Poleemi 4/12 by Poleemi

P o l e e m i 4/12

poleemi

4/2012

Yhiksen syysmatka Kiovaan Kuvat Mikko Virta

poleemi

4/2012

ä ä k i r j o i t u s

ukiessani taannoin Markku Hyrkkäsen mainiota teosta Aatehistorian mieli en päässyt kovinkaan pitkälle, kun pysähdyin miettimään Hyrkkäsen Tove Janssonilta lainaamaa ajatusta: kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi. Kyseinen lausahdus on peräisin Muumitalvi-teoksen kohtauksesta, jossa Tuutikki pohtii revontulien todellista olemassaoloa. Talvi kuvastaa kirjassa muutenkin uutta ja tuntematonta, eli tässä tapauksessa pelottavaa suurta maailmaa. Vaikka kyse on 1950-luvulla kirjoitetusta satukirjasta, ei Jansson olisi kovin hakoteillä tänäkään päivänä: kaikki on hyvin epävarmaa. Levollisuudesta en sen sijaan mene aivan takuuseen, mutta joulua kohti kulkiessa ja vuoden viimeisen Poleemin mentyä painoon yritys on ainakin kova.

”

Ei Jansson olisi kovin hakoteillä tänäkään päivänä: kaikki on hyvin epävarmaa.”

Joka tapauksessa talouskriisi, työllisyysnäkymät ja arkipäivän kiireputket täyttävät tietoisuutemme joka puolelta ilman muumien kaltaista filosofista pohdiskeluakin. Hyrkkänen taitaa tosin painottaa lainauksessaan nimenomaan historian ja historiantutkimuksen ainaista epävarmuutta. Vaikuttaa pähkähullulta siis jo valmiiksi epävarmassa todellisuudessa innostua näinkin häilyvästä asiasta kuin historia. Toisaalta, se juuri onkin historian koukuttava piirre. Aina on uusia tutkimusmatkoja tehtävänä, ja absoluuttisten totuuksien mahdollisuus on häviävän pieni. Onhan totuus, tosiasia alkuperäisen latinan merkityksensä mukaan tehty asia, jonka muodostamisen eteen saa itse ponnistella. Kuitenkin haemme jatkuvasti varmuutta monella elämän osa-alueella. Ehkä kysymys on ennemminkin siitä, kuinka kykenee

Kuva: Mikko Virta

suhtautumaan siihen, ettei voi tietää, mitä elämä tullessaan tuo tai mitä se oikeastaan onkaan. Janssonin filosofian tulkitsen niin, ettei epävarmuuden eteen pitäisi luhistua, vaan kyetä nauttimaan pienistäkin asioista, joita eteen sattuu. Ainakin siihen voi tuudittautua, ettei koskaan tiedä, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Tämän numeron aiheissakin esiintyy monin paikoin epävarmuutta. Buffalolla ei mene hyvin (s. 12), eikä oikein Ukrainallakaan (s. 32), ja Katalonialla menisi ilman Espanjaa (s. 36). Silti epävarmoista oloista voi syntyä loppujen lopuksi positiivisiakin kokemuksia, kuten kävi Göteborgin ruotsinsuomalaisille maahanmuuttajille (s. 28). Rentouttavampaa luku- ja katselukokemusta voi sen sijaan saada Poleemin mukana vaikka Bostonin historiallisella kävelykierroksella (s. 17). Poleemin vuoden 2012 päätoimitus kiittää ja toivottaa, kaikista epävarmuuksista huolimatta, onnea ensi vuoden päätoimittajille ja hallitukselle sekä rauhallista joulua kaikille lukijoillemme. Riina Hyökki

-vastaava päätoimittaja

poleemi

4/2012

s i s ä l t ö

37. vuosikerta

Vaihtopalsta 6 Puheenjohtajalta 42

p o l e e m i toimitus Vastaava päätoimittaja

Riina Hyökki

Päätoimittajat

Tuomas Lassinharju Janne Soisalon-Soininen Reetta Heiskanen

Ulkoasu ja taitto

Riina Hyökki Janne Soisalon-Soininen

Kuvitus ja kuvat

Riina Hyökki Janne Soisalon-Soininen Reetta Heiskanen Emma-Karoliina Kurki Simo Ortamo Mikko Virta Johanna Räty

Kannen kuva

Riina Hyökki

Painos

ISSN

Sähköposti poleemi-2012@helsinki.fi

Vapauden reitti halki Bostonin -Simo Ortamo

Tintin seikkailut - heijastumia 1900-luvun politiikasta -Tuomas Lassinharju

Kolumni

-Topi Houni

Fuksisyksyn tunnelmia -Saila Kurki ja Maija Yrjä

Suomalaiset maahanmuuttajat -Reetta Heiskanen

Ukrainan demokraattinen vaihtoehdottomuus -Miran Hamidulla

Julkaisija

Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

"Only in Buffalo, the toughest city in america" - Teemu Antikainen

200 kpl 1235-4412

Sukupolvien kylmä sota -Karla Malm

Paino Unigrafia Oy

Alumnipalsta 7 Tamminiemen pesä 43

Näkökulma

-Timo Lampinen

Kataloniasta katkeria euroja Madridin herroille -Janne Soisalon-Soininen

Poleemi saa HYY:n järjestölehtitukea

"Vähän liian humalassa" -poliitikoista ja alkoholista -Eetu Jokela

poleemi

4/2012

j oululahjavinkki

Tuomas Lassinharju

Vuoden 2012 Poleemin sadon ehdoton helmi on ollut kakkosnumeron analyysi, jossa muuan tasolainen toteaa polholaisia riivaavan ”sairaalloinen, seksuaalisiakin piirteitä saava kiinnostus presidentti Urho Kaleva Kekkoseen”. Toteamus on tehnyt Poleemin toimituskuntaan niin suuren vaikutuksen, että siihen on ainakin tähän mennessä palattu jokaisessa myöhemmässä Poleemin numerossa. Poleemi näkee suorastaan velvollisuudekseen esitellä uusia virikkeitä, joiden avulla pidetään huolta, että polholaiset saavat tarpeensa tyydytettyä myös tulevaisuudessa.

aija Orasen romaani Nimeltään Kekkonen ilmestyi jo syksyllä 2011, mutta ei paniikkia, kirjaa on vielä saatavilla suurimmista kirjakaupoistamme. Nimeltään Kekkonen on lennokas historiallinen romaani, jonka päähenkilönä on itse Urho Kaleva Kekkonen. Kaunokirjallinen romaani alkaa maaliskuusta 1942, jolloin ryssää vastaan uhonnut Kekkonen tekee poliittisen täyskäännöksen. Siitä edetään kronologisesti sotasyyllisyystuomioiden ja Kekkosen pääministerikausien kautta yöpakkasiin ja noottikriisiin, johon kirja päättyy. Kaikki on fiktiota ja proosamuotoon kirjoitettua, mutta silti faktapohjaista ja pikkutarkkaa. Seuraamme repliikkien muodossa, miten Kekkonen luo suhteitaan Hruštšoviin ja Kennedyyn, ja kuinka hän uskaltaa luonnehtia YYA-sopimusta Paasikiven diktaatiksi Stalinin läsnä ollessa. Kekkonen kuvataan taitavana politiikan pelurina, joka onnistuu selättämään kaikki eteensä tulevat vastoinkäymiset.

ran puoluesihteeri Arvo Korsimon sängyltä? Sänkykamarihommien lisäksi myös poliitikkojen ryyppyremmien toilailuja kuvataan kutkuttavasti. Raija Oranen luo elävän tuntuisen kuvan Kekkosesta ja monista muista ajan poliitikoista, kuten Paasikivestä ja Fagerholmista. Moniulotteinen romaani antaa samalla erinomaisen kuvan Suomen maailmansodan jälkeisistä poliittista tapahtumista, sillä Oranen on tehnyt taustatyönsä perusteellisesti. Mukaansatempaava ja vetävä teos sopii esimerkiksi oheislukemistoksi poliittisen historian aineopintojen kohdan PH204a Jorma Kallenaution Suomi kylmän rauhan maailmassa –kirjan rinnalle.

oottikriisi ei ole ainoa asia, joka laukeaa romaanissa, sillä pääsemme perehtymään yksityiskohtaisestikin Kekkosen naisseikkailuihin. Kansanrintamatanssiaiset Hertta Kuusisen kanssa päätyvät siihen, ettei emäkrapulainen oikeusministeri muista seuraavana aamuna, kuinka moni on myllännyt hänen sängyssään. Seurapiirikaunotar Tabe Slioor toivoi Kekkoselta romanttisempaa kohtelua ja laittoi hänet polvilleen laulamaan Porilaisten marssia. Ruumillisen rakkauden ja läheisyyden tuskaan Kekkonen hakee usein helpotusta toimittaja Anne-Marie Snellmanin luota. Mutta miksi Snellmanin alushousut löytyivätkään kerKuva: TEOS

poleemi

4/2012

a i h topa l sta

Polhossa neljättä vuotta opiskeleva Lotta Shemeikka lähti syksyksi University College Londoniin opiskelemaan SSEES:n (School of Slavonic and East European Studies) kursseja. Poleemi kyseli Lotan kuulumisia Lontoosta.

Millaista on opiskelijan arki Lontoossa? Vaihto-oppilaan elämä Lontoossa on suuritöistä, mutta palkitsevaa. Lisäksi kannattaa todella varautua suurilla rahasäästöillä, koska Lontoo on just niin kallis kuin ihmiset aina sanovat. Vuokra on kallis, ihan kylmää, kuinka paljon maksan yhdestä huoneesta ja omasta vessasta! UCL tarjoaa asuntoja ja ne ovat ihan siedettäviä. Itse asun keskeisellä paikalla Victorian aseman lähellä, mistä on noin kilometri Hyde Parkiin, Big Benille ja Buckingham Palacelle. Tänne kannattaa tulla vaihtoon, jos sade ei haittaa, tykkää uurastaa kirjastossa ja on kykenevä säästeliääseen elämään. Toisaalta Lontoo tarjoaa mahtavan eläväisen ja monikulttuurisen ympäristön, upeita museoita (joista monet ilmaisia) sekä uusia ihania tuttavuuksia. Mikä on ollut mieleenpainuvinta vaihtoaikanasi? Minkälainen yliopistokulttuuri Lontoossa on? Yliopistokulttuuri on hyvin brittiläinen eli paikoittain hyvin jäykkä ja byrokraattinen. Luennoilla ja seminaareilla on läsnäolopakko. Nimet kerätään joka kerta. Joihinkin seminaareihin pitää luettujen aineistojen ja luentojen perusteella kirjoittaa reflection sheet, joka on noin sivun mittainen kritiikki opitusta. Jos tätä ei kirjoita, merkataan opiskelija poissaolevaksi. Kaikki tentit ovat täällä vasta keväällä, joten ainoa suoritusmahdollisuus syksyn vaihtarille ovat esseet. Käytännössä joudun kirjoittamaan kahdeksan noin 2000 sanan esseetä kolmessa kuukaudessa. Tämä puoli on ottanut koville, sillä aikataulu on tiukka ja esseet tarkistetaan tiukalla seulalla. Kaikki esseet pitää ladata Turnitin-nimiseen palveluun, joka tarkistaa ne plagioinnin varalta.

poleemi

4/2012

Jos haluan viihdyttää tuttujani Lontoon tarinoilla, kerron yleensä kv-suhteiden proffastani. Luennot ovat pelonsekaisen viihdyttäviä, koska tämä pitkä romanialainen kalju mies ei kestä häiriötekijöitä. Pöydät täytyy pitää suorassa, puhelimia ei saa vilkuilla eikä läppäreitä saa käyttää jos ”kuitenkin chattailee jonkun Hot Natashan kanssa”. Proffan lempileffa on Pulp Fiction ja ekalla luennolla plagioinnista puhuttaessa hän näytti meille Pulp Fictionista alussa olevan kohdan, jossa Samuel L. Jackson ja John Travolta ampuvat tuolilla istuvan miehen. Klipin jälkeen hän sanoi: ”Näin käy niille, jotka kopioivat toisten tekstejä.” Hänen mukaansa Pulp Fiction myös kuvastaa täydellisesti kansainvälisissä suhteissa vallitsevaa anarkiaa ja realistista teoriaa. Lottaa haastatteli Tuomas Lassinharju

a lumni

pa l sta

Vuonna 1985 Polhossa aloittanut Jarno Forssell on johtava konsultti viestintätoimisto Pohjoisranta Burson-Marstellerilla. Aktiivisina opiskeluvuosinaan hän toimi muun muassa Poleemin päätoimittajana kaksi vuotta.

