Luontopolulla: Syysmyrskyretki

teksti milla aalto kuvat antti salovaara ja aino huotari

SYYSMYRSKYRETKI

Kun löytää kalenterista sopivan ajankohdan yön yli retkelle lähtemiseen, silloin kannattaa lähteä. (Viisas ottaa kuitenkin sääennusteen huomioon.)

Retkiseurueemme suuntaa Teijon kansallispuistoon patikoimaan kahdeksankilometristä Sahajärven kierrosta. Mitä leppoisimmasta syyssäästä huolimatta parkkipaikka on saapuessamme tyhjillään – olemmehan liikkeellä keskellä arkiviikkoa. Olemme onnekkaita, kun löysimme aikaa pieneen irtiottoon ja voimme toteuttaa spontaanin patikkaretken.

Rinkkoihin on pakattu telttailuvarusteet. Aikomuksenamme on leiriytyä kierroksen lopulla yöpymään ja lähteä kotiin seuraavana päivänä.

Kun eilen illalla varusteita pakatessamme vilkaisimme sääennustetta, se lupaili huomiselle vähän tuulista ja sateista, mutta emme huoli siitä nyt. Tänään on tyyntä ja aurinkoista ja patikoinnin aika.

Arkipäivä näkyy poluillakin. Muita retkeilijöitä ei tule vastaan, ja merkitylläkin reitillä kulkiessa voimme kokea olevamme hieman etäällä muusta maailmasta. Ihmisten sijaan kohtaamme metsän eläimiä. Heti retken alussa Laviakalliolle kiivetessämme säikäytämme epähuomiossa lentoon kaksi metsoa. Säikähdämme vähän itsekin, kun kookkaat mustat linnut rymistelevät siivilleen näreiköstä. Parvi metsätiaisia ääntelee pirteästi taustalla.

Sienestysonnea ja uusia maisemia

Eletään syksyn parasta sieniaikaa, ja viime päivien sateet ovat saaneet koko joukon sieniä nousemaan pintaan. Saamme kerättyä melkoisen saaliin herkkuja mukaamme poikkeamatta ollenkaan reitiltä. Kun suositulla retkeilyreitillä löytää ruokasieniä suoraan polun varrelta tai jopa keskeltä sitä, ei voi olla ihmettelemättä, miksei kukaan muu ole ottanut niitä ensin.

Sahajärven kierros sisältää mukavan vaihtelevia maastoja. Kuljetaan pehmeällä metsänpohjalla vuoroin kuusten, vuoroin mäntyjen alla. Noustaan avokallioille. Ohitetaan yksi suurempi suo ja edetään pari pätkää pitkoksilla. Puiden takaa välkähtelee välillä järvimaisemaa, jota pääsee myös katselemaan kukkuloilta.

Reitin varrelle osuu kuitenkin myös entistä talousmetsää, josta osa on hakattu vain muutamia vuosia sitten, juuri ennen Teijon kansallispuiston perustamista. Emme ole aiemmin kulkeneet Nenustannummelta etelään vievää reittiosuutta, joten näemme ensimmäistä kertaa tasaisen tylsän istutusmännikkömaiseman – joka onneksi tarjoilee kuitenkin myös hyviä sienilöytöjä – ja rämmimme risukkoisen taimikon läpi. Reitin lopulla kuljetaan myös pätkän matkaa hakkuuaukon laitaa, mutta ennen sitä on aika kiivetä vielä yhdelle kukkulalle katselemaan maisemia.

Laskemme rinkat selästä ja istumme kallion laelle. Korkealta näkee metsän yli. Aurinko on laskemassa ja pilvenhaituvat muuttumassa oranssin sävyisiksi. Kun olemme aivan hiljaa, kuulemme kaukaa punatulkkujen rauhallista, tunnelmallista viheltelyä, joka tuo mieleen jo pian koittavan talven. Korppi lentää ronkkuen ohi. Alhaalta metsästä kaikuu myös palokärjen kolkko huuto. Muuten on aivan ihastuttavan hiljaista.

Köysilossilla saareen

Kalliolta laskeudumme sammaleisen kivikon reunustamaa polkua hakkuuaukon reunaan. Enää ei ole pitkä matka yöpymispaikalle. Iltakin jo hiljalleen hämärtyy. Olemme menossa yöksi Kalasuntin laavulle. Se sijaitsee saaressa, jonne kuljetaan köysilossilla.

Lossirantaan saapuessamme havaitsemme Sahajärven veden olevan yli metrin normaalia matalammalla. Lossi ei kellu laiturin päässä, vaan lojuu paljastuneella pohjahiekalla – vastarannalla. Köyttä saa riuhtoa oikein kunnolla ennen kuin lossi irtoaa hiekalta ja lähtee liikkeelle. Vedämme sen niin lähel-

le kuin pystymme ennen kuin se karahtaa pohjaan. Simpukankuoret raksuvat jalkojen alla, kun kävelemme kuivaa järvenpohjaa pitkin lossin luokse.

