Oulun ylioppilaslehti 4/2021

1

4/2021 | 4.11.2021 | 61. vuosikerta

Tässä lehdessä

3 Päätoimittajalta

18 Diagnoosien paljouden keskellä

Millä termeillä mielenterveydestä on oikein puhua?

Diagnoosien kirjo kasvaa, ja samalla meidän on yhä helpompi määritellä itseämme niiden kautta.

4 Ajankohtaista 22 Sukupuolittunut sairaus

YTHS:n mielenterveyspalveluiden saatavuuden tilanne puhuttaa edelleen opiskelijoiden keskuudessa.

Jere Ollilan tarina syömishäiriöstä herättää miettimään sairauden kantamaa sukupuolittunutta stigmaa.

6 Päähenkilö Topias Rajala tuottaa musiikkia artistinimellä Recens, jonka kappaleita on toistettu Spotifyssa kymmeniätuhansia kertoja.

25 Voimaantumisesta Kaisa-Reetta eppänen pohtii essessään voimaantumisen termin valumista arkikieleen.

8 Hullut, hermostuneet ja haitalliset Vakavasti mielisairaiden stigma on yhä vahva. Miten

26 In English

suhtautuminen hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

ablo Santur tells his story about adapting to Finland in the midst of dark winter and confused emotions about intimacy.

13 Kolumnisti Jenna Suutari Jenna kertoo kokemuksistaan, kuinka luovia arjessa pakko-oireisen häiriön kanssa.

32 In English Technology: Master or Slave in regards to our wellbeing?

2

Mielenterveys puhuttaa, kuten sen kuuluukin

4/2021 4.11.2021 61. vuosikerta

Oulun ylioppilaslehti on journalistisesti riippumaton.

Vuonna 1961 perustettu lehti ilmestyy painettuna vuonna 2021 neljä kertaa.

Matka jatkuu verkossa osoitteessa www.oulunylioppilaslehti.fi

Löydät meidät myös mobiilisovellus Tuudosta!

PÄÄTOIMITTAJALTA | Tuuli Heikura tuuli.heikura@oyy.fi

M

ielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta? Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien välillä? Myönnän, että itseänikin hieman jännittää aiheesta kirjoittaminen juuri sen sensitiivisyyden ja henkilökohtaisuuden vuoksi.

PÄÄTOIMITTAJA Tuuli Heikura paatoimittaja@oyy.fi 040 526 7821 TÄMÄN LEHDEN TEKIVÄT Jenna Suutari, Kaisa-Reetta Seppänen, Petra Uusimaa, Maria Karuvuori, Siru Tirronen, Thea Yan Pan , Pablo Santur, Moustafa Khairi, Taija Kuntonen, Frida Ahonen, Johanna Kiviniemi, Jennika Karppinen ja Jonna Weiss KANNEN KUVA Siru Tirronen TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT Erkki Koiso-Kanttilan katu 1 2T-ovi, 1 krs.

90570 Oulu

Asiasta tekee edelleen monisyisemmän vielä se, että sitä ei voi rajata vain mielen vointiin – on niin kokonaisvaltaista, mikä vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme ja päinvastoin. Fyysinen vointi, stressi, arjen kiire, taloudelliset vaikeudet. Sosiaalinen ympäristömme. Makroympäristö. Nämä ovat myös lieveilmiöitä, samoin kuin persoonallisuutemme. Kuinka se muovautuu elinympäristömme vaikutuksesta, kuinka me muovaamme sitä, kuinka sisäinen maailmamme vaikuttaa sen muovautumiseen? Ovatko kaikki henkisen hyvinvoinnin haasteet välttämättä negatiivisia, kuinka voisimme löytää niistä myös positiivista?

Olen kokenut tämän revelaation myös itse saadessani vaativan persoonallisuuden diagnoosin. Diagnoosin jälkeiseen aikaan liittyi useita itsetutkiskelun vaiheita, joista ensimmäinen oli epäusko. Minullako persoonallisuushäiriö? En kai minä nyt niin outo ole? Pikkuhiljaa asia alkoi iskostua tajuntaani. Aloin ymmärtää, miksi. Opin vertaamaan omia käyttäytymis- ja Diagnoosi ei ole ajatusmallejani muihin sosiaalisessa ympärismikään käyttäytymisen tössäni. Mutta miksi niinkään tarvitsisi tehdä? sääntökirja, jonka mukaan Eivät he ole minä.

”

olemassaoloaan täytyy ohjata.

toimitus@oyy.fi

Koin läpi myös vaiheen, jossa identifioin itseäni todella vahvasti diagnoosin kautta. ”Minä nyt vain toimin näin, koska minulla on tämä ongelma”. Vaan ei diagnoosi tarkoita, että sen mukaan täytyy elää.

JULKAISIJA JA KUSTANTAJA Oulun yliopiston ylioppilaskunta PAINO Kaleva 365, Oulu MAINOSMYYNTI Toni Mäkinen Yritysyhteistyökoordinaattori OYY 040 8610 868 business@oyy.fi PAINOS 5000 kpl ISSN 0355-9238 (painettu)

3

Diagnoosi ei ole mikään käyttäytymisen sääntökirja, jonka mukaan omaa olemassaoloaan täytyy ohjata. Vaikka vaativan persoonallisuuden termikin kertoo sen olevan nimenomaan persoonaa muovaava ja suuri persoonallisuuteen vaikuttava tekijä, ei se tarkoita, että vaativa persoonallisuus olen minä.

Olen myös niin paljon muuta – lojaali, välittävä, itsepäinen, kunnianhimoinen ja varautunut. Osa näistä piirteistä voidaan liittää vaativaan persoonallisuuteen, ja varmasti osa sitä, miksi olen niin kunnianhimoinen, liittyy vaativuuteen itseäni kohtaan, mutta ennen kaikkea koen olevani kaikkia edellä mainitsemiani adjektiiveja – en vaativa persoonallisuus. Ihan kuten mikään tässä lehdessä esitetyistä asioista ei määrittele meitä tai muita, mutta toivottavasti auttaa ymmärtämään.

Valaisevia lukuhetkiä.

Ajankohtaista

TEKSTI Taija Kuntonen

Lakiuudistus korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta aiheuttaa edelleen vaikeuksia hoidon saatavuudessa Oulussa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön, YTHS:n, mielenterveyspalvelut ovat ruuhkautuneet Oulussa rekrytointivaikeuksien, koronan ja uuden lakimuutoksen vuoksi. Oulun ylioppilaslehti haastatteli YTHS:n asiantuntijoista mielenterveystyön Pohjoisen alueen alueylilääkäri Liisa Kemppaista, vastaavaa psykologia Maria Kaikkosta, yleisterveyden alueylilääkäriä Riitta Mäkelää sekä aluejohtaja Anna Arola-Järveä mielenterveyspalveluiden tilanteesta.

Mielenterveyspalveluissa puhelinyhteydenottoihin vastataan kahden päivän sisällä, mutta psykiatriselle sairaanhoitajalle on kolmen kuukauden jono Oulun ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöltä (YTHS) kerrotaan, varsinaiseen psykiatrisen sairaanhoitajan alkuarvioon pääsemistä joutuu tällä hetkellä odottamaan kuukausia, mutta hoidontarpeen arvioon pääsee heti samana tai seuraavana päivänä kuin hoidontarpeenarviosta otetaan yhteyttä. Vaikka ensimmäistä kontaktia YTHS:n ammattilaiseen ei tarvitse siis odottaa kuin korkeintaan kaksi arkipäivää, sen jälkeen voi jäädä pitkäksi aikaa omilleen.

Tällä hetkellä YTHS:lle on suunnilleen kolmen kuukauden jono psykiatrisen sairaanhoitajan alkuarvioon rekrytointivaikeuksista johtuen, YTHS:n asiantuntijat kertovat.

Lisäksi yhteydenotot mielenterveysasioissa ovat kasvaneet viime vuosina jo ennen koronaa ja etenkin sen aikana. Myös uusi lakimuutos on ruuhkauttanut palveluita, vaikka Oulun YTHS onkin käyttänyt apunaan rekrytointia ja toiminnan sisäisiä järjestelyjä sekä palveluvalikon ja resurssien rakentamista uuden lain mukaiseksi, jotta palvelut saataisiin sujuvammiksi. Käytännön muutoksia ei kuitenkaan ole vielä nähtävissä esimerkiksi edellä mainitun psykiatrisen sairaanhoitajan rekrytointivaikeuden vuoksi, vaikka opiskelijat ovatkin esittäneet toiveita mielenterveyspalveluiden pariin pääsemisen sujuvoittamisesta.

Uudesta digimielenterveysklinikasta tavoitellaan apua jonottaville opiskelijoille Vaikka lakimuutoksen ympärillä vallinnut keskustelu on keskittynyt pääsääntöisesti ammattikorkeakoulun liittymiseen YTHS:n palveluiden piiriin, on kyseessä kuitenkin kokonaisvaltainen palvelumallin uudistus.

Yksi lakimuutoksen merkittävistä konkreettisista toimista mielenterveyspalveluiden suhteen on digimielenterveysklinik-

ka, joka aloitti toimintansa tämän vuoden syyskuussa. “Digimielenterveysklinikka on tarjonnut hoitoa niiden yksiköiden potilaille, jotka odottavat aikaa omaan tiimiin”, YTHS:ltä kerrotaan.

YTHS on myös avannut uuden anonyymin MieliChat-palvelun, jossa voi saada apua ja tukea mielenterveyteen ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa. MieliChat palvelee arkisin YTHS:n Self-verkkopalvelussa, jossa mielenterveyspalvelujen linjat ovat pidemmät kuin yleisterveyden, jotta yhteydensaanti mielenterveysasioissa nopeutuisi. YTHS:n chat-palveluiden jonotusajat kuitenkin vaihtelevat paljon päivästä ja yhteydenottomääristä riippuen, eikä niille ole samanlaista tiettyä vastausaikarajaa kuin puhelinyhteydenotoille.

Joissain tapauksissa YTHS tarjoaa lyhytterapiaa kuntoutusterapian sijasta Vaikka opiskelijat tunnistavat hyvin ongelman, jonka vuoksi he hakeutuvat palveluihin, tilanne jäsentyy myös lisää vastaanottokäynneillä. YTHS:llä pyritään löytämään sopiva ratkaisu ja tukimuoto opiskelijan tilanteeseen hoitajien ja opiskelijan yhteistyönä, vaikka hoitaja tekeekin lopullisen päätöksen näkemyksensä mukaan. YTHS voi esimerkiksi ohjata opiskelijan kääntymään Kelan tarjoaman maksullisen kuntoutusterapian puoleen, vaikka YTHS:llä onkin tarjolla myös omien psykologiensa tarjoama ilmainen lyhytterapia, joka kestää yleensä kaksi kuukautta sisältäen viikoittaiset käynnit terapiassa, ja joka voisi auttaa opiskelijaa kuntoutusterapian sijasta.

Yhteistyö korkeakoulujen kanssa Joissain tilanteissa nähdään parhaaksi opiskelukyvyn tukeminen yhteistyössä opiskelijan ja korkeakoulun edustajan kanssa. Yksittäisten tilanteiden lisäksi

YTHS tekee myös yhteistyötä niin oppilaitosten kuin opiskelijajärjestöjen kanssa terveyden eri osa-alueiden teemoissa tukien siten mielenterveyden edistämistä.

YTHS esimerkiksi osallistuu erilaisiin opiskelijatapahtumiin kertomaan palveluistaan ja järjestämään hyvinvointitempauksia. Lisäksi YTHS:n asiantuntijat luennoivat eri tilaisuuksissa, kuten korkeakouluille suunnatuisssa webinaareissa. YTHS:ltä lisätään, että “yhteisen työn tavoitteena on opiskelijoiden kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukeminen.”

Palvelupolku mielenterveyspalveluihin YTHS:llä Hakeutuminen mielenterveyspalveluihin Oulun YTHS:llä alkaa ottamalla yhteyttä hoidontarpeen arviointiin, jossa opiskelija pääsee kertomaan tilanteestaan ja opiskelukyvystään, ja joka toimii ainoastaan etänä - joko soittamalla valtakunnalliseen palvelunumeroon tai kirjoittamalla SelfChatin kautta.

Myös arviointeja seuraavat varsinaiset tapaamiset voidaan järjestää etänä, mutta lähitapaamisetkin ovat mahdollisia. “Etävastaanotot ovat laajasti käytössä, mikä on sopinut monille opiskelijoille oikein hyvin”, YTHS:ltä kerrotaan.

Hoidontarpeen arvioinnin jälkeen opiskelijan oman hoitotiimin hoitaja soittaa opiskelijalle ja pyrkii järjestämään ensimmäisen varsinaisen käynnin mahdollisimman nopeasti puhelun jälkeen ruuhkatilanteen salliessa, huomioiden tilanteen kiireellisyyden ja vaikutuksen opiskeluihin - jos opiskelijan terveydellinen tilanne siis estää häntä opiskelemasta, pääsee tapaamiseen ja hoitoon paljon nopeammin kuin jos se ei haittaa nimenomaan opiskelua.

YTHS:n asiantuntijat kertovat, että tyypillinen hoitojakson kesto on pari kuukautta, mutta myös pidempiaikaista hoitoa

4

Lyhyesti Oulun yliopistoon uusi oppimistieteiden koulutusohjelma Oulun yliopisto laajentaa syksystä 2022 kasvatustieteiden tiedekunnan koulutustarjontaa oppimistieteiden koulutusohjelmalla.

Koulutusohjelma on ensimmäinen suomeksi tarjottava kyseisen tieteen opintosuunta, vaikka maailmalla oppimistieteet (Learning Sciences) on jo vakiintunut koulutusalana.

on saatavilla. Hoidontarpeen, hoitojakson ja prosessin määrittäminen tapahtuu asiakaslähtöisesti ja tapauskohtaisesti, joka lähtee liikkeelle ensimmäisestä varsinaisesta tapaamisesta psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, jossa opiskelijan tilanne kartoitetaan haastattelemalla ja kyselylomakkein. Tämän tapaamisen jälkeen käyntejä järjestetään hoitomallin mukaisesti tiiviisti enintään parin kuukauden ajan. Näillä käynneillä opiskelija saa tukea ja jäsennystä tilanteeseensa, toisinaan jopa tarpeeksi käyntien lopettamista varten.

“Tämä tiivis alkuhoito on monelle riittävää, mutta mikäli hoidon tarve on suurempi,

opiskelija ohjataan yleislääkärin vastaanotolle”, YTHS:n asiantuntijat kertovat. Mikäli siis nähdään parhaaksi jatkaa hoitoa, laatii lääkäri hoitosuunnitelman yhdessä opiskelijan kanssa. Joissain tilanteissa tämä tarkoittaa opiskelijan ohjaamista YTHS:n psykiatrille kuntoutuspsykoterapia-arvioon, jonka kautta pääsee maksulliseen Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan.

