sinne päin by SusuPetal

Â© SusuPetal 2017 https://susupetal.jimdo.com/ 2

TARINAT En kirjoita päiväkirjaa. Kuulen tarinoita, kerron tarinoita. Istun linjaautossa. Takanani oleva poika on laiha. Hänellä on liian suuret vaatteet. Lippalakki. Vuotavista kuulokkeista sykkii basso. Rytmi hypnotisoi, liu’un tarinaan. Näen Mikaelin. Hän muistuttaa poikaa, jonka tapasin odottaessani linjaautoa eräänä päivänä. Poikaa, joka halusi minulta tupakan. Poika, joka kosketti minua olkapäästä. Poika oli todellakin Mikaelin näköinen. Samat hiukset, samat silmät, aistilliset huulet. En ole koskaan tavannut Mikaelia. Olen kirjoittanut hänestä. Hän on minulle tosi. Muille hän on novellin henkilö. Olen matkannut Pariisiin, etsinyt Mikaelia kaupungin kapeilta kujilta. Olen kaivannut häntä. Linja-auto nytkähtää. Tartun toisella kädestä tangosta kiinni, toinen käsi puristaa kyynärsauvaa. Kuuntelen selkääni. Se on hiljaa. Ei kipua, joka kertoisi minulle ikäviä asioita. Haluan unohtaa ikävän. Tiessä on kuoppia. Linja-auto hyppii basson tahdissa. Huomaan hyräileväni. Vaikenen. Hillitsen myös haluni puhua ääneen asioista, jotka ovat mielessäni. Oletteko te nähneet Mikaelia? Kuuletteko basson? Minkälainen tarina on sisällänne? Takanani basso hyytyy. Poika on jäänyt pysäkillä pois. Katson ikkunasta laihaa, kumaraa hahmoa. Lippalakki silmillä. Liian suuret vaatteet. Elän tarinoissani. On päiviä, jolloin mietin, mihin tarinani vievät minut. Uppoanko tarinoihin niin, etten enää palaa takaisin? Katoan maailmaan sisälläni. Sekin on tarina, jota kerron. Ei päiväkirjaa.

TÄMÄ JUNAVUORO VIE UNEEN Tämä vuoro on savuton. Myös tupakan kaltaisten laitteiden, esimerkiksi sähkötupakoiden käyttö, on kiellettyä. Seuraavalle matkalle otan mukaan vesipiipun. Sitä ei ole vielä kielletty. Levitän mattoni junan käytävälle, astukaa peremmälle, olkaa hyvät. Otan hitaat henkoset, puhallan savun kännyköitä kohti, kaiuttimet tukkiutuvat. Tämä junavuoro on äänekäs. Haluan vain nukkua, antakaa minun nukkua. Vieressä istuva mies on saarnaaja, hän ei pysty olemaan hetkeäkään julistamatta. Hän huutaa puhelimeen, puhuu rakkaudettomuudesta ja penseydestä, kertoo, että sellaista ei saa seurakunnassa olla, puhu paimenelle. Pääni nytkähtää alas, puren huultani. Uni tuntuu raskaana kehossani, en jaksa istua suorassa, en pitää silmiä auki. Suljen korvat takaa kuuluvalta räpiltä, miksi ihmiset vastaavat niin hitaasti puhelimiin? Miksi he luulevat, että heidän asiansa kiinnostavat minut. Tässä junavuorossa uneeni työntyy rakkaudettomuus. En halua tätä unta, haluan uneksia siitä, että nukun, enkä kuule mitään, en muista mitään. Tulet uneeni pyytämättä. Kysyn, muistatko kun sanoit minulle, että ilman minua et olisi tässä. Muistatko? Niin sanoit. Ja nyt sinä et ole enää tässä. Löysit uuden syyn elää, lähdit sinne. En seuraa sinua, tämä ei ole sellainen uni. Herään, todellisuus on unen kaltainen. Julma. Et ole enää tässä. Et tarvitse minua enää. Tässä vaunussa asuu varjo. Se peittää minut, jotta minua ei näkyisi, jotta mikään ei muistuttaisi olemassaolostani. Olen kiusa, musta pilvi aurinkosi edessä. Osaat kääntää selkäsi varjoille, eikä pilviä ole päivässäsi. Tämä junavuoro on perillä. Uni ei halua jättää minua, otan sen mukaani niin kuin varjon, jonka sisällä elän.

HILJAINEN KANSA Aamujunan tunnelma on erilainen. Ei perheitä, ei lasten jalkojen tömistelyä yläpuolella olevasta lastenvaunusta. Ei nuutuneita risteilymatkustajia Ruotsin lautoilta. Rauhallista. Opiskelijat avaavat läppärinsä, sormet tanssivat näppäimistöllä. Salossa naputus vaikenee, kun nopeat sormet jättävät junan. Junalipussa lukee eko. Toinen luokka on muutettu ekoluokaksi. Entinen businessluokka on ekstra. Pehmeämpiä, vihreämpiä mielikuvia. Muistan vanhat junan vessat. Ne tyhjennettiin painamalla jalalla poljinta, joka nosti metallisen läpän. Niukka vesimäärä yritti puhdistaa vessanpytyn, kiskot kolisivat avautuneessa aukossa. Lapsena katsoin vilistävää maata pelonsekaisella uteliaisuudella. Enää ei junien vessoissa ole mitään kiehtovaa. Eko. Parempi niin. Kuulutus kertoo Karjaalta Hankoon lähtevästä taajamajunasta. Ennen ne junat olivat lättähattuja, sinisiä vaunuja epämukavine penkkeineen. Lätässä oli yleensä vähän ihmisiä, isä ja äiti istuivat vierekkäin, vastapäisellä penkillä olivat kylmälaukut täynnä äidin tekemiä retkieväitä. Minä istuin toisessa päässä vaunua, kuvittelin, että matkustan yksinäni, että konduktööri ihmettelisi, miten olin niin rohkea, vaikka olin niin nuori. Hän ei tiennyt, että matkustin mielikuvissani ympäri maailmaa, enkä sitä hänelle koskaan kertonut. Isä huusi vaunun poikki, että tyttö kuuluu meidän porukkaamme ja tytön lippu on täällä. Suljin silmäni ja jatkoin seikkailujani viidakossa. Karjaalla juna täyttyy työhön menevistä. He ovat myös hiljaista kansaa. Moni yrittää varastaa muutaman hetken unta ennen määräasemaa. Omat silmänikin sulkeutuvat, vaivun horrokseen, joka tuntuu hyvältä, pehmeältä ympärilläni. Juna on turvallinen paikka, se on ei-kenenkään-maata. Olen kahden pisteen välissä, vapaa vain olemaan. Olen ehkä tulossa jostain, ehkä menossa jonnekin.

KUUTOSTIELLÄ Rekat nostavat sateen ilmaan. Bussi on myöhässä, kuutostietä pitkin kulkee vain raskaita kuormia. Aikoja sitten en olisi seisonut tässä odottamassa linja-autoa. Istuisin jo rekan nupissa, lämpimässä, korkealla. En ole liftannut vuosiin, vuosikymmeniin. Ohjaamot ovat liian korkealla, lonkka ei taipuisi askelmille. Kaupungissakin kiitän niiaavia Hsl:n busseja. Niiaus kertoo kunnioituksesta ikää kohtaan. Niin se on. Yritän vanhaa keinoa, sytytän tupakan. Ennen se tarkoitti sitä, että seuraava auto otti kyytiin. Ei enää. Värjöttelemme selät vasten tuulia, takaraivo helmeilee vesipisaroista. Maantien marraskuinen mustuus tunkeutuu takin alle, viiltää selkää kylmällä kädellä. Jalat turpoavat saappaissa, keho huutaa juomaa, on niin jano, mutta ei voi juoda, sillä on ajateltava vessoja, on pidettävä rakko kurissa. Pikavuorojen vessat ovat liian ahtaita, liian matalalla. Pään kolautuksia on varottava. Linja-auto vastaa käden heilautukseen, kurvaa pysäkille. Hyvästelen ystäväni, etsin itselleni istumapaikan tyhjästä bussista. Nukahdan saman tien, näen unta kuumasta asvaltista, notkeista jaloista. On ihanan lämmin.

