Tekniikan Historia 4/2014 by Talentum Media

UUSI LEHTI KEKSINNÖISTÄ JA KEKSIJÖISTÄ

Kameraklassikko

LEICA

Pyykkärin ystävä 4 / 2014

ELOKUU 8,90 EUROA

Pohjolan puhelin

NMT

LAJINSA VIIMEISET Sadoista Saimaan tervahöyryistä on jäljellä vain kaksi.

AURINKOVOIMAA AAVIKOLLE

T E K N I I K A N H I S T O R I A 4/ 2014

Sattumalta sankariksi

oni keksintö on saanut alkunsa sattumalta, vahingossa tai sivutuotteena. Tekijä saa kuitenkin aivan yhtä paljon mainetta ja kunniaa kuin vuosikymmeniä laboratoriossaan uurastanut innovaattori. Vahingossa syntyneitä keksintöjä ovat esimerkiksi mikroaaltouuni, sydämentahdistin ja penisilliini. Tämä on taas yksi esimerkki maailman epäoikeudenmukaisuudesta. Onnen lahjat eivät todellakaan käy tasan. Hiukan samanlainen vääryys kätkeytyy luontoa jäljitteleviin keksintöihin. Esimerkiksi tarranauhan eli velcron idea pälkähti sveitsiläisen George de Mestralin päähän, kun hän irrotteli takiaisia koiransa turkista.

Työryhmien sijaan kaipaamme sankareita.

MONI KEKSIJÄ hyödyntää myös menneiden sukupolvien työtä, mutta soveltaa sitä jollakin uudella tavalla ja saa sen sitten nimiinsä. Viime numerossa kerroimme maailmankuulusta vaapunvalmistaja Lauri Rapalasta, jonka ura huipentui tasavallan presidentin vientipalkintoon vuonna 1969. Rapalan elämänkertaan perustuneessa jutussa ei mainittu Koreakoivun saaressa erakkona eläneen Toivo Pylväläisen roolia menestysvaappujen synnyssä. Hänen kultamustan vaappunsa sanotaan olleen niille esikuvana. Menneiden sukupolvien työstä ei tässä tapauksessa voi puhua – Pylväläinen oli vain kahdeksan vuotta Rapalaa vanhempi. UUTTA TUOTETTA saattaa kehittää kymmenien, jopa satojen sty tyy mark r ihmisten joukko. Jos tuote menestyy markkinoilla tai saa jostakin muusta mainetta, kunnian siitä kantaa yleensä tuotekehityskehitysryhmän vetäjä. teltyjen Esimerkiksi tässä lehdessä esiteltyjen Fiskarsin oranssikahvaisten saksien n isänä tunnetaan suunnittelija Olof Bäckckström. Kuitenkin tuotteen kehitte-lyyn osallistui suuri joukko ihmisiä, n ja oranssi väri valikoitui kahvoihin sattumalta. ■

Pohjoismainen projekti mullisti matkaviestinnän 48

Tekniikka&Talouden erikoislehti tekniikan historiasta / 6 numeroa vuodessa / Kustantaja Talentum Media Oy / Painopaikka PunaMusta, Joensuu / ISSN 2341-8192

Kari Kortelainen

kari.kortelainen@talentum.ﬁ

tekniikanhistoria@talentum.ﬁ TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

SISÄLTÖ 4

Lyhyet

12 Uutiskuva 14 Klassikkokamera syntyi sairauden varjossa

140 vuotta kotimaisia vessanpyttyjä

16 Kanava mitoitti tervahöyryt

24 Kapulalossista kaarisiltaan

28 Kirjat 29 Jukka Kemppinen:

Työkalu

32 Ennakko haltuun gyrotähtäimellä

38 Käsiä säästävä kone 42 Oranssit sakset levisivät maailmalle

Kevlarin keksijä halusi lääkäriksi

44 Puhelinkuume valtasi Suomen

52 Hetki huipulla 56 Pietarin porvarien unelmasta rautatiemuseoksi utatiemuseoksi

62 Tiedätkö?

Vauhtia ilmassa

65 Kauko Ollila: Kappa vinkuu

Ru Ruohonleikkurin tekniikka te on 1830-luvulta 18

KANSI: S/S Mikko on ainoa säilynyt puurunkoinen tervahöyry. Kuvassa Mikkoa tervataan keväällä 2014. KUVA: SAVONLINNAN MAAKUNTAMUSEO / ANSSI TASKINEN

Osoite PL 920, 00101 Helsinki / Puhelin 020 442 40 / Päätoimittaja Jyrki Alkio / Tuottaja Kari Kortelainen / AD Simo Sahla / Tilaajapalvelu tilpal@talentum.ﬁ 020 442 4100 / Myyntijohtaja Pia Strömdahl-Koskinen / Kestotilaus 49 euroa/12 kk / Tähän numeroon kirjoittivat Mari Heikkilä, Jukka Kemppinen, Kari Kortelainen, Jukka Lukkari, Harri Mustonen, Kauko Ollila, Kari Peltonen, Timo Pylvänäinen, Harri Repo, Simo Sahla, Irma Svan-Santero, Eeva Törmänen, Paul Vinnari ja Soﬁa Virtanen.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

LY H Y ET

Hurrikaani Suomen väreissä

oisessa maailmansodassa tärkeässä roolissa ollut Hawker Hurricane -hävittäjä varasti shown Malmin lentokentällä pidetyssä kansainvälisessä ilmailutapahtumassa. Suomen ilmavoimien sodan aikaisiin väreihin entisöity kone esitti lentonäytöksen Sibeliuksen Finlandian pauhatessa kenttäalueen kaiuttimista. Koneen on kunnostanut Suomessa asuva Phil Lawton. Projektiin on kulunut rahaa noin kaksi miljoonaa euroa. Aihiona on ollut Murmanskin alueella maahan syöksynyt hävittäjä. Hurricaneja laivattiin Neuvostoliittoon liittoutuneiden aseapuna noin 3 000. Suomen ilmavoimilla niitä oli käytössä vain muutamia. Kunnostettu kone on myynnissä. Kaupan jälkeen jälkeen sitä tuskin nähdään enää suomalaisissa väreissä. ■

LEGENDA. Suomen ilmavoimien sodanaikaisiin väreihin maalattu lentokuntoinen Hurricane herätti ansaittua huomiota Malmin ilmailutapahtumassa.

