Pointti 2/2015 by Pointti

pointti.

2 / 2015 Porin ylioppilaslehti

SUKUPUOLI + VULVA / TIISU / JÄÄMEREN RANNALLA / TRANSNISTRIA

_OPISKELIJAN ASIALLA

Kuva Esa Keskinen

Porin ylioppilaslehti Pointti on verkko- ja printtimedia, jonka toimialuetta on Pori ja muu Satakunta. Lehti ilmestyy painettuna ilmaisjakelunumerona 2â&#x20AC;&#x201C;4 kertaa vuodessa. Porin ylioppilaslehti on journalistisesti riippumaton julkaisu, joka tarkastelee maailmaa opiskelijoiden ja nuorten silmin.

Sisällys 4 Pääkirjoitus 5 Uutisia 6 Tiedotteita ja mainontaa 7 Apua, minulla on tussu! 12 Maa, jota ei ole olemassa 18 Jätkät vaan soittaa rokkia 26 Maailman laidalla 29 Puheenjohtaja Jokiranta 30 Kultur

Toimitus: Pointer ry / Pointti (faniposti) PL 181 28100 PORI Päätoimittaja: Esa Keskinen Tekijät: Linnea Kotiniemi, Kristian Vorkinn, Aleksi Olander, Jukka Jokiranta, Tytti Wallenius, Vilho Pirttijärvi & Aleksi Malinen Taitto: Esa Keskinen Kansi: Linnea Kotiniemi ISSN 1799-6627 / Painopaikka: Oriveden Kirjapaino Julkaisija: Pointer ry ”Mutta sitten kaikki muuttui.”

_PÄÄKIRJOITUS Kuva Aleksi Malinen

VIIMEINEN SANA

apasin opiskelijakaverini Helsingin keskustassa kesäkuun alussa. Satoi vettä, kuinkas muutenkaan, mutta istuimme silti terassilla katteen suojassa tarjoustuoppia siemaillen.

vuteta ehkä ikinä. On silti naurettavaa, jos sama vanha nurkkakuntainen ruletti yrittää edelleen pyöriä taustalla. Korulauseet yhteistyöstä ovat alku, mutta tässä vuosia niitä hokiessa on ollut pakko huomata, että eivät ne sitten juuri muuta olekaan.

Kaverini (kylteri) ja minä (humanisti) olemme teoriassa jo opiskelutaipaleemme lopulla, joten kaverini alkoi muistella menneitä. Aloittaessaan vuonna 2010 yhteinen oluthetkemme olisi ollut tuomittava syrjähyppy. Opiskelijaryhmät olivat tarkasti omia kuppikuntiaan. Jopa kyltereiden keskuudessa oli olemassa omia klikkejään. Ravintola Sofiassa oli tavallaan Turku-pöytä, jossa istuivat turkulaistaustaiseksi katsottavat kauppatieteiden opiskelijat, eikä muilla oikein ollut siihen asiaa. Turku-pöytä. Ihan oikeasti. Yritä siinä asenneympäristössä sitten löytää jotain helkkarin synergiaa. Kaverini pääajatus oli, että niistä ajoista on tultu pitkälle. Hiekkalaatikolta on otettu askelia kohti yliopistoa. “Se homma on nykyään fiksumpaa. Jengi pystyy keskustelemaan ja käymään samoissa bileissä, eikös? Ehkä mekin teimme jotain asian eteen, mutta paljolti on kiittäminen myöhempiä opiskelijapolvia.”

Aikana, jolloin julkinen keskustelu lietsoo sairasta epäluuloa sekä vimmaista halua olla ymmärtämättä toista ihmistä, yritetään edes me korkeakouluissa löytää keino puhaltaa yhteen hiileen. Se vaatii jatkuvaa ponnistelua, mutta on elinehto Porille opiskelijakaupunkina, kun koko koulutusta murjotaan. Ei ole varaa hukata opiskelijayhteisön voimavaroja olemalla yksinkertaisia vatipäitä. Opiskelijamassan välien lähentymistä on vauhdittanut ja vauhdittaa ylioppilaspohjaisen sisäänoton vähentyminen. Aina ei silti tarvitse olla kaikkien kanssa hyvää pataa, eikä kaiken toiminnan tarvitse olla rajat ylittävää. Ne, jotka vastustavat yhteisiä toimintoja periaatteesta tai silkasta laiskuudesta, voivat ottaa päänsä perseestä. Kokeilkaa joskus, niin pieni maailmanne saattaa avartua. Vuorovaikutus ei tuhoa automaattisesti viitekehyksenne identiteettiä. Tämä pätee muuten yleisemmälläkin tasolla elämässä.

Liekö ollut oluen nostattamaa tunteellisuutta, mutta minut valtasi lämmin tulvahdus. Kaveri puhui totta. Yhteisiä tapahtumia ei välttämättä voinut kuvitella vielä vuonna 2011. Uusista vuosiluokista sietää siis olla ylpeä. Opiskelijaelämä on kehittynyt ja nykyisin voi puhua jo oikeasta yhteistyöstä opiskelijajärjestöjen kesken. Eri tieteenalojen opiskelijat ovat tajunneet olevansa lopulta ihmisiä kaikki tyynni. Vai onko sittenkään niin? Yhteiset orientaatiotapahtumat ontuvat. Tieto opiskelijaryhmien välillä ei kulje ongelmitta vieläkään. Voi olla vielä paljon tekemistä, eikä täydellisyyttä saa-

Pidemmällä aikavälillä olemme ottaneet opiskelijayhteisönä askeleita kohti parempaa, joten jatketaan samalla tiellä. Tämä on ehkä tapahtunut yliopistokeskuksen mikrokosmoksessa, mutta antaa silti toivoa. Uudet opiskelijat, soihtu on nyt teillä. Vanhan ja urautuneen on aika väistyä. Teillä on mahdollisuus tehdä sitseistä, approista, Saikusta, tästä lehdestä, yliopistokeskuksesta, SAMKista, opiskelusta ja koko Porista teidän näköisenne. Tehkää siitä paras. Siis vielä kiitos kaikesta, ja terve näkemiin. - Esa Keskinen -

_UUTISET

Edustajistovaalit lähestyvät

Kauppatieteisiin lisää paikkoja

Tampereen, Turun ja Tampereen teknillisen yliopiston edustajistovaalit järjestetään marraskuussa. Yliopistokeskuksesta on mukana viisi ehdokasta.

Turun yliopisto on päättänyt lisätä kauppatieteiden aloituspaikkoja Porin yksikössä.

Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaalien äänestys alkaa 3.11. kello 10 ja päättyy 4.11. kello 16. Ennakkoäänestys alkaa 26.10. kello 10 ja päättyy 29.10. kello 16. Äänestäminen tapahtuu sähköisesti. Tampereen yliopiston äänestys järjestetään 3.11. ja 4.11. Ennakkoon voi äänestää 26.–30.10. kello 9–20. Äänestys tapahtuu verkossa osoitteessa www.tamy.fi. TTY:n äänestyskone aukeaa 3.11. kello 00.00 ja sulkeutuu 4.11. kello 17.00. Ennakkoäänestys on 27.10.–29.10. Äänestysosoite on https://vaalit.tut.fi/ttyy. Äänestyspisteitä on emoyliopistojen pääkampuksilla. Porin yliopistokeskuksesta emoylioppilaskuntiensa vaaleissa ovat ehdolla Tytti Wallenius (TY), Jani Mäntysaari (TY), Aleksi Olander (TY), Ville Terenius (TY) ja Hannu Hillberg (TaY)*. Edustajistovaaleissa valitaan ylioppilaskunnan ylintä päätäntävaltaa käyttävä edustajisto. Edustajistokausi kestää kaksi vuotta. Edustajistot päättävät muun muassa jäsenmaksun suuruudesta, talouden ja edunvalvonnan suuntaviivoista sekä siitä ketkä istuvat ylioppilaskunnan hallituksessa. *Tiedossa olevat ehdokkaat lehden mennessä painoon.

Porin kaupunki ja Turun yliopisto neuvottelivat alkusyksystä uuden sopimuksen, joka takaa sen, että Turun yliopiston kauppakorkeakoulun Porin yksikköön voidaan ottaa nykyistä enemmän opiskelijoita. Jatkossa yhteisvalinnassa otetaan sisään ylioppilaiksi kirjoittaneita opiskelijoita nykyisen 40 opiskelijan sijasta 60. Uudessa järjestelyssä tradenomien erillisvalinta loppuu nykymuodossaan ja maisteriohjelmia viilataan. Porin kaupunki tukee kasvavaa peruskoulutusta 200 000 eurolla vuosittain.

Palveluliikelaitos hurvitteli Porin palveluliikelaitoksen matkoista, tarjoiluista ja edustuskuluista tehty ylimääräinen tilintarkastus osoittaa, että rahaa on törsäilty holtittomasti. Kuluihin on kuitattu muun muassa VIP-tarjoilua, porekylpyjä, timanttikuorintaa, 10 000 euron Tallinnan matka ja kalliita kuoritakkeja. Väärinkäytökset ovat olleet myös systemaattisia ja suunniteltuja. Edustus- ja matkustuskuluihin liittyvät epäselvyydet johtavat rikosilmoitukseen. Palveluliikelaitoksen johtaja Kaj Kainulainen on jo eronnut tehtävästään ja siirtyy eläkkeelle 1.11. alkaen.

_KOMMENTIT

Lisää porilaisia Pori ansaitsee korkeakoulunsa ja Porin korkeakoulut ansaitsevat porilaisensa. Älkää abit lähtekö merta edemmäs kalaan. Teillä on Satakunnassa tarjolla huippuja opinahjoja, toivoo turkulaistaustaisopiskelijasaturaatiopisteen huipun saavuttanut yliopistokeskuksen aula. Pointti seuraa tilannetta.

