Sukupuolittunut sairaus

Syömishäiriöitä vaivaa edelleen vahva naisten sairauden leima, ja yleisin mielikuva sairastavasta on nuori, langanlaiha nainen. Todellisuudessa syömishäiriö ei tullessaan katso ikää tai sukupuolta tai oireile vain tietyllä tapaa.

Sukupuolittunut stigma hankaloittaa edelleen etenkin miesten diagnosointia. Nautinto, polttoaine, jaettu sosiaalinen kokemus, välttämättömyys, itseilmaisua, keino tuntea mielihyvää, tapa käsitellä pahaa oloa. Ruoan ja syömisen konsepti on teoriassa hyvin yksinkertainen, mutta käytännössä usein kaikkea muuta. Kun syömiseen alkaa liittyä psyykkisiä ongelmia, puhutaan syömishäiriöistä. Syömiseen liittyvissä ongelmissa ei kuitenkaan ole kyse vain syömisestä: syömishäiriö on sairastajalleen keino selviytyä tai käsitellä vaikeita asioita. Vaikka laihuushäiriö anoreksiaa sairastava nuori nainen on kenties yleisin mediassa nähtävä syömishäiriörepresentaatio, on se todellisuudessa vain jäävuoren huippu – merenpinnan alapuolella, tummissa syvyyksissä, syömis- ja kehonkuvaongelmista kärsii monenkirjava joukko monenkirjavilla oireilla ja diagnooseilla varustettuna. Tästä joukkiosta arviolta noin 10-20 % on miehiä. DILEMMANA DIAGNOOSIKRITEERIT

Vaikka vahva binäärinen sukupuoliajattelu ei välttämättä ole tuorein näkökulma, josta asioita tarkastella, syntyi tämä juttu syystä: Miesten syömishäiriöihin liittyy edelleen vahva vaikenemisen perinne, ja vakavakin oireilu jää usein diagnosoimatta. Miksi asia on näin? “Syömishäiriöillä on edelleen vahva naisten sairauden leima, ja vaikka syömishäiriö tunnistettaisiinkin, tuon stigman takia kynnys avun piiriin hakeutumiseen on suuri”, vastaa kysymykseen Syömishäiriöliiton asiantuntija Katri Mikkilä. Vaikka syömishäiriöoireilua on sukupuoleen katsomatta monenlaista, ovat diagnoosikriteerit vahvasti naissukupuolen näkökulmasta laadittuja, eikä moni mies välttämättä tunnista itsekään omaa oireiluaan häiriintyneeksi. Tyypillisimmät miesten tavat oireilla voidaan jakaa karkeasti kahteen kastiin. “Paljon on ahmintatyylistä oireilua, joka ei välttämättä ilmene varsinaisina ahmintakohtauksina vaan pikemminkin hallitsemattomilta tuntuvina tarpeettoman runsasmääräisinä syömisinä. Usein syöminen on tällöin ainoita mielihyvän lähteitä elämässä. Toinen tyypillinen ryhmä ovat urheilijat ja paljon liikkuvat, joilla terveellisten elämäntapojen optimointi johtaa siihen, että terveellinen syöminen ja treenaaminen alkavatkin määrittää kaikkea”, Mikkilä summaa. Tämä on kuitenkin vain raaka läpileikkaus: “Kaikenlaista oireilua voi olla kaikilla sukupuolilla. Se on ylipäätänsä aina hälytysmerkki, jos syöminen alkaa tuntua jollakin tapaa ongelmalliselta, tai vaikka oman kehon koko alkaa linkittyä omaan ihmisarvoon.” Syömishäiriöille altistavat tekijät ovat pitkälti sukupuolesta riippumattomia. Perimällä, ympäristötekijöillä sekä persoonallisuuspiirteillä on kaikilla palasensa pelissä, mutta niin on myös esimerkiksi psykologisella kehityksellä, traumoilla ja ihmissuhteillakin. Syömishäiriön puhkeamiselle on harvoin vain yhtä tiettyä syytä, mutta yksi yleinen tekijä taustalla on - oireet kehittyvät ratkaisu- tai selviytymiskeinoksi johonkin suurempaan ongelmaan. SUORITTAMISEN KULTTUURI ALTISTAA

