"Olen täysin myyty – eläväinen, nopeatempoinen, jännittävä, mutta samalla hyvin koskettava."
– Marian Keyes
"Kiero ja yllättävä, synkkä ja vangitseva –kukaan ei unohda Sally Diamondia."
– Graham Norton
“Vaikuttava… Liz Nugent on todellinen aarre."
– Shari Lapena
"Synkkä, koukuttava ja syvästi liikuttava."
– Ruth Ware
“Karmiva (hyvällä tavalla)... Loistava.”
– Ian Rankin
"Erinomaisen vangitseva tarina... mikä uskomaton hahmo."
– Anthony Horowitz
Tämä kirja on julkaistu Literature Irelandin tuella.
Englanninkielinen alkuteos Strange Sally Diamond
Copyright © Liz Nugent, 2023
ISBN 978-952-409-075-9 1. painos
Scandbook UAB, 2025
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Pois kaupungeista syrjäteille
Ikimetsiin, harjanteille
Hiljaisuuteen erämaan
Missä sielu herää kuulemaan
Musiikkiaan...
- Percy Bysshe Shelley
”Vie minut roskiin”, hänellä oli tapana sanoa. ”Kun kuolen, vie minut roskiin. Minä olen kuollut enkä tunne mitään. Sinä itket silmäsi turvoksiin”, hän sanoi ja nauroi, ja minäkin nauroin, sillä kumpikin tiesi, etten minä itkisi silmiäni turvoksiin. En itke koskaan.
Kun aika koitti keskiviikkona 29. marraskuuta 2017, noudatin hänen ohjeitaan. Hän oli pieni ja hauras ja jo 82-vuotias, joten hänet oli helppo sulloa yhteen isoon puutarhasäkkiin.
Hän ei ollut ollut jalkeilla kuukauteen. ”Ei lääkäreitä”, hän sanoi. ”Minä tiedän, millaisia he ovat.” Ja niin hän tiesikin, sillä hän oli lääkäri, psykiatrian tohtori. Hän kykeni silti vielä kirjoittamaan reseptejä ja lähetti minut Roscommoniin hakemaan lääkkeitä.
Minä en tappanut häntä, ei se niin mennyt. Sinä aamuna toin hänelle teetä, ja hän oli vuoteessa kylmänä. Luojan kiitos hänen silmänsä olivat ummessa. Vihaan sitä, kun tv-sarjoissa ruumiit tuijottavat rikoskomisariota. Ehkä kuolleen silmät ovat auki vain, jos hänet on murhattu?
”Isä?” sanoin, vaikka tiesin, että hän oli poissa.
Istahdin vuoteen reunalle, avasin hänen mukinsa kannen ja join teen, mutta kaipasin siihen sokeria, jota itse käytin teessäni. Tunnustelin ensiksi hänen pulssiaan, mutta hänen ihonsa vahamaisuudesta tiesin jo, ettei sitä löytyisi. Paitsi että vahamaisuus ei ole oikea sana. Pikemminkin iho… ei enää kuulunut hänelle, tai hän ei kuulunut sille.
Roskasäkin raahaaminen pihan poikki latoon oli raskasta. Maa oli jäässä, joten minun oli vähän väliä nostettava säkki olkapäälleni, jottei se repeytyisi. Kun isä oli vielä terve, hän tyhjensi roska-astiat polttotynnyriin kerran kuukaudessa. Hän kieltäytyi maksamasta jätemaksuja, mutta me elimme niin syrjäisessä paikassa, ettei kunta ahdistellut meitä siitä.
Tiesin, että ruumiit alkavat mädäntyä ja haista, joten laitoin roskasäkin huolellisesti polttotynnyriin. Loiskautin päälle hieman bensiiniä ja sytytin tynnyrin sisällön tuleen. En jäänyt kuuntelemaan ruumiin palamista. Isä ei ollut enää isä, vaan ruumis, ”se”, joka oli polttotynnyrissä ladossa pikkutieltä erkanevan sivutien päässä olevan talon viereisellä pellolla.
