Goottiemon kauhujen lipas by SusuPetal

SusuPetal

Goottiemon kauhujen lipas kuvitus: Kuvittaja

ÂŠ SusuPetal 2018 https://susupetal.jimdo.com/ kansi ja taitto SusuPetal

YLIAKTIIVINEN RAKKO KIUSAA ALISUORITTAJAA

aavuimme tapaamiseen ajoissa. Se hämmästytti minua, sillä olin joutunut matkalla poikkeamaan kahdessa vessassa, ensin asemalla, sitten Stockmannilla. Kuvittajalla ei ollut tarvetta stressimahan tyhjentämiseen, hänellä oli aikaa viimeistellä jo muutenkin täydellistä meikkiään. – Oletko sinä varma, että me voimme nyt mennä? Kuvittaja kysyi minulta pestessäni käsiä. – Kaikki hyvin? On, on, vakuutin hänelle vastoin totuutta. Minun piti vain unohtaa vatsani mölinä. Minun piti koota itseni. Rauha, rauha.

Ravintola oli sen luokan ruokapaikka, että oli turha kuvitella marssivansa suoraan ensimmäiseen vapaaseen pöytään. Odotimme tarjoilijaa tai hovimestaria, ja kun henkilökuntaan kuuluva ihminen saapui, Kuvittaja kertoi, että meitä odotettiin Kustantajan pöydässä. Tarjoilija tai hovimestari ohjasi meidät pöytään, jossa istui kaksi ihmistä. He esittelivät itsensä ja tyypilliseen tapaani, ollessani hermoraunion partaalla, unohdin nimet saman tien. Annoin miehelle mielessäni nimen Viikinki ja nainen sai nimekseen Pariisitar. Nimet saivat kelvata, vaikka tunsinkin itseni lapselliseksi ääliöksi. Pakotin huulilleni vakuuttavan asiallisen hymyn ja silmäilin samalla hermostuneena ympärilleni. Ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, itseäni lukuun ottamatta, ei näkynyt puolityhjässä ravintolasalissa. Ruokailijat olivat pukeutuneet pukuihin, piikkareihin ja pikkumustiin, kukaan ei nojannut kyynärpäitään pöytään. Sofistikoitunutta menoa arkipäivän lounasaikaan minulle täysin vieraassa maailmassa. Mustat farkkuni ja musta tunikani, jotka vielä kotona olivat näyttäneet siisteiltä ja asiallisilta, paljastivat nyt koko salille, että hankin vaatteeni Prismasta. Paniikki. Muista, älä sähellä, Kuvittaja oli opastanut minua kävellessämme vessojen väliä. Sinulla on tapana säheltää. Anna heidän puhua.

– Mukava tavata, Viikinki sanoi. – Saako olla vettä? Hän kaatoi lasit täyteen. Tyhjensin lasini. Virhe. Pakottava tunne levisi alavatsaan. – Siis todella ihanaa, että käsikirjoitus kiinnosti teitä, henkäisin kimeällä äänellä. Rykäisin ja muistin, että vakuuttavana naisäänenä pidettiin pehmeää alttoa, ei kirkuvaa metsäsopraanoa, joten palautin ääneni oktaavia alemmaksi. – Tämä on niin jännittävää. Kuvittaja potkaisi minua pöydän alla. Suljin suuni. Katsoin Kuvittajaa, joka istui vieressäni tyynen näköisenä mustassa poolopuserossaan, mustissa housuissaan ja mustissa saapikkaissaan. Hänen suonissaan ei virrannut veri, siellä juoksi musta tussi. Olin varma siitä. Ja musta hänen yllään ei ollut ostettu Prismasta. – Todellakin, Pariisitar sanoi. – Käsikirjoitus on lupaava. Erikoinen aihe. – Me olemme vähän erikoisia ihmisiä! Kuvittaja rypisti kulmiaan. Vaikenin. Oli varmaan turhaa ensimmäisellä tapaamisella alkaa kertoa diagnooseistani. Aloin tutkia ruokalistaa. Vatsassa väänsi, eikä minulla ollut nälkä. Valitsin salaatin ja toivoin, että annos olisi pieni. Lautaselle ei saanut jättää ruokaa. Se sääntö oli iskostettu päähäni jo hyvin pienenä ja vaikka minulla ei yleensä ollut vaikeuksia tyhjentää kaksikin lautasellista tuhtia tavaraa, arvelin, että tänään ei ollut tuplalautasen päivää. – Kumpi teistä on tehnyt tekstin, kumpi kuvat? Viikinki kysyi. – Minä olen kuvittaja. Kuvittaja hymyili, sutaisi olematonta takkua sileissä, mustissa hiuksissaan ja hymyili. Katsoin hänen hyvin hoidettuja käsiään. Ei maalitahroja, ei tussin valumia. Omissa sormissani oli mustaa töhnää, vaikka en edes maalannut. Tuijotin nuhjaantunutta etusormea. Olin aamulla pessyt lattiakaivon juuriharjalla. Hermostuminen teki minut toimeliaaksi ja silloin siivosin. Kotonani vallitseva kaaos kertoi yleensä rautaisista hermoistani. Tämä aamu oli ehdottomasti ollut poikkeus, joka ei todellakaan vahvistanut mitään sääntöjä tai kurinalaisuutta.

Tai sitten kodin sotkuisuus johtui vain saamattomuudesta, eikä hermoista laisinkaan. – Teksti on minun. Se oli tietenkin turha toteamus. Oletettavasti he pystyivät päättelemään asian itse. Jos tässä pöydässä istui idiootti, Kuvittajan, Pariisittaren ja Viikingin saattoi jättää pois laskuista. Join lisää vettä. – Aikataulu tulee olemaan tiukka, Viikinki kertoi. – Trooppisen Hillan syksyn uutuuksien pitää olla painovalmiina toukokuun lopussa. Miltä kuulostaa? Tässä on pari kuukautta aikaa hioa käsikirjoitusta, katsoa kuvien sijoittelua kirjaan. – Ei hätää, ehdin sanoa ennen kuin Kuvittaja ilmoittaisi mitään muuta. – Aikaahan on hyvin! Tuota, miten paljon sitä käsikirjoitusta on muutettava? – Kuvat ovat ihan hyvät, Pariisitar puuttui puheeseen. – Ehkä pari uutta kuvaa tarvitaan ja kansi menee uusiksi. Käsikirjoituksessa on tiivistämisen varaa. – Ilman muuta! Minä en ole omistushaluinen sanojen suhteen! Poistetaan vaan reilusti. Tiivistäminen is my middle name! Kuulin Kuvittajan huokaisevan. Keskityin hetkeksi lapioimaan megakokoista salaattia suuhuni. Rucolan varsi jumittui hampaankoloon, yritin repiä sitä kielellä pois, mutta en onnistunut. Ei leveää hymyä enää.

Lounaan päättyessä meillä oli käsikirjoituksen työstämisaikataulu selvillä, mahat täynnä ja rucolan varsi edelleen haittana. Vatsani pinkeys huolestutti minua. – Ollaan yhteyksissä, Viikinki sanoi. – Sinä laitat sen kannen tulemaan? Ja sinulta tulee ne muutokset toiseen tarinaan? Kuvittaja nyökkäsi, minä hymyilin pientä vihreää hymyä. Viikinki jäänsinisine silmineen ja Pariisitar hohtavan valkoisessa

paitapuserossaan jäivät vilkuttamaan meille laskeutuessamme ravintolan portaita. – Se meni hyvin, eikö niin? kysyin tarrautuen Kuvittajan käsivarteen, kun olimme päässeet ulos. – Minä olin ihan ookoo, enkö ollutkin? – Kohtalaisen. – Tämä on ihan mieletöntä! Ja totta! Me julkaisemme kirjan! Minusta tulee Trooppisen Hillan kirjailija ja sinusta tulee…kuvittaja! Ja kaikki tapahtuu niin pian! Nopeasti! Hmm, todella nopeasti… Kuvittaja taputti minua poskelle, hymyili ja kertoi lähtevänsä kampaajalle. – Pakko tehdä näille hiuksille jotain. Ollaan kuulolla. Minä teen sen kannen, laitan sen tulemaan sitten sinulle, ok? – Ok. Ja minä teen samoin. Tai siis editoin sitä tekstiä ja laitan sitten tulemaan sinulle, ok? Kaikki oli ok. Erkanimme toisistamme Aleksilla. Lähdin etsimään vessaa rakkoani ja peiliä rucolan poistoa varten. Olin vahvasti käytännön ihminen, elintoimintojen piti olla vakaat. Se antoi kaivattua turvallisuutta arkeen.

KILL YOUR DARLINGS OR YOURSELF

eni useampi päivä, enkä pystynyt katsomaan käsikirjoitusta. En uskaltanut, ja se riitti hyväksi syyksi aloittaa uusi ristipistotyö. Ristipistotöiden tekeminen auttoi minua rauhoittumaan ja vuosien mittaan olin tehnyt satoja töitä. Kaipasin usein rauhoittumista, ja uppoutuneena pistoihin ei tarvinnut suoda ajatuksia imuroinnilla, pyykkien pesulle tai muulle enemmän ja vähemmän pakolliselle puuhalle. Kotihommat eivät karanneet, sen olin huomannut. Ne kasaantuivat, eivätkä ne koskaan tulleet valmiiksi niin kuin ristipistotyöt. Käsitöiden tekeminen oli niin paljon palkitsevampaa kuin kylpyhuoneen peilin kuuraaminen hammastahnaroiskeista. Roiskeet katosivat hetkeksi ja yhtä nopeassa hetkessä ne palasivat takaisin. En uskaltanut katsoa sähköpostiinkaan, sillä pelkäsin siellä olevan postia Kuvittajalta, joka ilmoittaisi tehneensä kannen uusiksi. Kuvittaja oli pelottavan tehokas. Hän yleensä sai tehtyä sen, minkä lupasi. Ristipistotyö ei kuitenkaan saanut ajatuksiani kuriin. Mietin koko ajan, miten korjaisin käsikirjoitusta. Pitäisikö minun poistaa adjektiivit? Se napakoittaisi tekstiä. Ongelma oli vain siinä, etten juuri koskaan käyttänyt adjektiiveja. Kaikki vähät adjektiivini olivat tarkkaan ja rakkaudella valittu, tuntui murhalta luopua niistä. Kill your darlings. Mestaa rakkaat henkilöhahmot. Niin joku oli neuvonut jossakin kirjoitusoppaassa, jota en ollut lukenut. Poista turhat henkilöt. Tapa ne. Tai itsesi, jos olet ajautunut umpikujaan. Huokaisin. Katsoin ristipistotyötä ja mietin, kenelle antaisin sen, kun se tulisi valmiiksi. Ystävillä ja sukulaisilla oli jo niin paljon tekemiäni töitä, että jokainen olisi voinut tapetoida isohkon huvilan seinät tekeleilläni. Ainoastaan Laina-täti oli saanut aikaan jotain sen suuntaista. Hänen kesämökkinsä ulkohuussi oli todellinen kukkatarha. Pistelemäni orvokit, ruusut ja kehäkukat loivat maanpäällisen paratiisin tuhansille kärpäsille, jotka tuntuivat suorastaan liimautuneen pörisemään huussin seinälle. Toisinaan olin varma siitä, että

seinä liikkui. Siipien kuhina kasvistossa aiheutti huimausta, vaikka istuin tukevasti reiän päällä. Olisi ollut ehkä parempi juttu, jos olisin neulonut tai virkannut. Olisin voinut saada aikaan puseroita, pipoja, huiveja ja vaikka mitä, ne lahjat olisivat nostaneet kiitollisen hymyn saajan kasvoille. Olin jo aika tympääntynyt näkemään jotain aivan muuta vastaanottajan huulilla. Kiristyneet leukapielet ja huulten pureminen eivät kaunistaneet ketään, eivätkä ilahduttaneet minua, vaan saivat tuntemaan häpeää ja surkeutta antaessani hellin sormin pisteltyä työtä jollekulle. Olin yrittänyt neuloa odottaessani kaksosia, sillä olin päättänyt, että vauvat sätkisivät pikku jalkojaan tekemissäni töppösissä. Yritin todella, todella kovaa, mutta sain aikaiseksi vain jotain niin epämääräistä, että jopa oma innokas kynnykseni hyväksyä kaiken mitä tein, nousi sellaisiin korkeuksiin, että itkien piilotin myttääntyneen neuleen puikkoineen roskapussin pohjalle. Virkkauksen kanssa kävi samoin. Piposta tuli niin suuri, että molempien vauvojen päät olisivat mahtuneet pipon alle. Lisäksi sinne olisi mahtunut vielä keskikokoinen rantapallo. Sormeni eivät taipuneet muuhun kuin ristipistotöihin ja niitä olin tehnyt viimeiset parikymmentä vuotta. Lapsillekaan ristipistotyöni eivät enää kelvanneet. Muistelin kaihoisana aikaa, kun kaksosten koulukirjat sai päällystää ristipistotöillä. Silloin sain koristella tytön teepaidan etumuksen kissatyöllä, harsin sen trikooseen rakkaudella. Yhtä hartaasti kiinnitin pojan paitaan purjevenetyöni. Se aika loppui ensimmäisen luokan joululomaan, kaksosten kapinaan ja vaatimukseen saada kontaktimuovilla päällystetyt koulukirjat ja printtikuvioiset teepaidat. Ajatuksissani se oli edelleen yksi kauneimmista ajanjaksoista elämässäni. Miksi lasten piti kasvaa isoiksi?