LANNISTUMATON Minulla on pieni matkakassi, en laita sitä linja-auton ruumaan. Vakiovuoro Turusta Korppooseen, vain muutama matkustaja. Kaupunki on juuri herännyt, jokunen pyöräilijä näkyy Aurajoen rannoilla, turistit ovat vielä hotelleissaan aamiaisella. Bussin keskivaiheilla nuori nainen selostaa kännykkäänsä, miten hän ei ole koskaan aikaisemmin ollut saaristossa. Hän odottaa lomaa, melontaa, patikointia, ystävien tapaamista. En ymmärrä, miksi hänen pitää huutaa puhelimeen. Kaarinassa linja-autoon tulee lisää ihmisiä. Perheenisä, joka tulee olemaan puhelimessa koko matkan ajan. On maanantai, ehkä hänen ensimmäinen lomapäivänsä, ja hän tuntuu olevan korvaamaton työpaikallaan. Hänen puhelimensa soi aina puhelun loputtua, hän selittää IT-alan asioita. Ehkä hän on etätyötä tekevä atk-tuki. Kuvittelen hänen vaimonsa ilmeen, en jaksa katsoa. Lapset ovat pieniä, heidän ääniään en kuule. Paraisten teiden varsilla on pyöreistä kalkkikivistä tehtyjä pieniä pyramideja. Ne näyttävät oudoilta, eivät sovi punamaalilla maalattujen talojen sävyyn. Kivet hohtavat liikaa. Nuori nainen nauraa puhelimeen, hän ei huomaa miten ylitämme pitkän sillan, ajamme lautalle. Ainakaan hän ei kerro siitä puhekumppanilleen. Olen lapsuuteni maisemissa. Parainen, Nauvo, Korppoo. Tunnen nämä maisemat, tiedän tervakukat, päivänkakkarat, meren suolan. Muistot ovat kadonneet, olen ollut liian pieni viettäessäni kesiäni näillä saarilla. Kuitenkin tiedän, että olen ollut täällä, se tunne on vahva, se on pysyvää. Lautalla Korppoosta Houtskariin nousen linja-autosta. Korvani kaipaavat rauhaa. Lossin moottoreiden pauhu ei häiritse minua, koneen ääni on tasainen, toisin kuin ihmisten jatkuva puhe. Muiden ihmisten alituinen tarve olla yhteydessä toisiin ihmisiin on outoa. Kolmen tunnin linja-automatka hiljaisuudessa on liikaa näille ihmisille. Toiset ihmiset ovat liikaa minulle. Merituuli ei kysy, ei vastaa. Se vain heittää hiuksiani taivasta kohti, nostattaa suolaisia pisaroita suupieleen. Aurinko on voimakas, se peittoaa tuulen, lautta liukuu rantaan, tyven saa ihon kihelmöimään kuumuudesta. 7

Viimeiset kilometrit uuvuttavat kanssamatkustajat. Muutamien hetkien ajan linja-autossa on hiljaista. Tie kapenee, männyt muuttuvat sitkeämmän näköisiksi. Ainoastaan lannistumattomat selviävät näillä saarilla talven yli. Ehkä siksi asun kaupungissa. Jään pois kylän keskustassa. Kassini on kevyt, mieleni myös. Luonnon äänet hyväilevät korvia. Hyttysten ininä puuttuu. Tiira laulaa, joutsenten siipien räpytys. Laiska aalto kurottaa kohti kalliota. Vaikka en muista, niin tiedän, tämä on osa minua, historiaani. Olla täällä. Ehkä olla myös joskus, jonain päivänä, sisukas.

TONAVA HALKOO LENINGRADIN Linja-auto on tuskallisen täynnä. Joudun istumaan selkä menosuuntaan, vastapäätäni kaksi nuorta naista ja heidän matkasuunnitelmansa. Vallilan kohdalla autoon tulee lisää ihmisiä, saan viereeni vanhan miehen, enemmän kuin elämää nähneen. - Pitää tutkia Pietarin kulttuuritarjonta, onkohan siellä oopperaa, saakohan sinne lippuja. Ja jotain taidegallerioita. Balettiakin voisi katsoa. - Ilman muuta. Ihanaa nähdä jotain muutakin kuin auditorioita, seminaareissa on aina niin kiire, ettei ehdi tutustua kaupunkiin. - Juuri niin, ei sitä ehdi mitään. Vanha mies kaivaa povitaskustaan pienen kossupullon, tarjoaa minulle, hymyilen ja pudistan päätäni. Mies ojentaa pulloa naisille, nämä alkavat guuglettaa Pietarin oopperaa. - Minä en ole käynyt Pietarissa, mies sanoo. -Leningradissa kyllä, juu. Naiset eivät innostu tästä tiedosta, he jatkavat kulttuuritarjonnan parissa. - Leningradissa, juu, monta kertaa. Siellä just, Leningradissa. Juu. Sielläpä just, Leningradissa. - No, me emme ole menossa Leningradiin vaan Pietariin, naisista toinen lopuksi ärähtää. - Minä en edes tiedä, missä Leningrad on. Me menemme Pietariin. Puren huultani. Tekisi mieli kossuhuikkaa. Vanha mies katsoo minua, silmäkulmissa hymy. -Ja sitten voitaisiin kävellä sen joen rannalla, siellähän on se joki, näin sen, kun menin taksilla sinne seminaaripaikkaan. Siellä on varmaan ihania kahviloita. -Mikä joki se on? -Voi, en minä muista. Aika iso se oli, kai, taksi kyllä ajoi niin nopeasti, kun minulla oli kiire sinne symposiumiin. Ihan varmasti siellä on kahviloita, ainahan niitä on tuollaisissa paikoissa. 9

Vanha mies alkaa hyräillä otettuaan uuden huikan pullostaan. Hyvästi Leningrad…historia palaa taas, junat saapuu uuteen Pietariin… - Se on Tonava. Naiset säpsähtävät, katsovat miestä. - Niin se joki, mies sanoo, katsoo rävähtämättä naisia. – Se on Tonava. - Tonava? Niinhän se olikin, symposium-nainen henkäisee. - Miten minä en sitä muistanut! Tonavan ihanat kahvilat, olisihan se pitänyt muistaa. Naiset jäävät Sörnäisissä pois. Vanha mies ja minä jatkamme matkaa Hakaniemeen, menemme aamupuurolle torille. Aurinko on alkanut paistaa.

TUPAKALLA Olen vasta kaivamassa tupakoita esille, kun ensimmäinen pummaaja tulee. Aseman seutu, junaa odottaen, on tasan huonoin paikka polttaa tupakka. Ensimmäinen on alaikäinen, asemalla pyöriviä sekakäyttäjiä. – Heitä rööki. – Mulla on tämän jälkeen enää yksi, voin jättää sulle jämät, jos odotat vähän aikaa. – Odotan? Vittu en. Toinen on hieman vanhempi tyttö. – Oisko sulla myydä eurolla yks tupakka? – Eurolla, se on kova hinta. Mulla on tän jälkeen vaan yksi, jätänkö sulle jämät? – Jämät? – Niin, loput tästä tupakasta. – Ei… ei kiitos. Epähygieenisyyden kauhistuttama tyttö pakenee. Kolmas tupakkaa kaipaava on kolmissakymmenissä oleva, krapulaisen näköinen mies, alepan keltaisessa kassissa kolisee pari tölkkiä. – Hei, onks sulla pistää rööki, ihan pakko saada ennen kuin juna lähtee. Tarjoan jämät, ei kelpaa tällekään. Tupakka katoaa kohti filtteriä. Pullojen kerääjä kaivaa roskiksia, tulee kohdalleni. Ikäiseni mies, iän patinoima. – Haluuks jämät? Mun juna lähtee kohta. – Oikeesti? Mikä ettei, kiitos. Jätit sitten jämät. Mulle. – Sulle. Hyvää joulua. – Sulle kans. Ja hyvää matkaa.