Kun isä toisinaan kuvaili puhelimessa sijaintiamme, hän sanoi: ”En asu ainoastaan keskellä ei-mitään, vaan sitäkin syrjemmässä. Kun tullaan keskelle ei-mitään, käännytään ensin vasempaan, sitten oikeaan ja vielä kerran vasempaan, kunnes saavutaan liikenneympyrään ja poistutaan sen toisesta liittymästä.”
Isä ei pitänyt vieraista. Lääkäriämme Angelaa lukuun ottamatta meillä oli käynyt joku ehkä kerran kahdessa vuodessa äidin kuoleman jälkeen. Viimeisimmistä yksi oli korjannut auton ja toinen asentanut tietokoneen. Pari vuotta myöhemmin kolmas toi isälle uudemman tietokoneen ja yhdisti sen internetiin.
Vihoviimeinen kävijä tuli kytkemään paremman laajakaistan. Niinä kertoina minä pysyttelin huoneessani.
Isä ei koskaan tarjoutunut opettamaan minulle tietokoneen käyttöä mutta kertoi, mitä kaikkea sillä pystyi tekemään. Katsoin sen verran televisiota, että tiesin, mitä tietokoneilla pystyi tekemään. Niillä pystyi pommittamaan valtioita. Niillä pystyi vakoilemaan ihmisiä. Niillä pystyi tekemään aivoleikkauksia. Niillä pystyi yhdistämään vanhoja ystäviä ja vihollisia ja rat-
kaisemaan rikoksia. Mutta minä en halunnut tehdä mitään sellaista. Minä pidin televisiosta, luonto- ja historiaohjelmista sekä dokumenteista. Rakastin tv-sarjoja, tulevaisuuteen sijoittuvia fantasiatarinoita tai viktoriaanisen aikakauden draamoja upeine taloineen ja kauniine pukuineen ja pidin jopa nykyaikaan sijoittuvista tarinoista. Minusta oli mukava katsella ihmisten jännittävää elämää, heidän intohimoisia rakkaussuhteitaan, onnettomia perheitään ja synkkiä salaisuuksiaan. Tavallaan se on ironista, sillä en pitänyt ihmisistä oikeassa elämässä. Ainakaan useimmista.
Minusta oli mukava olla kotona. Isä ymmärsi sen. Koulu oli ollut kauheaa. Kävin kaikilla tunneilla, yritin vältellä muita tyttöjä ja menin koulun jälkeen suoraan kotiin. Minua kutsuttiin autistiksi, vaikka psykiatri-isäni oli sanonut, etten missään nimessä ollut sellainen. Äidin aneluista huolimatta en liittynyt mihinkään kerhoon tai yhdistykseen. Ylioppilaskirjoituksissa sain kaksi L:ää, kaksi M:ää ja kaksi C:tä sekä A:t matematiikasta ja äidinkielestä. Siitä on nyt kaksikymmentäviisi vuotta. Pian kirjoitusten jälkeen muutimme jälleen, tällä kertaa pienen sivukadun päässä olevaan yksikerroksiseen taloon puolentoista kilometrin päähän Carricksheedyn kylästä.
Viikoittaiset kauppareissut olivat aina koettelemuksia. Toisinaan teeskentelin kuuroa välttyäkseni keskustelemasta, mutta kuulin koululaisten huomautukset. ”Tuolta se sekopää Sally Diamond tulee, se friikki.” Isä sanoi, etteivät he tarkoittaneet sillä pahaa. Lapset ovat ilkeitä. Useimmat heistä. Olin iloinen, etten ollut enää lapsi. Olin 42-vuotias nainen.
Hain postitoimistosta isän eläkkeen ja oman sairauspäivärahani. Vuosia sitten postitoimistossa toivottiin, että eläkkeemme
ja etuutemme olisi maksettu suoraan pankkitileillemme, mutta isä sanoi, että meidän olisi yritettävä pitää yllä ainakin joitakin suhteita kyläläisiin, joten emme noudattaneet toivetta. Pankki oli melkein kahdenkymmenen kilometrin päässä Roscommonissa. Carricksheedyssä ei ollut pankkiautomaattia, joskin useimmissa liikkeissä pystyi maksamaan pankkikortilla ja saamaan takaisin käteistä.