toimittajana ja avustin mm. Suomen Kuvalehteä ja Tiede-lehteä. Samaan aikaan suunnittelin sidosryhmälehtiä ja vedin mediasuhdevalmennuksia. Mietin pitkään paluuta kokonaan journalismin pariin, sillä toimittajan työ on hieno ammatti. Uutiset mediataloista ovat kuitenkin viime vuosina olleet ikäviä: väkeä vähennetään, toimittajien kiire lisääntyy, vaatimukset kovenevat ja avustajien ehdot ja talous tiukkenevat. Oli siis työntöä, mutta myös vetoa. Pohjoisranta on hyvä firma ja duunikaverit vallan mainioita. Monella on taustaa valtsikassa ja jopa poliittisen historian laitoksella. Millä tavoin työelämä on mielestäsi muuttunut viime aikoina? Mitä työtehtäviisi konsulttina käytännössä kuuluu? Lyhyesti sanottuna: rakennan ja suojelen asiakasyhteisöjemme mainetta viestinnän keinoin. Suunnittelen ja toimitan sidosryhmälehtiä, luon suhteita toimittajiin, valmennan yritysten johtoa ja asiantuntijoita kohtaamaan median, kirjoitan artikkeleja, pääkirjoituksia, kolumneja, puheita ja blogeja. Minulla on kourallinen asiakkaita, joiden saamista viestintäpalveluista vastaan. Tällöin vastuulleni kuuluu myös kollegoistani koostuvan asiakastiimin vetäminen, myynti ja budjetointi. Yksikään päivä ei ole samanlainen. Sinulla on myös pitkä toimittajankokemus. Mikä sai vaihtamaan konsulttimaailman pariin? Aloitin toimittajana vuonna 1990 vantaalaisessa paikallislehdessä. Sen jälkeen olin kymmenen vuotta aikakauslehdistössä päällikkötoimittajana. Kun 2000-luvun alussa päätoimittamani miesten lifestyle-lehti MG lakkautettiin, perustin oman yrityksen. Yhdeksän vuoden ajan liikuin journalismin ja konsultoinnin välimaastossa. Toimin vapaana

Tulospaineet ja kiire ovat selvästi lisääntyneet reilussa 20 vuodessa. Myös vaatimukset palkattavien työntekijöiden osaamisen suhteen ovat nousseet. Jo yli vuosikymmen sitten päädyimme Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen kanssa haastatellessamme kesätoimittajaehdokkaita siihen, että kumpaakaan meistä ei olisi valittu. Uskon, että nyt työelämässä vaaditaan erityisesti kykyä oppia nopeasti uusia asioita ja kielitaitoa. Mitä sanoisit nyt toimittajanurasta haaveileville opiskelijoille? Ammattikunta todennäköisesti pienenee ja samaan aikaan alalle koulutetaan enemmän. Hyvät tietenkin pärjäävät aina ja uskon, että laadukkaalle journalismille on kysyntää siitä riippumatta, millaisia kanavia pitkin sitä jaellaan. Kokemus toimittajan työstä on arvokasta myös muunlaisissa viestinnän tehtävissä, joko yrityksissä tai konsulttitoimistoissa. Kiitos haastattelusta!

Jarnoa haastatteli Riina Hyökki poleemi

4/2012

Sukupolvien kylmä sota Protestit nousevat vallitsevia rakenteita kohtaan. Vihanpito eskaloituu vallanpitäjien ja mielenosoittajien välillä. Uho valtiojärjestelmää kohtaan lisääntyy. Vaikka kuva kuulostaa kenties tutulta, kyse ei ole säästöjä vastaan kapinoivista kansanjoukoista Kreikassa tai Espanjassa. Vuonna 1968 Eurooppa eli hullua vuottaan, jonka pyörteissä neljä nuorta sytytti länsisaksalaisen tavaratalon tuleen. Mutta miksi?

allankumouksen povaaminen ei nykyaikana ole erityisen trendikästä politiikkaa, mutta talouden heikkeneminen ja epädemokraattiseksi koettu päätöksenteko ovat nostaneet kritiikkiä vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Jos kansalaiset kokevat, etteivät saa ääntään kuuluviin byrokratisoituneissa päätöksentekoprosesseissa, sillä on vaikutuksensa järjestelmän legitimiteettiin. Se näkyi Wall Streetillä velloneessa tyytymät-

poleemi

4/2012

tömässä keskiluokassa vuonna 2011, säästötoimenpiteitä vastaan mieltään osoittaneissa kreikkalaisissa ja Eduskuntatalon edessä nököttäneessä Occupy Helsinki -leirissä. Toisin sanoen, muutoshakuisuutta ei tarvitse etsiä nykyaikana kaukaa. Huolimatta katkeruudesta yhteiskuntajärjestelmää kohtaan, harvoin kuulee kenenkään haikailevan vallankumousta. Vaikka ihmiset ovat valmiit suomimaan markkinataloutta, kapitalismia ja poliitikkoja, kukaan

Teksti Karla Malm

ei toistaiseksi ole äänekkäästi ehdottanut aseisiin tarttumista yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseksi. Länsi-Saksassa vuonna 1968 Andreas Baaderilla ja Gudrun Ensslinillä ei ollut samankaltaisia kainousongelmia kuin nykyajan protestoijilla. Yhdessä Thorwald Prollin ja Horst Söhnleinin kanssa he päättivät osoittaa kantansa Vietnamin sotaa vastaan sytyttämällä Frankfurtin keskustassa sijaitsevan tavaratalon tuleen. Symbolisesti tavaratalo katsottiin oivalliseksi kohteeksi, sillä se kohdistui kapitalismin pyhimpään: tavaran ja rahan vaihdon areenalle. Yleisemmin mielenilmaus oli suunnattu Yhdysvaltoja ja Länsi-Saksan valtiota kohtaan. Länsi-Saksan rikos tuhopolttoon ryhtyneiden silmissä oli paitsi kumppanuus Yhdysvaltojen kanssa kylmässä sodassa, myös edellisenä vuonna syntynyt konflikti mielenosoittajien ja poliisin välillä. Konflikti kärjistyi mieltään osoittaneen Benno Ohnesorgin kuolemaan poliisin ampumasta luodista. Oman sivujuonteensa tarinaan tekee se, että Ohnesorgin surmanluodin ampunut poliisi paljastui DDR:n tiedustelupalvelun Stasin agentiksi vuonna 2009. Aikalaisten tiedossa kytkös ei ollut, joten mielenosoittajille Ohnesorgin kuolema edusti nimenomaan Länsi-Saksan valtion armottomuutta ja poliisin rautaisia otteita. Kuolintapauksen jälkeen kiristyivät opposition ja valtiovallan välit entisestään. Poliisi vapautettiin syytteistä ja syy Ohnesorgin kuolemasta vieritettiin mielenosoittajien niskoille. Radikalisoituminen kärjistyy Yksimielistä totuutta tapahtumista ei vieläkään vallitse, mutta sen merkitystä vasemmiston radikalisoitumiskehitykseen ja

Punaisen armeijakunnan eli RAF:n (Rote Armee Fraktion) syntyyn ei voida väheksyä. Ulrike Meinhof, joka tunnettuna toimittajana herätti suunnatonta huomiota lähtiessään laittoman toiminnan piiriin RAF:ia perustaessaan, katsoi tuolloin valtiovallan paljastaneen todelliset kasvonsa. Toisen RAF:n perustajajäsenen, Gudrun Ensslinin, reaktio oli vielä jyrkempi. RAF:ia tutkittaessa toistuvasti nostetaan esiin kohtaus, jossa Ensslin vaati vallankumoukseen ryhtymistä ”fasistivaltiota” vastaan jo Ohnesorgin kuoliniltana. Ensslin julisti, että väkivaltaan oli mahdollista vastata vain väkivallalla. Olennainen ilmaisu Ensslinin purkauksen ymmärtämiseksi kokonaisuudessaan on ”Auschwitzin sukupolvi”, joksi hän kutsuu vastustajiaan. Kuvaus on peräisin Julian Beckerin teoksesta Hitlers Kinder? ja se esiintyy sekä Tapani Suomisen teoksessa Ehkä teloitamme jonkun että Katriina Lehdon tutkimuksessa Ulrike Meinhof – lähemmäksi totuutta, ei todellisuutta. Natsi-Saksan ajallinen läheisyys on historiallinen tosiasia, jonka merkitystä ei voida väheksyä Länsi-Saksan poliittista todellisuutta hahmottaessa. ”Auschwitzin sukupolvi” viittaa syytöksiin, jonka mukaan Länsi-Saksa ei ollut tehnyt tarpeellista pesäeroa natsi-Saksaan, vaan hallinnon piirissä liikkui yhä samankaltaisia näkemyksiä, jopa samoja henkilöitä. Konkreettisia tapauksia syytösten taustalla olivat liittopresidentti Heinrich Lübken ja liittokansleri Kurt Kiesingerin urien jatkuminen natsimenneisyydestä huolimatta. Ohnesorgin kuolema ja julkisuuden suhtautuminen siihen vahvistivat opposition syytöksiä. Ensslinin vallankumousvaatimuksessaan käyttämät ilmaisut ”Auschwitzin supoleemi

4/2012

kupolvi” ja ”fasistinen valtio” ovat viitteitä siitä, että hän lukeutui niihin vasemmistosiiven aktivisteihin, jotka näkivät LänsiSaksan valtion suorana jatkumona natsiSaksalle, fasistisen perinnön kantajana. Tällöin mistä tahansa aktista valtiota vastaan tuli tekijöiden silmissä oikeutetumpaa; se oli vastarinta, johon heidän vanhempansa eivät olleet aikanaan nousseet. RAF:n perustamisjulistus 1970 Tavaratalon tuhopoltto enteili sisäpoliittista myrskyä, joka puhkesi täyteen voimaansa vuonna 1970 RAF:n annettua perustamisjulistuksensa. Vaikka radikaalia vasemmistolaista liikehdintää oli muuallakin Euroopassa, ei samanlaista näytöstä ollut aikaisemmin nähty. Tuhopoltosta tuomion saatuaan Andreas Baader oli paennut ulkomaille, mutta palasi Saksaan ja jäi kiinni ajaessaan ylinopeutta. Baaderin kärsiessä vankeusrangaistustaan luotiin suunnitelma, jossa tärkeää roolia näytteli laittoman vastarinnan pariin siirtynyt Ulrike Meinhof. Vapautusoperaatiossa Meinhof käytti asemaansa tunnettuna journalistina hyväkseen ja sai luvan läpikäydä koulukotiliikettä koskevaa kirjaa varten materiaalia Baaderin kanssa. Baader saatettiin aseistettujen vartijoiden kanssa vankilasta yliopiston kirjastoon. Suunnitelman mukaisesti parin tunnin kuluttua aloitettiin aseellinen vapautusoperaatio, jossa kirjastovirkailija loukkaantui vakavasti. Operaatioon osallistuneet olivat ilmei-

”

sesti odottaneet virkailijoiden tottelevan käskyjä ja kirjastovirkailijan vastarinta tuli heille yllätyksenä. Näkemykset siitä, oliko maanalaiseen toimintaan ryhtyminen suunnitelmissa jo ennen vapautusoperaation toteutumista, vaihtelevat. Tekijät etsintäkuulutettiin murhayrityksestä, johon nämä vastasivat siirtymällä maan alle. Parin viikon kuluttua ilmestyi perustamisjulistus, josta ei kuultanut läpi niinkään teoreettinen halu muuttaa yhteiskuntajärjestelmää kuin käytännön tasolla ilmenevä raivo: ”Ottakaa selvää, missä koulukodit ja monilapsiset perheet, missä kurjalisto ja proletariaatin naiset ovat, he, jotka vain odottavat sitä, että saisivat antaa oikealle henkilölle turpiin. He ottavat johdon käsiinsä.” Ironiaa voi nähdä siinä, että raivon selkein kärki perustamisjulistuksessa osoittaa kohti toisia vasemmistolaisia intellektuellipiirejä. Kyseessä sentään on ryhmittymä, jonka perustajajäsenistä keskeisillä Ulrike Meinhofilla ja Gudrun Ensslinillä oli akateeminen tausta. Ainoastaan Andreas Baader oli alun perinkin suuntautunut ennemmin käytäntöön kuin teoriaan. Silti käytäntö oli ryhmälle aina tärkeämpää kuin eheän teorian rakentaminen. Yhden totuuden yhteiskunnat Olennainen kysymys on se, mikä saa ihmiset hylkäämään kirjansa ja uransa ja huutamaan vallankumousta.

mistä tahansa aktista valtiota vastaan tuli tekijöiden silmissä oikeutetumpaa; se oli vastarinta, johon heidän vanhempansa eivät olleet aikanaan nousseet.”

poleemi

4/2012

”

vuonna 1971 mielipidekyselyssä jopa joka neljäs länsisaksalainen olisi pyydettäessä tarjonnut yösijan RAF:n jäsenelle.”

