JAMES HYNES VARPUNEN
Suomentanut Risto Mikkonen
Englanninkielinen alkuteos Sparrow
Copyright © James Hynes 2023
Sivun 296 sitaatti teoksesta Vergilius, Aeneis: Aeneaan taru. Suomentaneet Päivö Oksala ja Teivas Oksala. WSOY, Porvoo, 1999
First published 2023 by Picador an imprint of Pan Macmillan, a division of Macmillan Publishers International Limited.
1. painos
Painopaikka ScandBook UAB, 2024
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Mimille
Qui invitus servit, fit miser, servit tamen.
Se, joka palvelee vastoin tahtoaan, tulee onnettomaksi, sillä palveltava hänen on.
– Publius Syrus, Sententiae
Minä Jaakob, ei-kenenkään-poika, ei-kenenkään-isä, ei-kenenkään-rakastama, orja, huora, persepoika, eunukki, murhaaja, sutenööri, mahdollisesti juutalainen, mahdollisesti syyrialainen, kenties Niilin lietettä, työläinen, työnjohtaja, rampa, keuhkotautinen, hylätty käyttöesine, vetäytyneen vuoroveden rannalle jättämä ajopuun kappale, viimeinen asukas autiokaupungissa kuolevan keisarikunnan laidalla, minä kirjoitin muistiin tämän tarinan. Tarina ei tule saamaan päätöstään, sillä kukapa minun loppuni kirjoittaisi ylös? Vaikka eihän kukaan tätä tule koskaan lukemaan, sillä tarina epäilemättä kuolee minun mukanani, ja minä kuolen pian. Tarina ei säily sen pidempään kuin minun mätänevä ruumiini; se säilyy sen ajan kuin tämä papyrus maatuu suojaamattomana tämän murenevan talon mukana rottien nakerrettua sen reunoja ja kovakuoriaisten ja torakoiden syötyä sitä, lahoavan katon läpi sataneen sateen kasteltua sen, ja lopuksi sen valkaisee olemattomiin taivaalle epäsäännöllisesti ilmestyvä brittiläinen aurinko sen jälkeen, kun katto on hävinnyt. Tai ehkä papyrus yksinkertaisesti hajoaa niin kuin lohkeilevat ja murentuvat pölyksi kaikki muutkin kirjat tässä kirjastossa, jossa kirjoitan. Jos niin voi käydä Tacitukselle ja Cicerolle ja Juvenalikselle ja Senecalle ja jopa keisari Julianukselle ja Marcus Aureliukselle, miksi niin ei kävisi minulle? Olen vain yksi kirjoittaja monien muiden joukossa, eikä kukaan tule muistamaan minua, ja tämä kirja on vain yksi kirja monien muiden joukossa, eikä tämä muuta mitään. Lupaan kuitenkin yhden asian sinulle, tuntematon lukija, joka et tule koskaan lukemaan näitä sanoja: en valehtele sinulle. Elämäni on saattanut olla piittaamaton ja huikentelevainen, mutta kirjoittamani sivut ovat kunniakkaat.
Vihainen nainen ruotii kalaa. Hän leikkaa veitsellään
hilliten raivoaan, taitavin sormin, vailla turhia liikkeitä. Pitkällä, terävällä veitsellä hän leikkaa pään irti kidusten takaa, irrottaa selkäruodon ja vaaleanpunaisen fileen. Sinertävät sisälmykset hän kaapaisee sivuun. Sitten hän nostaa kalanpään kidusten alta ja sinkoaa sen ja selkäruodon minua kohti.
Minä, nimetön lapsi, istun jalat harallaan haljenneella kivilaatalla keittiön pimeässä nurkassa. Kalanpää tikapuumaisine selkäruotoineen luisuu lattiaa pitkin levällään olevien jalkojeni väliin. Kalan suu on raollaan ikään kuin kala hämmästelisi sitä, että on alastomana lattialla. En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Onko tämä jokin leikki? Ehkä, ehkä ei. Kalan sameat silmät tuijottavat minua kuin varoittaakseen.
”Hän on vihainen sinulle”, kala sanoo.
Keittiö on pimeä ja tukahduttavan kuuma. Se tuoksuu savulle, sipulille, valkosipulille, eltaantuneelle rasvalle ja, kyllä, kalalle. Vuosia käytetyt voimakkaat etelän mausteet ovat paistuneet tummuneisiin seiniin kiinni, ja voin yhä tuntea niiden hajun nenäonteloissani. Sementtisen pöytätason perällä on maustepulloja, kolhiintuneita pannuja ja kattiloita, kikherne- ja aitoviikunapurkkeja sekä tahriintuneita oliiviöljy-, hunaja- ja kalakastiketölkkejä. Pöytätason yläpuolella riippuu koukuista veitsiä, pihdit, lasta, lisää veitsiä, kaksi liemikauhaa ja valikoima lusikoita. Väliseinään muuratussa tulisijassa riippuu rautainen pata.
