Anneli & Evelin Aavik: Oikeassa paikassa

Anneli ja Evelin Aavik ovat kaksossiskokset, joiden elämänlangat ovat kietoutuneet yhteen Pelastusarmeijan kanssa. Anneli on kapteeni ja Koplin osaston johtaja ja Evelin puolestaan työskentelee Viron aluetoimistossa ohjelmatoiminnan avustajana. Kumpikaan heistä ei osannut arvata, mihin vierailu tämän ”oudon”, mutta lämpimän yhteisön lastenkerhossa johdatti.

Anneli ja Evelin Aavik ovat 32-vuotiaat kaksossisarukset. Perheeseen kuuluu myös vanhempi sisar Kristiina sekä vanhemmat. Lapsuutensa he viettivät Maardun pikkukaupungissa, joka sijaitsee Tallinnan läheisyydessä jonkin matkaa Tallinnan TV-tornilta itään. Lapsuus oli aktiivinen ja seikkailullinen. – Olimme aina ulkona. Saimme tehdä kaikkea sellaista, mikä on lapsilta nykyisin kielletty. Kahdeksanvuotiaina juoksentelimme pitkin metsiä ja soita ja sytytimme nuotioita, he muistelevat. Kaksosuudessa oli etunsa: – Koskaan ei tarvinnut huolehtia, lähtevätkö kaverit ulos leikkimään. Meillä oli aina toisemme.

Monet kaksoset kehittelevät oman salakielen. Kysyn Annelilta ja Eveliniltä, oliko heillä näin. – Ei suoranaisesti kieltä, mutta meillä on aina ollut omia sanoja, ilmaisuja ja sisäpiirivitsejä, joita vain me ymmärrämme, siskokset naurahtavat. – Se tapahtuu luonnollisesti ja ajattelematta meidän keskinäisissä keskusteluissamme.

He eivät myönnä huijanneensa kavereita tai opettajia: – Emme koskaan olleet niin ilkeitä! Emmekä näyttäneet niin identtisiltä, joten suurin osa kavereistamme ja opettajistamme pystyi kyllä erottamaan meidät toisistamme, he toteavat hymyillen.

Anneli ja Evelin syntyivät vuonna 1988, joten neuvostoajasta heillä ei ole muistoja. Mutta ne nousevat esiin vanhempien kertomissa kokemuksissa: – Muistamme äidin kertoneen, että Virolla kesti oma aikansa päästä jaloilleen. Hän kertoo seisoneensa kaupassa pitkän aikaa jonossa saadakseen banaaneja.

Anneli ja Evelin muistelevat lapsuuden vuosia lämmöllä. – Olemme tyytyväisiä, ettemme syntyneet rikkaaseen hienostoperheeseen, sillä silloin tuskin olisimme saaneet tehdä asioita niin vapaasti. Kaipaamme niitä aikoja! Kun seuraamme siskonlapsia, niin heidän lapsuutensa on aivan erilainen. Meidän oli käytettävä mielikuvitustamme, sillä meillä ei ollut isoa määrää leluja. Meidän oli keksittävä itse kaikkea jännää… ”Tuo metsä on täynnä pahoja hirviöitä.” Ne olivat hauskoja aikoja!

Tytöt pitivät koulunkäynnistä Maardussa, mutta kun perhe muutti Tallinnaan, uuden koulun ilmapiiri ei ollut heille mieleen.

Anneli: – Lapset Tallinnassa olivat niin erilaisia… Miten sanoisin sen nätisti…

Evelin: – He olivat hyvin hemmoteltuja ja etuoikeutettuja. Kaikki olivat niin keskittyneitä siihen, mitä omistat ja mitä et ja millaisissa vaatteissa kuljet. Tunsimme itsemme ulkopuolisiksi.

Peruskoulun jälkeen oli aika pohtia jatko-opintoja. Luonnollisesti siskokset valitsivat saman polun: – Menimme kahteen ammattikouluun. Ensimmäisessä opiskelimme sosiaalityötä, mutta sitten vaihdoimme toiseen opiskellaksemme IT-alaa. Olisi tuntunut oudolta opiskella eri paikoissa. Tänäkin päivänä todennäköisesti tekisimme sen yhdessä.

Lastenkerhosta elämänpoluksi Ensikosketuksen Pelastusarmeijaan Anneli ja Evelin saivat lastenkerhon kautta. Naapurissa asuva ystävä kutsui Annelin mukaan. – Minua hiukan epäilytti, koska en tiennyt mistä on kyse, joten en heti kutsunut Eveliniä seurakseni. Ajatukseni oli, että tarkkailen pari viikkoa, ja sitten jos totean paikan turvalliseksi, otan Evelinin mukaan. 8

Evelin ja Anneli Aavik yhteiskuvassa Tallinnan Koplin osaston edustalla. Pelastussotilas Evelin Aavik työskentelee Viron aluetoimistossa ohjelmatoiminnan avustajana ja kapteeni Anneli Aavik on Koplin osaston johtaja. Lisäksi hän on Pelastusarmeijan ihmiskaupan vastaisen työn kansallinen yhteyshenkilö Virossa.