Huhtasaari kieltää evoluution Eduskuntavaalien satakuntalainen ääniharava Laura Huhtasaari (ps.) ei usko ihmisen kehittyneen evoluution tuloksena. Tiede ja jopa peruskoulu saarnaavat toisin, mutta Huhtasaari onkin ammatiltaan erityisopettaja. Kaikesta huolimatta, Pointin toimituksen puoliapinat kutsuvat Lauran kylään keskustelemaan mahdollisuudesta, että evoluutioteoria olisikin totta.

_SOME 1. Vainkuhajutut. Löytyy Facebookista ja Instagramista, kuha tykkää tai seuraa. 2. Haikut ja juominen. Tässä Facebook-yhteisössä ihmiset julkaisevat lohdullisia ja kauniita haikuja dokaamisesta. 3. Klikinsäästäjä. Vuoden mediateko. Klikkiotsikot hiiteen.

24.11. Vuosikokous Tule asettumaan ehdolle ja valitsemaan uusi hallitus! 3.12. Joulujuhla Perinteikäs joulujuhla päättää syyslukukauden.

Opiskelijatalo Saikku avoinna ma–to 13.15–18.15 ja pe 12.15–17.15. Tule tekemään esimerkiksi ryhmätöitä, pelaamaan lautapelejä tai vaan hengailemaan!

Syksyn kylterimenoa: Viikko 41: NESU-Sitsit 14.10. (kaikille) Viikko 42: Leffailta Viikko 44: Baltian ekskursio 28.10. – 3.11. Viikko 46: PorKy Gala 11.11. (kaikki tervetulleita jatkoille) Viikko 47: Hallituksenvaihtobileet 18.11. (kaikki tervetulleita jatkoille) Viikko 48: Sushi-koulu Viikko 49: Pikkujoulusitsit 2.12. (kaikille)

KIINNOSTAAKO LEHTITYÖ? (MAINOS)

Tunnusta väriä! Upeat UCPorihupparit nyt myynnissä. Hyvälaatuinen collegehuppari fleecevuorella

40€

Miesten ja naisten koot: S–XL elupisteessä Pointerin opiskelijapalv mupuuvillaisia myynnissä myös mm. luo rjoja ja kirjanmerkkejä. kangaskasseja, muistiki t pori.fi/kannatustuottee Katso kaikki tuotteet: uc

POINTTI TARJOAA JUURI SINULLE MAHDOLLISUUDEN ITSENSÄ TOTEUTTAMISEEN. KIRJOITTAJAT, KUVAAJAT, TAITTAJAT YNNÄ MUUT OVAT TERVETULLEITA TEKIJÄRINKIIN! OTA YHTEYTTÄ POINTTI.LEHTI@GMAIL.COM. ”POINTTI MUUTTI ELÄMÄNI. ENNEN POINTTIA OLIN VAIN TAVALLINEN KUOLEVAINEN. NYT JUON KUOHUVAA KAUPUNGIN PÄÄTTÄJIEN KANSSA JA JUHLIN RÄPPÄREIDEN JA MALLIEN SEURASSA. MINUA IHAILLAAN.” –EKI HOLGERSSON, POINTIN TOIMITTAJA.

_ILMIÖ

APUA, MINULLA ON TUSSU!

Teksti ja kuvat: Linnea Kotiniemi

Vagina. Reva. Pillu. Toosa. Pimppi. Rakkaalle rasialle on monta nimeä. Kyseinen elin löytyy monelta, mutta miksi sitä myös hävetään? Häpeää ja ahtaita sosiaalisia rakenteita vastaan voi taistella esimerkiksi vaginaprintein koristelluilla kangaskasseilla.

udotin käyttämättömän tamponin harmaalle asfaltille kahvilan edessä. Siinä se oli kaikkien nähtävillä, valkoinen vanusta tehty puikko. Se oli siinä kuitenkin vain puolen sekunnin ajan, kunnes syöksyin hädissäni ja häpeissäni noukkimaan sen ja tungin laukkuuni. Pälyilin ympärilleni: ”Ei kai kukaan nähnyt?”. Jälkeenpäin mietin, mikä tilanteessa oli niin kamalaa. Pelkäsinkö, että joku tamponin nähtyään tajuaa, että olen nainen, minulla on vagina ja silloin tällöin vuodan verta biologisista syistä? Yksi kaikkein luonnollisimmista ja itsestään selvistä asioista sai minut jälleen kerran häpeämään.

ussukassi, eli vaginapainatuksella varustettu kangaskassi, on tullut kyseenalaistamaan tätä häpeää, jota kokee minun lisäkseni eittämättä moni muukin nainen. Sen lisäksi, että kassi on upea, se toimii kannanottona ja tuo esiin sosiaalisesti rakennetun naiseuden ja siihen liittyvät reaktiot. Tussukassien tekijä on turkulainen kuvataideopettaja Erika Perttuli-Borobio. ”Jokainen meistä tuottaa haluamaansa sosiaalista sukupuolta omalla toiminnallaan ja reaktioillaan”, Perttuli-Borobio sanoo.

”Sulla toi on hieno, mutta mä en kyllä uskaltais.” Tällaiset kommentit kertovat nimenomaan yhteiskunnan rakentamasta sukupuolesta ja käsityksistä siihen liittyen. ”Aika usein mietin, että sanavalinta uskaltaa kertoo tässä yhteydessä kaiken siitä, millainen vallankäytön ja hallinnan väline sukupuoli yhteiskunnassamme on. Eikö olisi aika kysyä, mitä uskaltamista siinä tussussa oikein on?”, Perttuli-Borobio kysyy. Miksi pitäisi pelätä sukupuolielintä, joka löytyy todella suurelta osalta maailman väestöä?

Naiseuteen sisällytettävät luonnolliset asiat ovat heikkouksia, joita hävetään ja piilotellaan. Toisaalla naiseuteen liitetään asioita, jotka eivät kerro totuutta eivätkä liity biologiseen sukupuoleen mitenkään. Yhteiskunta on rakentanut naiseuden ja koonnut sen ympärille sosiaalisia rakenteita ja vaatimuksia, jotka eivät kuitenkaan toteudu kaikkien kohdalla. Häpeämällä omaa sukupuoltaan ihminen vahvistaa muiden kauhistelevia tai ihmetteleviä asenteita sitä kohtaan. Tällaisista asenteista viestivät muun muassa Perttuli-Borobion saamat kommentit kassiin liittyen. Suhtautuminen voi olla halveksuvaa: ”Onpas tytöllä häpyä tuollaista kassia kannella.” tai ihastelevaa:

Miehet eivät voi käyttää sanaa ihana, eikä nainen voi olla pätevä diplomi-insinööri. Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen yliopistolehtorin Hanna Ylöstalon mukaan koko naiseus, kuten miehisyyskin, on rakennettua. Koko yhteiskunta on rakentunut yhteiskunnallisesti määriteltyjen sukupuoliroolien varaan ja ne ohjaavat perhe-elämää, kasvatusta, työelämää, oikeastaan kaikkea. Jo pienet vauvat määritellään sukupuolen mukaan suloisiksi ja aurinkoisiksi tytöiksi tai jänteviksi ja johtajaainesta oleviksi pojiksi.

Naisen sukupuolielimiin ja kuukautisiin liittyy useita tabuja ja uskomuksia eri kulttuureissa. Suomalaisessa kansanuskossa vaginalla on uskottu olevan taikavoimia. Sitä paljasteltiin eri kohteille siunaten tai kiroten. ”Sitä kutsutaan harakoinniksi: vaginaa näytettiin esimerkiksi karjalle suojelusmielessä”, Ylöstalo kertoo. Lisäksi Ylöstalon mukaan naisen kyky synnyttää on koettu yliluonnolliseksi. Vaikka tämä ei olekaan Suomessa nykyaikaa, naisen seksuaalisuus on edelleen tietyllä tapaa tabu tai pelottava asia. ”Naisen näkeminen seksuaalisuuden kohteena on normaalia arkipäivää esimerkiksi vaatemainoksissa, mutta nainen aktiivisena, seksuaalisena toimijana ei ole yhtä tavallista”, Ylöstalo lisää. Sukupuolidikotomia on vanhoillinen ajattelumalli, joka määrittelee sukupuoliroolit selkeästi omiin lokeroihinsa: Nainen ei osaa ajaa autoa, miehen pitää tuoda kukkia. Miehet eivät voi käyttää sanaa ihana, nainen ei voi olla pätevä diplomi-insinööri. Ylöstalon mukaan sukupuolidikotomiassa nainen määritellään miehen kautta ja mies naisen kautta. Ne ovat toistensa dikotomiset parit eli vastakohdat. Sen takia ne myös sulkevat pois toistensa ominaisuuksia.

”Biologinen sukupuoli ei määritä lempiväriämme tai ajotaitojamme, vaan sen tekee sosiaalisesti rakennettu sukupuoli”, Perttuli-Borobio selventää. Omilla asenteillamme voimme vahvistaa tai horjuttaa sukupuolidikotomian asettamia rooleja. Yleensä roolien vahvistaminen tapahtuu huomaamatta ja alitajuisesti opittujen mallien mukaan. Sukupuolidikotomia on mustavalkoinen eikä anna sijaa niille, jotka eivät sovi yhteiskunnan rakentamiin naisen ja miehen muotteihin. Tällainen kahtiajakoisuus ja ennakko-oletus sukupuolia kohtaan tunkeutui esiin myös Perttuli-Borobion omassa lähipiirissä ja se alkoi ärsyttää. Niinpä hän päätti visualisoida tussun ja sen kautta ottaa kantaa naiseuden rakennettuun ja keinotekoiseen luonteeseen. ”Jokainen katukuvassa näkyvä tussukassi on osa yhteiskunnallista vuoropuhelua ja ottaa kantaa sukupuolen määritelmän rajoittavuuteen”, Perttuli-Borobio selittää. Tussukassi osoittautui merkitykselliseksi monelle muullekin ja siitä tuli kysytty keskustelunavauksena toimiva tuote.

