Suomentanut Elina Salonen
Englanninkielinen alkuteos This Time Tomorrow
Copyright © 2022 Emma Straub
Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB
ISBN 978-952-409-012-4
1. painos
Tallinna Raamatutrükikoda, 2024
Sitruuna Kustannus Oy
www.sitruunakustannus.fi
Putney Tyson Ridgelle
Vasta kun kertomus oli valmis, siinä esiintyvien kohtalot ratkaistu ja tarina saatu siistiin pakettiin niin, että kokonaisuus ainakin tässä suhteessa muistutti maailman kaikkia muita valmiita kertomuksia, vasta sitten hän pystyi tuntemaan olevansa suojassa ja rohkeni rei’ittää nipun, sitoa sen langalla, maalata tai piirtää siihen kannet ja viedä lopputuloksen luettavaksi äidille – tai isälle, milloin tämä sattui olemaan kotona.
ian mcewan : Sovitus, suom. Juhani Lindholm
Missä mahdamme olla tähän aikaan huomenna?
the kinks
Kohti tulevaisuutta!
leonard stern: Ajan veljet
ensimmäinen osa
1sairaalassa ei ollut aikaa. Se oli kuin kasino Las Vegasissa: missään ei näkynyt kelloja, ja kalsea loisteputkivalo oli yhtä kirkas vierailuaikojen alusta loppuun asti. Kerran Alice oli kysynyt, sammutettiinko valot yöksi. Hoitaja ei ollut näyttänyt kuulevan, tai ehkä hän oli pitänyt sitä pelkkänä vitsinä; joka tapauksessa nainen oli pysynyt vaiti, joten Alice oli jäänyt vaille vastausta. Hänen isänsä Leonard Stern makasi vuoteessa keskellä huonetta yhdistettynä useampaan letkuun, pussiin ja laitteeseen kuin Alice pystyi laskemaan. Isä ei ollut puhunut juuri sanaakaan kokonaiseen viikkoon, joten hänkään ei voisi vastata Alicen kysymykseen, vaikka avaisi vielä silmänsä. Aistikohan Leonard eron? Alice muisteli, miltä auringon lämpö oli tuntunut suljetuilla silmäluomilla, kun hän oli teininä lojunut Keskuspuiston nurmikolla ryppyisen huovan päällä ystäviensä kanssa ja odottanut, että JFK nuorempi heittäisi heitä vahingossa frisbeellä. Tämä valo ei tuntunut auringolta. Se oli liian kirkasta ja kalseaa.
Alice pystyi vierailemaan isän luona lauantaisin ja sunnuntaisin sekä tiistai- ja torstai-iltapäivisin. Silloin hänen työpäivänsä loppui riittävän aikaisin, jotta hän ehti hypätä metroon ja matkustaa sairaalaan ennen vierailuajan päättymistä. Hänen asunnoltaan Brooklynista oli sinne tunnin metromatka, ensin linjalla 2 tai 3 Borough Hallilta 96. kadulle ja sitten paikallisjunalla 168. kadulle, mutta töistä matka kesti vain puoli tuntia C-linjan metrolla, joka lähti 86. kadun ja Central Park Westin kulmauksesta.
Kesällä Alice oli voinut käydä isän luona melkein joka päivä, mutta koulun alettua hän oli ehtinyt sinne vain parina päivänä viikossa. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun isä oli viimeksi näyttänyt omalta itseltään, siltä kuin Alicen koko elämän ajan, kasvoillaan huvittunut hymy ja parrassa enemmän ruskeaa kuin harmaata, mutta todellisuudessa siitä oli vasta kuukausi. Alkuun Leonard oli ollut eri kerroksessa huoneessa, joka oli näyttänyt enemmänkin koruttomalta hotellihuoneelta kuin sairaalalta. Seinään oli teipattu New York Timesista leikattu kuva Mars-planeetasta sekä ikivanhan mutta elinvoimaisen Ursula-kissan potretti. Alice mietti, oliko joku sittemmin säilönyt kuvat samaan paikkaan kuin muutkin isän tavarat – lompakon, puhelimen, kunnolliset vaatteet, jotka tällä oli ollut päällä kirjoittautuessaan sisään, pino mukaan napattuja pokkareita – vai oliko ne viskattu steriileillä käytävillä kököttäviin isoihin heilurikantisiin roska-astioihin.
