Katoava luonnonvara

Kaupungissa aitoa pimeyttä ei osaa välttämättä edes kaivata, vaikka se on nykyisin harvojen herkkua. Kaamoshiihto Lapissa muistutti toimittaja Anitra Rönkköä siitä, miten hyvää pimeys voi tehdä.

TEKSTI ANITRA RÖNKKÖ KUVAT SAMI HEISKANEN

”Minä tunnen kuinka vauhti kiihtyy, tule mukanani juhlimaan!" Kaiuttimet pauhaavat uudistettua versiota Matin ja Tepon hittibiisistä. Ulkotulet loimuavat, ihmiset käyskentelevät hangella numerolaput rinnassaan. Kuuluttaja lähettää hiihtäjiä matkaan. Sitten otsalamppujen valot katoavat yksi kerrallaan Kiilopään portista kohti tunturia.

On joulukuu, ja olen tullut elämäni ensimmäiseen kaamoshiihtoon Saariselälle. Suomen Ladun tapahtuma järjestetään Kiilopäällä, noin kymmenen kilometrin päässä Saariselän keskustasta. Kiilopäähiihdossa on kilpasarjojen lisäksi leppoisa retkisarja, jossa huolehditaan lähinnä siitä, että pääsee ajallaan pois maastosta.

Retkisarjassa minäkin ehdin rauhassa tarkkailla luontoa – ja erityisesti pimeyttä.

Mikäli yleistä mielipidettä on uskominen, pimeys on pääasiassa huono juttu. Se tarkoittaa väsymystä, masennusta ja örkkejä, jotka iskevät elokuvissa uhrin kimppuun öisin.

Olen itsekin aikaisemmin ajatellut, että pimeys on uuvuttavaa. Edellisen talven Lapin-matkallani havahduin. Minähän pidän pimeydestä. En niinkään isojen kaupunkien mustuudesta, koska siihen sekoittuu kaoottisesti välkkyviä mainosvaloja. Pidän pohjoisen pimeydestä. Siitä, että kuunvalossa voin nähdä varjot terävinä hankea vasten.

EUROOPPA KYLPEE KEINOVALOSSA

Joulukuu Saariselällä, Inarin kunnassa, on tunnetusti kaamosaikaa. Päivän pituus tänään on vajaat viisi tuntia, ja aurinko sinnittelee jossain horisontin takana. Taivaan sävyt näyttävät aamulla mustalta, mutta päivän edetessä niistä tulee sinertäviä. Kirkkaana pakkaspäivänä taivas saattaa olla kauttaaltaan kuin vaaleanpunaista karkkia, jota valkoisena hohtavat tykkylumipuut täydentävät varsin somasti.

Lähden hiihtämään aamun hämärässä latua, joka on tehty varta vasten Kiilopäähiihtoa varten. Kaverini Marja tulee perässäni kohti Niilanpään tupaa. Emme kuitenkaan mene tuvalle asti, vaan reitti kääntyy koivikon kohdalta alamäkeen, ja saamme olla tarkkana, ettemme laske puroon.

Vaikka Marja ja hänen miehensä Kari ovat tulleet ensisijaisesti hiihtämään, Tunturi-Lapin syvä pimeys vetää puoleensa, Kari sanoo. Heidän asuinpaikassaan Oulussa sitä ei oikein tavoita.

Oulu ei ole poikkeus. Maapallon mittakaavassa ja ilmasta käsin katsottuna ongelma on ilmeinen. NASAn öinen satelliittikuva osoittaa, kuinka Yhdysvaltojen itärannikko, Japani ja LänsiEurooppa kylpevät keinovalossa. Esimerkiksi Pariisin ylle levittäytyy laaja keinovalomatto, jota on vaikea välttää. Suurten kaupunkien

kajastuksen saattaa erottaa taivaanrannassa paljain silmin jopa satojen kilometrien päähän.

LUONNOLLINEN PIMEYS ON LUKSUSTA

Saavumme Marjan kanssa Sivakkaojan laavulle, jossa on jo Suomen Ladun vapaaehtoisia laittamassa hiihtäjille evästä valmiiksi. Ensin meidän pitää kuitenkin kiertää viiden kilometrin lenkki ja palata sitten laavulle syömään.

Latu kulkee hetken aikaa pitkin Ruijanpolkua,

joka on aikanaan ollut Lapin tärkeimpiä kulkureittejä. Kun maanteitä ei vielä ollut, Ruijanpolkua pitkin saattoi patikoida Perämereltä Norjan Lappiin, Ruijaan.

Latu kiertelee kumpuilevassa metsässä, ja siellä täällä hienosti vanhentuneet kelohongat nyökkäilevät kulkijoille. Tavallaan on päivä, mutta sitten ei kuitenkaan. On hieman hämärää, ja tätä kestää useita tunteja. Lopulta laskeutuu syvä pimeys, jollaista ei kaupungissa voi kokea. Pimeydestä on tullut katoavaa ylellisyyttä. Miten tässä näin kävi?

