Vuorten laulu_lukunäyte by Sitruuna

VUORTEN LAULU

VUORTEN LAULU NGUYỄN PHAN QUẾ MAI 7

Suomentanut Elina Salonen

Published by arrangement with Algonquin Books of Chapel Hill, a division of Workman Publishing Co., Inc., New York. Taiton suunnittelu: Anne Winslow Kannen suunnittelu: Mumtaz Mustapha Kannen kuvat: valokuva Ô Quy Hồ -solasta: Trần Vũ Quang Duy, Getty Images; lehtikuvio: Tamashi Elegant Graphic Collection 1. painos Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi

Isoäidilleni, joka menehtyi nälänhädässä; isoisälleni, joka sai surmansa maauudistuksessa, ja enolleni, jonka nuoruus kului Vietnamin sodassa. Niille miljoonille ihmisille, niin vietnamilaisille kuin muillekin, jotka menettivät sodassa henkensä. Säästyköön planeettamme vastedes aseellisilta selkkauksilta.

Tämä tarina on fiktiivinen. Historialliset tapahtumat ovat todellisia, mutta nimet, henkilöt ja juonikuviot ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Mahdolliset yhtäläisyydet todellisiin eläviin tai edesmenneisiin ihmisiin ovat sattumaa.

S I S Ä LT Ö

Korkeat vuoret 1 Veritahraiset riisinjyvät 3 Ennustaja 18 Valoa ja pimeyttä

Nälänhätä 76 Lahja isältä 96 Maauudistus

128

Matka etelään 146 Taival 163 Äidin salaisuus 195 Määränpää 225 Maalaistollo

248

Tie onneen

275

Minh-eno

288

Vihollisten kohtaaminen 318 Taivaaseen asti kaikuva laulu 331 Kiitokset 333 Vuorenrinteeltä toiselle

336

TRẦNIEN SUKUPUU

herra Trần (1900) + rouva Trần (1901)

rouva Tú (1903)

Diệu Lan (1920) Hùng (1918)

Thanh

tyttövauva

Korkeat vuoret Hanoi, 2012

ummi tapasi sanoa, etteivät kuolleet sukulaisemme katoa minnekään vaan jäävät varjelemaan meitä. Aistin hänen katselevan minua, kun raapaisen tulitikun ja sytytän sillä kolme suitsuketta. Niistä kohoaa oranssinsininen liekki, joka saa mummin silmät hehkumaan sukualttarilla puisen rukouskellon ja höyryävien ruoka-annosten takana. Ravistan suitsuketta sammuttaakseni tulen. Tikkujen päät jäävät hehkumaan, ja tuoksuva savu kiemurtelee taivaita kohti kutsuen vainajien henkiä tulemaan luokseni. ”Mummi”, kuiskaan ja nostan suitsukkeen pääni ylle. Mummi hymyilee minulle maailmojamme erottavan harson läpi. ”Minulla on sinua ikävä.” Avonaisesta ikkunasta puhaltava tuulenvire hyväilee kasvojani kuin mummin käsi.

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

”Hương, rakas lapsenlapseni”, pihalla seisovat puut havisevat hänen äänellään. ”Olen aina luonasi.” Panen suitsukkeen kulhoon mummin muotokuvan eteen. Sen utu hyväilee hänen pehmeitä piirteitään. Katselen hänen kaulassaan olevia arpia. ”Muista, mitä olen sanonut, kultaseni”, hän hymisee oksien kahistessa. ”Vietnamilaisten koettelemukset ovat kuin korkeita vuoria. Jos seisot liian lähellä, et huomaa niiden huippuja, mutta jos maltat astella etäämmälle, näet koko maiseman…”

Veritahraiset riisinjyvät Hanoi, 1972–1973

ävelemme kohti koulua, ja mummi pitää minua kädestä. Peltikattoisten talojen takaa pilkistävä aurinko näyttää suurelta kananmunankeltuaiselta. Taivas on samaa sinisen sävyä kuin äidin lempipaita. Mietin, missä äiti on nyt. Onko hän löytänyt isän? Maata pyyhkäisee tuulenpuuska, joka pöllyttää ilmaan tomua. Nostan takkini kauluksen pystyyn. Mummi kumartuu ja peittää kasvoni nenäliinallaan. Toisen kätensä hän kohottaa omien kasvojensa suojaksi. Koululaukkuni roikkuu hänen käsivarrellaan. Pölyn laskeuduttua jatkamme matkaa. Höristän korviani, mutten kuule lintujen laulua. Silmäilen maastoa, mutten näe yhtäkään kukkaa. Ympärillä ei ole vihreää ruohoa vaan pelkkiä tiilikasoja ja vääntynyttä metallia.

