Pellen muotokuva by SusuPetal

SusuPetal

Pellen muotokuva

ÂŠ SusuPetal 2018 https://susupetal.jimdo.com/ kansi ja taitto SusuPetal

TULI, KULJE KANSSANI

Kaisa oli melko varma, ettei ollut aikonut tappaa miestä. Jokseenkin varma, mutta saattoiko ihminen nyt olla ihan varmaan koskaan mistään? Siinä mies nyt kuitenkin makasi, kuollut se oli. Oli hiljaa. Kerrankin. Ei huutanut. Ei huutaisi enää koskaan. Ei löisi milloinkaan enää. Leipäveitsi oli uponnut kahvaa myöten miehen rintaan. Kaisa katsoi veistä ja mietti pitäisikö se kiskaista pois. Veitsi oli hyvä, joululahjaksi lapsilta saatu, aito Hackman, ei mikään turha läpyskä, vaan kovaa ja vahvaa terästä. Sillä oli hyvä pilkkoa vihanneksia. Paloitella perunoita keittoa varten. Leikata jälkiuunileivästä ohut siivu. Hyvä veitsi. Kaikkeen. Kaisa huokaisi ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Hän siveli varovasti silmäkulmaansa. Iho oli arka miehen lyönnin jäljiltä. Mustelma nousisi. Kaisa koetti kielellään kulmahammasta, hammas liikkui ja putoaisi, jos hän söisi jotain. Eipä kuitenkaan ollut nälkä. Kaisa katsoi miestä. Verta näkyi vähän, tuskin lainkaan. Ilman rinnassa törröttävää veistä olisi voinut kuvitella miehen vain nukkuvan. Olihan se ennenkin sammunut keittiön lattialle, milloin minnekin. Kaisa potkaisi kevyesti miehen jalkaa. Kuollut se oli. Ei liikkunut, ei hengittänyt. Ei kuorsannut. Ei lyönyt.

Vaan jotakin sille oli tehtävä. Pakastimeen se ei mahtunut, arkkupakastin oli jo vuosia sitten vaihdettu kaappipakastimeen ja vaikka hyllyt ja laatikot ottaisi pois, niin liian pieni se oli. Mistä pakastin ylipäänsä tuli mieleen, sitä Kaisa ei tiennyt. Hassu ajatus kaiken kaikkiaan. Minne marjat ja muuta pakasteet olisi sitten laittanut, jos miehen olisi lykännyt pakkaseen? Kaisa pudisti päätään omille ajatuksilleen. Ei, pakastin oli huono ratkaisu. Jotain muuta oli keksittävä. Kaisa nousi, meni ikkunan luo ja katsoi pihalle. Harava nojasi koivun runkoon, lehtikasat odottivat pois kärräämistä talon takana olevaan kompostiin. Naapuritontilta nousi savua, ne ryökäleet myrkyttivät koko tienoon polttamalla lehdet. Aina sai olla pelkäämässä tulen karkaamista ja yskiä savua keuhkoista. Päätös oli helppo. Kaisa kiskaisi veitsen miehen rinnasta ja ihmetteli, miten vaikeasti se lähti irti. Se oli uponnut mieheen paljon helpommin. Ihan kuin itsestään. Kaisa pyyhki veitsen talouspaperilla ja laittoi tiskikoneeseen. Hän ei katsonut enää miestä, vaan lähti pihalle virittämään tulia.

TOTUUS

Se oli hokenut samaa lausetta koko matkan astuttuaan bussiin Hakaniemen torilta. Minä tiedän totuuden. Kukaan ei istunut sen viereen. Ei tietenkään. Siitä näki, että se haisi. Sen yllä olevat vaatteet olivat olleet myynnissä kuusikymmentäluvulla. Banlon-paita ja teryleenihousut. Kai ne vaatteetkin oli pesty silloin viimeksi Tag-pesuaineella. Minä tiedän totuuden. Bussi alkoi täyttyä, mutta se sai istua rauhassa. Se katsoi suoraan eteensä, ei vilkaissutkaan muita matkustajia. Sen silmät olivat sameat, hiukset oli liimattu pitkin päänahkaa. Käsiä peitti harmaa lika, kynnet se oli järsinyt verille. Se hikoili, tumman harmaa paita oli musta kainaloista. Jaloissa sillä oli eri paria kengät, molemmat nauhattomia. Ei sukkia jaloissa. Minä tiedän totuuden. Vähitellen sen hokema alkoi herättää ärtymystä muissa matkustajissa. Levoton liikehdintä yritti saada sitä hiljaiseksi. Huokaukset eivät tavoittaneet sen korvia. Minä tiedän totuuden.

Takapenkillä istuva mies sai tarpeekseen. Se karjaisi, keskisillalla vaunuissa oleva lapsi heräsi itkien. Sano nyt perkele mikä se totuus on, ja tuki sitten turpasi. Hautausmaalle menevät naiset alkoivat kerätä kassejaan, tarttuivat vetokärryjensä kahvoihin. Minä tiedän totuuden. Mummot kaatuvat mutkissa. Linja-auto kaarsi Malmin hautausmaan viertä. Mutka oli tiukka. Kuului kolinaa. Minä tiedän totuuden. Sen ääni oli voitonriemuinen, eikä se katsonut taakseen. Kuunteli vain.

LAISKA, LÄSKI JA LUUSERI

Laiska, läski, luuseri. Terapeutti oli pyytänyt Minervaa kuvailemaan itseään kolmella sanalla. Minerva oli kirjoittanut sanat terapeutin antamaan paperiin. Paperissa oli kolme saraketta. Tämä on helppoa, terapeutti oli sanonut innostuneella äänellä. Seuraavaksi mietimme toimia, joilla muutamme nämä sanat vastakohtaisiksi. Ymmärrätkö? Ahkera, laiha, voittaja. Minerva oli yrittänyt olla katsomatta terapeutin Marimekko-paitaa. Pallopaita toi kipeästi mieleen Hemmon, jolle Minerva oli antanut neitsyytensä. Hemmo ei ollut kiittänyt, oli hävinnyt vaan. Minerva ei pitänyt Marimekon kuoseista. Nyt sinun täytyy vain päättää, mitä teet, jotta et tuntisi itseäsi laiskaksi. Onko sinulla ehdotuksia? Tuleeko jotain mieleen? Kirjoita ne asiat tähän paperille laiska-sanan alle. Ja tee samoin noille kahdelle muulle sanalle, kirjoita niiden alle ne asiat, joilla voisit muuttaa itseäsi niin, ettet tuntisi olevasi läski ja luuseri. Terapeutin ääni oli ollut iloinen hänen sanoessaan sanat läski ja luuseri. Minervaa oli puistattanut. Oli eri asia nimittää itseään miksi tahansa. Toisen sanomana sanat alkoivat itkettää. Minerva oli saanut paperin täytettyä. Terapeutti oli hymyillen antanut uuden ajan kuukauden päähän. Nähdään sitten ja katsotaan,

miten olet edistynyt. Uskon sinuun. Sinussa on voimaa. Nämä tavoitteet voimaannuttavat sinua, ratkaisu on käsissäsi. *** Kahden viikon päästä Minerva päätti tehdä kotitehtävilleen jotain. Tuleva käynti terapeutin luona hermostutti häntä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miksi oli suostunut Annikin ehdotukseen hakeutua terapeutin vastaanotolle. Se mies on taikuri, Annikki oli hehkuttanut. Katso nyt minuakin! Minä olin niin katkera Ollille, en vaan osannut päästää vihasta irti, kun se jätti minut sen huoran takia, mutta nyt kaikki on toisin! Nyt minä katson eteenpäin, näen uusia mahdollisuuksia joka paikassa. Olen unohtanut sen paskiaisen ja sen lutkan! Se oli totta. Terapeutin istuntojen jälkeen ja tehtyään kotitehtävät tunnollisesti, Annikki oli käynyt kampaajalla, matkustanut Tallinnaan rasvaimuun ja uudistanut vaatekaappinsa sisällön. Nykyään Annikkia ei juuri näkynyt, sillä hän vietti iltojaan kaupungin eri ravintoloissa etsien uusia mahdollisuuksia. Minerva päätti aloittaa laiska-sanasta. Hän keräsi kaikki jätepaperit, raahasi ne ulos roskakatokseen. Seuraavaksi oli tyhjien limupullojen vuoro. Pullonpalautusautomaatti luovutti kolmekymmentäkahdeksan euroa iloisesti kilisten. Minerva laittoi rahat lompakkoon, kävi ostamassa low fat-myslipatukoita ohittaen karkki- ja limuhyllyt. Yhtä hyvin saattoi saman tien käydä läski-sanan kimppuun. Koko viikon Minerva siivosi. Hän heitti matot hankeen, hyppi niiden päällä kolme kertaa kolmenkymmenen hypyn sarjoja. Pihan lapset halusivat tulla mukaan hyppimään, eikä Minerva kieltänyt. Kaikkein hauskinta oli hyppiä joustinpatjan päällä.

Minerva hakkasi lumetetut matot mattotelineessä, rivakoita iskuja piiskalla kolme kertaa kahdenkymmenen iskun sarjoissa. Hauiksissa kirveli. Lattioiden tahmeus katosi pesun myötä. Kaappien ovien musta patina haaleni hankauksen voimasta. Minerva joi siivoustauoilla vettä. Hän oli päättänyt jättää syömisen niin vähälle kuin suinkin, jotta kilot karisisivat rivakammin. Vasta, kun silmissä alkoi harmaantua ja pyörrytti, hän söi yhden myslipatukan. Loppuviikolla Minervan koti oli siistimpi kuin koskaan. Minerva katsoi kiiltäviä kaakeleita, joiden välit hän oli jynssännyt vanhalla hammasharjalla. Kylpyhuoneen peilissä ei ollut hammastahnaroiskeita. Olen voittaja, Minerva sanoi katsoessaan peilikuvaansa. Olen voittaja. Olen ollut ahkera, olen laihtunut neljä kiloa. Olen voittaja. Siivottuaan Minerva nukkui vuorokauden ympäri. Hän näki unta Hemmosta. Hemmo tuli takaisin, pyysi anteeksi, halusi jatkaa Minervan kanssa, rakasti Minervaa. Minerva katsoi Hemmoa, näki harmaat, ohenevat hiukset, sepaluksen päälle valuvan vatsan, huonot hampaat. Minerva heräsi nauruunsa.

ROTTA

Rotta istui lanttulaatikon vieressä. Se vilkaisi naista, joka häiritsi sen ruokarauhaa. Nainen nosti roskalaatikon kannen, pudotti muovipussinsa laatikkoon, kolautti kannen kiinni. Rotta ei hievahtanutkaan. – Kuka on tuonut sinulle ruokaa? nainen kysyi jaksamatta enää ihmetellä sitä, että puhui rotalle. – Kuka idiootti jättää ruokaa roskakatoksen lattialle? Rotta ei vastannut. Se sai tarpeekseen lanttulaatikosta ja siirtyi seuraavan foliovuoan luokse. Maksalaatikkoa. Nainen katsoi rottaa ja päätti, että jonain päivänä hän saisi vastauksen rotalta, ja kun hän tietäisi kuka jätti ruokaa rotille, hän etsisi tuon jonkun, paloittelisi murusiksi ja syöttäisi rotalle sen viimeisen aterian.

VIESTI

Vielä illalla se oli vapaa mies, villi ja vapaa, mutta aamun tullen se sanoi, että Ellun piti häippäistä pian ja mieluiten heti, koska sen muija oli tulossa iltapäivällä mökiltä lasten kanssa. Olihan Ellu jo tajunnut homman, kun hän herättyään oli nähnyt lelut nurkissa, pitsit ikkunoissa. Yöllä Ellu oli ollut liian ihastunut mieheen katsoakseen ympärilleen. Ala nyt vetää, mies sanoi, veti housujaan jalkoihinsa. Et sä ihan totta voi jäädä tänne. Sun on mentävä. Ellu katsoi miestä, sytytti tupakan. Älä helvetissä polta sisällä, muija haistaa sen heti, mies rupesi nyyhkimään, eikä Ellu voinut olla jälleen kerran pohtimatta, miten yksi humalatila sai aina sekaantumaan vääriin miehiin. Sä et sanonut, että sä oot naimisissa, Ellu kertoi miehelle ja tumppasi röökin kukkaruukkuun. Sä et kysynyt, mies vastasi. Ei tullut mieleen, Ellu sanoi nousten sängystä. Mä en meinaan pettäis mun ukkoani, jos sellaista olisi. Älä nyt, mies alkoi nauraa, kaikkihan tätä tekee. Ellu sanoi käyvänsä suihkussa ennen lähtöään. Mä käyn ensteks krapulapaskalla, mies ilmoitti. Ellu keitti kahvia, liotti muutaman Imovanen kuumaan nesteeseen.

Juo toi, Ellu sanoi, kun mies tuli paskalta ja tuskanhieltä haisten kylppäristä. Kahvi auttaa krapulaan. Mä meen sinne suihkuun. Mies vannotti Ellua siivoamaan jälkensä, ettei jäisi karvoja suihkualtaaseen. Mun vaimo on blondi, se sanoi, ei punatukka. Siivoa, mä en sitä tee, mä alan nukkua heti kun mä oon juonut kahvin. Ellu meni suihkuun, jynssäsi itsestään paskan pois, kurlasi suun ja nielaisi itkun mahaan muiden itkujen joukkoon. Peilikaapissa oli pinkkiä huulipunaa. Ever lasting, ever shining, wetproof, kiss-proof. Ellu kirjoitti peiliin: miehelläsi on tippuri, noukki punaiset hiukset suihkualtaasta, huuhteli ne vessasta alas. Mies kuorsasi sängyssä. Se nukkuisi monta tuntia. Iltaan asti.

MAHDOLLINEN ONNETTOMUUS

Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, niin ei kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat, eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät. Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa. Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa, kulkiessaan kaupungilla rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

KÄSKY

– No, mene nyt. Ei kuljettajalla ole aikaa koko päivää odottaa. Älä juokse. Mene istumaan siihen. Ei siihen. Tuohon. Istu. – Äiti… – Älä heiluta niitä jalkoja, penkki likaantuu. Istu nyt kunnolla. – Äiti, meillä oli tarhassa… – Älä huuda. Bussissa ei saa huutaa. Kuljettaja suuttuu ja heittää ulos, jos bussissa huudetaan. Istu nyt kunnolla. – Mutkun meillä… – Älä kaiva nenää. Istu nyt paikalla ja ole hiljaa. Pitää totella, kun äiti käskee. – Äiti… – Miten ihmeessä sinun suojapukusi on taas noin likainen? Minähän olen sanonut, että älä mene kuralätäköihin. Ei saa sotkea vaatteita. Älä nojaa äitiin, äidin vaatteet sotkeentuvat. Älä heiluta sitä sateenvarjoa. Kohta se osuu jonkun silmään ja silmä puhkeaa ja joku tulee sokeaksi. Anna nyt sen sateenvarjon olla tai minä otan sen ja heitän seuraavalla pysäkillä ulos. Istu kunnolla. – Viisi pientä ankkaa lähti leikkimään… – Hiljaa. Ei bussissa saa laulaa. Ole hiljaa. – TURPA KIINNI!

– No, niin, näin siinä käy, kun sinä et tottele. Setä hermostui. Lopeta se laulaminen. Istu kunnolla. Ole hiljaa. – ANNA PERKELE SEN LAPSEN LAULAA JA OLE ITSE ÄMMÄ EDES HETKEN AIKAA HILJAA! JA TÄMÄKIN ON KÄSKY, EI PYYNTÖ.