YTHS:n omia hoitovaihtoehtoja hoitosuunnitelmaan ovat mm. psykologien toteuttama kahden kuukauden viikoittainen lyhytterapia, lääkehoito, nettiterapia ja ryhmämuotoiset hoidot, joihin pääsee ajanvarauksen, hoitajan tai lääkärin hoitosuunnitelman kautta. YTHS:n asiantuntijoi-

den mukaan “opiskelijat ovat kokeneet [YTHS:n tarjoaman ryhmätoiminnan] hyväksi ja vaikuttavaksi tukimuodoksi.”

Vaikka erilaisia mielenterveyspalveluita ja hoitomuotoja Oulun YTHS:ltä siis löytyy, niihin pääseminen ei kuitenkaan ole aina helppoa ja noin kolmasosa opiskelijoista ei olekaan ollut tyytyväinen koronan aikana saamaansa tukeen YTHS:ltä, joka paljastuu OYY:n viime keväisestä koronakyselystäkin.

Hoidontarpeen arvioinneissa myös keskitytään erityisesti mielenterveyden negatiivisiin vaikutuksiin opiskelu- tai työkykyyn. Mikäli terveys ei siis haittaa opiskelua, avun pariin pääseminen kestää. •

Haku hallopediksi käynnissä 15. Hallopedit ovat Oulun yliopiston hallinnon opiskelijaedustajia, jotka toimivat marraskuuta asti

opiskelijoiden äänen esiintuojina päätökHaku Oulun yliopiston hallinnon opiske- senteossa. Oulun yliopistossa hallopedejä lijaedustajiksi eli hallopediksi seuraaval- on toista sataa ja he vaikuttavat kaikkialla le kaudelle on käynnissä 18.-10-15.11.2021. yliopiston hallinnossa hallituksesta tutHallopedit valitaan kaksivuotiselle kaudel- kinto-ohjelmatoimikuntiin saakka. le, seuraava kausi alkaa vuoden 2022 alusHallopediksi voi hakea kuka tahansa OYY:n ta. jäsen. Käynnissä olevassa haussa voi hakea Haussa ovat avoimena kaikki muut yliopis- yliopistokollegion lisäksi paikkoja monista ton halloped-paikat, paitsi yliopiston halli- yliopistotasolla ja kaikissa tiedekunnissa tuksen opiskelijaedustajien paikat. Näihin toimivista toimielimistä sekä YTHS- ja rapaikkoihin päättyi haku aiemmin syksyllä, vintolatoimikunnista. ja edustajistokokouksen äänestyksen ja päätöksen perusteella opiseklijaedustajik- Opiskelijat ovat toimielinten täysivaltaisia si yliopiston hallitukseen valittiin Teemu jäseniä ja osallistuvat täten toimielinten päätöksentekoon sekä muuhun keskusteVirtanen ja Miriam Putula. luun. • 5

Oppimistieteiden koulutusohjelma tähtää modernien työyhteisöjen kehittämiseen yhdistäen kasvatuspsykologian perinteen digitalisoituviin toimintaympäristöihin. Uusi tutkinto-ohjelma tulee tekemään yhteistyötä Oulun yliopiston englanninkielisen Learning, Education and Technology (LET) -maisteriohjelman kanssa, Oulun yliopistolta tiedotetaan.

Ensi kertaa oppimistieteiden kandidaatti- ja maisterikoulutukseen voi hakea kevään 2022 yhteishaussa, jossa opiskelupaikkoja koulutusohjelmaan on haettavissa 32. •

Suomen ensimmäinen jatkuvan oppimisen professori aloitti Oulun yliopistossa Oulun yliopistossa pyritään vahvistamaan jatkuvan oppimisen tutkimusta ja koulutusta. Suomen ensimmäinen jatkuvan oppimisen professori Anu Kajamaa on aloittanut tehtävässään Oulun yliopistossa 1. lokakuuta. Professuuri tukee viime vuonna avattua jatkuvan oppimisen yliopisto JOY-palvelua. Professuuri sijoittuu oppiminen ja oppimisprosessit -tutkimusyksikköön ollen näin osa kasvatustieteiden tiedekuntaa, ja tavoitteena on vahvistaa tutkimusta koulutuksen uusista malleista, osaamisen kehittämisestä ja jatkuvasta oppimisesta osana organisaatioiden arkityötä.

Anu Kajamaa on taustaltaan filosofian tohtori ja aikuiskasvatustieteilijä. Hänen tutkimusalojaan ovat kollektiivinen ja jatkuva oppiminen, yhteistoiminta sekä organisaatiomuutokset. Ennen professuuriaan Oulun yliopistossa Kajamaa työskenteli oppimisen ja organisaatiomuutosten dosenttina ja yleisen- ja aikuiskasvatustieteeen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa kasvatustieteiden tiedekunnassa. •

Päähenkilö

TEKSTI Kaisa-Reetta Seppänen KUVA Kaisa-Reetta Seppänen

TOPIAS RAJALA » 22-vuotias » Kotoisin Seinäjoelta » Asuu Oulussa » Opiskelee Oulun yliopistossa luokanopettajaksi » Työskentelee DJ:nä ja musiikkituottajana

6

Hyvää konemusiikilla DJ ja tuottaja Topias Rajala innostui nuorena konemusiikin energisyydestä. Nyt hän tuottaa musiikkia artistinimellä Recens, jonka kappaleita on toistettu Spotifyssa kymmeniätuhansia kertoja.

O

ulun ylioppilaskunnan ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan järjestämissä lukukauden avajaisissa Hurmoksessa alkuillasta lavalle nousi seinäjokelaislähtöinen housea soittava Recens.

Keikka jäi mieleen; oli ensimmäisiä kertoja pitkään aikaan, kun näki ison joukon iloisia ihmisiä. Jossain vaiheessa keikkaa Kuusisaaren puistoalue oli pakkautunut tiiviiksi mosaiikiksi, joka soljui musiikin tempoon.

“Puolen tunnin keikka tuntui viideltä minuutilta. Siinä on ihan hirveesti adrenaliinia. Kun näkee, että jengillä on oikeesti hauskaa siellä, niin ei siitä osannu kun nauttia. Oli todella hauskaa. Elämäni yksi parhaista kokemuksista varmasti”, kuvailee artistinimeä Recens kantava Topias Rajala.

Rajala on 22-vuotias Oulun yliopiston luokanopettajaopiskelija, sekä tuottaja/DJ. Rajalan genre on yleisemmin house, genren sisällä progressiivinen house tai deep house. EDM-skene on Suomessa suhteellisen pientä, mutta globaalisti tarkasteltuna konemusiikki on valtavassa suosiossa.

Rajala on kuunnellut konemusiikkia nuoresta pitäen. Moni muistaa esimerkiksi Skrillexin ja edesmenneen Aviciin valtavan suosion 2010-luvun alussa.

Rajala kuvailee aikaa konemusiikin kultaiseksi aikakaudeksi. Kun Rajalan ystävät siirtyivät musiikissa muihin genreihin, yläasteikäiselle Rajalalle konemusiikki kolahti pysyvästi: “Oon aina rakastanut sitä musiikkia, koska se herättää mussa enemmän tunteita, kun mikään muu musiikki. Siitä saa myös virtaa ja energiaa.”

Noihin aikoihin Rajala osti FL-studion, musiikin tuottamiseen kehitetyn ohjelman, ja istui sanojensa mukaan koneen ääressä pari-kolme tuntia päivässä.

“Tulin koulusta ja katoin, että treeneihin on pari tuntia. Istuin koneen ääreen ja oikeastaan aloin opiskelemaan sitä juttua (toim.huom. tuottamista). Läksyt jäi tekemättä.”

Myös kokemus vuoden 2015 Provins77

sissa vakuutti nuoren tekijän. “Olin provinssissa 2015 kesällä ja Calvin Harris oli päälavalla. Tuli vähän sellanen, että hitto! mäkin haluun olla tuolla. Oli mahtavaa, miten se musiikki oli energistä ja miten se sai ihmiset iloisiksi.”

Taide ei ole helppo laji. Alalla on kova kilpailu ja niukasti resursseja. Unelmoidessa Rajala pitää jalat maassa: “Mä en oo iso unelmoija, silleen et haaveilisin kartanosta Monacossa, missä ois joku studio ja pihalla kaks Lamborghinia.

Okei käy, mut enemmän ehkä se, että sais omia tunteita musiikin kautta tuotua julki.”

Jos ei unelmia, niin ainakin tavoitteita Rajalalta löytyy: “Jos miettii jotain konkreettisia tavoitteita, niin lisää keikkoja. Yks tavote tuli viime viikolla toteen. Mä kirjotin mun ekan levytyssopimuksen, se on ollu sellanen haave, mistä oon haaveillu 15-vuotiaasta asti.”

Rajala kirjoitti sopimuksen kansainväliselle levy-yhtiölle, jonka nimi on jutun kirjoittamisen aikaan vielä salassapitovelvoitteen takana. Uutta musiikkia on luvassa marraskuussa.

”

tunteita.”

Musiikin tuottamiseen kuuluu olennaisesti yksin puurtaminen. Onko Rajala lavapersoona vai viihtyykö hän enemmän “tuottajan labrassa”? “Toi on vaikee. Voinko sanoo, et molemmat? Sitä voi vertaa vähän ihmisten lauantai-iltaan. Jotkut tykkää kattoo leffaa kynttilänvalossa, mutta välillä on kivaa mennä kavereiden kanssa klubille. Tuottaminen on sellaista yksin tekemistä, toinen on taas sellasta riehumista ja bailaamista ihmisten kanssa.

Molemmissa on puolensa, molempia kaipaa yhtä paljon.”

Oman musiikin tuottamisen ja opintojen lisäksi Rajala tekee töitä DJ:nä.

Työltä se ei tunnu, mutta arjessa se voi vähän verottaa. Haastattelupäivänä Rajala on menossa vielä töihin iltakymmenestä aamuneljään, kahdeksalta aamulla olisi uskonnon tunti. Vapaa-aikaa kuitenkin löytyy. Silloin Rajala viettää aikaa ystävien kanssa.

Kiinnitän huomiota myös lyriikoihin ja tuon niihin omia muistoja ja tunteita.

Rajala on tuottanut musiikkinsa tähän asti omakustanteisesti - Spotifyssa hänellä on lähes 6000 kuuntelijaa kuukaudessa, suosituin kappale Easy Come Easy Go on striimannut yli 400 000 kertaa ja viimeisin single I Want You To Know on sekin soinut yli 50 000 kertaa.

Recensin biisit syntyvät “noin 1-2 aikaan aamuyöllä jonkin mielenkiintoisen tunteen alaisuudessa.” Siihen aikaan vuorokaudesta, kun Rajala kokee inspiroituvansa. Kappaleen tekemiseen ei ole samaa kaavaa, joskus lyriikat syntyvät ensin, toisinaan Rajala lähtee liikkeelle melodiasta tai “drop-in” rummuista: “Kiinnitän huomiota myös lyriikoihin ja tuon niihin omia muistoja ja

Joulukuussa 2019 Rajala sai “jonkun ihme suonenvedon, että haluan tehdä hyvää”, ja päätti lahjoittaa kaikki vuonna 2020 saamansa tulot hyväntekeväisyyteen. Lahjoituskohde oli Mannerheimin lastensuojeluliitto. Rajala kuvailee, että ollessaan koululla töissä hän näki kaikentaustaisia koululaisia ja ajatteli, että se olisi hyvä kohde. Sanojensa mukaan hän antoi ihmisille, joilla ei myöskään olisi suuria varoja lahjoittaa, mahdollisuuden osallistua hyväntekeväisyyteen kuuntelemalla hänen musiikkiaan.

Vaikka artistina Rajala on saavuttanut, mistä moni alalle pyrkivä haaveilee, tulevaisuutta hän ei suunnittele pidemmän päälle. “Riippuu minne elämä vie. Tykkäisin, et musiikkihomma pysyy mukana aina. Voi olla, että kierrän maailmaa musiikin perässä tai sitten voi olla, että homma on flopannu täysin.” •

8

Hullut, hermostuneet ja haitalliset – vakavasti mielisairaiden stigma on yhä vahva Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

TEKSTI Frida Ahonen KUVITUS Siru Tirronen

[...] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.

Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889

T

ällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin. Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020).

Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle.

Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia.

Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?

Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle. Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää” (novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883).

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi ta-

9

THIS STORY IS ALSO IN ENGLISH ON PAGE 28.

varatalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen.

Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).

Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme. ”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”

Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa 1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet.

”

”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne. Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.

Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.

Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella. ”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.

Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut

tiettyinä aikoina ulkopuolelle.

Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa.

Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa.

Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan. ”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.” Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.

10

Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin

perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.

Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. ”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.” Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.

Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.

”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo.

Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta. ”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?

Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä?

Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite

11

Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin. ”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta, niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”

Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan.

Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo.

Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa. ”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit.

Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.” •

Get a European student experience in UNIC Opiskele eurooppalaisten opiskelijoiden kanssa Oulun yliopiston opiskelijana kuulut myös Eurooppayliopisto UNICiin. Tarjolla nyt kursseja, tapahtumia ja vaihtojaksoja ympäri Eurooppaa.

Tule mukaan! oulu.fi/fi/eurooppa-yliopisto-unic The European University of Post-Industrial Cities UNIC is now offering courses, events, and exchange opportunities to all students of the University of Oulu.

Come along! oulu.fi/en/unic-european-university

UNIC Partners › University of Deusto, Spain › Ruhr University Bochum, Germany › University College Cork, Ireland › Koç University, Turkey › University of Liège, Belgium › University of Zagreb, Croatia › Erasmus University, Netherlands

@unic_eu @unioulu

OPISKELIJAKORTILLA -10 % RUOKA- JA JUOMATUOTTEISTA! Etu voimassa 31.5.2022 saakka.

Oulu | Kirkkokatu 15

12

Arkea haastavat pakonomaiset ajatukset KOLUMNI | Jenna Suutari opettelee elämään pakko-oireisen häiriön kanssa terapian avulla ja haastaa stereotypiat OCD:n takana.

Muistan, että ensimmäiset oireet alkoivat jo lapsena. Olen aina ollut kova stressaamaan järjestyksestä, ja pakkoajatuksia on pyörinyt päässäni jo vuosikaudet. Diagnoosini sain kuitenkin vasta noin vuosi sitten.

OCD (obsessive-compulsive disorder), eli pakko-oireinen häiriö on mielenterveydellinen sairaus. Sairauteen liittyy pakonomaisia ajatusmalleja ja siitä kärsivät saattavat tehdä arjessaan rituaalinomaisia tehtäviä, kuten pestä jatkuvasti käsiään. Häiriö esiintyy kaikilla omalla tavallaan, mutta sen oireita ovat yleensä pakkotoiminnot ja pakkoajatukset. Häiriön ympärillä pyörii paljon stereotyyppisiä ajattelutapoja ja lentäviä lausahduksia. Oikeanlaista stereotypioita purkavaa tietoisuutta tulisi lisätä entisestään. Tärkeintä olisi kuitenkin purkaa häiriötä varjostava stigma.