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

”Guava, varo.” Mummi vetää minut kauemmas pommin jättämästä kuopasta. Hän kutsuu minua lempinimellä suojellakseen minua pahoilta hengiltä. Mummi uskoo niiden leijailevan yläpuolellamme ja etsivän somia lapsia kaapattavakseen. Niitä kuulemma houkuttelisi oikea nimeni Hương, joka merkitsee tuoksua. ”Kun tulet koulusta, saat lempiruokaasi”, mummi sanoo. ”Riisinuudelikeittoako?” Riemastun niin, että hypähdän. ”Juuri niin. Pommitukset ovat vaikeuttaneet ruoanlaittoa, mutta nyt on ollut hiljaisempaa, ja sitä on syytä juhlia.” Ennen kuin ehdin vastata, ilmoille puhkeaa sireenin ujellus. Puuhun kiinnitetystä kaiuttimesta pauhaa naisen ääni: ”Huomio! Huomio! Yhdysvaltojen pommikoneet lähestyvät Hanoita. Ne ovat sadan kilometrin päässä.” ”Ôi trời đất ơi!” Mummi huutaa apuun taivasta ja maata. Hän pinkaisee juoksuun vetäen minut mukaansa. Taloista virtaa ihmisiä kuin muurahaisia tuhotuista pesistään. Sireenien ääni raikuu kaukaa Hanoin oopperatalon katolta. ”Tuonne!” Mummi säntää tienlaitaan kaivetun pommisuojan luo. Hän nostaa painavaa betonikantta. ”Tänne ei mahdu”, sisältä huudetaan. Pyöreässä kuopassa on tilaa juuri ja juuri yhdelle ihmiselle, ja siellä kyyköttää mies. Kuravesi yltää hänen rintaansa asti. Mummi sulkee kannen kiireesti. Hän vetää minut perässään kohti toista pommisuojaa. ”Huomio! Huomio! Yhdysvaltojen pommikoneet lähestyvät Hanoita. Ne ovat kuudenkymmenen kilometrin päässä. Armeijamme valmistautuu taistelemaan.” Naisen ääni on entistä kiihtyneempi. Sireenit ulvovat korviahuumaavasti. Kaikki pommisuojat ovat täynnä. Ympärillämme räpiköi ihmisiä kuin siipirikkoja lintuja hyläten maahan polkupyöriä, rattaita, olkalaukkuja. Yksinään seisova pikkutyttö huutaa vanhempiaan.