Neljäntenä päivänä Trooppisen Hillan ihmisten tapaamisen jälkeen avasin vihdoin tietokoneen, etsin tiedoston ja klikkasin kässärin auki. Olin viimeksi lukenut tekstin muutama viikko sitten, juuri ennen kuin se oli lähtenyt toivorikkaalle kosiomatkalle Trooppiseen Hillaan. Yritin epätoivoisesti ja turhaan tukahduttaa kuristavaa tunnetta ja tietoa siitä, että teksti oli täysin surkea. Teksti oli huono, kliseinen, kaamea, turha, turha. Huono, huono, huono. Kännykkäni alkoi väristä. – No, joko olet saanut avattua tekstin? Olin tuntenut Kuvittajan koko elämäni, mutta aina hän onnistui hämmästyttämään minut. Hän tunsi minut paremmin kuin minä itse. Olin varmaan aika selkeä tapaus, enkä tehnyt juuri koskaan mitään yllättävää tai ennalta arvaamatonta. – Yritän tässä. Koko ajan. Mutta jos se on ihan surkea! – Ei se ole surkea. Se on vaan outo. Niin kuin sinä. Kaikkeen tottuu. Avaa se ja ryhdy töihin. Minulla on kansi melkein valmis. Niinpä tietenkin. Olin surkea luuseri, joka kammosi omien tekstiensä lukemista. Kuvittaja taas otti kaiken haasteena, mielenkiintoisena ja iloisena tilaisuutena onnistua. – Minä tulen huomenna käymään, Kuvittaja ilmoitti. – Huomenna! Et tule! En minä saa siihen mennessä mitään tehtyä! – Saat. Laitat ristipistotyön pois ja ryhdyt hommiin. Annat kaksosten tehdä omat sapuskansa. Keskity. Kuvittajan sanomana elämäni tuntui yksinkertaiselta ja tehokkaalta. – Joko sinä olet kertonut lapsille? Mikalle? – Kertonut mitä? piipitin hädissäni. – Kirjasta? Että sinusta tulee kirjailija? Kuvittaja jatkoi armottomana. – E…en oikeastaan. Joo, en silleen oikeesti. Aikuisten oikeesti…yhtään…

– Kerro tänä iltana. Minä tulen huomenna kahden aikoihin. Keitä kahvia. Nähdään. Ja kuule… – Niin? – Muista, että sinä osaat, olet lahjakas. Ja minä rakastan sinua. Kuvittaja oli säälimätön, mutta hän oli myös lämpimin ihminen, jonka tunsin. Ja hän tunsi minut niin hyvin.

AKNEINEN NUORUUS, PISTÄVÄ AIKUISUUS

erheeni oli aina suhtautunut lempeän huvittuneesti kirjoittamiseeni. Itsekin suhtauduin lievästi ihmetellen alati palavaan haluun kirjoittaa ja unelmaan nähdä joskus oma nimeni kirjan kannessa. Olin tuskaisessa ja akneisessa nuoruudessani lähettänyt pari toivorikasta runokokoelmaa kustantajille varmana siitä, että olin modernin ajan Hesse tai hyväkeuhkoinen tulenkantaja. Toivo heitti koristen henkensä. Toivon nukkuessa pois kaksoset syntyivät ja seuraavat vuodet kuluivat kooman kaltaisessa horroksessa. Kooman keskellä automaattikirjoitin pari käsikirjoitusta, dekkarin ja nuortenkirjan, mutta vasta saattaessani kaksoset koulutielle, heräsin kunnolla ja kuume kirjoittamisen suhteen roihahti täyteen liekkiinsä. Kokosin lapsille loruilemani riimit käsikirjoitukseksi, joka ei kelvannut yhdellekään kustantajalle. Pari kustantamo kiitti mielenkiinnostani heidän kustantamojaan kohtaan, toiset eivät välittäneet mielenkiinnostani. Ainakaan ne eivät kiittäneet minua hylkykirjeellä, vaan vajosivat edelleen kestävään hiljaisuuteen. Halusin kuitenkin loruista kirjan ja teetin sen kuvalaboratorion avulla. Kanteen laitoin suloisen kuvan kaksosista perintölampaantaljalla. Tilasin kirjasta neljä kappaletta, yhden jokaiselle perheenjäsenelle, myös miehelleni Mikalle omansa, sillä eihän sitä koskaan voinut tietää, viettäisimmekö yhteistä vanhuutta. Kaksoset piilottivat omat kirjansa jonnekin hikisten treenivaatteiden alle, eivätkä he koskaan hymyilleet, kun esittelin omaa kappalettani sukulaisille ja ystäville. Kun kaksoset olivat yhdentoista, jouduin etsimään omaa kappalettani lorukirjasta viikkotolkulla ennen kuin vihdoin löysin sen pyykkikorin pohjalta. Kaksoset olivat piilottaneet kirjan kyllästyttyään näkemään paljaat peppunsa kahvipöydässä aina, kun meille tuli vieraita. Fiksuina lapsina he olivat löytäneet parhaan mahdollisen piilopaikan kirjalle. Paljaat peput paljastuivat vasta, kun pyykkikorin hapertunut pohja mureni lopullisesti valuttaen lattialle kirjan lisäksi kauan kadoksissa olleita vaatekappaleita, uimalasit ja puoliksi syödyn tikkarin.

Kirjahyllystä löytyi myös Kauneimmat ristipistotyöni 1-5. Ottamieni kuvien lisäksi olin kirjoittanut sivuille ajatuksiani elämästä ja olemisesta. Aforismeiksi en uskaltanut ajatuksiani kutsua, ne sanat olivat pikemminkin jonkinlaisia arjen selviytymistsemppauksia itselleni tyyliin: ”Turha surra tekemättömiä töitä tänään, eikä niitä kannata surra huomennakaan”, ”Muista, ettet koskaan tarjoa perheellesi ruokaa, jonka yritit tehdä reseptin mukaan”, ”Jos aamulla paistaa aurinko, päivästä ei välttämättä tule hyvää”. Ne olivat monipuolisia kirjoja ja toivat itselleni paljon lohtua, mutta niitä tilasin kuvalaboratoriosta vain yhden kappaleen kutakin. Itselleni.

Iltatee oli hetki, jolloin kaikki olivat paikalla. Tosin Mika joi olutta, minulla oli punaviinilasi edessäni ja kaksoset imivät pillillä energiajuomaa. Katsoin ylpeänä lapsiani. He olivat niin samannäköiset. En aina edes erottanut heitä toisistaan, vaikka he olivat eri sukupuolta. – Tuota, muistatteko kun minä viime vuonna lähetin sen käsikirjoituksen kustantajalle? Pään pudistusta. – Kerroinhan minä siitä. Siihen tuli Kuvittajan kuvitus. Kyllä minä kerroin siitä. – Onko meillä jäätelöä? toinen kaksosista kysyi haukotellen. – Kamala nälkä. Pöytään ilmestyi kaksi litran purkkia rommirusinajäätelöä. Lusikoimme hetken lämpimässä levollisuudessa. – Oliko se dekkari? Mika kysyi yllättäen. – Vai oliko se nuortenromaani? Katsoin Mikaa liikuttuneena. Että hän muistikin! Hän saattoi ja unohtikin paljon joka päivä, mutta tämän hän muisti. Hänen täytyi olla ainakin jollain tavalla kiinnostunut minusta muutenkin kuin lastensa äitinä.

– Ei. Ne minä kirjoitin viisitoista vuotta sitten. Eikä niitä julkaistu. Tämä on kokoelma nykyaikaisia kauhutarinoita. – Ai, niin kuin vampyyreita? toinen kaksosista alkoi nauraa. – Äiti, sä olet jälkeen jäänyt. Sellaisia kirjoja on jo satoja. Ja yhtä paljon on telkkarisarjoja ja leffoja. – Ethän sä ole edes pelottava, ei sinusta irtoa kauhua laisinkaan, toinen kaksosista sanoi. Se oli poikakaksonen. Hän oli aina suhtautunut minuun kiltisti ja varoen, toisin kuin tyttökaksonen. – Joo, ei muisteta, kaikki kolme sanoivat yhteen ääneen. – No…SE KIRJA JULKAISTAAN!!! Huusin aina vain syystä eli en koskaan, joten ei ihme, että kaikki kolme sävähtivät niin rajusti, että jäätelön syömiseen tuli tauko. – Ifolorillako sinä teet sen? Mika kysyi. – Onko meillä mitään suolaista? – Ei, ei, KUN SE KIRJA JULKAISTAAN IHAN OIKEASTI! Pintahengitykseni alkoi ahdistaa. Vedin pallean täyteen ilmaa, puhalsin itseni tyhjäksi. Rauhoittumiskeino, jonka olin oppinut kaksosten ollessa pieniä. Siihen aikaan palleani tuntui tekevän jatkuvaa kiemurtelua ikään kuin sisälläni olisi kasvanut suuruuttaan odottava kurpitsa. – Trooppinen Hilla julkaisee sen! Minun kirjani! Ja Kuvittajan! Katsoin perhettäni, joka oli alkanut imeksiä venäläisiä suolakurkkuja ja onnittelin itseäni. Olin kasvattanut rauhalliset, järkkymättömät ja tasapainoiset lapset, eikä Mikankaan koulutus ollut mennyt täysin hukkaan. Pöydässä vallitsi rikkumaton levollisuus. Kukaan ei käynyt ylikierroksilla, ei huutanut, ei riemuinnut. Minun perheeni.

HÄPEÄN MERKIT

nnen Kuvittajan saapumista yritin lukea tekstiäni. Oksetti. Itketti. Tunsin häpeää harppoessani tekstiä läpi. Ei sujuvuutta, ei mielenkiintoa, ei omaleimaisuutta. Jopa ristipistokirjani olivat kiehtovampia. Puhumattakaan loruista, joissa sentään oli toisinaan ihan vuolaasti soljuvia riimejä. Tämä käsikirjoitus ainoastaan ontui. Suljin tietokoneen. – Sinä tarvitset ympäristön vaihtelua, Kuvittaja sanoi avattuani oven hänelle. – Mennään kahville jonnekin. Ota läppäri mukaan. Huokaisin. Olin varma siitä, että ainoastaan matkustaminen jonnekin missä ei ollut tietokoneita, ei käsikirjoituksia, pelastaisi minut. Tottelin kuitenkin Kuvittajaa ja seurasin häntä metroon, liukuportaita ylös, ulos kadulle ja sisälle kahvilaan, jonne en olisi koskaan uskaltanut mennä yksin. Paikka oli trendikkään näköinen, ihmiset sopivat sisustukseen täydellisesti ja kahvilista oli pidempi kuin jaksoin lukea. Kuvittajan mustat hiukset, jotka kampaajan jäljiltä näyttivät entistä kiiltävimmiltä, ohjasivat kulkuani navigaattorin lailla. Kuvittaja tilasi meille triplalattet, enkä voinut olla ihailematta sitä, miten helposti hän tiesi mitä halusimme juoda. – Koneet auki, Kuvittaja sanoi. – Minulla on sinulle uutisia. En aio tehdä kantta. En ole riittävän hyvä. Kokeilin erilaisia juttuja, mutta mikään ei toiminut. En voinut kuin ihailla Kuvittajan suhtautumista omiin taitoihinsa. Miten hän pystyikin olemaan niin rauhallinen? Häntä ei näyttänyt vaivaavan pahoinvointi. Häntä ei keikauttanut tieto, ettei hän ollut riittävän hyvä. Minut sama tieto itsestäni suisti aina alas epätoivon portaita. – Miten niin et tee? Sinähän olet lahjakas! – Niin olen, mutta kansi on tärkeä. Lukija näkee kannen, kiinnostuu siitä, selailee kirjaa, päättää ostaa sen. Parempi antaa Trooppisen Hillan graafikon tehdä se. Minulla ei ole kokemusta kansien tekemisestä. En ole graafikko. Asia oli sillä selvä. Nostin kaksin käsin triplalatteni huulille ja join. Olin hämmentynyt. Pitikö minunkin antaa tekstini jonkun muun

kirjoitettavaksi? Ehkä se olisi parasta. Kuka haluaisi tehdä niin? Ehtisikö Pariisitar? Kuuluiko se hänen työnkuvaansa? – Minä vihaan tekstiäni, tunnustin Kuvittajalle. – Tarvitsen kustannustoimittajan apua, enkä ole varma auttaako sekään. Siinä tekstissä on niin vähän mistä saada enemmän. – Höpö, höpö. Sinun tekstisi on ihan ok, poistat sieltä vain niitä sinun kliseitäsi ja maneereitasi. – Kliseitä? – No, kaikki ne itse asiassa, siis, todellakin, kohtalaisen ja sen tyyppiset sanat, joita viljelet runsaasti. – Viljelen? Katsoin tekstiä näytöllä. Se todellakin kiusasi minua kohtalaisen iljettävästi. Kuvittaja oli siis oikeassa. Sain pienen tarmonpuuskan ja deletoin saman tien muutaman sanan. Itse asiassa kolme sanaa peräti. – Joko kerroit lapsille ja Mikalle? – Kerroin. He suhtautuivat asiaan rauhallisesti. Mika varmaan unohti asian saman tien ja lapsilla on jalat maassa kaiken aikaa, joten he eivät turhaan hötkyile. – Odotettava reaktio. Miten kaksosten kirjoitukset ovat sujuneet? – Hyvin. Molemmat pänttäävät jo pääsykokeisiin. Kuvittaja haki meille tiskiltä muutaman suklaakonvehdin. Tervehdin ilolla aina kaikkea, joka nosti verensokeriani, joten istuimme hetken hiljaa. Katselin naapuripöydässä istuvaa nuorta naista, joka näpytteli keskittyneesti, pää melkein tietokoneen näytössä. Hän saattoi olla tuleva kirjailija. Tai ehkä hän oli jo julkaissut. Kirjoittaminen sujui häneltä helposti, hän ei pitänyt taukoa edes nostaessaan ison kahvikupin huulillensa. Vasen käsi jatkoi naputtamista. Kadehdittavaa. Hän tulisi menestymään elämässään. – Mihin he pyrkivät? Kuvittaja kysyi napsauttaessaan auki kuvatiedostonsa. – Mihin? Ketkä…ai, lapset…kauppakorkeaan molemmat. Varmaan pääsevätkin.

