Diagnoosien paljouden keskellä

Yhteiskunnan medikalisaatio on johtanut siihen, että lähes jokaiselle ongelmalle pyritään löytämään lääketieteellisiä selityksiä. Diagnoosien kirjossa yhä useammin nykyihminen saattaa käyttää diagnoosejaan ja mielenterveydellisiä ongelmiaan itsensä rakentamisena. Mitä tämä kertoo meistä itsestämme ja ennen kaikkea yhteiskunnastamme?

TEKSTI Petra Uusimaa KUVITUS Tuuli Heikura

Kun kävelet kirjakaupassa psykologia-hyllylle, et voi olla huomaamatta sen olevan täynnä erilaisia elämäntaito-oppaita, jotka auttavat selviytymään elämäsi narsisteista ja psykopaateista, mutta ennen kaikkea tarjoavat neuvoja ja ratkaisuja omiin ongelmiimme. Mielenterveysongelmien ääripäät huvittavat ja viihdyttävät meitä, mutta toisaalta lisääntyvissä määrin huomaamme itsekin kärsivämme ongelmista, joista yhä enenevissä määrissä puhutaan. Diagnoosien määrä on kasvanut ja jatkaa kasvuaan, mutta samalla erityisesti mielenterveysongelmista puhuminen on vapautunut. Tämä on johtanut siihen, että pyrimme hakemaan yhä hanakammin ongelmiimme ratkaisuja. Kaikissa tapauksissa emme enää tarvitse psykiatria tai lääkäriä kertomaan ongelmalle nimeä, vaan suhteellisen vaivattomasti diagnosoimme itseämme ja muita elämässämme. Jokaisesta meistä voi tulla oman elämämme lääkäri Googlen avulla. Sivustot listaavat meille diagnoosiin liittyviä oireita, joita pystyy käydä läpi kuin persoonallisuustestejä. Kun luemme oirelistoja Googlesta ja tunnistamme niistä itsemme, on helpompi epäillä omaa terveyttään tai normaaliuttaan. Yhtä helposti kuin diagnosoimme itseämme, rakennamme myös identiteettiä ja persoonaa terveytemme varaan. Ahdistuksesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta tulee helposti asioita, jotka määrittävät toimintaamme, mutta myös sitä miten näemme itsemme. Saatamme myös selittää käytöstämme ja tunteitamme diagnoosiemme kautta.

Samaan aikaan mielenterveysongelmat kiinnostavat monia ja tekevät erityisesti julkisuuden henkilöistä kiinnostavampia. Tämä on nähtävissä esimerkiksi lehtien kirjoittelusta, julkaistuista kirjoista ja sosiaalisesta mediasta. Erityisesti selviämiskertomukset myyvät, puhumattakaan shokeeraavista tarinoista siitä, millaista on ollut elää psykopaatin tai narsistin kanssa. Etsimme jatkuvasti pintaa, jota kautta peilata itseämme toisten, yleensä julkisuuden henkilöiden kokemusten kautta. Ekstreemit tarinat selviytymisestä tyydyttävät sisäistä tirkistelijäämme ja rakastamme ihmisiä, joiden rankat tarinat tekevät heistä moniulotteisempia.

Diagnoosit kulttuurin ja ajan muokkaamina

Diagnoosi-termin juuret ovat peräisin kreikan sanasta diagnosis, joka koostuu sanoista dia, läpi, ja gnosis, tieto. Sanalla siis tarkoitetaan kaiken läpi menevää tietoa — toisin sanoen laaja-alaista ja perimmäistä tietämystä sanasta. Diagnoosiin kuuluukin perinpohjaisen taustatutkimuksen, oireiden läpikäymisen prosessi, jonka jälkeen lääkäri tekee päätöksen diagnoosista. Diagnosointia on tehty jo pitkään, mutta diagnosointi on prosessina muuttunut vuosisatojen aikana valtavasti. Aika on muuttanut käsityksiämme terveydestä ja sairaudesta. Myös diagnoosit ovat muuttuneet, sillä ne ovat ja ovat aina olleet sidonnaisia kulttuuriin ja aikaan. Esimerkiksi nykyään hermostunutta tai ahdistunutta naista ei leimattaisi automaattisesti hysteerikoksi, vaan diagnoosina hysteria on vanhentunut eikä sitä enää käytetä. Diagnostiikkaan ja sairauksien hoitoon ovat vaikuttaneet lääketieteen kehitys ja yhteiskunnan medikalisaatio. Aikaisemmin kuolemantuomiona pidetty diagnoosi onkin nykyaikaisen lääketieteen avulla parannettavissa, eikä mielenterveysdiagnoosi automaattisesti tarkoita koko elämää mielisairaalassa. Mielisairaalatkin laitoksina ovat muuttuneet ratkaisu- ja parannuskeskeisiksi, eivätkä ne enää ole pelkästään sairaiden ihmisten säilöntäpaikkoja. (lue lisää aiheesta sivulta XX).