Aamulla sytytetty tuli kytee alla olevassa tulipesässä hehkuen punaista tuhkan seasta. Ainoa valonlähde on matala, nelikulmainen oviaukko, jonka ulkopuolella aurinko paistaa suoraan pihaan, jonka polvenkorkuisessa viidakossa kanat nyökyttelevät milloin mihinkin suuntaan kuumuudessa nuokkuvien kasvien keskellä. Pihan laidalla on valkeaksi kalkittu muuri, joka on melkein liian kirkas silmille, ja muurin yläpuolella levittäytyy moitteettoman syvänsininen taivas. Vielä nykyisinkin, vaikka olen elänyt suurimman osan elämästäni maitomaisen, vaihtelevan ja epävakaan brittiläisen taivaan alla, espanjalaisen taivaan rikkumaton sinisyys edustaa minulle Platonin ideaa taivaankannesta – pilvettömänä, rajattomana, loputtoman syvänä, täydellisenä. Se on taivas, jollaisen kuvittelisin näkeväni taivaan valtakunnassa, jos sellainen olisi olemassa ja minulla olisi minkäänlaista toivoa päästä sinne.
Kapean keittiön keskellä on jykevä puinen pöytä: kiikkerä, maalaamaton ja täynnä veitsenjälkiä. Pöydän yläpuolelle on kyyristynyt nainen, joka poistaa vihaisena kaloista ruotoja. Pöydän alta erotan hänen rähjäisen hameenhelmansa. Naisen likaiset varpaat kipristelevät kivilaattaa vasten hänen suolistaessaan seuraavaa kalaa. Minulla on varhaisempiakin muistikuvia, mutta ne ovat sirpaleisia –merenpinnalla välkehtivä auringonvalo, kissanpaskoja puisella lattialla, mantelinkukkien tuoksu. Tämä on ensimmäinen yhtenäinen muistoni. Se on alku tarinalleni, ja niin kuin kaikki parhaat tarinat, kuten Horatius sanoo, se alkaa in medias res – keskeltä tapahtumia. Niinpä kun seuraava kalanpää ruotoineen luisuu eteeni, minä säikähdän mutten ala itkeä. Tunnun jo tässä vaiheessa ymmärtävän, ettei kannata osoittaa mieltään. Tunnun jo tietävän, mitä tapahtuu, jos sen teen.
”Hän on edelleen vihainen”, toinen kalanpää sanoo. ”Sinulle.”
Keittiön tukahduttavassa hämyssä naisen kalpeat kasvot hohtavat hikisinä. Hänen runsas tukkansa on kiedottu taakse, ja irronneet suortuvat hohtavat punaisina oviaukosta kajastavassa valossa. Hänellä on mustunut rautainen kahle kaulansa ympärillä. Hän ei katso lainkaan minun suuntaani, mikä sekin on merkki hänen kiukkuisuudestaan. Ja kuitenkin kalanpäät lentävät yhtä erehtymättömästi jalkojeni väliin muodostaen pienen tuijottavien silmien ja vääntyneiden ruotojen hautausmaan. Hän tietää kyllä, missä minä olen. Hän ei vain halua katsoa minua.
Varjo vilahtaa oviaukossa. Minä käännyn. Ei näy muuta kuin pihamuurista heijastuva auringonvalo, päätään nyökyttelevä kana ja helteestä kippuralle menneitä lehtiä. Käännän katseeni naista kohti, kun hän upottaa veitsensä seuraavaan epäonniseen kalaan. Sitten valo himmenee uudestaan. Oviaukossa huojuu tumma hahmo, mies, jolla on paljaat jalat ja lyhyt tunika. Sävähdän pimeässä nurkassani, kun hahmo hakee molemmilla käsillään tukea ovesta.
”Onko tää kusiputka?” Mies hengittää raskaasti suun kautta ikään kuin olisi juuri kavunnut kukkulan laelle.
Nainen suoristautuu pitäen toista kättään pöytälevyn päällä. ”Tämä on keittiö.” Hän osoittaa veitsellään. ”Käymälä on tuonnempana.”