Vallankumous, jota RAF ajoi, ei marxilaisesta retoriikastaan huolimatta löytänyt ihanteitaan DDR:n puolelta. Samaistumiskohteiksi ja ihanteiksi kelpasivat ennemmin sissiliikkeet, kuten Vietkong tai Palestiinan vapautusjärjestön El Fatah, jonka harjoitusleirillä Jordaniassa ryhmä kävi harjoittelemassa sissisotataktiikkaa. Jälkimmäisen kanssa ryhmä tosin ajautui sittemmin erimielisyyksiin lähinnä elämäntapoihin liittyvien arvokysymysten vuoksi. Vallankumousta oltiin valmiit ajamaan raaoillakin keinoilla. Ryhmä rahoitti toimintaansa arvopaperiväärennöksillä ja pankkiryöstöillä sekä teki iskuja USA:n Saksassa oleviin sotilastukikohtiin ja oikeistolaisen Springer -lehtikonsernin toimistoon. Tunnetuimpia ensimmäisen sukupolven tekoja oli liittovaltiotuomioistuimen jäseneen kohdistunut murhayritys ja RAF:n ilmaisema tuki Musta syyskuu -palestiinalaisryhmälle Münchenin olympialaisissa 1972, jossa kidnapattiin 11 israelilaista urheilijaa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki siepatut ja sieppaajat saivat surmansa tulitaistelussa. Samana vuonna ensimmäinen sukupolvi pidätettiin ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Toisinaan on vaikea muistaa, että siitä on vasta muutamia kymmeniä vuosia, kun Euroopassa on oltu valmiita vaatimaan vallankumousta asein. Mutta silloin, kun yhteiskuntajärjestelmä kokee muutospaineita ja sen legitimiteettiä ollaan valmiita asettamaan kyseenalaiseksi, on hyvä palauttaa mieliin murroskohtia lähimenneisyydestä. RAF:n radikalisoituneet otteet voidaan

tulkita peiliksi, jonka vain yhden totuuden hyväksyvä yhteiskunta kohtasi koettaessaan vaientaa vastahankaiset äänet. Vaikka jo ryhmän ensimmäinen sukupolvi syyllistyi murhiin, vuonna 1971 mielipidekyselyssä jopa joka neljäs länsisaksalainen olisi pyydettäessä tarjonnut yösijan RAF:n jäsenelle. Luku kertoo omaa karua kieltään siitä, että yhteiskuntakritiikki ei katoa kieltämällä. Vaikka kylmän sodan jälkeisessä maailmassa vallankumouksen povaamiseen suhtaudutaan nykyään kainommin kuin 70-luvulla, kritiikki niin Euroopan unionin kuin yksittäisten valtioiden päätöksentekoa kohtaan on pikemminkin voimistunut kuin vaiennut viime vuosien aikana. Kriittiset äänet niin oikealta kuin vasemmalta ovat perinteisesti kuuluneet dialogiin, joka mahdollistaa demokratian. Yhden totuuden yhteiskunnissa yritys monopolisoida totuutta on johtanut usein siihen, että kritiikki katoaa julkisilta areenoilta ja siirtyy maan alle, jossa piilee mahdollisuus kytevään radikalismiin. Se olisi nykyäänkin syytä pitää mielessä. Lähteet: Lehto, Katriina: Ulrike Meinhof – lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus kirjat. Gummerrus Kustannus Oy. Helsinki 2007. Suominen, Tapani: Ehkä teloitamme jonkun – opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Hanki ja Jää. Kustannusosakeyhtiö Tammi. Helsinki 1997. poleemi

4/2012

Teksti ja kuvat

Teemu Antikainen

”Only in Buffalo, the toughest city in America” Buffalo on New Yorkin osavaltion toiseksi suurin kaupunki. Se on ollut yksi Yhdysvaltojen suurimmista ja vilkkaimmista, mutta nykyään tämä entinen suurkaupunki on autioitumassa ja ghettoutumassa. Miten suuri kaupunki voi rapistua tällä tavalla? Poleemin reportaasi vie meidät Buffalon arkeen ja analysoi samalla Amerikan kuihtumista ja amerikkalaisen unelman illuusiota.

poleemi

4/2012

ntering Buffalo. Siitä lähtien kun onnistuin vakuuttamaan Peace Bridgen virkaintoiset rajavirkailijat siitä, etten olekaan iranilainen terroristi, mielessäni on pyörinyt monta asiaa. Lihallisten himojen lisäksi mieleni valtaa ajatus, etten ole koskaan elämässäni ollut näin vapaa ilmaisemaan itseäni, de jure. Olenhan matkustamassa maahan, jossa on korkeimman oikeuden päätöksellä sallittua järjestää mielenosoitus pienessä juutalaiskylässä natsien ilmaisunvapauden puolesta. En kuitenkaan ota hakaristiä kannettavakseni pitkälle junamatkalle Skokie'hen vaan päätän viettää muutaman päivän Suurten Järvien kuningatarkaupungissa, Buffalossa, tarkkaillen, miten perustuslain ensimmäinen lisäys näkyy ihmisten käyttäytymisessä. Onko land of the free sitä todella myös de facto? Katsoessani ulos bussin ikkunasta urbaani Amerikka paljastaa alastoman arkkitehtuurinsa. Tämä kaupunki on koti monelle historiaa nähneelle rakennukselle. Buffalon keskustassa kävellessä tosin ei voisi uskoa että se on joskus ollut yksi Yhdysvaltojen suurimmista ja vilkkaimmista. Tämä kaupunki on nimittäin nähnyt paljon. Uuden mantereen moderni historia löytää tienristeyksensä Buffalossa. Kaupungilla on roolinsa niin kanavien rakentamisessa, läntisessä ekspansiossa, teollisuuden historiassa kuin kansalaisoikeustaistelussa. Täällä voi siis yhdellä henkäyksellä aistia suuren määrän historiaa. Nuuhkiessani ilmaa huomaan kuitenkin, etten erityisemmin pidä kaupungin ominaishajusta. Se on jotain paistetun kanan ja pinttyneen virtsan väliltä. Haiseeko amerikkalainen unelma tältä? Luulin, että se on vain illuusio eikä mitään konkreettista.

jostain syystä pakotettuja siihen. Tämä ei ole kaupunki, jossa nuoret menestyjät solmivat verkostojaan. Se ei kuitenkaan estä buffalolaisia olemasta ylpeitä kotikaupungistaan. Buffalo ei ole ”the place to be”, vaan ”the place to be from”. Buffalon tarina osana teollistumisen historiaa on oikeastaan hyvin surullinen. Kaupunki ennätti olla liikenteen keskus kanavien kulta-aikana kunnes rautateiden rakentaminen alkoi vähitellen nakertaa Buffalon suurkaupunkistatusta. Rappio syventyi 1950-luvulta lähtien, kun laivat hylkäsivät Erien kanaalin ja alkoivat sen sijaan liikennöidä Saint Lawrencen vesitietä. Pitkään kaupungissa vaikuttaneen terästeollisuuden muuttaessa Kiinaan syöksykierre oli valmis. Buffalo on esimerkkitapaus siitä, mitä globalisaatio on

Buffalo: The place to be from Only in Buffalo. Tämä yleinen hokema kertoo jotain buffalolaisten kotiseutuidentiteetistä. Vaikka kaupunki sijaitsee vain noin 500 kilometrin päässä menestyneestä isoveljestään, New York Citystä, on se silti monien mielikuvissa rajaseutua, end of the line. Hyvin harva kaupungin Main Streetillä vastaan kävelevistä ihmisistä on täällä vapaasta tahdostaan. Tänne eksyvät satunnaiset matkailijat vierailevat kaupungissa vain lähteäkseen pois. Ne, jotka ovat tänne jääneet, ovat

”

tehnyt Yhdysvaltain Ruostevyöhykkeelle. Aivan kuten eurooppalaiset siirtolaiset kansoittivat Buffalon 1900-luvun alussa, niin nykyään New York City ja eteläiset osavaltiot houkuttelevat parempien mahdollisuuksien perässä kul-

Amerikkalaisella vapauden kyllästämällä yhteiskunnalla on myös kääntöpuolensa.”

poleemi

4/2012

kevia buffalolaisia jättämään Queen Cityn. Nenäni alkaa jo tottua amerikkalaiseen unelmaan. Alun lievän shokin perusteella voisin jopa kuvitella viihtyväni Buffalossa niin kuin muutkin luuserit. Varsinkin kun saan pian kuulla, että kaupungilla on myös muuta tarjottavaa kuin pelkkä kolkko ja ghettoutunut downtown. Nälkiintyneenä ostan makkarakojusta puolalaisen kielbasan. Tiedustellessani ohimennen myyjältä, miksi keskusta on niin autio, hän vastaa syyn olevan siinä, ettei kukaan asu keskustassa. Kysyessäni mitä idässä on, tämä selvästi Buffalo-kiinnostuneisuudestani innostunut vanhempi naishenkilö tokaisee vain nauraen: ”Oh, you don't wanna go dere.” Kiitän herkullisesta hodarista, toivotan naiselle hyvät päivänjatkot ja otan suunnan kohti salamyhkäistä ItäBuffaloa.

In da ghetto Karttani kertoo, että itään vievä tie on nimeltään Broad-

poleemi

4/2012

way. Pian kuitenkin huomaan, että tämä Broadway ei todellakaan ole mikään neonvalojen ja mainosten Times Square vaan pikemminkin jonkinlainen urbaani preeria. Osoittautuu, että Itä-Buffalossa asuu suurin osa kaupungin afrikanamerikkalaisista, mikä tarkoittaa sitä, että täällä asuu myös köyhyys. Mietin, että kuinkahan monta sukupolvea ja mustaa presidenttiä tarvitaan ennen kuin nämä ihmiset pääsevät tästä kierteestä. Broadwayn varrella on silmänkantamattomiin lautaovien peittämiä autiotaloja, joissa aikoinaan toimineet kunnialliset bisnekset ovat vaihtuneet huumekauppaan ja prostituutioon, tekohengittäviä autopesuloita, joiden viikoittaiset asiakkaat voi varmasti laskea yhden käden sormin, sekä ghettojen superstaroja kaikista ikäkohorteista toteuttamassa perustuslain heille turvaamaa vapautta olla menestymättä. Itä-Buffalo ei ole aina ollut ghetto. Broadway oli aikoinaan Buffalon vanha Polonia, kaupungin huomattavan suuren työläistaustaisen puolalaisvähemmistön asuinaluetta sekä kukoistava ostoskatu. Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset alkoi-

vat kuitenkin muuttaa lähiöihin ja näin teki myös moni puolalainen perhe Buffalossa. Itä-Buffalosta tuli rotuerottelua pakoon etelästä muuttaneiden mustien naapurustoa. Kun näillä köyhillä uudisasukkailla ei kuitenkaan ollut varallisuutta ylläpitää kysyntää, pienyritykset kuihtuivat, ja vanhasta Poloniasta jäivät muistuttamaan vain puolalaiset kadunnimet sekä suuret ja koristeelliset roomalaiskatoliset kirkkorakennukset.

West Side Story Köyhyys ei ole mukavaa katseltavaa. Siksi päätän lähteä Itä-Buffalosta ja unohtaa joksikin aikaa näkemäni yhteiskunnallisen vääryyden uhratakseni sille ajatukseni ja analyysini myöhemmin. Otan taksin seuraavaan majatalooni, joka sattumalta sijaitsee hyvin lähellä kaupungin West Sidea, jota ystävällinen makkaranmyyjä minulle suositteli aiemmin päivällä. Minulla ei oikeasti olisi varaa matkustaa taksilla, mutta tunnen jostain syystä pakottavaa tarvetta jutella jonkun

kanssa, ja taksikuskithan ovat tähän tarkoitukseen mitä sopivimpia uhreja. Olen yllättynyt, että tämä noin nelikymppinen, hieman Snoop Doggia ulkonäöltään muistuttava kuskini osaa sijoittaa Suomen Pohjois-Eurooppaan. Tiedustellessani mitä Buffalolle on tapahtunut, hän vastaa jotakuinkin että: ”Dere's no jobs here man… people got nothin' to do.” Ymmärrän yskän. Buffalo ja Yhdysvallat kokivat kliimaksinsa keskellä Amerikan kultaista vuosisataa, ja nyt on muiden vuoro. Pitkän ja lämpimän sekä syyllisyyttä herättäneen suihkun jälkeen puen ylle parhaimpani, ja suuntaan kohti Allentownin yöelämää. Baaria etsiessä minun ei tarvitse kauaa harhailla, kun huomaan kaltaiselleni nihilistille selvästi räätälöidyn juottolan nimeltä Nietzsche's. Astun sisään baariin ja hetken pelkään saapuneeni jonkinlaiseen hipstereiden likaiseen paratiisiin, jota kutsutaan ”boheemiksi” vain sen takia ettei siellä koskaan siivota. Baaritiskillä istuessani huomaan vieressäni kaksi nuorehkoa naista, joiden iästä tai viehättävyydestä on vaikea mennä sanomaan mitään baarin hämärän valaistukpoleemi

4/2012

sen peittäessä heidän potentiaalisen kauneutensa. Toinen heistä näyttää vähän nuorelta Sarah Palinilta, ja voisin melkein vannoa, että toisella heistä on intiaaniverta. Suureksi yllätyksekseni tämä Sarah Palin aloittaa kes-

kustelun kanssani, mutta en baarin kovassa melussa saa oikein selvää hänen paksusta buffalolaisesta aksentistaan. Pääsemme kuitenkin ihan hyvin juttuun, vaikka en liiemmin viehäty hänen kohtuullisen runsaasta ylähuuli- ja kainalokarvoituksestaan. Saan kuitenkin jättää hyvästit kaikelle sille, jota olin jo ennättänyt toivomaan, kun tämän karvaisen naisen intiaaniystävätär tulee selvästi mustasukkaiseksi ja keksii jonkun tekosyyn, jonka perusteella hän saa karvaisen Sarah Palinin mukaansa, ja minä jään taas yksin. Tyhjän tunteeni täyttää kuitenkin ajatus kohisevasta Niagaran putouksesta, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan seuraavana päivänä. Unohdan siis nopeasti ensimmäisen ja parantamisen varaa jättäneen kohtaamiseni amerikkalaisen naisen kanssa ja kävelen takaisin hotellilleni miettien miten JFK olisi hoitanut tilanteen.