Hyvänä esimerkkinä diagnoosien muokkautumisesta toimii ahdistuneisuus. Läpi historian ihmisen ahdistuneisuudelle on ollut eri selityksiä, nimiä ja oirekuvia, jotka ovat muokkautuneet ajattelutapojen ja lääketieteellisen diagnostiikan mukaan jatkuvasti. Erityisesti maailmansodat nostattivat ahdistuneisuuden ja neuroosien huomiota, kun traumat nostattivat ihmisissä erilaisia tunteita. Esimerkiksi 1900-luvun alun Ruotsissa neurooseja pidettiin “kansantautina”. Oikean diagnoosin saaminen ei ole kuitenkaan aina helppoa. Esimerkkinä ahdistus diagnoosina on niin laaja-alainen ja -oireinen sairaus, että se antaa myös tilaa virhediagnooseille. Hyvin usein ihmisen fyysiset kipuoireilut ja esimerkiksi väsymys saatetaan diagnosoida psykosomaattisena oireiluna, vaikka kyseessä voi todellisuudessa olla jotain aivan toista. Tässä pääasiallisena syynä on se, että ahdistus ilmenee monille fyysisenä -- ahdistuneen ihmisen sydän saattaa tykyttää, vatsa oireilee ja tulee pahoinvointia. Siinä missä lääkäri on erehtyväinen, saattaa potilaallakin olla pahimmassa tapauksessa vaikeuksia hyväksyä psykosomaattista oireilua osana jotain suurempaa ongelmaa. Joskus myös tauti sinänsä aiheuttaa kiivasta keskustelua. Yhteiskuntamme on rakentunut lääketieteen varaan ja jokaiseen ongelmaan pyritään löytämään tieteellinen tai lääketieteellinen vastaus. Medikalisaation myötä meille tulee jatkuvasti uusi liuta diagnooseja, jotka usein haastavat kaavoihin tottuneiden lääkäreiden on hankala hyväksyä. Esimerkiksi endometrioosin diagnosointiprosessi saattaa olla kivinen eikä naisten kuukautiskipuilua oteta välttämättä vakavasti. Toisena hyvänä esimerkkinä toimii fibromyalgia, joka yleisyydestä huolimattaan aiheuttaa edelleen keskustelua lääkärien keskuudessa.

Nykyihminen diagnoosien keskellä

Mielenterveysongelmien historia on täynnä surullisia kohtaloita ja stigmoja. Pitkään mielisairaiden hoito laitoksissa perustui pelkästään hullujen ja heiltä vaikuttavien säilömiseen ja eristämiseen yhteiskunnasta. Ongelmia piiloteltiin, sillä lääkärin diagnoosi saattoi monesti tarkoittaa koko loppuelämää jatkuvaa stigmaa. Mielenterveysongelmien ajateltiin myös pitkään olevan periytyviä. Yhä yleistyvä keskustelu mielenterveysongelmista on helpottanut stigmojen poistumista. Nykyään on yhä tyypillisempää puhua sosiaalisessa mediassa vaikeuksistamme ja jakaa ironisia meemejä, joiden avulla voimme nauraa ongelmillemme. Mielenterveysongelmista on osaksi tullut myös sosiaalisen persoonan rakennuspalikoita. Tunnetut vaikuttajat saattavat rakentaa imagonsa diagnoosiensa varaan. Nuoruuden kokemukset syömishäiriöistä tai masennusjaksoista tekevät vaikuttajista inhimillisiä ja antavat heille auktoriteetin jakaa ongelmiaan ja ennen kaikkea sitä, mitä he ovat oppineet ongelmistaan. Tämä antaa sekä mahdollisuuden vertaistuelle, mutta saattaa myös edesauttaa tietynlaisten ongelmien romantisoimista. Mielenterveysongelmista puhuminen ja Instagram täynnä hauskoja meemejä eivät kuitenkaan poista stigmaa kokonaan, sillä joistakin diagnooseista on tullut haukkumanimiä. Ongelmilla, sekä toisten että omilla, saatetaan selittää toisen eriskummallista tai epäkohteliasta käytöstä. “Se on vähän autisti”, saatetaan todeta, kun joku käyttäytyy epätavallisesti tai epäsopivasti. Impulsiivisesti ja epäloogisesti käyttäytyvästä saattaa tulla “psyko”. On myös yleistä olla “vähän OCD”, kun tykkää järjestelmällisyydestä työpöydällään. Aina ongelmilla selittäminen ei ole kuitenkaan tek syy, vaan monessa tapauksessa vitsailun sijaan tarvittaisiin sensitivisyyttä ja vitsailu voi pahimmillaan lisätä stigmaa.