Hän olisi halunnut antaa yksinkertaisen vastauksen, kun joku läheinen kysyi häneltä isän kuulumisia – vaikka Emily, jonka kanssa hän työskenteli valintatoimistossa, tai Sam, joka oli ollut hänen paras ystävänsä lukiosta asti ja jolla oli kolme lasta, aviomies, talo Montclairissa ja kaapin täydeltä korkokenkiä, joita
tämä käytti pelottavassa työssään asianajajana, tai hänen poikaystävänsä Matt. Mitä enemmän aikaa kului, sitä ontommaksi kysymys muuttui, samankaltaiseksi kuin kadulla kulkevan puolitutun huikkaus ”Miten menee?” ennen kuin hän kiiruhti eteenpäin. Leonardilla ei ollut kasvainta, jota leikata, ei bakteereja, joita vastaan taistella. Hänen kehossaan oli yksinkertaisesti monta osaa, jotka olivat luhistumassa yhtä aikaa: sydän, munuaiset, maksa. Alice ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen, kuinka paljon ihmiskeho muistutti Goldgerbin konetta: yhden dominopalikan kaatuessa koko järjestelmä seisahtui. Teho-osastolla pistäytyvät lääkärit toistelivat sanaa vajaatoiminta. He olettivat isän kuolevan. Päivien, viikkojen tai kuukausien päästä, sen tarkemmin kukaan ei osannut sanoa. Yksi tilanteen ikävimmistä puolista oli juuri se, että lääkärit kykenivät esittämään vain arvioita. He olivat älykkäitä ihmisiä, joiden lausunnot perustuivat vuosien kokemukseen, testeihin ja tutkimuksiin, mutta he arvailivat yhtä kaikki.
Alice oli luullut kuoleman tapahtuvan yhtäkkisesti sydämen pysähtyessä ja ihmisen vetäessä viimeisen henkäyksensä, mutta se vastasi pikemminkin synnyttämistä, jota edelsi yhdeksän kuukauden odotus. Isän sisällä kasvoi kuolema, eikä kukaan – lääkärit ja hoitajat, Kaliforniassa asuva äiti, isän ystävät ja naapurit ja ennen kaikkea he kaksi – voinut tehdä muuta kuin odottaa. Odotus päättyisi vain yhdellä peruuttamattomalla tavalla. Ihminen saattoi selvitä kaoottisesta lentomatkasta, liikenneonnettomuudesta tai auton alle jäämisestä tai kaatua vaikka kuinka monta kertaa taittamatta niskaansa. Yleensä kuolema kohdattiin pidemmän ajan kuluessa. Ainoa yllätys olisi kuoleman hetki ja se, jos isä vierittäisi hautakiven syrjään tai työntäisi kätensä mullan läpi. Alice tiesi kaiken tämän, ja joskus hän suhtautui
siihen tyynesti, sellaista elämä oli, mutta joskus hän oli niin surullinen, ettei pystynyt pitämään silmiään auki. Isä oli vasta seitsemänkymmentäkolme. Viikon kuluttua Alice täyttäisi neljäkymmentä. Hän tuntisi itsensä monin verroin vanhemmaksi, kun isää ei enää olisi.
Alice tunsi osan viidennen kerroksen ja myös seitsemännen kerroksen sairaanhoitajista: Esmeraldan, jonka isän nimi sattui myöskin olemaan Leonard; Iffien, jota isä oli huvittanut tekemällä havaintoja sairaalan lounaasta, jolla tarjoiltiin omenaa kolmessa eri muodossa, tuoreena, mehuna ja soseena; Georgen, joka nosteli isää kaikkein vaivattomimmin. Kun Alice näki hoitajia, jotka olivat huolehtineet isästä aiemmassa vaiheessa, he tuntuivat muistoilta jostain edellisestä elämästä. Vastaanotossa työskentelevät kolme miestä olivat kaikkein mukavimpia. He muistivat Alicen kaltaisten ihmisten nimet, sillä he ymmärsivät, mitä näiden tiheät vierailut merkitsivät. Kolmikkoa johti London, keski-ikäinen musta mies, jolla oli rako etuhampaiden välissä ja norsun muisti. Hän muisti Alicen nimen, tämän isän nimen, isän ammatin, kaiken. Hänen työnsä näytti harhaanjohtavan helpolta, mutta se ei ollut pelkkää hymyilemistä ilmapalloja pitelevien vieraiden tullessa katsomaan vastasyntyneitä. Ei, Alicen kaltaiset vieraat tulivat käymään yhä uudelleen, kunnes siihen ei ollut enää syytä ja sen sijaan piti soittaa läpi pitkä lista numeroita ja tehdä monenlaisia järjestelyjä.