ÄLYPUHELIN TÄYTTI 20 VUOTTA ENSIMMÄINEN älypuhelin, IBM Simon Personal Communicator, tuli myyntiin elokuussa 1994. Se oli ensimmäinen laite, joka yhdisti puhelimen ja PDA-laitteen (personal digital assistant) samoihin kuoriin. Puhelintoimintojen lisäksi Simonista löytyi nykyisistäkin älypuhelimista tuttuja sovelluksia: sähköposti, kalenteri, osoitekirja, laskin, muistio. Koska vuosi oli 1994, Simon toimi tietysti myös faksina ja piippaEDELLÄKÄVIJÄ. Alkuperäinen älypuhelin lataustelakassaan.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

rina eli hakulaitteena. Simon oli ensimmäinen puhelin, jossa oli kosketusnäyttö. Mustavalkoinen näyttö totteli sormea tai osoitinkynää. Käyttöjärjestelmänä oli MS-DOS-yhteensopiva ROM-DOS. Puoli kiloa painavan laitteen akku riitti tunnin aktiiviseen käyttöön tai pitämään puhelimen valmiustilassa kahdeksan tuntia. Jos akku pääsi tyhjentymään, tiedot sisäisessä yhden megatavun muistissa säilyivät vara-akun turvin pari päivää. ■

KARI KORTELAINEN

Ihmisestä jää reikiä RAKOT13

itä meistä ihmisistä jää, kun lajimme pyyhkiytyy maailmasta? Yleensä, kun laji kuolee sukupuuttoon, muistona säilyy vähäisiä jälkiä. Sen sijaan ihmisistä jää jälkeen valtavia reikiä, kertoo Scientific American. Leicesterin yliopiston geologi Jan Zalasiewicz pitää ihmisen vaikutuksista suurimpana antroturbaatiota. Sana tarkoittaa ihmisen maahan jättämiä jälkiä. Syvimmillään puun tiedetään ulottaneen juurensa 68 metrin syvyyteen Kalaharin autiomaassa Etelä-Afrikassa. Venäläiset tutkijat puolestaan ovat poranneet reiän maankuoreen 12 kilometrin syvyyteen. Reiät eivät ole vain onttoa tilaa, vaan päästävät maahan sinne kuulumattomia

TULPPA. 12 kilometrin syvyistä reikää maassa ei tietenkään voi jättää avoimeksi. kemikaaleja ja vapauttavat pintaan toisia aineita. Myöhempien aikojen tutkijat voisivat ajoittaa antroposeenin eli ihmisen aikakauden alkamisen juuri porausreikien, tunnelien ja räjäytyskraatterien perusteella. ■

MISTÄ NIMI TULEE?

STARBUCKS PUMPPAUSTA AUTOVOIMALLA JALASJÄRVEN Paloapuyhdistys päätti vuonna 1928 hankkia erikoisen palopumpun. Pumppu on autokäyttöinen: takapyörä (joka oli yleinen vetotapa tuolloin) ajettiin vanerista tehtyjen rullien päälle. Pumppuja laitteessa on kaksi, kummankin rullan päässä. Laitteen tehosta kertovat kolmen tuuman letkuliittimet – letkumiehellä piti olla tukeva ote, jos autoa hoitava antoi reilusti kierroksia. ■ PAUL TAKAVETO. Tämän pumpun tehoa säädeltiin auton kaasupolkimella.

VINN ARI

KAHVILAJÄTTI Starbucks on Suomessa uusi tulokas, mutta yhtiö perustettiin jo vuonna 1971. Alkujaan se myi paahtamiaan kahvinpapuja. Myyntijohtaja Howard Schultzin Italian-matka vuonna 1982 avasi tien konseptille, joka on räjähdysmäisesti levinnyt ympäri maailmaa. Schultz ihastui Italian kahviloiden tarjonnan laatuun ja ilmapiiriin ja ryhtyi kokemustensa pohjalta rakentamaan Yhdysvaltoihin kahvilaverkostoa. Nyt myyntipisteitä on ympäri maapalloa jo yli 23 000. Yritykselle alunperin kaa-

vailtu nimi oli Pequod. Se oli valaanpyyntialuksen nimi Herman Melvillen kuuluisassa kirjassa Moby Dick – valkoinen valas. Sittemmin kahvilayrityksen nimeksi valittiin helpommin suuhun sopiva Starbucks. Sen niminen oli Pequodin ensimmäinen perämies. Starbucksin liikevaihto nousee tänä vuonna noin 12 miljardiin euroon eli se on yrityksenä samaa suuruusluokkaa kuin Nokia. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

PAUL VINNARI

LY H Y ET

oisen maailmansodan jälkeen Valmet alkoi suunnitella omaa traktoria. Ensimmäiset piirustukset tilattiin Englannista, mutta prototyypin kehittely jäi kesken, kun suunnittelija kuoli lento-onnettomuudessa. Projekti oli aloitettava alusta ja suunnittelijaksi kutsuttiin Olavi Sipilä, jonka johdolla valmistui 1950 ensimmäinen prototyyppi – Pikku-Jehu -traktori. Val-

met-nimi otettiin käyttöön 1951. Komponentit ovat peräisin yhtiön aiemmista tuotteista: traktorin runkona on tykinpiippu, ohjauspyörä on peräisin paperikoneesta, istuin heinäkoneesta. 10-hevosvoimainen moottori, takapyörät ja etuakselisto olivat peräisin Farmall Cup -traktorista. Vuonna 1951 Valmetin Tourulan tehtaalla tehtiin 13 traktorin koesarja. Traktorit annettiin keskisuomalaisille viljelijöille testattavaksi. Heidän toivomuksestaan traktoriin laitettiin uusi 15 hevosvoiman moottori, joka tehtiin Linnavuoren tehtaalla Nokialla. Tällä moottorilla pyöri myös puimakone.

VÄKEVÄMPI. Testaajien toiveesta tuotantomalliin laitettiin tehokkaampi, 15-hevosvoimainen moottori.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

PAUL VINNARI

Tykinpiippu traktorin runkona

OHUT ETUPUSKURI. Etuakselistossa oli raidetanko etupuolella. Se muutettiin tuotantomallissa akselin taakse, jolloin aurauskulmat alkoivat pysyä mitoissaan.