V UO RT E N L AU LU

”Huomio! Huomio! Yhdysvaltojen pommikoneet lähestyvät Hanoita. Ne ovat kolmenkymmenen kilometrin päässä.” Pelko tekee minut niin kömpelöksi, että kompastun ja kaadun. Mummi vetää minut ylös. Hän heittää koululaukkuni tienvarteen ja kumartuu, jotta voin hypätä hänen selkäänsä. Hän nappaa kiinni polvitaipeistani ja säntää juoksuun. Jyrisevä ääni lähestyy. Jossakin kaukana räjähtelee. Takerrun hikisillä käsilläni mummin olkapäihin ja painan kasvoni hänen niskaansa. ”Huomio! Huomio! Tulossa on lisää Yhdysvaltojen pommikoneita. Ne ovat sadan kilometrin päässä.” ”Juoskaa kouluun! Sitä ne eivät pommita”, mummi huutaa naisille, jotka kantavat lapsiaan sylissään tai selässään. Mummi on vahva viisikymmentäkaksivuotiaaksi. Hän porhaltaa naisten ohi ja saa pian kiinni edellämme pakenevat ihmiset. Hytkyn hänen selässään ja painan kasvoni pitkään mustaan tukkaan, joka tuoksuu samalta kuin äidin hiukset. Kunhan vain saan hengittää tuota tuoksua, olen turvassa. ”Hương, juokse omin jaloin.” Mummi huohottaa laskettuaan minut maahan kouluni edessä. Hän vetää minut perässään pihalle. Rakennuksen juurella on vapaa pommisuoja, ja mummi hyppää sinne. Liu’un hänen viereensä, ja hyytävä vesi nousee vyötärööni asti. Se on kamalan kylmää. Talvi on alullaan. Mummi vetää kannen kiinni. Hän puristaa minut syliinsä, ja tunnen hänen sydämensä rummuttavan. Kiitän Buddhaa tästä pommisuojasta, joka on riittävän suuri meille kahdelle. Ajattelen huolissani rintamalla olevia vanhempiani. Milloin he tulisivat takaisin? Ovatko he nähneet Đạt-, Thuận- ja Sáng-enoa? Räjähdykset lähestyvät. Maa tärähtelee kuin järistyksen kourissa. Painan kädet korvilleni. Vesi räiskyy ylöspäin ja kastelee kasvoni ja hiukseni, sumentaa näköni. Pommisuojan kannessa on rako, josta

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

ropisee päähäni hiekkaa ja pikkukiviä. Ilmatorjuntatykistö kuuluu vastaavan tuleen. Hanoi taistelee. Lisää räjähdyksiä. Sireenin ääntä. Kirkunaa. Voimakasta palaneen hajua. Mummi liittää kätensä yhteen. Hänen huuliltaan pulppuaa rukous Buddhalle. ”Nam Mô A Di Đà Phật, Nam Mô Quan Thế Âm Bồ Tát.” Suljen silmäni ja noudatan esimerkkiä. Pommitus jatkuu, kunnes tulee hiljaista minuutin ajaksi. Kuuluu terävää ujeltavaa ääntä. Värähdän. Valtaisa räjähdys jysäyttää mummin ja minut suojan kantta vasten. Kipu pimentää näköni. Mätkähdän jalat edellä mummin vatsalle. Hänen silmänsä ovat kiinni ja yhteen liitetyt kädet lootuksennuppuna rinnalla. Hän jatkaa rukoilemista. Jyrinä vaimenee, ja ihmiset alkavat kiljua. ”Mummi, minua pelottaa.” Hänen värisevät huulensa sinertävät kylmästä. ”Tiedän, Guava. Niin minuakin.” ”Mummi, jos koulua pommitetaan… luhistuuko pommisuoja?” Mummi kiemurtelee ahtaassa tilassa ja vetää minut syliinsä. ”En tiedä, kulta.” ”Jos niin käy, kuolemmeko me?” Hän halaa minua tiukasti. ”Suoja voi luhistua, mutta kuolemme vain, jos Buddha niin päättää.” Emme kuolleet sinä marraskuun päivänä 1972. Kun sireenit viestivät vaaran olevan ohi, mummi ja minä kapusimme pommisuojasta märkinä ja kuraisina, täristen kuin ohuet puunlehdet. Kompuroimme kadulle. Rakennuksia oli sortunut, ja niiden jäännöksiä oli kasautunut tiellemme. Kiipesimme yskien rojukasojen yli. Ilmassa leijaili savua ja pölyä, joka kirveli silmiäni. Puristin mummin kättä ja katselin itkeviä naisia, jotka kyyhöttivät polvillaan ruumiiden vierellä. He olivat peittäneet vainajien kasvot repaleisilla olkimatoilla. Ruhjoutuneet veriset jalat sojottivat