SAATTOHOITOA

Martti oli tehnyt ratkaisun. Signe tiesi, ettei miehen päätä käännetty. Mikä oli kerran päätetty, se myös piti. Signe ei voinut kuin tyytyä, katsoa vierestä. Mies puki ylleen vain kevyen tuulitakin, laittoi topan tupakkaa taskuun. Miehen käsi oli viileä, Signe puristi lujempaa, olisi halunnut sanoa jotain. – Minä menen nyt, Martti sanoi, otti rollaattorista tukea, hymyili Signen silmiin. – Kiitos kaikesta, Signe. Signe huokaisi katsoessaan Martin valokuvaa piirongin päällä. Martin kuolemasta oli kaksi vuotta, eikä päivääkään kulunut ilman kaipausta. Joskus Signe mietti, että hänen olisi pitänyt lähteä yhtä aikaa Martin kanssa. He olisivat voineet yhdessä seistä ja odottaa kuljetusta. Sitä Martti ei ollut kuitenkaan halunnut. – Sinä olet terve, Martti oli sanonut. – Elä vielä vähän aikaa, tulet sitten perästä. Minä laitan siellä kaiken sinulle valmiiksi. Ehkä Martti oli ollut oikeassa. Signe oli ollut silloin vielä terve, toisin kuin Martti, jonka kävely oli vaikeaa lonkkamurtuman jälkeen. Leikkauksen jälkeen Martti oli laitettu sairaalasta kotiin, luvattu kyydit terveyskeskuksen fysioterapiaan. Niitä kyytejä pihalla odotellessa Martti oli saanut keuhkokuumeen, joka pitkittyi, ja kuumeen myötä miehen elämähalu katosi. Martti oli päättänyt tilata viimeisen kyydin. Signe kaatoi itselleen toisen kupin kahvia. Hän vilkaisi ulos ikkunanverhojen lomitse. Naapuritalon pyörätuolityttö istui edelleen ulkooven edessä. Taksi oli tuonut tytön jo puoli tuntia sitten. Räntää satoi, tyttö oli muuttumassa valkoiseksi. Signe oli puhunut viime 23

vuonna tytön äidin kanssa, ihmetellyt, miksi tyttö istui pihalla sateessa, kylmässä ja tuulessa. – Kuskien pitäisi avata ulko-ovi ja viedä rappukäytävään, tytön äiti oli selittänyt. – Tytöllä on kotiavain, ja hän pääsee kotiin koulun jälkeen, jos pääsee rappukäytävään. Joka päivä tyttö istui ulko-oven edessä. Joskus joku ohikulkija avasi tytölle ulko-oven, joskus hän sai odottaa, kunnes äiti tuli töistä. Signe pudotti ikkunaverhon paikoilleen. Hän olisi halunnut mennä tytön avuksi, mutta pihan ylittäminen ei onnistunut. Katkennut verisuoni päässä haittasi edelleen, teki jalat huteriksi ja heitti pitkin pituutta varoittamatta. Ehkä minun pitää tehdä niin kuin Martti teki, Signe ajatteli. Ei tästä tule enää mitään. Tämän terveemmäksi en enää tule, ja Marttikin jo odottaa minua. Johan minä olen täällä ollut. Signe otti lapun, jolle kotipalvelun työntekijä oli raapustanut puhelinnumerot. Hetken Signe mietti, kumpi olisi helpompaa, jäätyä kuoliaaksi vai nääntyä nälkään, teki sitten päätöksensä. – Kunnan ateriapalvelu, hyvää päivää. Jos haluatte palvelua, painakaa yksi. Jos haluatte palvelua ruotsiksi, painakaa 384. Jos haluatte palvelua jollain muulla kielellä, sulkekaa puhelin. Jos haluatte antaa palautetta, sulkekaa puhelin. Jonottaminen on maksutonta. Jos haluatte jonottaessanne kuunnella Toivo Kärjen koko tuotannon, painakaa 64. Jos haluatte kuunnella jotain muuta musiikkia, sulkekaa puhelin. Hyvää päivänjatkoa…. Kunnan ateriapalvelu, hyvää päivää. Jos haluatte palvelua, painakaa yksi. Jos haluatte palvelua ruotsiksi, painakaa 384. Jos haluatte palvelua jollain muulla kielellä, sulkekaa puhelin. Jos haluatte antaa palautetta…

KASVOISTA KASVOIHIN

He ovat miinoittaneet kävelykadun kummankin pään. Heidän ohitseen ei pääse, ei, he tulevat kohti, hymyilevät, mutta heidän hymynsä ei petä. Sellainen hymy ei anna olla rauhassa, sellainen hymy asettaa vaatimuksia. Päivästä toiseen, aamusta iltaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Sellainen hymy ei anna periksi. Hän vihaa heidän hymyjään, heidän sanojaan, heidän kohtaamistaan, ja jos hän voisi, hän väistäisi ja ohittaisi kävelykadun kaukaa. Kiertämällä kävelykadun hän kuitenkin suostuisi tappioon, myöntäisi heille voiton. Hänen on keksittävä muita tapoja kukistaa heidän hyökkäyksensä. Sotajoukkojen tavoin he tukkivat ulospääsyväylät, motittavat ihmiset puolustusasemiin. Täydellinen strategia. Hymyile tai kuole. Hän kulkee päättäväisesti ensimmäistä kohti. – Hei, kiinnostavatko sinua ihmisoikeudet? Mitä sellaiseen kysymykseen voi vastata? Ei, ja olet hirviö. Kyllä, ja olet ansassa. – Ei oikeastaan. Nyt kun kysyt, niin tajuan, että ei todellakaan kiinnosta. Minusta ihmisoikeudet ovat ihan turha asia. Kannatan joukkoteloituksia, ikään, rotuun ja sukupuoleen katsomatta. Muutamalta tuhannelta ihmiseltä päivässä nirri pois. Siis Suomessa. Muualla enemmän. Sitä minä kannatan. Liikakansoitus kuriin kaasukammioilla ja luonto säästyy. Hyvää päivänjatkoa sinullekin.

Hän jättää taakseen ensimmäisen kaatuneen soturin. Yksi taistelu on voitettu, mutta sota jatkuu edelleen. Hän tuntee keveyden ja voiman askeleissaan. – Hei, kiinnostavatko sinua ympäristöasiat? – Todellakin kiinnostaa! Juuri tuolla kadun toisessa päässä kerroin ehdotuksestani, että valtiot voisivat aloittaa yleiset ja yhtäläiset joukkoteloitukset, jotta liikakansoitus saataisiin kuriin ja luonto säästyisi turhalta kuormitukselta. Jokaista pakoputkea kohden yksi nirri pois. Jokaista muovikassia kohden hengenlähtö kahdelta. Ja niin edelleen. Kyllä, kyllä minua todellakin kiinnostaa tämä asia! Hyvää päivänjatkoa sinullekin. Päästyään kulman taakse, hän vetää henkeä. Taistelu oli kova, mutta hän tietää saavansa tästä lähtien kulkea rauhassa ilman heidän vaanivia hymyjään.

VIHREÄ RUOHO

Kun nainen näki, että ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella, hän avasi veräjän, jätti vanhan lakastuneen nurmikon. Vihreämpi ruoho oli pehmeää, tiheää. Ruohon runsaus teki naisen onnelliseksi. Silloin kun ei jaksanut hypätä aitojen yli, kannatti avata portti.

SAVIMIES

Miehen lapset halusivat haudata isänsä. He toivoivat, ettei nainen tulisi hautajaisiin. Nainen ei ollut heidän äitinsä. Nainen ei ollut edes miehen aviopuoliso. Nainen ei ollut mitään. Olisi kiusallista, mikäli nainen tulisi paikalle. Naisella ei ollut halua mennä hautajaisiin, miehen lapsille hän kertoi ymmärtävänsä heidän toiveensa. Hän tiesi, ettei mies ollut siinä arkussa. Mies pysyi edelleen hänen luonaan. Lapset hautaisivat vain miehen ulkokuoren, sisältä tyhjän ruumiin. Savi oli muotoutunut itsestään naisen käsissä. Hän ei tarvinnut miehen valokuvaa, hän ei tarvinnut muistoja muovatakseen miehen. Hän tunsi miehen jokaisen piirteen sormenpäissään, miehen kasvot, vartalon. Käsillään hän muovasi miehen uudestaan. Saven kuivumista odotellessa nainen valmisti itsensä. Mies oli rakastanut naisen hiuksia, nainen pesi pitkät suortuvansa lähdevedessä, antoi auringon ja tuulen kuivattaa punaisen kehrän reunustamaan kasvojaan. Hän siveli ihonsa salvialla, tuoksu toi hänen mieleensä sen hetken kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli tavannut miehen ensimmäistä kertaa. Savimies oli kahdessa osassa. Nainen suuteli hahmon takaosaa, se vastasi hänen kosketukseensa. Nainen asettautui makuulle miehen syliin, veti patsaan etuosan ylleen. Uunin hehku kutsui.

TEOT

Onko sinulla ollut itsetuhoisia ajatuksia? Nainen katsoi paperia, mietti kysymystä, ajatteli jokaista savuketta, joka maistui hyvältä, jokaista tupakkaa, joka lyhensi elämää. Hän rengasti vaihtoehdon ei. Teot eivät olleet sama asia kuin ajatukset.

KIUSAAJA

– Anteeksi, mutta onko tuo ikkunapaikka vapaa? – No, kaipa se on. – Jos te sitten nostaisitte ne kassinne siitä pois, kiitos. – No, jos sinun on ihan pakko siihen istua. Eikö täällä muka ole muita vapaita paikkoja? Onhan tuolla! Miksi sinä et mene sinne istumaan? – Siinä joutuu istumaan selkä menosuuntaan. Tulee huono olo. – Miten itsekästä! Sinä olet paha ihminen. – Anteeksi? – Kiusaaja. Sinä vain haluat, että minä otan nuo kassit syliin. Sen takia sinä änget tähän. – Mutta kun se on vapaa paikka. – Kiusaaja. Itsepäinen kiusaaja. Taisit olla koulussakin sellainen. Ja nyt työpaikallasi. Työpaikkakiusaaja. – Anteeksi, mutta… – Minun päälleni ei tallota. Kyllä minä tiedän tuollaiset tyypit! Ei tehoa minuun. Minä olen oppinut pitämään puoleni. – Minä en nyt oikein… – Onko nyt sitten hyvä? Siinä on vapaa paikka, istu nyt ja nauti. Sadisti. – …??... – Kiusaaja. Kiusaaja. Tuolla olisi ollut vapaa paikka, mutta ei, sinun piti varta vasten tulla istumaan tähän. Toivottavasti sinulla nyt on hyvä mieli. Kiusaaja. Onneksi minä jään seuraavalla pysäkillä pois. 33

MUODONMUUTOKSIA

Eräänä aamuna nainen huomasi laihtuneensa kymmenen kiloa. Hänelle oli myös kasvanut viikset. Laihdutuskuurit eivät olleet koskaan onnistuneet naiselta, joten kilojen katoaminen hämmästytti häntä suuresti. Olo uudessa kehossa tuntui naisesta oudolta. Viiksistään hän piti. Ne saivat hänet näyttämään isältä. Hän oli aina ollut isän tyttö.

KUOLEMATON

Se, että hän tappoi pikkuveljensä, ei ollut sattumaa, ei vahinko, ei onnettomuus. Hän oli suunnitellut veljensä murhaamista jo kauan. Pikkuveli oli ärsyttävä, oli ollut sellainen jo syntymästään lähtien. Hänen oli vaikea käsittää, miksi vanhemmat olivat niin haltioissaan pikkuveljestä. Hänestä pikkuveljen huuto, itku, tikkumaisina sätkyttelevät jalat olivat vastenmieliset. Edes nukkuessaan pikkuveli ei ollut kaunis näky. Hänellä oli tapana katsoa pikkuveljeä, kun tämä oli päiväunilla pinnasängyssä. Hän oppi pian olemaan tökkimättä veljeä pinnojen välistä. Pikkuveli huusi liikaa. Pikkuveli kasvoi ja muuttui sietämättömämmäksi. Kaikki mitä veli teki, oli vanhempien mielestä ihanaa, ihmeellistä. Hän ei nähnyt pikkuveljessä ihmettä. Vanhemmat eivät moittineet pikkuveljeä, kun tämä kompasteli hänen jalkoihinsa. Sen sijaan he ottivat pikkuveljen syliin, lohduttivat häntä ja puhalsivat kivut pois. Hänelle vanhemmat eivät sanoneet mitään, katsoivat vain sanattomina, ikään kuin olisivat unohtaneet, miten hänelle puhutaan. Kun pikkuveli aloitti koulun, hän toivoi, että pikkuveljen luokalta löytyisi joku, joka pyyhkisi veljen ylimielisen hymyn kasvoilta. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Pikkuveli sai Hymypoika-patsaan ja valittiin koulun lätkäjoukkueen kapteeniksi Jääkiekossa oli se hyvä puoli, että vanhemmat ja pikkuveli olivat paljon poissa. Pikkuveljellä oli jatkuvasti harjoituksia, pelejä ja turnauksia. Kotona oli rauhallista. Rauha katkesi, kun vanhemmat ja 37

pikkuveli tulivat kotiin. Lopun iltaa hän sai kuulla, kuinka monta maalia pikkuveli oli tehnyt ja kuka oli valittu turnauksen parhaaksi pelaajaksi. Pikkuveljen palkintokaappi oli vaihdettava suurempaan. Hän sai pikkuveljen vanhan kaapin. Se täyttyi hänen rannalta löytämistään kivistä. Rannalla hän tappoi pikkuveljen, työnsi veljen laiturilta veteen. Siinä kohtaa oli syvää ja vesi oli kylmää. Oli huhtikuu, jäät juuri lähtemässä. Veli katosi hetkessä jäälauttojen alle. Hän palasi vanhempien luo, jotka sytyttelivät grilliä metsän tuntumassa. Heidän kysymykseensä hän ei osannut vastata. Ei, hän ei tiennyt missä pikkuveli oli. Ei ollut nähnyt veljeä vähään aikaan. Sehän oli totta. Mikään ei muuttunut pikkuveljen kuoleman jälkeen. Ilta illan perään hän sai kuulla, kuka teki eniten maaleja, kuka oli turnauksen paras pelaaja ja mitä kaikkea pikkuveli olisi saavuttanut, jos veli olisi saanut elää. Hän teki pikkuveljestä kuolemattoman.

PAKASTIN

Hänellä oli tapana, tuntiessaan jotain, irrottaa tunteensa sisältään, tarkastella sitä hetken ajan ennen pakastamista. Pakastamisen hän oli keksinyt silloin, kun oli tajunnut, että tunteet eivät säilyneet tuorekelmussa. Hän halusi säilyttää tunteet. Hän halusi olla varma, että hän muistaisi tunteensa, vielä silloinkin, kun hän ei enää tuntisi mitään. Kelmu oli latistanut tunteet, tehnyt niistä ummehtuneita, tunkkaisia. Kelmun avaaminen ei ollut saanut aikaan minkäänlaista liikahdusta sydämessä. Ei iloa, ei riemua, ei intohimoja. Tunteet menivät pilalle kelmun puristuksessa. Pakastaminen oli parempi keino säilöä tunteet. Hän katsoi tyytyväisenä pakastearkkuaan. Pienet, värikkäät muovilaatikot olivat täynnä tunteita, joita hän oli vuosien aikana pakastanut. Lämpimät tunteet – ilo, rakkaus, hellyys- olivat punakantisissa laatikoissa. Keltaisissa laatikoissa oli intohimoa, kiihkeyttä, himoa. Vihreäkantisissa laatikoissa oli siemeniä kateudesta, inhosta, vihasta, närkästyksestä. Ruskeissa laatikoissa oli pieniä paloja katkeruutta. Mustiin, läpinäkymättömiin laatikoihin hän oli pakastanut ahdistuksen, surun, yksinäisyyden ja masennuksen. Pakastearkku alkoi olla täynnä, laatikoiden kerääminen oli kestänyt jo vuosia. Hän tiesi, että jonain päivänä hänen pitäisi alkaa tyhjentää pakastinta. Ehkä hän avaisi punakantisen laatikon ja kokeilisi miltä ilo tuntuisi.

LAPAMATO

Naista kiehtoi ajatus lapamadosta. Hän muisti tarinat, joita oli kuullut lapsena. Miten mato saattoi kasvaa vaikka viisimetriseksi, elellä rauhassa ja hyvinvoivana mahassa, ihmisen tietämättä sitä, että kantoi mukanaan sykkyrälle kääriytynyttä kumppania. Joskus, jostain syystä, mato halusi pois lämpimästä turvastaan, työntyi ulos ihmisestä suun kautta. Ihminen oksensi metrikaupalla valkoista, paksua käärmettä. Joskus, lapsuudessa kuultujen tarinoiden mukaan, mato halusi poistua takapuolesta. Se täytti vessanpytyn, valui reunojen yli. Nainen ei käsittänyt mikä sai lapamadon liikkeelle, miksi se halusi pois turvallisesta pesästä. Sen täytyi olla hyvin rohkea.