Hikisen ja vedenpärskeisen lossimatkan jälkeen haistamme laavulta leijailevan leirinuotion tuoksun. Emme olekaan ainoat Kalasuntilla tänä iltana. Laavulla on pieni retkeilijäseurue, joka aikoo myös jäädä yöksi. Istumme yhteiselle iltanuotiolle kokkailemaan päivällistä. Toinen seurue majoittuu laavuun, ja me pystytämme telttamme vähän matkan päähän rannan tuntumaan.

Yö pimenee. Punertava täysikuu kohoaa esiin metsän takaa. Kuljen vesira-

jaan katselemaan tyyntä hiljaista järvimaisemaa, joka kylpee kirkkaassa kuunvalossa. Valo ja tunnelma tuovat mieleen Hjalmar Munsterhjelmin Metsälampi kuutamossa -maalauksen, joka on mielestäni yksi maailman hienoimmista taideteoksista. Hetki öisen järven rannassa täysikuun valaiseman maiseman äärellä on pakahduttavan kaunis.

Tuuli nousee

Nukun levottomasti. Ensin minulla on liian kuuma ja joudun vähentämään vaatetta. Sitten pitää lähteä huussiin. Aamuyöllä herään, kun tuuli alkaa humista puissa ja lepattaa teltan liepeissä. Telttakaverikin on hereillä. Hän herättelee kännykkänsä katsoakseen uudestaan sääennustetta – kappas, huomiselle onkin annettu aika totinen kovan tuulen varoitus.

Ilmenee, että rannikolle on saapumassa aamulla syysmyrsky, joten on parempi herätä varhain ja lähteä kotimatkalle ennen kuin metsässä liikkuminen alkaa käydä vaaralliseksi. Torkun kuuteen asti kuunnellen yltyvää tuulta. Kun kömmin aamuhämärällä ulos teltasta, huomaan laavuseurueen olevan jo pakkailemassa tavaroitaan. Vilkutan heipat heidän lähtiessään.

Taivas on niin pilvinen, ettei auringonnousua näy. Aamu koittaa synkkänä ja harmaana. Puuskainen tuuli lennättää lehtiä ja tekee pieniä aaltoja järven pintaan. Mekin pakkaamme tavaramme ja kokkaamme aamiaisen reippaasti. On viisasta poistua myrskyn tieltä.

Hörppiessämme aamukahvia laavulla saamme seuraksemme punarinnan. Se kiertelee laavun ympäristöä, pyrähtää välillä aivan lähellemme ja tuijottaa meitä. Pienen linnun reippaassa uteliaisuudessa, sen palleroisessa olemuksessa ja suurten mustien silmien syvässä katseessa on jotain hyvin kaunista ja hellyttävää. Tässä kohtaamisessa on mukana myös haikeutta, sillä pian punarinnatkin lähtevät muutolle ja palaavat vasta huhtikuussa.

Pakoon myrskyä

Matkaa takaisin parkkipaikalle on jäljellä vain noin kilometrin verran, mutta se sisältää vielä toisen köysilossimatkan. Pelkään olla metsässä ja vesillä kovalla tuulella, joten minun on koottava sisukkuuteni saadakseni itseni pienen lossin kyytiin aaltoilevalle järvelle ja kävelemään huojuvan ja kohisevan metsän läpi.

Lossia vastarannalta saareen päin nykiessä meinaa iskeä epätoivo, sillä tuuli tempoo vastaan ja tekee vetämisestä tuskastuttavan hidasta ja raskasta. Yritämme kehitellä vaihtoehtoisia tapoja köyden kiskomiseen – josko se kävisi helpommin vaikkapa laiturin alapuolelta käsin. Kohellamme ja nauramme. Pitkän vetourakan jälkeen pääsemme nousemaan lossin kyytiin, ja onneksi sen liikuttaminen eteenpäin vesillä onkin paljon helpompaa.

Sadetta alkaa ripsiä. Metsä kohisee, natisee ja huokailee ympärillämme, kun kiirehdimme viimeistä etappia autolle. Pelkään, että jokin puu pian kaatuu päällemme, mutta onneksi yhtään kovempaa tuulenpuuskaa ei osu kohdalle ennen kuin parkkipaikka jo ilmestyy esiin.

Heitämme rinkat takaluukkuun, kuoriudumme ulos sadetakeista ja lastaudumme nopeasti autoon. Juuri kun olemme saaneet ovet kiinni, sade ja tuuli voimistuvat hurjasti. Isoja sadepisaroita ryöppyää vasten ikkunoita.

Syksyinen patikkaretkemme sienisaaliineen ja telttayöpymisineen on ollut mitä mainioin, mutta olen kiitollinen myös siitä, että se päättyy. Voimme tarkkailla luonnonvoimien myllerrystä sateen- ja tuulensuojasta, emmekä enää ole metsässä kuljeksimassa, kun myrsky voimistuu. *