Tytöt ekaluokkalaisina yhteiskuvassa simpanssin kanssa. Heidän lapsuutensa oli villi ja mielikuvituksellinen: – Olimme aina ulkona. Saimme tehdä kaikkea sellaista, mikä on lapsilta nykyisin kielletty. Kahdeksanvuotiaana juoksentelimme pitkin metsiä ja soita ja sytytimme nuotioita, tytöt muistelevat hymyillen.

Anneli ja Evelin ovat aina olleet läheisiä. – Meillä on aina ollut toisemme.

Evelinistä ja Annelista tuli nuoria sotilaita 15-vuotiaina ja vajaa vuotta myöhemmin sotilaita. Kuvassa tytöt muiden Tallinnan Koplin osaston nuorten kanssa.

8 – Menin sinne, ja olin järkyttynyt nähdessäni univormupukuisen miehen. Se oli Viron aluejohtaja, majuri Wesley Sundin. Mietin, olenko ongelmissa. Mutta alkujärkytyksen jälkeen huomasin sen olevan kiva paikka. – Muistan Annelin kertoneen kaikista mielenkiintoisista asioista, joita hän oli siellä nähnyt. Erityisesti tamburiinit jäivät mieleeni! Tulin mukaan ja pidin siitä. Ilmapiiri oli erilainen, lapset eivät vaikuttaneet snobeilta, etuoikeutetuilta ja tuomitsevilta, kuten koulukaverimme. Nämä lapset olivat kuin me. Se oli hieno tilaisuus saada uusia ystäviä.

Aavikien perhe ei ollut uskonnollinen, mutta tyttöjen osallistuminen kristillisen Pelastusarmeijan toimintaan ei herättänyt vastustusta vanhemmissa. – Neuvostoaikana ei ollut sellaista asiaa kuin uskonto, joten se oli vanhemmille vierasta. Mutta he eivät vastustaneet, olivat vain tyytyväisiä, että olimme poissa kadulta ja pahanteosta!

Tytöistä tuli nuoria sotilaita 15-vuotiaina ja vajaa vuotta myöhemmin sotilaita. He molemmat kokevat, että Armeijalla oli erittäin myönteinen vaikutus nuoreksi aikuiseksi varttumiseen.

Anneli: – Olin hyvin ujo. Upseerit ja muut aikuiset kohtelivat meitä kunnioittavasti – eivät lapsina, vaan kuin tiedostavina nuorina. Se ravisti minut kuorestani, ja tulin puheliaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Aikuisena tästä on ollut minulle paljon hyötyä, uskallan kohdata ihmisiä aivan eri tavalla.

Evelin: – Armeija antoi minulle ympäristön, jossa viihdyin, tapasin uusia ihmisiä ja sain hienoja mahdollisuuksia. Löysin itsestäni taitoja, joita en tiennyt omaavani. En olisi ikinä arvannut, että opin soittamaan pianoa ja torvimusiikkia! Oli myös hienoa osallistua leireille ja erilaisiin tapahtumiin. Ilman Pelastusarmeijaa teinivuoteni olisivat olleet hyvin tylsiä! Olen saanut testata rajojani ja katsoa mihin pystyn. Erkanevat polut kohti yhteistä päämäärää

Molemmat ovat jatkaneet armeijapolulla, mutta eri reiteillä. Evelin on työskennellyt kymmenen vuotta ohjelmatoiminnan avustajana Pelastusarmeijan Viron aluetoimistossa. – Olen kuin torakka, joka ei lähde pois kulumallakaan, Evelin naurahtaa. Hänen tehtävänsä toimistolla ovat olleet monenlaisia: – Aloitin käännös- ja toimistotehtävissä. Virallinen tittelini on ohjelmatoiminnan avustaja, joten kaikkeen ohjelmaan liittyvässä toimin avustajana, kuten leirien ja tapahtumien järjestämisessä. Mutta jokaisen aluejohtajan myötä tehtävänkuvani on muuttunut. Cedric Hillsin kauden aikana ja sen jälkeen työni on muuttunut luovemmaksi, sillä olen saanut graafisen suunnittelun tehtäviä. Olemme tehneet viron- ja venäjänkielistä lehteä Sõnaa muutaman nume

”Toivomme, että useampi nuori näkisi Armeijan, kuten me näimme sen nuorina. Muistamme miten hauska ja kutsuva Armeija oli – se tuntui oikealta paikalta meille. Toivomme samaa uudelle sukupolvelle.”

ron. Lehteä ei nyt ole ilmestynyt vähän aikaan, mutta taidoista on hyötyä, sillä taitan edelleen ohjelmalehtisiä ja julisteita. Työ on hauskaa… On mahtavaa oppia työn myötä uusia taitoja!