Amerikkalainen unelma? Ensimmäinen päiväni Buffalossa on osoittanut, että amerikkalaisella vapauden kyllästämällä yhteiskunnalla on myös kääntöpuolensa. Pohjaton usko perustuslain erehtymättömyyteen sekä siihen, että kuka tahansa voi

poleemi

4/2012

sinnikkyydellä tai viekkaudella taistella itsensä vapaaksi köyhyyden virittämästä loukusta palkitsee lopulta vain pienen osan väestöstä. Silkalla tuurillakin on tässä merkitystä. Amerikkalainen unelma saattaa lopulta olla pelkkää onnenpeliä. Hunter S. Thompson olikin varmaan oikeilla jäljillä etsiessään sitä Las Vegasista. Yksilön vapauden idea on johtanut puritaanien maihinnousun, itsenäisyysjulistuksen ja kommunistivainojen kautta siihen, että hedgerahastojen johtajat maksavat vähemmän tuloveroa kuin heidän sihteerinsä. Ronald Reaganin ja George W. Bushin ajamat verohelpotukset rikkaille perustuivat tämän kaltaiseen vapauden ideaan; siihen että vapaus palkitsee innovaatioista ja kasvattaa taloutta. 1980-luvulta lähtien Yhdysvallat on kuitenkin kehittynyt lähemmäs luokkayhteiskuntaa, jonka krooniset ongelmat väestönsä kouluttamisessa eivät todellakaan luo perustaa innovaatioille, joita se tarvitsee kilpailussa nousevaa Kiinaa vastaan. En ole oikein varma, onko jokin näennäinen vapauden idea kaikkien Yhdysvaltoja koskevien sosiaalipoliittisten ongelmien arvoista. Vapaus tarkoittaa aina valintaa. Amerikkalaisen ihmisen elämänkaari on valtion suhteellisen puuttumattomuuden takia yksilöllisten valintojen summa. Teoriassa slummistakin on mahdollisuus päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Se vain vaatii äärettömän kovaa työtä, oikeita valintoja ja roppakaupalla onnea. Teoriassa vapaus myös turvaa amerikkalaiselle aina mahdollisuuden uuteen valintaan. Vapaus buffalolaisessa kontekstissa

”

Hedgerahastojen johtajat maksavat vähemmän tuloveroa kuin heidän sihteerinsä.”

tarkoittaa vapautta kerätä voimansa ja nousta kanveesista silloin kun sitä vähiten odotetaan. Amerikkalainen unelma on tosiaan olemassa. Se ei ole illuusio eikä tuoksu eritteelle. Se ilmenee jokaisessa kotikaupunkiinsa uskovassa buffalolaisessa. Se ei kuitenkaan välttämättä tuo työpaikkoja takaisin Buffaloon, ellei kaupunki pysty sopeutumaan jälki-industrialistiseen todellisuuteensa.

teksti ja kuvat Simo Ortamo

Vapauden reitti halki Bostonin

Ikivanhoja kirkkoja valtavien pilvenpiirtäjien keskellä, vallankumoussankarien muistopatsaita ja holokaustin muistomerkki. Bostonin historiallinen kansallispuisto kertoo paljon amerikkalaisten historiakäsityksistä.

oston ei ole Yhdysvaltain suurimpia kaupunkeja, eivätkä Hollywood-tähdet seikkaile sen kaduilla kovinkaan usein. Kaupungilla on kuitenkin pitkä ja vaiherikas menneisyys. Englannista lähteneet puritaanisiir-

tolaiset rantautuivat nykyisen Bostonin rannoille jo vuonna 1630. Sen jälkeen kaupungissa on perustettu mantereen vanhimpia oppilaitoksia, taisteltu emämaata Englantia vastaan ja kampanjoitu orjuuden lakkauttamiseksi. poleemi

4/2012

ostonin kadut noudattavatkin keskustassa yhä vanhoja mutkittelevia reittejään, ja pilvenpiirtäjien varjostamat vanhat kirkot ovat keskimäärin sata vuotta helsinkiläisiä vanhempia. Katumaasturien lomassa pujottelee siirtomaatyylisiin takkeihin ja kolmikolkkahattuihin pukeutuneita oppaita. Tutustuminen historiaan on tehty turistille amerikkalaiseen tapaan selkeäksi: katuihin on merkitty punaisilla tiilillä reitti, Freedom Trail, joka varrelta kaikki keskeiset monumentit, hautausmaat ja museot löytyvät.

Irlannin nälänhädän muistomerkki pystytettiin vuonna 1998. Nälänhädän seurauksena lähes kaksi miljoonaa irlantilaista jätti kotiseutunsa, ja monet heistä muuttivat Bostoniin.

Old South Meeting House vuodelta 1729. Rakennuksessa suunniteltiin itsenäisyyssodan syttymiseen vaikuttaneet Bostonin teekutsut.

Paul Reveren ratsastajapatsas on pystytetty Old North -kirkon eteen, josta hän aloitti ratsastusretkensä.

poleemi

4/2012

» »

eskustan alueella sijaitsee historian säilyttämiseen ja esittelyyn keskittyvä kansallispuisto. Tämän ansiosta historiallisiin rakennuksiin on ilmainen pääsy. Niiden liepeillä yleisöä opastavat liittovaltion palkkalistoilla olevat puistonvartijat. He ovat sonnustautuneet luonnollisesti Jogi-karhu-animaatiosarjasta tuttuihin vihreisiin univormuihin lierihattuineen.

uuri osa punaista vapauden reittiä vaeltavista vaikuttaa olevan koululaisryhmiä. Ehkä juuri tästä syystä historiasta kerrottavissa tarinoissa on korostetun opettavainen, sotaisa ja patrioottinen sävy, ja itsenäisyyssodan mytologia saa huomattavan osan. Jalustalle on kirjaimellisesti nostettu Benjamin Franklinin lisäksi eurooppalaisille tuntemattomampi Paul Revere, jonka yöllinen ratsastusretki on yksi lapsille kerrotuista itsenäisyyssodan sankaritarinoista.

Koululaisryhmä kuuntelee siirtomaatyyliseen asuun pukeutuneen oppaan tarinoita Granaryn hautausmaalla.

Uuden Englannin holokaustimuistomerkki vuodelta 1995 muistaa juutalaisten uhrien lisäksi myös muita natsien keskitysleireillä murhattuja.

apauden reitin varrelle mahtuu parikin muistutusta vanhan mantereen kauhuista. Irlannin nälänhädän muistoksi pystytetty patsasryhmä kuvaa langanlaihoja uhreja rukoilemassa armoa. Kaupungintalon eteen on puolestaan pystytetty holokaustin kuutta miljoonaa uhria muistava kulmikkaiden lasitolppien rivistö. Lasiin on kaiverrettu numerosarjoja muistuttamaan Auschwitzin uhrien tatuoinneista, ja selviytyneiden uhrien kirjoituksia oli kaiverrettu metallilaattoihin.

poleemi

4/2012

Tintin seikkailut – heijastumia 1900luvun politiikasta Teksti Tuomas Lassinharju Kuvat Otava / Suomen kuvapalvelu

Tintin seikkailut on varmasti Aku Ankkojen ohella 1900-luvun merkittävimpiä länsimaisia sarjakuvia. Belgialainen Hergé piirsi reilun 50 vuoden aikana 24 Tintin seikkailua, joiden suosio ei ole laantunut vieläkään. Tintin seikkailuja on käännetty yli 50 kielelle ja albumeja on myyty yhteensä yli 200 miljoonaa kappaletta. Vaikka Tintti on täysin kuvitteellinen hahmo, hän seikkailee todellisessa maailmassa. Tintin seikkailuissa on kuvattu tarkkanäköisesti aina kulloistakin maailmanpoliittista tilannetta. Niinpä Tintin seikkailuissa on käsitelty esimerkiksi reaalisosialismia, fasistista vallankaappausta ja kylmän sodan kahtiajakoa. Poleemin Tintti-artikkeli tutkii, kuinka politiikka on ilmentynyt Tintin seikkailuissa ja kuinka politiikka on vaikuttanut Tinttien sisältöön.

ykyään Tintin seikkailut päätyvät otsikoihin lähinnä negatiivisen julkisuuden merkeissä. 2000-luvulla lööppeihin on noussut Tintin varhaisvaiheessa syntynyt seikkailu Tintti Afrikassa (1931), jota on rasistisen maineensa takia yritetty saada myyntikieltoon ainakin Ruotsissa, Ranskassa ja Belgiassa. Tänä vuonna Ruotsissa nousi kohu, kun tukholmalainen kirjasto oli päättänyt poistaa Tintti-sarjakuva-albumit hyllyistään. Perusteluna oli, että Tintin seikkailut

poleemi

4/2012

kuvaavat vieraat kansallisuudet alentavan karrikoidusti. Vaikka syytökset eivät olekaan täysin tuulesta temmattuja, ne antavat hyvin epäreilun ja yksipuolisen kuvan Tintin seikkailuista. Huolimatta siitä, että Afrikka-seikkailu on varsin kolonialistinen ja myöhemmissä seikkailuissa arabeja kuvataan stereotyyppisesti herkkähipiäisenä ja aggressiivisena massana, Tintin seikkailut sisältävät myös erittäin tarkkanäköistä kuvailua 1900-luvun poliittisista ilmapiireistä. Hergé tarttui ajankohtaisiin ilmiöihin, ja siksi esimer-

kiksi 30-luvun lopulla piirretyt Tintit tarjoavat häkellyttävän realistista ajankuvaa fasismin noususta Euroopassa. Ajankohtaisuuden lisäksi Tinttejä on ylistetty yksityiskohtien äärimmäisestä tarkkuudesta. Hergé teki perusteellista taustatyötä. Jokainen auto, lentokone tai vene oli tiettyä mallia. Kamerat ja aseet oli kopioitu valmistajien luetteloista. Kun Tintin hahmot seikkailivat vieraissa maissa, kaupunkien arkkitehtuurit vastasivat täysin todellisuutta, samoin kun aina kyseisten maiden santarmien, sotilaiden ja konduktöörien univormut. Realistisuuden multihuipentumana voidaan pitää Tintin kuuseikkailua, joka vaikuttaa edelleen todentuntuiselta, vaikka se piirrettiin kuusitoista vuotta ennen kuin Neil Armstrong astui Kuun kamaralle. Hergén kuuseikkailu perustui vain tieteellisiin faktoihin, eikä hän lähtenyt piirtämään esimerkiksi avaruusolioita tai vieraita sivilisaatioita Kuuhun. Tintin seikkailut pähkinänkuoressa Tintin hahmo syntyi 1920-luvun loppupuolella, kun Georges Remi alias Hergé (1907–1983) alkoi piirtää sarjakuvia belgialaisen Le XXe Siècle –sanomalehden lapsille suunnattuun liitteeseen Le Petit Vingtièmeen. Ensimmäinen Tintin seikkailu alkoi ilmestyä lehden sivuilla tammikuussa 1929. Tintin seikkailut ilmestyivät koko 30-luvun ajan kerran viikossa ilmestyneessä Le Petit Vingtième –lehdessä. Lehden jokaisessa numerossa Tintin tarina jatkui aina kaksi sivua kerrallaan. Kun Hergé oli saanut yhden seikkailukokonaisuuden päätyttyä, se julkaistiin kokonaisuudessaan albumina. Varhaiset Tintit olivat mustavalkoisia ja yksi seikkailukokonaisuus oli noin 100–130 sivua pitkä. 1940-luvulla Tintit alkoivat ilmestyä värillisinä. Samalla muotoutui Tintin seikkailujen lopullinen formaatti, sillä kustantaja määräsi yhden Tintin seikkailun pituudeksi 62 sivua. Samalla kun Hergé piirsi uusia Tintin seikkailuja, myös vanhoja 30-luvulla ilmestyneitä mustavalkoisia sarjakuvia piirrettiin uudelleen värillisiksi 62-sivuiseen muotoon. Viimeinen kokonainen Tintin seikkailu, Tintti ja Picarot, ilmestyi vuonna 1976. Tämän jälkeen Hergé alkoi valmistaa seuraavaa Tintti-seikkailua Tintti ja aakkostaide, mutta ei saanut tarinaa koskaan valmiiksi. Sarjakuvilla poliittinen agenda Jo heti ensimmäisillä Tintin seikkailuilla oli poliittinen agenda. Tintti Neuvostojen maassa (1929) kertoi nuoresta lehtimiestä, joka matkusti Neuvostoliittoon raportoimaan poleemi

4/2012

länsimaalaisille bolševismin kurjuudesta ja reaalisosialismin karmeasta arjesta. Kommunismia kritisoivalle sarjakuvalle oli selvästi tilausta. Le XXe Siècle –sanomalehti, jossa Tintit ilmestyivät, oli vankan katolinen ja konservatiivinen julkai-

koot kätensä.” Samalla vaalilautakunnan jäsenet nostavat revolverinsa esiin ja katselevat tiukasti kansanjoukkoa ase kädessä. ”Kukaan ei vastusta tätä listaa? Julistan siis kommunistisen listan yksimielisesti hyväksytyksi.” Toisessa kohtauksessa opas esittelee länsimaalaisille sosialisteille neuvostoliittolaisia tehtaita, joista kohosi suuria savupilviä, millä saatiin aikaan harhakuva täydessä käynnissä olevasta tehtaasta. ”Toisin kuin porvarimaat väittävät, tehtaamme käyvät täydellä teholla.” Myöhemmin Tintti käy paljastamassa, että kyseiset tehtaat olivat vain kulissia, joilla yritettiin luoda valheellista kuvaa punaisesta työläisten paratiisista. Hergé käytti neuvostoseikkailun ensisijaisena lähteenä Joseph Douillet’n kirjaa Moscou sans voiles (suom.

”

Japanin Brysselinedustusto teki sarjakuvan tapahtumista vastalauseen.”

