Vapaaehtoisesti eristyksissä

Mikä saa kaksi ystävystä viettämään toista vuotta jääkarhujen keskellä Huippuvuorilla ilman sähköjä ja vettä? Vastaus löytyy ympärillä olevasta luonnosta.

TEKSTI KICKI LIND KUVAT HEARTS IN THE ICE

”Hilde?!” Talon ulkopuolelta kuuluvasta äänestä kuultaa paniikki, ja Hilde ymmärtää saman tien. Sunniva on mennyt ulos katselemaan revontulia, ja siellä, aivan puuliiterin vieressä, vain parin metrin päässä hänestä, seisoo jääkarhu. – Luultavasti pelästytin karhun pois, Sunniva kertoo jälkeenpäin. – Se kääntyi ja löntysteli tiehensä. Mutta ehdin tajuta, miten uskomattoman upea tämä eläin on, vaikka samalla olin kauhuissani seisoessani niin lähellä. Sitä tunnetta en unohda milloinkaan.

Kun koronapandemia vuonna 2020 opetti ihmisille ympäri maailman, mitä eristäytyneisyys merkitsee, Hilde Fålun Ström ja Sunniva Sörby olivat olleet eristäytyneinä jo useita kuukausia – täysin vapaaehtoisesti. He asuivat Bamsebunimisessä pikkumökissä Van Keulen -vuonolla Huippuvuorilla. Mökin ympäristössä jääkarhut ovat tuttu näky.

Lähimpään naapuriin on 140 kilometriä äärimmäistä erämaata. Talvella, kun aurinko ei nouse horisontin yläpuolelle moneen kuukauteen, lämpötila voi laskea alle 30 pakkasasteeseen. – ”Normaalissa” maailmassa voit välillä ottaa vähän rennommin, Sunniva sanoo. – Bamsebussa meidän oli pakko antaa itsestämme sata prosenttia ihan kaikissa tilanteissa.

ENEMMÄN KUIN SEIKKAILU

Hilden ja Sunnivan lähes kaksivuotisen eristyksen ja heidän Hearts in the ice -nimellä kutsumansa hankkeen lähtölaukaus oli epätavallisen leuto talvi Longyearbyenissä, Huippuvuorten suurimmassa kylässä, jossa on noin 2 600 asukasta. Normaalisti Hilde asuu siellä miehensä Steinarin kanssa.

Juuri ennen joulua 2015 koettiin tilanne, jota kuvailtiin myöhemmin pahimmaksi myrskyksi kolmeenkymmeneen vuoteen. Tällöin useita satoja metrejä leveä lumivyöry jylisi alas Sukkertoppenvuoren rinnettä. Lumimassat osuivat noin kymmeneen asuinrakennukseen. Aikuinen mies ja pikkutyttö kuolivat. Hilde oli aktiivisesti mukana pelastustöissä. – Kuolleet olivat läheisiä ystäviäni, hän kertoo. – Kun šokki pikkuhiljaa tasaantui, tajusin, että ilmastonmuutos koskettaa minua henkilökohtaisesti. Lumivyöryhän oli seurausta sen kaltaisesta leudosta talvesta, jollaista Huippuvuorilla ei koskaan aiemmin ollut koettu.

Hilde kyseli itseltään, minkälaisia taitoja me kaikki tarvitsemme. Miten voimme elää tiedostavampaa elämää? Miten voimme muuttaa suhtautumistamme matkailuun, muoviin, ruokaan, vaatteisiin ja siihen, mistä raaka-aineet ovat peräisin? – Jos useat ihmiset kyseenalaistavat asioita, sillä on vaikutusta elinkeinoelämään ja meihin kaikkiin. Pyörä on jo lähtenyt pyörimään.

Voi tuntua kaukaa haetulta, mutta lumivyöry ja sen seuraukset saivat Hilden toteuttamaan pitkään kypsytellyn haaveen. – Olen halunnut viettää talven tiettömillä seuduilla siitä lähtien, kun saavuin Huippuvuorille 26 vuotta sitten. Mielellään Steinarin kanssa, mutta hän ei halunnut.