NAINEN, JOKA PELKÄSI KATOAMISTA

Nainen ei ole vanha, ei omasta mielestään. Ehkä nuorten mielestä, jotka nauravat hänelle. Hän tietää puhuvansa ääneen, vanhojen mummojen lailla, on puhunut jo jonkin aikaa. Hän ei välitä nuorten naurusta. Ääneen puhuminen antaa hänelle turvan. Hän on olemassa, sillä hän puhuu. Ääni kertoo, ettei hän ole liukunut pois, ettei hän ole lakannut olemasta. Nainen istuu ikkunapaikalla linja-autossa. Hän lukee kirjaa, sulkee ulkomaailman äänet itsensä ulkopuolelle. Muiden äänet raastavat hänen korviaan, hän ei halua kuulla tarinoita ihmisistä, jotka istuvat hänen selkänsä takana. Kirja on suoja, kupla, jonka sisään voi piiloutua. Lukea sanoja, jotka voi saman tien unohtaa. Piilopaikka, jossa voi olla ehjä, ei vaaraa pirstaloitua. Nainen etsii tavaratalosta peilin, katsoo ja toteaa, että on edelleen kokonainen. Toinen peili toisessa kerroksessa kertoo saman. Peili ei voi heijastaa näkymätöntä. Peili on ystävä. Nainen ei välitä likaisista hiuksista, ei tahraisesta puserosta, liian pitkistä housuista, joiden lahkeista roikkuvat kymmenet langat. Peili kertoo tärkeimmän, nainen on vielä olemassa. Iltaisin nainen vajoaa uneen, jossa hän etsii itseään. Uni ei anna hänen löytää mitään. On vain tyhjyys, jonka sisälle nainen on kadonnut.

KERJÄLÄINEN

– Äiti, tolla sedällä ei oo jalkoja! Kato! – Ei saa tuijottaa. – Mutta sillä ei oo jalkoja! Äiti, kato! Miks se vilkuttaa meille? – Shh, älä katso. Se on kerjäläinen. Niitä ei kannata tuijottaa. Ne haluaa vaan rahaa. Ei se vilkuta. Se kerjää. – Mutta voitaisko me antaa sille rahaa? – Ei kannata antaa. – Mutta jos sillä ei oo rahaa ruokaan ja sillä on nälkä. – Siitä huolimatta. Ei sillä paha nälkä voi olla. Ja voihan se mennä vaikka töihin. – Miten se pääsee töihin, jos sillä ei oo jalkoja? Eihän se voi kävellä. – En minä nyt jaksa tällaista. Kai se menis bussilla. En minä tiedä. – Se on aika vanha. – No, ehkä se ei sitten mene töihin ollenkaan. Se on eläkkeellä. – Saaks eläkkeellä paljon rahaa? – En minä tiedä. Lopeta jo kyseleminen. Mennään tuohon kahvilaan. Pakko päästä istumaan hetkeksi. – Mä haluun jäätelön. – Katsotaan listasta. Jotain juotavaa ainakin. Mulla on kuuma. – Äiti, kato! Tuolla on koira! – Missä? Ai, tuolla. No, niinpäs onkin.

– Mitä se tekee? Miks se kaivaa maata? – Se varmaan etsii jotain syömistä. Sillä on varmaan nälkä. Voi reppanaa. – Voidaanks me ostaa sille jotain syömistä, voidaanks? – No, voisihan sille ostaa vaikka sämpylän. Hyvä ajatus. Tilataan, kunhan se tarjoilija tulee. Voi pientä ressua.

TÄYTESANOJA

Nainen istui linja-auton keskivaiheilla. Hänen silmänsä seurasivat edessä istuvan tytön kiihkeää päänheilutusta tämän puhuessa kännykkäänsä. Tytöstä silmät pyyhkiytyivät käytävän toisella puolella istuvaan kahteen poikaan, joiden suut kävivät kaiken aikaa, kilpalaulua, jossa jokainen menetetty tavu oli voitto vastustajalle. Poikien edessä istui mies ja nainen, päät tiukasti yhdessä. Heidän sanansa sekaantuivat toisiinsa, eikä nainen jaksanut seurata heitä kauaa. Hänen silmänsä siirtyivät pari penkkiriviä edempänä istuvaan mieheen, jolla myös oli kännykkä korvalla. Mies heilutteli kyynärvarttaan puheensa tahtiin ja nainen tarkkaili hetken käden levotonta liikehdintää ennen kuin kääntyi penkillään ja vilkaisi taakseen. Vihaiset silmät tuijottivat häntä, ärtynyt suu ei lakannut hetkeksikään syytämästä sanoja vieressä istuvalle, joka vastasi samaan, nopeaan tahtiin. – Voi kyrpä. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota naisen äännähdykseen. – Voi kyrvän, kyrvän, kyrpä. Kyrpä ku mua kyrvittää. Oli kyrvän paska päivä kyrvän duunissa ja mä oon kyrvän väsynyt ja kyrvän kyllästynyt istumaan tässä kyrvän dösässä ja kyrvän kypsä kuunteleen tätä kyrvän kälätystä joka kyrvän aamu ja joka kyrvän iltapäivä ja eikö tästä kyrvästä tule kyrvän loppua MILLOINKAAN! Nainen painoi pysähtymispainiketta, linja-auto kaarsi pysäkille, kuski jarrutti ja leväytti ovet auki. Nainen astui ulos autosta, kuuli äänen, joka särki linja-autoon jääneen hiljaisuuden. – Vittu, vitun hullu ämmä. Voi vittu. Vittu ihan seko, ihan vitun seko. Hullu. Voi vittu. 47

JOULUPUKKI

Piha oli valaistu lumilyhdyin. Lumiukko seisoi pihan perällä, ulkooven edessä ja tuijotti Joulupukkia. – Kylmä, vai mitä, kaveri? Joulupukki kysyi. – Parempi täällä kuin sisällä sulamassa. Lumiukko iski silmää. Joulupukki pudisti lumet lapikkaistaan. Ulkoovi avautui, nainen astui portaille. – Kamala, kun te tulette aikaisin. Eikö me sovittu kuudelta? Kello on vasta varttia vaille. No, parempi kai liian aikaisin kuin liian myöhään. – Mennään sisälle, Joulupukki ehdotti. – Teille tulee tässä kylmä. Pitäisi niitä lahjoja jakaa ja jatkaa seuraavaan paikkaan. – Matti! nainen kuiskasi kuuluvasti. – Tule nyt tänne, pukki tuli jo. Mies ilmestyi portaille, tarjosi kättään Joulupukille. – Hyvää joulua, mies sanoi. – Maistuisiko pukille ryyppy? – Enpä taida. Näin virkatehtävissä. Mies otti huikan pullostaan. Nainen muuttui entistä harmistuneemman näköiseksi. – Pojan nimi on sitten Lasse ja sille täytyy sanoa, että sen on herättävä aamuisin reippaasti, jotta ehditään tarhaan ajoissa. Ja on riisuttava reippaasti. Ja puettava reippaasti. Ja syötävä lautanen tyhjäksi reippaasti. Ja korjattava lelut reippaasti. Nukkumaan on mentävä kiltisti. Hampaat on pestävä reippaasti. Ja äitiä ja isää on toteltava, muuten… Sanokaa sillä tavalla. Ja sanokaa, että jos ei se tottele, niin ensi vuonna ei tule pukkia. Viisikymppiäkö se oli? 49

Naisella oli kädessään lompakko. Joulupukki pudisti päätään. – Enhän minä nyt rahaa tästä ota. Tämä vähän niin kuin kuuluu hommiin. Jos sitten mentäisiin sisään. Varmaan se Lasse jo odottaa. Pukki astui sisään, kulki eteenpäin valoa kohti ja tuli olohuoneeseen. Ruokapöydässä istui poika. – Jaa, sinäkös se olet Lasse? Poika nosti katseensa lautasesta, joka oli täynnä rosollia, lipeäkalaa ja lanttulaatikkoa. Pojan silmät olivat märät. – Pukki… mä luulin, ettet sä tuu, kun äiti ja isä… Poika vaikeni, katsoi vanhempiaan. – No, totta kai minä tulen. Kun kerran olen luvannut. Ja tänne olikin mukava tulla. Laitetaas se lautanen pois, johan sinä olet varmaan kylläinen. Pukki antoi pojan lautasen naiselle, veti tuolin itselleen ja istuutui pöytään. – Niinpä niin, tänne on erityisen mukava tulla, Lasse. Minä olen meinaan kuullut, että sinä olet mukava poika. – Ai jaa? – Niin juuri. Isäsi ja äitisi ovat kertoneet minulle. Lähettivät oikein kirjeen Korvatunturille ja pyysivät käymään, koska heidän Lassensa on ollut niin mukava ja kultainen koko vuoden. Lasse siirsi katseensa pukista vanhempiinsa, ei sanonut mitään.

– Niin ne kirjoittivat. Että ovat ihan ylpeitä sinusta, kun olet jo niin näppärä monessa asiassa ja osaat kaikenlaista. Joulupukki kuuli naisen henkäisevän jotain, mutta ei kääntynyt katsomaan tätä. – Sellaista siis. Niin, ja kirjoittivat ne vielä, että rakastavat sinua kovasti. Olet sinä onnenpekka. Tai siis onnenlasse. Pukki hymyili Lasselle ja avasi säkkinsä.

Lumiukko kääntyi katsomaan Joulupukkia tämän tullessa ulos. – Ja hommat on hoidettu? – Tämän perheen osalta, niinpä niin. Ja nyt eteenpäin. Pärjäile, kaveri. – Aina kevääseen asti. Hyvää joulua. – Hyvää joulua.

VIIME PERJANTAINA

Viime perjantaina, seiskan spårassa, hillitysti harmaantunut vanha nainen, vaalea jakkupuku. Kevät on tullut, aurinkolasit kätkevät silmät, ryppyisissä sormissa kiiltävät timantit. Somalipojan repussa Spidermanin kuva. No, hän on kyllä tullut mustimmasta Afrikasta, nainen sanoo. Poika nousee penkiltä, painaa pysähtymisnappia. Kyllä, mustimmasta Afrikasta hän on tullut tänne. Miksi ihmeessä hän ei pysynyt siellä mustassa Afrikassa? Poika ei vastaa, ovet avautuvat. Nainen tuhahtaa. Apina. Aurinkolasien mustuus on läpitunkematon. Kevät on kylmä.

VIHA

Vuosikausia nainen oli luullut olevansa näkymätön, mutta kun mies kertoi hakeneensa avioeroa, nainen tajusi, että ehkä hänestä vielä oli näkyvissä jotain, jokin pieni osa. Eihän mies muuten olisi puhunut hänelle. Viikon kuluttua mies tuli käymään, näytti harmistuneelta ja kysyi, miksi nainen ei ollut jo muuttanut pois asunnosta. Naisellahan oli ollut viikko aikaa. Mies ilmoitti muuttavansa uuden kumppaninsa kanssa asuntoon kuun lopussa. Heillä olisi kiire saada remontti ja lastenhuone valmiiksi ennen kuin lapsi syntyisi. Minähän olen hankkinut tämän kaiken, mies sanoi, sinä et ole koskaan käynyt edes töissä. Et kai luule minun jättävän tätä kaikkea sinulle? Nainen ei osannut vastata miehen kysymykseen. Hän olisi voinut kertoa miehelle, että hän oli hoitanut kotia yli neljäkymmentä vuotta, oli huolehtinut miehestä ja tämän liikekumppaneista, tarjonnut aina parasta huolenpitoa, täydellisesti, virheettömästi, hyvällä maulla. Nainen ei pystynyt puhumaan. Hän vihasi liikaa. Viha muutti naisen kanssa pieneen yksiöön. Viha sisusti tyhjät seinät pahantahtoisilla silmillä. Viha ripusti ikkunaan sättivät kuiskaukset. Nainen nukkui viha tyynynään, kietoutuneena lakanaan, joka tukahdutti kaiken muun kuin vihan: unen, unet, levon. Öisin nainen painoi kädellä vatsaansa. Se oli vanhan naisen maha, pömpöttävä kumpu, jota vasten saattoi lepuuttaa käsiään. Sisällä hyödytön kohtu, käyttämätön, turha, kasvainten kasvualusta. 55

Nainen ei saanut pois mielestään miestä, joka oli vienyt häneltä kaiken, lähes kaiken. Ennen leikkausta nainen kertoi lääkärille, että hän halusi kohdun mukaansa lähtiessään sairaalasta kotiin. Hänen oli pakko saada se, sillä hän halusi lähettää sen eräälle, joka oli vienyt jo muutenkin kaiken.

NUKU HYVIN

Tyttö ei halunnut nukkua. Hän pelkäsi yön pimeitä tunteja, pitkiä minuutteja täynnä levottomuutta ja epävarmuutta. Päättymättömiä kauhun hetkiä, joiden läpi hänen täytyi pysyä hereillä. Väsyneet sormet luomilla, kipeä kosketus, joka pakotti silmät pysymään auki. Oli tärkeää, ettei nukahtanut. Jos vaipui uneen, ei koskaan enää herännyt. Niin oli tapahtunut Mummille, joka eräänä aamuna ei ollut enää avannut silmiään. Ne sanoivat, että Mummi oli kuollut rauhallisesti nukkuessaan. Ne kuulostivat tyytyväisiltä, vaikka itkivät. Miten hyvä ja kaunis tapa lähteä, ne sanoivat. Niin tyynesti ja rauhallisesti. Vain nukkua pois. Tytön mielestä ne olivat kamalia. Hän ei ymmärtänyt niitä ja hän oli varma, että ne halusivat hänenkin kuolevan. Nuku nyt kiltisti, ne sanoivat. Laita pää tyynyyn, vedä peitto korviin ja rauhoitu. Shh. Ihan hiljaa nyt, liikkumatta. Kohta uni tulee. Nuku jo.

YÖPAIDAT

Elisalla oli aina yllään yöpuku. Hänellä oli niitä kymmenittäin. Vielä työssä ollessaan hän puki aamuisin päälleen paidan ja hameen, mutta jäätyään masennuksen takia työkyvyttömyyseläkkeelle, hän hylkäsi muut vaatteet paitsi yöpuvut. Kesäisin hän käytti lyhyitä babydoll-paitoja, höyhenen kevyitä, kuultavia, kukkaisia. Niiden ylle hän veti vanhan nahkatakin, jos satoi. Harvoin hän kuitenkaan tarvitsi takkia. Hän ei pitänyt ulkoilusta. Talvella yöpaidat olivat paksua flanellia, ruudullisia, ruusuisia, nilkkoihin asti ulottuvia. Kauppareissulle hän otti äidin vanhan turkin, kulunutta kania, joka ei enää lämmittänyt. Elisa vastasi niille, jotka kysyivät, miksi hän rakasti yöpaitojaan. Olin kuuden, hän sanoi, kun ensimmäisen kerran sain laittaa päälle yöpaidan. Olimme silloin turvakodissa. Siellä ei tarvinnut nukkua vaatteet päällä, olla valmiina lähtöön, jos isä alkaisi riehua. Sain turvakodista pyjaman. Kotiin jäivät joululahjaksi saadut ihanat Barbie ja Nalle Puh-yöpaidat, joita ei koskaan otettu paketista. Elisa kertoi, jos joku kysyi. Harvoin niin tapahtui.

JUOKSE, MAISA, JUOKSE

– Missä Maisa on? Sitä ei ole näkynyt aikoihin. – Se on juoksemassa. – Juoksemassa? Maisa? Miksi? – Lääkäri käski. – Ja Maisa lähti? – Kyllä. Lääkäri sanoi, että liikunta auttaa masennukseen. – Mutta entäs sen polvet? Miten ne kestää? Eikös sillä ole kulumia tai jotain jäykkyyttä? – Liikunta auttaa. Sanoi lääkäri. – Entäs se Maisan verenpaine, eikös sen pitäisi ottaa vähän rauhallisemmin? – Lääkäri sanoi, että sen pitää lisätä liikuntaa. – Ja nyt se sitten on juoksemassa? – On. – Yksinkö se juoksee vai onko Osku sen mukana? – Oskuhan jätti sen toisen naisen takia syksyllä. Lääkäri sanoi, että sydänsuruihin liikunta on parasta lääkettä. – Vai sellaista. – Joo, se kävi monen eri lääkärin luona, psykiatrin ja fysiatrin ja ortopedin luona, ja kaikki ne sanoivat samaa. Liikunta auttaa. Joka vaivaan, särkyyn, kipuun ja tuskaan. Niin kropan kuin mielen.