– Ei uskoisi heitä sinun lapsiksesi. – Ei. Kuvittaja alkoi muokata piirustustaan. Minä olin syventyväni käsikirjoitukseen, mutta itse asiassa mietin lapsiani. Olin jo vuosia sitten hylännyt ajatuksen, että he olivat vaihdokkaita. Kyllä he olivat minun ja Mikan. He näyttivät aivan minulta ja Mikalta, vaikka he olivat kaikkea sitä, mitä Mika ja minä emme olleet. Kunnollisia, tunnollisia, luotettavia. – Luulin aina, että saisin viettää unettomia öitä, kun he tulivat murrosikään. Että valvoisin ja soittaisin heidän peräänsä, kiertäisin kaduilla etsimässä heitä. Ihan niin kuin minun vanhempani tekivät. Vaan ei. Kaksoset eivät ole koskaan hilluneet kaupungilla, eivät ole olleet luvattomasti öitä pois kotoa, eivät ole oksentaneet sänkyyn, eivät sammuneet eteiseen. Eivät ole yrittäneet polttaa salaa kylppärissä. Ovat tehneet läksynsä. Heillä on kunnianhimoa. Ja nyt he haluavat ekonomeiksi. Ekonomeiksi… – Jokainen lapsi kapinoi omalla tavallaan, Kuvittaja keskeytti synkän yksinpuheluni. – Kaksoset kapinoivat kunnollisuudella. Oikeastaan asia, jota vanhemman ei pitäisi murehtia. Unohda lapset. Keskity. Muista dead line. Kuvittaja oli oikeassa. Minun oli pakko käydä käsikirjoituksen kimppuun. Dead line oli pelottavan lähelle. Ihan liian lähellä. Minun oli muututtava äidistä kirjailijaksi. Nyt. En tiennyt täysin, minkälaista oli olla kirjailija, mutta todennäköisesti kirjailijuudella ei voinut olla paljonkaan tekemistä nykyminäni kanssa. Minun oli aika uudistua, minun piti syntyä reippaaksi, aikaansaavaksi, tehokkaaksi, luovaksi ja, ja, ja…. no, minun piti olla ihan vaan erilainen kuin nykyään.

PÄIVÄJÄRJESTYKSEN LAATIMISEN SULOINEN IHANUUS

äätin tukeutua vanhaan, kohtalaisen hyväksi koettuun keinoon käydäkseni käsikirjoituksen kimppuun. Tarvitsin päiväjärjestyksen. Ennen lasten syntymää minulla oli ollut päiväjärjestys, olinhan ollut työelämässä. Olin inhonnut sitä. Kelloa, almanakkaa. Kaksosten synnyttyä huomasin, että olin täysin vapaa mistään säännöllisestä. Kaksoset nukkuivat miten sattui, yleensä eri aikaan. Niillä oli nälkä riippumatta kellonajoista. Elämä oli suloista kaaosta aina siihen asti, kunnes alaaste alkoi. Katkerana laitoin iltaisin kellon soimaan saattaakseni lapset aamulla koulutielle. Kyyneleitä syöden pakkasin aamulla ristipistotyöllä päällystetyt aapiset heidän reppuihinsa. Viittä vaille kahdeksan tartuin heidän oppimisen innosta täriseviin käsiinsä ja talutin heidät kouluun. Vihasin koulun kellon huutoa. Se kertoi joka aamu, että olimme myöhässä. Rukkasin päiväjärjestystä aamun osalta ja vihdoin ensimmäisen luokan keväällä sain lapset ajoissa kouluun. Olin ylpeä itsestäni. Olin sinnikkäästi tähdännyt kurinalaisuuteen ja palannut takaisin aikataulutettuun yhteiskuntaan. Olin kelvollinen. Onneksi lapset kasvavat ja muuttuvat itsenäisiksi. Meni muutama vuosi ja sain jäädä aamulla nukkumaan heidän itsensä pakatessa laukkunsa. Se oli suloista. Olin jälleen vapaa päiväjärjestyksistä.

Sunnuntai-iltana pyysin siis tyttökaksosta etsimään koneeltani jotain ohjelmaa, jonka avulla saisin kirjattua päiväjärjestyksen. Hän klikkasi pari kertaa hiirtä ja eteeni lävähti hilpeän näköinen ruudukko, melkein kuin valmis pohja, johon voisi alkaa suunnitella ristipistotyötä. Tyttö näytti minulle, miten sain ohjelman tottelemaan käskyjäni. Se oli hauskaa. Huomasin nauttivani päiväjärjestyksen tekemisestä. Eri asia oli tietenkin, miten pystyisin noudattamaan mitään sovittua, mutta päätin keskittyä siihen vasta maanantaiaamuna.

Ohjelma antoi minun valita värejä ruudukkoihin ja meni jonkin aikaa miettiessäni sopivia värisävyjä. Samalla pohdin, voisinko ansaita rahaa tekemällä päiväjärjestyksiä. Oli varmaan paljon ihmisiä, joiden elämän hallinta oli samalla tolalla kuin minun ja jotka kaipasivat epätoivoisesti jotain, mihin tukeutua. Ehkä he saisivat apua päiväjärjestyksestä? Ainakin minä kaipasin lisätuloja. Eläkkeeni oli pieni, eikä Mikan tuloissakaan ollut kehumista. Mikan kahden miehen yritys tuotti upeita, käsin tehtyjä kitaroita. Soittimien teko oli hidasta ja yhtä hidasta oli rahan tulo tilille. Päiväjärjestysten laatimisen tarvetta oli varmasti. Hetken suunnittelin tulevan firmani kotisivuja, niiden perustamiseen tarvitsisin kaksosten apua. Uskoin osaavani itse päivittää kotisivuja tarpeen tullen. Pyörittelin suttupaperille muutaman luonnoksen logoa varten miettien samalla sopivaa ja myyvää iskulausetta. Arjen hallintaa yhdellä klikkauksella. Nauti elämästäsi – olet hyvissä käsissä. Uppouduin unelmiini ja matkustin valtoimena virtaavilla tuloillani jollekin Karibian saarelle nauttimaan yksinolosta ja auringosta kunnes näytön sammuminen palautti minut arkeen ja oman päiväjärjestykseni tekemiseen.

Sunnuntaiyön kääntyessä maanantain puolelle päiväjärjestys oli valmis. Se näytti kauniilta. Värit sointuivat hyvin yhteen.

Huokaisin tyytyv채isen채. Aamulla alkaisi systemaattinen ja aikaan saava uusi el채m채.

KOBRAT SAAPUU PIILOSTAAN

n ollut aikoihin laittanut kännykkää herättämään, joten poikakaksosen herätysääneksi lataama Led Zeppelinin Rockn’roll pääsi yllättämään minut täysin. Haukoin henkeä ja yritin saada pulssin tasaantumaan. Minun oli vaihdettava herätysääni. Keitin kahvia. Kaksoset nukkuivat edelleen. Siinä he olivat tulleet vanhempiinsa. Heitä oli turha odottaa näkyviksi ennen puolta päivää. Aamut olivatkin oikeastaan mukavan rauhallisia. Sitä en ollut ennen tajunnut, sillä nukuin itsekin puoleen päivään. Mika lähti työhuoneelle jo seitsemän jälkeen. Hän oli aamuihminen. Minustakin tulisi sellainen. Kahvia odotellessa selasin lehden. Vanhasta tottumuksesta olin hypätä kulttuurisivujen yli, mutta peruutin. Jos minusta kerran oli tuleva kirjailija, minun pitäisi kai seurata kulttuurimaailman tapahtumia. Luin otsikot, haukotutti. Haukkasin sämpylästä palasen. Ikkunan takana sää oli tutun harmaa. Tervehdin kuitenkin aurinkoa pari kertaa. Laskeuduin lattialle mahalleni, mielikuvittelin itseni kobraksi. Selkäranka rutisi, kun taivutin sitä taaksepäin. Tai sitten nikama murtui. Lysähdin mahalleni. Kuulostelin selkää. Ehkä vähempikin kobrailu riittäisi. Käännyin selälleni, nostin kädet ja jalat ilmaan. Seisovan pöydän tekeminen oli rankkaa. Kädet vielä jaksoin kannatella ilmassa, mutta reisien massa sai jalat tutisemaan hyvin nopeasti ja laskin raajat alas. Tärisin ja huohotin. Kuntoni ei ehkä ollut paras mahdollinen sohvailtojen takia. Hatha-jooga oli todellakin minun lajini. Siinä ei saanut pakottaa itseään tekemään mitään, mikä ei tuntunut hyvältä. Loistavaa. Vuosia sitten olin erehtynyt, joogaa aloittaessani, menemään Astanga-tunneille. Puolivälissä tuntia luovutin itkien. En jaksanut tunnetun joogagurun huutoa korvani ääressä: Sinä pystyt siihen! Taivuta vaan. En taipunut. Hatha-jooga oli sopivampaa minulle ja ilmoittauduin työväenopistoon tunneille. Jaksoin käydä joogaamassa sen verran, että opin

muutaman liikkeen ja sitten olikin aika siirtyä kotiin joogaamaan. Työväenopiston tunneilla oli liikaa ihmisiä. Jonkun raaja oli aina tökkimässä silmiä tai selkää, eikä se tuntunut mukavalta. Olin kait aika tiukka henkilökohtaisesta reviiristäni. Valmistauduin rentoutumaan. Puhkuin itseni rauhalliseksi, valmiina tyhjentämään mieleni. Se kävi yleensä helposti. Pääni tuntui olevan vuotavaa sorttia ja tyhjennys tapahtui nopeasti. Tänään ei kuitenkaan käynyt niin. Huomasin ajattelevani käsikirjoitusta, kirjailijana oloa sitten joskus, kun kirja julkaistaisiin. Jos se julkaistaisiin. Kustannussopimusta ei oltu vielä allekirjoitettu. No, se oli ajan kysymys. Minun oli vain uskottava siihen. Kirja julkaistaisiin. Entä jos joku naistenlehti haluaisi haastatella minua? Se voisi olla ihan mahdollista. Jatkuvastihan naistenlehdissä oli taiteilijoiden syvähaastatteluja. Tänne en toimittajaa kuitenkaan ottaisi. Olisi siivottava. Voisi tavata jossain kulttuurikahvilassa. Ehkä Akateemisen Kirjakaupan kahvila olisi sopiva paikka? Akateemisessahan myytiin kirjoja, se oli sopiva paikka antaa haastattelua. Ja sitä paitsi, kahvilassa oli pöytiin tarjoilukin. Tyylikästä. Istuisin siellä tyynesti ja kertoisin, miten kirjani syntyi. Miten, oltuani muutaman vuoden ensin kotiäitinä ja sitten työkyvyttömyyseläkkeellä selkäni takia, aloin tuntea palavaa halua kirjoittaa. Trooppisen Hillan julkaisemaan kirjaani kertoisin saaneeni inspiraation syksyisenä, sateisena yönä, jolloin maailma tuntui olevan täynnä usvaa, pelkoa, kauhua. Istuin yömyöhään tietokoneen ääressä kirjoittamassa tarinoita, joista tunsin, että ne olivat jotain parempaa kuin olin koskaan ennen kirjoittanut. Toimittaja kysyisi, onko minulla ollut aikaisemmin samanlaisia intuitioita, olinko vaiston varassa elävä ihminen. Vastaisin, että vaisto ja sattuma olivat johtotähtiäni. Ennalta suunniteltu järjestelmällisyys, analysointi ja järjen käyttö olivat minulle vierasta olotilaa. Hmm, ehkä muotoilisin sen ajatuksen tarkemmin. Mitään en kertoisi perheestäni, heidät oli pidettävä mediamylläkästä pois. Kirjastani puhuisin, kirjoittamisesta myös. Ei muuta. Se saisi riittää.

Heräsin pehmeään taputukseen poskellani. Poikakaksonen kyykki vierelläni. – Mä tein salaattia, onks sun nälkä? – Mitä? Salaattia? Miten niin? – Kello on kaks, meille tuli nälkä. Tuu syömään. Yritin kääntyä kyljelleni. Siihen meni aikaa. Punnersin itseni istuma-asentoon. Katsoin olohuoneen nurkassa olevaa vanhaa, isotädiltä perittyä kaappikelloa. Kello oli todellakin kaksi. Olin pahasti jäljessä aikataulustani. Aamu oli kadonnut jälleen kerran. Tämä päivä ei vielä tehnyt minusta uutta, parempaa ihmistä, mutta ei se oikeastaan haitannut minua. Olihan minulta kestänyt yli neljäkymmentä vuotta tulla ihmiseksi, joka olin nyt ja olisi ollut naurettavaa kuvitella, että muutos toisenlaiseksi tapahtuisi yhdessä yössä. Päätin antaa uuden minäni syntymiselle aikaa. Oli tärkeää olla itselleen armollinen ja lempeä.

VARMUUSKOPIOINTIA VARMUUDELLA

euraavina päivinä suoritin limenvihreää aamuvenyttelyä ja joogaa seisten. Varmuuden vuoksi. Selkärangan herättämisen jälkeen aloin tuhoamisen. Näpsäytin tietokoneen apinan raivolla auki, klikkasin näytöllä kuvaketta ja surkea käsikirjoitukseni lävähti silmieni eteen. Poistin turhia sanoja, lisäsin omasta mielestäni parempia sanoja. En miettinyt, millä asteikolla sanoja ylipäänsä pystyi vertailemaan toisiinsa, luotin vaistooni. Luin, luin ja luin kässäriä, enkä miettinyt mahdollisia lehti- tai aamuteeveehaastatteluja. En ainakaan kovin paljon. Olisihan se hienoa päästä aamuteeveeseen, vaikka se tietäisi järkyttävän aikaista heräämistä. En todellakaan ollut aamuisin parhaimmillani. Pääni ei toiminut laisinkaan ellen ensin juonut kuusi kuppia kahvia, ja jos joisin kuusi kuppia kahvia, en pystyisi istumaan koko haastatteluaikaa paikallani. Rakkoni oli aamuisin aktiivinen, toisin kuin minä. Ehkä minun ei kannattanutkaan harkita aamuteeveetä laisinkaan? Kuka muka ylipäänsä katsoi televisiota aamuseitsemältä? Ihmisethän nukkuivat ja jos eivät nukkuneet, olivat matkalla töihin. Parempi siis tähdätä illan haastatteluohjelmiin. Kai ne tulivat suorina, eikä niitä nauhoitettu joskus aamupäivisin? Poistin käsikirjoituksesta kappaleita, liitin ne uuteen paikkaan. Pyyhin kokonaisia lauseita pois, kokonaisia kappaleita, kokonaisen sivunkin, joka ei tuntunut vievän juonta ei eteen eikä taaksepäin. Lisäsin, poistin, leikkasin, liitin. Koko ajan toivoen, että palapeli tulisi valmiiksi. Palapeli, jossa oli vähintään kymmenen tuhatta palaa sinistä taivasta. Tehtyäni vimmattua editointia parin tunnin ajan, nousin ylös, venyttelin rangan suoraksi ja nostin läppärin baarijakkaran päälle. Jakkara oli hankittu kirpputorilta kirjoittamistani varten. Selkäni ei todellakaan pitänyt istumisesta, joten suurimman osan kirjoittamisesta tein seisten, nojaten baarijakkaraan. Jakkaran istuinosa oli likaisen ruskea, enkä voinut olla ajattelematta, miten monta kertaa jakkaraa oli huuhdeltu oksennuksella. Ajatus häiritsi minua jonkin verran. Jakkara oli pesty kloriitilla heti ostamisen jälkeen, mutta

lievä hapan haju nousi aina sieraimiini, kun läppäri lämmitti kulunutta nahkaa.