Eroon häpeästä terapian avulla

Ennen diagnoosia häpesin oireitani. Toisinaan oireet aiheuttivat myös riitoja esimerkiksi puolisoni kanssa, sillä hänen saattoi välillä olla vaikeaa huomata ja ymmärtää oireitani. Haastavia tilanteita aiheutti esimerkiksi hetket jolloin olimme lähdössä johonkin. Lähdön hetkellä tarvitsen aikaa rituaaleilleni, kuten sähkölaitteiden tarkistamiselle. Näissä tilanteissa usein haasteena on kärsivällisyyden puute, sillä saatan joutua toistamaan rituaalin huonoina päivinä useampaan kertaan. Diagnoosin ja terapian myötä suhtautuminen oireisiini on muuttunut sekä itselläni että läheisilläni. Tämä on helpottanut huomattavasti pakko-oireiden kanssa elämistä.

OCD:n yleisimpiä ja usein myös tehokkaimpia hoitomuotoja ovat terapia ja itsehoito. Aloitin itse terapian hyvin nopeasti ensimmäisen lääkärikäyntini jälkeen. Tein pitkän jakson nettiterapiaa, ja koin siitä olevan todella paljon apua oireisiini. Aloin terapian avulla ymmärtää itse oireitani paremmin, ja sain tärkeitä oppeja niiden kanssa elämiseen. Terapia tapahtuu netissä Terveyskylän verkkoasiointipalvelussa. Hoitopolku sisältää kymmenen istuntoa, joissa omia oireita ja arkea tutkitaan muun muassa erilaisten kyselyiden avulla. Jokaiselle terapiaa tekevälle määrätään myös oma nettiterapeutti, joka seuraa terapian etenemistä viikoittain ja vastaa lähettää viestillä kommenttinsa edistymiseen.

Nettiterapiassa etsin istuntojen sekä terapeuttini avulla keinoja helpottaa näitä oireita. Tällaisia keinoja saattoivat olla esimerkiksi säännölliset altistusharjoitukset sekä haastavien tilanteiden reflektointi.

Stereotypiat tapetilla

Omaan oirekuvaani liittyy pakkoajatukset, jotka johtavat pakkotoimintoihin, ja ne puolestaan aiheuttavat vahvaa ahdistuneisuutta. Arjessa oireet vaikeuttavat esimerkiksi kotoa poistumista. Oireiden vaikeus vaihtelee oman keskittymiskykyni myötä. Jos olen hyvin väsynyt ja stressaantunut, oireetkin yleensä pahenevat. Eniten häiriöön liittyviä stereotypioita kohtaa netissä.

Useimmiten lausahdukset saattavat olla luokkaa “Mun OCD ei voi hyvin, kun tuo laatta on vinossa”, tai “Mun OCD rakastaa tätä järjestyksessä olevaa maustehyllyä”. On siis sanomattakin selvää, että sairauden ympärillä liikkuu paljon epätietoisuutta, ja ajatus siitä että “kenessä tahansa on hieman OCD:tä”.

Näitä stereotypioita tulisi poistaa lisäämällä tietoisuutta ja ymmärrystä siitä, että OCD on mielenterveyden häiriö, ja sitä hoidetaan niin kuin mitä tahansa muuta mielenterveyden häiriötä. Lääkkeillä ja terapialla.•

Jenna on viestijän urasta haaveileva medianomi-opiskelija. Inspiraatiota arkeen tuo urheilu ja sen ympärillä pyörivä maailma sekä omat intohimoprojektit. Alavalintaan nähden aikaa kuluu yllättävän vähän omassa työhuoneessa, mutta silti suurin mielihyvä tulee produktiivisista arkipäivistä.

13

TEKSTI Johanna Kiviniemi KUVA Johanna Kiviniemi

”Joudumme opettelemaan yhdessäolon uudelleen” Salla Havukainen-Junno on toiminut 16 vuotta oppilaitosdiakonina Oulussa. Usein hänet löytää työhuoneeltaan Linnanmaan kampuksen legendaaristen ”karvaportaiden” yläpäästä.

Salla on monille tuttu näky Linnanmaan kampuksella, kuitenkaan kovin monet eivät tiedä, että hänen luokseen voi mennä juttelemaan asiasta kuin asiasta. Seurakunnan oppilaitostyöntekijät toimivat Sallan sanojen mukaan kuuntelevina korvina ja peilinä opiskelijalle. Heidän luokseen ei tarvitse mennä hengellisten asioiden vuoksi, vaan kaikki huolet, pelot ja ahdistukset voi tuoda mukanaan. ”Ei ole niin pientä asiaa, mistä ei voisi olla yhteydessä. On hienoa nähdä, kun joku oivaltaa jotain itsestään tai elämästään ja olen saanut siinä olla apuna.” Salla kiteyttää opiskelijoiden kanssa tekemäänsä työtä.

Usein opiskelija saapuukin Sallan luokse mukanaan iso tuntematon möykky, joka aiheuttaa pahaa oloa. Yhdessä sitä purkamalla voi löytyä huolia raha-asioista, jaksamisesta, ihmissuhteista tai hengellisistä asioista. Kun pahan olon möykky on avattu, on aika yhdessä opiskelijan kanssa miettiä, mistä saisi parasta apua. Tässä tulevat mukaan muut sidosryhmät, joita kampuksella on opiskelijoiden tueksi.

Salla toivookin, että pitäisimme huolta toisistamme, emmekä jättäisi ketään yksin. Hän sanoo olevansa iloinen siitä, miten fiksuja ajatuksia opiskelijoilla on siitä, miten voimme olla toistemme apuna. Isoin ongelma lienee siinä, miten viesti kaikesta saatavilla olevasta avusta ja ohjauksesta saavuttaisi opiskelijat. ”Paljon tässä on yhdessä tehtyä työtä sidosryhmien kanssa. Tässä yhteiskampus antaa paljon mahdollisuuksia, koska täällä on helppo olla yhteydessä toisiimme. Mitä enemmän tunnemme toisiamme, sitä helpommin yhteistyö sujuu.”

ENERGIAA JA JAKSAMISTA OMILLA VALINNOILLA Sallan energian ja positiivisuuden voi aistia hänestä kauas. Hänen naurunsa on tarttuvaa ja hän innostuu helposti lähtemään mukaan monenlaiseen toimintaan. Oman energisyytensä ja jaksamisensa salaisuutena Salla pitää sitä, että hän yrittää aktiivisesti omilla valinnoillaan edistää omaa hyvinvointiaan.

Hän pyrkii syömään, nukkumaan ja liikkumaan hyvin. Näiden perusasioiden ollessa kunnossa muutkin asiat yleensä alkavat toimia, ja näiden tärkeydestä hän puhuu opiskelijoillekin. Muita hänelle tärkeitä asioita ovat ihmissuhteet, kuorolaulu, luonto ja oma usko. ”Olen myös utelias kaikesta uudesta,” Salla nauraa. Uuden opiskelu ja itsensä kehittäminen on hänelle tärkeää. Samaan hän tahtoo kannustaa myös kaikki muita.

LIVENÄ JÄLLEEN Korona-aika muutti kaiken Sallan työssä. Käytävillä vastaan tulevat spontaanit keskustelut jäivät, ja ongelmaksi tuli, mistä etätyön käytävät ja keskustelut löytyisivät. Yksi sellainen löytyi Jodelista, jonne perustettiin Kirkko kampuksella-kanava, jonne silloin tällöin edelleen tulee kiinnostavia keskusteluita. Eniten Sallaa huolettaa se, miten paljon nuoruuteen liittyviä sosiaalisia kokemuksia korona vei opiskelijoilta.

Paljon jäi puuttumaan.

Nyt Salla iloitsee siitä, että voidaan olla jälleen ”livenä”. Hän pohtii, että joudumme opettelemaan uudelleen yhdessä oloa ja sen sääntöjä. Tulevaisuus on kuitenkin positiivinen, kun voimme olla enemmän toistemme tukena ja touhuta yhdessä. Kunnioitus on Salla mielestä avain kaikessa kanssakäymisessä riippumatta siitä, mistä tullaa tai ketä ollaan. ”Oppilaitostyöllä on Oulussa pitkät perinteet. Olemme olleet täällä 60 vuotta, ja olisi hienoa olla vielä seuraavatkin 60 vuotta opiskelijoiden tukena. On hienoa, että saan tehdä tällaista työtä opiskelijoiden tukena.” • 14

Pyhän Luukkaan kappeli (Yliopistokatu 7) Yliopistoväen ja oamkilaisten yhteinen ekumeeninen jouluhartaus to 15.12. klo 10. Joulumusiikkia, lauluja ja puhe vs. oppilaitospastori Nuusa Niskala, seurattavana myös etänä: youtube.com/ KirkkoOulussa. Kirkkokahvitus. Kaikki ovat tervetulleita.

Opiskelijoiden ja nuorten aikuisten joulujuhla to 9.12. klo 18.30.

Esiintyy ja laulattaa jouluista musiikkia Eerika Malmi, jouluista ohjelmaa, torttu- ja glögitarjoilu, vapaa pääsy. Myös striiminä: youtube. com/KirkkoOulussa. Tervetuloa!

Messu joka su klo 10; pyhäkoulu ja kirkkokahvit.

English Service every Sun at 4 pm. Bilingual Sunday school, coffee fellowship. You can follow the service on Facebook.com/Oulu International Evangelical Fellowship.

Tellus (yliopiston Linnanmaan kampus, keskusaula) Interfaith Dialogue Group -keskusteluryhmä uskonnoista to 2.12. klo 16.15 Kastellin kirkko (Töllintie 38) Tuomasmessu su 21.11. klo 18, rukouspalvelua, kirkkokahvit ja iltapala. Tervetuloa!

Pyhän Andreaan kirkko (Sulkakuja 8) Varikkomessu su 7.11. ja 5.12. klo 12, musiikissa Varikko-bändi, kirkkokahvit. Tervetuloa!

SINUA VARTEN Ota pieneltäkin tuntuvassa asiassa yhteyttä oppilaitostyöntekijöihin: Linnanmaalla KK241, netissä: oulunseurakunnat.fi > yhteystiedot Ota yhteyttä anonyymisti Jodel-sovelluksessa: @Kirkkokampuksella Yliopistopastori Ari Savuoja, 040 524 5919, yliopistopastori@oulu.fi

OULUN SEURAKUNNAN OPPILAITOSTYÖ » Ari

Savuoja, 040 524 5919

» Salla

Havukainen-Junno, 040 574 7132

» Katariina » Nuusa

Pitkänen, 050 386 8677

Niskala, 044 316 1450

» yhteydenotot

sähköpostilla muotoa etunimi.sukunimi@evl.fi tai Messengerin ja Whatsappin kautta

-10% 15

Opiskelija-alennus vapaakaupantuotteista Linnanmaanapteekki.fi | Kauppalinnankuja 1-3

ELÄMÄNMITTAISTA HUOLENPITOA

Reportaasi TEKSTI Jenna Suutari

Inspiraatiota ja itsereflektointia kirjojen avulla Tuntuuko siltä, että arkesi kaipaa järjestystä? Välitätkö liikaa muiden mielipiteistä? Self help -kirjallisuudesta voi löytyä apua näihin ongelmiin.

Se on koukuttava ja inspiroiva kirjallisuuden muoto, jonka avulla voit oppia uutta itsestä ja ympäröivästä maailmasta. Kirjoista saa parhaan hyödyn irti soveltamalla niiden tuomia oppeja omaan arkeensa sopiviksi.

Kesä 2021 oli minulle itseni kehittämisen kesä. Muutin kesän ajaksi Oulusta Iisalmeen. Kaupunkina Iisalmi ei ollut varsin inspiroiva. En todellakaan tuntenut kuuluvani sinne, mutta siellä minulla oli aikaa itselleni. Kun ympärillä ei ollut enää niin paljon häiriötekijöitä, pystyin keskittymään itseeni.

Olen yleensäkin jatkuvasti hakemassa jostain inspiraatiota. Pohdin usein myös paljon sitä, miten arkeni vietän. Self help -kirjallisuuden löytäminen lisäsi ehdottomasti vain vettä myllyyn, mutta positiivisella tavalla! Ensinnäkin olin aina miettinyt, että minun pitäisi lukea enemmän. Nyt kun se oli korjattu, huomasin, että kirjoja lukiessa pystyin usein yhdistämään niiden tilanteita omaan arkeeni ja samaistuin niiden esittämiin tilanteisiin. Sain paljon uusia näkökulmia, etenkin suhtautumisestani muihin ihmisiin. Self help -kirjallisuuden avulla opin myös reflektoimaan omia ajatuksiani ja tunteitani.

Jo itsessään lukemisharrastuksen aloittaminen oli mielestäni askel parempaan minuuteen. Se vie pois ylimääräistä ruutuaikaa ja tuo takaisin menetettyä keskittymiskykyä. Ennen en lukenut juuri ollenkaan, nyt luin kesässä 20 kirjaa, se on asia johon en uskonut pystyväni. Lukemistanikirjoista osa oli fiktiota, mutta yli puolet liittyi itsensä kehittämiseen ja paremman arjen tavoittelemiseen.

Oman kokemukseni mukaan self help -kirjallisuus pyrkii inspiroimaan. Kirjojen tavoitteena on auttaa lukijaa reflektoimaan tiettyä osa-aluetta elämässään ja antaa ideoita miten muuttaa sitä. Sen avulla omasta arjesta voi tehdä kestävämpää.

Uusi asenne elämään

Päädyin self help -kirjallisuuden pariin aiheeseen liittyvien YouTube-videoiden kautta. Keräsin muutamia kirjasuosituksia videoilta ja aloin lukea. Olen lukenut kirjoja sekä suomeksi että englanniksi, ja useita lukemiani teoksia löytyy molemmilla kielillä. Ensimmäinen lukemani self help -kirja oli The Subtle Art of Not Giving a Fuck (Mark Manson).

Kirjan nimi hämäsi minuakin aluksi, voimasana tekee siitä hieman epäammattimaisen kuuloisen. Täytyy myöntää, että välillä myös kirjailijan kirjoitustyyli oli hieman huvittava kaikkine voimasanoineen. Tämä kirja ei välttämättä antanut varsinaisia oppeja, mutta se vahvisti omaa asennetta ja asennoitumista elämän ylä- ja alamäissä pärjäämiseen.