V UO RT E N L AU LU

meitä kohti. Yhdestä jalasta roikkui vaaleanpunainen kenkä. Kuollut tyttö oli varmaan minun ikäiseni. Mummi veti minua perässään, ja vauhtimme kiristyi vähä vähältä ohittaessamme silpoutuneita ruumiita ja romahtaneita taloja. Kotitalomme seisoi manteliketapanin alla kirkkaassa auringonvalossa, joka ei sopinut tunnelmaan lainkaan. Talo oli säilynyt vahingoittumattomana kuin ihmeen kaupalla. Irrotin otteeni mummin kädestä, juoksin ovelle ja painauduin kiitollisena sitä vasten. Mummi auttoi minua vaihtamaan vaatteet ja peitteli minut vuoteeseen. ”Pysy kotona. Jos tulee uusi hyökkäys, mene suojaan.” Hän osoitti pommisuojaamme, jonka isä oli kaivanut maalattiaan makuuhuoneen oven viereen. Suoja olisi riittävän iso mummille ja minulle, ja lisäksi se oli kuiva. Minusta oli paljon mukavampaa piileskellä täällä esi-isieni silmien alla. Heidän läsnäolonsa huokui sukualttarilla ja kirjahyllyllä olevista kuvista. ”Minne sinä menet?” kysyin. ”Kouluun katsomaan, tarvitsevatko oppilaani apua.” Mummi veti paksun peiton leukaani asti. ”Mutta siellä on vaarallista –.” ”Menen vain kahden korttelin päähän. Juoksen kotiin heti, jos sireeni alkaa soida. Pysythän täällä?” Nyökkäsin. Mummi suuntasi ovelle mutta palasikin vielä vuoteen viereen. Hänen kätensä tuntui lämpimältä poskeani vasten. ”Lupaathan, ettet varmasti lähde ulos?” ”Lupaan.” Hymyilin, jotta hän uskoisi minua. Hän ei ollut koskaan päästänyt minua yksin ulos, silloinkaan, kun pommituksissa oli ollut parin kuukauden tauko. Hän pelkäsi minun eksyvän. Täti ja enot olivat sanoneet mummin suojelunhalun johtuvan siitä, että heille oli lapsena tapahtunut kamalia asioita. Mietin, pitikö se paikkansa.

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

Mummin suljettua oven takanaan nousin sängystä ja hain muistivihkon. Kastoin kynän mustepulloon ja kirjoitin ”Rakkaat äiti ja isä”. Taas uusi kirje vanhemmilleni, vaikken tiennyt, tavoittaisiko se heitä koskaan. Heillä ei ollut vakituista osoitetta, sillä he liikkuivat pataljooniensa mukana. Luin taas kerran Bạch Tuyết và bảy chú lùnia, Lumikkia ja seitsemää kääpiötä, kun mummi palasi kotiin koululaukkuni käsivarrellaan. Hänen kätensä vuotivat verta, sillä hän oli pelastanut raunioihin jääneitä ihmisiä. Hän veti minut tiukasti rintaansa vasten. Illalla ryömin peiton alle kuunnellen mummin rukouksia ja puisen rukouskellon rytmikästä sointia. Hän pyysi Buddhaa ja taivaita päättämään sodan ja vanhempiani ja enojani palaamaan turvallisesti kotiin. Suljin silmäni ja yhdyin rukoukseen. Olivatko vanhempani elossa? Kaipasivatko he minua yhtä paljon kuin minä heitä? Olisimme halunneet jäädä kotiin, mutta radiokuulutuksissa kehotettiin kaikkia Hanoin asukkaita lähtemään turvaan. Mummin oli määrä johdattaa oppilaansa ja heidän vanhempansa syrjäiseen paikkaan vuorille, missä hän jatkaisi opetusta. ”Mummi, minne me menemme?” kysyin. ”Hòa Bìnhin kylään. Sinne eivät pommitukset yllä.” Mietin, kuka oli valinnut kylälle niin ihanan nimen. Luokkani seiniin maalattujen kyyhkyjen siivissä luki Hòa Bình. Uneksiessani vanhempieni paluusta heidän yllään kaartuva taivas oli aina sininen kuin Hòa Bình. Käsite oli samaan aikaan abstrakti, yksinkertainen ja suunnattoman tärkeä. Se tarkoitti rauhaa. ”Onko kylä kaukana? Miten pääsemme sinne?” ”Kuljemme jalan. Matkaa on vain neljäkymmentäyksi kilometriä. Kyllä me siitä yhdessä selviämme, vai mitä?” ”Entä ruoka? Mitä me syömme?”

