4 minute read
Muistojen Mikrokosmos
Teksti: John Helin Kuvat: Sabriina Hietaniemi
Työhuoneen seinällä on haalistunut maailmankartta, jossa rautaesirippu halkoo yhä Eurooppaa. Maaliskuinen aurinko valaisee sen viereen teipattuja uutisartikkeleita Venäjästä ja energiapolitiikasta, jotka vievät lähes kahden vuosikymmenen taakse jollei pidemmällekin. Huoneen iästä kertovat 80-luvun designiä oleva suuri sininen työpöytä, sekä kirjahylly, jonka hyllyt tuijottavat minua taipuneina niiden vuosikymmeniä kantamien kirjojen painosta. Kaapin päällä on pakkiin rakennettu kello, jota koristaa sotaveteraaniliiton tunnus, sekä radio, jota ei ole käytetty vuosikymmeniin. Kirjojen kansissa vilisevät nimet ovat poliittisen historian opiskelijalle tuttuja: Virolainen, Kekkonen, Karjala… Erityisesti Karjala.
Advertisement
Kolmessa vuosikymmenessä ihminen jättää jälkensä asuttamaansa tilaan. Henkilö tiivistyy sen pinnoille ja hyllyille aaveeksi, joka elää kirjoina, tavaroina ja kaikkina niinä pieninä tapoina joilla asiat on järjestelty, tai jätetty järjestämättä. Aika on pysähtynyt. Huoneesta tulee omanlaisensa mikrokosmos elämää ja kokemuksia ja sen omistajasta tulee tämän pienen maailmankaikkeutensa keskus. Hänen mukanaan menettää huonekin osan itsestään. Se jää elämään omanlaiseensa limboon, kunnes joku tyhjentää kirjat hyllyiltä, tavarat kaappien päältä ja paljastaa seinillä riippuvien karttojen ja taulujen alta tapettien alkuperäisen värin.
Poliittinen historia eksyy välillä suurmieshistoriaksi. Tutkimme merkittäviä henkilöitä: presidenttejä ja pankinjohtajia, ministereitä ja monarkkeja, kenraaleita ja kuvernöörejä. Kirjoitamme hyllymetreittäin kirjoja näiden elämästä, päätöksistä, poliittisista linjavedoista ja ihmissuhteista. Säilömme Lepikon torppaa jonkinlaisen nationalistisen myytin lumoissa, kuin Palatinius-kukkulaa ikään. Hyväksymme myös iloisesti sen todellisuuden, jossa suurmiehet harvoin eivät aina ole hyviä miehiä, ja heidän kyseenalaisemmat puolensa revitään esiin suurten otsikoiden kera, kuten pitääkin. Ihmiset ovat monimutkaisia. Poliittisen historian karikatyyrisessä todellisuudessa historiamme on kuitenkin suurmiesten päätöksillään aikaansaamaa ja muu kansa on kulkenut eteenpäin heidän hellässä ohjauksessaan. Samalla jätämme tavallisten, vähemmän tärkeiden, ihmisten tavallisen elämän sosiaalihistorioitsijoille kerättäväksi muistitiedoksi.
En tiedä muistaako monikaan poliittisen historian opiskelijoista, milloin kiinnostus historiaa ja yhteiskuntaa kohtaan heräsi. En tietenkään muista itsekään, mutta tiedän, että se tapahtui joskus kauan sitten minua tuijottavan kirjahyllyn ja sen omistajan suosiollisella myötävaikutuksella.
Huoneen omistaja ei ollut suurmies tai pankinjohtaja. Hän oli sähköinsinööri. Yhden lapsen isä ja kahden isoisä. Kertoman mukaan työnantaja olisi tarjonnut hänelle mahdollisuutta kouluttautua diplomi-insinööriksi, mutta hän kieltäytyi kunniasta perheen takia. Hän oli syvästi isänmaallinen, ja, kuten monet sukupolvitoverinsa, hänkään ei näyttänyt usein julkisesti tunteitaan.
Kaikin tavoin tavallinen mies syntyi kivenheiton päässä nykyisestä rajasta Jääsken kunnassa, joka nykyään tunnetaan Svetogorskina, Karjalassa. Talvisodan syttyessä hän joutui vain kaksivuotiaana lähtemään evakkoon kodistaan, isän lähtiessä rintamalle. Se ei kuitenkaan jäänyt vain kerraksi: Jatkosodan lähestyessä lähdettiin uudestaan, ja kesän 1944 suurhyökkäyksen puskiessa puolustajia länttä kohti jouduttiin koti jättämään vielä kolmannen kerran. Tällä kertaa lopullisesti.
Sotakokemukset eivät kuitenkaan rajoittuneet siihen. Kesällä 1942 kotikylässä vilisi, kun historian suurmiehiä saapui paikalle illastamaan lähimetsään ajetussa junavaunussa. Elävän Kekkosen nähnyt Jonna Tervomaa jää kakkoseksi, sillä viisivuotias pojankoltiainen liittyi siihen harvalukuisten suomalaisten joukkoon joka näki ilmielävänä sekä Suomen Marsalkan, että Saksan valtakunnankanslerin. Hitlerin adjutantteja ja muita saksalaisia upseereita varten valtio oli ottanut haltuunsa kylän rantasaunan.