Entä sitten penikset? Missä ovat kassitkassit? Miehisyyskin on sosiaalinen rakennelma ja pakottaa ihmisiä lokeroon. ”Penis näyttäytyy nyt jo yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti normatiivisena ihmisenä olemisen elimenä. Itseäni kiinnostaa se, miten nimenomaan tussu herättää niin paljon voimakkaita tunnereaktioita ja ajatuksia”, Perttuli-Borobio perustelee. Fallokset tai visualisoidut penikset ovat normaalimpi näky, tussu hätkähdyttää enemmän.

Entä sitten penikset? Perttuli-Borobio tekee kaikki kasseja koristavat tussut käsin. Jokainen tussukassi on uniikki ja ne saavat kaikki myös yksilöllisen, tekijälleen merkityksellisen nimen. Kuvissa esiintyvän kassin nimi on Mutter Courage. Perttuli-Borobio ei selittänyt nimeä tarkemmin, mutta saattaa olla, että kassi on nimetty Bertolt Brechtin sodanvastaisen näytelmän Äiti Peloton ja hänen lapsensa (saks. Mutter Courage und ihre Kinder) mukaan. Nimensä mukaisesti tussukassi on

peloton eikä se häpeä omaa itseään. Jokaisen ihmisen pitäisi olla peloton oman sukupuolensa suhteen. Häpeä omasta sukupuolesta ei ole muuta kuin sosiaalisen rakennelman aiheuttama tunne, jota voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi esimerkiksi valtasuhteissa. Ylöstalon mukaan taideprojektit, joihin liittyy pillu, kuten PerttuliBorobion tussukasseihin, ovat usein jonkinlainen sukupuolen haltuunotto positiivisessa mielessä: ei haluta, että yhteiskunta määrittelee sukupuolen ja sen ominaisuudet. Seuraavan kerran, kun vahingossa tiputan tamponin maahan, aion kävellä arvokkaasti ja häpeilemättä noukkimaan sen. En aio myöskään hävetä, jos kainalokarvojen ajelu on unohtunut tai en muutoin täytä sosiaalisen naiseuden asettamia vaatimuksia. Olen ylpeä sukupuolestani ja sen sisältämästä naiseudesta, miehisyydestä ja kaikesta siltä väliltä. Kangaskassiani koristaa punaisen eri väreissä kylpevä hedelmä, pehmeä kukka, monikulmainen timantti. Se on kaunis, rohkea ja uniikki – niin kuin jokaisen ihmisen yksilöllinen sukupuoli.

Kuka: Erika Perttuli-Borobio Kuvataideopettaja Tussukassit: Tumblr: PUSHY! www.tussukassi. tumblr.com Insagram: Tussukassi

_MATKALLA

Maa, jota ei ole olemassa

Teksti: Aleksi Olander Kuvat: Kristian Vorkinn

Moldovassa on valtio, jota ei ole virallisesti olemassa ja kuitenkin on. Transnistria on Euroopan ikioma kummajainen. Juuri siksi Pointti l채hti viihtym채채n sinne.

Varoitus: Suomen ulkoministeriö kehottaa vä l t t ä m ä ä n matkustamista Tr a n sn i st ria n alueelle.

lin tietoinen Suomen ulkoministeriön varoituksesta, jossa kehotetaan välttämään Transnistriaa. Rakastan kuitenkin reunalla elämistä, joten päätin olla välittämättä ministeriön tiedotteista. Lähdin kolmen matkakumppanin kanssa ottamaan selvää, mitä Euroopan ehkä hämäräperäisimmässä, itsenäiseksi julistautuneessa valtiossa tapahtuu. Transnistria on Moldovan sisällä sijaitseva alue, joka on vuonna 1990 julistautunut itsenäiseksi. Paikalliset eivät vieläkään ole päässeet yli siitä, että Neuvostoliitto tosiaan on hajonnut. Leninin ja muiden neuvostojohtajien komeita muotokuvia, sekä sirppejä ja vasaroita näkyy kaikkialla katukuvassa. Majoituimme Nebraskasta lähtöisin olevan Timothyn, tai slaavilaisittain Timotin, puolilaittomaan hostelliin kahdeksi yöksi. Tim on Transnistrian ainoa ulkomaalainen asukas ja toimii oppaanamme. Hän päätyi Itä-Eurooppaan yli 10 vuotta sitten ja on ollut Transnistriassa esimerkiksi BBC:n, CBS:n ja Ylen oppaana. Pääosa miehen tuloista kertyy näistä mediakeikoista, hostelli on sivubisnes. Sukunimeään hän ei kuitenkaan halua lehteen painattaa. ”Synnyin maissipeltojen keskelle Keskilänteen ja sain 25 vuoden jälkeen tarpeekseni aseiden kanssa heiluvista kiihkouskovaisista punaniskoista. Olin kuullut tarinoita Itä-Euroopan upeista naisista ja lähes ilmaisesta oluesta, joten päätin lähteä tarkastamaan, voiko tämä poikamiehen taivas olla oikeasti olemassa.”, Tim kertoo.

Sittemmin hän on jumahtanut asumaan Transnistrian pääkaupunki Tiraspoliin. Myös meidän porukkamme meinasi jumahtaa Transnistriaan, tosin hieman eri syistä. Maassa saa oleilla ilman rekisteröitymistä 24 tuntia, mutta me kaksi suomalaista ja kaksi norjalaista ajattelimme rekisteröityä ja jäädä hieman pidemmäksi aikaa. Päivä kuitenkin hurahti nopeasti neuvostomeininkiä ihmetellessä ja jokirannan rannoilla makoillessa, ja poliisiasema olikin mennyt jo siltä päivältä kiinni. Asian piti olla kuitenkin ihan kunnossa, kun kävimme kuitenkin portilla ilmoittamassa. Painelimme huolettomina paikalliseen yökerhoon viettämään iltaa, ja palasimme aamulla asemalle. Eihän se tietenkään lopulta käynyt päinsä, että maassa ollaan laittomasti, vaan jouduimme kolmen tunnin kuulusteluihin. ”Mitä teette maassa? Missä majoitutte? Paljonko maksatte? Mistä löysitte yöpaikkanne?” Kymmenien venäjänkielisten dokumenttien allekirjottamisen ja leimaamisen jälkeen saimme viralliset varoitukset Transnistrian poliisilta ja käskyn poistua maasta iltaan mennessä. Ei mikään tyypillisin matkamuisto. Hämäräperäisellä alueella on myös luonnollisesti hämäräperäinen oma rahayksikkönsä, Transnistrian rupla. Sitä ei saa vaihdetuksi missään maan rajojen ulkopuolella, eikä Transnistriassa käy mikään muu rahayksikkö. Tämä tekeekin alueesta rahanpesijöiden ja epäilyttävää liiketoimintaa

harrastavien tahojen paratiisin, sillä sinne eivät kansainvälisten verokarhujen kynnet todellakaan yllä. Maan lähes kaiken suuremman mittakaavan liiketoiminnan omistaa Sheriff. Supermarketit, bensa-asemat, pankit ja jopa jalkapallojoukkue kantavat Sheriffin nimeä ja sen tähti-logoa. Kukaan ei kuitenkaan tiedä kuka tämän mystisen Sheriffin takana on, mutta rahojen epäillään menevän monimutkaisten omistussuhteiden kautta moskovalaisoligarkkien taskuun. Transnistria on geopoliittisesti mielenkiintoinen alue sijaitessaan Ukrainan ja Moldovan välissä. Monet tutkijat ovatkin sitä mieltä, että Transnistriassa tikittää aikapommi – Krim vol 2. Transnistrian itsenäisyyttä ei ole tunnustanut yksikään valtio, vaikka Venäjä tukee aluetta niin rahallisesti kuin poliittisestikin. Kyse on tyypillisestä jäätyneestä konfliktista.

Venäjämyönteinen Transnistria olisikin helppo liittää osaksi Venäjää, eikä kansanäänestyksen tulosta tarvitsisi edes manipuloida. Naapurissa Moldova taasen pyrkii Euroopan unionia kohti. Poliittisen epävakauden takia maahan matkustamista suositellaan välttämään, mutta eivät siellä panssarivaunut kadulla jyllää. Ihmiset elävät normaalia ja rauhallista elämää, ja kaduilla tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Tosin hieman absurdissa ympäristössä. KGB:n paikallinen alajaosto toimii kuitenkin edelleen aktiivisesti. Majoittajamme Tim on lähes varma, että hänen sähköpostiliikennettään seurataan. ”Ainoa verkkopalveluntarjoja on paikallinen yhtiö, joten mitään yksityisyyttä täällä ei ole. He pääsevät napinpainalluksella lukemaan kaikki viestini”. ”En jaksa enää edes murehtia asiasta, täytyy vain varoa, ettei ihan kaikkea tule viesteissä möläytetyksi”, hän kuvailee.

Kuulusteluiden lisĂ¤ksi vaadittiin pari iltaa paikallisessa yĂśkerhossa.

Tim on kahden tulen välissä, sillä Venäjä epäilee Timiä CIA-agentiksi ja samalla USA epäilee häntä KGB-agentiksi. Melkoinen soppa. Todellisuudessa Tim on vain päätynyt naimisiin paikallisen naisen kanssa lähtiessään alun perin lähinnä huumorimielessä Transnistriaan. Jenkkien oli kuitenkin tultava Transnistriaan asti selvittämään, mitä hämärätoimintaa Tim harjoittaa maan ainoana ulkomaalaisena. ”Eräänä iltana kaksi hyvin pukeutunutta miestä soitti ovikelloani, ja esittäytyivät CIA agenteiksi. Ihmisten on vaikea käsittää, miksi asun täällä ja etten ole kenenkään palkkaama soluttautuja”. Kuulusteluiden lisäksi vaadittiin pari iltaa paikallisessa yökerhossa.