Mies katsoo pois päin muttei liikahda. Mies ei ole pitkä, mutta oviaukko on niin matala, että hänen päänsä melkein hipoo kamanaa. Auringonkilon käydessä silmiin en erota hänen kasvojaan enkä hänen tunikansa väriä, mutta voin kuulla hänen raskaan hengityksensä. Näen, että hänen jalkansa tärisevät ikään kuin hän olisi juuri päässyt eroon painavasta kantamuksesta. Kuulen, kuinka veitsenterä napsuu
pöytälevyä vasten naisen tehdessä selvää taas yhdestä kalasta ja jättäessä miehen jääräpäisesti vaille huomiota. Mies vetää syvään henkeä ja vetää itsensä keittiön puolelle. Valon kajastus seuraa hänen perässään. Nyt näen, että hänellä on takkuinen, musta tukka ja laikukas parta. Pöydän alta erotan hänen kenkänsä. Yksi nauhoista on katkennut, ja mies on korjannut sen solmimalla irronneet päät tiukaksi solmuksi. Miehen jalat vaappuvat hänen kompuroidessaan kivilaattojen poikki naista kohti. Nainen vetää henkeä, kääntyy kohdatakseen miehen ja seisoo niin pitkänä kuin suinkin. Nainen ottaa tukevan asennon varpaat harallaan. Pöydän alta näen, kuinka veistä pitelevä käsi piiloutuu hameen laskoksen sisään.
”Mikäs sinun nimesi on?” Mies seisoo niin lähellä naista, että tämä voi haistaa hänen hengityksensä, ja nainen kääntää päänsä pois. Mies on vain hieman naista pidempi. Hän kohottaa tärisevän kätensä ilmaan ja kiepauttaa naisen hienoista hiuksista yhden sormensa ympärille. Nainen nykäisee päätään taaemmas ja ottaa askeleen taakse päin. Mutta vaikka mies on juovuksissa, hän on vikkelä liikkeissään, ja ennen kuin nainen ehtii nostaa veitsen ilmaan, mies on ottanut häntä lanteista, pyörähtänyt hänen taakseen ja tarttunut häntä ranteista. Mies vääntää naisen kaksin kerroin pöydän päälle ja puristaa toista rannetta pöytää vasten, kunnes nainen ähkäisee kivusta ja irrottaa otteensa veitsestä. Nainen tönäisee miestä, jolloin mies paiskaa hänet uudestaan pöytää vasten niin että ilmat puristuvat ulos naisen keuhkoista.
”Sinä haluat jonkun yläkerran susista”, nainen sanoo haukkoen henkeään. ”Minä olen keittäjä. Focaria.”
”Minulla on rahaa, minä voin maksaa”, mies mumisee ja tarttuu naista tämän kaarevasta lantiosta toisella kädellä
samalla kun kaapii toisella kädellä hametta ylös kourallinen kerrallaan. Pöydän alla Focarian varpaat kipristyvät hänen kantapäidensä irrotessa lattiasta. Miehen pohjelihakset kiristyvät. Mies asettaa kengänpohjansa vankasti kivilaattaa vasten. Focaria ei sano mitään, hänen sieraimensa laajenevat ja huulet painautuvat valkoisina toisiaan vasten.
Toisella kädellään hän yrittää saada tukea pöydänpinnasta liukkaiden kalansisälmysten keskeltä ja toisella hän hamuaa veistä, mutta mies pudottaa hänen hameensa riittävän alas, jolloin veitsi putoaa pöydältä. Veitsi kolahtaa lattiaan, ja Focarialta pääsee vaikerrus miehen tunkiessa kätensä hänen hameensa alle.
Jos tässä on kyse uudesta leikistä, se pelottaa minua. Heidän nujakointinsa ja murahtelunsa saavat minut kyynelten partaalle, mutta en saa riittävästi henkeä itkeäkseni. Sitten kuuluu ontto tömähdys, ja pöytä keikahtaa minun suuntaani. Jotta ei kaatuisi, mies irrottaa otteensa Focariasta ja nojautuu taaksepäin. Focaria putoaa polvilleen lattialle, ja miehen hoippuessa kuin pyöreäpohjainen pata Focaria livahtaa pöydän alle.
Nyt minä alan itkeä, ja mies havaitsee minut ensimmäistä kertaa. ”Mikäs tämä on?” Hän huojuu minua kohti toinen käsi pöydällä, toinen seinää tapaillen. Hän täyttää näkökenttäni, tuo kasvoton hahmo, johon lankeaa oviaukosta kantautuva auringonvalo. Itken entistä äänekkäämmin. Mies kyyristyy, tarttuu minuun kovakouraisesti känsäisillä käsillään ja nostaa parkuvana korkealle ilmaan. Mies haisee viinille ja hielle.
”Kukas sinä olet?” mies sanoo.
