jää ennää mittään.
Jenni, 29
Haluatko katsoa Monologin masennuksesta videona ja Jennin itsensä esittämänä?
https://www.youtube.com/watch?v=A-OqMsfoehI&t=46s
Masennus on valtava järkäle, jonka painoa yrittää kannatella. Mahdoton tehtävä.
Kuva: Heli
Oman taipumukseni masentua huomasin ensimmäisen kerran armeijaiässä. Siinä vaiheessa olin jo tajunnut tykkääväni pojista ja joutunut sen vuoksi pohtimaan paljonkin minuuttani. Siihen aikaanhan homoseksuaalisuus oli vielä Suomen lain mukaan rikos. En silti usko, että seksuaalinen suuntautuminen olisi syy sairastumiseeni. En ole koskaan ollut ”kaapissa” tai salaillut identiteettiäni. Mummokin aina vain tokaisi, että mitäs tuosta touhottamaan – ainahan miespareja on ollut. Lähinnä häntä huolestutti, kuka kahden miehen taloudessa laittaa ruuan. Pärjäsin lievän masennukseni kanssa kauan ihan hyvin. Koska psyykkiset sairaudet eivät olleet minulle mikään tabu, osasin hakeutua nopeasti juttelemaan ammattilaisten kanssa ja saamaan nopeasti apua. Ammattilaisten apua olen aina osannut ennakkoluulottomasti hakea aina tarvittaessa. Hyvin pitkään hoidoksi riitti, että varasin silloin tällöin keskusteluajan psykologille. Toisinaan käytin lisäksi mietoja masennuslääkkeitä. Toimintakykyni pysyi yllä näiden keinojen avulla, enkä ollut koskaan päivääkään pois töistä masennuksen vuoksi.
Vuosituhannen vaihteessa, ollessani viisissäkymmenissä, tuli totaalinen romahdus. Olin toimitusjohtaja yrityksessä, joka joutui huijauksen kohteeksi ja meni konkurssiin. Masennus rysähti päälle kuin valtava taakka. Olo tuntui niin raskaalta, että kävelinkin aivan kumarassa. Oli kuin musta pilvi olisi leijunut koko ajan pääni päällä. Se latisti tunteet ja vei värit elämästä. En nauranut enää millekään. Asuin jo tuolloin yhdessä nykyisen puolisoni kanssa. Hän reagoi vaikeuksiin sairastumalla psyykkisesti vielä minua vakavammin. Minun täytyi pakottaa itseni liikkeelle sen verran, että sain kaikkein pakollisimmat asiat hoidettua. Jaksoin juuri ja juuri käydä kaupassa, mutta muuten lähinnä nukuin. Unessa paine ja ahdistus hellittivät edes hetkeksi. Pelastukseni oli viikoittainen terapiakäynti. Elin viikon kerrallaan aina seuraavaa tapaamista odottaen. Kerran jo istuin ystävien saunatuvassa purkillinen pillereitä suussani ja mietin, nielaisenko. Viimein syljin lääkkeet takkaan. Totesin, ettei itsemurha ole minun valintani. Luca, 68
Kuva: Fanni-Laura
Myös elimistö reagoi. Oli hengenahdistusta, sydämen tykytystä, vapinaa, hikoilua. Kurkkua kuristi välillä niin, etten pystynyt puhumaan, rinnan alueella oli voimakas painon tunne. Oloni oli epätodellinen. Leena
Masennus on kuin loputon yö.
Kuva: Ripa, 70
Kuva: Irja, 76
Kuin sisällä olisi musta möhkäle.
Miksi pitää olla näin? Miksi olen allapäin? Miksei voisi vaan nauttia elämän kauniista simasta juopua? Minkä tähden murehdin? Kaiken kauneuden mä kadotin Tuskani toivoisin lähtevän pois Voi vaan, jos se niin helppoa ois! Miksi täytyisi tänään selvitä? Mitä hyötyä on kestämisellä? Menneisyys on hyvä, tulevasta ken tietää Nykyinen on vain toisintoa itsestään. Fanni-Laura Mäntylä
MASENNUSPÄIVÄKIRJAT VUOSI 2013
28.9.