”Varmuuden vuoksi vietimme muutaman kostean illan Tiraspolin yössä, CIA:n edustusluottokortilla luonnollisesti. Agentit ymmärsivät pian, että en ole uhka kansalliselle turvallisuudelle. Kaverit toivottivat onnea valitsemallani tiellä, ja palasivat jenkkeihin raportoimaan sen, mitä reissultaan muistivat”, Tim kertoo. Tähän tapaan eletään Transnistriassa, Euroopan kummajaisessa. Jos neuvostoaikainen rappioromantiikka kiinnostaa ja haluat lähteä Euroopan rajojen sisällä pakoon sinne, missä tuskin törmäät yhteenkään muuhun turistiin itsesi lisäksi, suuntaa nokka kohti Transnistriaa. Ei suositella mukavuudenhaluisille.

_HAASTATTELUSSA

Jätkät vaan Teksti: Esa Keskinen Kuvat: Aleksi Malinen

soittaa rokkia

Tiisu on lauma sällejä, jotka päätyivät soittamaan samassa bändissä. Ja nyt he vuorostaan ovat vastuussa suomirockin pelastamisesta, johtajanaan käkkäräpäinen taidelukiolainen.

ukholman Globen-hallin kaukaloa kuvataan ylhäältä päin. Antero Mertaranta kiittelee ja hekumoi sekavasti. Lähetys päättyy. Toukokuun 7. päivä vuonna 1995 painuu mailleen ja Suomen jääkiekkomaajoukkue on juuri voittanut ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Noihin aikoihin toukokuussa syntyy somerolaiselle naiselle lapsi. Hän saa nimekseen Henrik Illikainen. Poika viettää lapsuutensa Somerolla. Kasvaa ja varttuu. Pian pieni poika hauskuuttaa Isoisän ja isoäidin kutsuilla esiintymällä keltainen silinteri päässään ja klovnimeikit naamassaan. Kotivideo todistaa show’n olevan lähinnä holtitonta kaatuilua vailla sen erityisempää punaista lankaa. Noin 16-vuotiaana hän oivaltaa, että oman päänsä sisällä ajatelluista ideoista, näyistä ja sanoista voi tehdä merkityksellisiä asioita. Niistä voi tehdä taidetta.

Noihin aikoihin toukokuussa syntyy somerolaiselle naiselle lapsi. Hän saa nimekseen Henrik Illikainen.

aasta kohoaa virtsan, oksennuksen ja nurmen tunkkainen tuoksu. Ohi pyrkii bikineihin ja farkkushortseihin sonnustautuneita teinejä sekä nuoria hoikkia poikia ilman paitaa. Turun Ruissalossa kuhisee levoton massa helteen sekoittamia ihmisiä. Samanikäisiä parikymppisiä soittaa juuri Minirantalavalla, jonka edusta on ääriään myöten täynnä. Yhtye on nimeltään Tiisu. Emme pääse tarpeeksi lähelle. Yleisö laulaa ja hyppii mukana. Bändin laulaja Henrik Illikainen repii vaatteita päältään ja pomppii kuin transsissa. Osa bändistä seuraa Illikaisen esimerkkiä ja heittää paitansa pois. Illikaisen kalpeaa yläkroppaa peittävät enää henkselit, jotka eivät nekään tahdo pysyä paikallaan pitääkseen ylhäällä harmaita käärittyjä housuja. Hänen tavaramerkkimäinen kihara hiuspehkonsa liimautuu naamaan. Keikan jälkeen bändiläiset tulevat pyörimään VIP-alueen metalliaidan ulkopuolelle, kuin tavalliset kuolevaiset. Käymme tervehtimässä. Joku vanhempi mies nappaa Illikaisen haastatteluun. Mekin sovimme haastatteluhetken ja menemme kuvaajan kanssa odottamaan lavan taakse. Tippa-T pyörii backstagella ison seurueen kanssa. Lavalla alkaa seuraava keikka. Haen kahvia ja Coca-Colaa selvittääkseni pöhnäistä päätäni. Illikainen tulee jostain luoksemme. “Nyt vois tehdä sen haastattelun, eiks teillä sellainen ollut mielessä?”

Miehen hiestä märkä pehko muistuttaa lähietäisyydeltä jotain kummallista eläintä. Kasvoissa on kuitenkin jotain hyvin lempeää. Menemme siniseen konttiin, jonka tehtävänä on esittää takahuonetta. Kirkkaat valot särkevät hämärään kesäyöhön tottuneita silmiäni. Kuka se vanhempi mies oli? “Se oli Somerolehdestä.” Paikallislehti on tullut katsomaan kylän omaa poikaa. “Siellä mä kävin peruskoulun loppuun ja sitten lähdin Helsinkiin Sibelius-lukioon”, Illikainen kertoo. Tiisun muodostavat Illikainen, Petteri Pulkkinen, Riku Sonkkanen, Antti Vuorenmaa, Väinö Karjalainen ja Mikko Aaltio. Kaikki ovat käyneet Sibelius-lukion, musiikkilukioiden ykkösen. “Tutustuimme jätkien kanssa Sibiksessä. Sit vaan jotenkin päätettiin perustaa tää bändi. Ei me oltu oikeastaan edes kavereita, me vain soitettiin yhdessä”, Illikainen summaa. Kaljat ovat vähissä kylmäkaapissa. Moni ilmaisee huolensa asiasta. Pari ulkopuolista käy pummimassa olutta, mutta Illikainen ei tarjoa. Väinö Karjalainen livahtaa bäkkärikonttiin ja jääkaapille. Hän vaikuttaa etäiseltä. llikainen luettelee vaikutteitaan. “Brian Wilsonin Smile Sessions on sellainen suurteos, joka on jäänyt mieleen. Apulanta on myös kova.” Bändin pojat menevät ja tulevat. Multi-instrumentalisti Aaltio istuu yhdessä välissä sohvan reunalle ja kommentoi fiksusti. Väinö siemailee etäämmällä olutta ja juttelee rauhallisesti jonkun kanssa. Illikainen odottaa keskipisteenä seuraavaa kysymystä. Hän on yhtyeen kiistaton nokkamies. Illikainen sanoittaa ja säveltää kaiken materiaalin. Muu yhtye soittaa ja on mukana sovittamassa. “Jokainen tuo jotain palettiin. Ei olisi esimerkiksi etukäteen uskonut, että siitä materiaalista, jota tein työstettäväksi tulisi juuri tällaista.” Bändi kantaa myös hänen nimeään. Tiisu on Illikaisen taiteilijaja esiintyjäpersoona. “Vähän noloakin myöntää, mutta Tiisu on sellainen hellittelynimi, jota mun mutsini käytti kun olin pieni.” Voisi kuvitella, että äidin antama hellittelynimi veisi rockbändiltä uskottavuutta, mutta jostain syystä Tiisun tapauksessa se taitaa vain syventää yhtyeen karismaa. Ne ovat niin tavallisia, elämäniloisia jannuja, jotka soittavat hyvää musaa. Hieman samaan tapaan kuin Springsteen on niin rehti duunari, kun se kähisee öljytahraisissa Leviksissään. Paitsi, että tiisulaiset vaikuttavat vilpittömiltä. Nuoren rokkarin koppavuus loistaa poissaolollaan. Mikä saa Tiisun jalat pysymään maassa?

einäkuun viimeisenä viikonloppuna Harjavallassa on puolipilvinen keli. Kukaan yleisöstä ei tiedä mitä Karma-rockin esiintymislavalla tapahtuu seuraavaksi, sillä festari ei paljastanut esiintyjiään etukäteen tänä vuonna. Yllättäen Tiisu aloittaa soiton tietämättömän yleisön edessä. Väinöllä on jälleen tyylikäs lierihattu. Tällä kertaa Illikaisen performanssi vie siihen, että hän saa polvensa paikaltaan. Tapaturmasta huolimatta laulaja oli hyvällä

Ei me oltu o i k e a s t a a n edes kavereita, me vain soitettiin yhdessä.

päällä esiintymisen jälkeen. “Ihanaa tulla festareille, jossa kukaan ei tiedä keitä lavalle nousee”, Illikainen riemuitsee. Ihaninta. Ihanaa. Illikainen toistaa aika paljon tuollaisia hempeitä sanoja. Hän myös lässyttää ajoittain. Vähän kuin mies olisi aika pihalla, mutta herttaisella tavalla. Hänestä ei saa otetta, vaikka hän antaa suoriin kysymyksiin suoria ja vuolaita vastauksia. “Olen aina halunnut esiintyä, mutta uskaltauduin tekemään sitä julkisesti joskus 11–12-vuotiaana. Esiintymisessä adrenaliini on se juttu. Kun mä nousen lavalle vapautuu sitä samaa adrenaliinia, joka vapautui, kun kiusasi opettajaa koko luokan edessä. Samaa adrenaliinia, joka vapautui kaatuillessa kameran edessä sukujuhlissa. Ja kuitenkin noista tilanteista on niin pitkä tie lavoille.” Nuorten miesten adrenaliinipurkauksia on nähty rokissa jo maailmansivu. Silti Illikaisen esiintymisessä on jotain tuoretta. On selvitettävä, kuinka Tiisu onnistuu tekemään vanhoilla aineksilla uusia kattauksia.