Hilden ystävä Sunniva taas halusi mielellään tulla mukaan. Sekä Hildellä että Sunnivalla oli jo ennestään vankat tiedot ja kokemukset napaseuduista. Hilde oli viettänyt yhteensä vuoden erilaisilla metsästysmajoilla arktisella alueella, muun muassa säähavainnoijana Jan Mayenilla ja Karhusaarella. Sunniva taas osallistui ensimmäisenä naisena hiihtovaellukselle Etelänavalla ja on lisäksi työskennellyt oppaana Antarktiksella useiden vuosien ajan. – Vallalla on edelleen ennakkoluuloja sen suhteen, etteivät naiset voi tehdä sellaista. Meitä ei houkutellut vain seikkailu, vaan halusimme projektillamme Hearts in the ice herättää keskustelua ja kiinnostusta ilmastonmuutokseen, Hilde selittää.

Kansalaistutkimukseksi kutsutaan yleensä sitä, kun yksityishenkilöt auttavat tutkijoita tutkimaan eri asioita ja ympäristöjä, esimerkiksi kokoamalla ison määrän dataa. Kansalaistutkijoina Hilde ja Sunniva raportoisivat yhdeksään kansainväliseen tutkimusprojektiin, jotka käsittelevät kaikkea

Hilde Fålun Ström

Ikä: 55 Asuu: Longyearbyenissä Huippuvuorilla

Sunniva Sörby

Ikä: 61 Asuu: Vancouver Islandilla Kanadassa

Naisten mukana oli myös alaskanmalamuutti Ettra. Ettra-koira toimi sekä seuralaisena että jääkarhuvahtina. Kun Ettra haukkui, se oli merkki siitä, että jääkarhu lähestyi. merijäästä kasviplanktoniin ja revontulista pilviin sekä mikromuovien määrään jäässä. Vastaavia tutkimuksia oli tehty vain kesäisin.

ILMAN KAKKOSSUUNNITELMAA

Elokuussa 2019 Hilde, Sunniva ja Ettra-koira astuivat tilauslaivaan Longyearbyenissä. Mukana neljän päivän matkalla Van Keulen vuonolle ja Bamsebun mökille oli joukko sukulaisia, ystäviä, sponsoreita ja toimittajia. Syksy oli tulossa, ja tunturien huiput loistivat jo valkoisina. Hyvästit olivat tunteikkaat.

Tullessaan naisilla oli mukanaan varusteita ja ruokatavaroita kymmeneksi kuukaudeksi. Perustarvikkeisiin kuuluivat muun muassa jauhot,

hiutaleet, mausteet, kuivatut vihannekset, kahvi, kaksi laatikollista sipsejä ja viisikymmentä lavaa olutta. Hilde oli jopa ampunut poron, jonka hän oli teurastanut, paloitellut paketteihin ja pakastanut. – Meillä ei ollut minkäänlaista kakkossuunnitelmaa, Hilde kertoo. Meillä oli kaikki tarvittava, mutta meidän piti kamppailla lujasti joka päivä selvitäksemme hengissä. Periksi antaminen ei ollut vaihtoehto. Vaaroista ja ponnisteluista huolimatta se oli meidän toive-elämäämme.

Tietojen kerääminen eri tutkimushankkeisiin oli sekä uuvuttavaa että aikaa vievää. – Näillä seuduilla jo pelkkä veneretki ja kasviplanktonin kerääminen on riskialtista. Aivan kaikki asiat on täytynyt miettiä ennalta. Mitä teemme, jos moottori hajoaa? Meillä on aina ja kaikissa keleissä oltava mukana useiksi päiviksi varusteita, eväitä, aseet, viestintälaitteet ja valopistooli, jolla pelottaa jääkarhut tiehensä.

Kun naisten piti dokumentoida revontulia NASAlle, he lumoutuivat täysin taivaan valoverhoista ja unohtivat hetkeksi sormien jäätymisriskin ja sen, että lähistöllä saattaisi olla jääkarhuja. – Viikon aikana aivan mökin lähettyvillä oli kymmenen jääkarhua. Nehän eivät koputtele oveen ja ilmoita tulostaan. Olimme todella haavoittuvaisia, ja meidän piti olla koko ajan valppaina, Sunniva sanoo.