V UO RT E N L AU LU

”Älä huoli. Saamme ruokaa maanviljelijöiltä. Vaikeina aikoina ihmiset auttavat toisiaan.” Mummi hymyili. ”Autatko minua pakkaamaan?” Tehdessämme valmisteluja mummi lauleli. Hänellä oli kaunis ääni kuten äidilläkin. Heillä oli ollut tapana keksiä hupaisia lauluja ja nauraa niille. Voi, kuinka kaipasin noita onnellisia hetkiä. Mummin laulaessa näin sieluni silmin vihreitä riisipeltoja, kattohaikarat nostivat minut siivilleen, joet kiidättivät minua laineillaan. Mummi levitti sängylle suuren liinan ja pinosi sen keskelle vaatteemme, muistivihkoni, kynäni ja mustepulloni sekä opetusmateriaalinsa. Päällimmäiseksi hän pani rukouskellon. Hän sitoi liinan vastakkaiset kulmat yhteen ja nosti tekemänsä pussin olalleen. Toisella olallaan hän kantoi pitkää onttoa bambukeppiä, joka oli täytetty kuivalla riisillä. Koululaukkuuni hän oli pakannut vettä ja ruokaa matkalle. ”Mummi, kuinka kauan olemme poissa?” ”En tiedä. Ehkä pari viikkoa.” Seisoin kirjahyllyn edessä ja kuljetin kättäni kirjojen selkämyksillä. Joukossa oli vietnamilaisia ja venäläisiä satuja, Nguyễn Kiênin Lintukauppiaan tytär sekä Aarresaari, jonka ulkomaalaisen kirjoittajan nimeä en osannut lausua. Mummi nauroi nähdessään sylissäni olevan kirjapinon. ”Emme me noin monta voi ottaa mukaan. Valitse yksi. Kunhan pääsemme perille, voimme lainata kirjoja.” ”Lukevatko maanviljelijät kirjoja?” ”Vanhempani olivat maanviljelijöitä, ja heillä oli enemmän kirjoja kuin osaat kuvitellakaan.” Selasin kirjoja uudelleen ja päätin ottaa mukaan Đoàn Giỏin romaanin Metsäinen etelän maa. Äiti oli voinut jo saapua Etelä-Vietnamiin ja löytää isän. Halusin tietää lisää heidän olinpaikastaan, Ranskan eristämästä ja amerikkalaisten miehittämästä alueesta.

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

Siltä varalta, että vanhempani ja enoni palaisivat, mummi liimasi ulko-oveen lapun, joka kertoi meidän lähteneen Hòa Bìnhiin. Kosketin vielä ovea ennen lähtöämme. Sormenpäissäni värähteli sukulaisteni nauru. Jälkeenpäin olen miettinyt, mitä olisin ottanut mukaani, jos olisin tiennyt tulevasta. Ehkä vanhempieni mustavalkoisen hääkuvan. Kuolemanpelossa ei kuitenkaan ehdi heittäytyä nostalgiseksi. Mummin koululle oli kokoontunut opettajia ja oppilaita perheineen, monilla mukanaan polkupyörä, joka oli lastattu kukkuroilleen tavaraa. Lähdimme kävelemään Hanoista pakenevan ihmismassan mukana. Kaikilla oli mustat vaatteet, ja ajoneuvojen metalliosat oli peitetty, jottei niistä heijastuva auringonvalo herättäisi vihollisen huomiota. Kukaan ei puhunut. Kuului vain askelten töminää ja välillä vauvojen itkua. Ihmisten kasvoilla värjyi huoli ja kauhu. Aloittaessamme tuon neljänkymmenenyhden kilometrin pituisen taivalluksen olin kaksitoistavuotias. Matka oli raskas, mutta kun meitä piiskasi pureva tuuli, mummin käsi lämmitti kättäni. Kun ruokailimme, hän antoi minulle osan annoksestaan varmistaakseen, että söisin riittävästi. Kun minua pelotti, hän lauloi minulle. Kun väsyin, hän kantoi minua selässään, ja hänen pitkät hiuksensa hyväilivät poskeani. Sateella hän kietoi minut takkinsa sisään. Kun vihdoin saavuimme vuorten ympäröimään laaksoon Hòa Bìnhin kylään, hänen jalkansa olivat täynnä verta vuotavia rakkoja. Saimme yösijan vanhan maanviljelijäpariskunnan luota. Heidän nimensä olivat herra ja rouva Tùng. Nukuimme heidän olohuoneensa lattialla, sillä muualla ei heidän pienessä talossaan ollut tilaa. Ensimmäisenä päivänämme Hòa Bìnhissä mummi löysi vuorenrinteeltä kiemuraisen polun, joka johti suureen luolaan. Osa kyläläisistä käytti sitä pommisuojana, ja mummi päätti tehdä samoin. Herra Tùng vakuutti, etteivät amerikkalaiset ikimaailmassa pommittaisi kylää, mutta seuraavana päivänä mummi ja minä harjoittelimme