MALEKSIJAT Askeleemme sopivat hyvin yhteen. Joku hätäisempi, päämäärätietoisempi hermostuisi. Vetäisi tuohon suuntaan, kääntyisi risteyksestä ilman epäilystä, taakseen katsomatta. Haluaisi mennä kahville juuri tuonne. Juuri nyt. Me maleksimme. Näemme jotain kiinnostavaa, menemme sinne. Huomaamme jotain muuta, askeleemme johdattavat meitä eteenpäin. Onko jano? Voisihan sitä juoda jotain. Tupakka ainakin poltetaan. Ruukin alueella kävelee meitä kiireisimpiä ihmisiä. He pysähtyvät sekunnin sadasosaksi, digijärkkärit kilahtavat, matka jatkuu. Ainoastaan mummot kulkevat hitaammin. Istumme heidän seuraansa penkille, katsomme koskea. Seuraan katseellani naisten ranteita. Seuraan korvakorujen heilumista askeleitten tahdissa. Näen sopivan käden, pehmeästi kahisevaa korua, korvissa kypsän banaanin väriset puunapit. Pysäytän naisen, näytän hänelle tekemiäni rannerenkaita, hän kiinnostuu, nostelee paperikassista koruja, sovittelee niitä. Vaikea valita, hän sanoo. Osta molemmat, ne ovat niin halpoja. Niin nainen tekee. Ranteissaan mustaa, punaista ja hopeaa hän kaivaa setelin lompakostaan. Kiitän häntä, jään puhumaan. Hänen ystävänsä tulee paikalle, haluaa myös katsoa koruja. Teemme kaupat. He viipyvät vertailemassa ranteitaan, kuulen helmien kilinän lähtiessäni etsimään ystävääni. Hän on kadonnut kasvien sekaan, kyyristelee pensaan keskellä, ottaa kymmenennen kuvan unikosta. Onko jano? Voisihan sitä juoda jotain. Tupakka ainakin poltetaan. Kävelemme kellotornitalon ohi. Vastaan tulee nainen, jonka ranteissa kimaltelee kulta. Hänelle en tarjoa korujani. Ei se olisi ostanut, ystäväni sanoo. 12

Ei. Mentäisiinkö kahville? Ohitamme ensimmäisen kahvilan, jatkamme eteenpäin. Aina tulee uusia kahviloita. Askeleemme löytävät perille.

PITKÄT KYNNET Junavaunussa on vain vähän ihmisiä. Nostan laukun hyllylle, huomaan jälleen kynteni. Ne eivät ole koskaan olleet niin pitkät. En pidä pitkistä kynsistä. Ne rapisevat inhottavasti näppäimistöllä, pianon koskettimilla. Niin kuin minä soittaisin nykyään. Mutta nyt, nyt pidän pitkistä kynsistäni. Lakka niissä on syvää luumua, lähes violettia. En ymmärrä, miksi tämä kesä on pitkien kynsien. On niin paljon mitä en ymmärrä itsessäni. Nainen aloittaa puhumisen heti, kun juna lähtee liikkeelle. En näe häntä, hän istuu vaunun toisessa päässä, mutta kuulen hänet. Hän puhuu taukoamatta, kovalla äänellä. Purkaa ahdistustaan, pahaa mieltä, katkeruutta, vihaa. Pasila, Espoo, Kirkkonummi. Nainen puhuu edelleen. Hänen puhekumppaninsa täytyy olla hiljaa lähes koko ajan. Ehkä nainen soittaa terapeutilleen. Tuskin kukaan ystävä jaksaisi tuollaista kuunnella, yrittämättä sanoa väliin mitään. Ehkä terapeutti istuu huoneessaan, on hämärää, hän pitää kännykän kaiutinta päällä. Tekee merkintöjä naisen puhetulvan punaisista langoista, joita minä en kuule. Tai ehkä ei, ehkä terapeutti lataa tiskejä koneeseen, pyyhkii pölyjä, mumisee kuuntelevia äännähdyksiä sopivin välein. En jaksa kuunnella naisen sanoja, ne toistavat samaa, eri tavalla. Kadehdin naisen kykyä ilmaista tunteitaan. Mietin, miltä tuntuisi olla täynnä surua, vihaa, ikävää ja pelkoa, antaa tunteiden tulla. Romahduttaisi älyllistämisen puolustus, löytää suru sisältään, toivottaa viha tervetulleeksi. Ennen Karjaata nainen lopettaa puhelunsa. Junavaunuun laskeutuu hiljaisuus, joka ei tunnu hyvältä. Kaivan laukusta kynsilakkapullon ja alan lisätä hopeisia pilkkuja syvän luumun päälle.

VESIPULLO Pysäkeillä on vähän ihmisiä. Kukaan ei halua istua kuumassa linja-autossa, ei edes kuski, jonka silmät ovat pudonneet kuoppaan elimistön kuivumisen takia. Laukussani on vesipullo, tarjoan huikan kuskille. Annan hänelle koko pullon. Haluan päästä ehjänä perille. Hiukset korkealla nutturalla, kädessä viuhka. Leyhyttelen ylähuulen kuivaksi. En ymmärrä, miksi hikoilen aina siitä kohtaa. Ikään kuin minulla olisi viikset, joiden alla iho hautuu. Olen tarkistanut asian taskupeilistä. Minulla ei ole viiksiä. Kenelläkään suvustamme ei ole viiksiä. Ei edes miehillä. Kuljettaja kuuntelee arabiankielistä musiikkia. Viuhka naputtaa ilmaa kasvoilleni samaan tahtiin. Suljen silmät, muistan pienimmän Emiraateista, Ra’s al-Khaiman täpötäydet minibussit, kuuma ilma vasten kasvoja, tiukaksi pakkautuneet vartalot. Dubai, Dubai, Abu Dhabi, Abu Dhabi, kuuluu huuto. Odotamme, kunnes auto on täynnä, sen jälkeen odotamme vielä, että kaksi uutta ihmistä tulee kyytiin. Yritän katsoa ulos ikkunasta, en näe mitään. Viimeinen matkustaja on litistynyt ikkunaruutua vasten. Miesten paksuista, mustista viiksistä putoaa pisaroita käsilleni. Ehjänä perillä. Hiostava helle ottaa minut vastaan, kun lähden autosta. Ostan R-kioskilta uuden vesipullon.

ETANAYÖ Muistan hyvän. Miten nukuimme jossain Saksassa, moottoritien varrella syrjäinen rasti. Viimeinen lifti ennen yötä. Tähtiä enemmän kuin milloinkaan, makuupussin lämpö, outojen eläinten pelottavat äänet pensaiden takana. Aikainen aamu, uni sitkeänä jäsenissä, palelevat varpaat tanssia vailla. Valintatalon muovipussit makuualustan korvikkeena, muovi täplittynyt yön kosteuden nukuttamista etanoista. Poimit etanat yksitellen selästäni.