Self Help -matkani aikana luin myös useamman uupumusta ja palautumista käsittelevän kirjan. Olen kokenut uupumuksen ja toivun siitä yhä. Yksi suosikeistani, palautumista käsittelevä kirja Reload (Henrik Fexeus, Catharina Enblad) muutti suhtautumiseni palautumiseen täysin. Luettuani kirjan ymmärsin, että palautuminen ei ole vain yksi päivä viikossa, milloin otat vähän rennommin. Palautumista on pienet teot ja valinnat pitkin päivää sekä pitkin viikkoa. Nuo teot vaikuttavat kehon ja mielen palautumiseen päivittäin. Ymmärsin myös, että tietoista palautumista eivät vaadi vain huippu-urheilijat, vaan ihan jokainen meistä – kukin omalla tavallaan.

16

Rauhaa aamuihin

En ole koskaan ollut aamuihminen enkä usko, että tulen koskaan olemaankaan. Edes luettuani kirjan The 5AM Club (Robin Sharma), tilanne ei muuttunut. Kirja sai minut kuitenkin viettämään aamuni paremmin. Sen avulla ymmärsin, miten suuri vaikutus aamujen kululla on koko päivän kulkuun. Ennen nukuin niin pitkään, että jouduin tekemään kaiken kiireessä ja pahimmassa tapauksessa jättämään välistä aamupalan. Vapaapäivinä saatoin selata puhelinta sängyssä herättyäni niin kauan, että päätä alkoi särkeä. Luettuani kirjan aamuista muutin koko rutiinini täysin.

The 5AM Club on tarinamuotoon kirjoitettu self help -kirja, joka kertoo siitä, miten oikeanlaisen aamurutiinin löytäminen ja aikaisin aamulla herääminen vaikuttaa elämään. Henkilökohtaisesti en voisi koskaan kuvitella herääväni joka aamu viideltä, niin kuin kirjan opeissa kehotetaan. Sen sijaan päädyin soveltamaan oppia niin, että herään päivittäin mahdollisimman samaan aikaan, milloin kehoni tottuu tiettyyn unirytmiin. Lisäksi lisäsin tietysti aikaa aamutoimiini, jotta en joudu kiirehtimään turhaa rutiineissani.

Kuinka kehittäisin entisestään

Kaikkien näiden kirjojen jälkeen mieleeni jäi ajatus; kunpa olisin tehnyt muistiinpanoja. Ahmin kirjat täysin koukuttuneena siitä, mitä voisin oppia seuraavaksi. Toivoisin, että olisin useammin käyttänyt hetken pohdiskeluun ja muistiinpanojen tekemiseen. Tämä onkin ehkä tärkein oivallus, jonka tein self help -kirjallisuuteen tutustuessani: Sovella saamaasi informaatiota. Älä vain ota oppeja käyttöön juuri niin kuin ne kirjassa kerrotaan, vaan sovella ne omaan elämääsi sopiviksi. Niin kuin minä tein 5AM Clubin kanssa.

Helpoin askel self help -kirjallisuuteen on aloittaa kirjasta joka pyrkii tuomaan apua ongelmaan joka sinullakin saattaa olla. Voit myös aloittaa yleisteemallisesta teoksesta, kuten The Subtle Art of Not Giving a Fuck, jossa Mark Manson opettaa lukijaa käytännössä elämään kiinnostumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Kaikki self help -kirjojen opit eivät välttämättä perustu faktoihin, mutta ne auttavat silti löytämään uusia näkökulmia. Ehkäpä sinäkin voit aloittaa self help -kirjojen lukemisen jostain tämän jutun kirjasta? •

Kirjahyllyssäni seuraavana: » Atomic Habits | James Clear » Uuvuksissa | Liisa Uusitalo-Arola » 101 Essays That Will Change The Way You Think | Brianna West » 12 elämänohjetta | Jordan B. Peterson

Kirjavinkkejä itsensä kehittämiseen Taija Kuntonen Huomioita neuroottiselta planeetalta | Matt Haig Ajateltavaa muutaman sivun pituisin luvuin monesta eri aiheesta, kuten siitä miksi monet asiat nykymaailmassa saa ihmiset helposti epäonnellisiksi aina sosiaalisesta mediasta uutisiin ja itsensä vertailusta muihin.

17

wabi sabi - japanilaista viisautta epätäydellisen täydelliseen elämään | Beth Kempton Rauhallinen kirja kuvailee, miten olla aina odottamatta viikonloppua tai lomaa tai uutta ostosta, vaan kuinka sen sijaan voi nähdä kaiken sen hyvän mitä jo tässä hetkessä on.

Hyvästit tavaroille: vapauttava minimalismi | Fumio Sasaki

Vau! ihastelun tiede | Katrin Sandberg & Sara Hammarkrantz

Kirjassa neuvotaan miten löytää oma tyyli minimalismiin ja kuinka kokea myös maailma ja luonto omana kotina sekä mitä psykologia sanoo esineiden ostamisesta ja omistamisesta.

Marraskuun uutuuskirjassa kerrotaan tieteen ja tutkimusten avulla ihastelun ja kiitollisuuden hyödyistä terveydelle ja hyvinvoinnille sekä empaattisuudelle ja läsnäololle.

Menisit ennemmin terapiaan | Iikka Kivi Kirjassa käsitellään self-help kirjallisuuden aiheita humoristisesti ja kritisoiden. tästä huolimatta aiheet ovat self-helpille tyypillisiä ja erilainen lähestymistapa niihin tarjoaa myös lukijoille jotain uutta.

Diagnoosien paljouden keskellä Yhteiskunnan medikalisaatio on johtanut siihen, että lähes jokaiselle ongelmalle pyritään löytämään lääketieteellisiä selityksiä. Diagnoosien kirjossa yhä useammin nykyihminen saattaa käyttää diagnoosejaan ja mielenterveydellisiä ongelmiaan itsensä rakentamisena. Mitä tämä kertoo meistä itsestämme ja ennen kaikkea yhteiskunnastamme?

TEKSTI Petra Uusimaa KUVITUS Tuuli Heikura

K

un kävelet kirjakaupassa psykologia-hyllylle, et voi olla huomaamatta sen olevan täynnä erilaisia elämäntaito-oppaita, jotka auttavat selviytymään elämäsi narsisteista ja psykopaateista, mutta ennen kaikkea tarjoavat neuvoja ja ratkaisuja omiin ongelmiimme. Mielenterveysongelmien ääripäät huvittavat ja viihdyttävät meitä, mutta toisaalta lisääntyvissä määrin huomaamme itsekin kärsivämme ongelmista, joista yhä enenevissä määrissä puhutaan.

joista ja sosiaalisesta mediasta. Erityisesti selviämiskertomukset myyvät, puhumattakaan shokeeraavista tarinoista siitä, millaista on ollut elää psykopaatin tai narsistin kanssa. Etsimme jatkuvasti pintaa, jota kautta peilata itseämme toisten, yleensä julkisuuden henkilöiden kokemusten kautta. Ekstreemit tarinat selviytymisestä tyydyttävät sisäistä tirkistelijäämme ja rakastamme ihmisiä, joiden rankat tarinat tekevät heistä moniulotteisempia.

Diagnoosien määrä on kasvanut ja jatkaa kasvuaan, mutta samalla erityisesti mielenterveysongelmista puhuminen on vapautunut. Tämä on johtanut siihen, että pyrimme hakemaan yhä hanakammin ongelmiimme ratkaisuja. Kaikissa tapauksissa emme enää tarvitse psykiatria tai lääkäriä kertomaan ongelmalle nimeä, vaan suhteellisen vaivattomasti diagnosoimme itseämme ja muita elämässämme. Jokaisesta meistä voi tulla oman elämämme lääkäri Googlen avulla. Sivustot listaavat meille diagnoosiin liittyviä oireita, joita pystyy käydä läpi kuin persoonallisuustestejä.

Diagnoosi-termin juuret ovat peräisin kreikan sanasta diagnosis, joka koostuu sanoista dia, läpi, ja gnosis, tieto. Sanalla siis tarkoitetaan kaiken läpi menevää tietoa — toisin sanoen laaja-alaista ja perimmäistä tietämystä sanasta. Diagnoosiin kuuluukin perinpohjaisen taustatutkimuksen, oireiden läpikäymisen prosessi, jonka jälkeen lääkäri tekee päätöksen diagnoosista. Diagnosointia on tehty jo pitkään, mutta diagnosointi on prosessina muuttunut vuosisatojen aikana valtavasti.

Kun luemme oirelistoja Googlesta ja tunnistamme niistä itsemme, on helpompi epäillä omaa terveyttään tai normaaliuttaan.

Yhtä helposti kuin diagnosoimme itseämme, rakennamme myös identiteettiä ja persoonaa terveytemme varaan. Ahdistuksesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta tulee helposti asioita, jotka määrittävät toimintaamme, mutta myös sitä miten näemme itsemme. Saatamme myös selittää käytöstämme ja tunteitamme diagnoosiemme kautta.

Samaan aikaan mielenterveysongelmat kiinnostavat monia ja tekevät erityisesti julkisuuden henkilöistä kiinnostavampia. Tämä on nähtävissä esimerkiksi lehtien kirjoittelusta, julkaistuista kir-

Diagnoosit kulttuurin ja ajan muokkaamina

Aika on muuttanut käsityksiämme terveydestä ja sairaudesta.

Myös diagnoosit ovat muuttuneet, sillä ne ovat ja ovat aina olleet sidonnaisia kulttuuriin ja aikaan. Esimerkiksi nykyään hermostunutta tai ahdistunutta naista ei leimattaisi automaattisesti hysteerikoksi, vaan diagnoosina hysteria on vanhentunut eikä sitä enää käytetä. Diagnostiikkaan ja sairauksien hoitoon ovat vaikuttaneet lääketieteen kehitys ja yhteiskunnan medikalisaatio. Aikaisemmin kuolemantuomiona pidetty diagnoosi onkin nykyaikaisen lääketieteen avulla parannettavissa, eikä mielenterveysdiagnoosi automaattisesti tarkoita koko elämää mielisairaalassa. Mielisairaalatkin laitoksina ovat muuttuneet ratkaisu- ja parannuskeskeisiksi, eivätkä ne enää ole pelkästään sairaiden ihmisten säilöntäpaikkoja. (lue lisää aiheesta sivulta XX).

18

Hyvänä esimerkkinä diagnoosien muokkautumisesta toimii ahdistuneisuus. Läpi historian ihmisen ahdistuneisuudelle on ollut eri selityksiä, nimiä ja oirekuvia, jotka ovat muokkautuneet ajattelutapojen ja lääketieteellisen diagnostiikan mukaan jatkuvasti. Erityisesti maailmansodat nostattivat ahdistuneisuuden ja neuroosien huomiota, kun traumat nostattivat ihmisissä erilaisia tunteita. Esimerkiksi 1900-luvun alun Ruotsissa neurooseja pidettiin “kansantautina”.

Oikean diagnoosin saaminen ei ole kuitenkaan aina helppoa. Esimerkkinä ahdistus diagnoosina on niin laaja-alainen ja -oireinen sairaus, että se antaa myös tilaa virhediagnooseille. Hyvin usein ihmisen fyysiset kipuoireilut ja esimerkiksi väsymys saatetaan diagnosoida psykosomaattisena oireiluna, vaikka kyseessä voi todellisuudessa olla jotain aivan toista. Tässä pääasiallisena syynä on se, että ahdistus ilmenee monille fyysisenä -- ahdistuneen ihmisen sydän saattaa tykyttää, vatsa oireilee ja tulee pahoinvointia. Siinä missä lääkäri on erehtyväinen, saattaa potilaallakin olla pahimmassa tapauksessa vaikeuksia hyväksyä psykosomaattista oireilua osana jotain suurempaa ongelmaa.

Joskus myös tauti sinänsä aiheuttaa kiivasta keskustelua.

Yhteiskuntamme on rakentunut lääketieteen varaan ja jokaiseen ongelmaan pyritään löytämään tieteellinen tai lääketieteellinen vastaus. Medikalisaation myötä meille tulee jatkuvasti uusi liuta diagnooseja, jotka usein haastavat kaavoihin tottuneiden lääkäreiden on hankala hyväksyä. Esimerkiksi endometrioosin diagnosointiprosessi saattaa olla kivinen eikä naisten kuukautiskipuilua oteta välttämättä vakavasti. Toisena hyvänä esimerkkinä toimii fibromyalgia, joka yleisyydestä huolimattaan aiheuttaa edelleen keskustelua lääkärien keskuudessa.

19

Nykyihminen diagnoosien keskellä Mielenterveysongelmien historia on täynnä surullisia kohtaloita ja stigmoja. Pitkään mielisairaiden hoito laitoksissa perustui pelkästään hullujen ja heiltä vaikuttavien säilömiseen ja eristämiseen yhteiskunnasta. Ongelmia piiloteltiin, sillä lääkärin diagnoosi saattoi monesti tarkoittaa koko loppuelämää jatkuvaa stigmaa. Mielenterveysongelmien ajateltiin myös pitkään olevan periytyviä. Yhä yleistyvä keskustelu mielenterveysongelmista on helpottanut stigmojen poistumista. Nykyään on yhä tyypillisempää puhua sosiaalisessa mediassa vaikeuksistamme ja jakaa ironisia meemejä, joiden avulla voimme nauraa ongelmillemme.

Mielenterveysongelmista on osaksi tullut myös sosiaalisen persoonan rakennuspalikoita. Tunnetut vaikuttajat saattavat rakentaa imagonsa diagnoosiensa varaan.

Nuoruuden kokemukset syömishäiriöistä tai masennusjaksoista tekevät vaikuttajista inhimillisiä ja antavat heille auktoriteetin jakaa ongelmiaan ja ennen kaikkea sitä, mitä he ovat oppineet ongelmistaan. Tämä antaa sekä mahdollisuuden vertaistuelle, mutta saattaa myös edesauttaa tietynlaisten ongelmien romantisoimista.

Mielenterveysongelmista puhuminen ja Instagram täynnä hauskoja meemejä eivät kuitenkaan poista stigmaa kokonaan, sillä joistakin diagnooseista on tullut haukkumanimiä. Ongelmilla, sekä toisten että omilla, saatetaan selittää toisen eriskummallista tai epäkohteliasta käytöstä. “Se on vähän autisti”, saatetaan todeta, kun joku käyttäytyy epätavallisesti tai epäsopivasti. Impulsiivisesti ja epäloogisesti käyttäytyvästä saattaa tulla “psyko”. On myös yleistä olla “vähän OCD”, kun tykkää järjestelmällisyydestä työpöydällään. Aina ongelmilla selittäminen ei ole kuitenkaan tek syy, vaan monessa tapauksessa vitsailun sijaan tarvittaisiin sensitivisyyttä ja vitsailu voi pahimmillaan lisätä stigmaa.

Diagnoosien paljous Lääketieteen kehittyminen sekä diagnostiikan että hoidon näkökulmasta on lisännyt erilaisia diagnooseja, mutta myös ongelmien näkyvyyttä. Ihminen on todennäköisesti reagoinut elämänsä ongelmiin ja järkyttäviin tapahtumiin mielen järkkymisellä, oli kyse 2020-luvusta tai 1800-luvusta.