V UO RT E N L AU LU

pelastautumista kapuamalla polkua ylös alas niin monta kertaa, että jalkojani kivisti. ”Meidän on löydettävä tänne vaikka keskellä yötä ilman valoa”, mummi huohotti seisoessamme onkalossa. ”Guava, lupaa ettet lähde omille teillesi vaan seuraat aina minua.” Katselin luolan suuaukolla lepattelevia perhosia. Paloin halusta tutkia paikkoja. Olin nähnyt kylän lasten kylpevän alasti lammessa, ratsastavan vesipuhveleilla mutaisilla niityillä ja kiipeilevän puihin etsien linnunpesiä. Halusin pyytää mummilta lupaa mennä mukaan, mutta hän katsoi minua niin huolestuneena, että nyökkäsin. Asetuttuamme väliaikaiseen kotiimme mummi antoi rouva Tùngille riisiputkilomme ja vähän rahaa, ja autoimme häntä laittamaan ruokaa, poimimaan puutarhasta vihanneksia ja pesemään astioita. ”Sinusta on paljon apua”, rouva Tùng sanoi minulle, ja olin ylpeä itsestäni. Talo oli erilainen kuin kotimme Hanoissa, mutta oli siinä jotain samaakin: ikkunat oli peitetty mustalla paperilla, jotteivät amerikkalaiset pommittajat näkisi niistä valontuiketta pimeän aikaan. Mummi näytti arvokkaalta opettaessaan oppilaitaan kylän temppeliaukiolla. He istuivat kyykyssä ja kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti. Hän ei koskaan lopettanut oppituntia ennen kuin oli saanut opetettua heille yhden lauluistaan. ”Sota voi murskata talomme, mutta henkeämme se ei lannista”, mummi sanoi. Oppilaat ja minä lauloimme niin kovaa, että äänemme särkyivät ja kuulostimme samalta kuin läheisten riisipeltojen sammakot. Metsäinen etelän maa kertoi vuodesta 1945, ja tarinassa oli kiehtova alku. Etelä-Vietnam näyttäytyi ylellisenä paikkana, jonka asukkaat olivat iloisia ja anteliailta. He söivät käärmeitä ja kauriita, metsästivät krokotiileja ja keräsivät hunajaa tiheissä mangrovemetsissä. Alleviivasin kaikki vaikeat ja vieraat sanat, ja mummi selitti niitä ehtiessään. Itkin, kun An kadotti vanhempansa perheen