RÄJÄHDYS Pitää muistaa, etten koskaan matkusta neljän junalla, en viiden junalla iltapäivällä. Vaunut ovat täynnä seminaareista, koulutuspäiviltä palaavia seurueita. Naisten puuhelmet kumisevat, värikkäät, puiset korvakorut iskeytyvät leukapieliin, päivän istumisen jähmeys vapautuu ensimmäisen oluttölkin sihahdukseen. Miehet hölläävät solmioitaan, pikkutakit heitetään hyllylle. Vaunussa on liian paljon ääntä. Kaivaudun uneen, jota ei ole. Istun juuri sellaisella paikalla, että olen keskellä kaikkea, mitä en haluaisi olla. Kuulutukset halkovat korvaa, tämä juna pysähtyy liian usein, liian monella kielellä kerrotaan minne tullaan, mistä lähdetään, en halua tietää. Aamuisin matkustavat lapsiperheet. Silloinkin on pakko välttää junia. Yläpuolella lasten puuhavaunu, liukumäki ja leluja ja tuhannet kipakat askeleet, jotka vyöryvät seisahtumatta. Jos minulla olisi konekivääri, voisin rei’ittää katon, vaimentaa äänet. Olen paha ihminen, ärryn, jos en saa unta. Istuin on epämukava, ei niin kuin vaunussa, joka lähti illalla Assuanista Luxoriin. Istuimet olivat nojatuoleja, viininpunaista plyysiä, niihin saattoi käpertyä nukkumaan. Silloin en nukkunut, nostin kyllä jalkani penkille nähtyäni hiiren puikkelehtivan tuolien alla. Lajit levittäytyvät kiskoja pitkin. Ihmisetkin levittäytyvät kiskoille, antavat junan ajaa yltään, veturinkuljettajat jarruttavat, jarrutusmatka on satoja metrejä. Kuljettaja kulkee kiskoja pitkin takaisin, löytää ruumiin riekaleita, tietää, ettei voinut asialle mitään. Ihminen on tappanut itsensä ja kuollessaan hän satuttaa muita enemmän kuin tietää. Matkustan keskellä päivää, junan vaunuissa asuu hiljaisuus, joka antaa minulle unen. Pasilaan on pitkä matka Helsingistä, odotan konduktööriä, katsoisi jo lippuni, voisin nukahtaa. Unissani ei ole Karjaan ja Salon välisellä rataosuudella olevia tunneleita, jotka iskevät korvani lukkoon, nieleminen ei auta, en kuule mitään, päässäni on liian kova paine. Uni suojaa pään räjähtämiseltä. Olen aina niin lähellä hajoamista.

LAITURILLE PAISTAA AURINKO Kupittaan jälkeen tulee konduktööri. Kupittaan jälkeen tulee uni. Salon ja Karjaan välillä olevat tunnelit eivät iske korviani lukkoon, ei tarvitse epätoivoisesti niellä, ei aukoa suuta korvia avatakseen. Kiskot lullaavat, junan vaunu kuin kehto. Ei kuulutuksia, ei Kirkkonummea, ei Espoota. Unessa saan maalaukset valmiiksi, opin ruotsiksi, että sädehoito on strålbehandling, tilaan punaviiniä Hotelli Glon baarissa. Tunnen nämä rataosuudet kehollani, tiedän kaarteet, joissa juna hidastuu, suorat, joiden varsilla vilistävät harmaat pellot ja mäntymetsät. Olen istunut ravintolavaunuissa, juonut Lahden sinisen vetistä vaahtoa, itkenyt ja pelännyt perille tuloa. Vaunun rytmi muuttuu, nousen unesta. Leppävaara jää taakse, kohta on Pasila, Helsinki. Laukkuni on painava, täynnä matkaa, vielä pitää varmistaa, että en jätä mitään jälkeeni, vaikka tiedän, että palaan. Laiturille paistaa aurinko.

MATKUSTAN MENNEESSÄ En saa nukkua. Tällä matkalla en kulje pääteasemalle asti, on pysyttävä hereillä, kuultava lähestyvät asemat. Junassa on vain neljä vaunua, keskipäivän vuoro, ihmisiä on paljon. Neljän hengen meluisa miesseurue, puvut yllään, flirttailevat myyntikärryä työntävän vaunuemännän kanssa. Kahvia, ei sokeria, totta kai sokeria, elämä makeaksi, linnunmaitoa mukaan, oluttölkki sihahtaa auki. Maksu käteisellä, kortilla, visalla, lopulta kärryt liikahtavat muiden matkustajien luo. Työnnän unta kauemmaksi, kuuntelen kynsien rapinaa näppäimistöllä. Johdot nousevat istuinten yläpuolella oleviin pistorasioihin. Nuori poika katsoo elokuvaa, kuulokkeet korvillaan, näyttö räjähtää ammuksen voimasta. Nainen selaa tabletilla iltapäivälehden sivua, mustat otsikot vierivät näkökentässä. En voi sulkea silmiäni. Käytävän toisella puolella istuvat naiset ovat saaneet kahvinsa ja kolmioleipänsä. Vanhempi naisista ottaa tarjottimella olevasta annoksesta kuvan kännykällään, siirtää sen Facebookseinälleen, päivitys on tehty, ollaan matkalla. Nuorempi tviittaa risuaitaa samaan aikaan. Sormissani kiertyy lanka koukulle. Matkustan menneessä.

OLEN MINÄ NIIN TYYTYVÄINEN Olen minä niin tyytyväinen, etten ole iloinen ihminen. En minä jaksaisi nauraa koko junamatkan ajan. Ajatella nyt, että pitäisi hohottaa kaksi tuntia! Eivät leukapielet kestäisi. Olen minä niin tyytyväinen, ettei voimaeläimeni ole hevonen. Muuten minäkin joutuisin hirnumaan niin, ettei kiskojen kolinaakaan kuuluisi, nukkumisestakaan ei tulisi mitään, kun pitäisi jakaa sitä iloa koko junavaunulliselle.

TERRAKOTTAA Kirjoitan käsin vain junassa. Kultakantinen, ystävältä saatu muistikirja. Ohut, musta tussi. Huono käsiala. Merkitsen muistiin edessä istuvan naisen paljaiden käsivarsien ihon, solariumin ohentama pergamenttinahka, salilla hankitut lihakset, kasvoilla eletyt kuusikymmentä vuotta. Paljon, paljon aurinkoa. Olen polttanut auringossa selkäni vesikelloille, makaan Hangon hiekalla, luen tuntikausia, tunnen selän kirvelyn vasta illalla, kun lakana riipii hehkuvaa ihoa. Ei kukaan käytä aurinkovoiteita, nehän estävät ruskettumisen. Ennen kevätauringon tuloa istumme alppilampun edessä, silmillä mustat muoviset lasit, kumilanka pään ympäri. Silmiä reunustavat valkoiset renkaat, iho valmiina kesää varten. Pirjo tulee kouluun oranssin värisenä, kädet, jalat raidallisina, kämmenet ruskeiden tahrojen peittämänä. Kinuamme vanhemmilta rahaa itseruskettaviin voiteisiin. Äidit innostuvat. Foliot, joita olemme kannatelleet kasvojemme alapuolella tehostaaksemme kevään kalpeita säteitä, laitetaan kaappiin, voideputkilot avataan, terrakottakansa vaeltaa kaduilla. Ystävä, jonka tulen tuntemaan vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kertoo, etteivät he saaneet hankituksi ruskettavia voiteita, kauppalassa ei ollut sellaisia turhuuksia. He kiipesivät talon peltikatolle, lähemmäksi aurinkoa. Junan ikkunan ulkopuolella aurinko kulkee kilpaa kanssani. Edessä istuvan naisen ranteiden korut kilisevät, kun hän nostaa pienen cava-pullon huulilleen. Ylähuuli on rypytetty laskoksille. Minun on jano. Lasken kynän kädestä, suljen muistikirjan, suljen silmäni, jätän ikuisen nuoruuden edelliselle asemalle.

MILJOONA VUOTTA On kesä ja meri ja meri ja aurinko ja sileät kalliot, miljoonien vuosien hellimät, pehmeät, lämpimät kuin reiden sisäpinta. Mansikan päällä kermavaahto, vaahtopäät uinuvat vielä. Eilen sidoimme voikukista seppeleet, tänään sirottelemme horsman purppuraa pöytäliinalle. Ei tästä voi kirjoittaa, ei maalata, ei kertoa illan tullen palaville kiiltomadoille. Sammakon loikka tervakukan viereen on sanoja kauniimpi, kuvaa kestävämpi. Tämä on minua, minä olen tässä, haistan sateen saapumisen, ihana, ihana odotus. Vaahto nousee harjaksi aallon selkään, rantautuu tuulen mukana kallioiden suojaksi. On kesä ja meri ja miljoona vuotta minua ennen.