PALJAS PERÄ. Pikku-Jehussa ei ollut hydrauliikkaa. Siivapyörän sai perään poikittain. Pikku-Valmeteja (15 ja 20) tehtiin vuosina 1952–1962 yhteensä 9 800 kappaletta. Niitä vietiin esimerkiksi Portugaliin ja Englantiin. Pikku-Valmetin mainostettiin vastaavan hyvin hevosparia kynnössä. Erona oli se, että hevonen söi koko vuoden, Valmet vain käytössä. Lisäksi hevosta seurattiin, Valmetissa istuttiin. ■

TULIPA SANOTTUA

Helpotusta kotitöihin

änä vuonna 90 vuotta täyttä-vä Työtehoseura tunnetaan n erityisesti kuivauskaapista. Keksinnön äiti on Työtehoseuran kotitalousosaston päällikkönä työskennellyt Maiju Gebhard. Hän kehitti kaapin vuonna 1944, kun osastolla alettiin tutkia astianpesun rationalisointia. Kaappi, jossa kuivausteline kätkeytyy ovien taakse, on edelleenkin suomalaisten ylpeydenaihe, mutta maailmalla yllättävän vähän tunnettu innovaatio. Kuivauskaappi ei ole kuitenkaan ainoa Työtehoseuran perheenemännille tuoma kotitöiden helpottaja. Seura esitteli suomalaisille myös niin pulsaattoripesukoneen kuin automaattipesukoneen (aiheesta lisää sivulla 38) erityisissä työtehonäyttelyissä sekä tutki ja selvitti monien uutta tekniikkaa edustavien kotitalouslaitteiden käyttöä ja hyötyä. Esimerkiksi vuonna 1950 Työtehoseuran vuosikirjassa julkaistiin raportti ”Vertailevia kokeita huoneiden siivouksesta pölynimurilla ja meillä yleisesti käytetyillä työvälineillä”.

”Kannettaviin puhelimiin mieltyneiden julkinen terhentely herättää lähinnä surkuhupaisaa hymyilyä. Aika hoitaa aa tämänkin muotioikun.” Helsingin Sanomien pääkirjoitus 19.7.1991

OVI ETEEN. Maiju Gebhard keksi piilottaa astioiden kuivaustelineen kaappiin. Raportin lopputulema oli, että kahden huoneen huoneiston siivoamisessa aikaa säästyi imuroimalla lähes 43 tuntia vuosittain. Raportissa oli myös laskelma sähkönkulutuksesta ja imurin aiheuttamista kustannuksista. ■ Työtehoseuran 90-vuotishistoriikki ilmestyy myöhemmin tänä vuonna.

LIIKENNEVALOT SATA VUOTTA VIIDES päivä elokuutilanteen mukaan automaattisesti ja pystyvät ta 1914 Clevelandissa luomaan parhaimmilOhion osavaltiossa Yhlaan niin kutsuttuja dysvalloissa syttyivät maailman ensimmäiset vihreitä aaltoja. Valot sähköiset liikennevalot. osaavat automaattisesti Valoja ohjasi sateenantaa etusijan joukkoliisuojassa liikennettä kenteelle ja hälytysajoneuvoille. seuraava poliisi. Kun Kymmenen vuotta poliisi vaihtoi valoja, ensimmäisten valojen hän soitti äänimerkin KÄSIOHJAUS. Ensimmäisiä liikennevaloja jälkeen Siemens asenvaroitukseksi. Jo alusohjasi sateensuojassa majaillut poliisi. ta asti virkavalta saattoi si Berliinin Potsdamer auttaa palokuntaa sulPlatzille Saksaan enkemalla risteyksen liikenteeltä, jotta paloau- simmäisen liikennevalopylvään. Nykyään tot pääsivät nopeasti lävitse. yhtiö tuottaa vuosittain 22 000 liikennevaloa Nykyään liikennevalot vaihtuvat liikenne- ja 2 000 hallintalaitetta. ■

”Television suosio ei kestä, koska ihmiset väsyvät tuijottamaan vanerilaatikkoa joka ilta.” a.” 20th Century ury Fox-yhtiön n elokuvatuottaja Darryl Zanuck nuck vuonna 1946. 46.

”Atomipommista ei tule mitään, ja sanon näin räjähteiden asiantuntijana.” Amiraali William D. Leahy kommentoi atomipommiprojektia presidentti Harry S. Trumanille keväällä 1945.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

LY H Y ET

Dreadnought käynnisti varustelukierteen ROLLAATTORIN KEKSIJÄ EI HAKENUT PATENTTIA ROLLAATTORIN keksi Ruotsin Västeråsissa asunut Aina Wifalk. Elinaikanaan hän ei noussut suureen kuuluisuuteen tämän lukuisten vanhusten ja vammaisten elämää helpottaneen laitteen äitinä, Ny Teknik -lehti kertoo. Wifalk ei koskaan patentoinut keksintöään, ja hän halusi siitä olevan hyötyä mahdollisimman monelle. Wifalk joutui keskeyttämään sairaanhoitajaopintonsa sairastuttuaan polioon 21-vuotiaana vuonna 1949. Hän pääsi kuitenkin töihin sairaiden ja vammautuneiden pariin, ortopedian klinikan kuraattoriksi. Jouduttuaan käyttämään kainalosauvoja yli neljännesvuosisadan ajan aina kävellessään Aina Wifalk joutui lopulta sairauseläkkeelle vuonna 1976. Hänen hartiansa olivat äärimmäisen rasittuneet. Kainalosauvakävelyn raskaus synnyttikin idean helpommasta apuvälineestä. Vuonna 1978 Wifalk esitteli Ruotsin valtion keksintörahastolle idean uudenlaisesta pyörillä kulkevasta apuvälineestä. Siellä innostuttiinkin ideasta ja perustettiin näitä apuvälineitä valmistava yritys. Rollaattori oli syntynyt. Wifalk kuoli 55-vuotiaana 1983. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

uonna 1906 vesille laskettu brittisotalaiva HMS Dreadnought muutti koko sodankäynnin perusajatuksen ja käynnisti vimmaisen varustelukierteen. Kuningas Edward VII:n vihkimässä aluksessa moderni tekniikka yhdistyi käsittämättömään tuhovoimaan. Laivasto oli koko kuningaskunnan pakkomielle, poliittinen voimatekijä ja myös vahva kulttuurillinen vaikuttaja. – Dreadnought muutti merisodankäyntiä yhtä perinpohjaisesti kuin panssarivaunu maasodankäyntiä, Laivatykistömuseon tutkija John Robertson sanoo BBC:n haastattelussa. Dreadnought oli ensimmäinen jä-

MIKAMA

reillä tykeillä varustettu sota-alus. Siinä oli kymmenen 12 tuuman tykkiä. Yksi täyslaidallinen pystyi tuhoamaan vastustajan yli 15 kilometrin päästä. Dreadnought oli myös yksi ensimmäisistä laivoista, joissa tietoa voitiin siirtää sähköisesti tykkitorneihin. Uudentyyppiset höyryturbiinit antoivat alukselle 25 solmun huippunopeuden, jota se pystyi pitämään yllä paljon pidempään kuin edellisen sukupolven laivat. Kaikkien maiden merivoimat halusivat dreadnoughteja ja alkoivat rakentaa niitä vimmatusti – erityisesti Saksa, joka halusi haastaa Britannian merten herruuden. ■

Qwerty? Azerty?