N G U Y Ễ N PH A N QU Ế M A I

paetessa raakalaismaisia ranskalaissotilaita. Mietin, miksi maahamme jatkuvasti hyökättiin. Ensin kiinalaiset, mongolit, ranskalaiset ja japanilaiset ja nyt amerikkalaiset imperialistit. Sillä aikaa kun pakenin mielikuvituksessani etelään, Pohjois-Vietnamin sydäntä Hanoita pommitettiin. Aina kuullessamme gongin kumahtelun mummi tarttui käteeni ja veti minut perässään vuorenrinteelle, oli päivä tai yö. Kiipeäminen kesti puoli tuntia, enkä saanut levätä hetkeäkään. Pääsimme luolaan juuri kun ylitsemme alkoi jyristä valtavia metallilintuja. Takerruin mummiin tuntien kiitollisuutta onkalon antamasta suojasta. Samalla kuitenkin vihasin luolaa, sillä sieltä jouduin katselemaan, kuinka kotikaupunkini hukutettiin liekkeihin. Viikko saapumisemme jälkeen eräs amerikkalainen kone sai osuman, mutta lentäjä onnistui ohjaamaan sen kohti Hòa Bìnhiä. Hän pelastautui laskuvarjolla. Muut koneet pommittivat aluetta yrittäessään suojella miestä. Kun paljon myöhemmin uskaltauduimme ulos luolasta, näimme tienvarsilla silpoutuneita ruumiita. Kulkiessamme puiden ali mummi peitti silmäni, sillä oksista riippui sisälmyksiä. Ohitimme luhistuneen temppelin. Kuulimme hälinää ja näimme ihmisjoukon, joka sysi edellään valkoista miestä. Hänellä oli likaiset vihreät haalarit, ja kädet oli sidottu selän taakse. Miehen pää oli painuksissa, mutta hän oli silti kaikkia muita pidempi. Hänen kasvonsa olivat veriset ja vaalea tukka mudan tahrima. Miehen takana käveli kolme vietnamilaista sotilasta, jotka osoittivat häntä pitkillä pyssyillään. Vangin oikeassa hihassa oli pieni punavalkosininen Yhdysvaltain lippu. Näky poltti silmiäni. ”Giết thằng phi công Mỹ. Giết nó đi, giết nó!” joku huusi. ”Tappakaa se amerikkalaislentäjä! Mokoma paskiainen!” väkijoukko säesti. Puristin käteni nyrkkiin. Mies oli pommittanut kotikaupunkiani. Hänen maanmiestensä hyökkäykset olivat ajaneet vanhempani luotani.

V UO RT E N L AU LU

”Perheeni on kuollut sinun takiasi. Tapan sinut!” joku nainen kirkui ja heitti kiven amerikkalaista kohti. Se osui miestä rintaan. Räpytin silmiäni. ”Rauhoittukaa!” yksi sotilaista huusi. Mummi ja pari kyläläistä kiiruhtivat itkevän naisen luo ja ohjasivat tämän sivummalle. ”Hyvät veljet ja siskot, oikeus toteutuu kyllä”, sotilas sanoi väkijoukolle. ”Hänet on vietävä Hanoihin.” Katselin lentäjää hänen kävellessään ohitseni. Mies ei ollut inahtanutkaan kiven osuessa häneen; hän oli vain painanut päänsä entistä alemmas. Olin näkevinäni hänen verisillä kasvoillaan kyyneliä, mutten ollut varma. Ihmiset seurasivat häntä huutaen ja kirkuen, ja mietin värähtäen, mitä vanhemmilleni tapahtuisi, jos he joutuisivat vastakkain vihollisen kanssa. Tukahdutin pelkoni uppoutumalla kirjaani, joka kuljetti minut vanhempieni luo. Hengitin mangrovemetsän tuoksua ja nuuhkin joelta kantautuvaa kalanhajua. Etelässä vaikutti olevan loputtomasti ruokaa. Se auttaisi vanhempiani selviytymään, jos he pääsisivät perille. Mutta oliko Etelä-Vietnam enää yhtä vehmas nyt kun Yhdysvaltojen armeija oli siellä? Amerikkalaiset tuntuivat tuhoavan kaiken tieltään. Lukiessani kirjan viimeisiä sivuja pidätin henkeäni, sillä toivoin Anin löytävän vanhempansa, mutta poika päättikin liittyä Vietminh-liikkeeseen taistellakseen ranskalaisia vastaan. Tolkutin hänelle, ettei se kannattaisi, mutta hän oli jo hypännyt sampaaniin ja souti romaanin viimeistä sanaa seuraavaan valkoiseen tyhjyyteen. ”Anin olisi pitänyt etsiä vanhempansa”, puuskahdin mummille sysäten kirjan luotani. ”Sota tekee isänmaalliseksi. Ihmiset ovat valmiita uhraamaan henkensä ja perheensä yhteisen hyvän vuoksi.” Hän kohotti katseensa rikkinäisestä paidasta, jota oli korjaamassa.