Kolumni: Luontokansan luontosuhde

LUONTOKANSAN

teksti emma sairanen kuva aino huotari

LUONTOSUHDE

Suomalaisia kuvataan romanttisesti luontokansaksi, ja luontoamme ylistetään kansallisaarteeksi. Kuulostaa hienolta, mutta mitä tuumaa Suomen luonto? Luonto tuskin ylistäisi suomalaista korein sanakääntein: joka yhdeksäs eliölajimme on uhanalainen, vesistömme kärsivät rehevöitymisestä ja metsien maassa vain säälittävät 4,7 % metsistä on luonnontilaista ikimetsää. Mikä meni pieleen luontokansan luonnon hoidossa ja kansallisaarteen vaalimisessa?

Pieleen meni ajattelutavassa: tehokkuusajattelussa ja luontosuhteen välinearvoistumisessa. Suomalaisten vääristynyt luontosuhde kiteytyy hyvin esimerkiksi siihen miten paijattavia, jalostamalla kesytettyjä koiria rakastetaan, mutta villejä naakkoja, jotka kehtaavat pesiä asuntojemme savupiipuissa, jahdataan kiväärien kanssa.

Tehokkuusajattelun alla luontokansan sydämessä ilakoi kuitenkin edelleen luontorakkaus: yli 80 % suomalaisista kokee, että luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen pitää pysäyttää. Luonnon monimuotoisuuden turvaaminen onkin edelleen mahdollista, mutta vaatii ajattelutavan muutosta.

Ajattelutavan muutoksella tarkoitan luontosuhteen uudelleen perustamista luonnon itseisarvolle ja luontosanaston uudelleen kirjoittamista siten, että luonto nähtäisiin elävänä, kokevana ja tuntevana kokonaisuutena, ja ihminen luonnon osana. Luonnon oikeudet voisivat olla yksi lähtökohta muutokselle. Antamalla luonnolle oikeudet voidaan radikaalisti muuttaa ajattelutapaa ihmiskeskeisyydestä kohti luontokeskeisyyttä. Esimerkiksi Uuden Seelannin Maorien ansiosta Whanganui-joelle on jo myönnetty samat oikeudet kuin ihmisille.

Toisaalta rakenteet muuttuvat hitaasti, kun taas me ihmiset, yksittäin ja yhdessä, voimme muuttua nopeastikin. Itse näen jo muutoksen: villiyrttiharrastuksessa, retkeilyn suosiossa ja aktivismin nousussa. Näen muutoksen kyynelissä, jotka vuodatetaan kaadettujen puiden vuoksi. Näen muutoksen itsessäni, halussani palautua osaksi luontoa. *