Ihan sama kuinka paljon mä yritän. Yritän puhua, yritän olla viiltämättä, mä yritän vaan tehhä kaiken oikein. Silti lopputulos on aina sama. Mä oon vaan lopullisesti rikki.
30.9.
Mä oon palannut taas siihen omaan pikku näytelmääni. Mullahan on kaikki ihan hyvin. Periaatteessa ainakin. Minä en vaan voi sanoo, että mikään ei tunnu hyvältä. Oikeestaan mikään ei tunnu miltään. Sitten kun multa kysytään miten mulla menee, vastaan vain, että ihan hyvin. Kai. En mä kamalasti sillon valehtele.
4.10.
Haluan oppia taas nauttimaan mun elämästä. Haluan oppia taas olemaan rento, aito ja iloinen. Haluan oppia näyttämään mun tunteet, olla avoimempi. Mut miten muka minä voisin tollasia oppia? Mulla ei oo ees mahdollisuuksia. Oon siitä aika varma.
20.10.
Minä en halua olla enää. Jos mä vaan makaan ihan paikallani, liikkumatta, tarpeeks pitkään, voinko mä vaan haihtua, lakata olemasta? Mä vihaan tätä ja vihaan itseäni.
30.10.
Esitä vahvaa. Mä en pysty. Jos mä teen mitään, jos edes liikahdan, tuntuu että räjähdän kappaleiksi. Mä en vaan pysty sanomaan sitä ääneen tai näyttämään mitenkään. En, vaikka haluaisinkin.
15.12.
Kävin tänään kahvilassa. Tai no prisman yhteydessä olevassa, mut silti. se oli kuitenkin enemmän luksusta kuin pitkään aikaan. Jaksoin lähteä. Aluksi se oli ihanaa, istua kahvikupin kanssa nurkkapöydässä ja tarkkailla joululahjaostoksilla olevia ihmisiä. Ne näytti onnellisilta. Juttelivat tuttujensa kanssa ja naurovat. Kaikkea siis tosi tavallista. Mut mä vaan tajusin, etten kuulu sinne. Mä näytän surkealta, enkä osaa
MASENNUSPÄIVÄKIRJAT nauraa aidosti. Oikeastaan mä en kuulu minnekään. Mä oon ilmaa. Ja tajusin, etten tuu koskaan saamaan tuollaista ihanan tavallista elämää johon kuuluu joulustressi ja tuttujen kohtaaminen jossain prismassa. Mä en ees ansaitsisi mitään niin tavallisen ihanaa.
28.12.
Mä en muista, milloin oisin kirjoittanut näin, mut mä oon aika ilonen. Ja mä hymyilen. Enkä ees väkisin. Silti takaraivossa pieni ääni kysyy, entä sitten, kun tää olo loppuu.
VUOSI 2014
22.1.
Joka ilta mä menen nukkumaan toivoen, etten aamulla heräis. Ja joka aamu mä herään vain huomatakseni, että tässä sitä vielä ollaan. Valmiina uuteen taisteluun itseäni vastaan. tai ehkä masennusta vastaan. En tiiä kumpaa tai kumman puolella oon.
29.3.
Vaikka mä kuinka yritän uskotella itselleni, että tää on hyvä päivä, ei tää sitä ole. Päinvastoin. Mulla on ahdistunut olo siitäkin huolimatta, että oon päättänyt olla huomioimatta sitä. Mut oikeasti en pysty jättämään tätä pahaa oloa taustalle. en vaikka kuinka yritän ja vaikka kuka sanois mitä. Ettekö nää, mä yritän.
17.4.
Mä oon päättänyt yrittää elää ja parantua. Mut se pelottaa. Miten mä voinkaan pelätä elämää? Eikö ihmisen kuuluis ennemminkin kärsiä kuoleman pelosta? Silti mä yritän elää.