TAPAAN KASVISSYÖJÄKOIRAN Emme me eksy ajaessamme Fiskarsiin. Kuljemme sinne joka kerta vain eri reittiä. Kartta unohtuu takapenkille, navigaattoria ei ole. Niin kuin aikaisemminkin, emme päädy määränpäähän, Billnäsin kirpputori on koukuttavampi paikka kuin ylihinnoitellut design-tuotteet. Kolmella eurolla viininpunainen kassi. Pöly aivastuttaa, niistän nenäni ennen kuin jatkamme matkaa. Fiskarsissa matka menneeseen, Arabiaa, Iittalaa ja Kupittaan Savea tarjolla torilla. Tutut kuviot lautasessa vievät lapsuuteen. Jätän ne vuodet lepäämään myyntipöydälle. Viininpunaiseen kassiin mahtuu viikon vaatteet. Aurajoen rantaan on pystytetty markkinat. Olisin valmis ostamaan kiloittain parmesan-juustoa, kunhan vain myyjä jatkaa italian puhumista. Si, si, ostaisin kyllä, jos minulla olisi rahaa. Kiedon itseni käheään äänen pehmeyteen. Lehmukset noruttavat kirvojen ulostetta tehden jokirannan kadut tahmaisiksi. Sandaalit jäävät paikoilleen samalla tavalla kuin askel vastalevitettyyn asvalttiin. Tahmeus päällystää katukahviloiden pöytiä ja tuoleja, muutama pisara putoaa kasvoilleni, pyyhin hellemekon takamuksen istumisen jälkeen. Minulla on yksi seteli, setelin annan virolaiselle naiselle ja saan savustettua hirvimakkaraa. Se on tuliainen seuraavaan pysähdyspaikkaan. Kuljen savun tuoksuisena torin halki, istahdan kävelykadun penkille, saan koiran seuraani. Se nuuhkii laukkuani, katsoo minua silmät anoen. Kerron hihnaa kiristävälle naiselle makkarasta ja sen tuoksun vetovoimasta. Nainen sanoo: me olemme kasvissyöjiä. Kiskoo koiran pois. Pyöritän savumakkaran muoveihin, linja-automatkalla en halua kiusata kasvissyöjäkoiria. Kolmen lossin takana on paikka, jossa makkara syödään. Tuuli yltyy myrskyksi, meri ei houkuttele uimaan, värisyttää, kun kastan jalat veteen. Istun laiturin nokassa, kunnes suonenveto pakottaa liikkeelle. Yöt nukun hyvin, tuuli tanssii ikkunan ulkopuolella, minä saan levätä.

Kotona tyhjennän viininpunaisen kassin, pesen ja kuivatan viikon vaatteet, pakkaan ne uudestaan. Tuuletan huoneet, venyttelen vieraissa sängyissä jäykistyneitä lihaksiani. Hengähdän hetken ennen seuraavaa matkaa. En halua muistaa yhdeksää kuukautta vuodesta, jolloin on liian pimeää ja kylmää, jolloin viikoksi varatut paksut vaatteet eivät mahdu viininpunaiseen kassiin.

VIERAAT PAIKAT Vieraaseen kaupunkiin tutustuu parhaiten eksymällä riittävän usein. Eksyminen auttaa löytämään uusia reittejä, uusia kaupunginosia. Navigaattorin nainen sekoaa myös, hänen koordinaattinsa ovat muissa kaupungeissa, hän kehottaa jatkuvasti kääntymään vasemmalle kolmensadan metrin jälkeen, ohjaa auton toisten pihoille. Rauhallinen ääni pyytää tekemään Ukäännöksiä, hiljennämme hänet, ajamme omia teitämme, emmekä mieti, minne päädymme. Tuntematon on mielenkiintoista, olemme uteliaita. Vieraassa kaupungissa uusi ei ole pelottavaa. Ennen näkemättömän ja kokemattoman hyväksyy. Päivien kuluessa kadut tulevat tutuiksi, eksymisen mahdollisuus vähenee. Lähtiessäni linja-autolla jatkamaan matkaani, tunnistan jo taakse jääviä rakennuksia, katujen kulmia. Kun tuttu muuttuu vieraaksi, hämmennyn. Järven vesi ei ole koskaan ollut näin matalalla. Kesä on täällä ollut pitkä ja kuiva. Kivet, jotka ovat vuosia olleet veden peitossa, ovat nousseet näkyviin. Ranta näyttää vieraalta. Laiturin päässä ei ole tikkaita, joita pitkin laskeutua uimaan. Kahlaan kuivuneiden kivien lomitse pitkälle. Näen veden alla järven pohjan, se on uusi, yllättävä. Olen aikaisemmin uinut tämän kohdan yli, nyt varpaani uppoavat pehmeään soraan. Vihdoin vesi ulottuu vyötärölle, pääsen uimaan. Uin hakemaan kesäni ensimmäisen lumpeen. Nostan sen laiturille, vien myöhemmin laakeaan astiaan pihan pöydälle. Ulpukat ja lumpeet kelluvat järven sylissä, niin kuin aina ennenkin.

IKÄVÄ Kuukausi ilman kiskoja. Levottomuus pakottaa liikkeelle. En jaksa ajatella, onko järkevää istua, viisasta matkustaa. Junassa voi jaloitella. Kulkea kiskoilla. Selkäni kestää. Kiskojen kutsu on tatuoitu ihoni alle. Lähijuna on vain surkea korvike, kuin söisi suklaan himoon hedelmää. Keskipäivän junavuoro on hiljainen. Harvat matkustajat ovat uppoutuneet olemaan jossain muualla kuin tässä. He näpyttelevät tietokoneitaan, hiplaavat iPadejaan, päivittävät kännyköillään Facebookia. Vaunu on kietoutunut levollisuuteen. Ahdistus asettuu, antaa rauhalle tilan. Olen lähdössä.

ÄÄNIÄ Junavaunun etuosassa joku syö ranskalaisia pastilleja. Tunnistan kyllä äänen. Terävä rousk-räysk, kun hampaat murentavat piparminttuisen kuoren. Purevia kaikuja, kuin lasi särkyisi. Amerikan pastillit rapsahtavat eri tavalla. Pehmeämpi rouske, melkein hyväilevä halkeama kohti suklaasydäntä. Sipseistä kuuluu hiekkamainen, kuiva raps, kun hampaat imeytyvät suolaiseen pintaan, tumps, kun perunalastu pysähtyy kitalakeen. Etuosan syöjä ei ahmi sipsejä, ei, tunnistan nämä äänet. Minulla on kokemusta. Ranskalaisia pastilleja. Kirkkonummen jälkeen pussi tyhjenee, jäljelle jää vain tyhjä hiljaisuus. Nielaisen ja yritän karistaa suklaanhimon unen alle.

YÖ MANHATTANILLA Olen tullut yön ajaksi New Yorkiin. Manhattanilla on täysi päivä, aurinkoista, lämmintä. Tunnen oloni kiusalliseksi vanuneessa yöpaidassani, jonka olen ostanut kirpputorilta. Kukaan ei kuitenkaan tuijota minua sen enempää. Onhan yöpaita Marimekon. Aikaa ei ole paljon, haluan kuitenkin nähdä kaiken. En ole koskaan aikaisemmin käynyt New Yorkissa, en Amerikassa. En lue koskaan käyttöohjeita, en usko manuaaleihin, en karttoihin. Metroissa on jotain kammottavaa, joten kävelen mieluummin. Olen varma, että löydän nähtävää, museoita, tunnettuja rakennuksia, Broadwayn. Talot ovat korkeita, totta kai, taksit keltaisia. Tunnen kulkevani elokuvassa. Seuratessani katseella pilviin kohoavia kattoja, huomaan päätyneeni umpikujalle. Tietenkin. Aikani on vähissä, olen loukussa. Käännyn ympäri, samaa ruskeaa seinää joka puolella. Paljaat jalkani ovat likaiset, ruhjeiset. Kynsilakka on lohkeillut. Itkettää. Tiedän, etten tule näkemään mitään, vaikka tulin tänne asti. Kaikki on kuollutta pistettä, joka puolella. Jonain yönä minun on päästävä pakoon itseltäni.