Parhaiten kysymykseen osaa vastata Suomen ympäristökeskuksen johtava tutkija Jari Lyytimäki, joka yhdessä tutkija Janne Rinteen kanssa on kirjoittanut kirjan valosaasteesta ympäristöongelmana. Valosaasteeksi kutsutaan keinovaloa, joka on päällä väärässä paikassa ja väärään aikaan. – Viimeisen 70 vuoden aikana mahdollisuudet sähkövalon käyttöön ovat lisääntyneet. Me yksinkertaisesti pidämme valosta. Verrattuna moniin muihin eläimiin, esimerkiksi kissoihin, ihmisen silmät eivät ole sopeutuneet pimeyteen kovin hyvin. Emme halua, että pimeys rajoittaa käyttäytymistämme, Lyytimäki sanoo.

Valoa on perinteisesti pidetty tavoiteltavana asiana, ja hyvä asia se ilman muuta onkin. On kuitenkin tilanteita, joissa valaistusta käytetään liian innokkaasti tai se on kohdistettu väärin. Pyörätien varrella saattaa olla lampputolppa, joka on niin kirkas, että se sokaisee hetkeksi. Mainostaulu välkkyy tyhjyydessä silloinkin, kun sillä ei ole lainkaan yleisöä. – Onko se mainostajankaan kannalta järkevää? Toisaalta kaupungin keskuksissa valomainokset huutavat keskenään kilpaa. Se, joka tuottaa eniten valohälyä, saa huomion.

Tiiviisti asutuilla alueilla asutus, autojen valot, mainostaulut, satamat, lentokoneet ja mainostaulut tuottavat valoa tunnista toiseen, läpi vuorokauden. Näistä asutus ja liikenne ovat pahimmat valosaasteen lähteet.

Pimeydestä on tullut katoavaa ylellisyyttä.

MIHIN KATOSI TÄHTITAIVAS?

Huono valosuunnittelu vie meiltä mielenrauhan lisäksi jotain vielä suurempaa – tähtitaivaan. Maaseudun pimeydessä voi erottaa kahdestatuhannesta kolmeentuhanteen tähteä. Helsingissä on mahdollista nähdä vain parisataa kirkkainta tähteä.

Yli 70 prosenttia suomalaisista asuu alueella, jossa ei voi paljain silmin nähdä Linnunrataa. Myös minä kuulun tähän joukkoon. En tiedä, olenko oikeastaan edes osannut ajatella asiaa, mikä on aika hullua. Olen unohtanut maidonvalkean harson yötaivaalla, koska sitä on vaikea nähdä keinovalon takia.

Täällä Kiilopäällä olen kuitenkin eräänä iltana nähnyt kotigalaksimme, tai pikemminkin pienen osan siitä. On hämmästyttävää, että tuolla valkeassa hunnussa on miljardeja tähtiä, ja tässä minä olen pienenä pisteenä maapallon pohjoisella pallonpuoliskolla.

Linnunradan halkaisija on yli 100 000 valovuotta. Kotigalaksimme kokoa voi yrittää hahmottaa niin, että kun valo lähtee kulkemaan galaksin laidalta toiselle, sillä kestää yli 100 000 vuotta. Maapallon koko tuntuu käsittämättömän pieneltä

Revontulet muodostavat kauniin kaaren pohjoistaivaalle. Ne näkee parhaiten, kun kaupungin valot eivät häiritse.

Kiilopäähiihdon retkisarjan reitti käväisee välillä yleisellä ladulla, mutta pääosin hieno metsälatu on tehty pelkästään retkisarjaa varten. etenkin, kun ajattelee, että Linnunrata on vain yksi sadoista miljardeista maailmankaikkeuden galakseista.

Meillä on sitä paitsi väistämätön side tähtiin. ”Jokainen kehomme atomi on jäljitettävissä alkuräjähdykseen ja jättiläistähtien sisällä sijainneisiin ydinmiiluihin”, astrofyysikko Neil deGrasse Tyson kirjoittaa kirjassaan Tähtitiedettä kiireisille. On jännittävä ja jollain tapaa lohdullinen ajatus, että kaikki me olemme loppujen lopuksi täh-

tipölyä. Oman elämän ongelmat tuntuvat ainakin hetken aikaa hyvin pieniltä ja merkityksettömiltä, kunhan vain muistaa katsella taivaalle.

Suurin osa suomalaisista ei voi nähdä linnunrataa.

LINNUT SEKOAVAT SUUNNASTA

Palaamme Ruijan historialliselta polulta Sivakkaojan laavulle, jossa käy hyväntuulinen kuhina. Hiihtäjiä tulee ja menee. Vapaaehtoiset työntekijät tarjoavat kuumaa mehua ja piirakoita. Tulenliekit nuolevat mustaa nokipannua ja ympäröivä hämärä saa tulen hehkumaan entistä loistavampana.