Päivät kuluivat sumussa. Käsikirjoitus tuli uniini, painajaisina tietenkin. Tiedosto katosi, kone kaatui, kirja ilmestyi ja sai murska-arvostelut, olin Arto Nybergin haastateltavana ja huomasin, että puseroni rinnuksilla oli nahanomaista, haisevaa oksennusta. Herättyäni suoritin varmuuskopioinnin ulkoiselle kovalevylle, tallensin käsikirjoituksen muistitikulle ja levylle. Jälleen kerran. Koko ajan. Laitoin pyykit pesukoneeseen ja saman tien nostin pyykit pois sieltä, tarkistin, etten ollut heittänyt muistitikkua koneeseen pyykkien seassa. En ollut. Laitoin pesukoneen päälle ja illalla huomasin, että pyykit olivat edelleen lattialla. Kone oli hurissut yksinäisenä ilman pestäviä vaatteita. Hysteriaa. Sitä se oli. Poistin itseni netistä, en kirjautunut meseen, en mennyt Facebookiin lukemaan viiden ystäväni kuulumisia. Oman tilani päivitin ”poissa, hyvästä syystä, älä töki minua, älä haasta, älä kutsu minua mihinkään, äläkä lähetä minulle kukkakimppuja”. Sähköpostin muuten mielenkiintoiset ja mielikuvitukselliset roskapostit jäivät lukematta. Saisin luvan tulla toimeen ilman lupauksia peniksen ja kuppikoon suurentamisesta, ja pärjäisin ilman jatkuvaa vakuuttelua siitä, että Viagra todellakin auttoi if you had an erection problem. Kännykkää en uskaltanut laittaa äänettömälle, sillä Pariisitar tai Viikinki saattoivat soittaa minulle. Tai lapset. Mikakin jopa. Ja Kuvittaja. – Avaa sähköposti, kansi on tullut. – Mitä? Joko se on valmis? Näin pian? Odota hetki… Kuvittaja odotti rauhallisesti. Sormeni tärisivät, kun klikkailin PDF-liitettä auki.

– No niin…nyt se aukesi. Vau! Sehän näyttää…ihan oikealta kirjan kannelta! – Sehän on sellainen, Kuvittaja sanoi. – Hyvän näköinen mielestäni. Viisas ratkaisu antaa ammattilaisen tehdä se. Tuskin kuulin Kuvittajan sanoja. Tuijotin omaa nimeäni kirjan kannessa. Se näytti niin epätodelliselta. Minun nimeni ylimpänä. Kuvittajan nimi. Kustantamon nimi. – Mitä nyt? – Minä…en voi tälle mitään…se on niin kaunis, minua vaan itkettää ilosta. Kuvittaja kuunteli itkuani. Tunnekuohu oli ravisuttava. En muistanut itkeneeni koskaan niin paljon. En edes silloin, kun ponnistin kaksosia maailmaan. Kyllä ne mahtuvat tulemaan, ei sinne vielä ole yksikään jäänyt, lääkäri oli vannonut käydessäni tutkimuksissa Kätilöopistolla. Rouvalla on synnyttäjän lanne, ei mitään ongelmia. Sama lääkäri oli sitten asettunut jalkojeni väliin, kun synnytys oli alkanut. Olisin halunnut pusertaa miehen pään polvieni väliin, rusentaa kaikki tietävyyden ulos hänen kallostaan, mutta harmi kyllä en ollut jaksanut. Lääkäri hääräsi imukupin kanssa, koko huone oli täynnä ihmisiä, kadotin Mikan näkyvistäni. Totta, ei sinne vielä kukaan ollut jäänyt. – Tuo kansi lupaa enemmän kuin mitä kirja tarjoaa, sain soperrettua nyyhkytysteni lomassa. – Miten niin? Älä viitsi. Kansi on hyvä. Käsikirjoitus on hyvä. Minun kuvani ovat hyvät. Suljin kännykän ja aloin itkeä kunnolla. En halunnut enää katsoa kantta. Lähetin Pariisittarelle sähköpostia. Auta! Olen ihan pulassa käsikirjoituksen kanssa! PS. Kansi on upea.

RIP TÃ&#x201E;YDELLINEN MURHA

ypin katsomassa sähköpostiani aina kahdensadan sanan editoimisen jälkeen. Ehdin korjata muutaman tuhannen sanan pötkön ennen kuin Pariisittaren vastaus tuli. Ilolla autan, mutta ei vielä ole kiirettä. Onhan tässä kaksi kuukautta aikaa ennen kuin kirjan pitää olla painovalmis. Paneudun lähettämiisi teksteihin lähipäivänä. Kaksi kuukautta! Se saattoi olla pitkä aika kidutuksessa, mutta minulle se oli maailman lyhin silmänräpäys. Ravistin päätäni, jatkoin työtäni. Miksi minun pitäisi olla kirjailija? Miksi olin ryhtynyt tähän? Miksi en voinut vain tyytyä julkaisemaan uutta ristipistokirjaa? Ääh, miksi minulla oli palo kirjoittaa? Muistin dekkarin ja nuortenkirjan, jotka olin kirjoittanut lasten ollessa pieniä. Olimme taloudellisesti tiukoilla, totta kai, sillä olin kotona lasten kanssa. Mika teki kitaroita, mutta niiden myyminen ontui. Kun näin ilmoituksen dekkarikirjoituskilpailusta, kuume iski minuun. Kirjoittaminen…sitä tarvitsin kaksosten hoidon lomaan. Omaa aikaa sukeltaa täysin eri maailmaan, jossa ei ollut kakkavaippoja, ei uhmakohtauksia, ei karstaksi kuivunutta räkää poskille. Kirjoitin kuumeisesti psykologisen jännärin, jossa tapahtui täydellinen murha. Käsikirjoitus ei sijoittunut mitenkään kilpailussa. Ehkä se ei ollutkaan niin täydellinen murha. Nuortenkirjakilpailuun sain loistoidean. Halusin kehittää täysin uudenlaisen tyttösankarin. En reipasta, inhimillistä, oikeudenmukaista, sosiaalista ja positiivista punkkarihiuksista tyttöä, joka selviäisi vaikeuksistaan (isättömyys, syömishäiriö, seksuaalinen hyväksikäyttö, näpistely ja niin edelleen) optimistisella elämänasenteellaan. Kirjoitin Karasta, joka oli antisosiaalinen, yrmeä erakko, joka vihasi ihmisiä, joka ei nähnyt pilvien hopeareunuksia. Kara selvisi elämästä älynsä ja analyyttisyytensä avulla. Kirja ei menestynyt kilpailussa. Uusi roolimalli tytöille ei vakuuttanut raatia.

– Arvaa mitä? Mika kysyi. Olin väsynyt arvoituksiin, käsikirjoituksessa oli niitä liikaa. Tuijotin Mikaa, joka seisoi eteisessä. Hänellä ei ollut kauppakassia kädessä. Kiva juttu. Illaksi ei olisi mitään ruokaa. Eikä päivälliseksikään. – Ai mitä? Et muistanut käydä kaupassa? – Ai niin, Mika huomasi. – Niinhän minun pitikin käydä. Mä käyn ihan heti. Kohta. Se oli muuten väärä vastaus. Siis arvaa mi…. Mika näki ilmeestäni, että en aikonut arvata toista kertaa. Hän perääntyi pari askelta ahtaassa eteisessä ja oli kompastua omiin kumisaappaisiinsa, jotka olivat lojuneet hylättyinä eteisen lattialla puolen sentin pölykerroksen ajan. Ilmaan pöllähti harmaa pilvi. Harmi, ettei Mikalla ollut pölyallergiaa. – Mä sain keikan! Kiertueen! Niemisen Nurzi mursi kätensä ja mä pääsen paikkaamaan sitä! Kahden viikon kiertue! Kitaran teon lomassa Mika heitti satunnaisia keikkoja, jos tarjouksia tuli. Hänen oma bändinsä yritti myös keikkamarkkinoille, mutta toistaiseksi he olivat saaneet tyytyä soittamaan verstaalla. – Upeaa, sanoin. – Raha tekee hyvää. Kenen kiertue se on? Menettekö te maakuntiin? – Se on Laura Mäntynotkelman taustabändi! – Ei paha. Laura Mäntynotkelma oli voittanut Kykyjen Superfaktori-kilpailun edellisvuonna ja hänen uransa oli lähtenyt rakettimaiseen nousuun. Entisestä karaoke-emännästä oli syntynyt esiintymislavojen valovoimaisin vetonaula. Entisiin mustiksi värjättyihin hiuksiin oli huuhdeltu ruskeaa ja kultaa, kulmat nypitty, vaatetus uusittu ja opetettu Laura käyttämään mikkiä heilumatta liikaa. – Ne keikat on Aurinkorannikolla…Espanjassa, Malagassa…siellä… – Täh? Kaks viikkoa Espanjassa? Koska? – Touko-kesäkuun vaihteessa. – Eihän siellä ole edes sesonkia silloin. Ei turisteja.

– Ne keikat on paikallisissa jazz- ja rockklubeissa, Andalusiaa ristiin rastiin. Asiaa piti miettiä. Olin tyytyväinen, että Mika oli saanut töitä, mutta samaan aikaan minua hiersi Espanja. Andalusia. Se tuntui jotenkin epäreilulta. Minäkin halusin Espanjaan. Tai jonnekin, missä ei ollut kässäriä. Kyllä, olin kateellinen. Kateellinen isolla koolla. – Eihän siellä paljon vapaa-aikaa tule olemaan, Mika yritti selittää. – Bussilla paikasta toiseen ja silleen. Kyllähän sä tiedät, millaista kiertueilla on… Tiesin liiankin hyvin. Keikasta toipuminen kesti yleensä viikon. Vähintään. Varmaan enemmänkin nykyään, kun Mikalle oli tullut ikää. Kiertue vaatisi koko kesän toipumiseen. Mikäli sydän ylipäänsä kestäisi. – Ok. Mutta älä hehkuta mulle Espanjaa. Pysy hiljaa siitä. Mika nyökkäsi, riisui kenkänsä ja siirtyi ohitseni keittiöön keittämään kahvia. Ilmeisesti hän oli unohtanut kaupassa käynnin, mutta se ei huolestuttanut minua. Mitä siitä, jos kuolisimme nälkään. Ihan sama. Itse asiassa se ratkaisisi kaikki ongelmat. Ei käsikirjoituksen editointia, ei Espanjaan matkaa. Ei suuria opintolainoja kaksosille. RIP meidän perhe. Kepeät mullat.

KAUNIS MIELI KAUNIS KIELI

yttökaksonen otti asian puheeksi omalla tavallaan. Vuosien myötä olin tottunut hänen tapaansa, enkä enää pahastunut, kun hän osoitti minulle heikkouksiani. Olihan minulla heikkouksia, siinä hän oli oikeassa, mutta pitikö niistä muistuttaa joka käänteessä? Vähempikin olisi riittänyt. Paljon, paljon vähempi. – Sä olet kamalan hapan nykyään. Hän oli suorasukainen, eikä sortunut lässyttelyyn. Taidoillaan hän oli voittanut valtakunnallisen väittelykilpailun lukiolaisille. Vastaväittelijän itku oli ollut kiusallista katsoa. Vastaväittelijän vanhempien raivosta punaisia kasvoja oli ollut pelottavaa katsoa. – Miten niin? En ole. – Juuri tuollainen. Sä hypit heti seinille, jos joku sanoo jotain. Ärähdät. Kukaan ei uskalla sanoa sulle mitään. Istuimme iltateellä, kaksoset ja minä. Mika oli edelleen verstaalla, mikä ei ollut epätavallista. Joskus hän yöpyikin siellä, jos halusi rauhassa säveltää. Se sopi hyvin minulle, sillä kitaran näppäily ja kadonneiden melodioiden etsintä aamukuuteen ei parantanut uneni laatua. – Ärähdän? Enkä. – Äiti, kyllä, poikakaksonen sanoi lempeästi. – Sä kuulostat väsyneeltä. Me ollaan huolissamme sinusta. Tyttökaksonen aikoi sanoa jotain, mutta sulki suunsa nähdessään poikakaksosen ilmeen. Minua alkoi itkettää. Olin todellakin väsynyt. Kirjoittamiseen. Omaan taitamattomuuteeni. Lahjattomuuteeni. – Mä tuun hulluksi sen käsikirjoituksen kanssa, sanoin ja nielin itkun mukana ylpeyteni. – Musta tuntuu, etten mä osaa ja sitten kaikki pettyy minuun. – Kyllä sä osaat, poikakaksonen vakuutti. – Sun täytyy vaan relata. Päästä jonnekin huilaamaan. Pois näistä kuvioista. Katsoin epäluuloisesti lapsia. He olivat kunnollisia, mutta yleensä he eivät kiinnittäneet minuun näin paljon huomiota. Se hämmensi minua. Olin tottumaton tällaiseen. Tällaistako oli muissa perheissä?

