Eläinfilosofi nostaa eläinten oikeudet tieteen

ELÄINFILOSOFI

NOSTAA ELÄINTEN OIKEUDET TIETEEN TAPETILLE

Filosofi Elisa Aaltola pohtii tuoreimmassa teoksessaan ihmisen eläin- ja ilmastosuhdetta moraalifilosofian ja -psykologian avulla. Miten häpeä ja rakkaus vaikuttavat ihmisen valintoihin?

teksti emmi ketonen kuvat terike haapoja ja hanna varjakoski

öytökoiran ääni kuuluu välillä taustalta, kun haastattelen filosofi Elisa Aaltolaa puhelimitse. Koiria on yhteensä kolme. Maaseudulla lapsuutensa viettänyt Aaltola on kasvanut läheiseen eläinsuhteeseen – metsään on edelleen päästävä lähes päivittäin. – Erityisesti varislinnut ovat minulle läheisiä olentoja. On hauska koettaa päätellä niiden mielenliikkeitä ja koettaa kommunikoida niiden kanssa, sillä ne ovat uteliaita ja usein aika humoristisiakin lintuja.

Aaltola tutkii työssään eläimiin liittyviä moraalisia kysymyksiä. Eläinfilosofia on melko tuore tieteenala: aiemmin puhuttiin eläinetiikasta, joka kytkeytyi 1970-luvulla analyyttiseen filosofiaan. Aaltola itse suosii nimitystä eläinfilosofia, jolla nykyään viitataan yleisesti eläimiä koskevaan filosofiseen ajatteluun. Siinä ei tarkastella ainoastaan moraalisia kysymyksiä vaan esimerkiksi eläinten tietoisuutta, mieltä ja poliittista asemaa.

Aaltola on tehnyt paljon tutkimusta eläinten ja muiden lajien arvosta. Eläinten arvoa voidaan tutkia vertaamalla sitä esimerkiksi ihmisarvoon eli ihmisen itseisarvoon. Eläinfilosofi pohtii, onko eläimellä itseisarvoa tai pikemminkin, miksei olisi? Tällä hetkellä hallitseva kysymys eläinfilosofiassa on moraalinen: se liittyy eläinten arvoon ja oikeuksiin sekä siihen, kuinka eläimiä kohdellaan. Kysymys on noussut viime aikoina esille yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun on pohdittu esimerkiksi eläinkokeiden, turkistarhauksen ja tehomaatalouden oikeutusta.

Eläinfilosofian tuoreimpia aluevaltauksia ovat luonnonvaraiset eläimet ja niiden kohtelu. Aaltolan mukaan aiheeseen liittyvät kysymykset ovat haastavia. Pitäisikö luonnonvaraisten eläinten kärsimykseen puuttua? Entä onko lemmikkien pitäminen hyväksyttävää? Teorian lisäkL

Elisa Aaltola tutkii eläinfilosofisia kysymyksiä Turun yliopistossa.

si eläinfilosofian tarkoitus on tarjota tukea ja tietoa eläinten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Toinen äskettäinen suuntaus lähentelee psykologiaa: uusin tutkimus kohdistuu siis eläinten mieleen. Filosofit keskustelevat muun muassa siitä, millainen tietoisuus eläimillä on. Entä millaista on eläinten ajattelu, entä tunteet? Filosofia kulkeekin käsi kädessä mieltä kartoittavien luonnontieteiden kanssa. Filosofit määrittelevät käsitteitä luonnontieteilijöille, joiden empiirinen tutkimus taas tuottaa aineistoa filosofien työstettäväksi.

Tunteet vaikuttavat ihmisen moraaliin Aaltola keskittyy tällä hetkellä filosofiseen moraalipsykologiaan. Hän tutkii tunteiden vaikutusta moraaliin. Aiemmin Aaltola on kirjoittanut empatiasta, mutta hänen uusimman teoksensa tunnepariksi valikoitui häpeä ja rakkaus. Aaltolan näkemyksen mukaan tunteet ovat jossain määrin vastakohtaisia, minkä vuoksi ne liittyvät tiiviisti toisiinsa.

Aaltolan päätös kirjoittaa tunteista liittyy hänen havaintoonsa akrasiasta, joka tarkoittaa tilaa, jossa ihminen toimii tietojensa ja arvojensa vastaisesti. ”Akrasia osoittaakin epämukavan tosiasian: ihminen ei ole teoissaan lainkaan niin rationaalinen kuin usein luullaan. Me teemme järjenvastaisia ratkaisuja, joilla voi olla surkeita seurauksia sekä itsellemme että ympäröivälle elämälle”, hän kirjoittaa teoksessaan Häpeä ja rakkaus. Ihmiseläinluonto (Into 2019).