– Missä se oikein juoksee? Tuossa pururadallako? – Ei, se lähti puoli vuotta sitten lenkille ja viimeksi se on nähty Ivalossa. – No, on se pitkä juoksulenkki. – Lääkärin määräyksestä. – Koskakohan se tulee takaisin? – Kai se sitten tulee, kun se on ihan terve. Tai mistä sitä tietää. Katsotaan, sanoi lääkäri.

NYRJÄHDYS

– Hei, olisin tarvinnut vastaanottoajan pojalleni. – Ja missä asiassa? – Hän liukastui eilen illalla ja tänä aamuna nilkka oli turvoksissa ja ajattelin, että jos lääkäri tai hoitaja katsoisi sitä, ettei lähdetä turhaan päivystyksen jonottamaan. Jos siinä ei olekaan mitään kipsattavaa. – Saanko henkilötunnuksen…. kiitos… hmmm, täällä on maininta, että poikanne on masentunut. – Niin? – Niin, että voisiko olla kyse siitä? – Anteeksi? – Näköjään teillä on aika runsaasti lääkärikäyntejä viime vuonna. Syyskuussa on ollut jotain epämääräisiä vatsakipuja ja… – Se oli umpisuoli. Mentiin sitten päivystykseen yöllä. – Ja sitten täällä on jotain epäselviä päänsärkyjä viime keväänä ja… – Niin, se oli pitkittynyt poskiontelotulehdus ja tehtiin sitten lopulta punkteeraus polilla. – Nyt on sitten jalka kipeä. Kiusataanko häntä koulussa? – Anteeksi, mutta…. – Niin, voisiko se olla syy, ettei hän tänään lähtenyt kouluun? – Minä en päästänyt häntä kouluun, kun se nilkka oli turvoksissa! – Voisiko hän olla itsetuhoinen? Joskus nämä nuoret satuttavat itseään tahallaan.

– Minä olin hänen kanssaan, kun hän liukastui, ja se johtui hiekoittamattomasta jalkakäytävästä! – Masentuneella nuorella voi olla kaikenlaisia somaattisia oireita, milloin särkee pää, milloin vatsa. Ihan joka vaivaan ei todellakaan löydy somaattista syytä. Psyyke vaan tekee tepposet, ja kun teidän poikanne on masentunut, niin… – Minä en ymmärrä, miten tämä liittyy siihen, että hänen nilkkansa on turvoksissa! Oli sitten masentunut tai ei. – Usein, kun nuoren kanssa puhuu, antaa nuorelle aikaa ja kiinnostusta, syyt alkavat löytyä. On läsnä nuorelle. – Herrajestas, paraneeko se nilkka sitten, jos minä puhutan poikaa? – Ei sitä koskaan tiedä. Aina kannattaa yrittää. – Ja jos ei auta, niin sitten päivystykseen? – Niin, mutta tänään ei kannata mennä, sieltä on suurin osa henkilökunnasta varhaisen tunnistamisen ja puuttumisen koulutuksessa. Huomenna sitten. Jos nyt on vielä aihetta. Hyvää päivänjatkoa.

KOHTAUKSIA

Ensimmäinen – Ajanvarauksessa. – No hei, Potilas täällä. Olisin tarvinnut ajan lääkärille. – Jaa, minkä takia? – Polvet on aika pahana, rappusissa ei tahdo oikein kestää, varsinkin alaspäin mennessä. Käveleminen ylipäänsä on aika huonoa. – Hmm, katsotaan. Mites on, kun täältä koneelta näkyy, että sinun painoindeksisi on 26 eli lievää lihavuutta. Painatko sinä edelleen tämän 75 kiloa? – Painan, mutta… – Ilmankos. Liikalihavuus on myrkkyä nivelille. Ei nivelet läskiä kestä. Tehdään nyt niin, että laihdutat viisi kiloa. Ulkoile paljon, älä käytä hissiä, muista hyötyliikunta ja syö terveellisesti. Laitan sinulle ajan kolmen kuukauden päähän, tulet ensin terveydenhoitajan vaa’alle ja sitten, jos paino on ok, lääkäri voi katsoa. Hyvää päivänjatkoa.

Toinen – Hei, minun pitäisi varata aika lääkärille. – Onko perustietolomake täytetty?

– Ei varmaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun käyn täällä. Sain ajan terveydenhoitajalle kolme kuukautta sitten, nyt olen laihduttanut, mutta ei se polvi vieläkään ole hyvä. Tässä on se painoindeksi, kävin terveydenhoitajalla äsken ja hän sanoi, että saan nyt varata ajan lääkärille. – Hmm, 24,9. Siinä ja siinä. No, täytetään tämä perustietolomake sitten. – Voinko minä täyttää sen vaikka tuolla pöydällä? – Ei käy, minun pitää laskea samalla. – Laskea? – Mikä teidän maksuksenne tulee. Siis mitä lääkärin vastaanotto maksaa teille. – Mutta, eikös se ole kaikille sama? – Ei todellakaan. No niin…oletteko aviossa, avoliitossa, eronnut, sinkku? – Avioliitossa.. – Hyvä, siitä ei tule lisämaksua. Jos olisitte ollut avoliitossa, maksu olisi ollut 1 euroa enemmän, eronneena 3 euroa enemmän ja sinkkuna 4 euroa. Näin se menee. Tämä on laskettu tarkkaan, eronneet ja sinkut kuormittavat terveydenhuoltoa, aviopuolisot hoitavat toisensa todennäköisemmin loppuun asti. Avoliitto on häilyvää. Oletteko hetero, homo tai bi? – Tä? Hetero, mutta… – Sitten ei lisämaksua. Homous ja biseksuaalisuus aiheuttavat edelleen ihmisissä ahdistusta, masennusta ja stressiä ja tämä kuormittaa mielenterveyspalveluja. Lapsia?

– Ei… – Jaaha, se on sitten viisi euroa lisää perusmaksuun. Lapset yleensä pystyvät hoitamaan vanhempiaan loppuun asti ja tämä vähentää terveydenhuollon kuormittumista. Tupakoitteko? – Kyllä… – Se on sitten taas viisi euroa lisää. Itse aiheutetut sairaudet rasittavat todella paljon terveydenhuoltoa. Kuinka paljon käytätte alkoholia? – No, saunakaljat ja silleen. – Viisi euroa lisää maksuun. Harrastatteko liikuntaa? – No, kun tämä polvi on reistaillut jo niin monta kuukautta, ettei ole oikein pystynyt. – Se on sitten viisi euroa lisämaksua perusmaksuun. Omasta liikunnasta huolehtiminen on tärkeää. Eivät lääkärit voi liikkua potilaiden puolesta. Syöttekö terveellisesti, kasviksia, kuituja ja hyviä rasvoja? – Kyllä kai… – Ette ole varma. No, laitetaan kolme euroa lisää. Rastittakaa vielä tuosta, mitä sairauksia suvussanne on esiintynyt. Jokaisesta tulee euron lisämaksu. – No…tässä tämä nyt. – Kiitos. Tässä teille lääkäriaika, se on kolmen kuukauden kuluttua. Laihduttamista kannattaa edelleen jatkaa, olette vielä pullea. Muistakaa ulkoilla ja syödä terveellisesti. Ja jos lopetatte tupakoinnin, alkoholin juomisen ja hankitte lapsia, niin maksunne putoaa. Hyvää päivänjatkoa.

Kolmas – Hei, minulla on aika lääkärille klo 8.40. Nimellä Potilas. – Mahdotonta. Ei täällä ole lääkäreitä tänään. – Miten niin? Minulle annettiin tämä lääkäriaika kolme kuukautta sitten, – Sen jälkeen on ollut organisaatiouudistus ja järjestelmää on muutettu. – Mutta… – Kyllä siitä on ollut netissä tietoa. Nyt on pariton viikko ja parittomilla viikoilla täällä on lääkärin vastaanottoja maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Nyt on tiistai. Ei lääkäreitä. Labra on kyllä auki. – Ei minun labraan tarvitse mennä. – Ihan hyvä, sillä siellä on pitkä jono. Se kun on auki ainoastaan parittomilla viikoilla, tiistaisin ja torstaisin. Ja tänään on tiistai. – Mutta…pitääkö minun nyt sitten varata uusi aika lääkärille? – Voihan sitä yrittää, mutta paljon toivoa en anna. Lääkärihaussa oli viime kerralla yksi hakija kahdeksaan lääkärin virkaan. Se yksi oli töissä kaksi kuukautta ja lähti. – No, voisiko sieltä koneelta katsoa, onko peruutusaikoja tai jotain? – Heti, kun Mohammed tulee. – Mohammed? – Meidän toinen laitoshuoltaja. Mohammedilla on nyt moppiviikko, se on toisessa kerroksessa, kun siellä on ihan tyhjää, kun on tiistai, eikä lääkäreitä paikalla. Minä en osaa vielä tätä tietojärjestelmää.

– Anteeksi? – Laitoshuoltajille kyllä järjestettiin koulutus tähän tietojärjestelmään, mutta ei se kaksi tuntia oikein riittänyt. – Siis, oletko sinä laitos… – Kyllä. Organisaatiouudistuksen myötä kaikkien työnkuvia laajennettiin. Lisää haasteita, johto sanoi. Me laitoshuoltajat olemme vuoroviikoin tässä vastaanotossa. Minä olen parittomilla viikoilla, Mohammed parillisina. – Niin, nythän on pariton viikko… – Ajanvarauksen henkilökunta on labrassa, ne vuorottelevat siellä laboranttien kanssa. Laborantteja kun vähennettiin. – Siis… – Odotellaan nyt ihan rauhassa sitä Mohammedia. Istukaa nyt vaikka tuohon ikkunalaudalle. – Täällähän ei ole enää edes tuoleja! – Eipä niin, kalusterahoista on luovuttu. Viime viikolla meni viimeinen tuoli rikki, kun yksi pettynyt potilas heitti sen ikkunan läpi. Tuli vastaanotolle väärällä viikolla vääränä päivänä. – Ai, siksi täällä vetää, ikkunahan on rikki. – Siihen tottuu.

Neljäs – Nimellä Potilas! – Päivää…ai niin, ei kätellä. Flunssa-aika…anteeksi.

– Istukaa, olkaa hyvä. Mikäs on vikana? – No, nämä polvethan tässä…Olen nyt pudottanut painoa ja painoindeksi on pienempi, mutta eivät nämä polvet ole sen paremmiksi tulleet. – Hmm. Eli ihan kaikki keinot on jo kokeiltu, vai? – Niin kai. Paitsi, että lääkärillä en ole käynyt. – Täällähän te nyt olette. – Niin, kun vihdoin sain ajan. – Onko teillä ongelmia vihanhallinnan kanssa? – Ei…miten niin? – Mikäs niissä polvissa nyt sitten on vikana? – En minä tiedä, kun en ole lääkäri. Sattuu vaan niin pirusti, niin kuin puukolla joku sahaisi eestaas. Varsinkin, kun kävelee portaita alas. – Asutteko te korkealla? Eikö talossanne ole hissiä? – Ooon…on hissi, mutta tämä kipu! Ei anna nukkua. Sattuu niin pirusti. Vetää mielen alas. – Masennusta? – No, ei mikään oikein huvita, kun sattuu koko ajan. – Onko mielialalääkitystä kokeiltu? – Ei…kun ei minulla ole sellaista masennusta. Minä vaan haluaisin, että nämä polvet tutkittaisiin. Että onko niissä jotain vikaa. – Te kuulostatte kyllä ahdistuneelta. Ahdistus liittyy masennukseen. – Mutta, en minä ole muuta kuin väsynyt tähän kipuun! Jos pääsisi röntgeniin tai magneettikuvaukseen tai tähystykseen tai mitä nyt…

– Nyt on niin, että vuosi alkaa olla lopussa. Rahat ovat loppuneet elokuussa. Ei röntgeniä eikä magneettia. Tosin en ole niinkään huolestunut polvistanne, mielentilanne pikemminkin huolestuttaa. – Minun…mikä? – Passiivista, mutta näkyvää aggressiivisuutta, masennusta, ahdistusta. Ensi viikolla alkaa masennuksen hallintaryhmä, se on vertaisryhmä, vetäjänä vapaaehtoisia. Kirjoitan teille lähetteen sinne. Hoidetaan ensin mieli kuntoon, niin eiköhän se kroppakin siitä vetreydy. – Mutta kun minä en pysty edes kävelemään! – Haette kepit apuvälinepalvelusta. Laitan sinne lähetteen. Toimikoon vaikka henkisinä kainalosauvoina, hehheh, kunnes polvenne toimivat jälleen. Apuvälinepalveluhan siirtyi organisaatiouudistuksen myötä toiseen pisteeseen toiselle puolen kaupunkia, mutta sinne pääsee ihan mukavasti parilla bussilla ja metrolla sitten. – Siis…ettekö te aio edes katsoa minun polviani? – Eivät ne katsomalla parane.

VAPAUTTAVA DIAGNOOSI

Sinä päivänä, jolloin sain diagnoosin hullu mikä hullu (F jotakin piste potenssiin 86), päätin käydä ostoskeskuksessa lääkärin vastaanoton jälkeen. Yleensä vältän viimeiseen asti kauppakeskuksia, sillä ennen pitkää (eli hyvin nopeasti) löydän itseni hooätämmän sovituskopista hyperventiloimassa, kädessäni XXXL-kokoinen mekko, josta ei ole edes topiksi ylleni. Saatikka sitten pussiksi, johon hengitellä. Ahdistusta tai ei, oli käytävä apteekissa. Kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies istui penkillä, luki Metroa ja syljeskeli maahan. Miehen jalkojen juuressa oli räkälammikko, jossa keskikokoinen purtilo olisi hyvin mahtunut seilaamaan. Otin kännykkäni esille, nappasin miehestä kuvan juuri kun hän roiskautti mehevän klöntin maahan. Näppäilin Metron numeron ja lähetin kuvan lehden toimitukseen. Liukuportaat veivät minut toiseen kerrokseen. Etsiskelin silmilläni Tiimaria. Halusin ostaa uusia kukkia, sillä silkkiruusuni olivat päässeet kuihtumaan. Rakastan kukkia, mutta en ole oppinut hoitamaan niitä. Kuullessani vauvan itkua, sydämeni valahti kipeästi. En kestä lasten tuskaa. Löysin katseellani noin yksivuotiaan lapsen, joka huusi vaunuissaan. Kesäpäivästä huolimatta raukalla oli yllään tiukat farkkuhaalarit, tukkilaispaita ja nahkarotsi. Äiti, joka istui vaunujen vieressä, imeskeli tuplamakupirtelöä posket lommolla. Diagnoosini antoi minulle voimaa. Ikäisekseni ihmeen nopeasti lensin äidin luo ja kerroin hänelle, että ota nyt helvetissä nuo typerät vaatteet pois

lapselta. Idioottikin tajuaisi, että lapsella on kuuma, jos lämpötila huitelee kolmessakympissä. Jätin äidin riisumaan lastaan ja jatkoin eteenpäin. Tiimarin ovi oli jostain syystä kiinni, rollaattorilla liikkuva mummo yritti avata sitä. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, sillä heti kun mummo irrotti tutisevan kätensä Ferraristaan, hän oli kaatua. Tempaisin oven auki, sanoin menkäähän nyt sisälle. Mummo alkoi kyynelehtiä, kiitteli ja toivotti kaikkea hyvää. Samalla oven avauksella päästin sisälle pyörätuolin, kyynärsauvat ja lastenvaunut. Katsoin sisälle kauppaan. Se oli aivan liian täynnä ja silkkikukat olivat myymälän takaosassa. Päätin jättää uusien kukkien ostamisen myöhempään. Ehkä vanhat tokenisivat, jos antaisin niille ravinnetta. Poikajoukon keskellä oli pieni, tummatukkainen maahanmuuttajapoika. Selvästikin hänet oli saarrettu kantaväestön toimesta. Ohikulkevat ihmiset kiihdyttivät askeleitaan ohittaessaan pojat. Työnnyin poikien keskelle ja kysyin, kuka haluaa ensimmäisenä turpiinsa? Saatan näyttää heikolta, mutta olen täysin hullu. Hulluuteni ryöpsähtää valloille etenkin silloin, kun näen kiusaamista. Rasismista puhumattakaan. Kuka on eka? Pojat hajaantuivat alta minkään aikayksikön. Maahanmuuttajapojan nimi oli Ali. Haluaisinko tulla hänen kotiinsa illalliselle? Kiitin kutsusta, mutta kerroin, että olen allerginen ihmisille, eikä Zyrtecistä ole apua. Hän virnisti ja lähti vihellellen pelikauppaan. Kauppakeskuksen ihmispaljous alkoi rasittaa. Käytyäni kahvilassa huomauttamassa naisjoukkoa, joka alkoi heti jauhaa paskaa vessaan menneestä ystävästään, ystävyyden todellisesta olemuksesta, aloin tuntea itseni uupuneeksi. Kaivoin lääkärin antamat reseptit esiin. Apteekissa oli sata ihmistä ennen minua, joten ehdin hyvin kertoa ihmisille, mitä he eivät halunneet kuulla.