KELTAINEN VAARA Liian monta muistikirjaa, vihkoa. Olen varma siitä, että olen kirjoittanut tarinan mummusta ja raitiovaunuista, mutta en löydä sitä kirjoitusta. Ärsyttävää. Plaraan muistiinpanoja, käsialani on surkeaa, ehkä en vain saa selvää kirjoittamastani, ehkä tarina on kuitenkin näillä sivuilla. Mummun luo mentiin kakkosen ratikalla. Kun raitiovaunut lakkasivat kulkemasta, kun ne korvattiin busseilla, tuntui kuin matka olisi lyhentynyt. Keltainen bussi oli hetkessä mummun kotitalon edessä olevalla pysäkillä. Ehkä sen takia busseja kutsuttiin keltaisiksi vaaroiksi. Ne kulkivat nopeasti, niissä ei ollut raitiovaunujen nykivää liikettä, pysäkkejä ei ollut niin tiheästi. Mummu kuoli samana vuonna, jolloin raitiovaunut lakkasivat kulkemasta. Raiteiden kolina katosi, niin kuin on kadonnut se tarina, jota en löydä vihkoistani.

JA NYT ME KAIKKI TIEDÄMME He nousevat junaan Espoosta. Kahdentoista hengen pieni junavaunu täyttyy heidän ilostaan, innostuksestaan. He ovat nuoria, täynnä elämää, heidän äänensä ovat kirkkaat, kuuluvat. Kun he poistuvat junasta Karjaalla, neljäkymmentä minuuttia myöhemmin, tiedän, minkälainen on poliittisen järjestönuoren maailma. Voisin guuglettaa kymmeniä ihmisiä, joiden etu- ja sukunimet nyt tiedän, tiedän asuinpaikat ja etenkin tiedän luonteenpiirteet. Voisin kuvahaulla tarkistaa, onko eräs sairaan ruma apina, onko yhdellä todellakin sellaiset tissit, että ainoastaan niiden avulla tuli valituksi piirijärjestöön, koska muita apuja ei ole tällä tyhmällä yksilöllä ole. Neljässäkymmenessä minuutissa korviini tulvii tietoja siitä, kuka ei ymmärrä mistään mitään, eikä ole mahdollisuuttakaan ymmärtää, koska ei ole käynyt lukiota, eikä näin ollen voi edetä puoluekentällä. Saan kuulla niiden nimet, jotka yrittävät turhaan. Heitä ei ole monta, ei tietenkään, ei näissä piireissä. Slogan saa nuoret nauramaan: ajattelen, olen siis lukiossa. Ja tulen valituksi, koska ajattelen ja olen. Karjaan jälkeen vaunuun laskeutuu horrostava hiljaisuus. Paleltaa. Voi taivas, miten minua paleltaa.

MYÖTÄTUULEEN Herään merisairaana. Juna kylvää kiskoa peltojen keskellä. Istuimeni huojuu, pomppaa aallon harjalle. Taakseni on unen aikana tullut istumaan ihminen, hänen sormensa hakkaavat näppäimistöä pöydällä, joka on kiinni tuolissani. Nielen oksettavan maun takaisin kurkunpäähän. Vaunu on hiljainen, kukaan ei enää puhu, kaikki takovat koneitaan. Juna puskee vastatuulen kymmenien läppärien, tablettien ja puhelinten voimalla, eteen, eteen, eteenpäin. Kiire taltuttaa elämän. Siirryn istumaan käytäväpaikalle, annan kilometreistä väsyneen istuimen ottaa minut syliinsä, tuudittaudun myötätuuleen.

TOISEEN MAAILMAAN Liukuportailla toiseen maailmaan, hikinen kroppani tukevassa etukenossa, pohjevenytystä. Mustalla hihnalla tuhansia tahmeita sormenjälkiä. En koske, en halua jäädä kiinni, pakko olla liikkeessä. Edelläni seisoo nuori mies. Olen jo siinä iässä, että tulee sanottua usein nuori mies. Nuori nainen. Nuoria ihmisiä on paljon. Nuorella miehellä on converset jalassa, ei sukkia. Converset, my ass. Ennen niitä sanottiin kumitossuiksi. Lapset käyttivät niitä pihoilla. Converset...ihan oikeasti. Miehen hoikkaa uumaa ympäröi Calvin Kleinin vyö. Päättelen, että himmeäruudulliset shortsitkin ovat Kleinia. Olalla roikkuu Björn Borgin laukku. En näe, mutta aistin Borgin bokserit shortsien alla. Lacosten pikeepaita on vaaleanpunainen, kaulukset nostettu ylös. Liukuportaat ovat pitkät, pohkeet kramppaavat, selkä jäykistyy. Edessäni seisova mies kuuntelee musiikkia, kääntyilee, heiluu musiikin tahtiin. Kumitossujen tähtilogo jaksaa tuikkia, vaatteiden logot tukkivat ihohuokoseni.

TYHJÄT KISKOT Tiesin, että jossain vaiheessa nämä kiskot vähenevät, sitten loppuvat kokonaan. Odotinkin sitä, halusin matkojen päättymistä silloin kun väsyin, kun minulla ei ollut sitä voimaa, joka olisi pitänyt olla, jonka kuitenkin pusersin esiin ostaakseni matkalipun automaatista, noustakseni vaunuun, jälleen kerran. Odotus ja nyt tyhjyys. Tuhansia kilometrejä näiden vuosien aikana. Matkakumppanina viininpunainen kassi ja harmaa huoli. Nyt on vain tyhjyys. Kiskot ovat jääneet, lapsuuteni juna saapunut pääteasemalle. Karjaan ja Salon välisen rataosuuden tunnelit eivät enää halkaise korviani, enää en nuku Espoon ja Kirkkonummen ohi. Olen menettänyt kykyni vaipua horrokseen penkin sylissä. Aistini ovat liian herkillä, rekisteröin jokaisen äänen, jokaisen ylimääräisen, epärytmikkään lisälyönnin sydämessäni, näen sateen runtelevan junavaunun ikkunaa. Olin uupunut näihin kiskoihin. Nyt tyhjyys ja kaipaus. Haluaisin tehdä vielä yhden matkan, vain ihan pikaisen, vielä kerran, ei vähempää, ehkä enemmän. Kulkea kerran vielä lapsuudenkotiin. Avaisin tutun oven omalla avaimellani, huutaisin tervehdyksen, halaisin, voi miten halaisin. Olisin vielä lapsi, edes hetken ajan.

HYVIN HILJAA Hiljaisuus on palannut junan vaunuihin. Kukaan ei enää puhu kännykkään, ei keskustele matkakumppaninsa kanssa. Asioistaan kertominen yhdelle ihmiselle ei enää tyydytä. On paljon halvempaakin ja vaivattomampaa jakaa olonsa somessa kuin lörpötellä puhelimessa tai jutella vierustoverin kanssa. Klik ja mustikkamuffinssi kahvin kanssa on kuvattu, julkaistu seinällä, merkitty kenen kanssa ollaan matkalla ja minne. Vieressä istuva ystävä käy tykkäämässä kuvasta. Matkustamisen riemu ja jännitys on jaettu kaikille, vaikka ketään ei kiinnosta kuin oma tekeminen. Nautin äänettömyydestä, eikä edes sormenpäiden vaimea rapsutus näytöillä häiritse uniani.

HUONO MATKA Pasilan kohdalla joudun ottamaan ensimmäisen betasalpaajan. Junan vaunussa on liikaa toimintaa, väsyn kuuntelemaan kahden sekakäyttäjän innostunutta huutoa psykoosikokemuksistaan, en jaksa kiinnostua heidän lääkekokeiluistaan. Minua ei kiinnosta toisen tuleva 16-vuotispäivä. Rautatieasemalla sukkuloin. Ihmiset ovat keiloja, pujottelukeppejä, pysähtyneitä, jähmettyneitä. Jokaisen kädessä kännykkä, tabletti, seisahtuneet lukemaan, vastaamaan, olemaan yhteydessä omassa kuplassaan, jonka ulkopuolella ei ole muita, on vain minä ja minä ja minä ja minänkaikkeus, seison tässä, kiertäkää. Ei väistetä, jos ei tunneta. Minä tunnen. Paniikin, ahdistuksen. Ostan automaatista lipun, etsin oikean raiteen, oikean vaunun, oikean ikkunapaikkani. Haluaisin olla varma kaikesta, en välttämättä oikeassa.