Diagnoosien paljous

Lääketieteen kehittyminen sekä diagnostiikan että hoidon näkökulmasta on lisännyt erilaisia diagnooseja, mutta myös ongelmien näkyvyyttä. Ihminen on todennäköisesti reagoinut elämänsä ongelmiin ja järkyttäviin tapahtumiin mielen järkkymisellä, oli kyse 2020-luvusta tai 1800-luvusta.

Aika on vain muokannut sitä, mikä on saanut huomiota ja mistä on ollut sopivaa puhua. Selvää kuitenkin on, että nykyajan ihminen voi huonosti länsimaisessa yhteiskunnassamme. Kysymys kuuluukin, että onko nykyihminen alttiimpi sairastumaan vai onko kyse siitä, että vasta nyt ongelmia osataan diagnostisesti sanoittaa ja hoitaa? Tiettyjen mielenterveysongelmien ääneen sanominen oli ennen tabu, ja saattoi pahimmillaan luoda pitkäaikaisen stigman koko perheen tai suvun arkeen. Jokaiseen ongelmaan on löydettävissä diagnoosi. Mutta tarvitaanko kaikkia näitä diagnooseja? Esimerkiksi läheisen kuoleman pitkään jatkuneeseen suruun on jo diagnoosi, vaikka suruprosessi on jokaisella täysin erilainen eikä sinänsä lääketieteellinen ilmiö, vaan tapa, jolla menetyksiin reagoidaan. Tärkeää on myös pohtia sitä, mihin tarkoitukseen diagnoosi on luotu ja erityisesti mihin sitä jokainen käyttää. Diagnoosin ympärille on helppo rakentaa omaa identiteettiä, erityisesti jos diagnosoitu sairaus vaikuttaa laaja-alaisesti jokapäiväiseen elämään. Kun saamme nimen ongelmillemme, niiden kautta on helppoa selittää itseämme, erityisesti suhteessa terveyteen. Sairaudesta tulee nopeasti selitys sille, mikä meissä on erilaista verrattuna esimerkiksi ystäviimme tai työyhteisön jäseniin, ja miksi olemme sellaisia kuin olemme. Diagnoosin saamiseen liittyy kuitenkin myös paljon positiivisia puolia. Pitkään kroonisesti sairastellut kokee usein helpotusta siitä, kun hänet viimein otetaan viimein vakavasti vuosien taistelun jälkeen. Lääkärin hyväksyntä tarkoittaa usein hoitoja ja lääkkeitä, jotka voivat ratkaisevasti parantaa elämänlaatua. Omien oireiden sanoittaminen ja sairauden tunnistaminen on myös keskeisessä osassa parantumisprosessia, kunhan niihin ei vain ripustaudu niin, että niistä on hankala päästää irti. Toinen positiivinen puoli on vertaistuellisuus. Sairastaminen, erityisesti kun kyseessä on mielenterveysongelma, on usein yksinäistä hommaa. Kun löytää ihmisiä, joilla on samanlaisia ongelmia, voi tuntea olonsa helpottuneeksi. Vertaistukiryhmät ja keskustelut antavat monesti olon normaaliudesta yhteisön sisällä, kun tajuaa, ettei ole yksin ongelmiensa kanssa. Vertaistuellisuudessakin on huonot puolet, sillä joskus vertaistuellinen ympäristö saattaa vaikeuttaa parantumista, kun sairaudesta on hankalaa päästä irti. Diagnoosi saattaa antaa tuntemuksen erityisyydestä. Ongelmaksi kuitenkin voi muodostua se, että tarvitsemme diagnoosin ymmärtääksemme itseämme. Lähestyessämme itseä ongelmien kautta keskitymme vain siihen, mikä meissä on vikana sen sijaan, että painottaisimme asioita, jotka ovat hyvin elämässämme. Jos tarvitsemme diagnoosia erottautumaan muista, kertoo se jotain siitä, kuinka sairaus- ja ongelmakeskeiseksi identiteetin rakentaminen on muuttunut nyky-yhteiskunnassa. •

”Kysymys kuuluukin, että onko nykyihminen alttiimpi sairastumaan vai onko kyse siitä, että vasta nyt ongelmia osataan diagnostisesti sanoittaa ja hoitaa?