lokuussa törmään Aaltioon tamperelaisessa baarissa. Levy on tulossa pihalle kuun lopussa. Baarissa on kuuma ja olutta tarjoillaan muovisista tuopeista. Välkkyvä valo värjää naamat hetkittäin violetillaan. Muutaman lauseenvaihdon aikana miesnutturapäistä Aaltiota ehtii tervehtiä jo neljä vaarallisen nuorta ja kieltämättä aika kivannäköistä mimmiä. Vasta toisen kohdalla tajuan, että nehän taitavat olla faneja. Mietin, että parikymppisillä nousukiidossa olevilla muusikoilla voi joskus lähteä juhliminen ja rellestäminen käsistä. Soitan Illikaiselle lisähaastattelun puitteissa. Hän on juuri bussissa matkalla Turkuun lämmittelemään God Is an Astronautia sekä pop-tulokas Simaa, jonka toinen jäsen on Illikaisen tuttu Sibelius-akatemiasta. “Vaikka keikkailen yksin, en ole siirtymässä soolouralle. Kyllä bändi on se juttu. Eikä vielä ole mielessä elektronista R’n’B-levyä Siman kanssa”, Illikainen kuittaa höristen. Kysyn myös suosiosta ja sen kasvusta. Rocktähteydestä. Illikainen ilmaisee nopeasti, etteivät he elä seksin ja päihteiden kyllästämää unelmaa. “Me ei olla mitään hirmuja bilettämään. Pikemminkin ollaan aika säälittäviä siinä hommassa. Ollaan sovittu, että ei juoda ennen keikkoja. Kun keikka loppuu joskus puolen yön jälkeen, kaikki ovat jo niin paljon meitä edellä, että me ei ehditä ottamaan niitä kiinni. Illat päättyy siihen, että me istutaan jossain raflassa syömässä kebabia. Jos on rahaa.” Bändärikysymys saa Illikaisen kuulostamaan huvittuneelta. Hänen kokemuksensa mukaan fanit tulevat ensisijaisesti kuuntelemaan ja katselemaan esiintymistä. “Ei meitä todellakaan piiritetä. Klubikeikoilla olutta kitanneita höpisijöitä riittää tietysti aina. Joskus joku tulee bäkkärille, eikä ehkä edes tajua meidän olleen lavalla.” Bändin ulkopuolinen aika menee opiskellessa. Illikainen ja Vuorenmaa opiskelevat Sibelius-akatemiassa, Aaltio suomalais-ugrilaisia kieliä ja Väinö fysiikkaa Helsingin yliopistossa, Pulkkinen eletroniikkaa ja sähkötekniikkaa Aalto-yliopistolla ja Sonkkanen Pop & Jazz Konservatoriossa.

Elämme aikaa, jolloin teinit fanittavat tubettajia Hollywood-tähtien asemesta. Tiisun näennäisen huolittelematon, mutta luontainen spontaanius voi olla juuri kitarabändin etu. Esimerkiksi Nyt-liite oli pulssilla ja vei Illikaisen, Aaltion, Vuorenmaan ja Sonkkasen yllätyskeikalle metroon videoklikkauksien toivossa. Musiikki & Media -tapahtuman cocktail-tilaisuuteen Tiisu teki ”hyökkäyksen” ja julkaisi esiintymisen Youtubessa. Ironian ja irvailun lisäksi bändin olemuksessa on jotain ajalle tyypillistä tee se itse -asennetta. Elämältä turpiin sain -video on kuin videotyöpajaversio OK GO -yhtyeen yhdellä otolla kuvatuista spektaakkeleista. Yhtyeen visuaalinen ilmaisu on pitkälti Illikaisen käsialaa, joka on mukana ohjaamassa ja käsikirjoittamassa musiikkivideoita. Ne noudattavat samaa hassuttelun ja konstailemattoman tekemisen linjaa, joka määrittää yhtyeen koko luomisprosessia. “Kaikki aiheet tulevat ympäriltä. Ne kanavoituvat meidän aivojemme läpi tarinoiksi ihan mistä vain. Me voidaan vaikka laulaa vakavissaan avioelämästä ja sen ongelmista, ilman mitään elämänkokemusta”, Illikainen hekumoi. Illikainen onkin lauluntekijänä sopivan ärsyttävä. Lyriikat ovat selkeää ja hersyvästi soivaa suomea. Välillä lauletaan kätkyeeseen uinahtamisesta ja pian sanaillaan jo jotain pikkutuhmaa. Perinnetietoisuus kuuluu Ismo Alangon ja Hassisen Koneen suuntaan nojailuna tai Tehosekoittimen kierrättämisenä. “Sanoittaminen oli mulle pitkään se väkinäisin osa biisien tekemistä. Säveltäminen on huolettomampaa. Vasta kun opin hyödyntämään omia ajatelmiani ja mietteitäni, lyriikat alkoivat pulputa vaivatta”, Illikainen kuvailee. Lisäksi Illikaisen jo ilmi tullut persoona on mieleenpainuva. Tuo olemus on muovautunut pitkälti Someron maisemissa. Alle kymmenentuhannen asukkaan varsinaissuomalaisesta kunnasta Illikaisella ei ole pahaa sanottavaa. “Vartuin rivitalon pihapiirissä. Se oli juuri sellainen maailman turvallisin ja rauhallisin paikka kasvaa.” Illikaisen perheeseen kuuluvat äiti ja isoveli. Äiti Eija Kourimo on pitkän linjan laulaja, joka on levyttänyt tanssimusiikkia, iskelmää ja hengellistä musiikkia sekä osallistunut kilpailijana tangomarkkinoille. “En mä todellakaan ajatellut ryhtyä laulajaksi. Oikeastaan vähän kapinoin sitä vastaan äidin laulajataustan takia”, Illikainen kertoo.

Me ei olla mitään hirmuja bilettämään. Pikemminkin ollaan aika säälittäviä siinä hommassa.

Perheestään ja kotiseudustaan hän puhuu hyvin rauhallisesti, eikä loiki lauseissa normaaliin tapaansa. Musikaalisuuden lisäksi suvulta perittyä on keikoilta ja videoilta tuttu, keltainen hymiösilinteri. “Sain sen aikoinaan isoveljeltä lahjaksi. Se käytti sitä kai jossain reiveissä. Päätin jo teininä, että tota pidän keikoilla.” Onnenhattu on vienyt Illikaista tasaista vauhtia kohti keikkalavoja ja myyntilistoja. Tiisu on kuitenkin ottanut vasta ensimmäiset askeleensa.

evynjulkkarit järjestetään Kuudennella linjalla. Levy debytoi listasijalla kaksi. Syksy etenee ja keikkoja riittää. Bändin pojatkin ovat nykyään sydänystäviä. Tässä on teille uusi tähti ja rockmessias, halusitte tai ette. Illikainen tosin ei ole asiasta oikein mitään mieltä. “Hauskaa, että meitä vertaillaan legendoihin, mutta me vaan ollaan sitä mitä me ollaan. Tällaisia hölmöjä. Eikä se rokki mihinkään ole kuollut. Sehän elää.” Tiisu seilaa ehkä eri maininkeja kuin kriitikkosuosikit Jukka Nousiainen tai Pimeys. Viimeksi mainitut voivat tehdä viiden tähden albumeja, mutta Tiisu saattaa olla suomirockille merkittävämpi. Se on tavoittanut laajemmat kansanrivit ja tehnyt sen nuorena. Tiedotusvälineet ovat enimmäkseen sympatiseeranneet kirkasotsaisia tiisulaisia. Erityisesti soittolistojen jumala YleX on syönyt yhtyeen kädestä. Hesarin Oskari Onninen tosin antaa arviossa kaksi tähteä ja lyttää debyyttialbumin. Levyn merkittävämpänä saavutuksena hän pitää sen roolia yhtyeen ja erityisesti Illikaisen uran ponnahduslautana. “Tuntuuhan se kaikki tosi hienolta. Joku ostaa meidän levyjä, meistä kirjoitetaan ja meidän musiikkia pohditaan”, Illikainen

sanoo. Ensi vuonna on odotettavissa Tiisun kakkosalbumi. “Uusi materiaali on ehkä hieman erilaista tai sitten ihan samanlaista. No ainakin lyriikat tuntuu vähän syvemmiltä verrattuna ekan levyn kappaleisiin, jotka on tehnyt joskus kaksi vuotta sitten”, Illikainen kertoo. Tiisu on tullut jäädäkseen. Siitä huolimatta parikymppisten tiisulaisten heilumista ja päätöntä energiaa seuratessa ei näe

Istuin kotona kalsareissa ja kirjoittelin vain. niinkään harkittua ja suunnitelmallista kipuamista suomirockin kaapin päälle, vaan ennemminkin toimittajien ylitulkintaa. “Se on vähän niin, että sitten kun sitä omaa tekelettään katselee etäältä, on pakko todeta, että enhän mä sitä tehdessä mitään ajatellut. Istuin kotona kalsareissa ja kirjoittelin vain”, Illikainen sanoo. Niin se menee. Jätkät vaan soittaa rokkia. Se rokki soi ensi vuonna isommalla lavalla Ruisrockissa, radioissa ja sinun päässäsi. Tekstissä on käytetty lähdemateriaalina yhtyeen haastattelua Ruisrockissa, Henrik Illikaisen puhelinhaastattelua, Tytti Walleniuksen Porin ylioppilaslehden verkkosivuilla julkaistua Karmarock-juttua ja internetiä.

aksikymmentä vuotta Suomen jääkiekkomaajoukkueen mailmanmestaruuden jälkeen ajan Porin Antinlinnan kohdalla punaisella aasialaisvalmisteisella autolla. Kevätaurinko melkein lämmittää. Kuulen Henri Illikaisen äänen autoradiosta. Voi voi tätä elämää, ikävää… Voi voi tätä elämää, hirveää… Ei helvetti. Päässä soi. Biisi on välitön korvamato. Pakko laittaa viimeisen kertosäkeen aikana lisää ääntä stereoihin. Kappale on Elämältä turpiin sain, esittäjänään Tiisu. Tiisussa soittaa kuusi parikymppistä jätkää. Laulaja Illikainen on koonnut sen lukiotutuistaan Petteri Pulkkisesta, Riku Sonkkasesta, Antti Vuorenmaasta, Väinö Karjalaisesta ja Mikko Aaltiosta. Ja kyllä, Väinö Karjalainen on juuri se Väinö, josta J. Karjalaisen kesähitti vuosimallia 1996 kertoo. Yhtye on valittu hehkutusten saattelemana YleX:n tulevaisuuden tusinaan vuonna 2014. Samana vuonna Sony Music Entertainment ottaa Tiisun talliinsa ja alkaa tapahtua. Keväällä julkaistu Elämältä turpiin sain raikaa kaikilla kanavilla The Voicesta Yle Suomeen. Myös seuraava sinkku Tänään sä musta hullaannut on kesän hittejä Ne molemmat ovat suoraviivaista ja tarttuvaa pop-musiikista lainaavaa rockia. Ne ovat uuden suomalaisen hittibändin nousun polttoainetta.