MATKALAUKUT Aamun hämärässä on valoa enemmän kuin pilvisissä iltapäivissä. Herään jälleen kuudelta, tänä aamuna muistan uneni, se on poikkeuksellista, unimaailmani on vuosia ollut kadoksissa. En ole kaivannut unia, unet ovat aina pahoja, painajaisia, joista on pakko herätä, jos haluaa pysyä järjissään. Toisten unien kuuleminen on ikävystyttävää, en ole koskaan pitänyt edes omien unieni kertomisesta. Unilla on liian monta käsikirjoittajaa, ohjaaja ei tiedä mitä haluaa ja tuotantokausia on kaavailtu jo alun alkaen liian monta. Rasittavaa katsoa, tuskallista kuulla muiden kertovan juonikäänteistä. Olen valitsemassa matkalaukkua matkalleni. Katson sitä nahkaista laukkua, jolla olen viimeksi tehnyt pidemmän matkan. Se näyttää pieneltä, melkein lentolaukulta, verrattuna nykyisiin pyörillä kulkeviin laatikoihin. Kuitenkin sinne on mahtunut kaikki tarpeellinen, tarpeetonkin. Laukku on ehjä, mutta minä olen kulunut näiden vuosien aikana, en tiedä, jaksanko kantaa matkatavaroitani. Lattialla on useita laukkuja, huomioni kiinnittyy reppumaiseen vetolaukkuun, se näyttää hauskalta, isolta, rennolta. Äiti kertoo sen olevan hänen laukkunsa, mikä on yllättävää, äiti ei todellakaan ole mikään reppureissaaja, hänen laukuissaan on aina tyyliä. Ihmettelen, etten ole nähnyt koskaan tätä isoa reppua. Ei mikään ihme, äiti sanoo, otin sen mukaani, kun lähdin viimeisen kerran, sinä et nähnyt minun lähtevän. Päädyn äidin tummanharmaaseen reppuun, otan sen, kun on aika lähteä. Siihen mahtuu kaikki tarpeellinen, tarpeetonkin. Herään, eikä suussani ole sitä oksettavaa oloa, ei sitä ahdistusta ja paniikkia, joka pitää minua kynsissään aina unieni jälkeen. Muistan vihdoin sen, minkä olen tiennyt jo kauan. En pelkää omaa kuolemaani.

TURISTI Kotikaupunki ilman lapsuudenkotia tekee minusta turistin. Huomaan, että minulla on enemmän aikaa kuin vuosiin kävellä näillä kaduilla. Ostoslistaa ei ole, ei painavia kauppakasseja, ei jonottamista apteekissa. Isää ei ole. Saan yöpyä ystävän tyhjänä olevassa asunnossa, siitä muodostuu tukikohtani, matkaajan lepopaikka, johon vetäytyä olemaan yksin. Tarpeeton allakkani täyttyy kellonajoista ja nimistä. Tapaan ystäviä ruokailun merkeissä, ainoa keino, että muistan syödä. Viihdyn, mutta ensimmäisen kerran tunnen olevani ulkopuolinen tässä kaupungissa. Olen todellakin vain käymässä täällä, ilman sen kummempia velvoitteita, ilman huolta ja huolenpitoa. Olen turisti, istahdan sateen hellittäessä terassille, unohdan vilun ja katson ihmisiä, jotka tietävät minne mennä, mitä tehdä, mitä olla. Voisin tehdä kaikkea, käydä museoissa, näyttelyissä, joihin en ole vuosiin ehtinyt mennä, kulkea pitkin jokirantaa ja viipyä matkalla, hidastaa askeleitani, jopa pysähtyäkin. Ehkä seuraavalla kerralla. On ensin totuttava tähän uuteen rooliin, oltava ei-kenenkään-tytär, oltava vain oma itsensä, matkalla jossain päin Suomea.

JUNAEVÄÄT Kirjan pois jättäminen laukusta on typerää. Kirjaa voisi lukea, eikä tarvitsisi välittää ympäristöstään, ei nähdä kaikkea mitä nyt näen. Laukku painaa sylissäni, siellä on sateenvarjo, kamera, juomapullo, paksu lompakko täynnä kolikoita. Ei sinne olisi kirjaa mahtunut ja junamatka kestää vain reilu kymmenen minuuttia, aika, jonka voi matkustaa vaikka silmät kiinni. Luomien raosta tuijotan vastapäätä istuvan miehen sormea. Se kaivaa nenästä ruokaa, pistää löytämänsä suuhun. Sormi vaeltaa korvaan, sieltäkin löytyy syötävää. Puristan silmät tiukemmin kiinni, ollaan vasta Pasilassa, vielä viisi minuuttia. Ei auta, kiusaus käy liian suureksi. Vilkaisen nopeasti, ateriointi jatkuu edelleen. Apua, antakaa minulle jotain luettavaa! Nostan laukusta sateenvarjon, kameran, juomapullon ja avaan lompakon. Lasken viisisenttiset, muutaman kymmensenttisen. Rahaa on riittävästi käydä kirpputorilla ostamassa joku dekkari tai mikä tahansa kirja paluumatkaa varten. On pakko saada silmille suoja.

LOUNAS Vegeravintoloiden, latte- ja wifi-kahviloiden seasta löydämme paikkoja, jotka eivät ole kadonneet. Asetumme jonoon, otamme tarjottimet päästyämme tiskin äärelle. Teräksiset kaukalot ovat täynnä tuntemattomia ruokia, tiskin takana oleva kiekonheittäjän näköinen nainen valkoisessa takissaan mättää pyydettyjä annoksia lautasille. Näen makkarat, tunnistan tuoksun, muistan maun vanhoilta ajoilta. Osoitan sormella ja saan haluamani. Jätän väliin etikkaliemessä uiskentelevat kurkut, pyydän vain sinappia. Annokseni punnitaan, saan hintalapun käteeni. Edellisiltä matkoilta mieleen palautuvat tärkeimmät sanat: bor, köszönöm, sör. Nainen osoittaa tiskin toisen päähän, sieltä saan olutta. Pitkät pöydät ovat täynnä ruokailijoita, on lounasaika. Pääsemme kuitenkin istumaan toisiamme vastapäätä. Katson matkakumppanin lautasella komeilevia, pekonilla päällystettyjä lihapullia. Puolitamme suuren lihapullan, paloittelemme makkarani. Kitalaessa maistuu matkan alku.

KATSEET Vasta toisena päivänä tajuamme, miksi kaupunki näyttää erilaiselta. Istumme huopiin kääriytyneinä kahvilan katetulla terassilla. Punaviini on lämmintä, ei yhtä mausteista kuin glögi, parempaa, lempeämpää makuaisteille. Katsomme ohikulkijoita, he kävelevät pää pystyssä, katse eteenpäin. Seuraamme ihmisiä vielä toisen viinin ajan ennen kuin jatkamme matkaa, alas portaita metroon. Vanha vaunu nitisee ja heittelehtii, onneksi löydämme vapaat paikat. Päät kumartuneina toisiamme kohti kuiskaamme uusia huomioitamme, käännämme silmiä. Muut ihmiset istuvat katse eteenpäin suuntautuneina. Pari ihmistä lukee kirjaa. Noustuamme metron portaita maan pinnalle, tulemme pienelle aukiolle. Suurten kukkaistutusten reunakivet on tehty penkeiksi. Viereisestä koulusta purkautuiuäänekäs nuorisojoukko, he istuutuvat penkeille, heiluttavat jalkojaan, katsovat toisiaan silmiin, puhuvat, nauravat. Mietimme, milloin suomalaiset lakkasivat katsomasta ylöspäin, miten kauan siitä onkaan, kun viimeksi olemme nähneet yksin, kaksin, joukossa kulkevan ihmisen ilman kännykkää kadulla, raitiovaunussa, liukuportaiden päässä, missään. Koska viimeksi olemme kuulleet ihmisten puhuvan toisilleen kulkiessaan kadulla, istuessaan kahvilla? Palaamme raitiovaunulla Budan puolelta Pestiin. On ruuhka-aika, vapaat istumapaikat on luovutettu vanhoille ihmisille. Käsi pitää kiinni kaiteesta jossain selän takana. Samasta suunnasta kuulemme pienen tytön äänen puhuvan suomea. – Isi, minä litistyn. Ei vastausta. Kierrämme kaulaa, yritämme nähdä lapsen. – Isi, minä litistyn! Tumman toppatakin takaa näkyy vaaleanpunaiseen pukeutunut tyttö, joka on kietonut kätensä vieressä seisovan miehen reisien ympärille. 40

– ISI! MINÄ LITISTYN! Nostamme katseet, mies selaa kännykkää, silmät näytössä, omassa maailmassaan. Hän seisoo liikkumatta, huomaamatta raitiovaunusta ulos haluavia ihmisiä. Tyttö ei enää jaksa sanoa mitään. Jäämme pois seuraavalla pysäkillä, etsimme uuden viinituvan, uuden katetun terassin ja jatkamme ohikulkijoiden seuraamista.