Hunnuton Moskova), jossa esiteltiin hyvin kriittiseen sävyyn Neuvostoliiton arkea. Tintin sarjakuvan myötä Neuvostoliiton kritisointi sai kuitenkin huomattavasti suuremman kohdeyleisön. Tintti Neuvostojen maassa sai sellaisen suosion, että Le Petit Vingtièmen painosmäärää oli kuusinkertaistettava. Myös Tintin toisella seikkailulla oli poliittista tilausta. Tintti Afrikassa (1931) tapahtuu Kongossa, Belgian siirtomaassa. Le XXe Siècle -lehden päätoimittaja halusi tehdä Belgian suunnattoman siirtomaan tutuksi lukijoilleen. Hergé on jälkikäteen selittänyt albumin rasistisuuden johtuneen porvarillisen ympäristön ennakkoluuloista, jonka seurauksena afrikkalaiset piirrettiin yksinkertaisina. Ainakin rasistinen seikkailu antaa näkemyksen siitä, millaisina afrikkalaisia pidettiin 1930-luvun Länsi-Euroopan porvarillisissa piireissä.

su, joten lehden ilmapiiri oli vahvasti antibolševistinen. Lapsille suunnatun sarjakuvan myötä toimituksen takaajatuksena oli saattaa pienet lukijat tilanteen tasalle, mitä bolševismin ilkitöihin tuli. Tintti Neuvostojen maasta on jäänyt kaikkein voimakkaimmin mieleen kohtaus, jossa käydään vaalit neuvostoliittolaiseen tyyliin. Sotilaan näköinen mies puhuu väkijoukolle: ”Toverit, kolme listaa on tarjolla. Yksi niistä on kommunistinen. Ne, jotka vastustavat tätä listaa nosta-

poleemi

4/2012

Fasismia vastaan Afrikka-seikkailun jälkeen Tintti seikkaili mm. Egyptissä, Kiinassa ja Etelä-Amerikassa. Poliittisesti kiinnostavin albumi näiltä ajoilta on Sininen lootus (1936), jossa Tintti joutuu keskelle Kiinan ja Japanin konfliktia. Japanilaisten tekemät attentaatit pannaan olemattomien kiinalaisrosvojen syyksi, aivan kuten Mukdenin rautatien välikohtauksessa kävi. Japanin Brysselin-edustusto teki sarjakuvan

tapahtumista vastalauseen. Anschluss ja Hitlerin Saksan jatkuva voimistuminen ja laajentuminen alkoi herättää 30-luvun lopulla huolta pienessä Belgiassa. Hergé tarttui aiheeseen seikkailussa Kuningas Ottokarin valtikka, joka alkoi Le Petit Vingtièmessä elokuussa 1938. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen kuvitteelliseen valtioon: Syldaviaan ja sen fasistiseen naapurimaahan Borduriaan. Vaikka valtiot ovatkin Hergén mielikuvituksen tuotetta, Syldavia on kuin mikä tahansa itäeurooppalainen valtio Balkanilla. Borduria taas viittaa ilmiselvästi natsi-Saksaan, joka yrittää valloittaa viattoman naapurimaansa. Borduurien päällikön nimi on Müsstler (Mussolini + Hitler), borduurien univormut ovat kuin Wehr-

sa kerrottiin Wehrmachtin saavutuksista. Hergé sai sodan jälkeen kuulla syytöksiä kollaboraatiosta, mikä loukkasi häntä syvästi. Hänhän oli ollut erittäin antifasistinen, ja halusi ainoastaan viihdyttää Tintin seikkailuilla belgialaisia poikkeuksellisissa olosuhteissa. Natsimiehityksen aikana sensuuriin joutuivat Tintti Amerikassa sekä Mustan saaren salaisuus, jonka tapahtu-

”

Borduurien tervehdys amaïh on kuin selkeä vastine heil-tervehdykselle.”

machtilla, ja borduurien tervehdys Amaïh on kuin selkeä vastine heil-terveyhdykselle. Tässä seikkailussa Tintti onnistuu pelastamaan Syldavian bordurialaisten vallankaappaukselta. Hän paljastaa, että borduurien propagandayksikön oli tarkoitus aiheuttaa välikohtauksia Syldaviassa asuvia borduureja kohtaan, jotta Borduria saisi oikeutuksen interventioon. Hergé onkin sanonut tarinan kertovan epäonnistuneesta Anschlussista. Kolme viikkoa sen jälkeen, kun Ottokarin valtikka oli päättynyt Le Petit Vingtièmssä, Hitlerin joukot hyökkäsivät Puolaan täsmälleen samalla strategialla, mitä tarinan Borduriakin oli suunnitellut: Gestapo lavasti radioasemalla välikohtauksen, jota Saksa väitti puolalaisten tekoseksi ja käytti hyökkäyksen verukkeena. Natsimiehityksen aikana Kesällä 1940 natsit olivat miehittäneet Belgian, ja Le Petit Vingtième lakkautettiin. Samalla keskeytyi Tintin seikkailu Mustan kullan maa, joka jäi hyvin osuvasti kohtaukseen, jossa saksalainen konna oli jättänyt Tintin autiomaahan kuolemaan. Hergé jatkoi Tintin seikkailuja Le soir –lehdessä, jonka miehittäjä oli ottanut puhetorvekseen. Niinpä Tintin seikkailuja julkaistiin sodan aikana samoilla sivuilla, jois-

mat sijoittuivat Englantiin. Mutta ironista kyllä, ilmiselvästi antifasistinen Kuningas Ottokarin valtikka säästyi sensuurilta. Ilmeisesti sensorit eivät perehtyneet albumien sisältöihin otsikoita pidemmälle. Toisen maailmansodan aikana tehdyissä Tinteissä vältettiin visusti päivänpoliittisia aiheita, ja niinpä seikkailut keskittyivät lähinnä aarteenetsintään ja matkaan inkojen luokse. poleemi

4/2012

Kylmän sodan keskellä Syldaviaan ja Borduriaan palattiin jälleen 1950-luvun Tinteissä. Tuhatkaunon tapauksessa (1955) Borduria oli muuttunut sosialistiseksi valtioksi ja liittynyt lujasti osaksi kommunistista itäblokkia. Bordurian pääkaupungin Szohôdin arkkitehtuuri

muistuttaa kovasti tyypillistä Itä-Euroopan kaupunkia, kuten esimerkiksi Varsovaa tai Bukarestia. Kaupungin pääaukio Plekszy-Gladzin aukio muistuttaa kovasti ItäBerliinin Platz der Republikia. Maan symbolina on maan maineikkaan johtajan, marsalkka Plekszy-Gladzin huuliparta, joka tuo epäilemättä mieleen Stalinin viikset. Maan turvallisuuspoliisi Zturpon agentit salakuuntelevat Tintin ja kumppaneiden hotellihuoneita, aivan kuten itäblokin

poleemi

4/2012

maissa todellisuudessa tehtiinkin. Tuhatkaunon tapauksen tarina kuvastaa osuvasti kylmän sodan kahtiajakoa ja kahden blokin välistä asevarustelukilpailua. Professori Tuhatkauno on keksinyt aseen, joka voi ultraäänillä tuhota tiiliä, betonia ja terästä, jopa kokonaisia kaupunkeja. Sekä Syldavia että Borduria ovat kiinnostuneita saamaan aseen käsiinsä.

”

Ilmeisesti sensorit eivät perehtyneet albumien sisältöihin otsikoita pidemmälle.”

Syldavian ja Bordurian voi helposti nähdä kuvastavan kahden blokin välistä ristiriitaa, aivan kuten ne Kuningas Ottokarin valtikassa edustivat läntisten demokratioiden ja Hitlerin Saksan konfliktia. Viimeisen kerran politiikkaan palattiin viimeisessä Tintti-seikkailussa Tintti ja Picarot (1976). Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Amerikkaan, kuvitteelliseen San Theodorosin valtioon, joka on parodia tyypillisestä banaanitasavallasta, jossa vallankaappaukset ovat jokapäiväisiä ja sotilaat vaihtavat jatkuvasti puoliaan. Varsovan liiton käytäntöjen mukaisesti Borduria on vienyt asiantuntemustaan salaisen poliisin ja diktatuurin taidoissa San Theodorosiin, aivan kuten Neuvostoliitto tuki Kuubaa ja Nicaraguaa. Stalinistinen Borduria tukee kenraali Tapiocaa ja länsimainen International Banana Company kenraali Alcazaria, jotka taistelevat San Theodorosin herruudesta. Kun Tintin hahmot saapuvat San Theodorosiin, valtio on Tapiocan hallinnossa. Sarjakuvaruudussa kuvataan eteläamerikkalaista kurjaa slummia, jota koristaa kyltti VIVA TAPIOCA. Seikkailun loppuun mennessä kenraali Alcazar on Picarot-sissiliikkeen avustuksella kaapannut vallan itselleen. Sarjakuvan viimeisessä ruudussa kuvataan samaa hökkelikylää slummissa, jossa ei ole muuttunut mikään muu, kuin että kyltissä lukee VIVA ALCAZAR. Lähteet: Farr, Michael: Tintti, tarinoiden todelliset taustat Peeters, Benoît: Tintin juhlakirja

k o l u m n i

”

uomi pyrkii rajojensa ulkopuolelle, myönnettiinpä sitä eli ei. Itsenäisen Suomen historiassa rajojen ylittäminen alkoi heti alkuvuosina. Heimoaate eli ja hengitti ja halu palauttaa Suomen luonnolliset rajat oli kova. Missään vaiheessa ei kuitenkaan ihan kunnolla päästy vauhtiin, vaan kostot Kullervon vuoksi jäivät torsoiksi. Marskin miekka työnnettiin tuppeen. Samaan aikaan punainen puoli yritti viekkaampaa taktiikkaa ja integroi itsensä Neuvostoliittoon. 1920-luvulla Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta eli kukoistuksensa päiviä ja suomalainen henki oli voimakkaasti läsnä. Kuitenkin 1930-luvulla Stalinin toteuttamissa yt-neuvotteluissa suomalainen henki puhallettiin tasavallasta ulos ja ideaaliyhteiskunta jäi suomalaisten

TOPI HOUNI

tai liiemmin sisäpuolisista asioista ei turhaan tarvinnut murehtia. YYA-sopimuksella ankkuroitiin ulko- ja sisäpolitiikka, ja katajainen kansa tottui isoveljen ohjaukseen. Karhun kainalossa oli mukava olla. 1990-luvun taitteessa mesikämmen ei enää herännytkään talviuniltaan ja uusille tuulille oli tilaa politiikassa. Rajamaa alkoi tuijottaa Euroopan aurinkoon. Parinkymmenen vuoden aikana moni sokaistui tälle valolle, mutta rohkean poikkeuksen teki Kokoomusnuoret. Innovatiivisella aloitteellaan ”siirrä yrityksesi Viroon” isänmaan toivot muistuttivat mikä on perinteisesti ollut Suomen luonnollinen laajentumissuunta. Viime vuosina Eurooppa-innostuksen laimetessa on kompassin neula alkanut kiertää kehää ja uutta suuntaa Suomelle on Viron lisäksi haettu

Herää kysymys, eikö sitä miekkaa voisi vielä kerran vetää tupesta.” osalta odottamaan itseään. Toinen maailmansota alkoi ja talvisota järkytti Suomea. Vuonna 1941 entistä sisukkaampi, edellisen vuoden tammikuussa kihlattu kansa kävi jätin kimppuun ja taas rajoja ylitettiin monen miehen voimin. Marskin miekka oli taas vedetty tupestaan. Sen verran laimeaksi jäi tämäkin yritys, ettei edes natseja naurattanut Berliinissä. Suomalaiseen tapaan plakkariin lävähti kuitenkin tuttu ja turvallinen torjuntavoitto. Sodan melskeistä palattiin vuosikymmeniksi kolmatta tietä kotimaan politiikkaan. Rajojen ulkopuolisista

pohjoisesta. Islantiin on suunnitteilla harjoituslentoja, ja koillisväylää varten varustaudutaan tehtailemalla telakoilla uljaita jäänmurtajia. Sen verran rauhanomaisilta nämä aikeet kuulostavat militantin korvaan, että herää kysymys, eikö sitä miekkaa voisi vielä kerran vetää tupesta. Menneisyydestä oppia ottaen ainoa mahdollinen etenemissuunta näyttäisi olevan suoraan länteen eli Ruotsiin. Pessimistinä kuitenkin luulen, että kansankodin hurjat kodinturvajoukot ovat liian kova pala purtavaksi suomalaisille sydän- ja verisuonitautisille reserviläisille. poleemi

4/2012

Aikuista naista Kolmen sepän patsaalla Teksti Maija Yrjä ja Saila Kurki

Kuvat Johanna Räty

Vielä kymmenen kuukautta sitten olimme autuaan tietämättömiä tulevan syksyn tapahtumista: toinen meistä piippasi hikipäissään sukkia Lindexin kassalla, toinen luki täydellä teholla ylioppilaskirjoituksiin. Kumpikaan meistä ei olisi voinut aavistaa mitä syksy toisi tullessaan...