_HENKILÖ

MAAILMAN LAIDALLA Teksti ja kuvat: Tytti Wallenius Kuinka Neuvosto-Puolassa syntyneen naisen tie vei arkkitehdiksi Tanskaan ja lopulta sohvasurffaajaemännäksi Euroopan pohjoisimpaan kolkkaan? Jolanta Aalbækin tarinaan mahtuu paljon elettyä elämää, onnea ja vastoinkäymisiä, mutta myös rohkeita päätöksiä uudesta suunnasta.

ohjois-Norjassa, aivan Euroopan mantereen pohjoisimman kohdan Nordkappin vieressä, on pienen pieni Skarsvågin kylä. Kylän eriväriset puutalot on rakennettu vuonon rinteelle suojaisaan laaksoon. Kylän valkoiseksi maalattu kirkko viimeistelee postikorttimaiseman. Turismi on seudulle tärkeä elinkeino, sillä noin 200 000 matkailijaa vierailee vuosittain alueella. Skarsvågilaiset pitävät itseään kuitenkin maailman pohjoisimman kalastajakylän asukkaina. Kalastajien pääsaalis on turska, jota kalastetaan Nordkappista pohjoiseen sijaitsevilta vesiltä.

muualla maailmassa tapahtuu”, Jolanta selventää. Puolan rajat eivät muutenkaan olleet este maailman näkemiseen. Vaikka länteen pääsi vierailemaan vain kuvastojen ja elokuvien kautta, se ei nuoria puolalaisia rajoittanut. Jolanta matkusti nuorena muihin neuvostomaihin, kuten Itä-Saksaan ja Tšekkoslovakiaan. Hän eli nuoruutensa Puolassa ja näki neuvostovallan monet puolet. Neuvostoliiton hajoamisen hän näki kuitenkin lännestä käsin. Rakkaus vei nimittäin Jolantan pois synnyinmaastaan Tanskaan.

Skarsvågissa asuu alle sata ihmistä, joista yksi on 55-vuotias Jolanta Aalbæk. Puolalaissyntyisen, Tanskassa suuren osan elämästään viettäneen naisen tie pohjoiseen ei ole ollut helppo, mutta nyt hän elää tasapainoista elämää. Neuvosto-Puola saattaa herättää meissä ajatuksia kolkosta ja harmaasta maasta, jossa elämä on ankeaa ja mustavalkoista. Totuus on, että se oli kansalaisilleen mainettaan parempi paikka asua. Ihmiset katsoivat esimerkiksi länsimaalaisia elokuvia, eivätkä siis olleet tietämättömiä siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Länsimaisia hyödykkeitäkin sai tilattua postitse katalogista, enemmän tai vähemmän laillisesti. Vaikka varaa tuotteisiin ei olisi ollutkaan, niin ainakin kuvastojen selailu oli hauskaa hupia. Jolanta valitsi ystäviensä kanssa kuvastosta tuotteita, ja laski, kuinka paljon ne yhteensä tulisivat maksamaan. Summat eivät olleet ihan pieniä, joten länsimaalaisen muodin mukaiset lelut, vaatteet ja sisustustavarat jäivät vain haaveeksi. ”Emme kuitenkaan eläneet missään kuplassa. Se oli tärkeä leikki, kuvastojen selailu kertoi paljon siitä, mitä

Puolan karuus ja kurjuus jäi taakse, kun Jolanta rakastui tanskalaiseen mieheen. Mies vei Jolantan aivan uuteen maahan ja avioliittoon. ”Asuin yhtäkkiä suuressa talossa ja minulla oli käytössäni auto. Elämäni koki täydellisen muutoksen”, Jolanta muistelee. Seuraavat 25 vuotta Jolanta vietti Tanskassa. Elämä oli hänen mukaansa täydellistä. ”Minulla oli hyvä liitto. Saimme kolme lasta, matkustelimme paljon ja tulin hyvin toimeen myös appivanhempien kanssa. Itseasiassa anopista tuli paras ystäväni”, Jolanta kertoo ja hymyilee haikeasti. Perhe-elämä Kööpenhaminan lähettyvillä oli auvoisaa ja kaikki sujui hyvin. ”Loin menestyvää uraa arkkitehtinä ja elämäni oli kuin satukirjasta. Välillä minusta tuntui siltä, että jotain puuttuu, mutta en oikein tiennyt mitä. Olinhan kuitenkin saanut kaiken: uran, kodin ja perheen. Sitähän kaikki tavoittelevat.” Vuonna 1990 Jolantan appiukko sairastui vakavasti. Perhe matkusti yhdessä Nordkappiin.

Elämä oli hänen mukaansa täydellistä.

”Se oli appiukkoni harras toive. Se oli ensimmäinen kertani täällä. Silloin en olisi ikinä uskonut, että muuttaisin tänne.” Niin vain kävi. Tanska vaihtui Norjaksi, ja vieläpä pohjoisimmaksi kolkaksi koko maata. Siihen kului ensivierailusta kuitenkin melkein kaksikymmentä vuotta. ”Mutta sitten kaikki muuttui.” Jolanta istuu Skarsvågin talonsa olohuoneessa ja kutoo villapaitaa. Ulkona on kolea sää, vaikka eletään kesäkuun loppua. Tänä vuonna koko pohjolassa on ollut kylmä kesä, mutta Lapissa se on ollut erityisen kylmä. Jolanta hörppää välillä kahviaan ja unohtuu ajatuksiinsa. Välillä hän taas puhuu monta minuuttia putkeen ja puhe rönsyilee. Edessäni istuu nainen, joka on nähnyt paljon ja uskaltanut enemmän. Välillä Jolantan kasvoilla on häivähdys tuskaa ja kipua. Lisäksi hän näyttää väsyneeltä. Väsymyksen syy ei ole ulkona läpi yön helottava aurinko, vaan tauti, joka rajoittaa Jolantan elämää. ”Tätä on kestänyt jo pari vuotta. Luonani vierailevat ihmiset ja kutominen ovat minulle terapiaa, pysyn niiden avulla hereillä.” Jolantalla todettiin borrelioosi noin vuosi sitten. Sitä edelsi valtava määrä lääkärikäyntejä, kuntoutusjaksoja ja vääriä diagnooseja. Ja kipua. ”Olen antanut kuudessa vuodessa tälle yhteisölle paljon. Sairastuttuani tajusin ketkä todella olivat minun tukenani, kun sitä tarvitsin.” Ystävien ja perheen kehotuksesta Jolanta on aloittanut couchsurfing-emännöinnin. Nytkin talossa on minun ja ystäväni lisäksi kolmas sohvasurffaaja. Lisäksi talossa yöpyy yksi puolalainen nuori mies, johon olemme törmänneet sattumalta Nordkappin turistikohteessa, jossa kävimme ihailemassa yötöntä yötä.

Ventovieraan reppureissaajan kyytiin ottaminen ei ehkä kävisi jokaisen 55-vuotiaan naisihmisen mielessä. Mutta juuri sellainen Jolanta on: spontaani, avoin ja rohkea. Hän kertoo elämästään ilman jännitystä ja häpeää, hän vaikuttaa suorastaan onnelliselta saadessaan kertoa tarinaansa. Ihmisjoukon keskellä touhuavaa supernaista katsellessa ei ikinä uskoisi, että hän elää jatkuvien kipujen kanssa. Vuonna 2008 Jolantan elämä sai täysin uuden käänteen, kohti pohjoista. Voisi kai puhua syöksykierteestä. Pitkä työprojekti päättyi ja aviomies löysi nuoremman naisen. Lisäksi Jolantan paras ystävä, anoppi, oli kuollut vain puoli vuotta aiemmin. Ero ja töiden päättyminen lamauttivat Jolantan. Hänen oli päästävä pois, jonnekin missä oli ilmaa, tilaa ja vapautta. Vaikka ero teki kipeää ja suru anopin menettämisestä oli suuri, Jolanta ymmärsi vihdoin, mitä se jokin oli, mitä hänen elämästään oli puuttunut. ”Yhtäkkiä en enää halunnutkaan upeaa kotia ja mahtavaa uraa. Niillä ei ollut enää merkitystä.” Menestyksen ja maallisen mammonan sijaan ihmisistä on tullut Jolantan elämän keskipiste. ”Ei rahalla tai tavaroilla ole merkitystä. Sillä sen sijaan on, kenen kanssa vietät elämäsi. Kun tulin tänne, minulla oli vain sohva ja pari taulua mukanani.” Skarsvåg tarkoittaa suoraan suomennettuna leikkaavaa aaltoa. Oli helmikuu vuonna 2009. Lunta oli valtavasti ja Jolantan talon putket olivat jäässä. Ensimmäiset kolme viikkoa hän eli ilman juoksevaa vettä. ”Olin peloissani, kyllä sen voi myöntää. Jätin taakseni kaiken. Lisäksi olin tavattoman surullinen, sillä sydämeni oli särkynyt. Ajattelin kuitenkin, että kaikelle on merkityksensä.” Jolanta tosiaan jätti taakseen kaiken, myös kolme alaikäistä poikaa. Häneltä on kysytty lukuisia kertoja, kuinka äiti voi vain pakata tavaransa ja häipyä. Myös pojat ovat

Ei rahalla tai tavaroilla ole merkitystä.

saaneet vastailla kysymyksiin Euroopan pohjoisimpaan paikkaan muuttaneesta äidistä. ”Se on oikeastaan huvittavaa. Olemme todella läheisiä ja poikani ovat minulle äärettömän rakkaita. Lisäksi tiedän, että he ovat minusta tavattoman ylpeitä. Ehkä he olivat aluksi yksinäisiä ilman minua, mutta ei se muuttanut suhdettamme mitenkään”, Jolanta vakuuttaa. Vuonna 2009 Jolanta aloitti työt paikallisessa sairaalassa vanhusten parissa. Hänen anoppinsa oli tehnyt samaa työkseen ja Jolanta oli toiminut vapaaehtoisena. Lisäksi Jolanta alkoi pyörittää läheisessä, hieman suuremmassa kylässä, Hånningsvanissa nettikahvilaa. Hän oli muutenkin aktiivinen kyläläinen, niin kauan kunnes kipu alkoi vaikuttaa hänen arkeensa. Pohjoinen on ollut hänelle kaikkea sitä mitä hän halusi. Erottuaan hän oli ahdistunut ja kaipasi ympärilleen tilaa, ilmaa jota hengittää. ”En ole koskaan pitänyt metsästä. Siellä on ahdasta ja päällä on katto. Halusin jonnekin, missä taivas on korkea ja maa ympärillä avaraa. Tämä on täydellinen paikka juuri minulle.” Tulevaisuudesta Jolanta ei vielä tiedä. ”Ehkä muutan seuraavaksi Euroopan eteläisimpään paikkaan. Sen tiedän, että jonnekin lähden täältä, mutta minne, se on vielä arvoitus. Mukaan otan nuo samat taulut kuin tullessani. Ja ehkä muutaman villapaidan.” Elämä pohjoisessa on poikinut myös uuden rakkauden.