Syömishäiriöille altistavia tekijöitä voi löytää rutkasti muualtakin kuin vain syömiseen ja liikkumiseen liittyvistä aiheista. Esime kiksi koulumaailmaan tyypillisesti liittyvä tunnollisuuden ihannointi sekä suorituskeskeisyys voivat ruokkia syömishäiriöille tyypillistä ajattelua, Mikkilä kertoo. Vertailuille ja arvioille aletaan altistua jo varhain-ala-asteella, eikä suorittamiskulttuuri suinkaan sammu korkeakouluikään tultaessa. Korkeakoulu-elämä on kuitenkin monella tapaa myös antoisaa ja ikimuistoista, ja syömishäiriö voi viedä ainutlaatuisesta ajanjaksosta leijonanosan. Fyysiset ja psyykkiset oireet kuormittavat ja pahimmillaan vaikeuttavat opiskelua huomattavasti. “Esimerkiksi huono ravitsemustila vaikuttaa aina kognitiiviseen kapasiteettiin ja sitä kautta oppimiseen. Aivot tarvitsevat ravintoaineita uusiutuakseen ja palautuakseen, ja energiaa pitää saada tasaisesti. Jos keho on nälkiintynyt, se ohjaa ajatukset automaattisestikin pyörimään vain ruoan ympärillä”, Mikkilä kuvailee. Opiskelun ohella tämä on tietenkin pois myös kaikesta muusta elämästä: “Opiskeluaika on kuitenkin merkityksellistä esimerkiksi ihmissuhteiden kannalta. Siinä voi helposti jäädä asioita toteutumatta ja kokemuksia kokematta.” Syömishäiriö, kenellä tahansa tai miten tahansa oireiltuna, rajoittaa ja haittaa elämää aina. Apua saa ja pitää hakea. Koska syömishäiriöisen sairaudentunto on usein vääristynyt, on se kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tässä kohtaa on tärkeää, että huolestunut läheinen ottaa rohkean roolin, Mikkilä hoksauttaa: “Huolen ilmaiseminen ei saisi koskaan olla väärin - tosi usein huomataan, ettei kaikki ole kunnossa, muttei uskalleta puuttua asiaan loukkaamisen pelossa. Kun huoli herää, se on todella harvoin aiheeton, ja se kannattaa aina ilmaista.”

NÄIN SAAT APUA

» https://syomishairioliitto.fi/ » Syömishäiriöliiton tukipuhelin maanantaisin klo 09-15: 02 251 9207 » Syömishäiriöliiton Läheisten Luuri tiistaisin klo 12-18: 02 251 9207

Väärän kokoinen mies

Kun Jere Ollila oli kahdeksanvuotias, hänelle tehtiin ensimmäinen kehonkoostumusmittaus. Ala-asteikäinen Ollila oli mukana Itä-Suomen Yliopiston lasten ja nuorten liikunta- ja ravitsemustutkimuksessa, ja pienen pojan arkeen olivat asettuneet jos jonkinlaiset ruokapäiväkirjat, tutkimukset ja mittaukset. Kehonkoostumusmittausten tuloksia ei kahdeksankesäinen sen kummemmin osannut analysoida, mutta yhden asian hän ymmärsi: Jotkin käyrät olivat vähän hassun näköisiä, yli viitearvojen – esimerkiksi rasvaprosentti. “Olen aika nuorena jo tuntenut itseni liian isoksi ja hävennyt omaa kehoani. Esimerkiksi ala-asteella terveydenhoitajalla käyntiin kuului puntarointi, ja muistan, että sen jälkeen ystäväni vertailivat lasten tapaan niitä painojaan. Itse en ikinä kehdannut sanoa omaa lukemaani. Tuntui aina, että se oli liian iso”, Ollila muistelee. Pienestä pojasta varttui pikkuhiljaa nuori mies, mutta mielikuva ei muuttunut. Ollila koki jatkuvasti olevansa väärän kokoinen, liian iso. Haavekuvissaan Ollila marssi terveydenhoitajan puntaroinnille ja kuuli ylistyssanoja: “Vau, nyt sinä olet Jere laiha!” Kun sitten tuli vuodenvaihde 2016, Ollila teki päätöksen. Tammikuun alussa vietettävien 16-vuotissyntymäpäivien jälkeen alkaisi herkkulakko ja terveellinen elämä. Tuo terveellinen elämä vei Ollilan lopulta lähelle kuolemaa. PAHENEVA PARADOKSI

