Stefania Auci_Leijonien talvi_lukunäyte by Sitruuna

LEIJONIEN TALVI

STEFANIA AUCI

LEIJONIEN TALVI Tarina Florion perheen vaiheista - II Romaani

Suomentanut Taru Nyström

Eleonoralle ja Federicolle, kiitos lämmöstä ja kiintymyksestä. Olen teistä ylpeä.

Questo libro è stato tradotto grazie a un contributo del Ministero degli Affari Esteri e della Cooperazione Internazionale italiano. Tämä kirja on suomennettu Italian ulkoasiain ja kansainvälisen yhteistyön ministeriön käännöstuen avulla.

Suomentajan työtä on tukenut: Kansan sivistysrahasto

Italiankielinen alkuteos L’inverno dei Leoni Copyright © Stefania Auci Edizione pubblicata in accordo con Donzelli Fietta Agency s.r.l.s. © 2021 Casa Editrice Nord s.u.r.l. Gruppo editoriale Mauri Spagnol Published in the Finnish language by arrangement with Nordik Literary Agency, France. ISBN 978-952-7471-84-5 Painopaikka ScandBook UAB, 2023 Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi

Jo kyllin kauan elin; syksy kattaa jo lehdin keltaisin mun elontieni; ja vanhuutemme seura – rakkaus ja kunnia ja ystävien parvi, – se multa puuttuu; tilalla sen kaiken on kiroukset – salaiset, mut syvät, – imartelu ja kiitos, jotka kieltäis jo sydänparka, jos vain tohtis. – WILLIAM SHAKESPEARE Macbeth Suomentanut Yrjö Jylhä

Taivas ympärillämme hohtaa kirkkaana, harvoin olen nähnyt näin läpikuultavaa taivasta. Avaa silmäsi, kapteeni, ja vastaa. Näetkö yhtään pilveä taivaanrannassa, edes pienen pientä? JOSEPH ROTH Die Geschichte von der 1002. Nacht

Vincenzo Florio (1723–?) avioliitto 1753 Rosa Bellantoni (? –1783) Ignazio (1776–1828)

Paolo (1772–1807) avioliitto 1796 (?) Giuseppina Saffiotti Vincenzo (1799–1868) avioliitto 1840 Maria Rachele Giulia Portalupi (1809–1871 ) Angelina (1835–1905) avioliitto 1854 Luigi de Pace

Vincenzo (1867–1879)

Giovanna (Giovannuzza) (1893–1902)

Giuseppina (1837–?) avioliitto 1855 Francesco Merle (1836)

Ignazio (1838–1891) avioliitto 1866 paronitar Giovanna d’Ondes Trigona (1848–1917)

Ignazio (1868–1957) avioliitto 1893 Francesca Paola (Franca) Jacona San Giulianon paronitar (1873–1950)

Ignazio (Baby Boy) (1898–1903)

Costanza Igiea Giacobina Giulia (Giugiù) (1900–1974) (1903–1903) (1909–1989) avioliitto 1921 avioliitto 1939 herttua Averardo Salviati markiisi Achille Belloso (1896–1973) Afan de Rivera Costaguti (1904–1998)

Maria Laura Flavia Arabella Floriana Domitilla (1922–2012) (1924–1993) (1925–2007)

Forense Antonio (1927–)

Leonardo (1935–2008)

FLORION PERHEEN SUKUPUU

Giulia (1870–1947) avioliitto 1885 Pietro Lanza Brandforte, Trabian prinssi (1862–1929)

Vincenzo(1883–1959) avioliitto 1909 Anna (Annina) Alliata di Montereale (1885–1911)

Giovanna Giuseppe Ignazio Blasco Manfredi Sofia (1889–1927) (1890–1917) (1891–1893) (1894–1918) (1896–1984) (1897–1995)

avioliitto 1930 Lucie Henry (1885–1960)

SISÄLLYS Florion perhe (1799–1868)