Pyfgcrl?

Kirjaimet löytyvät liki kaikista näppäimistöistä samoilta paikoilta. Toisinkin voisi olla. SIMO SAHLA

eille tuttua näppäimistöä kutsutaan ensimmäisen kirjainrivin alun mukaan qwerty-näppäimistöksi. Kerrotaan, että qwerty-järjestys luotiin hidastamaan kirjoituskoneen käyttöä: varhaisten kirjoituskoneiden tekniikka ei kestänyt konekirjoittajien kasvavaa kirjoitusnopeutta, joten englannin kielen usein käytetyt kirjaimet sijoitettiin hankaliin paikkoihin nakuttelun hidastamiseksi. Tarina ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Qwerty kyllä suunniteltiin ehkäisemään koneiden jumittumista, mutta tarkoitus ei ollut hidastaa kirjoittamista, vaan sijoittaa usein peräkkäin esiintyvät kirjaimet eri puolille kirjasinvarsien kehää niin, etteivät varret takerru toisiinsa nopeasti kirjoitettaessa.

Qwerty-järjestys yleistyi seuraavan mallin, vuoden 1878 Remington No. 2:n, suuren suosion myötä. Se oli ensimmäinen kirjoituskone, jolla pystyi kirjoittamaan sekä pieniä että isoja kirjaimia. Iso kirjain oli shift-näppäimen takana, aivan kuten nykyisinkin.

VANHA TUTTU. Qwertyä on käytetty jo 140 vuotta, joten miksi vaihtaa?

Koko maailman näppis

Nykyisin qwerty on käytössä kaikkialla, missä kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Näppäinjärjestyksestä on paikallisia muunnelmia: Keski-Euroopassa käytetään qwertziä, Ranskassa ja Belgiassa naputellaan azertyllä, ja italialaisilla on ikioma qzerty. Suomalaisissa näppäimistöissä perus-qwertyyn on lisätty skandinaaviset merkit. Vaikka Qwerty on verrattomasti yleisin näppäinasetelma, se ei ole ainoa – eikä paras mahdollinen. Qwertylle on kehitetty useita Remingtonilla menestykseen vaihtoehtoja, joiden tavoitteena on nopeutQwerty-näppäinasetelman isä on yhdysvaltaa kirjoittamista, vähentää virheitä, kohentaa kirjoittamisen ergonomiaa tai täyttää patalainen keksijä, ensimmäisen kaupallisesremmin tietokoneajan tarpeita. ti menestyneen kirjoituskoneen kehittäjä Vaihtoehtonäppäimistöillä on Christopher Sholes (1819–1890). Hän hioi näppäinjärjestystä vuosikausia kuitenkin kaikilla sama ongelma: käyttäen työvälineinään tilastoja kirVaikka näppäimistö olisi käyjainten esiintymistiheydestä sekä yritettävyydeltään ylivertainen, tyksen ja erehdyksen menetelmää. qwertyn asemaa on vaikea Remington-yhtiö toi Sholesin horjuttaa. Kun qwertyn kirjoituskoneen markkinoille omaksunut kirjoittaja vaihtaa näppäinjärjestysvuonna 1874. Tässä Remington tä, hän joutuu melkeinpä No. 1 -kirjoituskoneessa kirjaiopettelemaan uudelleen komet olivat jo nykyisillä paikoillaan ja numerot omalla rivillään nekirjoittamisen taidon. ylimpänä. Ykkönen ja nolla toNiinpä qwerty pysynee käysin puuttuivat. Niiden sijastössämme hamaan tulevaisuuteen – kenties siihen asti, että sorta käytettiin I- ja O-kirjaimia. milla kirjoittaminen jää historiaan Näin säästyi kaksi kirjasinvartta ja näppäintä. jonkin uuden tekniikan myötä. ■ Remington no. 1

TOISAALTA... August Dvorakin 1930-luvulla kehittämän dvoraknäppäinasetelman väitetään olevan nopeampi. Kannattaisiko kokeilla?

... VAI SITTENKIN TÄMÄ? Erikoismuotoiltuja ergonomisia näppäimistöjä valmistava Maltron-yhtiö on kehittänyt myös oman näppäinasetelmansa.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

GA L L E R I A

Keksintöjä puolen vuosisadan takaa Ford Mustang Huhtikuussa 1964 esitelty ensimmäinen ”poniauto” oli Fordin menestyksekkäin uusi malli sitten vuoden 1927 A-mallin. Alan harrastajat nimittävät sitä esittelyajankohdan mukaan 1964 1/2 -malliksi.

Stereo 8 KahdeksanMTNMAN79

raitainen kasetti oli vinyylilevyjen merkittävin kilpailija Yhdysvalloissa 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun, jolloin c-kasetti valtasi sen paikan. Se oli käytettävyydeltään selvästi avokelanauhoja parempi. Euroopassa sen menestys jäi vaisummaksi.

Geostationaarinen satelliitti atelliitti Tokion olympialaiset välitettiin Yhdysvaltoihin hd vuonna 1964 radalleen laukaistulla Syncom 3 -satelliitilla. Se geostationaarinen satelliitti: se pysyi oli ensimmäinen ol e maan pinnalta katsottuna paikallaan eli sen kiertoma nopeus oli sama kuin Maan pyörimisnopeus. nop

Moog-syntetisaattori Tohtori Robert Moog valmisti ensimmäiset syntetisaattorinsa vuonna 1964. Varsinaisen läpimurron ne tekivät vasta Montereyn pop-festivaaleilla 1967.