Minä noudin samalla isän postin, sillä isä sanoi, ettei halunnut postinkantajan nuuskivan asioitamme. Postivirkailija, rouva Sullivan, huusi: ”Miten isäsi voi, Sally?” Ehkä hän luuli, että osasin lukea huulilta. Minä nyökkäsin ja hymyilin, ja hän kallisti päätään myötätunnosta, ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen murhenäytelmä, ja sitten menin Texacon isolle huoltoasemalle. Ostettuani viikon ruoat ja tarvikkeet lähdin takaisin kotia kohti, ja kun käännyin kotikadulle, hermoni rauhoittuivat. Kyläreissu ei koskaan kestänyt tuntia kauempaa.
Jos isä voi hyvin, hän auttoi purkamaan ostokset. Söimme kolme ateriaa joka päivä. Laitoimme toisillemme ruokaa. Minä laitoin kaksi ateriaa, ja hän yhden, mutta työ jakautui välillämme tasaisesti. Vaihdoimme askareita, kun hänen ikänsä alkoi vaatia veronsa. Minä imuroin, ja hän tyhjensi tiskikoneen. Minä silitin vaatteet ja vein roskat, hän pesi suihkun.
Sitten isä ei enää poistunut huoneestaan, alkoi kirjoittaa reseptit vapisevalla käsialalla ja vain näykki ruokaansa. Lopun lähestyessä hän söi pelkkää jäätelöä. Minä syötin hänelle sitä, kun hänen kätensä tärisivät liikaa, ja vaihdoin hänen vuodevaatteensa, kun hänellä ei ollut enää pidätyskykyä eikä hän ehtinyt tehdä tarpeitaan vuoteen alla olevaan pottaan, jonka tyhjensin ja huuhtelin desinfiointiaineella joka aamu. Vuoteensa vieressä hänellä oli soittokello, mutta en kuullut sitä talon takaosan
keittiöön, ja viimeisinä päivinään hän oli liian heikko soittamaan sitä.
”Olet hyvä tyttö”, hän sanoi hauraalla äänellä.
”Olet paras isä”, minä sanoin, vaikka tiesin, ettei se ollut aivan totta. Mutta se sai hänet hymyilemään. Äiti oli opettanut minut sanomaan niin. Paras isä oli Pieni talo preerialla -televisiosarjassa. Hän oli komeakin.
Äiti ehdotti minulle usein erästä ajatusleikkiä. Minun piti kuvitella, mitä muut ihmiset ajattelivat. Se oli kummallista. Eikö olisi ollut helpompaa vain kysyä, mitä he ajattelivat? Ja kuuluiko se edes minulle? Tiedän, mitä itse ajattelen. Ja teen mielikuvituksessani samoja asioita kuin ne televisiohahmot, jotka ratkaisevat rikoksia ja joilla on intohimoisia rakkaussuhteita.
Toisinaan yritän kyllä miettiä, mitä kyläläiset näkevät katsoessaan minua. Luin kerran lehdestä Angelan odotushuoneessa, että minulla on kolme kiloa ylipainoa 173-senttiseksi naiseksi.
Angela nauroi, kun näytin hänelle lehteä, mutta hän kehotti minua syömään enemmän hedelmiä ja vihanneksia ja vähemmän hiilareita. Hiukseni ovat pitkät ja kastanjanruskeat, mutta pidän niitä löysällä nutturalla hieman päälaen alapuolella. Pesen ne kerran viikossa ammeessa. Muina viikonpäivinä pidän suihkumyssyä, kun käyn pikaisesti suihkussa.