Meri 13 (syyskuu 1868 – kesäkuu 1874) Tonnara 89 (kesäkuu 1877 – syyskuu 1881) Oliivipuu 199 (joulukuu 1883 – marraskuu 1891) Helmet 281 (helmikuu 1893 – marraskuu 1893) Konjakki 361 (maaliskuu 1894 – maaliskuu 1901) Posliini 491 (huhtikuu 1901 – heinäkuu 1904) Kielot 551 (toukokuu1906 – kesäkuu 1911) Lyijy 641 (lokakuu 1912 – kevät 1935) Epilogi (marraskuu 1950) 735

Florion perhe 1799–1868

agnara Calabran pikkukylästä kotoisin olevat veljekset Paolo ja Ignazio Florio nousevat maihin Palermossa vuonna 1799 päämääränään menestyä. He ovat aromikauppiaita – he myyvät mausteita – ja kilpailu on häikäilemätöntä, mutta heidän menestyksensä näyttää ensi hetkestä lähtien väistämättömältä, ja pian heidän toimintansa laajenee. Veljekset alkavat tehdä kauppaa rikillä, ostavat maata ja rakennuksia Palermon rahattomiksi köyhtyneiltä aatelisilta ja perustavat laivayhtiön. Suotuisan suunnan – jota ruokkii itsepäinen päättäväisyys – vauhti ei hiivu edes silloin, kun Paolon poika, Vincenzo, tarttuu Casa Florion suitsiin. Perheen viinikellareissa varattoman väen viinistä, marsalasta, kehitetään kuninkaallisiin pöytiinkin kelpaava laatuviini. Favignanan saarella uusi mullistava tapa säilöä peltipurkkiin tonnikalaa oliiviöljyssä elvyttää tuotteen markkinat. Palermo seuraa sivusta Florioiden menestystä osittain ihaillen, osittain kateellisena ja halveksien. Veljekset ovat joka tapauksessa muukalaisia, työmiehiä, joiden veri haisee hielle. Juuri polttava halu yhteiskunnalliseen nousuun on Florioiden kunnianhimon perusta ja jättää jälkensä niin hyvässä kuin pahassa heidän sekä julkiseen että yksityiseen elämäänsä. Perheen miehet ovat poikkeuksellisia yksi-

löitä, mutta heillä on myös haurautensa, ja he – vaikka eivät saata sitä myöntääkään – tarvitsevat rinnalleen yhtä poikkeuksellisen naisen. Giuseppina, Paolon vaimo, uhraa kaiken – myös rakkauden – perheen vakauden hyväksi, ja Giulia, nuori milanolainen nainen, saapuu kuin pyörremyrsky Vincenzon elämään tullakseen lopulta miehen turvasatamaksi, lujaksi kallioksi. Vincenzo kuolee 1868 alle seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä ja jättää Casa Florion kohtalon ainoalle pojalleen, kolmekymmenvuotiaalle Ignaziolle, joka on kaksi vuotta aikaisemmin mennyt naimisiin paronitar Giovanna d’Ondes Trigonan kanssa ja tuonut perheeseen vihdoinkin aatelista verta. Ignazio on varttunut työn kulttuuriin ja tietää, että Florioiden on aina tähdättävä tulevaisuuteen. Hän valmistautuu kirjoittamaan uuden luvun sukunsa historiaan...