Plasmanäyttö Vaikka plasmanäyttö keksittiin jo vuonna 1964 Illinoisin yliopistossa, katodisädeputki säilyi vielä vuosikymmeniä yleisimpänä näyttötekniikkana. Vuoden 1964 näytössä oli vain neljä pikseliä, ja käytännön sovelluksia syntyi vasta myöhemmin. Kuvan plasmanäyttö on vuodelta 1981.

MIKÄ TÄMÄ ON?

LUKIJOILTA

tekniikanhistoria@talentum.ﬁ

Kolumbus olisi tarvinnut kronometrin ARVOISA TOIMITUS! Ensiksi haluan kiittää teitä hienosta lehdestä. Kerrankin lehti, missä on minulle lukemista kannesta kanteen. Viime lehdestä jäi kuitenkin hieman harmittamaan kellosta kertova artikkeli ”Viisarien viipaloima maailma”. Siinä nimittäin sivuutettiin täysin asia, missä kellon merkitys koko maailman taloudelle oli tärkein, nimittäin merenkulku. Artikkelissa mainitaan, että paikan mittaaminen viittaa tarkkoihin karttoihin, merikortteihin ja

muihin navigointivälineisiin. Todellisuudessa tarkkaan paikanmääritykseen pystyttiin vasta kronometrin keksimisen jälkeen. Jos Kolumbuksella olisi ollut tarkka kello, olisi hän tiennyt olevansa Karibianmerellä, eikä Intiassa, missä väitti käyneensä. Eikä tarkkoja karttojakaan pystytty valmistamaan ennen kuin opittiin tarkan kellon ja sekstantin avulla tapahtuva tähtitieteellinen paikanmääritys. Timo Purhonen, Kotka

Ei kaisla-, vaan balsalautta ARVOISA TOIMITUS

BERTHOLD WERNER

Juttunne (TH 3/2014) Heyerdahlin Tyynenmerenpurjehduksesta oli vähän epätarkka. Jos katsoo lehdessänne olevaa lautan kuvaa, näkyy selvästi, ettei se ole tehty kaislasta. Heyerdahlin kirjassa varsinainen retki alkoi balsatukkien kaatamisella Andien rinteellä ja niiden uittamisella satamaan. Semanttinen kysymys on: purjehtiko retkikunta Tyynenmeren yli, kun he haaksirikkoutuivat ennen TÄMÄ ON KAISLAA. Heyerdahlin Ra II -aluksen replika näytteillä Güímarissa Teneriffalla. puoliväliä? No, ei pidä niuhottaa! Niin... vuosikymmeniä myöhemmin Heyerdahl rakensi egyptiläisen mallin nellemerelle, hän olisi silloisen tietoliikennetekniimukaisen kaislaveneen, joka sitten koematkalla kan aikana kadonnut jäljettömiin! upposi, nimi taisi olla Ra. Ystävällisin terveisin Jos hän olisi lähtenyt sillä 1940-luvulla TyyMartti Kovala, Oulu

Tunnistatko tämän esineen, tiedätkö sen käyttötarkoituksen? Jos tiedät tai arvaat, lähetä vastauksesi osoitteella tekniikanhistoria@talentum.ﬁ. Kaikkien vastanneiden kesken arvomme kaksi Tekniikan Historian vuosikertaa.

Viime numerossa esitelty esine osoittautui monelle lukijaksi tutuksi. Kyseessä oli partakoneen terien teroitin. Vastanneiden kesken arvottiin Tekniikan Historian vuosikerrat Esko Anttolalle ja Tomi Liimataiselle.

PALAUTE, TERVETULOA! Saiko jokin tämän lehden artikkeli päreesi palamaan? Onko Sinulla juttuaihe, joka mielestäsi sopisi Tekniikan Historiaan? Haluatko kommentoida jotakin käsittelemäämme aihetta? Haluatko oikaista tai täydentää jossakin jutussa ollutta tietoa? Haluatko kommentoida yleisesti jotakin tämän lehden aihepiiriin kuuluvaa asiaa? Otamme mielellämme vastaan kaikenlaista palautetta.

Voit lähettää meille sähköpostia osoitteeseen tekniikanhistoria@ talentum.ﬁ. Perinteistä postia otamme vastaan osoitteessa Tekniikan Historia / Talentum, PL 920, 00101 Helsinki.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

U U T I S KU VA

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

27.8.1953 LOMA ROOMASSA ESITTELI VESPAN Elokuun 27. päivänä 1953 ensi-iltansa saanut Loma Roomassa -elokuva tallensi ikuisen kaupungin 1950-lukulaisen nousukauden sykkeen. Se myös käynnisti Vespa-huuman myös Yhdysvalloissa. Vespa (suomeksi ampiainen) on italialaisen Piaggio & C. S.p.A.:n vuonna 1946 esittelemä skootterimerkki. ”Nykyaikainen liikenneväline, joka on yleinen kuin polkupyörä, suorituskykyinen kuin moottoripyörä ja mukava kuin auto” oli suunnittelija Corradino D’Ascanion ohjenuora. Hän otti lähtökohdaksi tuolin, jolla istui ihminen, ja piirsi sille kaksi pyörää ja ohjaustangon, sekä asetti moottorin taakse.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

EUGENE ILCHENKO

Leica I 1925

Klassikkokamera syntyi

sairauden varjossa Valokuvauksen klassikot ikuistettiin Oskar Barnackin kehittämällä pienkameralla. TIMO PYLVÄNÄINEN

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

aksalaisen optoinsinöörin Oskar Barnackin intohimosta pienen ja helposti kannettavan kameran kehittämiseen hyötyi koko valokuvaava maailma. Erityisen suuri merkitys Barnackin keksinnöllä oli kuvajournalismin syntymiseen: se mahdollisti kuvaamisen ilman lisävaloa. Kuvaajasta tuli tilanteiden tallentaja lavastajan sijaan. Vuona 1911 innokas harrastelijavalokuvaaja Barnack työskenteli Ernst Leitzin optisen tehtaan mikroskooppiosaston päällikkönä. Leitz oli tuolloin maailman suurin mikroskooppien valmistaja ja oli aloittanut myös kiikarien valmistuksen.