Kestää puolisen tuntia, ennen kuin ihminen alkaa nähdä hämärässä. Olemme pimeässä joskus pelokkaita ja haparoivia. Ehkä siksi unohtuu, että eläimille ja hyönteisille pimeys voi olla elinehto. – Pienikin lisävalo voi tehdä sen, että hyönteinen ei tiedä, mikä suunta on ylhäällä ja mikä alhaalla. Pidän todennäköisenä, että on hyönteislajeja, joille valosaaste on ollut viimeinen niitti sukupuuttoon kuolemisessa, Jari Lyytimäki sanoo.

Monet linnut aloittavat muuttolentonsa yöaikaan välttääkseen saalistajia. Ne suunnistavat muun muassa kuun ja tähtien avulla. Valaistut rakennelmat, mastot ja savupiiput saattavat sekoittaa lintujen suuntavaiston.

Arvellaan, että erityisesti punainen ja valkoinen valo häiritsevät lintujen sisäistä kompassia. Erään arvion mukaan New Yorkin pilvenpiirtäjiin törmää vuosittain 10 000 muuttolintua ja koko Yhdysvalloissa neljä miljoonaa lintua kuolee vuosittain törmättyään tietoliikennemastoihin.

Pimeyttä alkaa arvostaa yhä enemmän, kun miettii sen merkitystä eläimille ja hyönteisille. Noin puolet maailman nisäkkäistä liikkuu öisin. Sammakkoeläimistä yli 80 prosenttia on aktiivisia yöllä, sillä ne eivät halua joutua saalistajien suihin tai käristyä auringonpaahteessa.

MYÖS IHMISET TARVITSEVAT PIMEYTTÄ

Ihmiset eivät ole poikkeus muusta eläinkunnasta. Elimistömme tarvitsee pimeää vuorokausirytmin säilyttämiseksi.

Auringonvalon hiivuttua elimistömme alkaa erittää hormonia, melatoniinia, joka auttaa nukahtamaan. Älylaitteet kuitenkin tuuttaavat näkökenttäämme sinivaloa, joka muistuttaa auringonvaloa. Siksi älyvempaimet kehotetaan panemaan sivuun pari tuntia ennen nukkumaanmenoa.

Kaamosväsymystä vastaan voi taistella liikkumalla ja ulkoilemalla päiväsaikaan.

Päättymäisillään oleva Kiilopäähiihto on malliesimerkki kaamosväsymyksen torppaamisesta. Kun laskemme jälleen läpi Kiilopään puisen portin, olemme ulkoilleet useita tunteja ja nauttineet täysin siemauksin, vaikka aurinkoa ei ole näkynyt, eikä näykään vähään aikaan. Olemme tavanneet muita hiihtäjiä, istuneet tulen loimussa ja antaneet talvisen hämärän tyynnyttää hermojamme.

Syömme lopuksi keittoa kodalla. Sitten lähden Saariselän majapaikkaani pötköttelemään. On jo pimeää, ja hyvä niin. Tuntuu helpottavalta, että vuodenaika, johon ennen suhtauduin lähes kauhulla, voi olla myös mahdollisuus nauttia pimeyden kauneudesta.

5 X ILOA PIMEYTEEN

1. Hiihdä. Pohjoinen kaamoshiihto hivelee sielua. Jos kirkas pakkaspäivä osuu kohdalle, lähde hiihtämään aikaisin aamulla, jotta pääset näkemään kaamoksen koko värikirjon. Muista ottaa otsalamppu mukaan!

2. Pyöräile. Vuokraa vaikkapa sähköpyörä, jolla hurauttaa mukavan kaamoslenkin metsässä. Lämmin pukeutuminen on ehdoton tälläkin reissulla, sillä pakkanen nipistää pyöräillessä etenkin sormia ja varpaita.

3. Katsele tähtitaivasta. Ursan Taivaanvahti-palvelun kartta kertoo oman asuinpaikan parhaat tähtitaivaan bongauspisteet myös niillä alueilla, joilla on paljon valosaastetta: taivaanvahti.fi/havaintopaikat

4. Kävele kuunvalossa. Etsi pimeä paikka, toivo pilvetöntä taivasta ja ihastele kuun kauneutta. Muista kuitenkin päivittää suunnistustaitosi ennen kuin lähdet pidemmälle metsään. Pimeällä kaikki näyttää aivan erilaiselta kuin päivänvalossa.

5. Juokse. Hauska ja helppo tapa nauttia pimeydestä on villasukkajuoksu. Laita muutamat villasukat päällekkäin ja lähde metsään lenkille. Nuoskassa ei kannata kirmailla, vaan villasukkajuoksu vaatii pakkasen.

Leppoisa retkisarja alkaa ja päättyy Suomen Ladun tunturikeskuksen tutulle portille. Hiihdon jälkeen pääsee syömään kuumaa soppaa.