Meri syyskuu 1868 – kesäkuu 1874

Aceddu ’nta l’aggia ’un canta p’amuri, ma pi’ raggia. ”Häkkilintu ei laula rakkaudesta vaan vihasta.” SISILIALAINEN SANANPARSI

On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun parlamentti 17. maaliskuuta 1861 julisti Italian kuningaskunnan syntyneeksi ja kuningas Viktor Emanuel II:n sen hallitsijaksi. Ensimmäiset parlamenttivaalit pidetään tammikuussa (yli 22 miljoonasta kansalaisesta hieman yli 400 000:llä oli äänioikeus), ja ylivoimaisen voiton vie perinteinen oikeisto, joka koostuu enimmäkseen suurmaanomistajista ja teollisuusmiehistä ja ajaa raskaan verotuksen politiikkaa, joka nähdään tarpeelliseksi, jotta maan yhtenäistymisprosessin aiheuttamat velat saataisiin maksetuiksi. Mielipahaa aiheuttaa erityisesti niin sanottu leivän ja viljan ”myllyvero” (1. tammikuuta 1869), joka rasittaa erityisesti köyhää väestöä ja aiheuttaa toisinaan väkivaltaisiksi äityviä mielenilmauksia. Vaikka jotkut poliitikot pitävätkin sitä ”keskiaikaisena verona, bourbonilaisten ja feodaalisten aikojen maksuna”, jää se voimaan vuoteen 1884 saakka. Vuonna 1870 talousministeri Quintino Sella esittää uusia ankaria toimenpiteitä päämääränään toteuttaa ”säästäväisyyttä luuhun asti”. Ranskan toisen keisarikunnan (1852–1870) lopulla ja kolmannen tasavallan (1870–1940) alulla on suuri merkitys myös Italian historiassa. Jäätyään ilman Ranskan tukea, Kirkkovaltio lakkaa olemasta 20. syyskuuta 1870. Lyhyen kanuunatulen jälkeen italialaiset joukot kajauttavat: ”Savoia!” ja tunkeutuvat Porta Pian kautta Roomaan. Helmikuun 3. päivänä 1871 Roomasta tulee Torinon (1861–1865) ja Firenzen (1865–1871) jälkeen Italian virallinen pääkaupunki. Huhtikuun 21. päivänä 1871 Italian hallitus hyväksyy niin kutsutun takuulain, jolla taataan paavin persoonalle koskemattomuus ja paaville vapaus toimia hengellisenä johtajana, mutta Pius IX – joka pitää itseään Italian valtion vankina – ilmoittaa paavin kiertokirjeessä Ubi Nos (15. toukokuuta 1871) kieltäytyvänsä ehdoista. Syyskuun

10. päivänä 1874 Pyhä istuin asettaa niin sanotun non expedit -määräyksen, jolla kieltää katolilaisia osallistumasta Italian poliittiseen elämään. Kieltoa kuitenkin kierretään säännöllisesti sen lakkaamiseen asti vuonna 1919. Alijäämän asteittainen pieneneminen, suurten työmaaprojektien valmistuminen Italiassa (Moncenision 15. kesäkuuta 1868 avatusta rautatiestä Fréjusin 17. syyskuuta 1871 avattuun tunneliin), ja maailmalla (Suezin kanavan avajaiset pidetään 17. marraskuuta 1869) sekä ulkomaalaisen pääoman virta aiheuttavat vuosien 1871 ja 1873 välisenä aikana ”kuumeisen kolmivuotisen”, jonka vaikutus Italian teollisuuden syntymiselle on ratkaiseva. Myönteinen kehitys kuitenkin pysähtyy vuonna 1873, kun talouskriisi leviää Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Spekulaatioiden ja riskialttiiden sijoitusten aiheuttama pitkä lama jatkuu heilahdellen aina vuoteen 1896. Lama ei ole omiaan pienentämään Pohjois-Italian ja Etelä-Italian välistä suurta eroa, jälkimmäisen ollessa huonommassa asemassa siksi, ettei pohjoisen saamia suuria investointeja rautatieverkostoon anneta etelään, missä hallitus panostaa laivaston kehitykseen.