Aika on vain muokannut sitä, mikä on saanut huomiota ja mistä on ollut sopivaa puhua. Selvää kuitenkin on, että nykyajan ihminen voi huonosti länsimaisessa yhteiskunnassamme. Kysymys kuuluukin, että onko nykyihminen alttiimpi sairastumaan vai onko kyse siitä, että vasta nyt ongelmia osataan diagnostisesti sanoittaa ja hoitaa?

Tiettyjen mielenterveysongelmien ääneen sanominen oli ennen tabu, ja saattoi pahimmillaan luoda pitkäaikaisen stigman koko perheen tai suvun arkeen. Jokaiseen ongelmaan on löydettävissä diagnoosi. Mutta tarvitaanko kaikkia näitä diagnooseja?

Esimerkiksi läheisen kuoleman pitkään jatkuneeseen suruun on jo diagnoosi, vaikka suruprosessi on jokaisella täysin erilainen eikä sinänsä lääketieteellinen ilmiö, vaan tapa, jolla menetyksiin reagoidaan. Tärkeää on myös pohtia sitä, mihin tarkoitukseen diagnoosi on luotu ja erityisesti mihin sitä jokainen käyttää.

Diagnoosin ympärille on helppo rakentaa omaa identiteettiä, erityisesti jos diagnosoitu sairaus vaikuttaa laaja-alaisesti jokapäiväiseen elämään. Kun saamme nimen ongelmillemme, niiden kautta on helppoa selittää itseämme, erityisesti suhteessa terveyteen. Sairaudesta tulee nopeasti selitys sille, mikä meissä on erilaista verrattuna esimerkiksi ystäviimme tai työyhteisön jäseniin, ja miksi olemme sellaisia kuin olemme.

Diagnoosin saamiseen liittyy kuitenkin myös paljon positiivisia puolia. Pitkään kroonisesti sairastellut kokee usein helpotusta siitä, kun hänet viimein otetaan viimein vakavasti vuosien taistelun jälkeen.

Lääkärin hyväksyntä tarkoittaa usein hoitoja ja lääkkeitä, jotka voivat ratkaisevasti parantaa elämänlaatua. Omien oireiden sanoittaminen ja sairauden tunnistaminen on myös keskeisessä osassa parantumisprosessia, kunhan niihin ei vain ripustaudu niin, että niistä on hankala päästää irti.

Toinen positiivinen puoli on vertaistuellisuus. Sairastaminen, erityisesti kun kyseessä on mielenterveysongelma, on usein yksinäistä hommaa. Kun löytää ihmisiä, joilla on samanlaisia ongelmia, voi tuntea olonsa helpottuneeksi. Vertaistukiryhmät ja keskustelut antavat monesti olon normaaliudesta yhteisön sisällä, kun tajuaa, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa.

Vertaistuellisuudessakin on huonot puolet, sillä joskus vertaistuellinen ympäristö saattaa vaikeuttaa parantumista, kun sairaudesta on hankalaa päästä irti.

Diagnoosi saattaa antaa tuntemuksen erityisyydestä.

Ongelmaksi kuitenkin voi muodostua se, että tarvitsemme diagnoosin ymmärtääksemme itseämme. Lähestyessämme itseä ongelmien kautta keskitymme vain siihen, mikä meissä on vikana sen sijaan, että painottaisimme asioita, jotka ovat hyvin elämässämme.

Jos tarvitsemme diagnoosia erottautumaan muista, kertoo se jotain siitä, kuinka sairaus- ja ongelmakeskeiseksi identiteetin rakentaminen on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. •

20

”

21

Kysymys kuuluukin, että onko nykyihminen alttiimpi sairastumaan vai onko kyse siitä, että vasta nyt ongelmia osataan diagnostisesti sanoittaa ja hoitaa?

Ilmiöt

TEKSTI Jennika Karppinen KUVA Viivi Rantti

Sukupuolittunut sairaus Syömishäiriöitä vaivaa edelleen vahva naisten sairauden leima, ja yleisin mielikuva sairastavasta on nuori, langanlaiha nainen. Todellisuudessa syömishäiriö ei tullessaan katso ikää tai sukupuolta tai oireile vain tietyllä tapaa.

Sukupuolittunut stigma hankaloittaa edelleen etenkin miesten diagnosointia. Nautinto, polttoaine, jaettu sosiaalinen kokemus, välttämättömyys, itseilmaisua, keino tuntea mielihyvää, tapa käsitellä pahaa oloa. Ruoan ja syömisen konsepti on teoriassa hyvin yksinkertainen, mutta käytännössä usein kaikkea muuta.

Kun syömiseen alkaa liittyä psyykkisiä ongelmia, puhutaan syömishäiriöistä. Syömiseen liittyvissä ongelmissa ei kuitenkaan ole kyse vain syömisestä: syömishäiriö on sairastajalleen keino selviytyä tai käsitellä vaikeita asioita.

Vaikka laihuushäiriö anoreksiaa sairastava nuori nainen on kenties yleisin mediassa nähtävä syömishäiriörepresentaatio, on se todellisuudessa vain jäävuoren huippu – merenpinnan alapuolella, tummissa syvyyksissä, syömis- ja kehonkuvaongelmista kärsii monenkirjava joukko monenkirjavilla oireilla ja diagnooseilla varustettuna. Tästä joukkiosta arviolta noin 10-20 % on miehiä.

DILEMMANA DIAGNOOSIKRITEERIT Vaikka vahva binäärinen sukupuoliajattelu ei välttämättä ole tuorein näkökulma, josta asioita tarkastella, syntyi tämä juttu syystä: Miesten syömishäiriöihin liittyy edelleen vahva vaikenemisen perinne, ja vakavakin oireilu jää usein diagnosoimatta. Miksi asia on näin? “Syömishäiriöillä on edelleen vahva naisten sairauden leima, ja vaikka syömishäiriö tunnistettaisiinkin, tuon stigman takia kynnys avun piiriin hakeutumiseen on suuri”, vastaa kysymykseen Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä.

Vaikka syömishäiriöoireilua on sukupuoleen katsomatta monenlaista, ovat diagnoosikriteerit vahvasti naissukupuolen näkökulmasta laadittuja, eikä moni mies välttämättä tunnista itsekään omaa oireiluaan häiriintyneeksi. Tyypillisimmät miesten tavat oireilla voidaan jakaa karkeasti kahteen kastiin. “Paljon on ahmintatyylistä oireilua, joka ei välttämättä ilmene varsinaisina ahmintakohtauksina vaan pikemminkin hallitsemattomilta tuntuvina tarpeettoman runsasmääräisinä syömisinä. Usein syöminen on tällöin ainoita mielihyvän lähteitä elämässä. Toinen tyypillinen ryhmä ovat urheilijat ja paljon liikkuvat, joilla terveellisten elämäntapojen optimointi johtaa siihen, että terveellinen syöminen ja treenaaminen alkavatkin määrittää kaikkea”, Mikkilä summaa. Tämä on kuitenkin vain raaka läpileikkaus: “Kaikenlaista oireilua voi olla kaikilla sukupuolilla. Se on ylipäätänsä aina hälytysmerkki, jos syöminen alkaa tuntua jollakin tapaa ongelmalliselta, tai vaikka oman kehon koko alkaa linkittyä omaan ihmisarvoon.”

SUORITTAMISEN KULTTUURI ALTISTAA Syömishäiriöille altistavia tekijöitä voi löytää rutkasti muualtakin kuin vain syömiseen ja liikkumiseen liittyvistä aiheista. Esime kiksi koulumaailmaan tyypillisesti liittyvä tunnollisuuden ihannointi sekä suorituskeskeisyys voivat ruokkia syömishäiriöille tyypillistä ajattelua, Mikkilä kertoo. Vertailuille ja arvioille aletaan altistua jo varhain-ala-asteella, eikä suorittamiskulttuuri suinkaan sammu korkeakouluikään tultaessa. Korkeakoulu-elämä on kuitenkin monella tapaa myös antoisaa ja ikimuistoista, ja syömishäiriö voi viedä ainutlaatuisesta ajanjaksosta leijonanosan. Fyysiset ja psyykkiset oireet kuormittavat ja pahimmillaan vaikeuttavat opiskelua huomattavasti. “Esimerkiksi huono ravitsemustila vaikuttaa aina kognitiiviseen kapasiteettiin ja sitä kautta oppimiseen. Aivot tarvitsevat ravintoaineita uusiutuakseen ja palautuakseen, ja energiaa pitää saada tasaisesti. Jos keho on nälkiintynyt, se ohjaa ajatukset automaattisestikin pyörimään vain ruoan ympärillä”, Mikkilä kuvailee. Opiskelun ohella tämä on tietenkin pois myös kaikesta muusta elämästä: “Opiskeluaika on kuitenkin merkityksellistä esimerkiksi ihmissuhteiden kannalta.

Siinä voi helposti jäädä asioita toteutumatta ja kokemuksia kokematta.”

Syömishäiriö, kenellä tahansa tai miten tahansa oireiltuna, rajoittaa ja haittaa elämää aina. Apua saa ja pitää hakea. Koska syömishäiriöisen sairaudentunto on usein vääristynyt, on se kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tässä kohtaa on tärkeää, että huolestunut läheinen ottaa rohkean roolin, Mikkilä hoksauttaa: “Huolen ilmaiseminen ei saisi koskaan olla väärin - tosi usein huomataan, ettei kaikki ole kunnossa, muttei uskalleta puuttua asiaan loukkaamisen pelossa. Kun huoli herää, se on todella harvoin aiheeton, ja se kannattaa aina ilmaista.”

NÄIN SAAT APUA » https://syomishairioliitto.fi/ » Syömishäiriöliiton

tukipuhelin maanantaisin klo 09-15: 02 251 9207

» Syömishäiriöliiton

Läheisten Luuri tiistaisin klo 12-18: 02 251 9207

Syömishäiriöille altistavat tekijät ovat pitkälti sukupuolesta riippumattomia. Perimällä, ympäristötekijöillä sekä persoonallisuuspiirteillä on kaikilla palasensa pelissä, mutta niin on myös esimerkiksi psykologisella kehityksellä, traumoilla ja ihmissuhteillakin. Syömishäiriön puhkeamiselle on harvoin vain yhtä tiettyä syytä, mutta yksi yleinen tekijä taustalla on - oireet kehittyvät ratkaisu- tai selviytymiskeinoksi johonkin suurempaan ongelmaan.

22

Väärän kokoinen mies

”

Kun Jere Ollila oli kahdeksanvuotias, hänelle tehtiin ensimmäinen kehonkoostumusmittaus. Ala-asteikäinen Ollila oli mukana Itä-Suomen Yliopiston lasten ja nuorten liikunta- ja ravitsemustutkimuksessa, ja pienen pojan arkeen olivat asettuneet jos jonkinlaiset ruokapäiväkirjat, tutkimukset ja mittaukset. Kehonkoostumusmittausten tuloksia ei kahdeksankesäinen sen kummemmin osannut analysoida, mutta yhden asian hän ymmärsi: Jotkin käyrät olivat vähän hassun näköisiä, yli viitearvojen – esimerkiksi rasvaprosentti. “Olen aika nuorena jo tuntenut itseni liian isoksi ja hävennyt omaa kehoani. Esimerkiksi ala-asteella terveydenhoitajalla käyntiin kuului puntarointi, ja muistan, että sen jälkeen ystäväni vertailivat lasten tapaan niitä painojaan. Itse en ikinä kehdannut sanoa omaa lukemaani. Tuntui aina, että se oli liian iso”, Ollila muistelee.

Pienestä pojasta varttui pikkuhiljaa nuori mies, mutta mielikuva ei muuttunut. Ollila koki jatkuvasti olevansa väärän kokoinen, liian iso. Haavekuvissaan Ollila marssi terveydenhoitajan puntaroinnille ja kuuli ylistyssanoja: “Vau, nyt sinä olet Jere laiha!” Kun sitten tuli vuodenvaihde 2016, Ollila teki päätöksen. Tammikuun alussa vietettävien 16-vuotissyntymäpäivien jälkeen alkaisi herkkulakko ja terveellinen elämä. Tuo terveellinen elämä vei Ollilan lopulta lähelle kuolemaa.

PAHENEVA PARADOKSI Aluksi herkkulakko teki suorastaan hyvää. Ollilan ihon kunto parani, paino tippui muutamia kiloja. Olo oli oikeastaan aika mainio.

Pian nuorukainen kuitenkin tajusi, että tällaisella “kevytkarsinnalla” paino ei kuitenkaan tulisi putoamaan mahdottomia määriä. Oli siis tiukennettava linjaa. “Sitten siitä alkoi pikkuhiljaa tippumaan yksittäisiä ruoka-aineita pois, sitten aterioita, ja lopulta se lähti ihan käsistä. Loppuaikoina saatoin olla pitkään syömättä mitään, ja silloin kun söin, söin lähinnä vihanneksia ja hedelmiä”, Ollila muistelee. Arjen ympyrät supistuivat lopulta joko koulunpenkille tai omaan sänkyyn. Kun Ollila tuli kotiin koulusta, hän ei jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssään ja odottaa iltaa, sitä, että saisi alkaa nukkumaan. Elämä oli yhtä paradoksia. Puolet energiasta meni ruoan välttelyyn, puolet kehon nälkiintymisestä johtuvaan ruoan ajatteluun: “Selasin päivät jotakin reseptisivuja, ja mietin että vitsi miten hyvältä näyttää, olisipa minulla sellainen keho, joka voisi syödä tuollaista lihomatta.”

Lopulta tuli se hetki, kun Ollila ei enää jaksanut nousta sängystä. Vanhemmat kiidättivät pojan sairaalaan, jossa hänet sijoitettiin suoraan lastenosastolle. Oli toukokuu, vain neljä kuukautta viattoman herkkulakon aloittamisesta. Hintana koko elämä Ollila oli kyllä kyseenalaistanut valintojaan jo ennen sairaalaan päätymistä. Elämässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Oliko tämä se hinta, joka laihuudesta oli todella maksettava? Tapojen muuttaminen oli kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. “Syömishäiriöisen paranemisprosessi on pitkä ja raskas, koska siinä täytyy taistella itseään vastaan. Vaikka miten järjellä tietää, että se syöminen on itselle parhaaksi, niin pää huutaa vastaan ja ahdistus jälkikäteen on aivan valtava”, Ollila kuvailee.

Lopulta, sinnikkään taistelemisen myötä, elämä alkoi kuitenkin voittaa. Ollila pääsi seuraavan vuoden alussa ikäisilleen suunnattuun kuntoutuskotiin, sai uusia ystäviä ja aloitti lukio-opinnot. Elämään tuli hyviä ja motivoivia asioita, sellaisia, joita varten elää syömishäiriön sijaan. Ympärillä oli myös ammattilaisia ja osaavia hoitotahoja.