NURKKAPÖYDÄSSÄ Vaimot ovat jättäneet miehensä kauppahallin nurkassa olevaan pystybaariin, kadonneet itse kapeiden käytävien yltäkylläiseen tekstiilitarjontaan. Baaritiskin takaa löydämme tyhjän pöydän. Lämmin punaviini saa sateen palelluttamat sormet jälleen eläviksi. Lippalakkinen mies kysyy saksaksi, onko kolmas tuoli vapaa, istuutuu ja laskee olutlasinsa pöydälle. Pöytä keikkuu hetken, niin kuin kahvilan pöydät aina, hymyilemme. Mies ottaa lakin päästä, pyörittelee sitä hetken käsissään, laittaa sen takaisin päähänsä, lippa on nyt takana. Olemmeko paikallisia, mies kysyy, kuulostaa siltä kuin puhuisimme unkaria. - Nein, wir sind aus Finnland. Mies ottaa kulauksen oluesta, nojautuu meitä kohti. - Ach, finnische Frauen sind so schön. - Aber natürlich und je älter desto schöner. Mies on samaa mieltä, naiset paranevat vanhetessaan. Ajattelen saksanopettajaani ja miten hän iski minua karttakepillä päähän lukiossa. En ole unohtanut sitä, enkä näköjään saksan kieltäkään. Puhumme vielä hetken säästä, ihmettelemme sateisia päiviä, toivomme lämmön palaavan kaupunkiin. Mies juo oluen loppuun, kääntää lipan jälleen eteen, vilkuttaa vaimolleen, joka ilmestyy tungoksen seasta. Vaimo antaa kantamuksensa miehelle, hymyilemme hyvästiksi. Haemme toiset lasit lämmintä punaviiniä ja mietimme, palautuisiko ranskan kieli yhtä hyvin mieleen kuin saksa. Ehkä pääsemme sitä vielä kokeilemaan.

APPELSIINIT Tammikuinen aamu Casablancassa on viileä, vain viisi astetta, kylmyys talon kivilattioilla saa jalat kaipaamaan villasukkia. Auringossa on enemmän voimaa kuin kotona, ulkona on lämpimämpää kuin sisällä. Näen ensimmäistä kertaa appelsiinien kasvavan puussa. Näky on surrealistinen, vihreiden oksien keskellä pieniä aurinkoja, kuin maalauksesta. Täällä asuvat varmaan haltioituisivat samalla tavalla, jos näkisivät tammikuisen lumitaakan kuusen oksilla. Ehkä eivät uskoisi silmiään, hymyilisivät epäuskoisina. Kitkeriä ja kuivia, minulle kerrotaan appelsiineista, ostamme hedelmät torilta. Hipaisen tarpeeksi alhaalla roikkuvaa nihkeää pintaa. Se tuntuu silti kauniilta, oikealta. Oranssi ihme.

SILTARAKENTEIDEN KAUNEUS Nuori nainen, lähes tyttö vielä, on uskomattoman kaunis. Arvailemme, mistä hän voisi olla kotoisin, ehkä Italiasta, ehkä Romaniasta. Pitkät kiharat ovat oikeasti kullanhohtoiset, hänen ihollaan on häivähdys kuparia, silmät suuret ja tummat, voimakkaasti meikatut. Hän kulkee muutaman metrin, asettautuu leijonapatsaan eteen, ottaa itsestään selfien. Taas muutama askel, Ketjusilta taka-alalla, selfie-kepin säätöä ja uusi omakuva. Ympärillämme on paljon ihmisiä, monella selfie-kepit mukana, mutta tämä nainen on yksin. Hän ei kikata ystävien kanssa kuvissa, ei halaa kavereita. Hän on arvoitus meille, outo ilmestys tällä sillalla. Sillan puolivälissä hän pysähtyy jälleen, asettautuu kaiteen vierelle, takana Kalastajalinnake. Ystäväni kiirehtii askeleitaan, sade yltyy. Nuori nainen katoaa sateenvarjon alle, jatkaa matkaansa. Ystäväni hoputtaa minua, tule nyt, mitä sinä teet, mennään sateen suojaan. Otan vielä pari kuvaa siltarakenteiden muttereista, mietin, miltä tuntuisi kuvata vain itseään. Se näyttäisi kai normaalilta muiden silmissä. Minä jatkan muttereiden kuvaamista.

KOTIMATKA Matka saarelta kotiin kestää seitsemän tuntia. Samassa ajassa lentäisi Kanarialle, Pariisiin ja takaisin. Kaukokaipuu on yhä vähemmän mielessäni. Menen minne tahansa, joudun aina ottamaan itseni mukaan. Yksi lossi, kolme lauttaa, kaksi linja-autoa. Lennolla en näkisi näin paljon. Matka rytmittyy eri tavalla, aika ei pysähdy, ei muutu tuskalliseksi niin kuin lentokoneessa. Houtskarin ja Korppoon lautalla menen ulos linja-autosta. Tuuli on tänään lempeämpi, minua ei palele. Mustat pilvet värjäävät meren smaragdiksi. Kannella on muutama pyöräilijä, he hierovat pohkeitaan, venyttelevät reisiä, tankkaavat juomia litran pulloista. Kypärien alta paljastuu hiestyneitä poninhäntiä, poika avaa hiuksensa, antaa tuulen kuivata märät suortuvat. Lautan varoitustorvi huutaa, kaksi purjevenettä on suoraan edessämme, vielä jonkin matkan päässä. Kannella olijat jähmettyvät katsomaan. Veneiden vauhti näyttää liian hitaalta, tuuli painaa väärältä puolelta valkoisia purjeita. Törmäystä ei tapahdu, palaan takaisin bussiin. Nauvossa linja-auto pysähtyy kymmeneksi minuutiksi. Poltan tupakan, ostan jäätelön. Nauvon keskusta tuntuu vilkkaalta hiljaisten päivieni jälkeen. On perjantai, katkeamaton autoletka valuu saaristoon. Ajamme ruuhkaa vasten, eikä ole pelkoa siitä, mahtuuko linja-auto lautoille. Olemme etuoikeutettuja, me joukkoliikenteen käyttäjät. Henkilöautojen kuljettajat ovat astuneet ulos autoistaan. Lauttaan jonottaessa on aikaa käydä kahvilla, jaloitella. Matkan aikana en kaiva esiin kirjaa, en käsityötä. Seuraan mutkittelevaa tietä, jännitän tien pientareella polkevien perheiden puolesta, ohitamme heitä paljon. Punaiset talot vihreässä maisemassa saavat mielen rauhalliseksi. Sama rauha on linja-autossakin. Piispanristillä siirryn tien toiselle puolelle olevalle pysäkille, vaihdan Helsinkiin menevään linja-autoon. Liikennöitsijä tarjoaa ilmaisen wifiyhteyden, mutta en halua vielä olla yhteydessä minnekään. Salon jälkeen nukahdan, herään vasta kuljettajan kuulutukseen. Espoon IKEAn kohdalla 45

muutama matkustaja siirtyy lentokentälle menevään autoon, heidän matkansa jatkuu vielä jonnekin, ehkä vielä toiset seitsemän tuntia. Oma matkani lähestyy loppuaan, tällä kertaa. Tuntuu hyvältä palata kotiin.