14.5.
Tuntuu pahalta, että mä sotken kaikkien läheisten ja minulle tärkeiden ihmisten elämät, kun oon tällänen. Masentunut ja itsetuhoinen. Mun pitäs vaan parantua. Mut mä en osaa, vaikka mitä yritän.
MASENNUSPÄIVÄKIRJAT VUOSI 2015
3.5.
Mä vihaan tätä mun voinnin aaltoilua. Eka menee ihan hyvin. Sit se alkaa pelottaa. Tuntuu, että menee liian hyvin ja alkaa odottamaan millon taas kosahtaa. Ja sitten niin taas käy. Ehkä osittain senkin takia, että odottaa milloin se taas tulee. Tuntuu, että kaikki on jotenkin iloisia, kun mulla on ollut enemmän hyviä päiviä. Kai se on hyvä merkki. En vain ite jaksais tällaista aaltoilua.
15.5.
Kuulin, että toipuminen vie vuosia. Se tuntuu suoraan sanottuna paskalta. Jos mun elämä on tällästä vielä vuosia, siis monia vuosia, en mä haluu sitä. Juu, ei kiiti.
1.6.
Mä olin ennen määrätietoinen ja päättäväinen. Tiesin mitä halusin elämältä ja se oli hyvin suunniteltu. Tein oikeasti kovasti töitä sen eteen, että mun elämä menis hyvin ja että musta tulis hyvä. Mut mä eksyin. Katosin. Hukuin. Mä oon vaan haamu siitä, mitä mä olin ja siihen millanen musta piti tulla. Nyt mä en tiedä mistään mitään. En tiedä, mitä mun pitäs tehdä tai millainen mä haluaisin olla. Tai ees kuka mä oon. Voisko joku kertoo, miten itsensä voi löytää?
Titta, 24
Haluatko katsoa Masennuspäiväkirjat videona ja Titan itsensä esittämänä?
https://www.youtube.com/watch?v=Psk2BWoJCmI&t=534s
Kuva: Esko, 36
Pelkään Pelkään Pelkään Pelkään
yötä, sen olematonta valoa aamua ja uutta valon kajoa olla sairas, henkisesti vammainen olla terve, mitä teen jos paranen?
Tänään pelkään ihan kaikkea on kaikki liian raskasta pelko nostaa päätään näen uhkia joka suunnasta Fanni-Laura Mäntylä
Se tuntui myös fyysisenä kipuna, kipua siellä – tuolla – täällä.
Sairaalassa oleminen on esimerkiksi sitä, että pujottelen helmiä nauhaan. Teen siis helminauhaa. Siihenkö vain pystyn, mielisairaalassa? Sairaalassa kävelen käytävää päästä päähän. Minä vain kuljen ja kuljen. Parvekkeen ovet käytävän molemmissa päissä ovat lukossa, tietenkin. Minä jatkan levotonta kulkemistani, eikä kukaan pysäytä minua. Päivi Rissanen
Kuva: Marketta, 70
Kuva: Titta, 24
Jos pimeys pusertaa sielua, ei pimeys ole vain valon puutetta, vaan myÜs toivon puutetta. Ja kuinka tuttua se meille pimeydessä vaeltaville, kaipaaville sieluille, onkaan. Tuukka 38
Kupla, jonka sisällä mä itse olen. Ulkona on muu maailma ja elämä.
Kuva: Kaj
Olen hämmentynyt; mitä tapahtuu nyt? Vielä enemmän; mitkä on sen syyt? Miksi tahdon itseäni vahingoittaa kuinka voin terävällä haavan tuottaa Miten ei pahat ajatukset lähde Vaikka niin teen töitä sen eteen… Fanni-Laura Mäntylä
Syvä kuoppa, josta ei pääse pois
Kuva: Iiris, 54
Mä olen kuin varjohahmo, vetäytynyt kaiken alle, pois maailmasta.