eväällä alkoi kuitenkin työntäyteinen matkamme kohti valtsikaa. Kulutimme useammankin tovin takapuolilihaksiamme kirjastossa opetellen ministerivaltiosihteereitä ja Kekkosen hallituksen kokoonpanoja. Bongasipa eräs Polhon hallituksen jäsenkin toisen meistä bussissa pänttäämästä. Ponnistelu kuitenkin kannatti, sillä lopulta heinäkuussa postilaatikosta kolahti se legendaarinen, paksu kirjekuori valtiotieteellisen tiedekunnan leimalla. Siitä hetkestä alkoi kuumeinen syksyn koittamisen odotus. Jo ensimmäisistä fuksitapaamisista alkaen tuli hieman yllättäenkin selväksi, kuinka tiiviin ja lämminhenkisen yhteisön ainejärjestömme Polho ry muodostaa yhdessä

poleemi

4/2012

Taso ry:n opiskelijoiden kanssa. Vaikka olemmekin kooltaamme pieniä ainejärjestöjä, yhdessä yhiksenä meillä on vähintään tuplasti hauskempaa! Nopeasti selkeni myös opiskelijaelämän monipuolisuus: tuutorimme ovat pitäneet meidät jo elokuusta asti kiireisinä. Olimme kuitenkin päättäneet, että kaikessa on oltava mukana. Ensimmäiset viikot opiskelijana kuluivat fuksitapaamisten, KannuGamesien, fuksisaunan, fuksimökin ja erilaisten suunnistusten muodossa. Varsinkin Kannun fuksisuunnistuksessa välähti mielessä, miten ainutlaatuista ja hauskaa aikaa opiskelujen aloittaminen on: harvemmin sitä tulee räpättyä Aikuista naista Kolmen sepän patsaalla ohikulkijoiden pällistellessä vieressä. Samaa

kappaletta Yhis hoilasi myös fuksisitsien toisella konferensilla Casa Academican alakerran pubissa. Vanhemmat opiskelijat yli ainejärjestörajojen ovat perehdyttäneet meidät fuksit kärsivällisesti sitsaamisen saloihin, eivätkä hämmentyneet, vaikka oikeaoppinen sitsausetiketti ei aivan heti meiltä sujunutkaan. Syksy on vienyt meidät myös Suomen rajojen ulkopuolelle: aluksi Viroon Kannun fuksiristeilyn muodossa ja myöhemmin jopa EU:n vaikutuspiirin ulottumattomiin, eli Ukrainaan. Pääsimme tutustumaan ukrainalaiseen ruokakulttuuriin, arkkitehtuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin. Reissun ehdottomana kohokohtana oli Tšernobyliin suuntautunut reissu, jolloin pääsimme omin silmin todistamaan vuonna 1986 räjähtäneen reaktori 4:nnen, sen suojaksi rakennetun sarkofagin ja Pripyatin aavekaupungin autioituneine huvipuistoineen. Naispuolisten- ja miksei miespuolistenkin – opiskelijoiden huomion varasti kuitenkin oppaamme Sergii Mirnyi, jota on muun muassa kuvailtu osuvasti ”Sean Conneryn ja Indiana Jonesin risteytykseksi”. Lomailun ja juhlimisen lisäksi olemme tietenkin myös opiskelleet, sitähän varten me tänne yliopistoon olemme loppujen lopuksi päätyneet. Ensimmäiset opiskelukokemukset ovat olleet palkit-

sevia. Oma vapaus vaikuttaa opiskelujen kulkuun on ollut aivan eri luokkaa kuin ennen. Myös tulevaisuus vaikuttaa valoisalta: "Teistä ei tule tyhjäntoimittajamaistereita. Lupaan, että te kaikki saatte ihan oikeat työt", vannotti Polhon alumni Aki Reinimäki syyskuisella excullamme Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:hyn. Meitä on siis pidetty hyvin ajan tasalla myös työelämäpuolesta. Fuksisyksy on kulunut huimaa tahtia, lähes hujauksessa. Välillä tuntuu, että on tapahtunut ja kokenut niin huimasti asioita, että mitään ei muistu mieleen. Onneksi niinä hetkinä voi avata Kannun laulukirjan ja palautella mieliin hauskojen kirjoitusten myötä kuluneita tapahtumia. Iso kiitos kuuluu upeille fuksitovereillemme, loistaville tuutoreillemme, mahtaville vanhemmille opiskelijoille ja osaavalle laitoksen henkilökunnalle: ilman teitä tästä syksystä ei olisi millään muodostunut näin ainutlaatuista! Lopuksi on ehkä aiheellista lainata hieman Seppo Hentilää, joka orientoivalla viikolla lausahti meille Polhon fukseille seuraavaa: "Olette selvästi joutuneet tuhlaamaan kauneinta nuoruuttanne lukemalla minun raapustuksiani ja sitä on pakko pyytää anteeksi." Rakas professori Hentilä, ei tarvitse! Kaikki vaiva oli tämän arvoista, ja vähän enemmänkin. Tästä on hyvä jatkaa kehityskulkuamme avuttomasta fuksista kohti tiedostavaa, kriittisesti ajattelevaa, täysveristä valtsikkalaista. Oi, yhis on!

poleemi

4/2012

Suomalaiset ma Teksti ja kuvat Reetta Heiskanen

1950- ja 1960-luvuilla puoli miljoonaa työikäistä suomalaista lähti ruotsalaiseen "kansankotiin" paremman elämän toivossa. Matka ei kuitenkaan ollut mutkaton. Sopeutuminen ei ollut kaikille helppoa ja elämää varjosti kaipuu kotimaahan.

poleemi

4/2012

ahanmuuttajat Mummolan tuoksu Marraskuinen keskiviikko Göteborgissa vuonna 2012. Kävelen sisään punaisen puutalon ovista, oven yläpuolella lukee "Kahvila Maria". Kauniin pihan toisella laidalla siintää kivinen kirkko. Kun astun ovista sisään, leijailee nenääni välittömästi tuttu tuoksu. Tuoksuu mummolalta. Ja Suomelta. Olen tullut kahvila Mariaan etsimään ruotsinsuomalaisia. Toisin sanoen, suomalaisia maahanmuuttajia. Huhujen mukaan he kokoontuvat tässä kahvilassa joka keskiviikko kello 12. Vaalean huoneen keskellä on suuri valkea pöytä. Sen ääressä istuu 11 henkilöä. Keski-ikä on selkeästi ylittänyt kuudenkymmenen. Liityn joukkoon. Ruotsinsuomalaiset ottavat minut lämpimästi vastaan. Nauru raikaa heti alusta alkaen kun Liisa kertoo taas yhtä lukuisista vitseistään. "Niin se poika siellä kauppakeskuksessa tuli mun luokse ja kysyi voisinko olla sen mummu? Ja niin mä sanoin, että totta kai voin olla sun mummu!" Koko porukka räjähtää raikuvaan nauruun. Tarjolla on reissumiestä ja lihapullia, punajuurisalaattia ja pullapitkoa. Mieleni valtaa välittömästi lämmin tunne. Ehkä se on se tunne, jonka saa vain silloin kun asuu ulkomailla ja löytää uudesta kotikaupungistaan yksitoista eläkeläistä suomalaista, jotka vitsailevat kaiken aikaa ja mussuttavat reissumiestä. Tekee mieli tirauttaa pari kyyneltä tilanteen vuoksi. Vanhukset tulevat lähelle, kyselevät kuulumisia ja lopulta toinen porukan miehistä kysyy, mitä oikein opiskelen täällä. "Journalismia", vastaan. "Ai joutamista! Hahahaha!" Ja taas nauretaan. Kovaa ja korkealta. Nämä ihmiset ovat ruotsinsuomalaisia. Kun sodasta toipuva Suomi ei tarjonnut tarpeeksi, näytti ruoho lahden

toisella puolella vihreämmältä. "Kun lentokone laskeutui Göteborgiin vuonna 1958, oli kaikkialla ihan vihreää ja aurinko paistoi. Suomessa oli jo polveen asti lunta, mutta täällä ruoho kimalsi vihreänä", kertoo Kirsti pilke silmäkulmassa. Tänne he saapuivat, suurin osa töihin Volvon ja Saabin tehtaille. Ruotsi tarjosi paremman elintason ja tarvitsi työvoimaa kasvaville tehtailleen. Sinne tallustelivat joka aamu myös kymmenettuhannet suomalaiset maahanmuuttajat, joita alettiin myöhemmin kutsua myös nimityksellä "finnjävle". Missä vaiheessa asiat menivät sitten vikaan? Kaikki eivät sopeutuneet uudessa maassa elämiseen. Jotkut huomasivat, että Ruotsi oli todella erilainen maa Suomeen verrattuna. Monet työikäiset suomalaismiehet tarttuivat pulloon ja alkoivat juoda.

Kolikon toinen puoli Yleisradion toteuttamassa "Kansankodin kuokkavieraat" -dokumentissa esiintyy mies nimeltä Jari Kuosmanen. Kuosmanen muutti Göteborgiin ruotsalaisen tyttöystävänsä perässä 60-luvulla ja aloitti välittömästi työt Göteborgin telakalla. Telakalla vierähti kymmenen vuotta ennen kuin Ruotsin valtio tarjosi apurahan, jonka avulla Kuosmanen kouluttautui sosiaalityöntekijäksi. Nykyään hän toimii Göteborgin yliopiston sosiaalityön laitoksen lehtorina ja dosenttina ja on erikoistunut miestutkimukseen. Telakalla työskennellessään Kuosmanen huomasi, kuinka suomalaiset miehet alkoivat syrjäytyä ruotsalaisesta yhteiskunnasta. Kuosmasen mukaan monille miehille ruotsalainen kulttuuri oli liian erilainen suomalai-

poleemi

4/2012

seen verrattuna. Hän kertoo dokumentissa syrjäytymisen syiksi sukupuoleen kohdistuvat tasa-arvovaatimukset, Suomen ja Ruotsin täysin erilaisen historian sekä sen, että suomalaiset miehet tunsivat alemmuudentunnetta Ruotsissa omasta kielestään sekä alkuperästään. Miehet hakivat tukea alkoholista naisia helpommin. On selvää, että monien suomalaismiesten oli todella vaikeaa löytää paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Kuosmanen kuvailee, kuinka kahdella kolmasosalla telakalla työskennelleistä miehistä oli alkoholiongelma. Vielä 1970-luvun lopulla Göteborgin psykiatrisen sairaalan miehistä neljäsosa oli suomalaistaustaisia. Yle:n dokumentissa esiintyy myös mies nimeltä Mau-

tausta. "Eihän me sitä tehty", naureskelee 65-vuotias, alun perin Satakunnasta kotoisin oleva Liisa Santikko ja jatkaa villapaidan kutomista. "Minä olen aina viihtynyt. Minulla on ihania ystäviä ja uskolliset naapurit. Mutta se riippuu paljon itsestään, että kuinka viihtyy", Liisa jatkaa. Hänen kaikki työkaverinsa ovat ruotsalaisia ja hän on edelleen työelämässä, Göteborgin sairaalassa. Kirsti Järvinen muutti Ruotsiin miehensä kanssa 1960-luvun lopulla. "Meillä oli oma pieni maapaikka Joensuun lähellä maaseudulla, mutta siellä ei riittänyt vettä. Olisi pitänyt tehdä porakaivo, mutta meillä ei ollut sähköä. Sen jälkeen asuimme vuokrapaikalla." Sotien jälkeen Suomen valtio kannusti kotimaisen

ri Poikeljärvi. Nykyään Poikeljärvi toimii tunnetun Syväpuro-hoitokodin johtajana Liljendalin kunnassa. Hän on myös sosiaalineuvos. Poikeljärvi antaa dokumentissa erilaisen näkemyksen siitä, miksi alkoholi oli monille nuorille suomalaismiehille Ruotsissa niin tärkeää: "Se oli nuorta uhmaa. Se oli seikkailua, millään ei ollut mitään väliä. Kun ei ollut vaimoa eikä perhettä, oli ihanaa, että sai juoda."

elintarviketuotannon lisäämiseen monin keinoin. Toimenpiteet tehosivat kuitenkin yllättävän nopeasti ja 1960-luvulla Suomessa ajauduttiin ylituotannon ongelmiin. Peltoja alettiin laittaa pakettiin. Paketit ja "lehmäntappopalkkiot" ovat jääneet historiankirjoitukseen kuvaamaan maaseudun tyhjenemistä ja maatalouden alasajoa. "Vuokrapaikan jälkeen tuli peltopaketti. Ja me laskettiin, että meidän ei kannata maksaa siitä pellosta niin paljon vuokraa kuin mitä tämä omistaja sai korvauksia. Kun vuokra-aika loppui, syntyi idea Ruotsiin lähtemisestä", Kirsti kuvailee. Muuttaessaan Ruotsiin, Kirsti ei osannut sanaakaan kieltä.

Pellot pakettiin ja Ruotsiin Kun yritän kysyä kahvilassa ruotsinsuomalaisilta suomalaisten miesten juomiskulttuurista, on vaikeaa saada vas-

poleemi

4/2012

”

Suomalaisista ruotsalaisiksi

Jos ruotsinsuomalaisten kokemuksia käsiteltäisiin avoimesti, ehkä mekin vielä ymmärtäisimme, miltä todella tuntuu muuttaa toiseen maahan.”

"Enkä ole kyllä oppinut vieläkään", Kirsti nauraa. Tehtaalla piti olla kuulosuojaimet, joten siellä ei tarvinnut kuulla tai puhua. Kirsti kuvailee, kuinka työpaikalla sanoessaan "huomenta" ruotsiksi, työnjohtaja vastasi suomeksi. Ja tietysti kaikki osasivat sanoa "yksi, kaksi, kolme" ja "ei saa peittää". Kirstin tytär oli aloittanut koulunkäynnin Suomessa ja jatkoi sitä Ruotsissa. "Alkuun, kun opettajat ja oppilas eivät ymmärtäneet toisiaan, täytyi tytön piirtää kaikki. Onneksi hän on ollut aina hyvin taitava piirtäjä. Opettajat eivät oikein tienneet, että millainen todistus tytölle pitäisi antaa. Mutta kyllä se sitten lopulta oli ihan hyvä", hymähtää Kirsti.

