7 minute read
Helsingin sopimus: 60 vuotta itsestäänselvyyksiä, mutta myös toteutumattomia lupauksia
Pohjoismaiden ministerineuvosto juhli viime vuonna viisikymmentävuotista taivaltaan Pohjoismaiden hallitusten välisenä yhteistyöfoorumina. Tänä vuonna seitsemänkymppisiä viettää Pohjoismaiden neuvosto ja kuusikymppisiä sekä neuvoston että ministerineuvoston toimintaa määrittelevä Helsingin sopimus. Sopimus ei ole merkityksellinen vain valtioiden tasolla, vaan se näkyy nykypäivänä myös Pohjoismaiden kansalaisten arjessa mahdollisuuksina, joita saatamme pitää itsestäänselvyyksinä. Valmista ei kuitenkaan ole, koska kaikkia sopimuksessa mainittuja tavoitteita ei ole vielä tänäkään päivänä saavutettu.
TEKSTI: HELI MÄKIPÄÄ PROJEKTIJOHTAJA, INFO POHJOLA
Advertisement
Kun Helsingin sopimus allekirjoitettiin 23.3.1962 Helsingissä kaikkien Pohjoismaiden kesken, oli pohjoismaista yhteistyötä tehty jo pitkän aikaa. Pohjoismaiden yhteinen historia sekä kansanvaltaiset perinteet ja arvot, kuten tasa-arvo ja demokratia, olivat luoneet luonnollisen perustan yhteistyölle. Pohjoismaiden välisestä passivapaudesta ja yhteisistä työmarkkinoista oli sovittu jo vuonna 1954. Helsingissä yhteistyölle haluttiin luoda oikeudellinen pohja.
Helsingin sopimus on merkityksellinen nykypäivänä monesta syystä. Se loi pohjan nykypäivän yhteistyölle ja ohjaa sitä edelleen. Sopimuksessa sovitaan laaja-alaisesta yhteistyöstä, ja erityisaloista mainitaan oikeudellinen, sivistyksellinen, sosiaalinen, taloudellinen, kansainvälinen sekä liikenne- ja ympäristöyhteistyö. Näiden alojen sisällä on lueteltu lukuisia artikloja, jotka antavat Pohjoismaiden kansalaisille oikeuksia kaikkialla Pohjolassa. Mutta miten ne näkyvät kansalaisten arjessa? Asiaa on helpointa lähestyä käytännön elämän esimerkkien avulla.
Oikeudellisen yhteistyön alla on kirjattu, että Pohjoismaiden kansalaisia tulee kohdella tasavertaisesti maan omien kansalaisten kanssa (artikla 2). Lisäksi sosiaalisen yhteistyön alla on kirjattu, että oleskellessaan toisessa maassa Pohjoismaan kansalaisen tulisi päästä osalliseksi samoista sosiaalisista eduista kuin maan omat kansalaiset (artikla 15). Suomalaiselle Pekalle tämä tarkoitti sitä, että muuttaessaan rakkauden perässä Ruotsiin hän sai välttämättömiin menoihinsa toimeentulotukea, kun ei vielä ollut löytänyt uudesta asuinmaasta töitä. Tämä taloudellinen turva rohkaisi häntä muuttamaan.
Sivistyksellisen yhteistyön alla on kirjattu, että oppilaitosten on edistettävä muista Pohjoismaista tulevien opiskelijoiden mahdollisuuksia suorittaa tutkinto niissä (artikla 9). Keväällä ylioppilaaksi kirjoittavalle Annikalle tämä tarkoittaa, että hän voi kevään yhteishaussa hakea suomalaisten korkeakoulujen lisäksi myös muiden Pohjoismaiden kauppakorkeakouluihin samassa hakukiintiössä eli samoin hakuehdoin kuin maiden omat kansalaiset. Tämä moninkertaistaa hänen mahdollisuutensa päästä opiskelemaan heti ensiyrittämällä.