”Kyllähän se kävi mielessä tänne lähtiessä, että josko sitä löytäisi vielä kumppanin vanhoille päiville. No, eihän se kuitenkaan täältä löytynyt”, Jolanta kertoo nauraen. Uusi rakas, James, asuu USA:ssa ja pari tapaa toisiaan vain harvakseltaan. Skype-yhteys otetaan kuitenkin päivittäin. Vaikka alku uudessa kodissa oli hankala ja sairaus oli ajaa Jolantan masennukseen, tilanne on nyt parempi. Oikea diagnoosi ja aika ovat parantaneet haavat. Nuoremman naisen matkaan lähtenyt ex-mies on jo eronnut. ”Totesin silloin eksälleni, että vaikka hän jätti minut, minä olin se, joka todella muutin elämäni.” Kun kysyn Jolantalta, mihin hän uskoo ja mistä hän sää voimansa, hän miettii hetken. Odotan, että hän sanoisi jotain ympärillä olevista ihmisistä tai kutomisesta, kenties jopa ikkunasta aukeavasta maisemasta. Huoneesta on tosiaan henkeäsalpaavan kaunis maisema vuonolle ja kylään, joka on sen rannalla. Jolanta pohtii hetken ja vastaa sitten harkiten: ”I’m not religious, but I believe.” En tiedä, tapaanko tätä vaikuttavaa naista enää koskaan. Lähtiessäni Jolanta halaa minua lujasti ja toivottaa kaikkea hyvää elämääni, ja uskon että hän tarkoittaa sanojaan koko sydämestään. Sillä sellainen hän on: sydämellinen, vilpitön ja lähellä, vaikka olisikin kaukana, maailman laidalla.

_KOLUMNI

Kuva Esa Keskinen

Jukka Jokiranta Kirjoittaja on Porin ylioppilasyhdistys Pointer ry:n hallituksen puheenjohtaja

MUUTOS, MUUTOS JA MUUTOS

uutoksen pysyvyys ja toimintaympäristön jatkuva myllerrys ovat jälleen todistaneet olevansa todellisuutta tänäkin vuonna. Pinnalla ovat olleet esimerkiksi niin tutkimus- ja innovaationeuvoston raportti johtopäätöksineen kuin monen kansanedustajaehdokkaan innokkaasti allekirjoittama, mutta myös nopeasti unohtama koulutuslupaus. Lisäksi keskustelu lukukausimaksuista on avattu. Resurssien leikkaukset ja alati tiukentuvat vaatimukset ovat toki arkipäivää lähes alalla kuin alalla, mutta tarvitseeko samalla lääkkeellä kokeilla parantaa kansakunnan kilpailukykyä edistävää koulutusta? Oppirahat voivat kasvaa liian suuriksi ja pahimmillaan kyse on itsensä jalkaan ampumisesta – tai tässä tapauksessa ehkä pikemminkin päähän. Suomalaisen korkeakoulutuksen tulevaisuudesta ollaan huolissaan ja syystäkin. Mitä sitten pitäisi tehdä? Toisaalta leikkaukset tuntuvat koulutuksen kannalta epäreiluilta ja tulevaisuutta tuhoavilta, mutta toisaalta jostain on pakko leikata, mikäli haluaa noudattaa talous- ja rahaliiton sääntöjä. Tässä tilanteessa juustohöylä tuntuu melko loogiselta työkalulta ja koulutuskin tulee sen tuntemaan nahoissaan. Aika näyttää, mihin tämä Suomea vie, mutta pahoin pelkään, että ainakaan ylöspäin suunta ei tällaisten ratkaisujen ansiosta tule olemaan. Ainahan sitä voi toivoa olevansa väärässä. Leikkurin heiluessa valtakunnan tasolla, tulee vääjäämättä eteen myös tilanne, jossa sen vaikutukset heijastuvat paikalliselle tasolle asti. Tällöin herää huoli paikallisen toiminnan jatkuvuuden ja laajuuden turvaamiseen liittyen, koska

käytettävissä olevat resurssit varmasti pienenevät. Silloin on tarpeen reagoida muuttuneeseen tilanteeseen nopeasti ja samalla todistaa olevansa ketterä toimija, joka on elinvoimainen ja siten ansaitsee oman jatkokautensa. Me yliopistokeskuksessa varmasti miellämme olevamme osa ketterää paikallista organisaatiota, joka on tiivis opiskelijoista, opettajista, tutkijoista ja muusta henkilökunnasta koostuva yhteisö. Tämä ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan toivottava asiaintila, jonka eteen on nähtävä vaivaa. Muutoksen myllerryksessä yhteistyön tarve ja merkitys korostuu, ja juuri tässä me Porin yliopistokeskuksessa olemme avainasemassa näyttämässä esimerkkiä yhteistyön voimasta. Ilman jokaisen omaa satsausta yhteistyöhön, tiivis ja joustava yhteisö jää markkinointipuheen tasolle mielikuvaksi ilman tosiasiallista potkua puheiden takana. Avointa viestintää ja aitoa läpinäkyvyyttä päätöksentekoon tarvitaan, jotta niin opiskelijat kuin henkilökuntakin pysyvät tilanteen tasalla. Yhteisten hankkeiden ja koulutusyhteistyön avulla opimme uutta toisistamme ja itsestämme ja samalla luomme uutta osaamista. Helppoa tämä ei kuitenkaan ole: ennakkoluuloja ja kompurointia yhteistyön tiimoilla esiintyy aina, eikä vähiten juuri erilaisista toimintatavoista ja kulttuureista johtuen. Tätä kirjoittaessa pinnalla ovat niin hallituksen kärkihankkeet, Tampere3-prosessin eteneminen, kuin ongelmat ristiinopiskeluoikeuksien saamisessa joillekin kursseille. Nämä ovat esimerkkejä hyvin eri tasoilla tapahtuvista asioista, jotka kuitenkin kaikki vaikuttavat opiskelijoiden elämään ja siten vaativat opiskelijajärjestöiltä valppautta. Digitalisaation mukana muutoksen vauhti vain kiihtyy ja myös yliopistomaailma tulee varmasti kohtaamaan suuria muutoksia esimerkiksi monimuoto-opetuksen kehittymisen ja MOOC-kurssien yleistymisen myötä. Meidän opiskelijoiden onkin oltava valmiina reagoimaan muutoksiin ja vaatimaan korkeaa laatua niiltä ratkaisuilta, jotka tulevaisuuttamme ovat rakentamassa. Parhaiten pääsee vaikuttamaan osallistumalla itse aktiivisesti edunvalvontajärjestötoimintaan, joka on erittäin palkitsevaa niin uusien ystävien kuin arvokkaan kokemuksen karttumisen ansiosta. Pori on siinä mielessä juuri sopivan kokoinen kaupunki, että etäisyydet eri toimijoiden välillä eivät ole fyysisesti pitkiä, mikä madaltaa kynnystä yhteistyölle. Omasta panoksesta ja asenteesta sitten pitkälti riippuu, tuntuvatko etäisyydet henkisesti pitkiltä.

_ARVIOT Iisa Kukaan ei oo kenenkään Johanna Kustannus

usiikin tekemiseen liittyvistä tarinoista suosikkini on legenda siitä, kuinka Wigwam-yhtyeen Luulosairas-singlen kitarasoolo äänitettiin. Ilmeisesti tunnelma studiossa oli kireä. Kun kitaristi Nikke Nikamo alkoi soittamaan sooloa, hänen sormistaan irtosi muutaman sekunnin ajan keveää jazziin taittavaa ilmaisua. Sitten hänen yhtyetoverinsa huusivat hänelle tarkkaamosta “Soita kunnolla saatana!” tai jotakin sellaista. Tämän solvauksen jälkeen Nikamo vaihtoi otettaan täysin, ja alkoi runttaamaan säröistä rocksooloa. Kannustava solvaus pälkähti mieleeni, kun kuuntelin Iisan uutta Kukaan ei oo kenenkään -levyä. Iisan uutukainen on levy, joka pidättelee itsensä hengiltä. Levyn tuotannossa siis on huomattava ongelma. Kappaleet kuulostavat kaikki uneliailta, siltä kuin ihminen nousisi sängystä, nostaisi kätensä koukkuun hartioidensa yläpuolelle ja levittäisi lopulta kätensä äärimmilleen kohti huoneen ylänurkkia. Sellaista heränneen henkilön aamuvenyttelyä, ei edes lämmittelyä. Levyn kappaleet päätyvät olemaan popkappaleita, joista popkappaleille omi-

nainen koukukkuus on nitistetty pitkälti pois. Olen kuunnellut levyn viisi kertaa läpi, eivätkä sen kappaleet vainoa minua laisinkaan. Se on huono asia. Iisa ei ole laulajana mikään suuri tulkitsija. En sano, että se on huono asia. Hänen rajoittuneituutensa solistina vain puskee melko vahvasti läpi levyllä, joka nojaa vähäeleisyyteen tyylikeinona.