– Me ollaan hankittu sulle äitienpäivälahja, kaksoset kertoivat. – Kylpyläviikonloppu. Perjantaista sunnuntaihin. Hyvää ruokaa, eikä läppäriä. Kasvohoito, jalkahoito. – Äitienpäivähän on vasta joskus toukokuussa. Kai? Perheemme ei ollut koskaan mitenkään perustanut kansallisista ja kansainvälisistä juhlapäivistä. Syntymäpäiviämme juhlimme, mutta muuten pakolliset osta-lahja-nyt-päivät jäivät omaan arvoonsa. Unholaan. Lasten ollessa peruskoulussa olin tietenkin saanut äitienpäiväksi liiman korputtamia ja hilettä valuvia kortteja. Erään kortin muistin erityisen hyvin, sillä pääsin sen ansiosta selvittelemään elämäntilannettamme päivystävälle sosiaalityöntekijälle. Saadessani kortin, se aiheutti hilpeyttä. Tyttökaksosen suorasukaisuus näkyi jo ensimmäisellä luokalla siisteissä tikkukirjaimissa ja poikakaksosen lempeys korttiin piirretystä perhosesta, joka oli levähtämässä kaljakorin päällä. MINUN ÄITI MINUN ÄITI TYKKÄÄ VIINISTÄ. MINUN ÄITI TYKKÄÄ TUPAKASTA. JA KALJASTA. MINUN ÄITI TAPPAA HYVIN. Olin oikaissut tyttökaksosta, etten tykännyt kaljasta vaan lonkerosta ja että se oli isi, joka joi kaljaa. Päivystävälle sosiaalityöntekijälle olin selittänyt, että olin viime viikkoina lukenut lapsille kirjoittamaani dekkaria iltasaduksi. Olin samaa mieltä sossun kanssa, että edes täydellinen murha ei ollut sopivaa iltaluettavaa ekaluokkalaisille. Kerroin sossulle vähentäneeni tupakointia paljon ja totta kai poltin parvekkeella ja että join lasin viiniä noin kerran viikossa ja saman määrän lonkeroa kesäisin. Itkuni jälkeen päivystävä sossu lohdutti minua sanomalla ilottomalla äänellä lapset ovat lapsia.

Kaksosten ala-asteen opettajalla ei näköjään ollut omia lapsia. Jos olisi ollut, hän ei olisi tehnyt lastensuojeluilmoitusta. Kevätjuhlassa olisin halunnut vaihtaa asiasta muutaman sanan hänen kanssaan, mutta Mikan mielestä ei kannattanut nähdä vaivaa. Kesä oli alkamassa ja kesä oli huoletonta aikaa. – Joo, äitienpäivä on toukokuussa, mutta sinä tarvitset breikin nyt. Me tarvitaan breikkiä nyt, tyttökaksosen ääni palautti minut muistoista. – Ensi viikonloppuna. Kylpylässä on tilaa, joten jos haluat ottaa jonkun tätikaverisi mukaan, sinne mahtuu. – Mutta, tää on ihan…kivaa, mutta voinkohan mä lähteä? Mun olis pakko työstää… – Sä lähdet, kaksoset sanoivat yhteen ääneen. – Tietääks Mika tästä? – Joo, se antoi rahat. Se lähtee itse Jukin mökille viikonlopuksi. Katsoin lapsiani. Rakkaus hyökyi ylitseni. He todellakin olivat huolissaan minusta. Lähtisin kylpylään, hikoilisin kärttyisyyden eukalyptusta heruvan höyrysaunan lauteille. Nyrpeät ihomatoni heittäisivät henkensä kosmetologin käsissä ja olisin vapaa mieltäni ja ihoani myrkyttävästä kuonasta. Tulisin kotiin uutena, levänneenä ja seesteisenä ihmisenä. Muumimammaa minusta ei koskaan tulisi, ei vaikka viettäisin vuosia kylpylässä kuuraten nahkaani pehmeämmäksi. En Muumimammaksi halunnutkaan. Liika lempeys ja ymmärtäväisyys oli epäinhimillistä ja puistattavaa. Tulisin takaisin kotiin enemmän omana itsenäni. Mitä nyt se sitten olikaan.

HEIKKOLAATUISELLA KYNSILAKALLA EI KANNATA LAKATA

uvittajan mielestä idea oli huono. Emme lähtisi yhdessä kylpylään. Puhuisin vain käsikirjoituksesta koko ajan ja sitä paitsi Kuvittaja oli lähdössä viikonlopuksi patikoimaan Pohjanmaalle. Minun oli vaikeaa kuvitella Kuvittajaa retkivarusteissa, mutta en laisinkaan epäillyt, etteikö hän näyttäisi upealta maihareissa ja retkilamppu päässä.

Hetaan olin tutustunut ollessani digikuvauskurssilla muutama vuosi sitten. Halusin oppia kuvaamaan ristipistotöitäni mahdollisimman hyvin ja Heta oli ollut kurssilla opettajana. Hän oli kaunis, upea nainen ja hän onnistui valamaan minuun osan siitä kauneudesta. Opin kuvaamaan, vaikka en ymmärtänyt mitään kamerani säädöistä. Ehkä se oli automaattikamera, en tiennyt sitä vieläkään, eikä sen väliä, sillä kuvat onnistuivat hyvin. Hetalle ei sopinut. Hänellä oli jälleen viikonloppuna kurssi. Huokaisin. Halusin jonkun mukaani kylpylään, mutta kenet? Hillevi? Hilleviin olin tutustunut työväenopiston Kuteista kivaa-kurssilla. Luulin toivorikkaasti, että saisin tuunata vaatteitani niin, että niistä tulisi jotain päälle pantavaa. Vihasin shoppailua ja ostin vaatteeni suoraan rekiltä. Kaappini oli täynnä kamalia vaatteita. Vaan ei. Kuteet osoittautuivat matonkuteiksi, trikoota eri väreissä. Sormet verissä sain tehtyä ruman möhkäleen, jonka olisi pitänyt olla kulho. Heitin möykyn roskikseen, siinä ei todellakaan tultaisi säilyttämään hedelmiä. Eihän meillä edes koskaan ollut hedelmiä, ei ainakaan kuorittavia. Hillevi teki kissoilleen makuualustan. Hillevi oli aika mukava, mutta oudon kiintynyt kissoihinsa. Hän soitti kissoilleen (hänellä oli kotona lankapuhelin ihan tätä tarkoitusta varten) monta kertaa kurssin aikana, antoi puhelun mennä vastaajaan ja leperteli sitten lemmikeilleen. Ne kuulema pitivät siitä.

Minä en. Siinä oli jotain karmaisevaa. Suski? Suskin olin tavannut kerran matkalla kauppaan. Oikaisin metsän läpi ja näin naisen makaavan maassa. Pysähdyin ja kysyin, oliko hänelle jokin hätä. Ei ollut. Hän lojui selällään ja kuvasi puiden latvoja. Jäin lumoutuneena katsomaan ihmistä, joka tuntui olevan yhtä piittaamaton muiden ihmisten ajatuksista kuin minä itsekin. Vihdoin Suski nousi ylös ja kävelimme yhtä matkaa ostarille. Hän kertoi kiertävänsä kuvaamassa lähiöitä, ja kuvat hän julkaisi blogissaan. En tiennyt, mikä blogi on, joten Suski selitti asian minulle. Hänellä oli monta blogia. Suski itse asiassa sai minut innostumaan omakustantamisesta. Hän oli julkaissut sillä tavalla lukuisia kirjoja. Lähiöt siellä ja täällä. Puun oksien tarinat. Miten minusta tuli minä ja miltä se tuntuu. Sen nimisiä. Suski olisi opettanut minua taittamaan kirjan sivut ja suunnittelemaan kansikuvan, mutta olin tehnyt lorukirjan Ifolorilla ja huomannut, että osasin tehdä sen ihan itse. En uskaltanut ottaa liian isoa askelta eteenpäin omakustantamisen alalla. Ifolorilla en voisi epäonnistua. Omistin Suskille ensimmäisen ristipistotyökirjani. Suski oli hupaisa, mutta hänessä oli myös paljon outoa. Hän kuvasi koko ajan, mikä toisinaan hermostutti minua, sillä huomasin usein puhuvani yksikseni Suskin jäätyä jonnekin zoomailemaan kamerallaan. Suskilla oli myös pimeä puolensa, jonka aikana häneen ei saanut yhteyttä, eikä hän halunnut tavata ketään. Hän ei pitänyt ihmisjoukoista, joten kylpylä saattoi olla hänelle liikaa. Päätin lähteä yksin matkaan. Ehkä se oli parasta.

En todellakaan aikonut kokeilla kylpylän kuntosalia tai mitään tarjolla olevia jumppia, joten repussani oli vain arkivaatteet ja uimapuku. Bussi lähti Kampista ja kiersi joka ikisen maitolaiturin matkallaan kylpylään. Ehdin nukkua hyvin.

Huone oli pieni ja siisti. Sänky mukavan suuri. Heitin repun lattialle, katsoin kelloa. Pari tuntia aikaa ennen päivällistä. Riittävästi aikaa jatkaa unia. Olin unessa ennen kuin pää osui tyynyyn.

Päivällinen tarjottiin seisovasta pöydästä. Lastasin lautasen täyteen salaattia. Miksi en kokeilisi kevyttä ravintoa parin päivän ajan? Se tekisi hyvää läskeille ja aivoille. Ainakaan siitä ei olisi mitään haittaa. Ravintola oli tupattu täyteen pöytiä ja tuoleja. Täällä ei todellakaan kannattanut syödä muuta kuin kevyesti ja olla muutenkin riittävän hoikassa kunnossa tajusin pujotellessani lautasen kanssa pöytien välistä yrittäen löytää mahdollisimman vapaata pöytää. Ravintola oli täynnä ihmisiä. Vaahtosammuttimen kokoisia lapsia juoksi pöytien välissä. Meteli oli hirvittävä. En istuutunut mihinkään, vaan haarukoin salaatin nopeasti suuhuni seisten yhdellä jalalla ahtaalla käytävällä. Jätin jälkiruuan väliin, pakenin huutoja tykittäviä terroristeja ja palasin huoneeseeni. Ennen jalkahoitoon menoa ehtisin nauttia ruokalevosta.

Jalkahoitaja oli virolaisnainen, jolla oli napakat otteet. Aavistuksenomainen kutitus jalkapohjassa haihtui saman tien, kun hän tarttui nilkkoihini. – Sinulla on kauniit jalat, hoitaja sanoi. – Ei känsiä, ei kovettumia. Olin ylpeä. Minua kehuttiin harvoin. Hymyilin jalkahoitajalle kiitollisena. Hän oli hyvä, ihana ihminen. Pitäisiköhän meidän vaihtaa puhelinnumeroita? Olikohan hän Facebookissa? Jalkani likosivat suolaisessa vedessä. En jaksanut lukea hoitajan tarjoamaa lehteä, uni houkutteli minua luokseen. Ennen kylpylään

tuloa en ollut tajunnutkaan miten väsynyt olin. Ehkä uupumukseni johtui tottumattomuudesta pitää yllä päiväjärjestystä? Aikataulussa pysyminen oli rankkaa, vaikka olin suonut itselleni luvan väljentää päiväohjelmaani. Venytykset olin jättänyt pois, niihin kului ihan liian paljon aikaa ja sitä paitsi selässä rusahti aina ikävästi, kun kurkottelin itseäni suuntaan jos toiseen. Horrokseni läpi tunsin hoitajan kuivaavan jalkani. Koneet hurisivat hiljalleen, päkiöissä poltteli lempeästi. Tähän jään, kuiskasin itselleni. Havahduin hoitajan ääneen. – Minkä väristä lakkaa? Punaista? Tumman punaista? En koskaan käyttänyt kynsissä lakkaa. Lakkaaminen oli liian sotkuista hommaa, olin huomannut. Kynteni olivat liian pienet, lakka valui aina sormenpäihin ja kynsinauhojen yli. Tai ehkä minulla oli vääränlaista kynsilakkaa? Liian suuri sivellin? Oli miten oli, kynsien lakkaaminen päättyi aina pumpulin ja asetonin kaivamiseen esille. Olin jo kieltäytyä, mutta muutin mieleni. Miksi ei? Olinhan hemmottelulomalla. Valitsin viininpunaista kynsilakkaa ja huomasin, että lakka oli hyvälaatuista, eikä sivellin ollut liian suuri. – No niin, kaunista, hoitaja sanoi levitettyään viimeisen kerroksen viiniä kynsiini. – Hyvin kaunista. Olin samaa mieltä. Heiluttelin varpaitani tyytyväisenä. – Voi ei, hoitaja ähkäisi. – Villasukat! Sinun jalkasi ovat korkokenkien arvoiset! Katsoin rispaantuneita villasukkiani, jotka juuri olin vetänyt jalkoihini. Nolotti. Olisivat edes olleet ehjät. Tai edes samaa paria. – Ne ovat niin mukavat jalassa, yritin puolustella itseäni. Jalkahoitaja näytti tyytymättömältä. Onnistuin hymyilemään hyvästiksi. Tunsin itseni surkeaksi. Olin joka tavalla epäonnistunut ihminen, kun jalkahoitajatkin pettyivät minuun. Häntä oli turha pyytää kaveriksi Facebookissa. Hän hylkäisi kutsuni.