Anneli puolestaan sai upseerikutsun. Hänen silloiset esimiehensä kapteeni Clarkit muuttivat Tallinnasta Narvaan, ja Annelille tarjottiin mahdollisuutta jatkaa työssä siellä. Samalla hän saisi olla kersanttina kolme vuotta ja päättää tuona aikana, kiinnostaisiko upseerikoulutus häntä. Anneli päätti tarttua tilaisuuteen. – Kersantiksi tuleminen oli hyvin mielenkiintoista: olla kuin upseeri olematta upseeri. Toisena vuonna upseerikoulutus alkoi ajatuksena kiehtoa minua. En ollut huolissani tulevasta työllistymisestä, mutta en osannut kuvitella elämää enää ilman Pelastusarmeijaa. Kävin sydämessäni keskusteluja Jumalan kanssa, onko tämä sitä, mitä hän minulta haluaa. Keskustelin myös hengellisten oppaideni kanssa. He olivat minulle rakkaita ihmisiä, joilta hain hengellistä tukea ja ohjausta. Puolen vuoden pohdinnan jälkeen tulin tulokseen, että tämä on kutsumukseni.

Upseerikoulutus alkoi, ja Annelin yllätykseksi hänen odotettiin muuttavan Suomeen. – Se oli shokeeraavinta! Edelliset valmistuneet virolaiset upseerit, Ave Kalme ja Alexei Burunov, matkustivat kouluaikana vain silloin tällöin Suomeen lähiopiskeluun. Muutto tuntui vaikealta, koska olin jälleen lähellä perhettäni ja kotiosastoni yhteyttä, mutta toisaalta olin aina halunnut kokea ulkomailla asumisen, joten miksi ei?

– Kadettimääräykseni oli 50 % opiskelua, 30 % avustamista Helsingin osastossa ja 20 % sosiaalista ja nuorisotyötä. Mutta ei se niin mennyt, se oli enemmänkin 100 % opiskelua, 100 % osastotyötä ja 100 % kaikkea muuta, Anneli helähtää nauruun ja jatkaa: – Ensimmäisenä kesänä minut lähetettiin töihin eläkeläisleirille Nummelaan. Muistan, miten kauhistuttavaa se oli, sillä en puhunut lainkaan suomea. Se oli kuitenkin myös sydäntä lämmittävää ja hauskaa, sillä he yrittivät opettaa minulle suomenkielisiä sanoja. Kaksi ensin oppimaani sanaa oli ”mehua” ja ”maitoa”, sillä tehtäväni oli ruokailussa kysyä, kumpaa he haluavat.

Anneli valmistui upseeriksi vuonna 2015, ja hän oli kadettiaikana saanut määräyksen Tarton osastoon. Sitä seurasi paluu Tallinnaan Koplin osaston johtajaksi. – Se oli oudoin mahdollinen määräys! Kaikki ovat tunteneet minut siitä lähtien, kun saavuin tänne 14-vuotiaana. On hyvin omituista toimia nyt heidän osastonjohtajanaan. He muistelevat: ”Sinähän teit tällaista ja tällaista nuorena tyttönä...” Onneksi he eivät käytä sitä minua vastaan, kunhan muistelevat ja kiusoittelevat, Anneli toteaa hymyillen.

Nyt kun molemmat asuvat Tallinnassa, he näkevät toisiaan paljon useammin. – Kyllä, kaiken aikaa! Tuplatuho on taas yhdessä!

Evelin: – Yritämme olla yhdessä niin paljon kuin mahdollista, sillä emme voi tietää, milloin Anneli saa määräyksen muualle.

Anneli: – Vietämme kaikki viikonloput yhdessä. Tiedostamme, että mahdollisen muuton jälkeen voimme tavata korkeintaan kuukausittain.

Tiedustelen siskoksilta, miten he kokevat hengellisen elämänsä tällä hetkellä.

Evelin: – Minun on täytynyt löytää itseni uudestaan. Tullessani uskoon tunsin, kuinka uskoni vain kasvoi ja kasvoi, mutta myöhemmin koin, että hengellinen kasvuni pysähtyi. Nyt olen aktivoitunut ja työskentelen hengellisen elämäni eteen, luen ja kuuntelen enemmän. Yritän nähdä asioita uudesta näkökulmasta… aloittaa hiukan kuin tyhjältä pöydältä.

Anneli: – Valitettavasti olen uskossani tällä hetkellä turhan tyytyväinen. Kristityn ei tule olla liian omahyväinen. Yritän haastaa itseäni ulos mukavuusalueeltani.