erellä ei ole kirkkoja eikä majataloja, sanovat vanhat kalastajat. Meri ei tarjoa turvapaikkaa, sillä se on koko luomakunnan mahtavin ja käsittämättömin elementti. Ihminen ei voi muuta kuin alistua sen tahtoon. Sisilialaiset ovat aina tienneet, että meri kunnioittaa ainoastaan niitä, jotka kunnioittavat merta. Se on antelias, se antaa kalaa ja suolaa ravinnoksi, se antaa tuulta veneiden purjeille, se antaa korallia pyhimysten ja kuninkaiden koruihin. Mutta se on myös arvaamaton ja voi hetkenä minä hyvänsä raivostua ja ottaa lahjansa takaisin. Siksi sisilialaiset kunnioittavat sitä ja antavat sen määritellä olemassaolonsa. Meri karaisee heidän luontonsa ja ahavoittaa heidän ihonsa, se antaa heille toimeentulon ja ruokkii ja suojelee heitä. Meri on avoin raja jatkuvassa liikkeessä. Siksi Sisiliassa asuvat ihmiset ovat rauhattomia, etsivät maata horisontin takaa ja lähtevät usein etsimään muualta sitä, minkä usein elämän loppupuolella huomaavat olleen vierellään. Meri on sisilialaisten isä. Ollessaan siitä etäällä he kaipaavat levän ja suolan vahvaa tuoksua, jonka tuuli tuo tullessaan ja soluttaa kaupungin ahtaille kujille. Meri on sisilialaisten äiti. Rakastettu ja mustasukkainen. Välttämätön. Toisinaan julma. Meri on sisilialaisen sielun muoto ja määrä. Kahle ja vapaus.

Ensin kuuluu vain kuin kuiskaus, tuulenvireen mukanaan tuoma kahahdus. Se tulee Olivuzzan huvilan sydämestä, kiinni vedettyjen verhojen suojasta, hämäristä huoneista. Tuuli tarttuu ääneen, joka voimistuu ja johon sekoittuu kylmenevää kättä puristavan iäkkään naisen nyyhkäyksiä ja itkua. ”Sinä kuolit...”, nainen sanoo vapisevalla ja epäuskoisella äänellä. Sanat tekevät tapahtuneen todelliseksi ja peruuttamattomaksi. Kuiskaus saapuu palveluskunnan korviin ja siirtyy sieltä heidän huulilleen, se lausutaan sanoiksi, jotka palaavat tuulen vietäviksi, halki puutarhan kohti kaupunkia. Viesti kulkee suusta suuhun ja saa yllätyksen, murheen, huolen, pelon ja vihan värit. ”Hän on kuollut!” toistavat palermolaiset ja kääntävät katseensa kohti Olivuzzaa. Heidän on vaikea uskoa, että Vincenzo Florion kaltainen mies on kuollut. On totta, että hän oli jo iäkäs, ja että hän oli ollut jo pitkään huonossa kunnossa ja siirtänyt kauppayhtiönsä hallinnon pojalleen, mutta siitä huolimatta... Kaupungin silmissä Vincenzo Florio oli jättiläinen, niin mahtava mies, ettei minkään eikä kenenkään olisi pitänyt voida häntä pysäyttää. Mutta nyt hän on kuollut aivohalvaukseen. On myös niitä, jotka ovat hyvillään. Tietyissä sieluissa kateus, mustasukkaisuus ja kostonhimo olivat kyteneet jo vuosia. Vihamiesten on kuitenkin turha myhäillä, sillä Vincenzo Florio kuoli seesteisenä omaan sänkyynsä lohtunaan vaimonsa ja lastensa rakkaus. Hän oli menehtyessään varakas, ja häntä ympäröi kaikki se, minkä hän oli tahdonvoimallaan ja hyvällä onnellaan onnistunut rakentamaan. Itse asiassa kuolema kohteli häntä varsin myötätuntoisesti, säälillä, jota hän itse ei ollut useinkaan osoittanut muille. ”Hän on kuollut!” Nyt huuto – jossa kuuluu epäusko, sääli, viha – työntyy Palermon sydämeen, ylittää Calan lahden ja tunkeutuu satamaa ympäröiville kujille. Se saapuu via dei Materassaille hengästyneen palvelijan tuomana. Kiirehtiminen on turhaa, sillä huuto ”Hän on kuollut!” on