HYVÄSTIT SUKUPUOLIJUMILLE Ollila on nyt 21-vuotias korkeakouluopiskelija. Tie vei kotipaikkakunnalta Kuopiosta Helsinkiin, Valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan taloustieteitä. “Elän nyt ihan normaalia elämää. Taustastani tietämätön ei osaisi arvata, että olen tämän sairastanut. Syömishäiriö kuitenkin kulkee aina mukana, ja päivittäin kohtaan sellaisia tilanteita, jotka nostavat vanhoja ajatuksia pintaan, vaikka ne eivät mitään vaikuttaisikaan”, pohtii Ollila. Ollila toivoisi, että esimerkiksi opetuksessa ja mediassa syömishäiriöitä esitettäisiin monipuolisemmin ja laajemmin. Hän tiedostaa myös syömishäiriöihin ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmallisuuden. Esimerkiksi syömishäiriökysymys liittyy hänestä laaje paankin keskusteluun maskuliinisuudesta. Ollila kokee itsekin, että esimerkiksi syömishäiriökokemuksista keskusteleminen on luontevampaa naisten kanssa. “Minun on helpompaa puhua näistä naisoletetuille, koska jos puhun jollekin miehelle, niin siinä syntyy sellainen tietynlainen valta-asetelma.” Hän kuitenkin toivoo, että tulevaisuudessa asiaan tulee muutos: “Monellakin yhteiskunnan alalla olisi ihan terveellistä lopettaa puhumasta sukupuolten välisistä eroista.

Jos vaan hyväksyttäisiin se, että esimerkiksi syömishäiriöitä voi olla kaikilla sukupuolilla ja kaiken ikäisillä - luovuttaisiin tästä sukupuolijumista, ja alettaisiin puhua ihan vain syömishäiriöistä.” •

23

23

Kolumni

TEKSTI Maria Karuvuori

KOLUMNI | Maria Karuvuori pohtii kolumnissaan musiikkia naisten itseilmaisun keinona.

Ettemme unohtaisi Naissäveltäjien musiikki tuo hyvinvointia, mutta myös kantaa painavan viestin menneisyydestä.

Pari vuotta sitten löysin kirpputorilta kasan vanhoja nuotteja. Niiden joukossa oli tuntematon nimi: Anne-Marie Mechelin.

Valssin nuotit näyttivät yksinkertaisilta. Sellaisilta, mitä yläluokan naisen olisi ollut soveliasta kirjoittaa. Ehkä tarkoitettu esitettäväksi kodin piirissä, vieraiden ratoksi. Naisten ilmaisunvapautta rajoitettiin aikoinaan monin tavoin. Vielä 1800-luvulla ammatillinen kunnianhimo oli naiselle vikea tie, joka saattoi johtaa hulluksi leimaamiseen. Hysteriasta tuli muotidiagnoosi, ja naistaiteilijat sekä -kirjailijat olivat hysteriapotilaiden joukossa yliedustettuina.

Anna Kortelainen kirjoittaa teoksessaan Levoton nainen, että lääkärit puuttuivat 1800-luvulla muun muassa naisten kaunokirjallisuuden lukemiseen. Niihin naisiin, jotka eivät tyytyneet pelkän synnyttäjän rooliin, kohdistettiin huomattavaa epäluuloista tarkkailua. Heidän tekemisiään ja ilmaisunsa sävyjä syynättiin ja etsittiin merkkejä epätasapainoisuudesta.

Moni uupui, ja hetkellinen hermoromahdus saattoi pilata loppuelämän. Tällaiseen mielipideilmastoon syntyi Anne-Marie Mechelin vuonna 1892. Moni oli jo kulkenut hänen edellään, kun hän aloitti musiikkiopintonsa. Kun sain Mechelinistä lisää tietoa, mielestäni väistyi kuva yksityisissä salongeissa soittelevasta neitokaisesta. Nuottivihkon valssi paljastui vivahteikkaaksi, erikoisilla rytmityksillä ja soinnuilla koristelluksi kappaleeksi. Toki se on melko helppo oppia, muttei pikkusievä.

Mechelinin soittoesityksiä kuvailtiin 1920-luvun ruotsinkielisessä lehdistössä runollisiksi, vapaiksi ja omaperäisiksi.

Sata vuotta myöhemmin minä siis opettelen soittamaan Mecheliniä kirjaston pianolla. Pääsen hetkeksi sisälle toisen ihmisen sisäiseen elämään. Enkä tarvitse sitä varten edes sähköä. Tänä päivänä naiset ovat jo enemmistönä yliopistoilla. Paineet ovat erilaisia: on hyperkilpailua, tulostavoitteita, ympäristöahdistusta. Samaan aikaan tehdään tutkimusta musiikin hyvinvointivaikutuksista.

Minäkin soitan Mecheliniä rentoutuakseni, en siksi, että haluaisin muusikoksi. Silti välillä mietin, onko kovinkaan moni asia muuttunut sadassa vuodessa. Naisia vähätellään ja tarkkaillaan edelleen. Spekuloivan vauvauutisen perusteeksi riittää se, että naispoliitikon vaate on kuvassa laskostunut tietyllä tavalla. Uutisia varsinkin naisten burnouteista ja sairastumisista odotetaan vesi kielellä. Tuntuu, että joitakin miehiä ei kiinnosta mikään muu kuin naisten vartalot, pukeutuminen ja lisääntyminen. Eikä medikalisointi-into ole ainakaan vähentynyt. Toivon, ettemme me itse heitä sokkona jo saavutettuja oikeuksia roskiin.

Minä olen kiitollinen suffrageteille, jotka taistelivat naisten oikeuksista. Sen lisäksi olen kiitollinen taiteilijoille, kirjailijoille ja muusikoille kuten Anne-Marie Mechelin. He uhmasivat hullun leimaa ja osoittivat, että naisillakin on väkevä sielunelämä. Ja vielä päättivät, että heidän taiteensa kuuluu julkaistavaksi. Ehkä se unohdettaisiin joksikin aikaa, mutta sitten jostakin löytyy kasa nuotteja. •

Maria on kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

24

Voimaantumisen vaellus Psykosanasto valuu arkikieleen ja kadottaa matkalla merkityksensä TEKSTI Kaisa-Reetta Seppänen KUVITUS Tuuli Heikura

ESSEE| Kaisa-Reetta Seppänen pohtii essessään, milloin voimaantumisesta

tuli arkinen ilmiö ja milloin ja kenen termiä on soveliasta käyttää.

VOIMAANTUMINEN. Jostain syystä, tarkalleen ajateltuna ehkä muutama vuosi sitten, termi on livahtanut arkiseen havaintopiiriini. Sosiaalisen median välityksellä, uskallan väittää.

Intuitiivisesti sana on helppo käsittää, mutta haastavaa ymmärtää. Onneksi monet muut - ja asiasta enemmän perillä olevat - ovat ehtineet ajattelemaan ennen minua. Anne-Emmanuele Calves kirjoittaa voimaantumisen terminologista historiaa käsittelevässä artikkelissaan auki termin voimaantuminen englanninkielisestä vastineesta, empowerment. 70-luvun Yhdysvalloissa voimaantumisteorioiden kulmana oli priorisoida sorrettujen ihmisryhmien näkökulmia asioihin, niin, että he voisivat ilmaista itseään, mutta myös saada valtaa ja vapautua alistetusta asemastaan. Voimaantumista ei jäljitellä vain yhteen aatteeseen- ajatuksia termistä löytyy ainakin feminismistä, freudilaisesta psykologiasta, Black Power -liikkeestä ja gandhismista.

Vaikka voimaantuminen terminä luokitellaan edelleen erikoisalasanaston luokkaan politiikka ja sosiaaliset kysmykset, sen määritelmä vaihtelee alasta alaan ja kärsii tarkan määritelmän puutteesta. Ehkä osaksi sen takia termi on valunut yleiseen kieleen ja taipuu tarkoittamaan asioita, jotka ovat milloin mihinkin tarkoitukseen sovinnaisia.

Tänä päivänä voimaantuminen on löytänyt tiensä yksilön tilaan alkuperäisen sosiaalisia rakenteita tarkastelevan käsitteellistämisen sijaan. Yksilöityminen ei ole yllättävää, kuuluuhan se ajanhenkeen. Tätä kautta se on pujahtanut minunkin elämään - itseapukulttuurin, sosiaalisen median vaikuttajien ja psykologiaa popularisoivien tilien kautta. On voimaannuttavia verkkokursseja miehille, ja erityisesti naisille, minuutti-psykologiaa esteettisissä postauksissa, self healing -ohjelmia ja aamusivuoppaita, mentorointia ja valmennuksia.

Olennainen kysymys on varmasti myös, kuka voimaannuttaa ketä ja millaisilla metodeilla. Terapeutti ei ole suomessa nimikesuojattu. Käytännössä kuka tahansa voi nimittää itseään terapeutiksi, tai toimia vaikkapa voimaannuttavana valmentajana verkossa - toimintaympäristön digitalisoituminen on saanut verkkokurssibisneksen loistamaan: internetin syöverit ovat täynnä oppaita henkilöbrändäyksestä ja siitä miten saada passiivista tuloa verkkokursseilla. Oman hyvin naiivin mieleni ihmiskuva ei ole kuitenkaan niin kyyninen, että se uskoisi voimaantumis- ja hyvinvointivalmentajien tai psykologiaa popularisoivien ja sillä elantonsa tienaavien ihmisten punovan salajuonia mahdollisimman ison potin keräämiseksi välittämättä tuotteestaan. Lähtökohtaisesti suurin osa ihmisistä on ystävällisiä ja haluaa aidosti auttaa.

Hyvää tarkoittava ja yksilön sisäiseen kehitykseen pyrkivä bisnes jättää rakenteet rauhaan. Heinäkuussa julkaistu teos Terapeuttinen valta, onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000 -luvun Suomessa käsittelee psykologian alan termistön valumista, no, joka paikkaan. Ilmeisesti terapeuttisen terminologian jalkautuminen arkikieleen kiinnostaa muitakin. Olen varannut kirjan kirjastosta viikkoja sitten ja sinnittelen tiukasti varausjonossa sijalla 18. Yliopiston kirjasto ei näytä vihreämpää valoa, e-kirjankin saisin lainattua loppiaisena ensi vuoden alussa. Elokuun Imagen artikkelissa yksi kirjan kirjoittajista, yhteiskuntatieteilijä ja Helsingin yliopiston professori Kristina Brunila tiivistää terapeuttisen vallan lähtökohdaksi sen, että kun huomio on yksilön kehityksessä, muokkaamisessa ja jatkuvassa rakentamisessa - sosiaalisten ongelmien “nakkaamisessa yksilön harteille” - kriittinen puhe yhteiskunnallisista rakenteista katoaa.

Brittiläisen Leicesterin yliopiston psykologian emeritusprofessori Ian Parker on sitä mieltä, että nimenomaan psykologisointi redusoi ihmistä sosiaalisena ja osallisena subjektina. Hän huomauttaa, että esimerkiksi biologisin menetelmin saatu tieto ihmisen psyykestä ei kerro mistään muusta kuin ihmisen biologiasta. Jotta ihmisestä (human being) voi tulla subjekti, täytyy ihmisen ympäristössä olla muiden subjektien, siis ihmisten, verkosto, joka luo tilan itsen ja muiden tunnistamiselle. Ihmisen kokemus sosiaalisena subjektina luo pohjan hänen kyvylleen muuttaa ja olla osana verkostoa, esimerkiksi yhteiskuntaa.

Positiivisen psykologian painopiste yksilön terveydessä, hyvinvoinnissa ja kehityksessä on Parkerin sanoin vain kehotus siitä, että yksilöä rohkaistaan tekemään parhaansa lamaannuttavissa rakenteissa. Omaan, nuoren yliopisto-opiskelijanaisen, kuplaan tulevassa informaatiossa voimaantuminen myydään osana keskiluokkaista menestymisintoa. Kun mediassa tulee vastaan viestejä siitä, että pitää voimaantua alkaa suggestio herkkä mieli ajatella, että omassa pienessä, täysin levällään olevassa, ihan hyvässä, mutta harvinaisen keskeneräisessä, elämässä on jotain vialla. Joku voisi väittää tämän olevan vanhan ajan myymisen ykkössääntö: korjaa ihmisen ongelma, jota hän ei edes tiennyt olevan olemassa tai vaihtoehtoisesti myy jotain sellaista, mitä on mahdotonta saavuttaa.

Voimaantuminen on kulkenut hyvän matkan yhteiskuntatieteistä hyvinvointibisnekseen ja ihmisten arkikieleen.

Tänä päivänä sen käsitteellinen merkitys kolahtelee lattiaan kuin tyhjä peltipurkki. •

25

In English

TEXT by Pablo Santur

To touch or not to touch Adapting to a new reality away from your beloved ones is not easypeasy. The process can be uplifting and daunting. In this article I share some steps of my journey in Oulu, and what friends, Tinder, and a relationship taught me in the process.

When planning on coming to Oulu I took care of the money, winter clothes, and the paperwork, but little I did know about the challenges the cultural factors would pose on me. It was not the language, nor the food, but the touching. Yes, epidemic issues.

Unlike in Latin America people here do not feel prone to touch. As a joke once, a dear Finnish friend told me: “Are you trying to insult me?” when I was about to hug him. Although a joke, as we said in Peru: “de broma en broma la verdad asoma” (“Shaped like a joke, a truth is told”).

For several weeks after my arrival, I touched no one.

I do not mean with a romantic or lusty interest. No, just touching. No one. A hug, a caress, a handshake.

None. So, in pursuit of a solution, I joined a quest that took to unknown roads.

Events occurred every now and then, while darkness and absence were a daily life routine. And even though parties took place often, I could not spend all the time touching people.

When facing a difficult problem some people drink, some eat, and others (like me) find the realm of sanity by working insane amounts of hours. As long as I had a deadline to reach, all my mind went into that impeding me to think about anything else.

Although I made a lot of friends and money, I was still yearning for human contact. So, too ashamed to ask for extra hugs or professional cuddlers services (yes, those exist!!!), I accepted a kind advice: “Use Tinder, Pablo”. And minutes after having heard her words, there was my friend: creating a “sexy” profile for me.

A CHRISTMAS PRESENT: TINDER

THE COMFORT ZONE: FRIENDS

The kind welcome of the Nordic winter gave me nocturnal insomnia and total daytime fatigue. So, I ended up going to the Finnish Student Health Services looking for some psychological support. In the process I realized what an issue depression is here, and that vitamin D is important to compensate for the lack of sunlight.

Although it helped to deal with insomnia and fatigue, it did not solve the deep problem. Who can I hug?

Who? It also did not help when I came closer to a lecturer, and she stepped back. Would it be my breath?

Did I forget to take a shower? But not, it was just that here people respect their personal space quite much.