Kahvila Mariassa istuvat ruotsinsuomalaiset ovat iloista väkeä. Näiden maahanmuuttajien sopeutuminen on onnistunut ja aika on kullannut muistot. Vaikeudet on voitettu. Ruotsi tuntuu nyt kotimaalta eikä kaipuu Suomeen ole enää kova. Ongelmat vaikuttavat olevan samanlaisia kuin suomalaisilla eläkeläisillä: mikä avuksi, kun tavarat tuntuvat olevan koko ajan hukassa ja eläkettä voisivat kyllä maksaa enemmän. 1960-luvun Ruotsi oli saman kysymyksen äärellä kuin Suomi vuonna 2012 – miten suhtautua maahanmuuttajiin, siirtolaisiin ja pakolaisiin? Tällä hetkellä Ruotsissa asuu lähes 500 000 ruotsinsuomalaista. Silti suomalaisista

maahanmuuttajista ja lähihistoriasta ei käydä vapaata ja avointa keskustelua. Sillä sitähän suomalaiset olivat. Maahanmuuttajia. Elintasopakolaisia. Siirtolaisia. Suomi tuntuu unohtavan oman historiansa. Jos ruotsinsuomalaisten kokemuksia käsiteltäisiin avoimesti, ehkä mekin vielä ymmärtäisimme, miltä todella tuntuu muuttaa toiseen maahan. Miltä tuntuu se, kun ihmiset eivät puhu omaa kieltäsi, eivät jaa samaa historiaa tai ymmärrä alkuperääsi. Kahden tunnin jälkeen kahvihetki päättyy. Liisa Santikko ja muut ruotsinsuomalaiset lähtevät jatkamaan normaaleja päiväaskareitaan. Ennen lähtöä Liisa kuitenkin kysyy: "Tulethan ensi viikollakin?" Varmasti tulen. Ja tuon reissumiestä mukanani.

poleemi

4/2012

Ukrainan demokraattinen vaihtoehdottomuus Teksti ja kuvat Miran Hamidulla

Presidentti Viktor Janukovytšin edustama Alueiden puolue (ukr. Партія регіонів, Partija rehioniv) voitti Ukrainassa lokakuun lopulla käydyt parlamenttivaalit. Puolue sai äänistä 36,6 prosenttia, pahimman kilpailijan Isänmaa-puolueen jäätyä noin 21:en prosenttiin. Ennalta nähtävissä ollut tulos ei lupaa merkittäviä muutoksia kehityksessään pysähtyneen maan politiikkaan.

aaleja varjosti Isänmaa-puoluetta johtavan ja maailmallakin tunnetun oppositiojohtajan Julija Tymošenkon istuminen vankilassa. Hänet tuomittiin maan etujen vaarantamisesta Venäjän kanssa käytyjen kaasukauppojen yhteydessä. Vähemmälle huomiolle ulkomaisessa mediassa on sen sijaan jäänyt maan entisen sisäministerin Juri Lutsenkon päätyminen niin ikään vankilaan kavalluksesta ja virka-aseman väärinkäytöksestä tuomittuna. Molemmat tuomioista ovat luonteeltaan enemmän poliittisia kuin todellisiin rikkeisiin perustuvia, ja ne kuvastavat maan demokratian heikkoa tilaa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj löysikin vaaleista paljon huomautettavaa. Järjestön vaalitarkkailijat havaitsivat vaalien aikana merkkejä hallintoresurssien väärinkäytöstä sekä läpinäkyvyyden puutetta

poleemi

4/2012

puolue- ja kampanjarahoituksessa. Huomautettavaa löytyi myös puolueiden medianäkyvyydestä, jota ei pidetty tasapuolisena kaikille puolueille. Etyj kuvailikin vaalien olleen askel taaksepäin maan demokraattisessa kehityksessä.

arlamentin suurimman puolueen paikan säilyttänyt Alueiden puolue on profiloitunut erityisesti maan itäosien venäjänkielisen väestön asioiden ajajaksi sekä hyvien Venäjä-suhteiden vaalijaksi. Tämä ei silti ole merkki venäläisvähemmistön halusta takaisin Venäjän yhteyteen, vaan vähemmistö on maan jo yli kaksikymmenvuotisen itsenäisyyden aikana identifioinut itsensä ukrainalaiseksi. Kyse onkin enemmän puolueen tukialueiden hyväksi tehtävästä siltarumpupolitiikasta. Puolue on muun muassa ajanut läpi lain, joka nostaa venäjän kielen aseman tasaveroiseksi alueilla, joissa sen puhujien määrä ylittää kymmenen prosentin osuuden väestöstä. Kansallismielisten vastustajien leirissä laki on nähty uhaksi ukrainan kielen asemalle ja elinvoimaisuudelle. Maan suurten valtakielten taistellessa asemistaan media on kuitenkin jättänyt huomioimatta lain myönteiset vaikutukset maan muille vähemmistökielille. Venäjänkielisten saamat edut koskettavat nimittäin myös maan

läntisten alueiden merkittäviä unkarilais- ja romanialaisvähemmistöjä. Itään päin kallellaan olevista ulkosuhteistaan huolimatta Janukovytš ei ole kääntänyt selkäänsä lännenkään suuntaan. Alueiden puolueen, kuten myös kaikkien kilpailevien oppositiopuolueiden - äärinationalistista Svobodaa lukuun ottamatta - pyrkimyksenä on maan tekeminen EU-jäsenyyskelpoiseksi. Korruption ja epärehellisten vaalien riivaama maa ei kuitenkaan ole mikään ykkösjäsenehdokas, ja EU onkin antanut jäsenyydelle nykyisessä tilanteessa lähes mahdottomat ehdot. Näin ollen Janukovytišin johtama Ukraina joutunee jatkossakin etsimään talousyhteistyötä Venäjän suunnalta. Vaikka Alueiden puolue onkin käyttänyt valtaansa sen poliittisten vastustajien vangitsemiseen, on sen vallankahvassa pysymistä helpottanut myös kilpailevien puolueiden tarjoamien vaihtoehtojen puute. Ukrainalaiselle politiikalle on tyypillistä kaikkien puolueiden populistinen tapa kosiskella äänestäjiä ilman konkreettisia tekoja. Esimerkiksi käytyjä vaaleja edeltävinä kuukausina maan poliitikot ovat valmistelleet maan suvaitsemattomiin asenteisiin vetoavaa lakia homopropagandan kieltämiseksi. On kuitenkin hyvin epäselvää, miten tämä homopropaganda tultaisiin määrittelemään. Voi myös olla mahdollista, että poliittisten irtopisteiden keräilemiseksi luotu lakihanke unohdetaan lopulta kokonaan vähin äänin.

krainan poliittinen tulevaisuus ei silti aina ole ollut näin lohduton. Vielä vuonna 2004 tilanne näytti lupaavalta, kun suurmielenosoituksien avulla Alueiden puolueen vallasta syrjäyttänyt ”oranssi vallankumous” nosti valtaan presidentti Viktor Juštšenkon sekä pääministeri Tymošenkon. Vallankumouksen johtohahmojen väliset ristiriidat kuitenkin kuihduttivat pian sen saavutukset. Lopulta likaisen, Juštšenkon myrkytysyrityksen sävyttämän, valtakamppailun jäljiltä valtaan palasikin lopulta Alueiden puolueen Janukovytš. Vallitsevassa tilanteessa kansan luottamus politiikkaan on lähes mennyttä. Kun muutosta ei ole saatu aikaan sen paremmin äänestämällä kuin mieltä osoittamalla, alkaa kansalle olla lopulta samantekevää kuka skandaaleissa ryöpytetyistä poliitikoista vallassa istuu. Tämä on kohtalokasta ikiaikaiselle rajamaalle, jonka riitelevät poliitikot eivät kykene löytämään yhteistä säveltä länteen katsovien länsiosien ukrainalaisten ja itäosien venäläisten välille. Ilman yhteistä suuntaa jäävät myös yhteiset edistysaskeleetkin ottamatta.

”Vallankah-

vassa pysymistä on helpottanut myös kilpailevien puolueiden tarjoamien vaihtoehtojen puute.”

Lähteet: Suomen suurlähetystö, Kiova http://www.osce.org/odihr/96675 poleemi

4/2012

ä k ö k u l m a

Timo Lampinen, OTK, VTK

Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

hmislajin luontainen tapa on elää yli 15 ihmisen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana. Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineellisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin. Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seuraus ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pienentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämässä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä. Yksityiselämän ryhmäkoot ovat pienentyneet keskimäärin kahteen aikuiseen, mikä on vaikuttanut merkittävästi väestön enemmistön elämän huononemiseen ja syrjäytymisen lisääntymiseen. Ryhmän pienentymiseen liittyvän yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuhkavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveysongelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteiskunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaantumista sekä syrjäytymistä.

Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työnjakoa nykyaikaan sopivalla tavalla Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suuntaan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselämää ja työelämää on lisätä huomattavasti yhteistyötä ja työnjakoa väestön enemmistölle sopivalla tavalla. Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selke-

poleemi

4/2012

ästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosenttia vuoden tunneista. Yksityiselämässä yhteistyön uusien muotojen kehittäminen voidaan aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatiivisemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.

Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mahdollista? Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kahden aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Amerikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä megatrendiksi. Sellaisena nähdään silti yksilöllistyminen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijaisista seurauksista. Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yksilöllistymisen merkityksen yliarviointiin hairahtuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia todetaan: ”Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abstrakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonallisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallisyhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta – ’oravanpyörä’ ja velkariippuvuutta – tahdotaan vastustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699). Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä siitä, miten yksityiselämän yhteistyö pitäisi järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta lisäävällä tavalla. Toiminnassa

pitäisi myös olla vahvasti ”leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701). Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voidaan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä. Yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luul-

”

nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kummitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäistä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän. Hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen. Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyö-

Yksityiselämän ryhmäkoot ovat pienentyneet keskimäärin kahteen aikuiseen, mikä on vaikuttanut merkittävästi väestön enemmistön elämän huononemiseen ja syrjäytymisen lisääntymiseen.”

tavasti 15–60 ihmistä. Yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhteinen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla tai yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot. Ryhmän jäseneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sääntöjen mukaan, ei esimerkiksi ostamalla asunto jostain tietystä paikasta. Naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopistisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä. Jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkatonta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää. Toiminta on niin hyvin resursoitua päinvastoin kuin palkkatyö, että ”toiminta” on ennemminkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esimerkiksi pienten lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna. Todennäköisin ensimmäinen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on

faasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteiskunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeilla sitkeästi. Esimerkiksi historiantutkijat ja opiskelijat voivat pitkien kehityskulkujen asiantuntijoina edistää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitutkijoiden keskuudessa. Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajasti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä sekä tehokkaasti, kestävästi ja monialaisesti ratkaiseva kehittämismalli. Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdotukset esimerkiksi ”arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen, Sininen kirja) tai kilpailukyvyn lisäämisestä työaikoja pidentämällä (EK:n pj I. Kokkila/ HS 8.11.12) eivät täytä näitä vaatimuksia. poleemi

4/2012

teksti ja kuvat janne soisalon-soininen

Kataloniasta katkeria euroja Madridin herroille

poleemi

4/2012

atalonian alueparlamentin vaalit olivat hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun yhteinen hyvä ei meinaa enää riittää kaikille. Marraskuun lopun vaaleissa noin kaksi kolmesta äänestäjästä antoi tukensa Katalonian itsenäisyyttä ajavalle pääministeri Artur Masille ja muille separatistiryhmille. Ajatus itsenäisestä Kataloniasta ei ole kuitenkaan uusi. Alueesta tuli ensi kertaa itsenäinen valtakunta noin 1000 vuotta sitten. Barcelonan kreivien hallitsema Katalonia taipui Espanjan hallitsijoiden valtaan Amerikan löytyessä. Viimeksi Katalonia julistautui itsenäiseksi vuonna 1931, Espanjan toisen tasavallan syntyessä. Maa ajautui kuitenkin sisällissotaan, jonka tasavaltalaisia tukeneet katalonialaiset hävisivät oikeistodiktatuurin vuon-

Barcelonan kreivien hallitsema Katalonia taipui Espanjan hallitsijoiden valtaan Amerikan löytyessä«

na 1939 muodostaneelle kenraali Francolle. Itsenäiseksi Kataloniasta tuskin on nytkään, mutta syyskuussa kaduille rynnännyt miljoonapäinen joukko nationalistisen herätyksen kokeneita katalaaneja käy Espanjalle joka tapauksessa kalliiksi. Espanjan Eurosampo Espanjalle Katalonian menettäminen olisi taloudellinen katastrofi. Tällä hetkellä noin 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta tulee Kataloniasta. Katalonian osuus Espanjan koko viennin arvosta on noin kolmannes. Alueen panos koko maan sosiaalimenoihin on niin ikään vajaa kolmannes. Kapinoiva Katalonia on hyvin vaikea pala Espanjan pääministeri Mariano Rajoylle, jonka vastuulla on pitää maan kaatumaisillaan olevaa talouden korttitaloa pystyssä. Kataloniasta käyvä puhuri voi hyvinkin painaa maan talouden yhä syvempään kuoppaan. Epävarmuus vaikuttaa muun muassa Espanjalle lainattavan rahan hintaan. Tyhjästä katalaanit eivät valita. Tilanne painaa Espanjan kukkarossa, mutta painoa on kertynyt myös Katalonian taloudelle. Katalonia maksaa vuosittain keskushalpoleemi