jo tullut sisään ovista ja ikkunoista ja kierinyt majolikalaattalattialle Ignazion makuuhuoneeseen, missä Casa Florion uuden isännän vaimo istuu nojatuolissa. Giovanna d’Ondes Trigona kuulee huutoa ja valitusta kadulta, hänen päänsä nytkähtää pystyyn, ja hänen pitkä musta palmikkonsa heilahtaa. Hän ottaa tukea nojatuolinsa kädensijoista ja katsoo kysyvästi donna Cicciaa, joka oli aikaisemmin toiminut hänen lastenhoitajanaan ja on nyt hänen seuraneitinsä. Ovelta kuuluu voimakas koputus. Vaistomaisesti donna Ciccia nostaa kätensä suojaamaan sylissään lepäävän vastasyntyneen päätä – Ignazziddun, Giovannan toisen lapsen – ja menee ovelle. Hän pysäyttää palvelijan kynnykselle ja kysyy tylysti: ”Mikä on?” ”Hän on kuollut! Don Vincenzo kuoli juuri.” Huohottava palvelija siirtää katseensa Giovannaan. ”Miehenne lähetti tuomaan sanan ja käski järjestää talon valmiiksi sukulaisten vierailuja varten.” ”Hänkö kuoli?” Giovanna kysyy enemmänkin hämmentyneenä kuin murheellisena. Hän ei voi tuntea surua tuon miehen poismenon johdosta, johon ei ollut milloinkaan kiintynyt ja joka sai hänet hämmentymään niin pahoin, että hän tuskin uskalsi avata suutaan tämän läsnä ollessa. Niin, apen tila oli huonontunut viime päivien aikana – sen tähden he eivät olleet juhlineet Ignazziddun syntymää – mutta Giovanna ei kuitenkaan ollut osannut odottaa noin nopeaa loppua. Hän ottaa tukea tuolista ja nousee pystyyn. Synnytys oli ollut vaikea, ja jo yksin seisominen ottaa hänen voimilleen. ”Onko mieheni työhuoneellaan?” Palvelija nyökkää. ”Kyllä, donna Giovanna.” Donna Ciccia punastuu, hän korjaa hilkan alta karanneen tumman hiussuortuvan ja kääntyy katsomaan emäntäänsä. Giovanna avaa suunsa, mutta ei pystykään sanomaan mitään. Hän ojentaa käsivartensa, ottaa vastasyntyneen syliinsä ja painaa sen rintaansa vasten. Donna Giovanna Florio. Niin häntä tästä päivästä alkaen kutsuttaisiin. Ei enää ”rouva paronitar”, sen tittelin mukaan, jonka hän oli

saanut syntyessään ja jolla oli ollut suuri merkitys hänen päätymiseensä tuohon rikkaiden kauppiaiden taloon. Nyt Trigonan nimellä, ja sillä, että hän kuuluu yhteen Palermon vanhimmista perheistä, ei enää ole merkitystä. Tästä lähtien on merkitystä vain sillä, että hän on tämän talon rouva. Donna Ciccia siirtyy hänen luokseen ja ottaa lapsen syliinsä. ”Teidän tulee pukeutua surupukuun”, hän sanoo pehmeästi. ”Pian alkaa saapua vieraita esittämään surunvalitteluja.” Äänessä kuuluu uudenlainen kunnioitus, korostus, jollaista Giovanna ei ole ennen siinä kuullut. Merkki peruuttamattomasta muutoksesta. Nyt hänellä on tarkoin määrätty rooli. Ja hänen on osoitettava olevansa sen arvoinen. Hän tuntee hengityksen piiloutuvan rintakehäänsä ja veren pakenevan kasvoiltaan. Hän tarttuu aamutakkinsa liepeisiin ja kietaisee ne ympärilleen. ”Käskekää peittää peilit ja avata pääoven toinen puoli surutalon merkiksi”, hän sitten määrää vakaalla äänellä. ”Tulkaa sen tehtyänne auttamaan minua.” Giovanna lähtee kohti katosvuoteen toisella puolella olevaa vaatehuonetta. Hänen kätensä vapisevat, ja häntä värisyttää. Hänen mielensä täyttää ajatus: Nyt minä olen donna Giovanna Florio.