Barnack oli astmaatikko, ja sairautensa vuoksi hänen oli vaikea kuljettaa mukanaan raskasta välineistöä; kameran ja jalustan lisäksi kuvaamiseen tarvittiin suuri määrä painavia lasilevyfilmejä. Aiemmin Thomas Edisonin laboratorio Yhdysvalloissa loi 35-millisen elokuvastandardin halkaisemalla ja reunarei’ittämällä Eastman-Kodakin 70 millimetrin levyisen filmin. Vuonna 1912 Barnack päätti kokeilla samaisen filmikeksinnön soveltuvuutta valokuvaukseen. Elokuvafilmin yksittäisen ruudun koko (18 × 24 mm) ei riittänyt Barnackin laatuvaatimuksille. Filmikameran kuvakooksi määräytyi kooltaan kaksinkertainen suo-

Ur-Leica 1914 ALAN EDISTÄJÄ. Oskar Barnackin työpöydällä syntyneet keksinnöt hyödyttivät kaikkia valokuvaajia näppäilijöistä ammattilaisiin.

rakaide 24 × 36 millimetriä. Kinofilmistandardi oli syntynyt. Barnack sai keksinnölleen työnantajansa tuen, ja hänet nimitettiin Leitzin kehitysosaston johtajaksi. Barnackin ensimmäinen valmis kamera, ur-Leica, valmistui tehtaalla maaliskuussa 1914 ja patentoitiin pikaisesti New Yorkissa. Metallirunkoinen, vajaan neljän kilon painoinen kamera oli käytettävyydessään sensaatiomaisen nopea verrattuna tuon ajan laakafilmikameroihin. Ur-Leican suljin virittyi samalla kun filmiä siirrettiin, joten tahattoman päällekkäisvalotuksenkin vaara poistui.

LEItz CAmera Yhtiön tavoitteena oli aloittaa Barnackin keksinnön massatuotanto, mutta ensimmäinen maailmansota sotki nämäkin suunnitelmat. Barnack jatkoi kehitystyötään

TULVIVAT KADUT. Oskar Barnack ikuisti suunnittelemallaan pienkameralla kotikaupunkinsa Wetzlarin suurtulvan vuonna 1920.

Kuvajournalistit ottivat pienkameran omakseen. ikuistaen koekamerallaan muun muassa Wetzlarin kaupungin suurtulvia vuonna 1920. Vuonna 1923 Barnack sai suostuteltua Leitzin johtajaksi nousseen Ernst Leitz II:n valmistuttamaan 31 kappaleen koeerän. Testausten ja pienten muutostöiden jälkeen Leitz esitteli Leica 1:ksi (LEItz CAmera) nimetyn tuotantoversion Leipzigin kevätmessuilla vuonna 1925. Pienkameran ottivat omakseen ensimmäisten joukossa kuvajournalistit. Näppärä pikkukamera kulki kuvaajan matkassa huomaamattomasti ja sen saattoi piilottaa laukkuun tai takin alle. Nopein suljinaika (1/500 sekuntia) mahdollisti ripeästi liikkuvan kohteen ikuistamisen terävänä. Myöhemmissä malleissa esiin taitettava urheiluetsin korvautui mittaetsimellä ja objektiiveja saattoi vaihtaa. Myös filmiteollisuus huomasi pienkameran edut: Agfa toi markkinoille värikinofilmin vuonna 1932 ja Kodak legendaarisen Kodachrome-väridiafilmin vuonna 1935. Samana vuonna kameranvalmistus nousi Leitzin kannattavimmaksi osastoksi. Barnack ei itse ehtinyt nauttia keksin-

tönsä hedelmistä, sillä hän kuoli tammikuussa 1936 vain 56 vuoden ikäisenä. Kunnianosoitus tuli satavuotissyntymäpäivänä 1979, kun World Press Photo -kilpailun järjestäjät nimesivät kisan pääpalkinnon Barnackin mukaan. Barnackin kehittämällä kameralla on otettu suuri osa kuvajournalismin merkittävimmistä kuvista. Kameralegenda elää edelleen, nyt digitaalisena versiona. ■

Leica M3 1957

Leica M 2014 TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

LEHTIKUVA MARTTI KAINULAINEN

Kanava mitoitti

tervahöyryt Saimaan runsaslukuinen tervahöyrylaivasto vei Saimaan kanavan kautta puuta Pietariin ja Helsinkiin. Paluulastina tuli kauppatavaraa ja kieltolain aikaan myös pirtua. KARI KORTELAINEN

PARAATIPAIKKA. Wenno majailee Puumalan virrassa muutama vuosi sitten valmistuneen uuden sillan alla.

aksi teknologiasukupolvea kohtaa Puumalan sataman edustalla, kun vesiskootterilla hurjasteleva nuori mies kiertää yleisöristeilyltä palaavan tervahöyry Wennon. Puumalansalmen vettä pärskyttävän skootterin vastakohtana rautarunkoinen höyrylotja eli kuramylly etenee höyryko-

neensa voimalla rauhallisesti ja metelöimättä. Puolentoista tunnin risteilyllä polttoainetta – metrisiä koivuhalkoja – palaa tervahöyryn kattilassa vähän toista kuutiometriä. Vuonna 1907 Savonlinnan Konepajan telakalta valmistunut S/S Wenno oli alkuperäiseltä nimeltään Wetehinen. Puumalan Miettulan saha raken-

17 17

TEKNIIKAN TEKNIIKAN HISTORIA HISTORIA 4/2014 4/2014

Tervahöyryjä on säilynyt vain kaksi. nutti sen hoitamaan puutavarakuljetuksia Saimaalla. Wenno on Saimaan suuresta tervahöyrylaivastosta ainoa säilynyt rautarunkoinen alus.