Aikuiselämäänsä hän siirtyi Kekkosen noustessa presidentiksi, naimisiin mentiin noottikriisin varjossa ja tytär syntyi samana päivänä, kun John F. Kennedy murhattiin Dallasissa. Kylmän sodan pitkät varjot olivat näkyvissä myös hänen elämäntyössään Imatran Voimalla, jossa bilateraalikauppa ja YYA sopimuksen henki olivat jatkuvasti läsnä insinöörin tehdessä pitkiä, vodkankatkuisia, työmatkoja Neuvostoliittoon. Itärajan takana paranneltiin vesivoimaloiden generaattoreita ja vaihdettiin osaamista neuvostoliittolaisten insinöörien kanssa. Suomessa oltiin patoamassa viimeisetkin kosket voimaloilla, sekä laajentamassa valtionyhtiön omistusta Suomen sähköntuotannossa. Kampissa sijaitsevan toimiston ikkunasta pystyi seuraamaan vuosien aikana pääkaupungin päätä huimaavaa kehitystä maan ainoaksi metropolialueeksi.
Sitten kylmä sota loppui. Idänkauppa sammui, eikä työmatkoja Neuvostoliittoon enää tullut. Paradigmat muuttuivat. Neuvostoliiton kaatuessa syntyi lapsenlapsi ja 1990-luvun laman keskellä toinen. 2000-luvun vaihteessa päästiin seuraamaan Helsingin kehittyvää siluettia Fortumin Keilaniemen tornitalosta, ja lopulta eläkkeelle siirryttiin kovimman Nokia-ilmiön aikoihin vähän ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Eläkepäivillä tehtiin harvinainen virheostos Toyota Avensiksen punaisen lakkapinnan kuoriutuessa vain reilun puolen vuosikymmenen käytön jälkeen. Vielä myöhemmin nähtiin ensimmäisen kokoomuslaisen nousu presidentiksi. Sitä oli varmaan odotettu.
Jossain matkan varrella työhuoneen mikrokosmos siirtyi nykyiselle paikalleen Espoon Kirkkojärvelle ja sen hyllyt aloittivat pitkän työnsä täyttyessään kirjoista, joista vanhimmat on painettu 1900-luvun alussa. Kylmän sodan aikaisen kartan ympärille kasvoi kokoelma lehtileikkeitä, joista osaa saattoi ohjata aavistus tulevasta historiallisesta merkityksestä. Venäjä, Kaukasus ja Georgian sota löysivät useasti tiensä seinälle. Historiasta oli tullut elämäntapa, jota myös kirjahyllyt reflektoivat täyttyessään erityisesti hänen oman elämänsä tapahtumista. Kaukainen kesäpäivä viisivuotiaan elämässä jätti jälkensä myös kirjojen aiheisiin. Ehkä historian lukemisella yritettiin myös ymmärtää kaikkea sitä, jota omassa lapsuudessa ja nuoruudessa ei vielä pystytty ymmärtämään omista tai vanhempien kokemuksista.
Ihmisen menettäessään on helppo kadottaa itsensä kokonaan etsiessään vastauksia, joita ei välttämättä ole koskaan edes ollut olemassa. 84-vuotiaan kuollessa pitkään sairastettuun syöpään on tilanne kuitenkin toinen. Sen jälkeiseen todellisuuteen ehtii jollain tavalla varautumaan ja vaikka lopullinen sairaalajakso kestäisikin vain kuukauden, ehtii ihmissuhdetta reflektoimaan jo hyvän aikaa ennen lopullisia hyvästejä.
Isoisäni ei ollut suurmies eikä pankinjohtaja. Hän oli sähköinsinööri. Hän oli aivan liian vaatimaton niihin saappaisiin ja suuruudenhulluus annettiin mieluummin suoraan lahjaksi lapsenlapsille. Sen sijaan hän oli hyvä mies tavalla, jota historiamme suurmiehet voivat vain kadehtia. Avoimeksi jäivät vain kysymys siitä, miten kirjahyllyn poliittishistoriallinen aarreaitta saadaan ikinä mahtumaan omaan, huomattavasti vaatimattomampaan hyllyyni, sekä kytkinremontin hinta parkkipaikallani istuvalle arpiselle Avensikselle.
Jätti hän todellisuudessa toki muutakin. Asunnon tyhjentämisen yhteydessä löysimme kaksi Helsingin Sanomien numeroa, jotka isoisäni oli tarkoituksella säilyttänyt. Toiseen niistä oli kirjoitettu minun nimeni. Lehti oli painettu lähes kolme vuosikymmentä aikaisemmin, jolloin mies oli ottanut talteen muiston siitä hetkestä ajassa, jolloin hän sai tietää olevansa uudestaan isoisä.
Lehtiä ei ole avattu vuosikymmeniin, mutta haluan uskoa hänen säilyttäneen ne viimeisenä lahjana minulle ja sisarelleni siitä samaisesta syystä, jonka vuoksi poliittisessa historiassa on hyvä joskus kurottaa myös suurmieshistorian ja suurten aatteiden ulkopuolelle.
Muistaaksemme mistä tulemme.