Talo on tyhjä. On vain varjoja. Hämärää, joka kurottautuu pähkinäpuisten ja mahonkisten huonekalujen väliin, raollaan olevien ovien taakse, raskaiden verhojen laskoksiin. On hiljaista. Ei rauhallista. Ääniä ei kuulu, liikkumattomuus on raskasta, se tukahduttaa hengityksen, estää liikkumasta. Talon asukkaat nukkuvat. Kaikki muut paitsi yksi. Ignazio vaeltaa kotitakissa ja aamutossuissa via dei Materassain pimeissä huoneissa. Unettomuus, joka kidutti häntä nuoruusvuosina, on palannut.

Hän ei ole nukkunut kolmeen yöhön, eli siitä lähtien, kun hänen isänsä kuoli. Ignazion silmät kostuvat, ja hän pyyhkäisee niitä rajusti. Hän ei voi itkeä, hänen ei pidä vetistellä kuin nainen, vaikka häntä ahdistaa, ja hän tuntee itsensä lamaannuttavan yksinäiseksi ja hylätyksi. Suussa tuntuu kärsimyksen maku, hän nielaisee, pitää sen sisällään. Ignazio kävelee huoneesta toiseen, pysähtyy ikkunan eteen ja katsoo ulos. Vain muutaman katulyhdyn valo katkaisee via dei Materassaita peittävän pimeyden. Vastapäisten talojen ikkunat ovat kuin tyhjiä silmiä. Jokainen hengenveto on raskas ja maistuu karvaalta. Pohjattoman katkeralta. Ignazio on kolmenkymmenen. Jo kauan aikaa sitten isä oli antanut hänelle Marsalan viinikellarin hallinnan ja jonkin aikaa sitten myös yleisvaltakirjan kaikkiin liiketoimiin. Hän on ollut kaksi vuotta naimisissa Giovannan kanssa, joka on antanut hänelle Vincenzon ja Ignazion, pojat, jotka varmistavat Casa Florion jatkuvuuden. Hän on rikas ja arvostettu, ja hänellä on valtaa. Mutta mikään ei voi pyyhkiä pois surun tuomaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Seinät, tavarat ja koriste-esineet todistavat mykkinä ajasta, jolloin hänen perheensä oli ehjä ja koskematon. Päivistä, jolloin maailma oli vakaasti järjestyksessä ja yhteinen työ täytti ajan. Tasapaino on räjähtänyt kappaleiksi ja jättänyt kraatterin, jonka keskellä seisoo Ignazio ympärillään vain raunioita, hävitystä ja tuhoa. Hän kävelee eteenpäin pitkin käytävää ja ohittaa isänsä työhuoneen. Hetken hän miettii mahdollisuutta mennä sisään mutta ymmärtää sen olevan mahdotonta tuona yönä, jolloin muistot ovat niin vahvoja, että tuntuvat todellisilta. Hän jatkaa eteenpäin, nousee portaikkoon ja menee huoneeseen, jossa hänen isällään oli tapana ottaa vastaan yhtiökumppaneita epävirallisiin neuvotteluihin tai eristäytyä yksikseen mietiskelemään. Puupaneeli ja taulut peittävät pienen huoneen seiniä. Hän pysähtyy kynnykselle pää kuma-

