SAMI WILLSTRÖM VIIHTYY METSÄSSÄ

TEKSTI REIJA KOKKOLA KUVAT KALEVI KETOLUOTO

Ruotsinkyläläinen maatalousyrittäjä Sami Willström otti sukumaatilan hoitaakseen 90-luvulla. Työ on fyysisesti rankkaa, mutta myös palkitsevaa. Vaikka metsä on hänelle työpaikka, se samalla rauhoittaa mieltä.

Sami Willströmin Valtra-traktori perävaunuineen puskee tietään halki sankan metsän Loviisan Ruotsinkylässä. Willström on menossa metsätöihin, kuten on tehnyt pienestä pitäen. Näpsäkästi puut kaatuvat sinne, minne pitääkin traktorin laitteiston avulla ja moottorisahalla.

Kun Willström on sammuttanut moottorisahansa, ilmaa halkoo totaalinen hiljaisuus. Puut seisovat paikollaan tyynen näköisinä, lintuja ei näy eikä kuulu näin keskitalvella. – Joskus hirvet tulevat katsomaan, mitä olen tehnyt. Mutta kuusta ne eivät syö, hän sanoo noustessaan takaisin ajurinpaikalle.

Luontaisetuna hyvä kunto Ajurinhytin lattialla on kiiltävä ja kaunis eväskori. Tänään matkassa on kahvia ja lohileipiä. Työmies tarvitsee kunnon eväät. Joskus on makkaraakin, kun hän innostuu laittamaan nuotion. – Täällä traktorin hytissä on mukavan lämmintä pakkasellakin, hän sanoo haukatessaan leipää.

Metsurin homma on raakaa työtä. Hiki tulee jo katsellessa miehen liikkumista lumisessa metsässä.

Willström kertoo kasvaneensa maatalousyrittäjäksi pienestä pitäen. Nykynuoret eivät kuulemma oikein enää pärjää niin fyysisessä hommassa. – Luontaisetuna on hyvä kunto, kun päivät puurtaa metsässä. Metsätyössä

Traktorin hytissä on mukavan lämmintä pakkasellakin. Välillä voi rentoutua Rutsinkylän Gulf-baarissa.

saa monipuolista liikuntaa. Kun muut ihailevat lumen tuomaa kauneutta, me metsätyöntekijät emme niinkään iloitse paksusta lumivaipasta. Se vaikeuttaa hommia.

Pitkä ura maa- ja metsätöissä on kuitenkin näyttänyt myös tekniikan kehityksen suotuisat puolet. – Enää koneet ja ajoneuvot eivät savuta ja täristä. Kunnon vehkeillä työt sujuvat.

Kylmyys ei haittaa Tänään Sami nousi jo aamuviideltä, kun tuli jokin ekstrakeikka. Aamuyhdeksältä hän piipahtaa legendaarisessa Gulf-baarissa juomassa kahvit. Ulkona taivas on tuhannen tulessa itään katsottaessa.

Maalaismaisema näyttää kauniit kasvonsa.

Usein heti herättyään Willström astelee kuivaushalliin, jossa hän valmistaa retkinuotioita. On mukava tehdä muutama tunti käsillä hieman kevyempää työtä. Sitten voikin jo lähteä tekemään metsähommia. Edellisenä iltana hän on jo katsonut netistä säätiedot. Työt hidastuvat tai tyssäävät kokonaan, jos tulee räntää viistosti. Jos maa on pehmeää, työkoneet painuvat maahan. Kylmyys sinänsä ei tässä työssä haittaa.

– Kun työpäivän jälkeen illalla on todella väsynyt, niin on se vain hyvä fiilis! Taidan olla etuoikeutetussa asemassa, koska aina on kiva lähteä töihin.

Puun kysyntä on pysynyt kaakon suunnalla hyvänä, eikä Willström valita työn raskautta tai määrää. Hän on todennut, että metsänhoito on paitsi fyysistä myös luovaa työtä. Metsää pitää osata katsoa oikein silmin ja kohdella sitä sen mukaisesti. Luontoarvot otetaankin alalla nykyään hyvin huomioon.

Ihmisen ikäistä työtä Sami oli vasta vähän yli parikymppinen, kun hän otti maa- ja metsätilan hoitaakseen sukupolvenvaihdoksessa vuonna 1990. Sukutilan hoitaminen tuntui luontevalta, etenkin kun velipoika on insinöörinä suuntautunut enemmän tekniikkaan. – Laajensimme toimintaa muun muassa perustamalla sahan. Mutta toisaalta, olen ollut mukana alalla pikkupojasta lähtien. Tekemällä oppii. On ollut virheitä ja onnistumisia.

Samin isä Kalevi on 90-vuotias, ja edelleen teräskunnossa. Vielä toissa vuonna hän oli mukana metsätöissä. Teräsvaari ajelee edelleen autolla ja traktorilla. Perheellä on myös aina ollut hevosia.

Sami on tehnyt isän 8-vuotiaalle Fesko-suomenhevoselle puolentoista kilometrin radan pellolle, jotta heppa saa liikuntaa. 90-vuotias Kalevi saapuukin paikalle lumiusvan keskeltä hevosellaan halleille. Näky on kuin menneestä maailmasta. Kaunis suomenhevonen vetää perässään vanhanaikaista rekeä, ja hevonen on valjastettu entisajan tyyliin.

Isänsä menoa katsoessaan Sami toteaa, että metsäalalla ihmisikä on lyhyt. – Puun kierto voi olla 80–100 vuotta.

Tuijottelua karhun kanssa Joitakin vuosia sitten Sami Willström katsoi metsän kuningasta silmästä silmään.

Ihan kuin lumisessa metsämaisemassa mönkisi suuri ja vähän pelottavakin eläin. Mennessään se ripsaisee lunta kuusen oksilta ja jättää jälkeensä tukevat jäljet. Sen kuonossa on pienet, mutta ystävälliset silmät. – Karhu katsoi minua noin 30 metrin päästä. Sellainen upea, musta atleetti. Se ei noussut pystyyn tai äännellyt. Katselimme toisiamme pitkän tovin. Ei pelottanut, mutta kyllä kädessäni ollut hirvikivääri minua hieman rauhoitti. Lopulta karhu lähti tiehensä.