Värikästä elämää Armeijassa

Anne-Maria Tuuri muistelee pitkän työuransa alkua:

– Juuri sain yhdeltä ystävältäni Vaasasta kopion kirjeestä, jonka olin lähettänyt muutettuani Helsinkiin. Kolmen viikon kokemuksella kirjoitin: ”Olo on jo siedettävää.” Mutta kyllä se varmasti jossain välissä on muuttunut siedettävästä hyväksi, kun tässä on vierähtänyt 42 vuotta, Anne-Maria naurahtaa.

Anne-Maria on Pohjanmaan tyttöjä, ko- toisin Isostakyröstä. Opiskelut veivät nuoren naisen Vaasaan, jossa hän tutus- tui myös Pelastusarmeijaan vierailtuaan paikallisessa osastossa. Siellä hän kuu- li, että päämajalta voisi tiedustella töi- tä, ja tämä kiinnosti kovasti vastavalmis- tunutta kauppaopistolaista. Anne-Maria kokeili onneaan ja pääsikin raha-asiain- osastolle. Työt alkoivat 7.6.1978. Rahaasiain osastolta Anne-Maria sai siirron kesän jälkeen naistyöhön, joka kattoi Armeijan tekemän sosiaalisen työn. – Helsinkiin tuleminen oli uutta ja ih- meellistä! Jännitti, mutta olin innoissa- ni. Aluksi töissä oli paljon puhtaaksikir- joitusta, sillä tuolloin oli runsaasti käsin kirjoitettuja tekstejä. Mieleeni nousee huvittava muisto ensimmäisiltä päivil- tä. Koska tulin Vaasasta, minun oletet- tiin olevan täysin kaksikielinen. Se ei pitänyt paikkansa, minulla oli vain kou- luruotsitausta. Sain käännettäväksi suo- mesta ruotsiksi kirjeen, jossa käsitel- tiin kieltäytymiskeräystä. En ymmärtänyt, mitä se edes tarkoitti suomeksi! Käännök- seni valmistuttua totesimme yhdessä tuol-

Anne-Maria Tuuri toimi syksyyn asti Pelastusarmeijan päämajassa kirjanpitäjänä. Hän teki yhden päämajan pisimmistä työurista, yli 42 vuotta! – Onhan tämä ollut kuin toinen koti, Anne-Maria toteaa hymyillen.

Du kan läsa den här artikeln på svenska på sidan 22.

loisen johtajani Veikko Karppisen kanssa, ettei nyt tainnut mennä ihan nappiin, Anne-Maria naurahtaa.

Työtehtävät vaihtelivat ajan mittaan. Ensimmäisenä syksynä Anne-Maria sai vastuulleen Suurmetsän vanhustentalon toimistotehtävät, ja niitä hän teki vielä muutama vuosi sitten, kunnes Suurmetsään palkattiin vastuuhenkilöksi sotilas Annika Kuivalainen.

Kirjanpitotehtävät lisääntyivät vuosien saatossa. – Aluksi tarkistin vain kassakirjoja, nekin kirjoitettiin silloin käsin. Tarkistin, että kaikki oli laskettu oikein yhteen. Tietokoneet saapuivat 80- ja 90-luvun taitteessa, ja silloin työnteko muuttui suuresti. Kirjanpitovastuu kasvoi, ja tein tuloslaskelmia ja budjetteja yhdessä johtajani kanssa. Viime vuodet työni oli puhtaasti kirjanpitoa taloushallinnon sektorilla.

Töissä Anne-Maria on aina viihtynyt mainiosti. – Juuri sain yhdeltä ystävältäni Vaasasta kopion kirjeestä, jonka olin lähettänyt muutettuani Helsinkiin. Kolmen viikon kokemuksella kirjoitin: ”Olo on jo siedettävää.” Mutta kyllä se varmasti jossain välissä on muuttunut siedettävästä hyväksi, kun tässä on vierähtänyt 42 vuotta, Anne-Maria naurahtaa. – Parasta täällä työskentelyssä on se, että tähän kuuluu sosiaalinen näkökulma ja hyväntekeväisyysaate. Työ ei ole pelkkää numeroiden pyörittämistä, vaan voi ajatella, että siellä on oikeat ihmiset näiden numeroiden takana. Myöskään yksitoikkoista työ ei ole koskaan ollut.

Kuin toinen koti Anne-Maria on ehtinyt nyt jonkin aikaa olla hyvin ansaitulla eläkkeellä. Tiedustelen, millaisia ajatuksia ja suunnitelmia hänellä on tuleville päiville. – Monet asiat kiinnostavat, kuten vapaaehtoisuus esimerkiksi avustustoiminnan piirissä. Eläintensuojelu on myös lähellä sydäntäni. Joulupataa jo kovasti odotan, että pääsisin taas vahdiksi!

Anne-Maria oli jo ensimmäisenä Pelastusarmeija-joulunaan mukana padalla. Sieltä on monia hyviä, rakkaita ja hauskoja muistoja.

– Muistan kerran, kun padalle tuli humalainen mies, ja hän haukkui toimintamme ihan täysin. Katsoin parhaaksi olla kommentoimatta, hymyilin ja nyökkäilin vain. Kun hän rauhoittui, hän tarttui käteeni, toivotti hyvää joulua ja jatkoi matkaansa. – Viime joulun alla olin puolestani patavahtina kauppakeskuksessa. Istuin padan vierellä ja kudoin sukkaa, sillä vuoroni kesti pari kolme tuntia. Eräs pikkutyttö kulki äitinsä kanssa ohi, ja tarkkasilmäisenä hän pani merkille sukkaa kutovan mummon. Jonkin ajan kuluttua he kävelivät jälleen ohi ja tyttö ihmetteli, että aina vain mummo kutoo sukkaa. Hän tuli kysymään, että onko tämä sinun kotisi? Minua hymyilytti tytön kysymys ja selitin hänelle, että joulupataan voi laittaa rahaa ja se annetaan heille, joilla ei ole tarpeeksi. Tuo kysymys ”onko tämä sinun kotisi” jäi mieleeni. Pelastusarmeija on ollut tosiaankin 42 vuotta kuin toinen kotini.

Toni Kaarttinen Kuva: Toni Kaarttinen