4/2012

Lähes 25 prosentin työttömyys tippuisi itsenäisessä Kataloniassa alle kymmeneen« linnolle 16 miljardia euroa enemmän kuin se saa tuloina takaisin. Vaje rahoitetaan velkarahalla, jota on kertynyt vuosittain yli 2000 euroa per asukas. Katalonia tuottaa kaikista alueista kolmanneksi eniten resursseja Espanjalle, mutta on saantipuolella vasta sijalla 10. Kataloniasta puhutaan vauraana alueena, mutta sen velkataakka on hyvin korkea. Rahoitus on kiven alla, ja alue on joutunut pyytämään keskushallinnolta viiden miljardin euron hätälainaa. Katalonia tulisi toimeen ilman Madridin herroja? Kataloniassa monet ovat sitä mieltä, että Espanjan talouden heikko tila on pitkälti seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta huonosta taloudenpidosta. Irtautuminen Espanjan rasitteeksi koituvasta taloudesta ja hallinnon kehnosta taloudenpidosta tuntuvat siten tieltä kohti parempia aikoja. Katalonia on historiallisesti ollut Espanjan talouden kantavia voimia. Katalonia menestyi erityisen hyvin 1700- ja 1800-luvuilla, teollistumisen ehdittyä alueelle ensimmäisenä koko Espanjassa. On siis syytä olettaa, että maa selviäisi omillaan. Toisaalta maa ei ole enää onnistu-

poleemi

4/2012

nut hankkimaan itsenäisesti rahoitusta, vaan on nyt Madridin hätälainan varassa. Varsinkin katalonialaiset itse pitävät aluettaan edelleen aidosti kilpailukykyisenä ja rikkaana. Kirjassa ”Katalonia: aito ja rikas valtio” katalonialaiset Joan Canadell ja Albert Macia puhuvat vuoden 2014 velattomasta Kataloniasta. Kirjoittajien mukaan itsenäinen Katalonia voisi saada velkansa maksettua muutamassa vuodessa, ilman talouskurimuksessa rämpivää Espanjaa. Katalonian massiivisen vientisektorin tuottama ylijäämä koituisi katalaanien pelastukseksi. Alueella on maailman kolmanneksi eniten kansainvälisiä kauppakumppaneita. Canadellin ja Macian mukaan lähes 25 prosentin työttömyys tippuisi itsenäisessä Kataloniassa alle kymmeneen. Jos Katalonia saisi pitää omansa, verokantaa voitaisiin laskea, eläkkeitä korottaa ja sosiaalietuuksia parantaa. Laittomiksi julistetut itsenäisyyspyrkimykset tulevat luultavimmin lauhtumaan, kunhan keskushallinto pääministeri Rajoyn johdolla suostuu Katalonian ehdotuksiin keventää alueen maksutaakkaa ja luovuttaa alueelle itsenäinen veronkanto-oikeus. Myönnytyksillä eivät kuitenkaan talouden ongelmat ratkea. Pahimmassa tapauksessa Rajoyn ovelle ilmestyy joukko muidenkin itsehallintoalueiden johtajia pyytämässä kevennyksiä maksutaakkoihinsa. Kaikki eivät voi saada alennusta aikana, jolloin kutistuva kakku on saatava riittämään kaikille. Huonosti menee eikä helpotusta ole toistaiseksi näkyvissä. Teollisuudesta, palveluista ja rakennusalalta irtisanotaan yhä väkeä. Työttömyyden arvioidaan nousevan valtakunnallisesti yli 30 prosentin vuonna 2013.

”Vähän liian humalassa” Teksti Eetu Jokela Kuvitus Emma-Karoliina Kurki

Viina ja valtakunnanpolitiikka ovat kulkeneet käsi kädessä koko itsenäisen Suomen historian ajan. Poleemi kertoo neljä tarinaa siitä, kuinka poliitikot ja alkoholi ovat osoittautuneet huonoksi yhdistelmäksi.

poleemi

4/2012

”

Seuraavan päivän Suomen Sosialidemokraatissa uutisoitiin isoin otsikoin YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta. Onnettomuudesta kertoi astetta pienempi uutinen sisäsivulla.”

lkoholi pyöritti aikanaan Suomen päivänpolitiikkaa. Erityisesti idänsuhteita hoidettiin vodkan ja Koskenkorvan voimalla – Kekkonenkin kirjoitti päiväkirjaansa usein kosteiden illanviettojen jälkeen ottaneensa turhan paljon. Ulkopoliittista luottamusta ei kuitenkaan tarvittu kuolettavaan humalaiseen toilailuun. SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen lähti 6.4.1948 puoluetoveri Walter Kuuselan kanssa paikallisen piirikokouksen jälkeen ajamaan autolla Porista kohti Helsinkiä. Porissa viinaa oli juotu Leskisen elämäkerturia Tuomas Keskistä lainatakseni ”suruttomasti”. Ensin Leskinen ajoi ojaan, jolloin ajajaa vaihdettiin ja matka jatkui. Vain muutama kymmenen kilometriä myöhemmin Eurassa Kuusela ajoi päin tienpientareella seisoskellutta poikajoukkoa. Yksi pojista kuoli, toinen loukkaantui vakavasti. Leskinen tuomittiin viideksi kuukaudeksi työleirille Lohjan kalkkikaivokselle. Seuraavan päivän Suomen Sosialidemokraatissa uutisoitiin isoin ot-

poleemi

4/2012

sikoin YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta. Onnettomuudesta kertoi astetta pienempi uutinen sisäsivulla.

eskinen luopui hetkeksi kaikista luottamustehtävistään. Hän ei asettunut ehdolle vuoden 1948 vaaleissa. Joulukuussa hän oli kuitenkin taas puoluesihteeri ja kahden vuoden kuluttua hän nousi puheenjohtajaksi. Vielä vuonna 1970 hän sai ulkoministerin salkun. Leskisellä oli osansa myös toisen sosialidemokraatin Penna Tervon kännitoilailussa. Vuonna 1952 juhlittiin sotakorvauksien maksamisen päättymistä. Kauppa- ja teollisuusministerinä toimineella Tervolla oli kestitettävänään neuvostoliittolaisia vieraita. Lounas valtioneuvoston juhlahuoneistossa Smolnassa venyi – tuskin kenenkään yllätykseksi – pitkäksi. Niin Tervo kuin kunniavieraatkin olivat ympäripäissään. Ministerin oli tarkoitus pitää virallisessa juhlatilaisuudessa puhe, mutta tätä kehotettiin lähtemään kotiin. Tervo kuitenkin piti puheensa,

joka vielä radioitiinkin – vaikka Tervon ulosanti ei ollut niin sanotusti suoran lähetyksen edellyttämällä tasolla. Oikeisto, joka ei pitänyt Tervosta, käytti tilaisuuden hyväkseen, eikä kohdellut ministeriä silkkihansikkain. Leskinen keräili ilkkuvista lehtiartikkeleista leikekirjan ja lähetti sen jo arvatenkin melko suuresta morkkiksesta kärsivälle Tervolle, saadakseen tämän eroamaan. Leskinen hamusi itse Tervon paikkaa. Presidentti Paasikivi tuki Tervoa, ja väitti kivenkovaa, ettei ollut huomannut Tervon olleen juhlassa erityisen humalassa.

urullisenkuuluisin Arkadianmäen viinamiehistä lienee kuitenkin Ahti Karjalainen. Karjalaisen uran aikana alkoholilla oli ”osuutta asiaan” hyvin usein. Ulkomaanmatkoilla K-linjan sisämies katoili tai jopa lukittautui hotellihuoneeseensa juomaan. Vuonna 1979 hän sai rattijuopumuksesta Suomen siihen asti suurimmat liikennesakot, 26 650 markkaa. Alkoholi viimein myös lopetti Karjalaisen uran. Hävittyään vuonna 1982 presidentinvaalit Mauno Koivistolle hänet nimitettiin Suomen

Pankin pääjohtajaksi. Lokakuussa Suomi oli häviämässä devalvointikilpailun Ruotsille. Karjalainen palasi lomamatkaltaan Espanjasta hoitamaan juttua, mutta oli niin hutikassa, ettei kyennyt antamaan lausuntoa lentokentälle vastaan tulleille reporttereille. Suomi devalvoi uudestaan, ja Karjalainen jäi kuukauden sairaslomalle. Keltainen lehdistö retosteli Karjalaisen sairaudella. Paineen alla Keskustapuolue vaati, että Karjalainen eroaisi virastaan. Karjalainen erosikin – Keskustapuolueen jäsenyydestä. Pian Koivisto erotti Karjalaisen vedoten ”yleiseen etuun”.

”

utta osataan sitä nykyäänkin. Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen kunnostautui jo ennen kansanedustajanuraansa muun muassa puhaltamalla vuonna 1986 Suomussalmen kirkon hopeat. Varsinaisen kreisibailausvaihteen Viitasaaren kansanmies laittoi päälle viime helmikuussa. Hakkarainen lähti ennestään tuntemattomien ih-

misten kanssa eräästä anniskeluravintolasta aamuneljältä jatkoille Helsingin Kyläsaareen. Ilmeisesti jossain vaiheessa Hakkarainen huomasi, että oli päätynyt Bandidos-moottoripyöräjengin kerhotilaan. Paikalla olleen naisen mukaan Hakkarainen yritti ostaa häneltä seksiä. Hakkarainen väittää, että maksullista seksiä tarjottiin hänelle, että hän kieltäytyi ja jätti naiselle 100 euron setelin ”säälistä”. Omien sanojensa mukaan ”vähän liian humalassa” ollut Hakkarainen heitettiin aamukuudelta ulos, kun hänen käytöksensä oli käynyt häiritseväksi, siis jopa hieman railakkaista elämäntavoista tunnetuille moottoripyöräjengiläisille. Hakkarainen haki kerhotilalle unohtuneen työsalkkunsa puoli seitsemältä ja palasi työpaikalleen Eduskuntataloon. Puoluejohtaja Timo Soinin todettua, että Hakkarainen tarvitsee apua, hakeutui hän hoitoon. Hakkaraiselle taisikin käydä loppujen lopuksi aika paljon paremmin kuin monelle edeltäjälleen. Apua tarjoamalla olisi voitu estää monta inhimillistä tragediaa.

Ulkomaanmatkoilla K-linjan sisämies katoili tai jopa lukittautui hotellihuoneeseensa juomaan.”

poleemi

4/2012

uheenjohtajalta

yhdenvertaisuusohjelmiakin tärkeämpää on se, että jokainen voi rauhassa olla oma itsensä opiskelupaikassaan. On arvokasta ja tavoiteltavaa, että yhis tunnetaan tiedekunnassa ennen kaikkea hyvästä hengestään. Pitkäaikaisen yhisläisen tasa-arvotyön hedelmiä saatiin nauttia tänä vuonna myös taloudellisesti. Polhon saamat Maikki Friberg -palkintorahat päätettiin käyttää seuraavasti: 1500€ opintopiiri- ja vuosijuhlatilille, josta kustannetaan yksi opintopiiri vuosittain 50-vuotisjuhliin asti. Historiatilille, jonne on koottu rahaa vuodesta 2005 lähtien, laitamme 1000€. Poleemin toimituskunta 2012 ansaitsee kiitosta laadukkaasta jäljestä. Yritämme Tuomaan, Mikon ja Annan kanssa parhaamme ensi vuonna. Kiitos Anna, Eetu, Hannele, Johanna, Riina, Sanna, Teemu, Teemu, Timo, Topi ja Tuomas. Saatiin aikaan hienoja juttuja.

Yhteishenki on ehdottomasti koko toiminnan kulmakivi, eikä sitä edistääkseen tarvitse olla hallituksessa.” vakiopuheenaihe jokaisessa pj-palstassani, lanseerataan 1.2. juhlallisesti Uudella Yhistys ry:n vuosijuhlien yhteydessä. Tervetuloa mukaan! Alumnirintamalla on yhteistyö on muutenkin toiminut varsin sujuvasti, ja kiinnostavia tapahtumia on tulossa silläkin saralla. Huomattavasti ainejärjestön hallituksen puuhastelua tärkeämpää on se, miten me polholaiset viihdymme opiskelupaikassa. Yhteishenki on ehdottomasti koko toiminnan kulmakivi, eikä sitä edistääkseen tarvitse olla hallituksessa. Yhiksen tasa-arvotoiminta on saanut tunnustusta, ja edistys näkyy toivon mukaan järjestötoiminnassa koko valtsikan tasolla. Suuria ja kunnianhimoisia

Kuva: Mikko Virta

”

ämä on se puheenjohtajapalsta, jossa haikein mielin katsellaan mennyttä vuotta. Ikävä ei ainakaan tule nälkävuoden pituisia kokousputkia, eikä sitä, että pitäisi olla n+1 paikassa samanaikaisesti. Kalenteri näyttää ensi vuodella puolella huomattavasti valkoisemmalta kuin itsenäisyyspäivän alla. Ainejärjestön toiminnassa ehkä eniten mietityttää se, tarjosiko Polho jäsenistölleen riittävästi järkevää ja mielekästä toimintaa. Toivottavasti tarjosi. Ensi vuonna Johanna Rädyn innokas porukka tarjoaa vielä enemmän. Väistyvän puheenjohtajan huolta ainejärjestön tulevaisuudesta vähentää pätevänoloisen uuden hallituksen lisäksi tieto siitä, että moni pidemmän tähtäimen projekti on jo työn alla. Keväälle on alustavasti lupautunut jo pari mielenkiintoista T&K-vierasta. Polhon historiaprojekti, joka tuntuu olevan

Ilmar Metsalo, Polhon puheenjohtaja

poleemi

4/2012

poleemi

4/2012

Polhon toimijat 2013 Puheenjohtaja: Johanna Räty 1. opintovastaava: Topi Houni Hallituksen jäsenet: Aleksi Järvinen Eevi Heikkinen Saara Hannikainen Jenniina Kotajoki Mert Sola

Saila Kurki Emma Puolakanaho Wilhelmiina Koivuniemi Sanna Väyrynen Maija Yrjä

Poleemin päätoimittajat: Ilmar Metsalo Anna Niemi Mikko Virta Tuomas Lassinharju

poleemi

4/2012