Teatteritoiminta moninaistuu

Teksti Pasi Saarinen Kuva Eija Jokilahti

Teatterin juuret ulottuvat niin kauas kuin ihmiskunta muistaa. Elävöitetyillä tarinoilla on siirretty perimätietoa sukupolvilta toisille ennen kirjoitustaidon yleistymistä, ja erilaisilla rituaaleilla on kiitetty, lahjottu ja yritetty lepytellä jumalia joka puolella maailmaa.

Nykyisin meillä Suomessa eniten tunnistamamme teatterin muoto on lähtöisin antiikin Kreikasta. Siinä katsojat katsovat näyttelijöiden esittämän näytelmän, joka pohjautuu antiikin filosofin, Aristoteleen (384–322 eaa.) luomaan runousoppiin. Tarinalla on päähenkilö, joka ajautuu onnesta onnettomuuteen. Tarinan varrella kohdataan käännekohtia, jotka muuttavat päähenkilön toiminnan suuntaa, kunnes ennen loppua koemme katharsiksen eli puhdistumisen ennen tarinan loppuun saattamista.

Länsimainen ajattelumme pohjaa hyvin vahvasti tähän draaman muotoon, mikä saattaa haluamattammekin rajata ajatteluamme totuttuun muottiin. Meitä ympäröivän elokuvateollisuuden käsikirjoittaja-armeijat esimerkiksi laskevat sekunnilleen Aristoteleen runousopin mukaisen puolen tunnin alun, jonka aikana henkilöt on esitelty, ristiriita saatettu tietoisuuteen ja niin sanottu ”vääntö” voi alkaa. Samaa dramaturgiaa saatamme huomata ympärillämme jokapäiväisessä arjessamme, jos näin oikeat lasit päässä tulkitsemme.

Perinteet vs. uudet teknologiat?

Teatterin vahvuus on samaan aikaan sen perinteessä ja toisaalta sen uudistumismahdollisuuksissa. Tänä päivänä jokaiselle teatteria harrastavalle ihmiselle lienee selvää, mikä on ohjaajan rooli, vaikka ohjaajan ammatti sellaisena kuin me sen tunnistamme, on vasta reilut sata vuotta vanha. Ennen Vsevolod Meyrholdin luomaa ohjaajan ammattia näytelmät olivat hyvin pitkälti kirjailijoiden tuotosten kuvittamista, ja nykyaikainen alatekstin esiinohjaaminen puuttui täysin.

Korona-aikana nuoret teatterin harrastajat ovat ottaneet uusia teknologioita mukaan mahdollistaakseen hienon harrastuksen myös pandemia-aikoina. Imatran IRTI-teatterilla on tehty esitys, joka toteutettiin kokonaisuudessaan Discord-sovelluksessa, ja esityksiä on harjoiteltu etänä eri puolella Suomea. Eihän tästä ole kuin reilut kymmenisen vuotta, kun senaikaisen kollegani kanssa lämmittelimme esityksen Facebookin chatissa, ja pidimme sitä täysin absurdina, olosuhteiden pakosta käyttöön otettuna, mahdottomana työmuotona.

Maailma muuttuu (Eskoseni) ja niin muuttuu teatterikin, vaan pohjimmiltaan hyvin hitaasti. Ehkä se tarinankerronta, ihmiseltä ihmiselle tai jollekin suuremmalle voimalle tarkoitettu fyysinen ja verbaalinen elostelu, tarve sanoa sekä tulla nähdyksi ja kuulluksi, luo teatterille pohjaa, jonka ei tarvitsekaan muuttua. Ehkä se kuitenkin löytää aina kuhunkin aikakauteen sopivat muodot. Ehkä teknologian hyödyntäminen on tulevaisuudessa yhtä itsestään selvää kuin ohjaajien käyttö tänä päivänä. Ehkä improliigat ovat moderneina iltamina tämän vuosikymmenen hittituote.

Länsimaista ajatteluamme onkin sitten haastavampi muuttaa. Vai mitä sanoisitte, arvoisat teatterin harrastajat siitä, että tekisimme aasialaiseen tapaan elämässämme vain yhtä teatteriroolia. Olisiko neljänkymmenen vuoden ja 4800 esityskerran jälkeen fiilis, että jes, tänään oli hyvä veto!?

Kuvateksti: Teatterin vahvuus on samaan aikaan sen perinteessä ja toisaalta sen uudistumismahdollisuuksissa; korona-aikana nuoret teatterin harrastajat ovat ottaneet haltuun uusia teknologioita nopeasti mahdollistaakseen harrastuksen jatkumisen.