Saatuani lääkkeeni, laskeuduin liukuportailla alas. Ulkona miehen limalätäkkö oli tulvinut entisestään. Kännykkään kilahti tekstiviesti. Metro ilmoitti, että kuvani julkaistaisiin seuraavan päivänä. Palkkio riitti korvaamaan lääkkeet, jotka olin juuri hakenut apteekista. Kävellessäni kotiin mietin, että diagnoosi ei ollut lainkaan hullumpi juttu. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin itseni levolliseksi. Olin aktiivinen, aikaansaava, ulospäin suuntautunut, reipas suorastaan, suoritin ja jaksoin pelkäämättä asettaa itseäni likoon. Minun täytyi olla siis terve!

MASENNUS ON EKOTEKO

Masentunut ihminen ei kuluta vettä, sillä suihkuun meno on vastenmielistä. Masentuneena ei ruoka maistu. Kauppaankaan ei tee mieli mennä, koska ulosmeno ylipäänsä on vastenmielistä ja ahdistavaa. Masentunut ei osta turhaa, ei täytä jääkaappiaan ruuilla, jotka ehtivät homehtua muutamaan kertaan ennen pois heittämistä. Masentunut ihminen ei kuormita vaatekaappiaan ostamalla uusia vaatteita. Kymmenen vuotta vanhat reikäiset verkkarit tyydyttävät masentunutta, sikäli mikäli masentunut voi tyydyttyä mistään. Puut säästyvät, kiitos masentuneen ihmisen, joka ei tilaa kotiin lehtiä, ei hae ärrältä lukemista, ei jaksa mennä kirjastoon lukemattomien kirjojen luo. Masentunut ihminen unohtaa paljon. Hän ei välttämättä huomaa istuneensa koko illan pimeässä. Hän on unohtanut sytyttää valot, unohtanut katsoa teeveetä, jos sellaista on, hän ei ole muistanut lämmittää mikrossa vettä murukahvia varten. Masentuneena ei halua tavata ketään, joten ei ole tarvetta hypätä autoon tai bussiin, saastuttaa luontoa ja ruuhkauttaa teitä. Kännykän akku saa kulua rauhassa loppuun, sitä ei tarvitse ladata, sillä masentuneena ei halua puhua kenenkään kanssa puhelimessa, ei edes ottaa vastaan tekstareita. Ystävät saavat olla rauhassa ja näin ollen ystävät voivat paljon paremmin. Pesukone ei pyöri masentuneen kotona, vettä ja sähköä säästyy. 79

Masentuneen ihmisen roskis kestää täyttyä, sillä sinne ei ole mitään heitettävää. Masentunut ei lisäänny ja täytä maata, sillä seksi ei kiinnosta. Masentunut ihminen ei kuormita jälkeläisillään neuvolapalveluja, ei päivähoitoa, ei koulua, ei nuorten psykiatrista avohoitoa, ei kasvata tulevia pätkätyöläisiä tai työttömiä. Tee sinäkin ekoteko!

NIIN MINÄ POSITIIVISUUS SINULLE LAULAN

Oletko masentunut? Riivaako mieltäsi itseinho? Vihaatko itseäsi vetelyytesi takia? Oletko tuskastunut jähmeyteesi, kun liikut zombien lailla sohvan ja sängyn väliä? Oksettaako oma oleminen? Turha angsti pois! Kaikkihan on kiinni asenteesta! Hieman positiivisuutta näköalattomuuteesi! Maailmaa on todellakin muualla kuin napasi ympärillä. Nosta siis katseesi napanöyhtästäsi ja huomaa, ettei todellakaan ole mitään syytä olla masentunut. Syksy on kauneimmillaan. Taivaan sini on huikaisevaa. Vilkaise välillä ylös, älä aina sinne mustaan sisimpääsi. Näe ruskan hehkuvat värit. Mene kävelylle. Mikään ei ole niin mukavaa kuin rivakka kävely metsässä. Kyllä se poistaa apeuden! Mene ulos ja nauti kuulaasta lokakuun viimasta, joka tuulettaa pääsi tunkkaiset ajatukset uuteen järjestykseen! Hanki harrastus! Uudet asiat saavat sinut unohtamaan sen ainaisen itsessäsi rypemisen. Kokeile vaikka uimista, sukella siniseen klooriveteen, avaa aistisi ja jätä alakulosi uimahallin saunaan, viemärin vietäväksi jätelaitokselle. Tapaa ystäviä! Käy heidän kanssaan kävelyillä, lounailla, taidenäyttelyissä, elokuvissa, shoppailemassa. Tuskin muistat raskasmielisyyttäsi nauttiessasi lattea ystävän seurassa. Näe hyvä itsessäsi. Aloita menemällä suihkuun. Ei se vesi tapa. Pese hiuksesikin, rohkeasti vaan! Lorauta tippa jos toinenkin eteeristä öljyä kylpyveteen. 81

Hylkää ne reikäiset verkkarit, joissa olet haamuillut viimeiset kuukaudet. Laita myös se virttynyt teepaita roskiin. Pue yllesi nätit vaatteet, joissa viihdyt. No, eikö jo ala tuntua paremmalta? Kaikki on vaan kiinni siitä, että yrität! Katso asioita eri tavalla! Se asenne, muista! Syöminen on mukavaa. Kokeile! Tee herkullinen leipä ja syö se. Mmmm, eikös maistukin! Ruoka ravitsee, antaa voimia katsoa asioita eri kantilta. Elämä alkaa jo hymyillä, eikö niin? Hyvä ruoka, parempi mieli. No, oliko se niin vaikeaa? Hieman asennemuutosta ja katso: olet puhdas, siististi pukeutunut ja kylläinen! Eikös ole hilpeä olo! Nyt olet valmis lähtemään kävelylle, aurinko ja tuuli odottavat sinua. Ne haluavat olla ystäviäsi ja kutsuvat sinua leikkimään tanssivien lehtien kanssa! Mitä nyt? Avaa se ovi! Älä nyt siihen eteiseen jää! Ylös siitä lattialta! Avaa ovi ja mene ulos! Ei nyt ole mikään aika saada paniikkikohtausta! Ulos siitä, siellä on happea! Älä anna periksi, muista asenne! Positiivisuutta ja iloa! Ulos siitä! ULOS! Älä ryömi sinne sänkyyn taas! ULOS!

VIIMEINEN VIESTI, MUTTA EN TODELLAKAAN AIO TEHDÄ TÄSTÄ ONGELMAA

Sain ilmoituksen, että voisin hakea Poste Restantesta paketin. Hain. Paketti sisälsi kirjan, jonka lajityypilleen ominaisesti eli huomaavaisen totuudellisesti aina ystävällinen naapurini entisestä asuinpaikastani oli lähettänyt minulle. Saatekortissa hän suositteli minua tutustumaan kirjaan ja omaksumaan lukemani, jotta synkkä mielenlaatuni kohenisi. Samalla voisin vaivautua tekemään jotain tervehdyttävää olemiseni suhteen. Kirjan nimi on Ongelmia – onko niitä todellakin, LOL! Kirjoittaja on estetiikan ja olemisen tohtori Travis Bickle JuJunior Parisin yliopistosta. Luulin, että Paris on Ranskassa, mutta aina yhtä luotettava Wikipedia kertoi minulle, että Parisin yliopisto sijaitseekin Texasissa. Tohtorin kotisivuilta löysin tohtorin CV:n, se oli vaikuttava. Ainakin se oli pitkä, mutta en jaksanut väsymykseltäni klikata linkkejä auki. Kirjaa lukiessani opin, että ongelmia ei ole. Ihan totta! Ongelmia EI ole. Kaikki oli vain omaa kuvitteluani! Bickle JuJunior käski minua kieltämään vaikeina pitämäni asiat, ottamaan niistä henkisen yliotteen. Riittää, että sanon itselleni: Tämä ei ole ongelma. Mikäli tekisin kieltämisharjoituksia riittävän suurella motivaatiolla, elämän laatuni tulisi kohenemaan neljässätoista päivässä! Esimerkkinä Bickle JuJunior kertoi miehestä, joka jouduttuaan työttömäksi oli vetää itsensä hirteen megalainan osamaksupäivän lähestyessä. Mies tarttui tohtorin kirjaan, koki valaistuksen ja kielsi rahaongelmansa. Kiellon myötä hän kieltäytyi näkemästä laskuja. Ongelma oli poissa silmistä. Mies eli onnellisena, vähäisellä

työttömyysavustuksella tietenkin, mutta hän oppi nauttimaan elämän pienistä asioista, kuten ilmaisesta auringonnoususta ja ravintoloiden jäteastioista. Nykyään mies on maksamattomien velkojensa takia vankilassa, mutta perheensä iloksi isi elää vielä! (ellei häntä sitten ole puukotettu kirjan painamisen jälkeen kieltäydyttyään ryhtymästä morsiameksi vankikollegalleen) Olin vaikuttunut lukemastani. Päätin saman tien kieltää toistuvan masennukseni meneillään olevan vaikean masennusjakson, joka tuotti minulle ”ongelmia”. Sanoin Ei, masennus ei ole ongelma. Miksi se olisi ongelma? Se ei ole ongelma. Ensimmäinen yritykseni olisi tehonnut todennäköisesti vain toistuvan masennuksen lievään masennusjaksoon. Kiristin sanojani, kovensin ääntäni. EI, tämä ei ole ongelma. Minä vain kuvittelen, että tämä on ongelma. Keskivaikea masennusjakso olisi pelästynyt, minun jämähtänyt katsantokantani ei. Oli siis huudettava: EI! TÄMÄ EI OLE ONGELMA! MINÄ VAIN KUVITTELEN, ETTÄ TÄMÄ ON ONGELMA. MIKSI SE OLISI ONGELMA? SE ON ONGELMA VAIN KOSKA USKOTTELEN ITSELLENI NIIN. Naapurien hakatessa seinää aloin tuntea vapautumisen tunnetta. Päätin heti kokeilla, pystyisinkö menemään ulos ilman paniikkikohtausta. Avasin oven, astuin käytävään. Painoin hissin nappia. Ahtaat tilat eivät ole ongelma, kuiskasin. Se on vain rakennuttajan pihiyttä.

Hihitytti. Rakennuttaja oli pihiyden lisäksi ammattitaidoton, sillä hissi seisahtui neljännen ja kolmannen kerroksen väliin. Hissin valokin sammui, joten sähköurakoitsija oli varmaan rakennuttajan lanko. Nauratti. Tämä ei ollut ongelma, ellen tekisi siitä sellaista ja miksi tekisin? Oli paljon mukavampaa nauraa hysteerisesti. Nauru kertoo onnesta, onnellisuudesta, hyvästä mielestä, ongelmattomuudesta. Nauru myös pidentää ikää, sanotaan, mutta siitä en ole ihan varma. Happi täällä hississä alkaa olla vähissä. Koetin soittaa kännykällä huoltomiehelle, mutta puhelinvastaaja kertoi, että huoltoyhtiössä on meneillään YT-neuvottelut ja ylityökielto. Kännykän akku loppuu pian. Olen naputellut näitä sanoja hymy huulilla, sillä oikeastaan minulla on jo nyt hirvittävän hyvä olla. Jotenkin sellainen kevyt. Luulen, että nämä jäävät viimeisiksi sanoikseni, sillä ongelmattomuuteni ja tämän lähes sietämättömän suloisen keveyden takia tunnen, ettei minulla ole enää mitään kirjoitettavaa. Olen liian onnellinen. Hei, hei…

TÄMÄ JUNAVUORO VIE UNEEN

Tämä vuoro on savuton. Myös tupakan kaltaisten laitteiden, esimerkiksi sähkötupakoiden käyttö, on kiellettyä. Seuraavalle matkalle otan mukaan vesipiipun. Sitä ei ole vielä kielletty. Levitän mattoni junan käytävälle, astukaa peremmälle, olkaa hyvät. Otan hitaat henkoset, puhallan savun kännyköitä kohti, kaiuttimet tukkiutuvat. Tämä junavuoro on äänekäs. Haluan vain nukkua, antakaa minun nukkua. Vieressä istuva mies on saarnaaja, hän ei pysty olemaan hetkeäkään julistamatta. Hän huutaa puhelimeen, puhuu rakkaudettomuudesta ja penseydestä, kertoo, että sellaista ei saa seurakunnassa olla, puhu paimenelle. Pääni nytkähtää alas, puren huultani. Uni tuntuu raskaana kehossani, en jaksa istua suorassa, en pitää silmiä auki. Suljen korvat takaa kuuluvalta räpiltä, miksi ihmiset vastaavat niin hitaasti puhelimiin? Miksi he luulevat, että heidän asiansa kiinnostavat minua? Tässä junavuorossa uneeni työntyy elämätön elämä En halua tätä unta, haluan uneksia siitä, että nukun, enkä kuule mitään, en muista mitään. Yritän löytää maton, lentää pakoon, gangstat ovat perässäni. Sähköä sykkivät piiput tulittavat minua, matto hajoaa tomuksi allani. Tämä junavuoro on perillä. Uni ei halua jättää minua. Olen mattoon kääritty mytty, tomun tuoksua sieraimissani.

TUULEN TYTTÖ

Tapasin Tuulen Tytön asematunnelissa. Hän istui kaiteella ja katseli alas Kompassitasanteelle. Hän viittoi minut luokseen. Istu viereeni, hän pyysi, tästä näkee hyvin ihmiset. Minä pidän korkeista paikoista. Nousin varovasti kaiteelle. Se oli liian korkea. Tyttö tarttui minua kädestä. Älä pelkää, hän sanoi, et sinä putoa. Minun nimeni on Tuulen Tyttö, mikä sinun nimesi on? Kerroin hänelle nimeni. Vähitellen jännittynyt, putoamiseen varautunut vartaloni rentoutui, mutta en päästänyt irti tytön kädestä. Minulla on tänään tyyntymispäivä, Tuulen Tyttö hymyili. Pakko pitää sellaisia, vaikka en niin välitäkään olla paikoillani. Mutta en todellakaan käy tyyntymässä missään hiljaisessa paikassa, tarvitsen liikettä, ja koska en voi itse tanssia, katson ihmisiä, jotka tanssivat. Huomaatko, he ovat koko ajan liikkeessä? Katsoin varovasti alas, huimasi, mutta tunsin otteen kädessäni. Yleensä en katsonut kohti ihmisiä, he olivat liian pelottavia, nopeita, outoja. Nähdessäni heidät alapuolellani, he eivät näyttäneet enää niin vaarallisilta. Kysyin, miksi Tuulen Tytön piti viettää tyyntymispäiviä. Tuuli on elämäni, mutta aina välillä pitää vetää henkeä, hän kertoi, muuten ei jaksa, tiedäthän? 89

Nyökkäsin, tiesin sen hyvin. Tuntui, että koko elämäni olin joutunut vetämään henkeä, varastoimaan kaiken mahdollisen hapen sisääni, jotta voisin elää. Tuulen Tyttö nousi seisomaan kaiteelle kiskoen minut mukanaan. Jalkani olivat huterat, enkä enää uskaltanut katsoa alas. Suljin silmäni. Nyt olen vetänyt tarpeeksi henkeä, Tuulen Tyttö ilmoitti, minun on aika lähteä. Alan olla levoton, haluan liikkeelle, haluan tanssia! Ota minut mukaan, kuiskasin. Minäkin haluan tanssia tuulena. Avaa sitten silmäsi, Tuulen Tyttö sanoi, niin mennään. Tuulen mukana. Tule.