Under those circumstances, I did what I thought was the best. If I could not go to Latin America, I will bring Latin America to me. So, I mingled more often with friends with a similar cultural background. “Pablo, there is this potluck…” Let’s go. “My party is…” Your address? Would you like to…? Of course. Becoming a regular of these events proved to be an effective way to deal with the problem, but a short-term one.

Even though I had heard about it, I had never used Tinder before. It took me a while to learn what is a ‘super like’, that profiles in Finnish more likely belong to people who want to speak only in local language, and that decency is not sending unrequested (nude) pictures. But then, I was finally able to date some girls.

Like work, Tinder also offered me a place to find distractions. Plus, it was also a place to find that human touch I was so hardly looking for. Many hugs, caresses, and kisses later, I found talks were (quite often) nice, and (sometimes) the sex as well. However, amid that abundance many times I found myself feeling deeply alone. People passing by, people talking, people laughing, people kissing… nothing.

It was not what you were looking for?

I came here without any expectation of finding the same food, music, or landscapes I was leaving behind. But I did not consider those deep connections with loved ones. No, it was not an epidemic issue, it was a cardiac one.

26

Tinder abundance showed me I was looking for that open and truthful connection that leads to long talks where you can share your feelings, fears, or hopes.

Intimacy without nudity. Or a different kind. A nudity of heart.

ing to help the other to keep afloat, while renouncing the oxygen for ourselves. And slowly I began to feel overwhelmed, having problems sleeping or focusing on simple tasks. Just like at the beginning of this story.

That intimacy could be well expressed in a glance, a hug, or a kiss. But my beloved ones were far away, and I had no idea of when I would go back to meet them. And here among many like me, with doors open to possibilities (of a job, a new life, a new love), I was struggling to find people to build such bonds.

More likely I would have drowned if something different would not have happened. I never liked looking for help. Neither was I looking for it. That day I just saw an old friend connected on Facebook and called her. “Hey, how are you…?” , “It has been a while...”, “What are you up to now...?”. It was then, when I felt truly cared, that all the pieces I was fighting to keep together, abruptly broke apart. The tears came out.

One after another. And there I was, me alone in my darkened room, connected with a friend 11 thousand kilometers away.

For that, time and patience are needed. But in pain, you have neither. Maybe that is how my friend saw me at that meeting before Christmas. Someone in so much pain that wanted to cry when smiling.

Were you aware of that?

No, I was not. Instead, I choose to cover my eyes with a tiny but dangerous veil. One that blurs reality, turning any minimal expression of care into love. And that spell guided me to a relationship that would show me a truly deep abyss.

With patience she understood my mumbled words, and slowly helped me to realize what I was trying to hide: the relationship was not doing me any good. Instead, it was haunting me, breaking me down piece by piece. I always thought that with enough resolution, you could overcome any obstacle. But in this case, it was a dance of two. And my stubbornness was not helping. So, you must let it go…

CHOOSING NOT TO HUG

She lived in another city, so after matching we spent the first weeks chatting on Tinder. Messages to make her smile. Messages that made me smile. Then one short visit. Another. Then one for a weekend. Slowly she went underneath my skin, covering my whole self with her presence. I was no longer feeling alone.

For a while, I thought everything was going to be ok.

If I knew little about my sorrow, even less about hers.

“I am not good”, she began to say, and never stopped repeating it. I knew things were not easy for her. A difficult relationship with her parents and some ugly experiences with guys later made her tough to deal with. But my stubbornness was not going to let things go that easy.

I decided to stay. And I did. But after a few weeks, all the initial effervescence slowly vanished removing all beauty filters. There were only us: two fragile beings struggling to survive.

We had sex, care, and problems. Many problems. Like if drowning in the middle of the sea, we both were try-

27

I stayed in my apartment without seeing anyone. It took me a while to go deeper inside, not only to let that relationship go, but also to let go of that desperate need for connecting. It was not one or two, but several weeks until I could abandon the pain and the anger.

Finally, my inner voice emerged pure and calm again.

You are doing good. Be patient. After all the pain, I could finally listen to it. The pain was still there, but now it was not that heavy. After all the suffering, I started to move slow again. With patience enough to build new (solid) bonds again.

Realizing that even wild storms end at some point, I choose to connect with my friends from here and there: the two places where I am living. And here I am, walking towards a horizon with beloved ones next to me to have deep open talks with.

This time with no rush. Slowly, step by step, one day at a time. •

In English

TEXT by Moustafa Khairi

28

In English

TEXT by Frida Ahonen TRANSLATION by Jonna Weiss ILLUSTRATION by Siru Tirronen

The deranged, the distressed, and the detrimental – The stigma of the severely mentally ill is still strong Petteri Pietikäinen, who has researched the history of madness for over 20 years, has always been interested in the fate of utopists, anarchists and other outcasts. How has our attitude towards madness changed over time?

“[...] And so the unfortunate sufferer is shackled to a corner or kept in the dark, being fed from a small hole in the wall. There they shall live in their loneliness day and night, in the most miserable condition, hungry and thirsty, sweating in hot weather and then shivering with cold, in the dirt, among parasites. They shall listen to insults and face contempt.”

“Treating the insane” (fin. Mielenvikaisen hoidosta), Savo newspaper, 7/1889

This was the fate of some mentally ill patients back when institutional care was not yet common in Finland. Usually the mentally ill were sold as paupers or they were moved from home to home as lepers – worst case scenario, the mentally infirm were isolated and cuffed.

The excerpt is from Professor of History of Sciences and Ideas at the University of Oulu, Petteri Pietikäinen’s work titled Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (trans. “Unwell souls: history of madness in Finland”). “Unwell souls” sheds light on the history of mental health in Finland from the 1850s to the 1960s. The work is a sequel to Pietikäinen’s earlier book Hulluuden historia (trans. History of madness), published in 2013.

The semantic shift of hullu: who does it apply to?

In the 1800s, hullu (trans. mad) was still a general term for the mentally ill.

However, the word hullu has always carried other meanings in the Finnish language. According to Pietikäinen, for example, Juhani Aho’s work contains several mentions of the word in both adjective and noun form (i. e. hullu and hulluus). However, Aho refers to the foolishness and unpredictability of people’s actions, not to mentally ill individuals, for example in the statement “Mad is he, who 29

splurges his money on girls” (from the short story Kello, Ensimmäiset novellit, 1883).

According to the dictionary of the Institute for Languages of Finland, another definition of hullu is “wickedly awesome, funny” in contemporary Finnish. This is the definition that, for example, the title Hullut päivät (trans. “crazy days”) carries, referring to the prices of Stockmann’s 5-day long sale.

As modern psychiatry developed in Central Europe in the 19th century, the term hullu was replaced with different diagnoses. Ever since antiquity, madness had been divided into three varieties: mania, melancholy, and frenzy. As the definition transformed into a medical mental illness during the century, the amount of diagnoses multiplied and new illnesses, such as neurosyphilis, schizophrenia, and bipolar disorder were identified.

Nowadays, the terms mental health patient and mentally ill are used (The Finnish Blue Ribbon).

So, should the word crazy then be used when talking about the mentally ill? Pietikäinen emphasises that it is not appropriate, unless the mental health patient decides to call themselves crazy, as for example, author and theatre director Juha Hurme has done.

“Juha Hurme is civilised for knowing the original definition of the term hullu”.

”

“I don’t know what it’s like being severely mentally ill, either – it is such a distant concept.”

From closed psychiatric hospitals to outpatient care with the aid of psychopharmaceutical drugs As the focal point of psychiatry shifted from Europe to the United States in the 20th century, psychopharmaceutical drugs to treat mental disorders were developed. Especially the introduction of chlorpromazine in the United States in 1955 caused a significant turn in psychiatry.

Before the invention of psychopharmaceutical drugs in the 1950s, symptoms of mental health disorders, such as suffering from hallucinations and delirium, would be visible in patients as such. Patients could only be offered, for example, sleep-inducing drugs and narcotics such as chloral hydrate (sometimes referred to as knockout drops) and derivatives of opium, which were not very effective. Nowadays the mentally ill receive medication early on in their sickness, thus relieving their symptoms.

Researchers have estimated the introduction of psychopharmaceutical drugs to have led to the reduction of psychiatric beds. For example in the United States, the number of psychiatric beds has decreased to a tenth in 50 years. Whereas in the 19th century psychiatric institutions were often the final station for the mentally ill, few spend their whole lives in psychiatric hospitals in the 21st century.

According to Pietikäinen, the prescription of strong medication is justified because it enables shorter treatment periods as opposed to longer treatment, which is more costly to society. However, medications do not cure mental illnesses, and they should only be used short-term alongside therapy and social support.

“Of course psychopharmaceutical drugs help, and it is good that we have them, but the systems should not be built to rely on them”, Pietikäinen states.

It’s a social engineering skill: from crazy people to proper citizens The definition of madness studied by Pietikäinen shall not be limited to people who have got a contemporary psychiatric diagnosis, but shall include all those deviants that society has shut out at some point.

Pietikäinen calls this (mis)treatment of individuals who deviate from the norm social engineering. The concept refers to socio-political planning, which aims to change the behaviour of a certain group of people in a desired way. The focal point of it has gradually shifted from prison management to child protective services, education and health care. The concept gained its prominence through philosopher of science Karl Popper’s work titled The Open Society and its Enemies (1945), and it has mostly been employed in Swedish study of history in the 20th century, especially in discussion about social design and in creating “the people’s home” (swe. folkhemmet); a political concept which played a significant role in the Swedish welfare state in the 20th century.

Political adaptation should always be investigated in its context. A hundred years ago, Finnish society designers had very different ideas as to what a proper citizen was like than contemporary social engineers do.

The idea of moulding citizens to fit societal needs is still prevalent.

“The expectations of a proper citizen are imposed on students also by pushing you to graduate as soon as possible and enter the working life”, Pietikäinen points out. Utilitarianism is still prevalent: good taxpayers are desired.”.

According to Pietikäinen, the most important difference between former and present times is that instead of using discipline, the mentally ill aim to be helped using rather gentle means, such as social support and therapy.

30

Discussion nowadays is more accepting, but the severely ill remain invisible

the time between the wars. Nowadays, the term family care refers to children in foster care being placed in a new family.

Another clear difference is that mental health issues are nowadays discussed more openly. “If one uses social media at all, they will encounter discussions about mental health.” However, few talk openly about severe mental illnesses, such as schizophrenia.

In the media, severe mental health issues are usually only mentioned in contexts of criminal sentences, which further reinforces the stigma.

In family care, a patient would live in a farmhouse near the hospital and participate in the housework. The patient would be a part of the family’s everyday life just like the other family members, but the family would receive a subsidy from the government.

“It is different to talk about issues that will pass and ease off than to talk about being in some way chained by that illness forever”, Pietikäinen says.

Pietikäinen finds one reason for this to be the fact that people have an easier time understanding minor mental illnesses, such as depression and anxiety. Each one of us has some sort of personal experience of these. It is difficult to treat people with severe mental illnesses naturally, not having any understanding of their disorders.

“I don’t know what it’s like being severely mentally ill, either – it is such a distant concept.”

On the other hand, experiences shared on social media often bring out the heroic and survival stories: people have recovered from depression or some other mental illness and enthuse over how they survived their illnesses, and what it taught them. The idea of the “proper citizen” is visible even behind this narrative. Can only the already-recovered mental health patients fit into modern society?

Improving the connection between the healthy and the ill – could we learn from the past?

Even before the invention of psychopharmaceutical drugs, we aimed to develop alternative treatments for institutional care – some of which could be used as an inspiration even today. A good example would be the family care, invented in a hospital in the village of Nikkilä, Sipoo in the early 20th century, which gained popularity especially in

31

Although family care never became widespread in all of Finland, it has been proven to have had a positive impact on relieving prejudices. According to research, it seems as though people had a more open attitude toward mental health patients in municipalities where family care was practised.

“If family care was, for example, newly adopted somewhere where there had been a mental hospital for, let’s say, 10 years, people in those areas would have more prejudices against the mentally ill and fear them”, Pietikäinen clarifies. “It has been a big help as people have had the chance to see that mentally ill people are not scary or strange.”

The attitude toward mental health issues has changed during different time periods, and the severely mentally ill have by turns been feared, isolated, medicated and listened to.

For example in the medieval times, hearing sounds was not necessarily deemed strange, but it was believed that people experiencing auditory hallucinations had a connection to God. According to Pietikäinen, mental health problems are part of humanity and life – the line between healthy and ill is eventually quite fine. The surprising misfortunes and setbacks of life can lead to depression and anxiety. On the other hand, it has been indicated that in a state of sensory deprivation, a human becomes delirious, anxious, and begins hallucinating in a few hours.

“The mentally ill are, after all, pretty much the same as us so-called normal people. We also have our episodes at times – and there is nothing mysterious about it, nor is there a reason to fear it.” •

In English

TEXT by Moustafa Khairi

Technology: Master or Slave?

“Moustafa, you need a break now. In order to be able to focus, I suggest going for a short walk or a five-minute meditation” says an artificial intelligence (AI) agent to me after continuous work that lasted for a couple of hours.

Sounds like science fiction, does it not? Well, it is not! This is actually one of the recent applications of AI in well-being that is achieved by using different wearable sensors and Machine Learning (ML) models that learn from these sensors’ readings. AI and Data Science applications nowadays can guide students and employees to take a rest or relieve stress even when they do not feel they need it depending on their brain activity.

Are you a Facebook, Instagram, WhatsApp, or Messenger user? Were you affected by the 6 hours when all these apps were down? Have you ever thought about how social media can control our lives subconsciously? Being a student nowadays, you are almost always part of the Internet world. Most of the time you are connected to at least one online application whether you are attending lectures in Microsoft Teams, submitting homework using Google Docs, listening to music via Spotify, watching series via Netflix on your laptop, or scrolling through Facebook or Instagram feed.

In fact, and according to a Pew Research Center study, around 30% of experts voted that the always-connected life will be harmful to teens and families through the next decade. Meanwhile, 47% of the experts disagreed. They believe that this would serve the people’s well-being and a small percentage of experts believe that there would not be a noticeable difference. According to the same research, experts have concerns regarding the challenges the digital world and technology would result into such as the lack of analytical skills, losing the ability to focus for a relatively long time, and lack of general creativity towards generating solutions given that people will be always influenced by what they see and interact with in addition to the increase in stress, anxiety, and depression.

The more technology evolves the more hopes and fear arise. How we use technology controls the direction! According to the Global happiness and well-being policy report published in 2019 by the Global Happiness Council, well-being has a clear correlation with the employees’ productivity and retention and as a result the whole working environment. With the help of technology, most of the companies and educational institutions were able to transform into remote work overnight. As much as that was beneficial on many different levels, it also helped in vanishing the line between the work and life balance. According to CNET news, and as of May 2021, there was a 2000% increase in weekend Zoom meetings and a 700% increase in weekday evenings’ meetings on the platform since February 2021. In addition, huge spikes in email usage between midnight and 3 AM were reported by the privacy app maker, SurfShark.