Helsingin sopimukseen on kirjattu myös, että yhdessä Pohjoismaassa suoritetun koulutuksen antama pätevyys tulee olla sama jokaisessa Pohjoismaassa (artikla 10). Norjassa sairaanhoitajaksi opiskelleelle Terjelle tämä tarkoittaa sitä, että hän voi suomen- tai ruotsin kielikokeen suoritettuaan saada ammatinharjoittamisoikeuden Suomessa. Samoin suomalainen Sari voi lähteä töihin Norjaan, kunhan hän hakee ammatinharjoittamisoikeutta ja osoittaa ruotsin, norjan tai tanskan kielen taitonsa.
Arkipäivän esimerkeistä huomaamme, että Helsingin sopimus mahdollistaa Pohjoismaiden kansalaisille monia asioita, joita pidämme itsestäänselvyyksinä. Ne eivät kuitenkaan ole sitä, vaan pitkällisen yhteistyön tulosta. Yhteistyön tavoite on alusta asti ollut edistää sitä kulttuurista sekä oikeus- ja yhteiskuntakäsitysten yhteisyyttä, joka Pohjoismaiden välillä vallitsee.
Paljon on kuitenkin vielä toteutumatta. Esimerkiksi pohjoismaisten oppilaitosten kehityssuunnitelmia ei ole yhtenäistetty millään alalla eikä tutkimusmäärärahoja ja muita voimavaroja Pohjoismaiden kesken ole yhdenmukaistettu (artiklat 11 ja 12). Toisessa maassa annetut lääkinnälliset, teknilliset ja muut sen tapaiset todistukset eivät kelpaa toisessa Pohjoismaassa, eikä tullitoimintaa kaikkien maiden välillä ei ole yksinkertaistettu liikkuvuuden helpottamiseksi (artiklat 17 ja 23). Olemassa olevat rajaesteet kertovat, ettei Pohjola ole niin yhtenäinen ja integroitunut kuin mihin Helsingin sopimus 60 vuotta sitten tähtäsi.
Pohjoismaisen yhteistyön nykyinen, pääministerien vuonna 2019 julistama visio on, että Pohjoismaista tulee maailman kestävin ja integroitunein alue vuoteen 2030 mennessä. Jos tavoitteeseen halutaan päästä, tulisi Helsingin sopimuksen täytäntöönpanosta tehdä tilannekatsaus ja yhteinen jatkosuunnitelma.
Helsingin sopimus: www.norden.org/fi/publication/helsingin-sopimus
Pohjoismaisen yhteistyön visio 2030: www.norden.org/fi/julkilausuma/visio-2030
Info Pohjola
Info Pohjola on Pohjoismaiden ministerineuvoston neuvontapalvelu kaikille, jotka muuttavat, opiskelevat, työskentelevät tai suunnittelevat yrityksen perustamista Pohjoismaissa. Lisäksi Info Pohjola tiedottaa pohjoismaisista tukimahdollisuuksista sekä yleisesti pohjoismaisesta yhteistyöstä.
www.norden.org/infopohjola
Helsingforsavtalet: 60 år av självklarheter, men också ouppfyllda löften
Förra året firade Nordiska ministerrådet sitt femtioårsjubileum som ett samarbetsforum mellan de nordiska regeringarna. I år är det Nordiska rådet som firar sina sjuttio år och Helsingforsavtalet sextio år. Helsingforsavtalet definierar både rådets och ministerrådets verksamhet. Avtalet är inte bara relevant på nationell nivå, utan det syns även idag i de nordiska medborgarnas vardag i form av möjligheter, som vi kan ta för givna. Det finns dock ännu gott om arbete kvar, eftersom alla mål som nämns i avtalet ännu inte har uppnåtts.