KULTAA

Äiti kysyi mitä toivon. Makasin äidin vieressä, oli lämmin, hyvä olla. Pimeä jäi ikkunoiden ulkopuolelle. Minua ei pelottanut. Haluaisin syödä hernekeittoa kultaiselta lautaselta, vastasin. Äiti rutisti minua. Sinähän rakastat hernekeittoa. Se on sinun herkkuasi. Olen aina pitänyt kullasta. Suuret, painavat kultaiset korvakorut ostettiin Emiraateista. Niiden karaattimäärä oli enemmän kuin koskaan aikaisemmin korvissani. Tunsin kullan kimalluksen ihollani. Olin kaunis, kaunis. Menin veneellä joen yli toiselle rannalle, kuljin hökkelikaupungin kujilla, katsoin rähjäisten basaareiden väärennettyjä merkkivaatteita. Ostin huivin, pehmeä, nuhjaantunut kangas peitti pääni. Kultaiset korvakorut piilossa. Olin kaunis. Seuraavana päivänä äiti osti keltaisen lautasen, lämmitti hernekeittoa kattilassa. Tule syömään, prinsessa, äiti sanoi. Kultainen puu kantaa kultaisia hedelmiä.

TOMUA

Naapurissa imuroidaan. Ääni on turvallinen. Ympärillä on tavallista elämää. Imuroija on ahkera, hän siirtää huonekaluja. Kolahdukset kaikuvat kireinä seinissä. Imuri hurisee lattioiden, kattojen läpi. Pienenä poika pelkäsi imuria. Hän juoksi sänkyyn, veti peiton päälleen, kun imuri kaivettiin esiin. Hän ei itkenyt. Oli aivan hiljaa, odotti. Kerran imuroidessani imuri jämähti paikoilleen. Kiskoin. Se liikkui vain vaivoin. Katsoin kulman taakse. Poika istui hajareisin imurin päällä. Hän aukoi suutaan, huusi jotain. Menin imurin luo, painoin varpaalla painikkeen alas, tuli hiljaisuus. Mitä sinä sanoit, kysyin pojalta. Hopotihoi, hän vastasi. Hopotihoi, hopotihoi! Casablancassa emme imuroineet koskaan. Meillä ei ollut imuria. Joskus, harvoin, Yves lakaisi kylmät kivilattiat. Hiekka raapi kiveä, ääni sattui korviin. Serge pyyhki märällä rätillä punaviinitahrat. Emme siivonneet usein. Hevonen oli lämminverinen. Se seisoi haassa, kun ajoimme Sergen vanhalla autolla Casan ulkopuolelle retkelle. Pysäytä, Yves huusi, katso! Hän vei meidät hevoshaan luokse. Hänen silmänsä, jotka yleensä olivat vetiset ja sameat, tuntuivat hetkeksi kirkastuvan, kun hän katsoi upeaa eläintä, joka ei välittänyt meistä laisinkaan. Hänen pitäisi olla vapaa, Yves sanoi kiihkeydellä, jota en ollut aikoihin kuullut. Meidän on päästettävä hänet vapaaksi.

Älä ole hullu, Serge sanoi. Me joudumme vaikeuksiin. Meidät ammutaan. Tule, mennään. Serge haukotteli. Hevonen ei kiinnostanut häntä. Hän tarttui Yvesiä käsivarresta, pakotti Yvesin autoon. Katsoimme takaikkunasta pölyistä maisemaa. Pölyä on niin paljon, eikä mikään imurointi hävitä sitä. Näkymät katoavat tomuun. Niin kuin muistikin, joka haihtuu. Kunnes tulee päivä ja muistaa välähdyksenomaisesti lapsen, joka istuu imurin selässä, huutaa hopotihoi, ratsastaa auringonlaskuun.

HALUAISIN MUISTAA

Haluaisin muistaa miltä tuntuu istua äidin sylissä. Kuvittelen kankaan pehmeyden. Upottavaa satiinia, samettia. Prinsessan istuin. Parfyymi kevään ensimmäisistä kukista pisaroi ylleni kultaista sadetta. Äidin tuoksu. Viileät kädet hieromassa särkeviä jalkojani. Peiton ihana raskaus ylläni. Peikot, kummitukset kukistettuina sängyn alla, pois karkotettuina. Turva. Lamppu palaa yössä. Kukaan ei voi tehdä minulle pahaa. En kuole tänä yönä. Haluaisin muistaa.

PELLEN MUOTOKUVA

Kiinnitän hiuksiini keltaisen auringonkukan, hohde sokaisee vastaantulijat. Olen aurinkoinen ihminen. Kasvoille liimaan hymyn, kauneinta luumunpunaa, suupielet ystävälliset. Silmäni piilotan naamion taakse, tuikkivat helmet aukoissa. Myötätuntoinen katse. Sormeni koristan pehmeillä sormuksilla, pumpulia kosketuksessani. Kaulallani kyynelistä tehdyt helmet, niillä sidon särkyneet sydämet, muiden ihmisten. Korvissani kuulevat korvakorut, olen ihana ihminen, kuuntelen. Kuulen. Kannan laukkua, johon mahtuu koko maailma, sen surut, sen lohdutus. Harteilleni heitän ymmärryksen huivin, hapsuina näkymättömät langat, kudottu empatiasta, sympatiasta ja kaikesta siitä, millä olen koristellut itseni. Koristellut muita varten. Peittänyt itseni. Muilta. Itseltäni. Kuljen käsillä, puhallan saippuakuplia, taion ilmapallosta härän sarvet ja huudan OLE! Punainen pellen nenäni vilkkuu pimeässä, eksyneet ja onnettomat löytävät luokseni. Temppuilen pyytämättä, enkä kerro, että ei se ole alakuloa, mihin putoaa. Se ei ole huono päivä, ei melankoliaa, ei kaipuuta kevääseen, joka ei koskaan tule. Ei se ole mielipahaa, ei surua. Hassuttelen houkuttelematta, enkä kerro, että se on tietoisuutta siitä, että loppujen lopuksi millään ei ole väliä. Ei helvetti lopu, se vain muuttaa muotoaan. Vain yksi on varmaa. Olemisen mitätön turhuus. 97

Pellen asu pitää minut näkyvissä. Sisältäni ääriviivat ovat kadonneet maidonvalkeaan maisemaan, askeleeni liian suurissa kengissä hukkuvat harmaaseen, en tiedä missä kuljen. Menen minne minut kutsutaan, olen, en elä, en tiedä miten hengittää, miten pysyä pinnalla. Avaan sateenvarjon ja tanssin narulla. Ympärilläni on jotain, jonka näen, mutta en ymmärrä, ehkä se on maailma, jossa minäkin kävelin kerran, osana jotain, osana yleisöä, kiinni jossain. Nyt olen raskasta tyhjyyttä. Näkymätön nauru narun varassa.

PUU

Jos sinulta kysytään Kuuletko ääniä, joita muut eivät kuule?, kannattaa vastata ei, en tiedä tai kyllä. Mieluiten ei. Ei kannata miettiä ääneen, että kuulee kaikenlaista, eikä aina voi olla varma, kuulevatko muut. Ovatko ne äänet todellisia vai vain omassa päässä, vastaantulijan mutinaa, bussissa takanasi istuvan huokailua kännykkään, tarinan siemeniä lauseissa, runon alkua satunnaisissa sanoissa. Ne äänet kuuluvat, mutta ovatko ne todellisia, kuulevatko muut niitä, siitähän ei voi olla varma. Lyhyet vastaukset ovat ainoa oikea tapa vastata. Ei. Kyllä. Mieluiten ei. Tänään näin naisen, joka syleili puuta. Hänen vihreä tunikansa oli samanvärinen kuin puun pinta, jalat tummemman vihreän kankaan peittämät. Hän oli kietonut kätensä puun ympärille, olikohan se haapa, en tiedä, en tunne puita. Naisen hiukset olivat harmaat, hänen kasvojaan en nähnyt, hän painoi poskiaan puuta vasten. Kukaan ruohikolla istuvista ei katsonut naista. Ohuet viltit oli levitetty maahan, eväslaatikot avattu, ihmiset puhuivat toisilleen, nauroivat, söivät, eikä kukaan silmäillyt naista, joka oli yhtä puun kanssa. Seisoin hiekkakäytävällä, katselin naista ja mietin, mitä vastata, jos minulta kysytään jälleen jotain, johon en osaa vastata. Näetkö sinä asioita, joita muut eivät näe? Japanilainen turistiryhmä ohitti minut. He pysähtyivät, ottivat kuvia puuta syleilevästä naisesta. Tai ehkä se oli harvinainen puu.

100

TUHAT JA YKSI YÖTÄ

Konduktöörin mentyä suljen silmäni. Olen väsynyt näkemään liian tutut maisemat. Nämä kiskot ovat kuljettaneet minua niin monta kertaa, että pelkkä kilometrien määrän miettiminen uuvuttaa minut. En halua ajatella aikaa, en mennyttä, en tulevaa. Olen liian väsynyt tähänkin hetkeen. C-vitamiinia, rautaa, unta, mansikoita, Imovanea, ulkoilua. Mikään ei auta väsymykseen. Horroksen läpi kännyköiden äänet laulavat vaunuosastossa. Takanani istuu mies, joka puhuu arabiaa. Kai se on arabiaa, niin luulen, hän toistaa monta kertaa la, la, la. En jaksa miettiä, kenelle hän sanoo ei. Joskus muulloin tekisin hänen puheestaan tarinan, punoisin sanat hänen tummasta äänestään. Nyt en halua. Hän puhuu matkan aikana monta puhelua, vain tunneleissa hänen äänensä hiljenee, yhteys pätkii, hän huutaa haloo, haloo. Samalla tavalla isoäiti vastasi puhelimeen. Pieni, epäluuloinen ääni. Haloo? Kahvikärry kolisee vaunuun. Olutpurkit sihahtavat, kuuman kahvin tuoksu leijuu käytävällä. Kolmioleipien muovit ritisevät, tomaattia, majoneesia. Itkevä lapsi saa pillimehunsa. Lapsena join Trippejä, ne olivat pyramidin muotoisia pakkauksia, muistan appelsiinin maun. Cokis oli liian kallista. Ostetaan Trip, äiti sanoi. Havahdun, kun jokin hipaisee paljasta kättäni. Tunnen naisen hajuveden tuoksun hänen kävellessään ohitseni. Tuoksu saa minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä, makea, tumma rypäle kutittaa nenääni. Olen elänyt kauemmin kuin tuhat ja yksi yötä, kauemmin kuin luulin eläväni. Nuorena olin varma, että kuolisin aikaisin. En tiedä syytä, olen vain aina ollut varma siitä. Vielä tuhat ja yksi ja yksi ja yksi yötä jäljellä. Tai sitten ei.

101

Herään tuntiessani kuolan valuvan leukaani pitkin. Pyyhin märän pois sormillani, yritän aistia junan vauhdista lähestymmekö jotain asemaa, olemmeko pysähtymässä, kiihdyttääkö kuljettaja. Juna kulkee nopeasti, tasaisesti, matkaa on vielä jäljellä. Kuuntelen vaunun toisesta päästä kuuluvaa selitystä tulevan viikonlopun suunnitelmista. Puhuja on nuori nainen, hänen nasaaliäänensä käy korviini, ajattelen pikkuoravia vaaleanpunaisissa vaatteissa. En ole koskaan pitänyt pikkuoravista. Ne ovat häijyjä Akulle, tuuheahäntäisiä rottia kiusanteossa. Junan rytmin muutos tuntuu kehossani, vartaloni heittelehtii penkillä. Lähestymme määränpäätä. Matkalaukkujen metalliset kulmat kirskuvat, kun laukkuja vedetään pois hyllyiltä. Vaatteet kahisevat, koko vaunu on täynnä levotonta liikettä. En halua avata silmiäni, en lähteä, en olla perillä. Tuhat ja yksi yötä vielä. Tai enemmän.

102

PARVEKKEELLA

Nojaan parvekkeen kaiteeseen. Seison hajareisin, työnnän vatsaa, lantiota kaidetta vasten. Tuuli on voimakas, hiukseni takkuuntuvat. Alas on pitkä matka. Katson tarinoita, jotka kulkevat alapuolellani. Suljen silmäni, kun näen liikaa, vaikka tiedänkin, ettei se auta. Äänissä on myös tarinoita. Korvani kuulevat liikaa. Lapsen itkun. Äidin huudon. Jos et nyt jo ala tulemaan, jätän sinut. Avaan silmäni, lähetän tappavan säteen äitiin, joka seisoo tympääntyneen näköisenä mäen päällä. Kuiskaan lapselle. Ei hän jätä sinua. Hän on äitisi. Haluaisin itsekin uskoa. Kaide on kylmä. Sinä yönä, kun A hyppäsi parvekkeelta, hän oli yksin. Kukaan ei nähnyt, miten hän kiipesi kaiteelle, katsoi maahan. Lensi. Hän oli aina halunnut lentää. Hänen kliseinen haaveensa sai lopun, joka jäi muiden kaavittavaksi pihan asvaltilta. En halua ajatella Aata. Katson koivua, joka kasvaa parvekkeen vieressä. Näen lintuja, en tunnista niitä. Siivekkäiden liikehdintä näyttää käsittämättömältä. Ne lentävät oksalta oksalle, säkättävät kimeillä huudoilla. Ensin ne kerääntyvät samalla oksalle, kertovat toisilleen satoja asioita. Ja sitten, kuin yhteisestä sävelestä, ne hajaantuvat. Ilma on täynnä siipien liikettä. Koivu havisee vihreyttä. Linnut katoavat. Hiljaisuus, jossa ainoastaan valo leikkii kanssani, kestää vain hetken. Linnut palaavat outona parvena, asettautuen jälleen koivun oksille. En käsitä niitä. Ehkä nekään eivät ymmärrä minua. Kaiteeseen nojaajaa. 103

104

ÄÄNET

Yläkerrassa joku on saanut kitaran. Kuvittelen nuoren pojan, pitkät hiukset, hikinen koulun jälkeen. Ote kitarasta, soittoa. Ei, se on rämpytystä. Samat soinnut yhä uudestaan. Toivon, että hän oppii pian soittamaan. Me ostimme kitaran Espanjasta. Kaunis, siro, sopiva syliin. Kitaralaukun kanssa menin soittotunnille. Sanoin, olen vanha, tarvitsen vain kolme sointua. Ne riittävät. Kesällä soitan merimiesvalsseja laiturin nokassa. Laulan. Jos osaisin, ottaisin huuliharpun huulilleni. Soittaisin Gabrielin. Gabriel, kun on lämmin, tuulet soi lempeämmin. Saavun taas kotimaahan, Gabriel, Gabriel. Mummun huuliharppu oli jääkaapin päällä. Kun hän otti sen sieltä, hän pyyhki ensin pölyt harpusta, puhalsi. Soitti. Gabrielin. Tuulet eivät ole lempeät. Ulkona on kylmä, onneksi en pääse ulos. Istun, makaan, onnun sisällä, olen omassa maailmassani, kuuntelen ääniä ympärilläni. Ääniin sisälläni olen väsynyt, kyllästynyt. Ei koskaan mitään uutta. Naapureiden elämä tässä talossa kiinnostaa minua. Oma elämäni ei niinkään. Olen varma, että alakertaan on perustettu puusepänverstas. Jatkuvat hakkaamisen, sahaamisen, höyläämisen äänet kantautuvat uniini, kun iltapäivällä menen makuulle. Uneksin kultaisista metsistä, auringosta, lämmöstä, joka herättäisi minut joskus elämään.