Alice noukki laukustaan puhelimen tarkistaakseen kellonajan. Vierailuaika oli melkein lopussa.
”Isä”, hän sanoi.
Isä ei liikahtanut, mutta silmäluomet värähtivät. Alice nousi seisomaan ja laski kätensä isän kädelle. Se oli laiha ja mustelmainen.
Isällä oli verenohennuslääkitys, jottei hän saisi aivohalvausta, ja jokaisen lääkärin ja hoitajan tuikkaama neula sai aikaan uuden pienen sinelmän. Isän silmät pysyivät kiinni. Välillä toinen luomi raottui ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta kiinnittymättä mihinkään, näkemättä Alicea. Niin tämä ainakin oletti. Aina kun Alice sai äitinsä Serenan langan päähän, tämä muistutti kuuloaistin katoavan viimeisenä, ja niinpä Alice jutteli isälle mahdollisimman paljon, vaikkei ollut varma, menivätkö sanat perille. Ainakin hän kuuli ne itse. Serena oli sanonut myös, että Leonardin oli päästettävä irti egostaan, muuten tämä pysyisi ikuisesti kahlittuna ruumiiseensa. Kristalleista olisi kuulemma apua. Alice ei jaksanut kuunnella kaikkea äidin höpötystä.
”Tulen taas tiistaina. Rakastan sinua.” Alice kosketti isän käsivartta. Hän oli alkanut tottua kertomaan tunteistaan. Hän ei ollut sanonut isälle rakastavansa tätä ennen kuin isä oli joutunut sairaalaan. Ehkä kerran Alicen ollessa lukiossa ja kinastellessa isän kanssa kotiintuloajoista, minkä päätteeksi he olivat sinkauttaneet lauseen toisilleen hänen huoneensa poikki. Nyt hän sanoi sen joka kerran käydessään sairaalassa ja katsoi isää niin tehdessään. Yksi hänen takanaan olevista laitteista piippasi vastaukseksi. Päivystävä sairaanhoitaja nyökkäsi Alicelle tämän kävellessä kohti ulko-ovea. Nainen oli sullonut rastansa valkoisen Ressu-kuvioisen lippalakin alle. ”Okei”, Alice sanoi. Tuntui kuin hän olisi paiskannut luurin isän korvaan tai vaihtanut kanavaa.
2aina lähdettyään sairaalasta alice lähetti äidille tekstiviestin. Isä OK. Ei muutosta, se on kai hyvä? Serena vastasi punaisella sydän-emojilla ja vielä sateenkaari-emojilla osoittaakseen, että oli lukenut viestin mutta ettei hänellä ollut sen enempää sanottavaa tai kysyttävää. Alicesta ei ollut reilua, että Serena oli luopunut velvollisuuksistaan isää kohtaan vain siksi, etteivät he olleet enää naimisissa. Tosin juuri sitähän avioero tarkoitti, sitä paitsi he olivat olleet eronneina paljon kauemmin kuin naimisissa – yli kolme kertaa pidempään, Alice ajatteli laskeskellen vuosia. Alice oli ollut kuusivuotias, kun äiti oli kokenut heräämisen ja kertonut heille transsendentaalisesta kohtaamisestaan oman tietoisuutensa tai jopa itse Gaian kanssa, Serena ei ollut ihan varma kumman. Siitä hän sen sijaan oli varma, että hänen oli muutettava aavikolle ja liityttävä Demetrious-nimisen tyypin johtamaan parantajayhteisöön. Tuomarin mukaan isille myönnettiin harvoin yksinhuoltajuutta, mutta hänellä ei
ollut perusteita evätä sitä Leonardilta. Serena oli rakastava äiti pitäessään yhteyttä, mutta Alice ei ollut koskaan haikaillut vanhempiensa yhteiselon perään. Jos Leonard olisi mennyt uusiin naimisiin, joku toinen olisi täällä pitelemässä häntä kädestä ja vastaamassa hoitajan kysymyksiin, mutta niin ei ollut käynyt, joten paikalla oli vain Alice. Moniavioisuudesta tai isosta sisaruskatraasta olisi ollut hyötyä tällaisessa tilanteessa, mutta Leonardilla oli ollut tasan yksi puoliso ja yksi tytär, joten jäljelle jäi vain Alice. Hän laskeutui portaita metroasemalle eikä ykköslinjan junan saavuttua ehtinyt edes ottaa laukustaan kirjaa ja teeskennellä lukevansa sitä, kun hän jo nukahti antaen otsansa painua likaista ja naarmuista ikkuna vasten.