rassa. Avoimista ikkunoista tulviva valkoinen kajo valaisee nahkanojatuolin ja pikkupöydän, jolla on sanomalehti, jota isä oli lukenut hänet liikuntakyvyttömäksi tehnyttä aivohalvausta edeltävänä iltana. Kenenkään rohkeus ei ole riittänyt lehden pois siirtämiseen, vaikka illasta on jo monta kuukautta. Pöydän kulmalla on isän nenälasit ja nuuskarasia. Kaikki on omalla paikallaan aivan kuin isää odotettaisiin takaisin hetkenä minä hyvänsä. Ignazio on tuntevinaan isän tuoksun, jossa on kölninvettä, salviaa, sitruunaa ja meri-ilmaa, ja kuulevinaan hengityksen, eräänlaisen huohottavan mutinan, ja lopulta myös raskaat askeleet. Hän näkee isän lukemassa kirjeitä ja asiapapereita kasvoillaan hymyn häivähdys, joka tekee ilmeestä kevyen ironisen. Isä nostaa päänsä ja mutisee jonkin kommentin tai ajatuksen. Kärsimys kalvaa Ignaziota. Kuinka hän selviäisi ilman isäänsä? Hänellä on ollut kuukausia aikaa huolehtia kaikesta ja valmistautua, mutta nyt hän ei tiedä mitä tehdä. Hän tuntee olevansa hukkumaisillaan niin kuin silloin lapsena käydessään Arenellan rannalla lähellä kuolemaa. Silloin isä oli heittäytynyt veteen ja pelastanut hänet. Hän muistaa miltä tuntuu, kun ei saa ilmaa, kun merivesi polttaa henkitorvessa... samalla tavalla kuin kyyneleet, joita hän nyt yrittää pidätellä. Hänen on kestettävä ja pysyttävä lujana, sillä nyt hän on perheen pää, ja hänen on johdettava Casa Floriota. Hänen on pidettävä huoli äidistään, joka on jäänyt yksin, ja luonnollisesti myös Giovannasta, Vincenzosta ja Ignazziddusta. Ignazio vetää syvään henkeä suun kautta ja kuivaa silmänsä. Hän pelkää että unohtaa, millainen isä oli, ja ettei pysty enää muistamaan tämän käsiä tai tämän tuoksua. Kenenkään ei kuitenkaan pidä saada tietää hänen ahdistuksestaan, eikä kenenkään pidä voida lukea kärsimystä hänen katseestaan. Hän ei ole isänsä menettänyt poika. Hän on menestyvän ja jatkuvasti laajenevan kauppatalon uusi isäntä. Tuolla tuskallisen yksinäisellä hetkellä hän kuitenkin myöntää itselleen, että haluaisi voida ojentaa kätensä ja löytää isän käden, ky-

syä neuvoa, tehdä töitä rinnakkain, hiljaisuuden vallitessa, niin kuin niin monet kerrat. Ignazio, joka nyt on isä, haluaisi palata takaisin ajassa ja olla vain poika.