Käytän yhtä neljästä hameestani. Kaksi niistä on talvea varten ja toiset kaksi kesää varten. Minulla on seitsemän puseroa, kolme villapaitaa ja yksi neuletakki ja vielä paljon äidin vanhoja vaatteita, pukuja ja bleisereitä, jotka kaikki ovat hyvälaatuisia, vaikka ovatkin vanhoja. Äiti kävi mielellään sisarensa, Christine-tätini, kanssa Dublinissa ”alennusmyynneissä” pari kolme kertaa vuodessa. Isä ei pitänyt siitä, mutta äiti sanoi käyttävänsä omat rahansa kuten tahtoi.
En käytä rintaliivejä. Ne ovat epämukavat, enkä ymmärrä, miksi niin monet naiset pitävät niitä itsepintaisesti. Kun vaatteet kuluivat, isä osti minulle internetistä käytettyjä vaatteita, lukuun ottamatta alusvaatteita. Ne olivat aina uusia. ”Sinä inhoat ostoksilla käymistä, eikä ole järkeä tuhlata rahaa”, isä sanoi. Ihoni on kirkas ja puhdas. Minulla on jokunen ryppy otsassa ja silmien ympärillä. En käytä meikkiä. Kerran isä osti minulle jotain kosmetiikkaa ja kehotti kokeilemaan ehostusta. Vanhaa ystävääni televisiota ja sen mainoksia oli kiittäminen, että tiesin, mitä niillä piti tehdä, mutta en näyttänyt itseltäni silmät mustattuina ja huulet punattuina. Isä oli samaa mieltä. Hän tarjoutui hankkimaan minulle erityyppisiä meikkejä, mutta aisti innostuksenpuutteeni, joten emme puhuneet asiasta sen koommin. Luultavasti kyläläiset näkevät 42-vuotiaan ”kuuron” naisen kävelevän kylään ja sieltä pois ja ajavan toisinaan ikivanhalla Fiatilla. Varmaan he luulevat, etten voi tehdä töitä kuurouteni tähden ja saan sen vuoksi avustusta. Saan sitä, koska isä sanoi, että olen sosiaalisesti rajoittunut.
Sally Diamond ei ymmärrä, miksi se, mitä hän teki, oli niin kummallista. Hänhän vain teki, kuten hänen isänsä oli pyytänyt – heitti hänet ulos roskien mukana, kun hän kuoli. Nyt Sally on yllättäen kaikkien huomion keskipisteenä, eikä kyse ole vain skandaalijuttua janoavista toimittajista tai huolestuneista viranomaisista, vaan myös menneisyyden uhkaavasta varjosta, jota hän ei muista.
Thomas Diamond ei ollut oikea isäni. Olin yhdeksänvuotias, kun hän kertoi sen minulle ensimmäisen kerran. En edes tiennyt, mikä oikea nimeni oli, mutta hän ja äitini, joka hänkään ei ollut oikea äitini, kertoivat löytäneensä minut metsästä, kun olin vauva.
Samalla kun Sally joutuu kohtaamaan synkän menneisyytensä, hän astuu ensimmäistä kertaa todelliseen maailmaan, tapaa uusia ystäviä ja oppii, etteivät ihmiset aina tarkoita sitä, mitä sanovat. Mutta kuka on mies, joka tarkkailee Sallya, ja miksi hän kutsuu tätä Maryksi?
Aluksi olin järkyttynyt. Olin lukenut tarinoista, että metsästä löydetyt vauvat olivat vaihdokkaita, jotka aiheuttivat tuhoa perheissä, joihin he tunkeutuivat. Minulla on mielikuvitusta, vaikka isä väitti usein päinvastaista. Mutta äiti nosti minut polvelleen ja vakuutti, että ne tarinat olivat keksittyjä satuja. Inhosin istua äidin polvella, tai isän polvella, joten kiemurtelin pois sylistä ja pyysin keksin. Sain kaksi. Uskoin joulupukkiin kaksitoistavuotiaaksi saakka, jolloin isä pyysi minua istuutumaan ja kertoi minulle ikävän totuuden.
”Miksi ihmeessä keksitte sellaista?” minä kysyin.
”Lapsista on hauskaa uskoa sellaista, mutta sinä et ole enää pikkutyttö.”
