Nyhtökauraa mukulakivillä

Teksti: Miro Leporanta ja Johannes Vänttinen

Maaseudun ja kaupunkien välisen vastakkainasettelun kiteyttää kenties yksinkertaisimmin ne kärjistetyt mielikuvat, joita vastapuolet toisistaan kannattelevat. Kaupungeissa nähdään, että maaseutu ja sen ihmiset ovat jämähtäneet menneeseen, edustavat vanhoillisia arvoja ja ovat valtava hidaste ilmastonmuutoksen vastaiselle työlle. Maaseudulla taas koetaan, että kaupunkilaiset ovat kadottaneet luontoyhteytensä, uskovat ruoan ilmestyvän taianomaisesti kaupan hyllylle, eikä mikään perinteinen ole heille enää pyhää.

Kyse ei missään nimessä ole vain yksittäisten ihmisten tai ryhmien välisestä kiistasta. Maaseudun merkitys on politiikan kentällä valtava. Sille on intressiryhmiä, agraaripuolueet ovat yhä osa hallituksia pohjoismaissa ja Baltian maissa, ja EU:ssa maatalouspolitiikkaan liittyy valtavia kiistoja. Ei ole liioiteltua väittää, etteikö Euroopan unioni olisi muuttunut talousalueen lisäksi myös maatalousyhteisöksi. Ala aiheuttaa runsaasti myös eripuraa.

Maatalous ei ole missään nimessä enää pelkästään ruoantuotantoon, aluepolitiikkaan tai huoltovarmuuteen liittyvä asia. Siitä on tullut vipuvarsi: maatalouden asiaa ajamalla tai sitä sorsimalla kerätään poliittisia pisteitä. Suomen keskusta ja vihreät ovat toistensa vastakohdat tällä osa-alueella, toki, mutta ne myös hyötyvät toisistaan valtavasti.

Perinteiset maaseudun puolueet ovat taantuneet keskisuuriksi puolueiksi. Suomen keskusta uudelleen määrittelee identiteettiään Juha Sipilän kauden jälkeen sosiaalidemokraattien johtamassa vasemmistohallituksessa, kun taas Ruotsin keskustan suurin kannattajakunta koostuu pitkälti liberaaleista kaupunkilaisista. Mikä laita vuotaa ja minne? Onko maaseutu löytänyt uuden poliittisen kodin?

Edistysmielisten kaupunkilaispuolueiden tuottama diskurssi maaseudun takapajuisuudesta ja maataloussektorin epäekologisuudesta on omiaan aiheuttamaan potentiaalisesti haitallisia lieveilmiöitä: keskusta vuotaa politiikan x–y-asteikolle vaikeasti sijoitettaviin populistipuolueisiin. Yleensä näissä liikkeissä yhdistyvät perinteisten elinkeinojen puolustaminen, perinteiset arvot, jotka monin paikoin kärsivät epätrendikkyydestä liberaaleissa suurkaupungeissa sekä voimakas kansalliseen identiteettiin vetoaminen. Siis suo, kuokka ja Jussi mutta inkarnoituna.

Kun kukaan ei ole syyllinen, mutta kaikki ovat vastuussa, käytännössä kukaan ei ole kumpaakaan.

Maataloussektori ei ole kenties se kaikkein dynaamisin, kun tulisi mukautua uusiin tavoitteisiin ja ihanteisiin. Monelta kaupunkilaiselta unohtuu monesti se, että useimmat maataloussektorilla toimivat ovat yksityisyrittäjiä – ei Valio maitoaan itse tuota. Se ostaa sen useilta tilallisilta. Näin ollen investoinnit, joita yrittäjät tekevät vuosiksi eteenpäin, maksetaan omasta kukkarosta. Voi olla, että maanviljelijät ja agraaripuolueiden entinen äänestäjäkunta kokevat tulleensa väärinymmärretyksi, kun ruoantuotantoa ajatellaan vain suuryritysten kautta. Perinteinen kertomus pienen ihmisen unohtamisesta tuntuukin omakohtaiselta.