105

106

KAIPAAN GUNVALDIA

Yöt ilman unta. Yöt kivun kanssa. Olen väsynyt. Tarraan kiinni ovenpieleen, mietin, nytkö? Onko tämä kipu liikaa? Soitanko ambulanssin? Jatkan kävelemistä hämärissä huoneissa. Isoisän hopeinen keppi tuntuu viileältä kädessäni. Keppi annettiin isoisälle eläkkeelle lähtiessä. Isoisä ei tarvinnut sitä koskaan. Minä tarvitsen. Kuu on melkein täysi. En ole koskaan kärsinyt unettomuudesta täyden kuun aikana. En ole sillä tavalla hullu. Monella muulla tavalla kyllä. Kampin metroaseman pitkissä liukuportaissa kurottaudun eteenpäin, tunnen kosketuksen katoavan jalkojeni alta, lennän eteenpäin, murskaudun. Ei. Suljen silmäni mielikuvilta. Laskeudun liukuportaat silmät kiinni, en halua katsoa eteenpäin. Huimaa. Ylöspäin menevien liukuportaiden ihmiset tuntuvat tuoksuina sieraimissani. Yön pimeys on lyhyttä. Katson aamun valkenemista. Istun ajomiesasennossa kovalla tuolilla. Asento antaa unohduksen hetkeksi. Havahdun, kun nytkähdän eteenpäin. Kaipaan sänkyyn, inhoan sänkyä. Makuuasento on mahdoton. Keittiön pöydän ääressä näkee jo maalata. Sudin värejä, yritän hukuttaa kivun akryylin alle. Värit eivät riitä. Aamu on valkoinen. Kirjahyllyissäni on satoja kirjoja, satoja elokuvia, mikään ei tartu käteeni. Martin Beckin parveke on ahdas, konjakki lämmintä. Haluaisin kysyä Martinilta miksi hän ei osaa ja halua ilmaista tunteitaan. DVD-kotelo ei vastaa. 107

Kaipaan Gunvaldia. Kirjahyllyssä on kaikki Wallander-elokuvat. En ole vielä katsonut uusimpia, en pysty. Ystad ilman Lindaa ja Stefania tuntuu mahdottomalta. Lindaa näytelleen Johannan silmät tulevat mieleeni. Tuskaa. Surua. Ja sitten hän kuolee. Tappaa itsensä. Oikeasti. Oikeassa elämässä. Suren ihmisiä, joita en tunne. Siirrän kipuni heihin, pyydän, viekää minut mennessänne. Minut tai kivut. Molemmat.

108

KUKKIVAT PUUT

Kun suljen silmäni, olen saman tien unessa. Riippumatto on viritetty kahden palmun väliin. Saari on pieni. Sinne ei mahdu muuta kuin kaksi palmua, riippumatto, pieni maja. Saaren hiekka on valkoista, pehmeää, hienoa. Keskipäivän jälkeen hiekalla ei voi kävellä paljain jaloin. Hiekka on liian kuumaa. Pääni nytkähtää alas, suuni avautuu. Kohennan ryhtiäni nahkaisella tuolilla. Luomien avaaminen sattuu, tuntuu kuin silmissä olisi pieniä hiekanjyviä. Korjaan asentoani, irvistän kivusta, kumarrun hieromaan säärtä. En halua katsoa kelloa. Viimeksi se kertoi minun odottaneen kaksi tuntia. Ikkunoiden takana on kesä. Ihmisillä on yllään shortseja, teepaitoja, sandaaleita. Kukallisia hellemekkoja. Kaikki ovat menossa jonnekin. He ohittavat sairaalan päivystyksen nopeasti, katsomatta sisälle. Odotushuoneen televisio näyttää ohjelmia, joita kukaan ei jaksa katsoa. Aika on pysähtynyt. Vain potilaita tuovat ambulanssit, jotka pysähtyvät ikkunan eteen, saavat aikaan pientä liikehdintää penkillä istujissa. Kukaan ei katso paareja, joita tuodaan automaattisesti avautuvista ovista. Kukaan ei halua tietää, että toisilla voi olla huonommin. Oma kipu on liian lähellä. Haluaisin antaa taas periksi unelle, mutta pelkään, että nimeäni huudetaan, minua kutsutaan, etten herää, että vuoroni menee ohi ja istun täällä iltaan asti, seuraavaan päivään, ikuisesti. Pidän silmät väkisin auki, katson edessä istuvan miehen punaista niskaa. Miehellä on valkoiset hiukset. Punaista, valkoista. Tuntiessani kirsikankukkien tuoksun tiedän jälleen nukahtaneeni. Nousen seisomaan, otan tukea tuolista, kokeilen askeleita, pakotan itseni hereille. 109

Viides tunti menossa. Kello kertoo sen minulle pyytämättä. Uusi ambulanssi tuo vaikeroivan potilaan sisälle. Hetken ajan odotushuone on täynnä melua, liikettä. Sitten kaikki taas vaientuu. Hiljainen odotus jatkuu. Annan periksi horrokselle. Metsä on kukkivaa puuta, kuljen varovasti oksistojen alla, odottaen kutsua.

110

TOTINEN LAPSI

Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Minun on hyvä olla. Heräämön hoitajalla on lempeät huulet, pehmeät kädet. Haluan hänet äidikseni. Hän hymyilee, kun sanon hänen muistuttavan Madonnaa. Olen lapsi hänen sylissään. Sitä en sano. Tiedän, että lääkkeet saavat ihmiset puhumaan outoja. Nukutuksesta herääminen tuo pintaan pelot, toiveet. Onko sinulla kipuja, äitini hetken täni. Jano. Minun on jano. Hän tuo huulillani paremmalta kuin punaisin vedestä, mutta hoitajani pudistaa min, hän lupaa.

aikaa kysyy. Pudistan päätilkan vettä. Kylmyys tuntuu viini. Haluaisin lisää, juopua päätään. Ei vielä. Myöhem-

Minun on kylmä. Hän tuo lämmitettyjä peittoja, kietoo ne jalkojeni ympärille, kapaloi minut lämpöön ja turvaan. Palelu ei kuitenkaan lakkaa. Paineesi ovat niin alhaiset, hän kertoo minulle, sen takia sinua paleltaa. Äiti. Hän tietää kaiken. Tärinä loppuu. Äitini hetken aikaa puhaltaa kylmän pois. Raukea pehmeys leviää jäseniini. Haluan jäädä tähän. Tähän tilaan, tähän paikkaan. Täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Täällä minun ei tarvitse osata itse kaikkea. Täällä saan olla se, jota en aikanani saanut olla. Lapsi. Se totinen lapsi, joka väkisin laitettiin hymyilemään.

111

112

LUPIINIT

Nainen nostaa käsilaukkunsa syliin, tekee minulle tilaa penkille. Kiitän häntä. Selkää väsyttää, ummistan silmät. Linja-auton tuloon on vielä aikaa, ehdin nukkua pienen ikuisuuden. Ihana kesä, kuulen naisen sanovan. Avaan vastahakoiset silmät, nyökkään. Lämmintä, totean. Nainen hymyilee, hänen kasvonsa rypistyvät satoihin uurteisiin. Kesä on ihanaa aikaa, sanomme molemmat. Linja-autopysäkin vieressä kasvaa ruohoa, vielä vihreää, kosteaa. Apila on alkanut kukkia. Muistan, miltä apila tuntuu paljaiden jalkojen alla, hymyilyttää. Nainen vieressäni pitää tiukasti kiinni käsilaukustaan. Hänen kätensä ovat vanhat, ryppyiset. Haluaisin silittää käsien ihoa, tuntuisivatko ohuet rypyt samanlaisilta kuin mummun kädet. Mummun kädet leikkaavat suurella veitsellä kääretortun reunat suoriksi. Reunapalat mummu laittaa kuppiin, asettaa kupin eteeni omenahillopurkin viereen. Otan lyhyimmän reunapalan, kastan sen omenahilloon, vedän vastaleivottua tuoksua sisääni, kanelia omenahillon seassa. Pidän kääretortun reunapaloista melkein enemmän kuin kääretortusta. Mummu tietää sen ja siksi hän leikkaa reunapalat leveiksi. Pienempikin kääretorttu riittää. 113

Kesä on ihanaa aikaa, huokaan vieressäni istuvalle naiselle. Hän nyökkää, nousee ja pujottaa käsilaukkunsa hihnan kaulan ympärille, tarttuu rollaattorinsa sarviin. Nyt kotiin, nainen sanoo. Hyvää päivänjatkoa. Toivotan hänelle samaa, katson hänen hidasta kulkuaan. Hän pysähtyy hymyilemään apiloille. Suljen silmäni, päätän antaa linja-auton ajaa pysäkin ohi. Haluan vielä hetken nauttia apiloiden ja ruohon tuoksusta. ** Kirurgin veitsi ei leikkaa pois masennusta. Kipu poistuu. Tuska jää. Ahdistus kiittää tilasta, täyttää kivulta vapaaksi jääneet kolot raskaalla tyhjyydellään. Linja-auton ikkunasta näen violetin lupiinipellon. Kuva piirtyy mieleeni. Kotona kankaan ääressä sekoitan punaista ja sinistä. Saan aikaan ruskeaa. En jaksa edes itkeä. Lapsuuden kesä tuoksui kuumalta pietaryrtiltä. En ole tuntenut sitä tuoksua enää moneen kesään. Kesät ovat kadonneet, elän talvesta talveen. Mieleni tuntee vain yhden vuodenajan, sen pahimman, jolloin kaikki on kuollutta. En tarvitse sellaista muistutusta. Tiedän, miltä tuntuu olla kuollut. Ruskeat lupiinit kankaalla nuokkuvat janoissaan. Annan niille vettä. Niiden kuivunut ruskea muuttuu mudaksi. Täplitän keltaisella pieniä aurinkoja antamaan valoa lupiineille. Valoni on voimaton. Edes varjoja se ei pysty luomaan.

114

** Pysäkeillä on vähän ihmisiä. Kukaan ei halua liikkua, ei matkustaa, ei istua kuumassa linja-autossa, ei edes kuski, jonka silmät ovat pudonneet kuoppaan elimistön kuivumisen takia. Laukussani on vesipullo, tarjoan huikan kuskille. Annan hänelle koko pullon. Haluan päästä ehjänä perille. Hiukset korkealla nutturalla, kädessä viuhka. Leyhyttelen ylähuulen kuivaksi. En ymmärrä, miksi hikoilen aina siitä kohtaa. Ikään kuin minulla olisi viikset, joiden alla iho hautuu. Olen tarkistanut asian taskupeilistä. Minulla ei ole viiksiä. Kenelläkään suvustamme ei ole viiksiä. Ei edes miehillä. Kuljettaja kuuntelee arabiankielistä musiikkia. Viuhka naputtaa ilmaa kasvoilleni samaan tahtiin. Suljen silmät, muistan pienimmän Emiraateista, Ra’s al-Khaiman täpötäydet minibussit, kuuma ilma vasten kasvoja, tiukaksi pakkautuneet vartalot. Dubai, Dubai, Abu Dhabi, Abu Dhabi, kuuluu huuto. Odotamme, kunnes auto on täynnä, sen jälkeen odotamme vielä, että kaksi uutta ihmistä tulee kyytiin. Yritän katsoa ulos ikkunasta, en näe mitään. Viimeinen matkustaja on litistynyt ikkunaruutua vasten. Miesten paksuista, mustista viiksistä putoaa pisaroita käsilleni. Ehjänä perillä. Hiostava helle ottaa minut vastaan, kun lähden autosta. Ostan R-kioskilta uuden vesipullon. ** Raavin kynsiäni kiviseen aitaan. Hengittäminen on vaikeaa. Mielessä väärät ajatukset. Mies, ei vaan lähes poika, istuu viereeni. Onko sinulla myydä tupakka?

115

Tarjoan tupakan. Annan tulen. Suupielten aistillinen kaari, Jim Morrisonin hymy. Täyteläiset, runsaat huulet. Ruskeiden kiharoiden alla silmät vartioivat minua. Tuli, tulen, tulet. Annan tulen, tule. Kaunis ilma, poika sanoo. Katson taivaalle, aurinko häikäisee. Niin on. Poika imee tupakkaa, kiihkeä, hätäinen rytmi. Tunnistan sinut. Tunnen sinut. Vuosien takaa. Onko sinulla kesäsuunnitelmia? Pudistan päätäni. Entä sinulla? Ei. Pojan kädet vapisevat, sormissa kultaa nikotiinista. Silmissä melankolia. Käytkö sinä baareissa? En. Se aika on ohi. Se vain katosi pois. Se jäi jonnekin matkan varrelle. Poika nousee, koskettaa olkapäästä. Kosketuksen suru viipyy ihollani. Linja-auto tulee, nostan kauppakassit maasta. Jätän ajatukset veripisaroiden koristamalle kiviselle aidalle. ** Tarina istuu linja-autopysäkin katoksen alla olevalla penkillä. Asetan itseni hänen viereensä, selkä suoraksi, jalat rentoina, mutta tukevina. Kyynärsauva viereen.

116

Tarina itkee. Hän pyyhkii nenäänsä kämmensyrjällä. En sano mitään, kaivan vähän käytetyn paperinenäliinan laukusta. Tarinan käsi vapisee, kun hän kuivaa märkiä kasvojaan. Hän rutistaa nenäliinan tiukaksi mytyksi, piilottaa kämmeneensä. Miten lääkäri voi sanoa niin? Tarinan ääni on itkusta käheä. Äännähdän kysyvästi. Onko sinulla ollut syöpää? Pudistan päätäni. Linja-autot ajavat pysäkin ohi. ** Katu on avattu. Linja-auto koukkaa jalkakäytävän kautta. Katson kuoppaa tiessä. Asvaltti on harmaan halkeillutta. Kuin käsieni ihoa. Puristan sormet nyrkkiin. Olen painanut mieleeni lupiinien värin. Katson laukussani olevaa väriputkiloa. Sävy näyttää oikealta. Sekaan valkoista ja lupiinipelto on minun. Keittiön pöytä on sekainen. Raivaan taulun kokoisen tilan. Pursotan maalia ruskeitten lupiinien päälle. Violettia ja valkoista. Otan pienen siveltimen, tuputan kuihtuneet kukat täyteen väriä. Käsissäni värikkäitä maalitahroja. Lupiinien alla kukkivat pienet auringot hymyilevät. ** Linja-auton penkit täyttyvät muovikasseista. Istun inva-paikalle, nostan kyynärsauvani pystyyn kuin salon ilman voittolippua.

117

Tienpenkalla lupiinit ovat kuolleet. Ruskeat, pystyyn kuivuneet korret eivät tanssi tuulessa. Pieninä aurinkoina hehkuvat kukat ovat sammuneet. Kuljettaja jarruttaa pysäkille. Tunnen uuden hajun. Hän istuutuu viereeni, asettelee kilisevän kassin jalkojensa juurelle. Mitäs tyttö? Tarjoaa minulle huikan fleece-takin piilosta. Mitäs teet jussina? Lähdetkö saunaan? Kieltäydyn huikasta, sanon ei kutsulle. Nauran hänen silmiinsä. Hymy tarttuu. Leinikkiniitty syttyy keltaiseen.

118

HETKI

Kirjakaupan edessä on tungos. Jalkakäytävältä nousee laatikkotorni, laatikoista jaetaan ilmaisnäytteitä. Jalkakäytävä on liukas, on satanut kauan. Sateenvarjot taistelevat ilmaisten maistiaisten luo. – Saisiko olla suukko? Mies on vielä poika, lähes lapsi. Hän hymyilee, tarjoaa kädestään kirjavaan tinapaperiin käärittyä vaahtoherkkua. – Ei. Minä haluaisin…tarvitsisin oikeastaan vain halauksen. Kurkkua kuivaa, kitalaki tuntuu paksulta. Hengitys loppuu. Poika ei hätkähdä, ei naura. Hymy pysyy silmissä. Hänen halauksensa on luja, lämmin. Turvallinen piilo keskellä ihmispaljoutta. Hetken hengityksen antaja ennen kuin matka jatkuu.

119

120

HATTU

Näen leveälierisen huopahatun kirpputorin nurkassa. Hattu on korkealla hyllyllä, ja vaikka seison varpaillani, en saa otetta siitä. Pyydän myyjää avuksi. Hän koukistaa polviaan, ottaa vauhtia ja lennähtää ilmaan. – Tämä on ainoa laatuaan, myyjä sanoo laskeutuessaan viereeni. – Olen säästänyt sen sinulle. Katson myyjää, en tunne häntä. Hän ojentaa hatun minulle, nyökkää kohti tummanvihreitä verhoja, joiden takana on sovituskoppi. Jätän verhot raolleen, en pidä suljetuista, en ahtaista paikoista. Pudotan olkalaukun lattialle, sovitan hattua. Nauha ja ruusuke ovat tummaa viinipunaa, lähes mustaa. Hattu on pehmeää, mustaa huopaa, se putoaa hiuksilleni juuri sopivan kokoisena. Katson itseäni peilistä. Näytän noita-akalta. Huokaisen ja puhallukseni sumentaa edessäni olevan peilin. Piirrän sormella himmeään peiliin silmät. Niistä tulee siniset. Muotoilen leuan pehmeän linjan, huulten herkän kaaren. Sivelen hiuksista takut, puuteroin ihon valkeaksi ja kuulaaksi. Olen kaunis. Nainen peilissä jää hymyilemään minulle maksaessani hatun. Tunnen hymyn suloisena kihelmöintinä ihollani, kun astun ulos kadulle.