Ja se oli totta. Olin alkanut vuotaa verta. Hammaskeiju ja pääsiäispupu korvautuivat kuukautiskivuilla, ja äiti ja isä alkoi vat selittää muita asioita. ”Jos joulupukkia ei ole olemassa, onko Jumala olemassa? Tai paholainen?” Äiti katsoi isää, joka sanoi: ”Sitä ei tiedä kukaan.” Minusta sitä oli vaikea ymmärtää. Jos he tiesivät varmuudella, ettei joulupukkia ollut olemassa, miksi he olivat epävarmoja Jumalan suhteen?
Liz Nugent on palkittu psykologisten jännityskirjojen kirjailija. Hänen kaikki kirjansa ovat olleet Irlannin myydyimpien kirjojen listojen kärjessä, ja Liz on voittanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja. Joitakin hänen teoksistaan on myös sovitettu elokuviksi ja tv-sarjoiksi. Lizin kirjoja on käännetty 30 kielelle, ja hän on kirjoittanut laajasti myös radiolle ja televisiolle.
Liz Nugent_credit Beta Bajgart
Netflix International on ostanut
tv-sarjan oikeudet, pääosassa
Carice van Houten
Lapsuuteni korvautui tylsemmillä ja valjummilla teinivuosilla. Äiti kertoi, että pojat saattaisivat kiinnostua minusta ja yrittäisivät ehkä suudella minua. Niin ei käynyt koskaan, paitsi kerran neljätoistavuotiaana, jolloin yksi vanha äijä yritti väkipakolla painaa suunsa suutani vasten ja kopeloida minua hameen alta bussipysäkillä. Löin häntä kasvoihin, potkin hänet maahan ja talloin jalallani hänen päätään. Sitten bussi tuli, ja minä astuin sisään ja harmittelin viivytystä, kun bussikuski meni auttamaan sitä vanhaa miestä. Katsoin, kun äijä kompuroi hitaasti jaloilleen pää verta valuen. Kuski kysyi minulta, mitä oli tapahtunut, mutta minä olin vaiti ja teeskentelin, etten kuullut, mitä hän sanoi. Tulin kotiin kaksikymmentä minuuttia myöhässä, enkä nähnyt Blue Peterin alkua.
Irlannin myydyin kirja yhdeksän viikon ajan, viisi kuukautta
Top 5 -listalla
Top 10 -bestsellerlistalla
Isossa-Britanniassa
Valittu BBC 2:n Between the Covers -ohjelmaan vuonna 2023
Irlannin paras rikoskirja v. 2023
Kun olin viidentoista, kuulin yhden samalla luokalla olevan tytön kertovan kahdelle muulle, että minä olin ollut villilapsi, joka oli löydetty vuorenrinteeltä ja jonka Diamondit olivat adoptoineet. Tyttö kertoi sen koulun vessassa. Istuin wc-kopissa vesisäiliön päällä jalat vessankannella ja söin lounastani. ”Et saa kertoa kenellekään”, tyttö sanoi. ”Äiti kuuli sen yhdeltä ystävältään, joka oli ollut tapahtuma-aikaan töissä tohtori Diamondilla. Sen takia Sally on niin omituinen.”
Särmikäs Sally Diamond on synkkä psykologinen trilleri, jota et helposti unohda.
Se on saanut kiitosta kriitikoilta ja kirjailijakollegoilta ja oli Irlannin myydyin kirja vuonna 2023.
Muut tytöt eivät pitäneet salaisuutta. Viikkokausia he yrittivät puhua minulle ja kysellä, pidinkö vuorikiipeilystä ja söinkö ruohoa. Stella Coughlan käski heitä jättämään minut rauhaan ja sanoi, ettei se kuulunut heille. Minä en piitannut heistä, enkä kysynyt asiasta äidiltä ja isältä. Tiesin jo, että minut oli adoptoitu ja tiesin myös, että vauvat eivät selviä hengissä vuorilla, ja typerät tytöt keksivät asioita pelkkää ilkeyttään.