ESTETIIKKAA JA KOSMETIIKKAA

auantaina nukuin aamiaisajan ohi. Olkoon, ajattelin lähtiessäni ulos. Kevyt ravinto sulattaisi läskejä. Kävelin tupakkapaikalle, joka oli suuren parkkipaikan keskellä. Ohitseni sivakoi naisjoukko kävelysauvojen kanssa, etunenässä äärimmäisen pirteän näköinen nainen. Naiset olivat pukeutuneet pastellin värisiin, kahiseviin ulkoiluasuihin, kiharoita pitivät paikallaan valkoiset hikinauhat pään ympärillä. Jokaisella naisella oli jo roosa väritys poskillaan ja samanvärinen hymy huulillaan. – Hip hei ja mukaan, se äärimmäisen pirteän näköinen nainen huusi minulle ja heilutti sauvaansa uhkaavasi silmieni edessä. – Ylös, ulos ja sivakoimaan! Ohjattua sauvakävelyä! Puistatutti. Pudistin päätäni ja sytytin tupakan vasta naisten kadottua metsään. Sauvakävely ei todellakaan ollut minua varten. Vedin nautinnolliset aamusavut ja palasin kylpylään. Olin löytänyt kirjastosta tietokoneen, jossa oli nettiyhteys. Ei viestiä Pariisittarelta. Eipä tietenkään. Yritin karistaa huolestumisen jonnekin pois, palasin huoneeseeni ja onnistuin torkahtamaan hetkeksi. Näin unta, että olin vieraana Uutisvuodossa ja Jari Tervo kysyi, miksi käytin rikkinäisiä sukkia. Aloin selittää, mutta en ehtinyt avata kuin suuni, kun Stan Saanila alkoi nauraa minulle. Stan putosi tuolilta, reikä sukassani kasvoi kasvamistaan. Baba Lybeck kaivoi esiin kutimen ja sanoi, että minun oli syytä neuloa uudet sukat ennen kuin Stan kuolisi nauruun. Aloin itkeä, sopersin, etten osaa neuloa. Tervo jyrähti ja vaati tietää, miksi ohjelmaan piti kutsua esikoiskirjailijoita. Niistä ei ollut mihinkään. Yleisö nauroi.

Kosmetologi oli kotoisin jostain itämailta. Hänen silmänsä olivat todellakin mantelinmuotoiset, ruskeat ja luomettomat. Hänen

käsissään oli viileä kosketus, se rauhoitti. Rentouduin ja unohdin hetkeksi käsikirjoituksen. – Sinulla kauniit kulmakarvat, hoitaja sanoi. – Pitää vain vähän harventaa. Hymyilin. Olin kahdessa päivässä saanut enemmän kehuja kuin viimeisten vuosien aikana kotona. Kosmetologi saisi tehdä minulle mitä tahansa. Ja niin hän tuntui tekevänkin. Höyryä, naamiota, silittelyä, vanuttelua, rasvoja, taputusta. Nopea nykäisy ja olin nousta tuolissa seisomaan. Toinen nykäisy ja putosin takapuolelleni. – Noin, nyt hyvät kulmat. – Sitten meikki. – Meikki? En minä oikein usko… – Kyllä. Meikki. Kaunis nainen. Uskoin häntä. Miksi hän valehtelisi? Emmehän me tunteneet toisiamme. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella minulle, ei kertoa edes valkoisia valheita. Hoidosta oli maksettu, sanat eivät maksaneet ylimääräistä. Hän suti kasvoilleni vaaleanruskeaa pilveä, onnistui olemaan tökkäämättä silmiini levittäessään ripsiväriä. Antauduin hänelle, en ajatellut mitään.

Kun vihdoin minut kiskaistiin nirvanasta, olisin halunnut huutaa ääneen vastalauseeni. Himoitsin jäädä ikuisiksi ajoiksi juuri tähän, kuunnella imartelevia sanoja ja nauttia siitä, että joku hoivasi minua. Kosmetologi kuitenkin pakotti minut ylös, tosin hymyillen edelleen kauniisti, mutta aistin hänen aikataulunsa tiukkuuden hänen vilkaistessaan seinällä olevaa kelloa. Hän talutti minut peilin eteen. Peilistä katsoi täysin vieras nainen. Se olin todellakin minä. Tunnistin itseni farkuista, puserosta ja villasukista. Vain kasvot olivat vieraat. Oliko minulla todellakin noin pitkät ripset! Missä olivat kurttuiset kulmani? Äreä ilmeeni, hapan suuni?

Halasin kosmetologia. Hänen hymynsä sammui hetkeksi, mutta se ei sammuttanut iloa minussa. En halunnut mennä päiväunille, vaikka olin suunnitellut nautinnollisia torkkuja siitä lähtien, kun olin aamulla avannut silmäni. Tunsin itseni oudon levottomaksi. Tunsin itseni vieraaksi itselleni. Lounasaikaa oli jäljellä vielä muutama minuutti, joten kävin hakemassa salaattia lautaselle ja onnistuin löytämään ikkunapöydän, jossa sain rauhassa nakerrella vetisiä tomaatteja. Oli yksinäinen olo.

Kylpylän kaupassa katsoin tuliaisia perheelle. Pitäisiköhän Mika myskin tuoksuisesta saunaöljystä? Meillä ei ollut saunaa, mutta voisihan öljyä käyttää suihkussa. Kai? Ehkä ei. Minun oli vaikea kuvitella Mikan nykyään sivelevän ihollensa muuta kuin perussaippuaa, yhteiset myskiaikamme olivat auttamattomasti ohi. Niin paljon alkoi olla ohi suhteessamme, enkä laisinkaan ollut varma, tulisiko olemaan enää mitään uutta, joka joskus olisi jälleen ohi. Laitoin öljypullon takaisin hyllyyn. Kaksosille olisin halunnut ostaa pehmeät kanipehmolelut, mutta arvelin, että he olivat jo liian vanhoja. Nuuhkin kaneja, niiden valkoinen karva kutitti nenää. Kanit tuoksuivat vauvalta, ehkä ne kaipasivat vauvan koriin, eivätkä abien kirjahyllyyn. Haikeana pudotin kanit takaisin vasuun. Tunsin itseni surkeaksi, mutta en halunnut ajatella sitä. En halunnut itkeä, meikkini oli niin täydellinen. Kerrankin. Lakritsista kaksoset ja Mika pitivät. Ostin kolme pussia lakua kotiin vietäväksi. Se saisi riittää, enhän sentään ollut maailmanympärysmatkalla. Tuliaiset piti suhteuttaa matkaan ja sen pituuteen. Kaupan rekissä oli kauniita puseroita. Silmäilin niitä ja huomasin ne kalliiksi. Huomasin myös hiveleväni pehmeää kangasta. – Ne ovat paikallisen käsityöläisen tekemiä. Yksilöllisiä.

Myyjä oli ilmestynyt viereeni. Nyökkäsin. Yritin mennä kassalle, mutta nainen tukki tieni. Hän oli pieni ja määrätietoisen näköinen. Avuttomuus valahti kroppaani ja seurasin naista takaisin rekin luo. – Juuri teidän väriänne, eikö niin? Tämä? Nainen poimi rekistä violetin liukuvärjätyn puseron. Se oli kaunis. Ja hintava. 170 euroa puserosta? Sillä hinnalla Prismasta sai kymmenen teepaitaa ellei enemmänkin. Löysin itseni sovittamassa puseroa. Se oli ohutta, laskeutuvaa kangasta ja juuri sopivan kokoinen. Huomasin, että kosmetologin levittämä luomiväri oli samaa sävyä puseron kanssa. – Täydellinen, myyjä henkäisi. – Se on teille tehty, ei kenellekään muulle. Te näytätte upealta tuossa puserossa! Kauniilta. Tunsinkin itseni jälleen kauniiksi. Apeus oli valunut liukuvärjätyn puseron sävyjä pitkin, pudonnut lattialle, kadonnut jonnekin. Myyjä pakkasi puseron pellavaiseen pussiin, maksoin Visalla ja päätin tilata ajan kampaajalta. Hiukseni tuntuivat nuhjuisilta. – Ei teillä sattuisi olemaan myynnissä kenkiä täällä? kysyin myyjältä. Hän pudisti päätään, mutta kertoi, että kylässä oli käsityöpaja, jossa alueen käsityöläiset myivät tuotteitaan. Sieltä löytyisi myös kenkiä. Käsin tehtyjä, uniikkeja. Kauppa olisi auki kello kuuteen. Ehtisin vielä hyvin käydä siellä. Sinne kannatti todellakin mennä, myyjä vakuutti, se on paratiisi esteettisille ihmisille. Lupasin viedä terveiset hänen sisarelleen, joka myi siellä kierrätysmateriaalista tehtyjä koruja. Tilasin ajan kampaajalta, tilasin taksin. Jotenkin minusta alkoi tuntua, että olin menettämässä otteeni arkeen, eikä se tuntunut lainkaan hullummalta.

KUN MINÄ UNESTANI HERÄSIN

moke on the waterin intro takoi päätäni. Yritin olla välittämättä siitä, mutta se toistui ja toistui ja toistui. Tekstiviesti. Haparoin kännykän silmieni eteen, tihrustin. Viesti Eerolta. Eero? En tuntenut ketään Eeroa. Eero? Eero…? Eero… Pidä kiirettä, että ehdit aamiaiselle. Odotetaan täällä sinua. Suljin silmäni. Se oli virhe. Hyökyvä pahanolontunne sai sängyn keinumaan. Avasin silmät, nousin istumaan vauhdilla. Sekin oli virhe. Sänky heittelehti myrskyn kourissa. Oloni oli hämärästi tuttu. Kesti hetken ennen kuin muistin. Minulla oli krapula. Sitä en halunnut ajatella. Sen sijaan halusin tietää, kuka Eero oli, miksi hän odotti minua aamiaiselle ja ketkä olivat ne muut, jotka tekivät samoin. Odottivat minua. Aamiaiselle. Kävelin kumarassa kylpyhuoneeseen. Nostin varovasti pääni peilin tasalle. Peilistä katsoi Shanghain eläintarhasta karannut panda. Kalpeakasvoinen, mustasilmäinen. Turkki takussa. Ähkäisin ja olin oksentaa. Lysähdin vessanpytyn viereen. Muistin. Vähän vain, mutta sekin vähä riitti ensi alkuun. Lepuutin itseäni kylpyhuoneen ihanan viileällä lattialla niin kauan, kunnes seinän kaapelit pysyivät paikoillaan ja suorassa rivissä. Vasta sitten uskalsin nousta konttausasentoon. Yhä matalalla, maata viistäen raahauduin huoneen puolelle ja näin liukuvärjätyn puseron mytyssä lattialla. Vieressä oli tumman lilan väriset kiilapohjaiset sandaalit. Ne olivat todellakin kauniit. 480 euroa. En halunnut ajatella Visa-laskua. En halunnut ajatella Visa-laskua. Pakotin itseni suihkuun. Ehkä viileä vesi palauttaisi mieleeni jotain. Pisara pisaralta muisti voisi palata.

Kuivatessani itseäni kylpylän paksuun pyyhkeeseen en ollut niinkään varma, olisiko minun kannattanut muistaa eilisestä mitään. Se, mitä muistin, sai ihoni kananlihalle, eikä pyyhe lämmittänyt. Minä tulemassa taksilla kenkäostoksilta, menossa kampaajalle. Kuohkea kampaus, joka antoi minulle pituutta ja hoikisti. Kroatialainen mieskampaaja oli ihmeiden tekijä. Hän kehui hiusteni väriä, ei halunnut peittää sitä uudella värillä ja päädyimme muutamaan vaaleaan, kirkastavaan raitaan. Hän oli vastannut halaukseeni nauraen ja silmää iskien. Huoneessa olin katsonut uutta minääni, uudessa kampauksessa, uudessa puserossa, vanhoissa housuissa ja uusissa kengissä. Täystyrmäys, joka vaati lasillisen kuohuvaa kylpylän baarissa. Epätodellinen olo, joka oli ympäröinyt minua koko päivän, jatkui edelleen. Paikallisen hirviseuran kevätjuhlat.

Tässä vaiheessa lopetin aktiivisen yrityksen muistaa. Heitin likomärän pyyhkeen koukkuun, josta se putosi lattialle, kiskaisin puhtaat sloggit jalkaan. Rintaliivit. Ohut villapusero, tuttu ja omalta tuoksuva. Farkut. Tekstiviestiä en halunnut ajatella. Halusin vain kotiin. Tai jonnekin. Pääasia oli paeta täältä. Eero…Jussi…kolmas oli…minua tärisytti. Soitin respaan ja kysyin, koska seuraava linja-auto Helsinkiin lähtisi. Tunnin kuluttua, kello kymmenen. Aloin pakata vähäisiä tavaroitani, päällimmäiseksi asetin hellästi puseron ja kengät. Turha niihin oli ahdistusta purkaa. Niiden piti kestää ja pitkään. Koko hintansa edestä. Mieleni kävi ylikierroksilla, en todellakaan ollut tottunut tällaiseen ajatustyöhön. Eero oli se vaalea…he kysyivät, oliko pöydässäni tilaa. Halusivat tarjota juotavaa. Jussi ja Raimo. Kolme muskettisoturia. Mylady Winter. Kenen keksintö se oli? Lisää juotavaa. Huomasin tanssivani. Selkään ei koskenut. Puhetta, naurua. Illan viimeiset

hitaat. Jatkot heidän huoneessaan. Lisää juotavaa. Kerroin kirjasta. Kerroin paljon muutakin. Apua! Mylady!

Vedin hupparin ylleni, hupun päähäni. Heitin repun selkääni ja lähdin hiipien huoneestani. Ruokasali oli pääovien vieressä, mutta minun oli otettava riski. Ehkä en ollut tunnistettava tämän näköisenä. Villasukat oli vedetty farkkujen lahkeiden yli polviin saakka. Näytin itävaltalaiselta patikoijalta. Pääsisin pakoon. Minua ei voitu tunnistaa. Paha vain, että en muistanut, minkä näköisiä miehet olivat. No, ehkä muistaisin, jos näkisin heidät. En halunnut nähdä heitä. Halusin kotiin. Seisoin kylpylän edessä, aamuaurinko oli kirkas, päätä alkoi särkeä entistä enemmän. Matka Helsinkiin jokaisen maitolaiturin kautta tulisi olemaan tuskien taival, mutta olin valmis kärsimyksiin. Kärsimys jalosti taiteilijoita ja oloni täytti ainakin omat kriteerini kärsimyksen suhteen. Linja-auto tuli, rynnin sisään ja maksoin. Juoksin takapenkille piiloon. Pako. Kännykkä alkoi rummuttaa jälleen Black Sabbathia. Käteni tärisi, kun naputin Eeron viestin auki. Taidat nukkua vielä. Ollaan syöty, käydään uimassa, palataan sitten kotiin. Kiitos eilisestä. Olit todella hauskaa seuraa. Otan sitten yhteyttä, kun tulen Helsinkiin. Heippa.