Moni asia myös kenkkuili. Ystävyksillä oli melkoisesti ongelmia kameroiden, dronen, veneen ja kasviplanktonin nostoon käytettävän pumpun kanssa. – Mutta onnistuimme ratkaisemaan ongelmat vähitellen, ja se vahvisti meitä, Hilde sanoo.

Ilmastonmuutos näkyy erityisen selvästi Arktiksella. Tutkijat pelkäävät, että muutokset tapahtuvat niin nopeasti, etteivät jääkarhut ehdi sopeutua niihin. Karhujen muuttunut käyttäytyminen pisti silmään.

Suurin haaste oli elää niin tiiviisti toisen kanssa.

– Näimme omin silmin, miten jääkarhut koettavat sopeutua sulaviin merijäihin ja nouseviin lämpötiloihin, Hilde kertoo.

Jääkarhujen ensisijainen ruoanlähde ovat hylkeet, ja hylkeet oleskelevat jään päällä. Hilde kuvailee, kuinka jääkarhut yrittivät nyt metsästää poroja asettumalla makaamaan korkealle vuoren rinteelle ja sitten hyökkäämällä alempana kulkevien porojen kimppuun. – Jos niillä olisi muutamia satoja vuosia aikaa, ne saattaisivat sopeutua, mutta nyt ne käyttävät paljon enemmän energiaa metsästäessään poroja, eikä poroissa ole yhtä paljon rasvaa kuin hylkeissä.

Hilden ja Sunnivan tekemiä huomioita saivat seurata muutkin kuin tutkijat. Satelliittiviestinnän ja live-lähetyksien kautta ystävykset saavuttivat myös tuhansia koululaisia ympäri maailman.

TOISEN HUOMIOIMINEN ON TÄRKEÄÄ

Hilde ja Sunniva olivat todennäköisesti viimeisimpien joukossa, jotka kuulivat puhuttavan pandemiasta, tai ainakin sen laajuudesta. Uutinen saavutti heidät satelliitin kautta, ja kun he kevään 2020 aikana tajusivat, miten vakavat seuraukset pandemialla oli, he päättivät täydentää ruokavarastonsa ja viettää vielä toisen talven Bamsebussa. – Sekavin tuntein palasimme majalle syyspimeällä valmistautuneina vielä yhteen talvehtimiseen, Sunniva sanoo.

Heitä odotti yhdeksän kuukauden oleilu, joista kolme vailla päivänvaloa. – Mutta kun olimme asettuneet uudelleen aloillemme, tutkimus ja live-lähetykset tuntuivat entistäkin merkittävämmiltä. Yhtäkkiä koko maailma oli nähnyt, että globaalia kriisiä oli oikeasti mahdollista hallita. Se antaa toivoa.

Selvitäkseen Bamsebun äärioloista Hilde ja Sunniva pitivät tiukasti kiinni arkirutiineistaan. Sen lisäksi, että heidän piti hoitaa huolellisesti eri tutkimushankkeisiin liittyvät asiat, myös puu- ja vesivarastoja oli jatkuvasti täydennettävä ja kamiina oli pidettävä lämpimänä. He pitivät tarkasti kiinni vuorokausirytmistä ja kuntoilivat päivittäin ulkosalla sekä joogaamalla. – Tulen muistamaan näistä ajoista parhaiten toisaalta kaikki hauskat päähänpistot, toisaalta kriisitilanteet, Hilde sanoo. – Kuten vaikka sen, kun pukeuduimme naamiaisasuihin halloweenina ja kun Sunniva oli joulupukkina jouluaattona. Ja kun oli niin paljon lunta, ettemme saaneet ulko-ovea auki, tai kun myrsky lennätti sen paikoiltaan.