Vesiteemaa jatkaakseni, jos Iisan soolodebyytti Iisa viime vuodelta rohkeni rantavesille, niin Kukaan ei oo kenenkään juuttuu kahlailemaan vesirajaan. Mieto ensialbumi siis johti vielä miedompaan kakkoslevyyn. Mikä poppibiisi se sellainen on, jonka kertosäe ei rienaa aamulla suihkussa? Mitä tekoa on balladilla, joka ei revi sydäntä vereslihalle?

Regina-yhtyeessä Iisan turvana on ollut se, että tekemisen lähtökohtana lienee ollut jonkinlainen prinsiippi uusien vesien kartoittamisesta. Yllätyksellisen musiikin vietävänä vaatimattomampikin laulaja voi loistaa, niin kuin Reginan jokaisella neljällä albumilla.

Soita kunnolla saatana!

lin lukion toisella luokalla. Pidin englannin tunnilla esitelmää kirjasta To Kill A Mockingbird, Kuin tappaisi satakielen. Ääneni värisi ja ääntäminen sakkasi. Piirtoheitinkalvolle tehdyn juonitiivistelmän lisäksi ainoa ennalta suunnittelemani osio oli lopuksi sanomani hieno lauseenparsi. Totesin sivistyssanojen saattelemana, että kirja sopii varmasti niille, joita pohdituttavat rasismi ja ihmisoikeudet. Opettaja oli niin innoissaan klassikkovalinnastani, että surkea esitelmä ei haitannut. Sain arvosanaksi muistaakseni 8,5. Harper Leen (s. 1926) ensimmäinen, Pulitzer-palkittu teos Kuin tappaisi satakielen on kuulunut oppilaitosten lukulistoille vuosikymmenien ajan. Siitä huolimatta minä pidin lukukokemuksesta.

Harper Lee Kaikki taivaan linnut Gummerus

Kuluvan vuoden merkittävin kirjatapaus on kiistämättä Harper Leen toinen kirja. Kaikki taivaan linnut (Go Set a Watchman) julkaistiin kesän lopulla suunnattomien painosmäärien saattelemana.

Kaikki mitä et sanonut olisi voinut olla vuoden paras biisi. Ei ole. KAKSI TÄHTEE Vilho Pirttijärvi

Lee kirjoitti teoksen jo 1950-luvulla, mutta sitä ei julkaistu aikanaan. Teosta pidettiin kadonneena, kunnes käsikirjoitus löytyi tallelokerosta kirjailijan kotikaupungista vuonna 2014. Löytötarinaa on parjattu mainoskikkana ja julkaisuajankohtaa epäilyttävänä Leen terveydentila huomioon ottaen: hoitokodissa asuva Lee on kuuro ja lähes sokea, eikä hän anna haastatteluita. Lee on usein myös sanonut, ettei julkaise toista kirjaa. Kaikki taivaan linnut vie lukijan kuvitteelliseen Maycombin kaupunkiin Yhdysvaltojen Alabamassa. Maycombin esikuvana on toiminut Harper Leen kotikaupunki Monroeville, jossa myös toinen merkittävä kirjailija ja Leen ystävä Truman Capote varttui. Tapahtumat alkavat parikymppisen päähenkilön Jean Louise Finchin saapuessa New Yorkista vierailemaan perheensä luona. Sama Finchien perhe on myös esikoisromaanin keskiössä. Kaikki taivaan linnut järkyttääkin varmasti monia Leen faneja, sillä leski-isä Atticus Finchistä ja muista Jean Louisen lähei-

on työskennellyt muun muassa satiirilehti Charlie Hebdolle. Tulevaisuuden arabin 1. osasta hän voitti parhaan sarjakuvan palkinnon Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla 2015. Marjane Satrapin Persepolikseen verratun teossarjan kaksi tähän mennessä ranskaksi julkaistua osaa ovat molemmat nousseet Ranskan kirjallisuuslistan myyntikärkeen.

Riad Sattouf Tulevaisuuden arabi 1 - Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984) WSOY

uhutaanko kaikkialla pakolaisista? Kertoiko Maikkarin uutisankkuri Syyrian kriisistä? Tässä ajassa on erittäin perusteltua lukea Riad Sattoufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi 1 - Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984). Se on neliosaiseksi kaavaillun sarjan avaus, joka vie lukijan syvälle Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Euroopan lähihistoriaan. Sattouf (s. 1978) on ranskalais-syyrialainen sarjakuvan- ja elokuvantekijä. Hän

sistä paljastuu arveluttavia puolia. Etnisten ristiriitojen repimässä syvässä etelässä kun kannetaan edelleen sisällissodan taakkaa. Juoni tiivistyy kirjan puolivälissä hienovaraisen hengästyttäväksi, vaikka kyseessä on lähinnä päähenkilön oman todellisuuden ja arvomaailman järkkyminen. Eksistentiaalisiin pohdintoihin olevaisuudesta ynnätään isänsurma, jumala ja koko ihmisen arvo. Kirja on varman päälle kirjoitettu ja vaivattomasti rullaava teos. Lee on tarkkanäköinen tunnetilojen ja perhesuhteiden kuvaaja. Kristiina Drewsin suomennos on herkkä ja Leen kaunis lause saa hengittää. Kokonaisuutena lukukokemus jää silti harmillisen valjuksi, ehkä juuri siksi, että Kaikki taivaan linnut on juoneltaan ja teemoiltaan tavallaan Kuin tappaisi satakielen varhainen ja löyhempi versio.

Se hehkutuksesta. Sattoufin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani avaa näkymän perhe-elämään 80-luvun Ranskassa, Libyassa ja Syyriassa, Gaddafin ja al-Assadin diktatuureissa. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad on kaksivuotias, kun hänen isänsä ottaa vastaan opettajanviran Tripolissa. Koko perhe muuttaa Pariisista Libyaan ja sieltä parin vuoden päästä isän kotikylään Syyriaan. Riadin isä on panarabialaisen aatteen puolestapuhuja, joka uskoo, tai lähinnä toivoo, arabidiktaattoreiden edustavan uutta edistystä ja haluaa kasvattaa pojastaan "tulevaisuuden arabin". Hankaluuksia aiheuttaa muun muassa se, että Riad on ehta pellavapää. Vaalean pikkupojan ja hänen perheensä mutkikasta elämää kahden kulttuurin välissä ryydittää hersyvä huumori. Sattouf on ranskalais-syyrialainen, mutta ennen kaikkea Sattouf on ihminen. Hänen kerrontansa on inhimillistä. Se

Teos on kuitenkin kammottavan ajankohtainen historiallisten ansioidensa ohella. Päähenkilö havahtuu ympäristönsä moraaliongelmiin. Vuosisadan puolivälin asenteet ovat hämmästyttävän lähellä nykyisten pettyneiden lynkkausjoukkojen puheita. Harmaalla alueella liikkuvat hahmot taas eivät suoranaisesti tuomitse ihmisten eriarvoistamista. Alkuperäinen nimi Go Set a Watchman viittaa raamatuntekstiin, jossa profeetta kehottaa lähettämään vartiomiehiä valtakunnan suojaksi. Kyseinen lause toistuu kirjassa useaan otteeseen ja on eräänlainen tulkinnallinen tienviitta. Lukija on pakotettu pohtimaan omaa positiotaan, kun Jean Louisen kupla puhkeaa. Näkyviä ja näkymättömiä muureja pystytetään jälleen. Haluanko olla pinoamassa tiiliä vai tasoittamassa kulkukelposta tietä? KOLME TÄHTEE Esa Keskinen

on ahdistavaa, ilahduttavaa ja lohdullista, mutta ei osoittelevaa. Sattouf ihailee Hergéä, mutta miehen oman tuotannon sisältö on ehkä lähempänä South Parkia, kuin Tinttiä. Lapsi-Sattouf ihmettelee aikuisten maailmaa, joka on täynnä käsittämättömiä tapoja, ristiriitoja, kieliä, uskontoja ja tunteita. Kummallisinta ja iljettävintä on viha, vaikka se viehättääkin ohimenevän hetken. Lapsen silmien läpi katsottuna asioista välittyy vilpitön kuva. Vaikka albumi kulkee välähdyksenomaisesti ja tukeutuu lapsuusmuistoihin, muodostuu ensimmäisestä osasta eheä tarina ja tarkkasilmäinen näkemys tuosta ajanjaksosta. Piirtojälki on hullunkurista, mikä tuo synkkiin kohtauksiin jännittävää ristivetoa. Ihminen on usein hölmön näköinen otus, erityisesti silloin kun se on uhmakas. Ruutujen värimaailma vahvistaa tunnelmaa lapsuuden muistoihin palaamisesta. Ykkösosa päättyy lentokentälle, Riad on taas lähdössä toiseen maahan. Jos haluaa lukea jatko-osan suomeksi, joutuu vielä odottamaan, sillä sen suomennos ilmestyy keväällä 2016. Lukemisen väärti teos varmasti on. NELJÄ TÄHTEE Esa Keskinen

Kosmiset klubitorstait! Porin ylioppilasteatterin improvisaatioryhmä Kosminen karuselli piristää Ravintola Kirjakaupan (Antinkatu 10) syksyisiä iltoja. Kosmiset klubitorstait sisältävät puolitoista tuntia improvisoituja tarinoita, kohtauksia ja hahmoja yleisön toiveita mukaillen. Luvassa on suuria tunteita, odottamattomia reaktioita ja rutkasti uusia tekniikoita. Tapahtumiin on vapaa pääsy. Tule paikalle nauttimaan improsta sekä Kirjakaupan opiskelija-alennuksista. Esitykset: 22.10. klo 19 5.11. klo 19 19.11. klo 19 3.12. klo 19

pointti. Porin ylioppilaslehti etsii päätoimittajaa. Paikka täytetään heti sopivan henkilön löydyttyä. Päätoimittajahakemukset osoitteeseen pointti.lehti@gmail.com. Tehtävästä maksetaan korvaus. Lisätietoja: Päätoimittaja Esa Keskinen 044 017 7990 esarke@utu.fi