SYYLLISENÄ SYNTYMÄÄN SATTUI HÄN

uvittajan mielestä liioittelin tapahtunutta. Sain myös analyysin itsestäni, pyytämättä, mutta ihan ilmaiseksi. Kuvittajan seurassa ei tarvinnut tuhlata aikaansa luonnetesteihin, joita netti oli pullollaan. – Sinulla oli hauska ilta. Siinä kaikki. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut. Irrottelit vaan kerrankin. Pidit hauskaa. Usko vaan, se on hyväksi sinulle. Sinä olet sellainen nyhjöttäjä. Kotihiiri. – Kotihiiri? – Kotihiiri. Ethän sinä lasten syntymän jälkeen ole tehnyt mitään. Olet aina kotona, kirjoitat ja käyt kaupassa. Ja teet ristipistotöitä. Oli jo aikakin sinun vähän tuulettaa homeita hameesta. Joskus ajattelin, että Kuvittajan olisi pitänyt olla kirjailija. Hänen lakoninen tapansa asettaa sanoja sanojen perään oli tehokasta. Ei välttämättä mitenkään maalailevaa tai viipyilevää tekstiä, ei käsittämättömiä merkityksiä tihkuvia metaforia. Kuvittajasta olisi tullut hyvä dekkaristi. Pam. Olet kuollut. Vikisin henkitoreissani, enkä ollut lainkaan varma, oliko ollut hyvä ajatus avautua illasta kylpylässä Kuvittajalle. Toisaalta, minun oli ollut pakko puhua jonkun kanssa. Olin pakahtua tapahtuneesta. Vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut, Kuvittajan sanoin. Siitä ajatuksesta yritin pitää kiinni. Mitään ei ollut tapahtunut. Ei mitään pahaa. Pahaa? Olin todellakin nynny. Synkistyin. – Mutta jos se Eero tulee Helsinkiin ja ottaa minuun yhteyttä? Enhän minä edes muista minkä näköinen hän on! – No, sitten tapaat sen. Sinähän lupasit, eikö niin? Ja sitten näet minkä näköinen hän on. – Mutta minä olen naimisissa! – No, ethän sinä sänkyyn mene sen miehen kanssa! Voihan sinulla olla miespuolisia ystäviä! – Voiko? En todellakaan tiennyt, oliko se mahdollista. Mitä Mika ajattelisi? Ajattelisiko hän ylipäänsä mitään sen kummempaa? Miksi Mikan pitäisi ylipäänsä tietää asiasta mitään?

– Keskitytään nyt olennaiseen, Kuvittaja sanoi. – Kirjaan. Näin netistä, että se on jo myynnissä, ennakkotilattavissa. – Mitä? Unohdin saman tien Eeron, Mikan ja pohdinnat platonisen ystävyyden mahdollisuudesta miehen ja naisen välillä. Filosofia ei muutenkaan ollut koskaan ollut minun lajini. Olin liian jalat maassa-tyyppiä, ainakin silloin, kun en vajonnut pohkeita myöten turpeeseen. – Miten se voi jo olla myynnissä? Emmehän me ole edes allekirjoittaneet kustannussopimusta! Missä? Näytä minulle. Kuvittaja kirjoitti googleen kirjan nimen ja eteeni rävähti monta riviä omaa nimeäni ja Kuvittajan nimeä. Klikkasin ensimmäisen linkin auki. Nettikirjakaupan ilmoitus oli ilman kansikuvaa, mutta kirjasta kerrottiin hinta nimen ja tekijöiden lisäksi. Julkaistaan 1.8. Ennakkotilattavissa. – Onko tämä totta? Siis miten…mutta enhän minä ole edes saanut palautetta korjatusta tekstistä. Tämä on kamalaa. – Kamalaa? Kuvittaja nauroi. – Sano vaan suoraan, miltä tuntuu. – Tämä on…uskomatonta! Ihanaa! Epätodellista!

Epätodellinen olo jatkui monta päivää. Kirjan ennakkotilauksen mahdollisuuden synnyttämä huuma katosi, jäljelle jäi vain epämääräinen, syyllisyyteen ja häpeään vivahtava olotila. Olin jälleen neljäntoista ja jäänyt kiinni juomisesta. Isän saarna, äidin itku, viikon kotiaresti. Tuotin kurjuutta vanhempieni elämään, täytin heidät huolella ja olin kuolla pahuuteni ja kelvottomuuteni taakan alle. Aina siihen asti, kunnes kotiaresti päättyi ja pääsin jälleen ulos. Huolettomuus palasi nopeasti takaisin, enkä ajatellut tulevien mokailujeni seurauksia. Kaksoset säästyivät murinoiltani ja äksyilyltäni, sillä tuskin huomasin heidän olemassaoloaan. Mikaa en huomannut lainkaan, sillä hän

oli harvoin kotona. Tuleva kiertue vaati kymmeniä treenitunteja. Se sopi minulle. Jostain syystä minun oli vaikea katsoa Mikaa silmiin, vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut. Olin pelkuri, enkä halunnut kertoa Mikalle hauskasta illastani. Puseron ja kengät olin piilottanut kaappiin. Visa-laskua en voisi piilottaa, mutta onneksi se ei ollut vielä tullut. Vihdoin Pariisitar lähetti sähköpostia. Korjatussa versiossasi on hyvää ja ei niin hyvää. Katsoin typertyneenä meiliä. Ei niin hyvää? Tuijotin kauhistuneena tietokonetta. Ei niin hyvää, ei niin hyvää…se kuulosti kamalan paljolta uudelleen kirjoittamiselta. Tavataan ensi viikolla. Sopiiko sinulle lounas tiistaina vapun jälkeen klo 13 samassa ravintolassa, jossa tapasimme?

NÄYTÄNKÖ SINULLE MITÄ KAUHU ON?

apun kaksoset viettivät jossain kurssikeskuksessa. Ohjelmassa oli myös kuulema ilonpitoa, mutta pääasia oli kuitenkin Kauppakorkeakoulun pääsykokeisiin valmentautuminen samanhenkisten nuorten kanssa. Katsoin viisaimmaksi olla kertaamatta omia nuoruuden vappukokemuksiani, kun seisoin katsomassa heidän pakkaamistaan. Kaksoset olivat useammin kuin kerran huomauttaneet minulle, että vanhat asiat eivät olleet niin mielenkiintoisia, varsinkin jos niihin sisältyi huumoria, jonka vain minä ymmärsin. Reppuihin meni paksuja kirjoja, vihkoja, vaatteita. Ostamani litran simapullot he jättivät jääkaappiin. Mikakaan ei juonut niitä simoja, sillä hän oli jälleen Jukin mökillä. Sain siis pitää koko kodin itselläni, juoda kaksi litraa simaa ja viettää aikaani vessanpytyllä. Tunsin itseni heliumia täynnä olevaksi vappupalloksi. Onneksi vappu päättyi ja laskeuduin jälleen maan pinnalla vannoen, etten koskaan enää joisi simaa.

Pariisitar odotti minua lounaslistan kanssa. Kiitin rutinoituneesti tarjoilijaa, joka oli ohjannut minut pöytään. Heitin takkini huolettomasti viereiselle tuolille ja päätin nostaa sen ylös lattialta vasta kun lähtisimme. – Syödään nopeasti, niin jää aikaa katsoa tekstiä. Minulla on tunti aikaa, Pariisitar hymyili. Tunti! Valitsin listalta keiton. Se solahtaisi purematta alas. Pariisittarella oli edessään nivaska papereita. Käsikirjoitukseni. Suuta kuivasi. Tarjoilija oli ripeä, me samoin ja joimme nopeasti keittomme. Kitalakeeni tuli palovammoja, mutta olin valmistautunut kärsimykseen. – Jos kirjan nimenä on Goottiemon kauhujen lipas, kirjan ostaja odottaa saavansa kauhua, Pariisitar sanoi. – Kahdessa tarinassa on

kauhua, yhdessä hieman jotain, joka voidaan mieltää kauhuksi. Kolmessa tarinassa on yhtä vähän kauhua kuin minussa. Pariisitar hymyili. Minua kylmäsi. Hänessä oli enemmän kauhua kuin muinaisissa kansakoulunopettajissa yhteensä. – Enemmän siis kauhua, Pariisitar sanoi. – Ei muuta. Ei muuta? Toukokuun loppuun oli vajaa kuukausi ja minun piti saada neljään tarinaan kauhua!? En koskaan tulisi onnistumaan. Aikaa oli liian vähän. Itketti. Kuvotti. Enkä saanut sanottua sanaakaan. Nyökyttelin vain päätäni ja huljuttelin suuta kylmällä, puuduttavalla vedellä. – Kuvittajan piirustuksissa on elementit kohdillaan. Koeta päästä samaan, Pariisitar jatkoi tykittäen minut palasiksi ja toimintakyvyttömäksi. – Hae inspiraatiota katsomalla hänen kuvitustaan, ime kuvista tunnelma tekstiisi. Tarinoiden perusideat ovat hyvät, toteutus vain ontuu. Itsetuntoni, se vähä mikä siitä oli enää jäljellä, ontui ympyrää. En käsittänyt miksi minulta vaadittiin nyt niin paljon muutoksia. Olin pommittanut kustantamoa meileillä, pyytänyt palautetta korjatusta tekstistäni. Olin istunut hehkuvien hiilien päällä niin kauan, että selluliitti oli sulanut altani. Olin nöyrtynyt ja pyytänyt apua, mutta minua ei oltu kuultu ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kotona yritin keskittyä korjausehdotuksiin, joita Pariisitar oli ladellut minulle. Paperit kostuivat. Näppäimistö muuttui liukkaaksi ja vetiseksi. Ei minusta ollut tähän. Olin tyhmä, kun olin edes ajatellut, että voisin julkaista kirjan. Ei yksikään naistenlehti haluaisi kirjoittaa tällaisesta luuserista. Ei tulisi kutsua aamuteeveeseen, enkä koskaan näkisi ihanaa Arto Nybergiä livenä. En tuntenut itseäni enää Goottiemoksi. Yritin palauttaa mieleeni sen tunteen, jonka vallassa olin kirjoittanut surkeat kauhutarinani.

Olin nähnyt itseni mustassa linnassa, pukeutuneena valkeaan, pitkät kynnet mustina, upeat rajaukset silmissäni. Musta korsetti kuristettuna ampiaisvyötäröni ympärillä. Kuppikokoni kolme numeroa suurempana. Hiukseni mustina ja valuvina maahan asti. Huokaisin. Nuoruudessani ei ollut gootteja. Jos olisi ollut, olisin ollut sellainen. Synkkä, valkoinen ja musta. Sen sijaan olin ollut hippi. Intian-puuvillaa, Jeesus-sandaalit ja kiliseviä rannerenkaita. Tylsää. Kuka halusi lukea valoisia, rakkautta ja rauhaa pursuavia kauhutarinoita? – Mitä sinä itket? Tyttökaksonen tuli viereeni ja katsoi minua ihmeissään. Hän näytti aidon huolestuneelta. – Minä en saa tätä kässäriä kuntoon, nyyhkytin. – Minä en vaan osaa. Minussa ei ole sitä. – Mitä? – Kirjailijuutta. Ei ole, ei vaan ole. Tyttökaksonen taputti minua varovasti käsivarrelle. Itkin entistä rajummin ja parkuni toi paikalle myös poikakaksosen. – Äiti on surullinen, tyttökaksonen selitti. – Se luulee, ettei se saa kässäriä valmiiksi. Mä en tehnyt sille mitään. Kaksoset molemmilla puolillani vuodatin tuskaani. Onneksi minulla oli järkkymättömät ja turvalliset lapseni. Mika ei ollut koskaan paikalla tällaisissa tilanteissa ja jos hän oli, hän pakeni kitaran pariin. Hänen oli vaikea nähdä minun itkevän. Niin ainakin oletin. – Sä tarviit muuta ajateltavaa, poikakaksonen sanoi. – Sä olet kirjoittanut kohta viikon putkeen. Sun pitää tehdä jotain muuta. Mietitään vaikka meidän lakkiaisia. Ketä kutsutaan? Mitä tarjotaan? Itku mestattiin kuoliaaksi. Katsoin lapsiani, heidän hymyileviä kasvojaan. Odottavia, vilpittömiä silmiään. Muserruin. Sen lisäksi, että olin maailman huonoin kirjoittaja, olin maailman surkein äiti. Mieleeni ei ollut laisinkaan tullut, että ylioppilaille piti järjestää juhlat. Kotona. Tarjoiluineen. Olin järkyttävä äiti. Paha, itsekäs. Itkin vain

omaa olemattomuuttani, enkä iloinnut yhteensä kuudestatoista ällästä. Hyvän, rakastavan ja ajattelevan äidin pakkanen olisi jo ollut täynnä kuivakakkuja, piirakoita ja muuta purtavaa ja eri täytekakkujen reseptejä olisi koemaistettu pitkin kevättä. – Joo, mietitään niitä…illalla…kun isä tulee kotiin…sitten…nyt mä jatkan tätä kässäriä…illalla sitten, jooko? Tiesin, ettei muutama voitettu lisätunti pelastaisi minua. Pysyisin huonona äitinä, mutta ehkä saisin näiden tuntien aikana keksittyä muutaman käyttökelpoisen idean juhliin. Ainakin yrittäisin ja lujasti. Mika oli hyvä toteuttamaan ideoitani. Me selviäisimme tästä. Me…Mika…Espanja…touko-kesäkuun vaihteessa…EI!