HELI MÄKIPÄÄ PROJEKTLEDARE, INFO NORDEN (ÖVERSÄTTNING: MARIKA LINDSTRÖM)
När Helsingforsavtalet undertecknades den 23 mars 1962 i Helsingfors mellan alla de nordiska länderna hade nordiskt samarbete pågått sedan länge. De nordiska ländernas gemensamma historia, liksom demokratiska traditioner och värderingar, såsom jämlikhet och demokrati, hade skapat en naturlig grund för samarbete. Redan 1954 hade de nordiska länderna kommit överens om passfrihet och en gemensam arbetsmarknad. I Helsingfors ville man skapa en rättslig grund för samarbetet.
Helsingforsavtalet är relevant idag av många anledningar. Det lade grunden för dagens samarbete och fortsätter att vägleda det. Avtalet inbegriper ett omfattande samarbete, med specifika områden som juridiskt, kulturellt, socialt, ekonomiskt, internationellt, transport- och miljösamarbete. Inom dessa områden listas ett antal artiklar som ger nordiska medborgare rättigheter i hela Norden. Men hur syns de i medborgarnas vardag? Det enklaste sättet att närma sig detta är med hjälp av exempel från det vanliga livet.
Iom det rättsliga samarbetet noteras att nordiska medborgare ska behandlas på lika villkor som landets egna medborgare (artikel 2). Dessutom föreskriver det sociala samarbetet att en nordisk medborgare vid vistelse i ett annat land ska åtnjuta samma sociala förmåner som landets egna medborgare (artikel 15). För finländaren Pekka innebar det att när han flyttade till Sverige för kärlekens skull, fick han utkomststöd för sina nödvändiga utgifter när han ännu inte hittat ett jobb i sitt nya hemland. Denna ekonomiska trygghet underlättade beslutet att flytta.
Under bildningssamarbetet noteras att läroanstalterna ska främja möjligheten för studenter från andra nordiska länder att avlägga examen där (artikel 9). För Annika, som ska skriva studenten på våren, innebär det att hon under vårens gemensamma ansökan kan söka inte bara till finska universitet utan även till andra nordiska högskolor inom samma ansökningskvot, det vill säga med lika villkor som landets egna medborgare. Detta mångdubblar hennes chanser att få en studieplats på första försöket.
I Helsingforsavtalet noteras också att de kvalifikationer som fåtts i något av de nordiska länderna ska godtas i alla nordiska länder (artikel 10). För Terje, som studerat till sjuksköterska i Norge, innebär det att hen kan få rätt att praktisera i Finland efter att ha avlagt språkprov i finska eller svenska. Likaså kan finska Sari gå och arbeta i Norge så länge hon ansöker om rätten att utöva sitt yrke och bevisar sina kunskaper i svenska, norska eller danska.
Av dessa vardagliga exempel ser vi att Helsingforsavtalet gör det möjligt för nordiska medborgare att göra många saker som vi tar för givna. Men de är inte det, utan resultatet av ett långt samarbete. Målet med samarbetet har från början varit att främja den kulturella, juridiska och sociala gemenskap som finns mellan de nordiska länderna.
Mycket återstår dock att göra. Exempelvis har de nordiska läroanstalternas utvecklingsplaner inte samordnats inom något område och forskningsfinansiering och andra resurser har inte förenhetligats mellan de nordiska länderna (artiklarna 11 och 12). Medicinska, tekniska och andra liknande intyg som utfärdats i ett land är inte giltiga i de andra nordiska länderna och tullförfarandena mellan länderna har inte förenklats för att underlätta rörligheten (artiklarna 17 och 23). Befintliga gränshinder visar att Norden inte är lika enat och integrerat som Helsingforsavtalet för 60 år sedan hade som målsättning.
Den nuvarande visionen för nordiskt samarbete, som statsministrarna tillkännagav 2019, är att Norden ska bli den mest hållbara och integrerade regionen i världen till 2030. Om detta mål ska nås bör en översyn av genomförandet av Helsingforsavtalet och en gemensam uppföljningsplan göras.