Kanava avaa maailman

SERGEI PROKUDIN-GORSKI

Saimaan kanava valmistui vuonna 1856 avaten laajalle vesistöalueelle yhteyden maailman merille. Kanavan koko määritti alueen tyypillisen rahtialuksen mitat: sulkukammioon mahtui 31 metriä pitkä, 7 metriä leveä ja syväykseltään 2,4-metrinen alus. Rahtitilan maksimoimiseksi höyrylotjat olivat tylppäkeulaisia. Vauhtia tervahöyryille antoi höyrykone, jonka teho oli yleensä vajaat sata indikoitua hevosvoimaa. Se liikutti alusta noin kuuden solmun nopeudella. Indikoiduilla hevosvoimilla ilmaistaan lämpövoimakoneen teho, johon on laskettu mukaan kitkaan, apulaitteisiin kuluvat tehot. Tyypillinen tervahöyry pystyi kuljettamaan kerralla noin 650 pinokuutiometriä rahdattavia halkoja tai runsaat 400 kuutiometriä sahattua puutavaraa. Alustyyppi sai nimensä mustaksi tervatusta rungostaan. Tervahöyryjä kutsuttiin myös pikinytkyiksi. Enimmillään tervahöyryjä oli Saimaan alueella liikenteessä

TIE MAAILMALLE. 1856 valmistunut Saimaan kanava avasi isolle vesialueelle väylän merille.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

1920-luvun puolivälissä lähes 200. Valtaosa niistä oli puurakenteisia, ja niiden kotipaikka oli Savonlinnassa tai sen lähiympäristössä. Wenno on ainoa alkuperäiskunnossa säilynyt kuramylly, ja puurunkoisiakin tervahöyryjä on säilynyt vain yksi, Savonlinnan maakuntamuseon laiturissa majaileva S/S Mikko. Sekin on tosin rautakaarinen.

Kunta pelasti romulaivan Enso-Gutzeitille monen mutkan kautta päätynyt laivavanhus Wenno hylättiin 1966 osittain riisuttuna Laitaatsillan telakkaalueelle Savonlinnaan. Vuonna 1972 Puumalan kunta osti romukuntoisen tervahöyryn. Puumalan veneseura kunnosti aluksen taas liikenteeseen ja on ylläpitänyt sitä toimintakuntoisena talkoovoimin yhdessä Puumalan kunnan kanssa. Vanha tervahöyry liikkuu höyryn voimalla, arvokkaan rauhallisesti, hiljaisesti. Vesihöyry ei pauku eikä jytise kulkiessaan luisteissa ja sylintereissä. Kone pyörii rytmikkään tasaisesti lauhdevesipumpun polkiessa tahtia. Höyrykonetta ei ole piilotettu koteloinneilla, vaan kiiltävät männänvarret ja kiertokanget ovat näkyvissä koko ajan. Kone pyörii maksimissaan noin 200 kierrosta minuutissa. Koneen voitelusta huolehtii lubrikaattori, joka saa käyttövoimansa vipujen avulla lauhdevesipumpun liikkeestä. Konemestari Veikko Nurhonen voitelee lisäksi öljypensselillä männän- ja luistivarret 1–2 kertaa tunnissa ja tippakannulla kohteet, jonne moniputkinen tiputusvoitelujärjestelmä ei yllä. Konemestari säätää koneelle tulevan höyryn määrää koneventtiilillä. Pyörimissuunta vaihtuu suunnanvaihtokulissista. Höyry syntyy kattilassa, johon lämmittäjä lisää sännöllisin väliajoin metrisiä koivuhalkoja. Höyrykattila, lämpimät höyry-

KOTELOIMATON. Veikko Nurhonen voitelee Wennon höyrykonetta, jota ei ole peitelty koteloiden alle.

KARI KORTELAINEN

SAMA PUUSTA. Mikko on ainoa säilynyt puurunkoinen tervahöyry. putket ja itse kone pitävät konehuoneen lämpötilan lähellä saunalukemia.

Kullanvuolijat Pääosan tervahöyryistä omistivat yksityiset laivaisännät niiden valtakauden ensimmäisinä vuosikymmeninä, 1910-luvulle asti. Vuosisadan alussa moni maalaisisäntä intoutui laivaisännäksi tuottoisan Pietarin-purjehduksen houkuttelemana. Tärkeimpiä tervahöyrypitäjiä olivat Sulkava ja Sääminki. Suomi oli vielä vuosisadan alussa osa Venäjän valtakuntaa, ja suurkaupunki Pietari imi Saimaan alueelta valtavat määrät polttopuuta. Kun ensimmäinen maailmansota vaikeutti pietarilaisten hiilen saantia, polttopuun kysyntä kasvoi entisestään. Saimaan alueella sitä vielä riitti, ja kaikki, mitä Suomenlahden perukan suurkaupunkiin ehdittiin laivata, meni kaupaksi. Kerrotaan, että laivaisäntä saattoi tienata yhdessä purjehduskaudessa laivan hinnan. Ei ihme, että laivanomistajien lukumäärä lisääntyi vauhdilla 1910-luvulla. Useimmat heistä olivat monialayrittäjiä, jotka laivauksen ohella viljelivät maata sekä harjoittivat puutavara- ja vähittäiskauppaa.

Telakka kotirannassa Puurakenteisen tervahöyryn rakentamiseen ei tarvittu hienoa telakkaa. Valtaosa TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

SAVONLINNAN MAAKUNTAMUSEO

KÖLIN VEISTOA. Mestari Emil Bilund (oikealla) seuraa rakentajien uurastusta Enonkosken Kangassaaren varvipaikalla. Suomalainen Puuliike oy rakennutti siellä tervahöyryjä ja lotjia vuosina 1919–1934.

aluksista nikkaroitiin laivaisännän kotirannassa. Rakennus- eli varvipaikaksi kelpasi riittävän tasainen hietikkoinen ranta-alue, joka vietti loivasti rantaan päin. Se helpotti vesillelaskua. Laiva rakennettiin noin metrin korkuisen puisen pedin päälle. Puutavaraa yhteen tervahöyryyn kului melkoinen määrä. Työläintä oli laivan kaariin tarvittavien juurikkaiden hankkiminen. Juurikas on kuusen tyvipölkky, jossa on mukana osa paksusta juuresta. Parhaat juurikkaat saatiin suoperäisessä maassa kasvaneista kuusista, joiden juuri saattoi olla lähes rungon paksuinen. Yhteen laivaan tarvittiin noin 300 juurikasta ja lisäksi noin 600 runkoa muuta puuta. Puutavaran lisäksi varvipaikalle piti hankkia noin 500 kiloa tervarivettä tilkkeeksi ja tonni rautaa. Laivan pintakäsittelyyn tarvittiin tervaa ja maalia, saumoihin pikeä. Vuosisadan alkuvuosikymmeninä rakennusmiehet sahasivat lankut varvipaikalla, ja seppä takoi siellä pultit, piikit ja muut tarvittavat rautaosat. 1920-luvulla laivanrakentajat alkoivat käyttää valmista sahatavaraa ja rautakau-

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

pasta hankittuja osia. Juurikkaiden sijasta kaaret alettiin valmistaa raudasta.