POR FAVOR

apojemme mukaan emme saaneet Mikan kanssa kunnon riitaa aikaiseksi. Korotin kyllä ääntäni rutkasti, mutta koska lähtökohta oli surkea vikinäni, eivät lasit helisseet kaapissa. Riidan syntymisen ongelma oli siinä, että emme kumpikaan pitäneet riitelemisestä. Emme osanneet riidellä. Molemmat olivat sopuisia ja joustavia, valmiina kompromisseihin yhteisen hyvän puolesta. Ainakin Mikalle se oli luonteenomaista. – Ei ongelmaa, Mika tyynnytteli. – Mä lennän Malagasta lakkiaisaamuna tänne. Perjantaina meillä on keikka, eikä sen jälkeen ole lentoja, mutta mä tulen heti ekalla koneella lauantaina. Mä tuskin ehdin koululle, mutta tänne kotiin kyllä. Ja sitten mä lähden illalla takaisin. Keikka alkaa vasta kahdeltatoista. Mika hymyili ikään kuin kaksosten lakkiaisjuhlat olisivat olleet enemmän kuin hyvin järjestetyt. – Ai, kun kiva, inisin. – Tulet ja menet. Ja kuka hoitaa kaikki järjestelyt? Keittää kahvit? Leipoo kakut ja muut? Minä. Minä. – Kaksoset voivat varmaan auttaa. Ja kakun voi tilata konditoriasta. Sinun ei varmaan kannata alkaa leipoa mitään, eihän, Mika koetti hymyillä. Yleensä omien kokkaustaitojeni vähäisyys huvitti itseänikin, mutta tällä kertaa Mikan toteamus viilsi. Tiesin olevani maailman surkein leipoja. Viimeiset laskiaispullat, jotka olin tehnyt, olivat paistuneet uunissa ilman sokeria ja hiivaa kivikoviksi korpuiksi, joita edes poikakaksonen ei pystynyt syömään. Tilaa sinä vain tapaksia konditorioista, kirosin mielessäni. – Asia harvinaisen selvä, sanoin. – Hyvää matkaa. Vaya Con Dios.

Kotona vallitsi ankea tunnelma. En jaksanut puhua Mikalle mitään, eikä se olisi ollut mahdollistakaan. Tulevan keikkakiertueen treenit pitivät hänet pois kotoa. Olin synkässä mielentilassa ja tajusin

hämmästyneenä, että käsikirjoituksen työstäminen alkoi sujua. Näköjään tarvitsin mustaa mieltä saadakseni lisää kauhua tarinoihini. Lähetin ensimmäisen korjatun version kässäristä Pariisittarelle. Hän vastasi samana iltana. Upeaa. Nyt olet tavoittanut juuri oikean, hyisen fiiliksen. Viimeinen tarinasi - Nainen, joka katosi pimeään - kaipaa vielä vähän kynsien teroitusta. Muuten kaikki alkaa olla ok. Onnea. En tuntenut riemua, en iloa Pariisittaren palautteesta. Klikkasin viimeisen tarinan auki, luin sen ja näin, mitä se vaati. Enemmän ahdistusta, mystiikkaa, katkeruutta, kostoa. Kirjoitin ne tarinaan ja suljin koneen. That’s it folks. Varsinainen antikliimaksi ankeassa elämässäni. Ilotulitukset eivät räjähtäneet, samppanjapullojen korkit eivät puhkoneet taivaalle tähtiä. Otin jääkaapista kylmän lonkeron, kaksi nakkia ja istuuduin sohvalle katsomaan Sinkkuelämää.

Kuvittaja ehdotti, että hän tulisi kahvinkeittäjäksi kaksosten lakkiaisiin. Otin hänen tarjouksensa kiitollisuudella vastaan. Suski soitti ja kertoi innostuneensa leipomisesta. Hän suunnitteli omakustanteen tekemistä resepteistään ja kysyi, voisiko hän leipoa bravuurinsa, kinuski-mokka-suklaakakkunsa joskus minulle. Vastasin, että kakku olisi mukava saada lakkiaisiin. Suski ilahtui ja lupasi tuoda myös pari pellillistä valkosuklaa-limepikkuleipiään. Sain Hetalta sähköpostia, jossa hän kysyi, voisiko hän ottaa kaksosista ylioppilaskuvat. Hän oli innostunut jälleen kuvaamaan vanhalla Hasselbladillaan ja halusi verestää taitojaan. Tietäen kaksosten kärsivällisyyden, hän arveli heidän suostuvan kuvauksiin. Vastasin myöntävästi, enkä kysynyt kaksosten mielipidettä asiasta. Itketti. Rakastin ystäviäni. Heihin saattoi luottaa.

Hillevi lähetti sähköpostin. Hän kiitti kutsusta lakkiaisiin, mutta valitteli, ettei voinut tulla. Hänen kissansa olivat masentuneita, koska hän oli tehnyt niin paljon ylitöitä. Hän ei voinut mitenkään jättää niitä yksin viikonloppuisin. Itse asiassa hän oli ajatellut osa-aikaeläkkeelle siirtymistä, mutta työantajan mielestä asia voisi tulla ajankohtaiseksi vasta viidentoista vuoden kuluttua. Lohdutin Hilleviä ja ehdotin, että hän hankkisi pari uutta kissaa. Kun kissoja oli enemmän, niistä olisi enemmän seuraa toisilleen. Näin minä sen järkeilin ja Hillevi oli ihastunut ehdotuksestani. Lupasin tulla kissojen kastajaisiin, kun se aika koittaisi.

Mika pakkasi matkalaukkunsa. Seisoin ovenpielessä ja toivoin, että lennolla olisi paljon ja suuria ilmakuoppia. Harmi, että lentokonekaappausten kulta-aika oli mennyttä, eikä Malagaan lennettäessä poikettu Bermudan kolmion kautta. Mika vihelteli, selvästikin innostuneena lähdöstä, enkä voinut olla ajattelematta, eikö hän tuntenut laisinkaan huonoa omatuntoa. Syyllisyyttä? Mitään? – No, minä lähden nyt. Tulen sitten ensi viikon lauantaina. Mites muuten ylioppilaslahjat? Ollaanko me jo päätetty niitä? Me? Yhtäkkiä minusta tuntui, ettei ollut enää mitään me-juttua. Ravistin tunteen pois, en halunnut ajatella mitään sellaista, en juuri nyt. Oli liian paljon muuta ajateltavaa. Ajattelisin sitä huomenna. Tai joskus. – Mä ostan jotain, sanoin. Mika hymyili helpottuneena, otti laukkunsa ja lähti. Minä lähetin käsikirjoituksen viimeisen, verisimmän ja hyytävimmän sekä ennen kaikkea lopullisen version kustantamoon.

TERVETULOA SIVUILLENI!

imeni on Kirjoittaja ja Trooppinen Hilla on julkaissut juuri ensimmäisen kirjani Goottiemon kauhujen lipas. Kirjan julkistamistilaisuus oli eilen ravintola Perkeleessä. Olisi luullut minua jännittävän, mutta ei. Tänä kesänä on tapahtunut niin paljon, että tuntuu, ettei hermoja enää riitä mihinkään niin turhanaikaiseen kuin jännittämiseen. Olen ollut kotona, siis poissa työelämästä, jo vuosia, ehkä siksi olen tottunut siihen, ettei mitään oikeastaan koskaan tapahdu. Ei ainakaan minulle. Minulla on kaksoset, poika ja tyttö, jotka kirjoittivat tänä vuonna ylioppilaiksi. Lakkiaistilaisuus koulussa oli herkkä. Itkin koko ajan. Mieheni Mika ei itkenyt, sillä hän ei ollut paikalla. Hän on muusikko ja hänen kiertueensa vei hänet Espanjaan juuri lakkiaisten ajaksi. Hän oli pahasti palanut auringossa. En ollut tuntea häntä, kun hän ehti kotiimme kahville. Mahtoi sattua ja ihoa kirvellä. Kirjoitettuani kustannussopimuksen Trooppisen Hillan kanssa ja saatuani ennakon, tallensin rahat lasten tileille. Rahat olivat heidän ylioppilaslahjansa. Emme ole koskaan pystyneet antamaan heille paljon käyttörahaa. Emme ole rikkaita. Ehkä he siksi päätyivät

opiskelemaan kauppakorkeaan. Molemmat. Heillä on paljon käytännön tajua raha-asioista. Kesän aikana Mika siirtyi asumaan ystävänsä mökille. On tunnustettava, että avioliittomme on jonkinlaisessa taitekohdassa. Päätimme ottaa aikalisän. Koti, jossa asun, tuntuu tällä hetkellä suurelta, sillä kaksoset saivat vuokrattua opiskelija-asunnot. Asun yksinäni tässä tyhjän pesän syndroomassani. Syksyn tullen Mikan ja minun on päätettävä, palaako Mika tähän asumaan vai hankimmeko kaksi pienempää asuntoa. No, se perheestäni. En todellakaan aio kertoa henkilökohtaisista asioistani tässä blogissa, vaan keskityn tulevaisuudessa vain tähän kirjailijana oloon ja kirjoittamiseen ylipäänsä.

Niin, eilen oli ne juhlat Perkeleessä. Ihme kyllä, paikalla oli runsaasti väkeä. Kirjani, jossa on upean Kuvittajan kuvitus, on saanut yllättävän paljon huomiota. Kirja oli ennakkomyynnissä Tuska-festivaaleilla ja tuhannen kappaleen painos myytiin siellä loppuun. Kirjan osti myös festareilla olleet aamuteeveen juontaja ja Arto Nyberg. Olen saanut kutsun haastatteluihin molemmilta. Hassua. Mitä ihmettä minä laitan päälleni? Minulla on kaunis liukuvärjätty pusero ja upeat käsintehdyt kengät, joita en ole käyttänyt kuin kerran. Ehkä laitan ne. Kampaajalla pitää käydä, kunhan pystyn istumaan riittävän kauan paikalla. Selkäni nimittäin sanoi irti sopimuksensa kesäkuun helteitten aikana. Skolioosini, nikaman siirtyminen lonkassa ja välilevyn pullistuma aiheuttivat sellaisen kombon, että pääsin nopeasti leikkauspöydälle. En jaksa edes muistella, kuinka mones leikkaus tämä oli. No, se terveydestäni. En todellakaan aio kertoa terveyteeni liittyvistä asioista tässä blogissa. Eivät ne ketään kiinnosta ja itsekin olen kyllästynyt puhumaan niistä.

Niin, ne julkkarit. Ystäväni Suski tallensi koko tapahtuman videolle ja video on nähtävissä juutuubissa. Valitan tärisevää kuvaa. Suski ei ollut ihan selvin päin. Näin hän ainakin itse väitti, mutta luulen hänen pyrkineen kuvakulmillaan enemmän taiteelliseen vaikutelmaan kuin tapahtuman realistiseen dokumentointiin. Kirjoitin nimikirjoituksia kirjoihin liukuhihnalta. Kuvittaja jaksoi piirtää jokaiseen kansilehteen pienen kuvan. Hän on uskomattoman lahjakas ja jaksava ihminen. Ilman häntä koko kirjaa ei olisi syntynyt. Hän on rakkain ystäväni ja hän tuntee minut paremmin kuin minä koskaan tulen itseäni tuntemaan. Kustantaja piti puheen, jossa hän nimitti minua tämän ajan Edgar Allan Poeksi. Minun on lainattava joku Poen kirja kirjastosta, jotta tietäisin, mistä kustantaja puhui. En ole kovin kulturelli ihminen, mutta ainahan sitä voi jotain pientä uutta oppia. Juhlissa tarjottiin skumppaa ja pientä suolaista. Skumppaa oli paljon, mutta silti se loppui. Paikalla oli nimittäin monia ystäviäni. Kirjoittaessani jälleen omistuskirjoitusta eräälle ostajalle, hän pyysi minua omistamaan kirjan Kaijalle ja Eerolle. Edessäni, pöydän toisella puolella, seisoi jumalaisen komea mies, joka oli hämärästi tutun näköinen. Pätkittäin ja hitaasti pelaava muistini yllätti arvaamattoman vireällä toiminnallaan. Olin viettänyt yön tuon miehen kanssa! En sillä tavalla, mutta kuitenkin. Tai siis, siitä yöstä ei ole todellakaan mitään paljastettavaa. Olen aika tylsä ihminen. Pornoa ei tässä blogissa kannata odottaa. Eikä erotiikkaa. Tuskin romantiikkaakaan. Kirjoitin omistuksen, mies hymyili ja esitteli minut vaimolleen. Vaimo kertoi odottaneensa tapaamistani siitä lähtien, kun hänen miehensä oli kertonut tavanneensa kylpylässä ihkaoikean ja elävän kirjailijan. Vaimo oli intohimoinen lukija ja hän toivoi, että tulisin kertomaan kirjastani hänen ja hänen ystäviensä lukupiiriin, joka

kokoontui joka kolmas tiistai. Voisin yöpyä hänen ja hänen miehensä luona, saunoakin voisimme ja viettää mukavaa iltaa. Vaimo kertoi, että mies muisteli edelleen sutkautuksiani ja mainioita tarinoitani. Lupasin miettiä asiaa. Minun oli hiki. Onneksi en ole lainkaan romanttinen ihminen. Muuten olisin elätellyt turhia haaveita Eerosta. No, se elämän haikeasta runollisuudesta. En todellakaan aio kertoa tässä blogissa muista unelmistani kuin kirjoittamiseen liittyvistä.

Tästä taisi tulla aika pitkä ensimmäinen kirjoitus. Toivottavasti jaksoit lukea. Vastaisuudessa yritän pitää nämä blogikirjoitukset lyhyempinä ja silkkaan asiaan keskittyvinä. Tervetuloa siis Lukijani. Olen Kirjoittaja, juuri julkaissut kirjailija ja tämä blogi tulee kertomaan ajatuksiani kirjoittamisesta, julkaisemisesta, julkisuudesta ja kaikesta, mikä liittyy intohimooni. Kirjoittamiseen. PS Kommenttisi on enemmän kuin tervetullut!

100