Aluksi herkkulakko teki suorastaan hyvää. Ollilan ihon kunto parani, paino tippui muutamia kiloja. Olo oli oikeastaan aika mainio. Pian nuorukainen kuitenkin tajusi, että tällaisella “kevytkarsinnalla” paino ei kuitenkaan tulisi putoamaan mahdottomia määriä. Oli siis tiukennettava linjaa. “Sitten siitä alkoi pikkuhiljaa tippumaan yksittäisiä ruoka-aineita pois, sitten aterioita, ja lopulta se lähti ihan käsistä. Loppuaikoina saatoin olla pitkään syömättä mitään, ja silloin kun söin, söin lähinnä vihanneksia ja hedelmiä”, Ollila muistelee. Arjen ympyrät supistuivat lopulta joko koulunpenkille tai omaan sänkyyn. Kun Ollila tuli kotiin koulusta, hän ei jaksanut tehdä muuta kuin maata sängyssään ja odottaa iltaa, sitä, että saisi alkaa nukkumaan. Elämä oli yhtä paradoksia. Puolet energiasta meni ruoan välttelyyn, puolet kehon nälkiintymisestä johtuvaan ruoan ajatteluun: “Selasin päivät jotakin reseptisivuja, ja mietin että vitsi miten hyvältä näyttää, olisipa minulla sellainen keho, joka voisi syödä tuollaista lihomatta.” Lopulta tuli se hetki, kun Ollila ei enää jaksanut nousta sängystä. Vanhemmat kiidättivät pojan sairaalaan, jossa hänet sijoitettiin suoraan lastenosastolle. Oli toukokuu, vain neljä kuukautta viattoman herkkulakon aloittamisesta. Hintana koko elämä Ollila oli kyllä kyseenalaistanut valintojaan jo ennen sairaalaan päätymistä. Elämässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Oliko tämä se hinta, joka laihuudesta oli todella maksettava? Tapojen muuttaminen oli kuitenkin huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. “Syömishäiriöisen paranemisprosessi on pitkä ja raskas, koska siinä täytyy taistella itseään vastaan. Vaikka miten järjellä tietää, että se syöminen on itselle parhaaksi, niin pää huutaa vastaan ja ahdistus jälkikäteen on aivan valtava”, Ollila kuvailee. Lopulta, sinnikkään taistelemisen myötä, elämä alkoi kuitenkin voittaa. Ollila pääsi seuraavan vuoden alussa ikäisilleen suunnattuun kuntoutuskotiin, sai uusia ystäviä ja aloitti lukio-opinnot. Elämään tuli hyviä ja motivoivia asioita, sellaisia, joita varten elää syömishäiriön sijaan. Ympärillä oli myös ammattilaisia ja osaavia hoitotahoja. HYVÄSTIT SUKUPUOLIJUMILLE

Ollila on nyt 21-vuotias korkeakouluopiskelija. Tie vei kotipaikkakunnalta Kuopiosta Helsinkiin, Valtiotieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan taloustieteitä. “Elän nyt ihan normaalia elämää. Taustastani tietämätön ei osaisi arvata, että olen tämän sairastanut. Syömishäiriö kuitenkin kulkee aina mukana, ja päivittäin kohtaan sellaisia tilanteita, jotka nostavat vanhoja ajatuksia pintaan, vaikka ne eivät mitään vaikuttaisikaan”, pohtii Ollila. Ollila toivoisi, että esimerkiksi opetuksessa ja mediassa syömishäiriöitä esitettäisiin monipuolisemmin ja laajemmin. Hän tiedostaa myös syömishäiriöihin ja sukupuoleen liittyvän keskustelun ongelmallisuuden. Esimerkiksi syömishäiriökysymys liittyy hänestä laaje paankin keskusteluun maskuliinisuudesta. Ollila kokee itsekin, että esimerkiksi syömishäiriökokemuksista keskusteleminen on luontevampaa naisten kanssa. “Minun on helpompaa puhua näistä naisoletetuille, koska jos puhun jollekin miehelle, niin siinä syntyy sellainen tietynlainen valta-asetelma.” Hän kuitenkin toivoo, että tulevaisuudessa asiaan tulee muutos: “Monellakin yhteiskunnan alalla olisi ihan terveellistä lopettaa puhumasta sukupuolten välisistä eroista. Jos vaan hyväksyttäisiin se, että esimerkiksi syömishäiriöitä voi olla kaikilla sukupuolilla ja kaiken ikäisillä - luovuttaisiin tästä sukupuolijumista, ja alettaisiin puhua ihan vain syömishäiriöistä.” •

Ettemme unohtaisi

KOLUMNI | Maria Karuvuori pohtii kolumnissaan musiikkia naisten itseilmaisun keinona.