Vain runo
Synkimmässä pimeydessä ei näe valoa. Vaikka se loistaisi ihan lähellä. Se on silmien saavuttamattomissa, sumuverhon takana. Hauraimmalla hetkellä ei vältä rikkoutumista. Vaikka se ei ole välttämätöntä. Se tapahtuu silti, hetkellä, jota ei odota. Pettymyksen meressä ei ole tyyntä. Vaikka voisi ohjata toisaalle, aallot iskevät kasvoihin. Sen takia, että ei enää jaksa. Loputtomassa yksinäisyydessä ei ole toivoa. Vaikka ihmisiä on, ei kipu helpota. Paras olla yksin, kun on liian syvällä. -Minä itse, vaikka toivoisin, että en ole.
Olin suurin piirtein koko 80-luvun masentunut. Silloin oli juppivuosikymmen ja monella meni lujaa. Minulla ei. Pakkastalvena -85 olin hoidossa Hattelmalan sairaalassa viisi viikkoa. Itkin paljon. Kun tulin kotiin sairaalasta, olin pahasti vammautunut ihminen. Makasin lääketokkurassa kaiket päivät. Tuula
Tuukka Liukkonen
Kuva: Fanni-Laura
Musta tikkuukko värikkäiden seassa
Maailma pyörii kaiken aikaa eteenpäin. Se ei pysähdy vaikka minä olen juuttunut paikoilleni. Juuttunut itseeni ja kylmään ympäristööni. Koteloitunut kuin perhosen toukka. Mikä minut päästäisi elämään? Tahtoisin lentää kuin perhonen Leena Pietiläinen
Huomasin, että ajatukset muuttuivat negatiivisiksi. Ajan kuluessa muutuin aina hiljaisemmaksi. Häpesin itseäni, enkä halunnut myöntää masennusta. Ajatukset ovat synkeitä, tunteet häviävät, ei iloa, eikä surua. Iloiset, nauravat ihmiset ärsyttävät. Sosiaaliset kontaktit loppuvat vähitellen, ei jaksa vastata puhelimeen, eikä viesteihin. Armi 66
Mistä ahdistus tulee? Jostain kaukaa Menneestä Hiipii hiljaa Väijyy kuin peto Iskee, kun en varo Osuu aina maaliin Anna
Kuva: Kerstin
Kevät – kuravesi, kiven murikat ja särkyneet linnunmunat. Olisipa oma kuori eheä särkymätön istuisin keskelle lätäkköä pirskottelisin elävää vettä kuihtuneille unelmille. Suvi Matinlauri
Kuva: Aune, 90
Kuva: Wille, 61
Musta pilvi, joka seuraa kaikkialle
Uupumiseni pohjakosketus Makasin mustassa rauta-arkussa alastomana kosteassa, hyytävän kauhun ympäröimänä. Vain ohuita valonsäteitä joistakin raoista heijastui arkun sisälle. Makasin aivan liikkumattomana ja mietin, miten olen joutunut tähän mustaan arkkuun. En voinut liikuttaa yhtä ainutta jäsentäni. Ne olivat lyijyn raskaita, kovia ja kipeitä. Ainoa havaintoni oli, että silmäni liikkuivat. Mistä nuo valonsäteet oikein tulivat, pohdin mielessäni.
Olisipa kaupassa sielupallojen vaihtopiste Ottaisin tilalle tasaisen Kauniin, värikkään, kiitos Hinnasta viis Anna Lindqvist
Johanna 60
Kuva: Wille, 61
Pimeys Pimeys tulee – on syksy, joka vie valon, toivonrippeet. Pimeys näyttää, kuka olen, mitä yritän, pyrin. Tyhjää. Jos en minä minussa ymmärrä pimeää, niin ei kukaan minussa näe valoa. Pimeys ei anna unohtaa, että itseni kadotin, valoa pakenin. Mitä minusta jäljelle jää, on vain pimeää.
Tuukka Liukkonen
Masennus on yhtä mustaa. Kaija 81