Siinäpä vasta kysymys! Nyt kun kirjoitan näitä muistelmiani elämän vastakkaisessa päässä, en voi olla kuin vaikuttunut miehen juopuneesta tarkkanäköisyydestä. In vino
veritas, viinistä löytyy totuus, sinä kauan sitten kuollut kusipää.
”Mikä sinä oikein olet?” Mies nostaa minut päänsä yläpuolelle ja katsoo tunikani alle, minkä jälkeen hän vilkaisee siihen suuntaan, missä Focaria hetki sitten oli. ”Hän on liian tumma ollakseen sinun.”
Minä rimpuilen ja kiljun, ja mies pitelee minua käsivarren mitan päässä, jotta en pääse potkimaan häntä naamaan. Kun heilun lähellä tummuneita kattoparruja, minulle avautuu näköalapaikka jollaisesta en ole aiemmin tiennytkään, näen maailmani äären ja kaiken sen sisällä: auringonvalossa kylpevän oviaukon, pinttyneet seinät ja arpisen, limaisen pöydän. Sementtisen työtason, muuratun lieden ja kivilaatat kalanpäineen. Hiilihangon, pienen rautalapion ja nahkaiset palkeet uunia vasten. Kyyristelevän naishahmon kauimmaisessa nurkassa.
”Jospa hän haluaa katsella”, mies sanoo naurahtaen. ”Hän voi oppia jotain.”
Hän kääntyy etsien katseellaan Focariaa ja ehtii juuri ja juuri nähdä vilahduksen kalpeista kasvoista ja pörröisistä hiuksista, kun nainen hyökkää nurkasta hänen kimppuunsa suolistusveitsi nyrkissään ja sohaisee veitsellä vyötärön korkeudelta ylös päin. Mies karjaisee ja vääntäytyy kauemmas. Miehen kantapää osuu kalanpäähän, jalat karkaavat hänen altaan, ja minä putoan hänen kaatuessaan selälleen. Minä kiljun samalla kun Focaria kiskaisee minut pois tieltä käsivarresta kiinni pitäen. Käsiinsä nojaten mies yrittää saada jalkansa jotakin kiinteää vasten, mutta vastassa on pelkästään kalanpäitä. Katutaistelijan taitavuudella Focaria kiepauttaa veitsen kädessään niin, että terä osoittaa alas päin, ja hän nostaa kätensä korkealle olkapäänsä yläpuolelle. Hänen silmänsä leimuavat
pelottavasti. Ainoa lohtu on, että raivo kohdistuu mieheen eikä minuun.
Jostain ilmestyy toinen käsi, valtavan kokoinen ja karvainen. Se kiskaisee Focarian kaulassa olevasta kahleesta nurin. Focaria retkottaa lattialla henkeään haukkoen, ja veitsi kieppuu kivilattialla kauemmas. Ylleni lankeaa uusi varjo, suurempi kuin ensimmäisen miehen, ja hahmo potkaisee minut sivuun. Hahmo kyyristyy, tarttuu ensimmäistä miestä tunikasta kaksin käsin ja kiskaisee tämän jaloilleen. ”Tuo lutka yritti –” ensimmäinen mies takeltelee, mutta varjo, joka on ensimmäistä miestä päätä pidempi, paiskaa tämän seinää vasten ja lukitsee yhdellä kädellä ranteet pään yläpuolelle. Toisella kädellä hän viiltää tätä kasvoihin silmän alapuolelle pienellä, terävällä veitsellä.
Puukotettu kiljaisee. Valtaisa varjo raahaa kompuroivan miehen keittiön poikki ja heittää oviaukosta ulos. Mies syöksyy pihamaan kasvien sekaan kädet heiluen ja yrittäen pysyä pystyssä. Kanat pyrähtävät aluskasvillisuuden seassa eri suuntiin kaakattaen ja siipiään räpytellen, ja mies säikähtää ja rojahtaa maahan.
Uusi varjo täyttää koko huoneen ja himmentää keittiön uudelleen. Vain pieni valonkajo pääsee huoneeseen hänen leveän selkänsä, pullean mahansa ja paksujen pohkeidensa takaa.
”Äläkä tule takaisin”, hän sanoo. ”Seuraavalla kerralla nussin sinua suuhun ja viillän kaulasi auki.” Mies pyyhkii veitsenterän sormillaan ja sujauttaa veitsen uudestaan piiloon.
”Minun rahani - -” Mies nousee värisevien lehtien seassa polvilleen ja painaa toisella kädellä poskeaan. ”Minun rahani kelpaavat siinä missä jonkun muunkin.” Hänen sormiensa välistä valuu helakanpunaista verta.