121

122

SÄNKYNI YLÄPUOLELLA KASVAA KIRSIKKAPUU

Jos olisin Melissa, matkustaisin katsomaan kirsikkapuiden kukkien puhkeamista. Hän lähtee, viettää Hanamia temppelin puutarhassa, istuu ruohikolla eväskori vierellään, ystävät ympärillään. He eivät puhu, kirsikan kukkien kauneus mykistää, tuoksu viipyy huulilla tehden sanat turhiksi. Minulla on kuva kukkivasta kirsikkapuusta. Melissa otti kuvan viime keväänä, teetti siitä suuren kopion valokuvaliikkeessä, kehysti kuvan hopeisilla kehyksillä. Kuva on sänkyni yläpuolella, katson sitä monta kertaa päivässä ja joka kerta kuvaan näyttää tulleen lisää kukkia. Kuvan yläreunassa ei enää näy vihreää, vaaleanpunaiset ja valkoiset kukat peittävät kokonaan oksat ja lehdet. Eilen huomasin, että muutama tuoksuva kukinto oli pudonnut sängylleni. Piilotin kukat tyynyn alle, niiden tuoksu kertoo minulle, millaista on istua kukkivien puiden alla.

123

124

SHANGHAI

Väsyttyäni lumeen ja jäähän, pakkasin laukkuni ja lähdin Shanghaihin. Karin saattoi minut lentokentälle. Sinä vain pakenet, Karin sanoi, ei mikään muutu, vaikka matkustaisit. Sinä et muutu. Anna minun edes hetki uskotella itselleni niin, vastasin hänelle. Minä tarvitsen tätä. Edes hetkeksi. Andrei oli minua vastassa. Hänen asuntonsa leijui pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa. Pysyttelin kaukana ikkunoista, heitin laukkuni lattialle ja kerroin olevani valmis. Kävelimme katujen aurinkoista puolta, koko yön kestänyt pehmeä sade leikki edelleen asvaltin pinnalla tuhansina timantteina. Valokuvaaja oli vanha mies, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, kaiken ymmärtävä. Minun ei tarvinnut sanoa hänelle mitä halusin, hän tiesi sen. Hän sitoi hiukseni nutturalle, maalasi silmiini elämän viivoja, levitti kasvoilleni puuteria, punasi huuleni kirsikalla. Hyllyltä hän otti ruusuisimman hattunsa, asetti sen varovasti hiuksilleni. Tunsin miten lämpö virtasi minussa. Sormiani pisteli, varpaat aloittivat tanssin. Palleani itki riemusta, löysin sydämeni. Katsoin kameran linssiin, hymyilin, vaikka huuleni vapisivat. Jos tämä oli pakenemista, se oli sen arvoista. Olin elossa.

125

126

POLKKATUKKA

Sandralle sopii polkkatukka. Hän on hauskan näköinen lyhyissä mustissa hiuksissaan. Minun poskeni näyttävät ja ovat paksut, päätän kasvattaa hiukset niin pitkiksi, että voin peittää kasvoni niillä. Polkkatukka ei ole minun juttuni. Sandra nauraa levittäessään ripsiväriä, hän puhuu tulevasta juhlasta, hänen on vaikea hillitä itseään. Hän pursuaa hyvää tuulta, odotusta, jännitystä. Tulisit sittenkin mukaan, hän sanoo vetäessään leningin ylleen, siellä tulee olemaan hauskaa. Pudistan päätäni, en jaksa toistaa itseäni. Pelkään ahtaita paikkoja, en pysty matkustamaan, en. Olen selittänyt asian Sandralle jo liian monta kertaa. Tuprutettuaan kasvonsa valkoisella puuterilla ja maalattuaan huuliinsa sinertävää punaa, Sandra painaa päähänsä mustan hatun. Hän ottaa vaaleanruskean turkin, jossa on korkea kaulus. Jaloissaan hänellä on korkeakorkoiset kengät. Niissä on kultaiset soljet ja nilkkaremmit. Oletko sinä ihan varma, ettet todellakaan tule, Sandra kysyy. Jos pitäisit silmäsi kiinni, niin sinua ei ahdistaisi. Ajattele, ehkä tapaisimme juuri tänä iltana Valentinon tai Louise Brooksin! Sandra pitää kapselin ovea kutsuvasti auki. Minua puistattaa, en pysty. Vasta kun Sandra on kadonnut näkymättömiin kapselin sisälle, tulee itku. 127

128

KUUNARI HEKATE

Olin aina haaveillut merimieselämästä ja kun elämäni päätyi siihen pisteeseen, ettei mikään enää pidätellyt minua maissa, pestauduin kokiksi kuunari Hekatelle, määränpäänä Buenos Aires. Laivan kapteeni ohjeisti minua sanomalla, että ruokaa piti olla riittävästi joka aterialla. Ruokavarasto oli ahdattu täyteen pihvejä, papuja, kuivaleipää, voita ja juomaa. Aluksella oli kymmenen hengen miehistö kapteenin ja itseni lisäksi. Miehet karjuivat ja huusivat toisilleen raakapurjetta takiloidessaan. Olimme saapumassa aavalle. Vaikka miehistö oli kovaäänistä, he eivät häirinneet minua. He jättivät minut rauhaan ja se sopi minulle. Valmistin ruuan pöytään, he söivät ja lähtivät. Itse söin mitä jäljelle jäi, joskus enemmän, joskus vähemmän. En halunnut istua samaan pöytään heidän kanssaan, pidin yksin syömisestä. Kapteenia näin harvoin, miehistön kuulin, ja enimmäkseen olin omissa oloissani. Illan tullen kapusin kannelle ja katsoin laskevaa aurinkoa. Yöni nukuin hyvin. Olimme olleet matkalla viikon verran, kun huomasin, että pihviliha oli huvennut lähes olemattomiin. Etsin kapteeni käsiini ja kerroin ongelmasta hänelle. Hän vakuutti minulle, ettei ongelmaa ollut. Hän toimittaisi minulle tuoretta lihaa. Minulla ei ollut syytä olla uskomatta häntä, vaikka purjehdimmekin keskellä tyhjää. Hän hoitaisi asian, se riittäisi minulle. En yleensäkään murehtinut liikaa. Parin päivän päästä löysin taiten leikattuja pihvejä ruokavarastosta. Kapteeni oli pitänyt sanansa. Paistoin pihvit puoliraaoiksi miehistön toiveiden mukaisesti ja kannoin aterian pöytään. Miehet tulivat syömään ja lähtivät. Yksi pihvi oli jäänyt jäljelle. Kohautin hartioitani, ei 129

kuulunut minulle, jos pihvini eivät kelvanneet kaikille. Lihassa ei ollut mitään vikaa ja söin sen hyvällä ruokahalulla. Viikon kuluttua sama toistui. Lihavarasto oli loppumaisillaan. Kapteeni sanoi hoitavansa asian. Seuraavan päivän ruokailussa kaksi pihviä jäi syömättä. Olimme purjehtineet kauan, ajantajuni oli mennyt. Nautin päivistä, jolloin tuuli nousi ja riepotti meitä. Tyvenen hetket olivat yhtä mieluisia. Työni oli helppoa ja kapteeni sanansa mittainen mies. Liha ei päässyt loppumaan. Miehistö ei edelleenkään puhunut minulle, he tekivät töitään, murahtelivat toisilleen ja jättivät minut rauhaan. Ankkuroituaan kuunarin Buenos Airesin satamaan kapteeni tuli luokseni. Hän kiitti minua ja kertoi, että olin ensimmäinen kokki, joka oli kestänyt pitkän purjehduksen. Muille kokeille matka oli muuttunut koettelemukseksi, joidenkin mieli oli järkkynyt ja heidät oli pitänyt sitoa keskimastoon, jotkut olivat hukuttautuneet mereen. Kapteeni kysyi, olinko kiinnostunut uudesta pestistä. Vastasin myöntävästi ja kapteeni lupasi palata asiaan heti, kun hän oli saanut koottua uuden miehistön. Hyvästelimme toisemme ja erosimme. Jäin Buenos Airesiin, sillä tiesin, ettei odotuksesta tulisi pitkää. Kohta olisin jälleen merellä.

130

FOLIOPIPO

Muinoin televisiossa esitettiin kammottavaa ruokakaupan mainosta, jossa pahaa aavistamaton asiakas lymyilee hyllyjen välissä etsien jotain syötävää. On nälkä, ehkä janokin ja kuluttaja miettii, mitä einehtisi tänään. Sitten maanisesti hymyilevä kauppias kiekaisee, että napsahtavat nakit ovat tarjouksessa!! Asiakas pelästyy, mutta kauppias ei välitä siitä laisinkaan vaan huutaa, että pizzojakin saisi kaksi neljällä eurolla!! Kauppiaan hymy levenee kuin kuilu epätoivoisen edessä. Kauhistuttavaa. Ajastusten lukijat ovat hirvittäviä. En todellakaan halua, että se kauppias karjuu minulle, että ne lonkerot ovat siellä takavasemmalla ja tupakat kassalla!! Ikään kuin en tietäisi sitä itse! Ja sitä paitsi, joskus minä todellakin haluan ostaa jotain muutakin ja tehdä ostokseni ihan rauhassa. Askartelin sitten ihan kiusallani foliopipon ja menin kauppaan. Kauppiaan pasmat sekosivat niin, että tavarat, joita hän oli hyllyttämässä, putosivat lattialle. Napsahtivat ne nakit, ei se valehdellut. Koetapa nyt lukea ajatuksiani, hymyilin itsekseni. No, yritä edes! Hahhah. Ei onnistu! Kauppias kierteli minua, yritti saada minut ulos kaupasta. Sanoi, että tilaa ambulanssin, ole ihan rauhallinen vaan. Ihan turhaan se sitä hoki, olin nimittäin todella rauhallinen ja tein ostokseni levollisena. Pistin ostoskoriin kaikkea sellaista, mitä se kauppias ei ikimaailmassa olisi osannut minulle ehdottaa. Vaippoja, tuoremehua, deodoranttia, pattereita, hernemaissipaprikasekoitusta. 131

Tunsin voitonriemua, mutta myös haikeutta maksaessani ostokseni kassalla. Missä olivat lonkeroni? Tupakat? Kauppias hengitti niskaani, yrittäen vielä viime metreillä yllättää minut. Käännyin, otin pipon pois päästä ja hymyten annoin ajatukseni velloa vapaasti kauppiasta kohti. Jälleen yksi toiselle kauppaketjulle menetetty asiakas, kuulin kauppiaan korisevan. Hakemaan sitä mitä haluaa….

132

PITKÄ ELÄMÄNI LYHYESTI

Synnyin suupielet alaspäin. Äitiä itketti, kun ei saanut minua nauramaan. Isä keksi kääntää minut ylösalaisin, äidin kyyneleet kuivuivat. Hassu vauva, he sanoivat, kun opettelin seisomaan päälläni. Kämmeniini kasvoi paksu nahka, minulla kun oli tapana kulkea käsilläni koulumatkat. Välitunneilla roikuin koulupihan puissa, kiipesin myös palotikkaat ylös ja sieltä katselin maailmaa pää alaspäin. Minua ei kiusattu, olin aina muiden ulottumattomissa, ja oppitunneilla opettaja sanoi, että surullisia ihmisiä ei saa härnätä. Sain olla rauhassa. Kesällä koulun viereiselle kentälle sirkusteltan pystyttänyt tirehtööri houkutteli minua liittymään mukaan sirkukseen, lupasi, että saisin heittää voltteja, roikkua trapetsilla. Pellekin voisin olla, hän sanoi. En tarvinnut muuta kuin punaisen nenän. En lähtenyt sirkuksen matkaan. Äidin ja isän mieliksi menin lukioon. Käteni olivat vahvat, suupielet aina ylöspäin. Ylioppilaslakin kiinnitin kuminauhalla leuan alta, lakkiaiskuvassa hymyilen, kädet täynnä ruusuja. Kuvaaja laittoi kuvani valokuvaamonsa ikkunaan, kuva sai nimekseen Ruusupatja. Ylpeä, etäinen ja vihainen. Sellaisena ihmiset minua pitivät nähdessään minut ensi kerran. Toista kertaa he eivät sitten enää katsoneetkaan, sillä kukapa olisi halunnut tuhlata nuoruuttaan ikävien ihmisten seurassa. Jos kaipasin seuraa opiskelujen lomassa, keikautin itseni ympäri ravintolan tuolissa, jalkani sojottivat ilmaan, hymy levisi korviin asti.

133

Siinä asennossa tapasin puolisoni, likinäköisen runouden professorin, joka oli unohtunut pölyttymään ravintolan nurkkaan. Tuuletin hänestä pahimmat tomut, muutimme yhteen, järjestely oli varsin onnistunut. Kodissamme naurettiin paljon, etenkin iltaisin, puolisoni lukiessa minulle ääneen muinaisten opiskelijoidensa esikoisrunoteoksia. Keskeytin omat opiskeluni tajutessani, etten halunnut muinaiseksi opiskelijaksi ja puolisoni tuki minua tässä päätöksessä. Työvoimatoimiston virkailija kertoi minulle, etten soveltunut ilmeisen äkäisyyteni takia asiakaspalvelutöihin. En jaksanut väittää vastaan ja kertoa, että suupielistäni huolimatta olin varsin iloluontoinen ihminen. Sen sijaan otin yhteyttä lapsuudessani tapaamaani sirkustirehtööriin ja kuinka ollakaan, yksi pellen paikka oli vapaana. Klovnien tiheä vaihtuvuus oli sirkuksen johtajan ikuinen ongelma, niin moni kuulema päätti päivänsä ensimmäiseen ja viimeiseen hymyyn. Puolisoni kanssa jaoimme asuntovaunun käärmenaisen kanssa. Meillä oli ruhtinaallisesti tilaa, sillä käärmenainen vetäytyi yleensä yöpuulle verhotangon päälle. Kiertue-elämä oli mukavaa ja turvallista, vaikka keikuinkin toisinaan vapaa-ajalla trapetsilla ilman suojaverkkoa. Kukallinen pellenhattuni aiheutti närää liikkuessani sirkusteltan ulkopuolella ja opin varomaan julkisia paikkoja, joissa minua katsottiin ärtyneenä. Väärään suuntaan valuvat suupieleni ja kukkahattuni antoivat minusta ihmisille tietyn ja epätoden kuvan ja huomasin, että ainoastaan sirkusmaailma oli vapaa ennakkoluuloista ja tuomitsevista asenteista. Puolisoni nautti elämästään kuolemaansa saakka. Hautasimme hänet pienelle paikkakunnalle kiertueemme varrella. Käärmenainen kietoutui iltaisin ympärilleni lohduttamaan minua. Kukkahattuni gerberat kuihtuivat, enkä jaksanut ommella uusia. Sain muutaman vapaaillan kerätäkseni uusia kukkia hattuuni. Vaeltelin alkukesän tienvarsilla. Vastaantulevat ihmiset katsoivat minua lempeästi, jotkut taputtivat varovasti harteitani sanoen: niin

134

kovaa elämää, kuollut puoliso, ei lapsia, voi kärsimystä, voi surua. Annoin heidän pyyhkiä silmäkulmani, huultensa hipaista uurteisia suupieliäni. Vilkaisin syrjäsilmin olkani yli, puolisoni lenteli takanani nauraen. Ihmismielen kummallisuudet olivat aina kiehtoneet häntä, eikä hän koskaan ollut lakannut hämmästelemästä ihmisten kykyä vetää johtopäätöksiä olemattomasta. Poimin violetteja lupiineja ja ompelin ne hattuuni. Palattuani sirkukseen vannotin tirehtööriä, että jos aika joskus jättäisi minusta, halusin tulla haudatuksi pystyyn. Pää ylöspäin.

135

136