Naiset ovat kuitenkin kumpikin sitä mieltä, että suurin haaste oli elää näin tiiviisti yhdessä toisen kanssa niin pitkään. – Emme tietenkään olleet parhaita ystäviä ihan koko aikaa – se olisi mahdotonta – mutta onnistuimme selvittämään kaikki tilanteet puhumalla.

Bamsebun mökki rakennettiin vuonna 1930 valaanpyytäjien majaksi. Nykyisin se on suojeltu ja yksityisomistuksessa.

Kansalaistutkijoina Hilde ja Sunniva osallistuivat erilaisiin kansainvälisiin tutkimushankkeisiin ja keräsivät tietoa muun muassa Norsk Polarinstitutt -laitokselle ja NASAlle.

Hänen mukaansa toista on helppo ymmärtää väärin, joten aina oli hyvä tarkastaa, mitä tämä milläkin oikeastaan tarkoitti. Ystävykset pitivät myös huolen, että he huomioivat toisensa kiittämällä esimerkiksi puiden hakkaamisesta. – Kuulostaa itsestään selvältä, mutta on erittäin tärkeä muistaa osoittaa kiitollisuutta. Ja olemme yhä parhaita ystäviä.

Sunniva on samaa mieltä. – Aina ei tarvitse olla asioista yhtä mieltä. Mutta on tärkeää, että on riittävästi tilaa jakaa avoimesti ajatuksia ja mietteitä. On osattava kuunnella toisiaan. Siinä mielessä olemme oppineet paljon niin toisistamme kuin itsestämme.

UUSI TALVI ODOTTAA

Kesällä 2021 Hilde ja Sunniva lähtivät Bamsebusta. Kun ensimmäinen talvi lasketaan mukaan, se merkitsi yhteensä 18 kuukautta erämaassa. – Oli todellinen järkytys palata sivilisaation pariin. Oli tietenkin ihana tavata jälleen perhettä ja ystäviä, mutta oli vaikea sietää kaikkia ääniä ja hajuja, kaikkea meteliä. Kaikella, mitä teimme Bamsebussa, oli merkitys. Tekomme vaikuttivat omaan eloonjäämiseemme, ja satelliitin välityksellä käymillämme keskusteluilla ilmastonmuutoksesta oli myös laajempaa vaikutusta, Hilde sanoo.

Hankkeen yhteistyökumppaneita ovat tunnetut laitokset kuten norjalainen Norsk Polarinstitutt -laitos, Yhdysvaltojen ilmailu- ja avaruushallinto NASA sekä kanadalainen British Columbia Institute of Technology -korkeakoulu.

Hilden ja Sunnivan jäinen tutkimusmatka jatkuu. Syksyllä 2022 he aloittavat vielä yhden talvehtimisretken, tällä kertaa Kanadan Arktikselle. Sunnivan mukaan he osallistavat myös alueella asuvia inuiitteja, joilla on paljon tietoutta ilmastonmuutoksesta. Lisäksi he haluavat viestiä ihmisten kanssa ympäri maailman. – Meidän on käsiteltävä ilmastokriisiä sinä suurena kriisinä, mikä se on. Tarvitsemme vahvoja johtajia, mutta työ alkaa sinusta ja minusta.

HEARTS IN THE ICE -HANKE

Kahden pitkän talven aikana Huippuvuorten erämaahan eristäytyneinä Hilde Fålun Ström ja Sunniva Sörby tekivät kansalaistutkimusta ja kertoivat ilmastonmuutoksen vaikutuksista Arktiksella. Kansalaistutkimus (engl. citizen science) on tutkimusta, jossa tavalliset ihmiset auttavat tutkijoita. Osallistujat voivat kerätä aineistoja, toimia assistentteina, yhteistyökumppaneina, projektinjohtajina tai aloitteentekijöinä. Fålun Ström ja Sörby ovat Huippuvuorilla viettämiensä 18 kuukauden aikana osallistuneet yhdeksään kansainväliseen tutkimushankkeeseen. Talvikaudella 2022–2023 he lähtevät samanlaiselle seikkailulle Pohjois-Kanadaan.

heartsintheice.com