Other concerns were also regarding the direction the big tech giants are adopting based on scientific experiments on bodies which makes the customers stick to these products subconsciously such as video games for teenagers.

Other studies conducted by the UCLA brain mapping center, stated that certain brain regions of teenagers are highly triggered by the likes they receive on social media which is one of the most important reasons for social media addiction.

Technology can also have a positive impact on well-being in different areas and domains. In healthcare, for instance, wearable sensor devices and fitness trackers can help and save many patients by helping healthcare professionals monitor their patients on a daily basis preventing health problems way before they occur due to the different sensor readings and metrics.

In education, Natural Language Processing (NLP), which is one of the biggest areas under the umbrella of AI, can be used to customize classes to students based on their understanding levels and progress. The ridiculous routine of administrative matters can be solved and tackled using AI which can result in freeing more time for teachers and professors to interact with students directly.

In the job search journey, which has become an essential part of everyone’s life nowadays, technology and AI-based tools made great progress in matchmaking talents with the right opportunities for them. Recent studies proved that well-being and job security have a clear positive correlation.

Being an AI student and working as a data scientist, I can say confidently that there are a tremendous number of applications of AI and data science that can revolutionize the well-being world but it is all about who will have the right to use these applications, how they will use them and for what purposes. Having access to this amount of data and powerful applications can be tricky and lead to disasters in the wrong hands. On the other hand, maximizing the benefits of the digital world without being controlled by it will be one of the most important challenges that we need to accept, understand and work on a concrete solution for.•

“Technology itself is not going to do anything if we are not empathetic. First, we need to understand the needs we are trying to address. And then technology can be in service of those needs.”

—Juliana Nunes, global head of HR, Enterprise Technology, Johnson & Johnson 32

In English

TEXT by Thea Yan Pan

Not a Cause but a Consequence We just passed the World Mental Health Day which was on October 10th. As much as the media and the public health authorities are claiming the significance of recognising, and treating, instead of stigmatizing mental health now, this international day has existed only for 29 years, since 1992. On one hand this shows a sign of progress in awareness building on one major human suffering. On the other hand, we might want to ask, why are there so many more people suffering from mental disorders toward the end of the 20th century until now, than any other period in history.

Today, around one-fifth of the world’s population suffer from mental health issues and subsequent side effects of depression, anxiety, self-harm and even suicide. If we think about the number carefully, it is shocking how many of us are suffering and it is a taken reality. One of my friends said mental illness is a “friend” of modern life, she has learned to live with it.

Mental health is also institutionalized in the global public health authority: World Health Organisation puts it “at the center of global health and development priorities1”. Despite the still existing social stigma around mental health patients, it is rather well established, at least in the West, that it requires public health policy and increased fundings to treat the patients, and that a mental health induced issue is like any other disease that could be overcome through psychiatric and medical interventions.

When our experiences of depression, anxiety and sadness have become such a common phenomenon that States have to intervene so actively so that each individual patient could become “normal’’ again, we might want to ask, why is it that one fifth of us are mentally ill today? Is it sufficient and fair to fundamentally reduce our suffering from mental illness by having more medical treatment and social awareness? In other words, is mental health by and large a biological, interpersonal illness that comes from within ourselves; or does it have other causes?

Research investigating the socio-economic and political causes of pervasive mental health illness, directs systematic causes to capitalism, and more precisely neoliberal capitalism in recent decades. Alluding to neoliberal capitalism is pointing towards the most basic economic structure, social relations, and political institutions that are working around us and shaping us, ideologically, physically, and socially.

How does neoliberal capitalism relate to mental health?

Karl Marx has analyzed capitalism to determine that most of the people who do not possess means of subsistence such land or natural resources for survival,

33

have to sell their labour to make a living. This is wage labour, and wage labour contributes to the exploitation of workers because workers are paid less than the actual value they create. The value created and not paid to the working people is the surplus value.

The reality of our economic life is that most of us are set out to acquire skills and sell our labour in order to earn a basic living.

And we are all individuals competing with one an other for the ticket to a good life.

The labour market today has become more and more precarious, competitive, and demanding for most industries. In developed, post-industrial countries like Finland, the highest paying work is based on creativity, knowledge and technology or managerial skills, but they have a finite amount of positions and require specific training. Other kinds of skill-based work in service, agricultural, industrial, and health sectors increasingly attract foreign workers, instead of Finnish workers, because business owners could pay lower wages. This leads to the paradoxical situation where Finland has an unemployment gap, while at the same time many companies cannot find enough workers.

Among the postindustrial, knowledge and managerial workers, the global trends are increasing productivity and performance imperatives from the employers.

Workers suffer from mental health and even health illness because of the overwhelming amount of work and stress they face.

When people cannot even find work suited to their skills and ambitions, therefore facing tremendous economic and social pressure, they grow an enormous amount of anxiety and fear for the uncertain life. Adding to poverty, mental disorder is almost inevitable.

Here in Finland, you may argue it is not true that people are born and educated to work, because there is social welfare that aims to preserve citizens’ wellbeing. In my opinion, this claim is accurate to some extent only. That is because Finland, among other Nordic countries, have been slowly but steadily taking on neoliberal economic and social policies.

Neoliberal policies characterise the elimination of barriers for capital flow and the creation of market friendly environments. Commodification of previously non-market services or human activities is a result of neolibeal policies: such as commodification of health care, education, housing in many countries, and significant commodification of people. When a person is commodified, a person is a commodity to be sold with a price, the price being what he or she is dependent on surviving and reproducing their labour.

For many educational systems, the highest aim lies in preparing students to meet labour demands and promoting employability. We can see this also through global and national educational agendas, which emphasize on graduates’ work prospects and their potential to contribute to innovation and growth in the economy. The process of education becomes similar to producing st dents as market useful commodities.

Today’s society is also a world of work. If a person doesn’t have a job, they have no status in the society.

We can see that universities in Finland, like many other places, in the past decade are adopting measurements to encourage students to graduate with no delay and start to evaluate employability of the graduates through systematic tracking. As students, we are all on alert with maximizing our study experiences and finding work after graduation.

The status of the labour market transfers stress and

pressure to students when they look ahead towards the future. More significantly it is the university that reproduces the market mechanism and makes the education process mostly catering to market needs, rather than human, intellectual, and health needs.

From my own experience and that of my peers, many students today suffer from depression and anxiety because we face too much academic, economic, and social stress; we feel confined within the given education practice; we experience interpersonal or intellectual challenges but do not get the needed support. Overall it is because other factors contributing to well-being such as intellectual freedom, personalised learning pace, human connections, space to explore life, are all subordinated under economic productivity. When it comes to students, their economic productivity refers to employability, potential for surplus value, and ability to pay taxes.

Studying and working are fundamental human activities when a person learns, interacts and produces in the natural and social environment, to materialize their thoughts and feelings in the world. Working becomes problematic when it becomes exploited labour. And it is the case for most people who work today.

Students as future workers are shaped under a system that wants to exploit their talents and productive work, otherwise the system would threaten to strip away the basic human needs. There is no human freedom. Thus, alienation and mental illness take hold of us as a means to protest against reality. That is to say, suffering from mental health issues is not simply or only because we have had trauma before, we have bad habits, we have weak spirits, or that we have problems. We also need to see the larger system that determines our livelihood and what we are forced to become. •

Peppi aukeaa 22. marraskuuta Löydät opinnot, suoritukset, opetukseen ilmoittautumiset, HOPSit, todistukset ja palautteet nyt yhdestä paikasta.

Peppi opens 22 November You will find studies, study attainments, course enrolment, personal study plan, certificates and feedback now in one place.

34

Alumnilta oppia

TEKSTI Maria Karuvuori KUVA Tuuli Heikura

Tulevaisuuden ei tarvitse olla selvä vielä yliopistossakaan Automaatioinsinöörinä työskentelevä Maija Inkerö kirjoittaa joka vuosi marraskuussa vähintään 50 000 sanaa fiktiota ja haaveilee pelialasta. Oma ala löytyi sattumien kautta.

Ohjelmoinnin alkeiskurssilla Maija Inkerö totesi, että tämä ei ainakaan kiinnosta.

Opetus tuntui puisevalta, eikä tietokoneella kirjoitetulla koodilla tehnyt oikeastaan mitään. Kun Inkerö aloitti opinnot Oulun yliopiston konetekniikan ohjelmassa, hän oli suuntautunut autotekniikkaan. Autot olivat kiinnostaneet nuoresta lähtien, samoin matematiikka. Inkerö menestyi lukiossa luonnontieteellisissä aineissa, ja pitkästä matematiikasta tuli ylioppilaskirjoituksissa L. Autotekniikka alkoi kuitenkin tökkiä. Jo silloin oli nähtävissä, että hybridit ja sähköautot yleistyvät, mutta luennoilla puhuttiin edelleen polttomoottoritekniikasta. “En halunnut tutkintoa, joka vanhentuisi viidessätoista vuodessa.”

Inkerö vaihtoi mekatroniikkaan ja valmistui konetekniikan diplomi-insinööriksi vuonna 2018. Siitä ensimmäisestä ohjelmointikurssista hän ei päässyt läpi, mutta nyt hän on töissä teollisuuskoodarina. Virallinen titteli on Automation Engineer. “Ensimmäinen työpaikkani valmistumisen jälkeen oli software developer eli softakehittäjä.

Siellä tutustuin PLC-ohjelmointiin, joka yhtäkkiä alkoikin kiinnostaa. Huomasin, että voin saada koodia kirjoittamalla asiat konkreettisesti liikkumaan.”

Inkerö toivoo, että voisi kertoa nykyisillekin opiskelijoille, ettei kaiken välttämättä tarvitse olla selvää jo lukiossa. Eikä vielä yliopistossakaan. Tällä hetkellä Inkerö haaveilee pelialasta. Siinä yhdistyvät ohjelmointi sekä Inkerön harrastukset, eli fiktion kirjoittaminen ja kuvataide.

Rovaniemellä kasvanut Inkerö tiesi jo lukiossa, ettei halunnut muuttaa Oulua etelämmäs, joten opiskelupaikan valinta oli helppoa. Hän ei hakenutkaan muualle kuin Ouluun. Nykyisen työn puolesta täytyy usein käydä Etelä-Suomessa. Inkerö nauttii ajomatkoista, mutta Helsingistä hän haluaa yleensä saman tien pois. “Mielestäni etelässä on liikaa ihmisiä, liikaa kaistoja ja muutenkin liikaa kaikkea. Minun mielenmaisemani sopii pohjoiseen.”

Pohjoisessa ajamisesta pitää myös Allu, päähenkilö Inkerön Kohta palaa maa -nimisessä tarinassa. Siihen yhtäläisyydet loppuvatkin: Allu on impulsiivinen ja ongelmaiMAIJA INKERÖ nen pikkurikollinen, joka ajautuu jatkuvasti konflikteihin. Inkerö kutsuu tarinaansa antidekkariksi. » 30-vuotias

» Asuu Oulussa miehensä ja Ruka-koiran kanssa

Kirjoitusharrastus alkoi jo lukiossa. Sitten löytyi oma kirjoittajayhteisö, jossa Inkerö » Valmistui Oulun yliopistosta konetekniikan diplomi-insinööriksi vuonna 2018 on ollut mukana jo kymmenen vuotta.

Inkerö on nanottaja, eli hän osallistuu National Novel Writing Monthiin, NaNoWriMoon. Sen ideana on kirjoittaa marraskuun aikana 50 000 sanan romaani. Haaste on maailmanlaajuinen, mutta Suomessa toimii oma aktiivinen alueosasto. Kirjoittajat järjestävät livetapaamisia, käyvät sanasotia ja keskustelevat projekteistaan NaNoWriMon virallisten sivujen foorumilla sekä Discordissa.

» Automaatioinsinööri oululaisyritys Conseptaksella » Oulun tapaamisvastaava NaNoWriMo-kirjoittajayhteisössä. Osallistuu joka vuosi sekä varsinaiseen haasteeseen että vapaamuotoisiin

kirjoituskuukausiin eli campeihin » Tehnyt grafiikkaa pienille peliprojekteille ja kehittää nyt omaa pupupeliä » Vapaa-ajalla harrastaa taidetta, neulomista, orkideoja ja akvaarioita.

Oulussakin on ollut aktiivinen paikallisyhteisö, jossa Inkerö on toiminut tapaamisvastaavana. Hän toivoo yhteisön elpyvän, kunhan koronasta selvitään.

Haastetta hän ei ole hävinnyt vielä kertaakaan. Tänä vuonna hän aikoo kirjoittaa 90-luvun alun laman aikana valmistuvista kaveruksista, joista toinen kärsii masennuksesta ja toinen on maaninen keksijähahmo. “Hän saa kaikenlaisia ideoita. joita ryhtyy toteuttamaan, ja vielä onnistuukin siinä. Tämän tarinan aikana hän rakentaa kuvaputkitelevisiosta aikakoneen, matkustaa vuoteen 1968 ja kaappaa presidentti Kekkosen Linnan juhlista kesken letkajenkan.” Hullutteleva tyyli sopii kirjoitushaasteen henkeen.

Tarinankerronta on vahvuus myös pelialalla. Inkerö on tähän mennessä tehnyt grafiikoita pienille peliprojekteille, ja parhaillaan hän kehittää omaa peliä.

“Vuoden alussa osallistuin haasteeseen, jossa piirretään pupuja. Siitä alkoi vähitellen kehittyä lastenpeli, jossa on aikuisillekin samaistuttavia teemoja.

Esimerkiksi päähenkilö Hjalmarilla on selkeästi burnout, mutta sitä ei sanota ääneen. Ohjelmoin työssäkin, ja huomasin, että minähän voin tehdä todella siistejä juttuja.”

Inkerö on hakenut Xamkiin peliohjelmoinnin linjalle. Mutta ei haittaa, vaikka peliala jäisi kakkosammatiksi. “Se on sellainen tuuriala.” Inkerö toivoo, että IT-kuplasta olisi otettu oppia myös voimakkaasti kasvavalla pelialalla. Kasvu jakautuu toistaiseksi epätasaisesti: jotkut rikastuvat, ja pelin menestys voi riippua monista ulkoisista tekijöistä.

Peliala on myös edelleen miesvaltainen ala, ja konetekniikka varsinkin. Inkerö ei ole kokenut vakavaa syrjintää sukupuolensa takia, mutta ronskia huumoria joutuu joskus sietämään. Ironista kyllä, häneltä on toivottu työhaastattelussa naisellista näkemystä, herkkyyttä ja empatiaa. “Se tuli täysin puskista. Minulla 35kovaa osaamista konealalta, mutta en tuo mitään naisellista näkemystä mukanani, enkä ole kyllä empaattinen tai herkkäkään. Luulen, että se oli kiusalon linen tilanne kaikille haastattelussa mukana olleille.” •

Jotta tiedät enemmän.

Matka jatkuu verkossa

www.oulunylioppilaslehti.fi 36