Naissäveltäjien musiikki tuo hyvinvointia, mutta myös kantaa painavan viestin menneisyydestä.

Pari vuotta sitten löysin kirpputorilta kasan vanhoja nuotteja. Niiden joukossa oli tuntematon nimi: Anne-Marie Mechelin. Valssin nuotit näyttivät yksinkertaisilta. Sellaisilta, mitä yläluokan naisen olisi ollut soveliasta kirjoittaa. Ehkä tarkoitettu esitettäväksi kodin piirissä, vieraiden ratoksi. Naisten ilmaisunvapautta rajoitettiin aikoinaan monin tavoin. Vielä 1800-luvulla ammatillinen kunnianhimo oli naiselle vikea tie, joka saattoi johtaa hulluksi leimaamiseen. Hysteriasta tuli muotidiagnoosi, ja naistaiteilijat sekä -kirjailijat olivat hysteriapotilaiden joukossa yliedustettuina. Anna Kortelainen kirjoittaa teoksessaan Levoton nainen, että lääkärit puuttuivat 1800-luvulla muun muassa naisten kaunokirjallisuuden lukemiseen. Niihin naisiin, jotka eivät tyytyneet pelkän synnyttäjän rooliin, kohdistettiin huomattavaa epäluuloista tarkkailua. Heidän tekemisiään ja ilmaisunsa sävyjä syynättiin ja etsittiin merkkejä epätasapainoisuudesta. Moni uupui, ja hetkellinen hermoromahdus saattoi pilata loppuelämän. Tällaiseen mielipideilmastoon syntyi Anne-Marie Mechelin vuonna 1892. Moni oli jo kulkenut hänen edellään, kun hän aloitti musiikkiopintonsa. Kun sain Mechelinistä lisää tietoa, mielestäni väistyi kuva yksityisissä salongeissa soittelevasta neitokaisesta. Nuottivihkon valssi paljastui vivahteikkaaksi, erikoisilla rytmityksillä ja soinnuilla koristelluksi kappaleeksi. Toki se on melko helppo oppia, muttei pikkusievä. Mechelinin soittoesityksiä kuvailtiin 1920-luvun ruotsinkielisessä lehdistössä runollisiksi, vapaiksi ja omaperäisiksi. Sata vuotta myöhemmin minä siis opettelen soittamaan Mecheliniä kirjaston pianolla. Pääsen hetkeksi sisälle toisen ihmisen sisäiseen elämään. Enkä tarvitse sitä varten edes sähköä. Tänä päivänä naiset ovat jo enemmistönä yliopistoilla. Paineet ovat erilaisia: on hyperkilpailua, tulostavoitteita, ympäristöahdistusta. Samaan aikaan tehdään tutkimusta musiikin hyvinvointivaikutuksista. Minäkin soitan Mecheliniä rentoutuakseni, en siksi, että haluaisin muusikoksi. Silti välillä mietin, onko kovinkaan moni asia muuttunut sadassa vuodessa. Naisia vähätellään ja tarkkaillaan edelleen. Spekuloivan vauvauutisen perusteeksi riittää se, että naispoliitikon vaate on kuvassa laskostunut tietyllä tavalla. Uutisia varsinkin naisten burnouteista ja sairastumisista odotetaan vesi kielellä. Tuntuu, että joitakin miehiä ei kiinnosta mikään muu kuin naisten vartalot, pukeutuminen ja lisääntyminen. Eikä medikalisointi-into ole ainakaan vähentynyt. Toivon, ettemme me itse heitä sokkona jo saavutettuja oikeuksia roskiin. Minä olen kiitollinen suffrageteille, jotka taistelivat naisten oikeuksista. Sen lisäksi olen kiitollinen taiteilijoille, kirjailijoille ja muusikoille kuten Anne-Marie Mechelin. He uhmasivat hullun leimaa ja osoittivat, että naisillakin on väkevä sielunelämä. Ja vielä päättivät, että heidän taiteensa kuuluu julkaistavaksi. Ehkä se unohdettaisiin joksikin aikaa, mutta sitten jostakin löytyy kasa nuotteja. •

Maria on kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.