Laulaen ja tanssien Maardusta Japaniin Musiikki ja tanssi ovat olleet Annelille ja Evelinille tärkeitä lapsuudesta lähtien. – Laulamisesta olemme aina pitäneet. Lauloimme jo pieninä, kun teimme retkiä metsään ja merenrannalle. Osallistuimme koulun kuoroihin. Tanssin aloitimme myös nuorena, kahdeksanvuotiaina countrytanssilla.

Siskokset ovat esiintyneet lukuisissa Pelastusarmeijan tilaisuuksissa ja juhlissa. – Jos voisimme siirtää ajan viisareita taaksepäin, niin tanssisimme ja laulaisimme vielä enemmän!

Laulun lahja tarjosi sisaruksille myös ainutkertaisen kokemuksen vuonna 2012 – esiintymisen japanilaisessa tv-ohjelmassa! 8

Anneli ja Evelin pääsivät ainutlaatuiselle matkalle, kun heidät kutsuttiin esiintymään japanilaisessa TV-ohjelmassa!

Tytöt ovat läheisiä, ja nyt kun molemmat asuvat Tallinnassa, he viettävät paljon aikaa yhdessä. Yhteiset kävelyretket kotikaupunkiin Maarduun olivat koronakeväänä korvaamattomia.

8 Annelilla ja Evelinillä oli yhteinen YouTube-kanava, jolle he olivat postanneet lauluvideoitaan. Japanilaisen viihdeohjelman tekijätiimi kiinnostui eksoottisesta vaaleasta esiintyjästä, sillä he eivät huomanneet, että videoilla esiintyi kaksi eri henkilöä. Asian tultua ilmi tiimi oli vain entistä innostuneempi! – Olin palaamassa koulutuksesta laivalla kotiin, kun sain viestin YouTubetilin postilaatikkoon. Viestissä henkilö kertoi työskentelevänsä japanilaiselle tv-yhtiölle, ja he halusivat meidän tulevan esiintymään paikalliseen tv-ohjelmaan. Ajattelin, että tämä on selvä huijaus! Pistin tuon työntekijärukan koville. Halusin todisteita, ettei kyse ole huijauksesta ja ties vaikka hyväksikäytöstä ja ihmiskaupasta. Mies lähetti henkilötodistuksensa, ja sain tarkistettua hänen henkilöllisyytensä Japanin suurlähetystön kautta. Olimme Evelinin kanssa hyvin innostuneita mahdollisuudesta päästä Japaniin! Anneli muistelee hymyillen.

– He valitsivat meille laulut. Esitimme laulun, jota oli laulanut japanilainen kaksosduo The Peanuts 60-luvulla. Se oli hyvin mielenkiintoista ja todellinen kerran elämässä -kokemus. Tuntui hyvin epätodelliselta koko sen ajan. Mieleenpainuvaa oli myös, miten kilttejä ja kohteliaita kaikki olivat, Evelin täydentää.

Laulun ja tanssin ohella Evelin harrastaa digitaalista taidetta. – Se on ollut hyvä harrastus näin koronakaranteenin aikana!

Siskosten yhteisenä harrastuksena ovat myös viikonloppukävelyt. – Teemme kävelyretkiä kotikaupunkiimme Maarduun. Matkaa kertyy kaikkinensa noin 25 kilometriä. Niiden aikana voimme jutella, kuunnella musiikkia ja podcasteja, katsoa maisemia ja tutkia asioita… Tunnemme olevamme jälleen ne pikkutytöt Maardusta.

Nyt lokakuussa Viron Pelastusarmeija viettää 25-vuotispäiviä. Koronapandemian vuoksi juhlallisuudet on siirretty ensi kesään. Kyselen, millaista juhlaa on luvassa.

Evelin: – Teemme valmisteluja aluetoimistossa. Tarkoituksena on järjestää useampia kokouksia, joista yksi olisi keskittynyt esittävään taiteeseen, tanssiin ja musiikkiin. Toivomme kaikkien osastojen osallistuvan esimerkiksi draamaesityksin. Se on yhteinen juhla.

Lopuksi he esittävät toiveen: – Haluaisimme useamman nuoren näkevän Armeijan, kuten me näimme sen nuorina. Armeijan ongelmana Virossa on se, etteivät nuoret koe sitä kiinnostavana. Armeijan pitää kehittyä nuorekkaammaksi hukkaamatta kuitenkaan perusarvojaan ja olemustaan. Muistamme, miten hauska ja kutsuva Armeija oli – se tuntui oikealta paikalta meille. Toivomme samaa uudelle sukupolvelle.

Toni Kaarttinen

Kuvat: Toni Kaarttinen & Anneli & Evelin Aavikin kuva-albumi