Ihmisten tekoja ohjailevat siis myös tunteet, joita Aaltola tarkastelee eläinteollisuuden ja ilmastokriisin lähtökohdista. Hän pyrkii teoksessaan esittämään, miten tunteet vaikuttavat olennaisesti ihmisen ajattelutapoihin ja valintoihin.

Varsinkin häpeä näkyy ihmisen eläinsuhteessa sekä näkemyksissä ilmastonmuutoksesta ilmeten usein negatiivisena tunteena. Se voi laukaista ihmisessä defensiivistä käyttäytymistä, jolloin yritykset taistella ilmastonmuutosta vastaan saatetaan kokea henkilökohtaisina syytöksinä ja niihin suhtaudutaan siksi torjuvasti. – Ihmiset saattavat raivostua tai alkaa pilkata sitä, joka ympäristöasioista puhuu, tai sitten he saattavat vetäytyä kokonaan ja ilmoittaa, että eivät halua kuulla asiasta enää yhtään mitään, tai he yrittävät kiistää vaikkapa ilmastonmuutoksen olemassaolon. Nämä ovat kaikki psykologisen kirjallisuuden mukaan perinteisiä häpeän defenssejä. Siksi on kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon ihmiset käyvät tiedostamattomalla tasolla läpi häpeää siitä, miten he kohtelevat muita lajeja ja ympäristöä.

Häpeätutkijat ovat yleensä jakautuneet kahteen koulukuntaan. Toiset näkevät häpeän positiivisena, toiset negatiivisena tunteena. Keskustellaan myös siitä, edistääkö häpeä moraalista käyttäytymistä vai tuhoaako se ihmisen moraalin. Aaltolan kanta on sekä optimistinen että pedagoginen. – Jo vaikkapa antiikin filosofiassa häpeä nähtiin hyvin rakentavana ja jopa välttämättömänä osana meidän moraalista kasvuamme.

Aaltola selittää näkemystään sillä, että häpeän tiedostaminen voi vaikuttaa positiivisesti. Häpeän defensiiviset vaikutukset liittyvät siihen, ettei ihminen tiedosta häpeävänsä. Tunteista olisi tärkeä puhua tai olla vähintään tietoinen niistä, sillä silloin niitä on mahdollisuus käsitellä. Tämä mahdollistaa Aaltolan mukaan myös toiminnan ja muutoksen, jotka ovatkin hänen avainkäsitteitään. – Jos havaitsee, että muutos on mahdollinen ja että jo aivan pienillä asioilla voi tulla ympäristöystävällisemmäksi tai eläinystävällisemmäksi, ei silloin ole enää niin suurta syytä häpeään, ja häpeästä oppiminen motivoi moraalista kehitystä. Tärkeintä on muutoshalu eli halu ottaa askelia eteenpäin.

Arkipäiväiset tottumukset, hedonismi ja itsekeskeisyys voivat asettua muutoshalun tielle. Niiden sijaan Aaltola korostaa muutoksessa lempeyttä – myös itseä kohtaan. Siksi oli selvää, että kirjan toiseksi tunteeksi valikoitui rakkaus. Sen on tarkoitus tuoda helpotusta häpeään ja syyllisyyteen. Samalla Aaltola pohtii, mitä ”eläinrakkaus” tai ”luontorakkaus” tarkoittavat.

Irti ihmiskeskeisestä ajattelutavasta Aaltolan mukaan olennaisin ongelma ihmisen eläin- ja ympäristösuhteessa on ihmiskeskeinen ajattelutapa, jonka hän näkee lähtökohdiltaan vääränä. Se on johtanut tuhoamisvimmaan, joka nyt pitäisi saada muutettua tueksi muun elämän selviytymiselle.

On selvää, että ihmisten eläin- ja ympäristösuhteessa on tapahduttava muutos, jotta maapallon enempi kriisiytyminen voidaan välttää. Tämä koskee niin eläinteollisuutta, lajien sukupuuttoa kuin ilmaston lämpenemistä sekä niistä aiheutuvia muita mahdollisia ekokriisejä.

Jos kerran järki ei riitä, on valjastettava tunteet avuksi. Vaikka tunteet voivat Aaltolan mukaan johtaa ihmisen järjenvastaisiin tekoihin, ne voivat saada meidät toimimaan myös järkevästi. Aaltolan mukaan tunteiden hallitsemiseksi ihmiseltä vaaditaan harkintaa, taitoa, harjoittelua ja kehittämistä. Hän ei kuitenkaan halua sälyttää vastuuta ympäristökriiseistä yksilön harteille: tunteet ovat yhtä lailla osa politiikkaa, taloutta ja yritysmaailmaa, ja myös näillä aloilla tunteet ja niiden hallinta tulisi ottaa vakavammin. *