”Ignazio!” Giulia kutsuu häntä hiljaa. Äiti on nähnyt hänen varjonsa kulkevan valokiilan poikki Vincenzinon ja Ignazziddun huoneen oven raosta. Giulia istuu nojatuolissa ja tuudittaa viimeksi syntynyttä, joka tuli maailmaan samalla hetkellä, kun isoisä valmistautui jättämään sen. Giulialla on yllään musta samettinen aamutakki, ja hänen valkoiset hiuksensa on palmikoitu letille. Lampun valossa Ignazio huomaa nivelrikon runtelemat kädet ja kumaran selän. Särkevät luut ovat vaivanneet äitiä jo vuosikausia, mutta tähän asti hän oli pystynyt pitämään selkänsä suorana. Nyt äiti sen sijaan näyttää siltä kuin olisi taittunut kasaan. Hän näyttää paljon vanhemmalta kuin viidenkymmenenyhdeksän vuoden ikäiseltä, aivan kuin hänen harteillaan lepäisi yhtäkkiä koko maailman paino. Myös hänen katseensa – aikoinaan niin seesteinen ja utelias – on nyt samea, valoton. ”Maman... miksi olette täällä? Miksette kutsu lastenhoitajaa?” Giulia katsoo poikaansa vaiti. Hän alkaa taas tuudittaa lasta ja hänen silmäripsiinsä ilmestyy kyynel. ”Isäsi olisi ollut onnellinen tästä lapsesta ja siitä, että olet saanut kaksi poikaa. Vaimosi on tehnyt hyvää työtä. Hän on vasta kahdenkymmenenviiden mutta on antanut sinulle jo kaksi perillistä.” Ignazio tuntee sydämessään uuden vihlaisun. Hän istuutuu äitiään vastapäätä kehdon vieressä olevaan nojatuoliin. ”Tiedän sen.” Hän puristaa äitinsä kättä. ”Kaikkein surullisinta on mielestäni se, ettei isä voi nähdä poikien kasvavan.” Giulia nielaisee tyhjää. ”Hän olisi voinut elää vielä pitkään, mutta hän ei koskaan säästänyt itseään, ei milloinkaan. Hän ei koskaan ot-

tanut yhtäkään vapaapäivää, jopa juhlapyhinä hän teki töitä... täällä”, hän sanoo ja hipaisee ohimoaan. ”Hän ei pystynyt lopettamaan. Lopulta juuri se vei hänet pois minulta ja hautaan.” Giulia huokaisee ja tarttuu poikansa käteen. ”Vanno. Vanno minulle ettet koskaan laita työtä perheesi edelle.” Giulian ote on vahva ja epätoivoinen, sillä hän tietää, että aika ottaa eikä anna koskaan mitään takaisin. Aika polttaa muistot tuhkaksi. Ignazio peittää hänen kätensä omallaan ja tuntee luut silkinohuen ihon alla. Haava sydämessä syvenee. ”Hyvä on.” Giulia ravistaa päätään, hän ei hyväksy tuota mekaanista vastausta. Ignazziddu pulputtaa hänen käsivarsillaan. ”Ei. Sinun on ajateltava vaimoasi ja näitä pienokaisia.” Tyypillisellä sisilialaisella eleellä Giulia, joka on tullut Milanosta saarelle ollessaan hieman yli kahdenkymmenen, osoittaa leuallaan huoneen perällä olevaa pikkusänkyä, jossa nukkuu vuoden ikäinen Vincenzino. ”Sinä et tiedä, et voi muistaa, mutta isäsi ei nähnyt sisarustesi Angelinan ja Peppinan kasvavan. Hän seurasi sinun kasvuasi jonkin verran vain sen takia, että sinä olit hänen kaipaamansa poikalapsi.” Ääni heikkenee ja värisee pidätellyistä kyynelistä. ”Älä tee samaa virhettä. Kaikista tuskallisista menetyksistä suurin on oman lapsen lapsuuden hukkaaminen.” Ignazio nyökkää ja hautaa kasvot käsiinsä, sillä lapsuusvuosien ankarat katseet palaavat hänen muistiinsa. Vasta aikuisena hän oppi tulkitsemaan ylpeyttä ja kiintymystä isänsä tummissa silmissä. Vincenzo Florio ei ollut puhunut sanoilla vaan katseilla, niin hyvässä kuin pahassa, eikä myöskään ollut osannut näyttää kiintymystään. Ignazio ei muista syleilyjä, mahdollisesti vain joitakin harvoja hyväilyjä, mutta hän itse oli ollut kiintynyt isäänsä. ”Äläkä laiminlyö vaimoasi Giovannaa. Hän rakastaa sinua, tyttörukka, ja etsii aina hyväksyntääsi ja huomiotasi.” Giulia tarkkailee poikaansa moitteen ja mielipahan sekaisin tuntein ja huokaisee. ”Täytyyhän sinun jotain tuntea häntä kohtaan, kun kerran otit hänet vaimoksesi.”