Usealle maatalousyrittäjälle työssä ei ole kyse vain elinkeinosta. Harvahan meistä asuu työpaikallaan. Näin ollen kokemus siitä, että oma elinkeino ei saa osakseen ansaitsemaansa arvoa yhteiskunnassa, ulottuu paljon syvemmälle. Keskustelut Euroopan unionin Green Dealista tai ylivuotisesta CAP-strategiasta voivat tuntua vieraalta, eurokraattien yritykseltä tunkea nokkansa rehellisten elinkeinonharjoittajien asioihin. Onko kenties helpompi liittyä muutosvastaisten rintamaan? Vai onko tämäkin yksi sudenkuoppa lisää? Ylenkatsooko koulutettu kaupunkilainen maataloustuottajaa vaistonvaraisesti?

Syitä koettuun arvostuksen puutteeseen on etsittävä myös aidan toiselta puolelta. Kenties ruokailutottumusten kritiikki tuntuu myös ruoantuottajien kritiikiltä. Vastakkainasettelu ei ole uutta. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maaseudulta tultiin kippaamaan rekoittain lunta Helsingin ydinkeskustan kadulle, ja 2010-luvulla maaseudulta on ajettu useamman kerran traktoreilla Senaatintorille.

Tilanne on kieltämättä ristiriitainen, sillä ei yksittäisen maataloustyöntekijän niskoille voi liiakseen vierittää vastuuta tiettyihin nykystandardeihin kuulumattomien kulutustuotteiden tuottamisesta. Yrittäjä vastaa kysyntään tarjoamalla tuotettaan. Toisaalta maataloussektorin vastuulla on kyetä sopeutumaan muuttuvaan ja muuttuneeseen kysyntään ainaisen syrjimiskortin sijasta. Ongelma on osin myös rakenteellinen, sillä uusliberaalin kapitalismin yksilökeskeinen eetos on erinomaisen taitava häivyttämään vastuun: kun kukaan ei ole syyllinen, mutta kaikki ovat vastuussa, käytännössä kukaan ei ole kumpaakaan. Uusien kulutustutkimusten mukaan meneillään onkin uusi ja mielenkiintoinen trendi: vegetaristien ja karnivorien välinen raja häilyy aiempaa enemmän. Myös ne, jotka ovat perinteisesti ostaneet proteiiniksi lähinnä eläinperäisiä tuotteita, kuluttavat yhä enenevissä määrin kasvipohjaisia tuotteita, siis samassa ruokakorissa. Se kertoo sekä kasvipohjaisten tuotteiden laadusta että kuluttajien aidosta halusta muuttaa kulutustottumuksiaan.

Valtavirtaa vastaan asettuminen vaatii aina jonkinasteista aatteellisuutta. Näin ollen esimerkiksi veganismi tai vegetarismi liittyvät väistämättä myös identiteettiseikkoihin. Toisaalta aivan sama koskee myös niitä, jotka syövät joka aterialla lihaa: “en minä mitään pupunruokaa suuhuni laita.” Valveutuneet, vain kasvipohjaisia tuotteita kuluttavat kaupunkilaiset kenties kokevat maatalousyrittäjät oman identiteetin vastakkaiseksi, he kun ovat eläinperäisen ruoantuotannon symboli.

Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ja siihen lukeutuva ruoantuotannon vääjäämätön vallankumous vaatii molemminpuolista joustavuutta. Kaupungeissa on ymmärrettävä, että maataloussektori muuttuu hitaasti ja kuinka keskeistä on ohjata sille tukea omavaraisen ruoantuotannon turvaamiseksi. Kyse on kuitenkin lopulta siitä äärimmäisimmästä huoltovarmuuskysymyksestä. Reilun siirtymän käsitettä käytetään jo energiasektorin yhteydessä, ja sitä tulisi soveltaa myös ruoantuotantoon. Maataloussektorin on puolestaan astuttava muutoksen rattiin ja luovuttava niin ekologisesti kuin eettisesti kestämättömästä liiallisesta eläinperäisen ravinnon tuottamisesta. Uudet kasvipohjaiset ruokainnovaatiot tarjoavat myös valtavan houkuttelevat markkinat.

Kaiken keskiössä on jälleen empatia. Kaupungista käsin nälviminen karkottaa perinteiset ja keskeiset elinkeinonharjoittajat niille laidoille, joista emme tahdo heitä tavata. Tällöin muutostyö on vain vaikeampaa. Maataloussektorille kohdistuva siltarumpupolitiikkaa puolestaan luo epäreilun toiveen siitä, ettei muutos olekaan välttämätöntä. Tietysti se on. Se on aina välttämätöntä. Synteesi on kuitenkin löydettävissä.