Käyttöaika 10–20 vuotta Työtä suunnitteli ja johti laivamestari, joka oli yleensä itseoppinut ammattimies. Varsinaiseen rakennustyöhön tarvittiin viitisentoista miestä. Laivan köli veistettiin parhaasta ja pisimmästä puusta – se oli sitä lujempi, mitä vähemmän siinä oli liitoksia. Kölin päälle kiinnitettiin kaaret, joiden päälle tuli alusta pituussuunnassa jäykistävä sikoparru. Kaaria jäykistettiin vielä ylä- ja alasiongeilla. Lankut kiinnitettiin ensin keulasta ja taivutettiin sitten vasten kaaria. Taivuttamisen helpottamiseksi lankkuja pehmitettiin vesihöyryllä tiiviissä neliskulmaisessa lankkutorvessa eli ”pasalouvassa”. Tasasaumat tilkittiin tervariveellä, jonka päälle tuli vielä kerros kuumaa pikeä. Lopuksi laiva sai pintaansa tervan. Yhden tervahöyryn nikkarointi vei puolisen vuotta. Puut kaadettiin loppusyksystä laivaisännän omista tai lähiseudun metsistä. Rakentamiseen käytettiin talvikuukaudet, ja keväällä valmis laiva laskettiin rasvattuja puita pitkin kylki edellä veteen. Konepajalla laivaan asennettiin höyry-

Matka Saimaalta Helsinkiin kesti noin viikon. pannu ja höyrykone. Vihoviimeisinä töinä rakentajat lankuttivat laivan kannen ja rakensivat sinne ohjaushytin eli pömpelin, joka sai maalipinnan. Hyvin tehty ja huollettu tervahöyry kesti käytössä 10–20 vuotta. Moni niistä palveli viimeiset vuotensa hinattavana lotjana. Sen jälkeen tervahöyryjen yleisenä kohtalona oli jäädä johonkin lahden pohjukkaan biohajoamaan kuin valaan luuranko.

Ruuhkaa suluilla Tervahöyryjen purjehduskausi alkoi toukokuussa ja päättyi jäiden tuloon loka–marraskuussa. Tuona aikana matkoja kertyi Saimaalta merelle 10–15. Saimaan sisäisen liikenteen alukset tekivät 20–30 matkaa. Tervahöyryn matka Saimaalta Helsinkiin kesti noin viikon. Vilkkaimpaan aikaan lähes puolet tuosta ajasta meni ruuhkaisen Saimaan kanavan läpi kulkemiseen. Jonot

KARI KORTELAINEN KARI KORTELAINEN

Jouni Hämäläinen on viihtynyt vesillä pikkupojasta saakka.

KAASUPOLJIN. Tieto kipparilta konehuoneeseen kulkee perinteisesti.

Lupsakka ajettava TERVAHÖYRY ON rauhallinen ja helppo ajettava, mutta ahtaissa paikoissa ja rantautuessa pitää olla tarkkana, sanoo Wennon kipparina yleisöristeilyllä toimiva Jouni Hämäläinen. Varsinaisessa ammatissaan Puumalan ylipalomiehenä työskentelevä Hämäläinen on ollut kuramylly Wennon käytöstä ja kunnossapidosta vastanneessa harrastajatiimissä pikkupojasta saakka. Puumalan kunnan päätökseen hankkia laiva hän ei mitenkään vaikuttanut. – Olin vielä siinä vaiheessa sen verran pieni poika, ettei minulla ollut vaikutusvaltaa asiaan. Intoa kyllä oli. Olen harrastanut vesillä liikkumista lapsesta saakka. Hämäläisellä on sekä kotimaan liikenteen laivurikirja että koneenhoitajan päte-

vyys diesel- ja höyrypuolelle. Ne on tullut hankittua sekä harrastuksia että työtehtäviä varten. Saimaan rannalla palokunnalla pitää olla kunnollinen kalusto myös vesillä tapahtuvaan pelastustoimintaan. Wennon vakituisen kipparin sairastuttua alkukesästä aluksen päällikkönä on kuluneen kesän aikana toiminut neljä eri henkilöä. – Onneksi me höyrypursiharrastajat tunnemme toisemme ja autamme toisiamme tarvittaessa. Kipparivaikeuksien vuoksi Wennon purjehduskausi päättyy tänä kesänä jo syyskuussa, noin kuukautta tavanomaista aiemmin. Muuten kesä on suosinut yleisöristeilyjä, yhtenä konemestarina toiminut Keijo Räisänen kertoo. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

METELÖIMÄTTÄ. Wenno irtoaa laiturista äänettömästi. Höyrykone ei jyrise eikä pakoputki pauku.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

LUSTO, SUOMEN METSÄYHDISTYKSEN KOKOELMA / METSÄTALOUDELLINEN VALISTUSTOIMISTO

suluille olivat pitkiä. Ensimmäisen maailmansodan loppuun asti tervahöyryt kuljettivat pääasiassa polttopuuta. Suuri määrä 40 sentin mittaisia nalikkahalkoja lähti Saimaan rannoilta polttoainepulasta kärsivään Pietariin. Suomen itsenäistyttyä tämä tuottoisa Pietarinpurjehdus loppui. 1920–30-luvuilla tervahöyryt kuljettivat muun muassa polttopuita Helsinkiin sekä propseja, tukkeja ja sahatavaraa Viipuriin ja muihin Suomenlahden vientisatamiin. Jotkut höyryt suuntasivat matkansa kauemmaksi, Ruotsiin ja jopa Tanskaan ja Norjaan asti. Saimaan alueella toimivat suuryhtiöt

ETELÄÄN. Tervahöyryjen polttopuulastit päätyivät Saimaan rannoilta Pietariin ja Helsinkiin.

sisäisessä liikenteessä. Puun kuljetuksissa niitä tärkeämmiksi nousivat hinaajat ja Saimaan uitto.

Suosittua työtä Tervahöyryn normaaliin miehistöön kuului seitsemän henkilöä. Laivan päällikkönä toimi kippari, jonka kanssa ruorissa vuorotteli ajo- eli perämies. Kansi- eli täkkimiehiä oli kaksi. Koneesta ja kattilasta vastasi konemestari eli masinisti apunaan koneapulainen tai lämmittäjä. Aluksen ruokahuollosta huolehti emäntä. Laivamiehen työhön riitti halukkaita, koska palkka oli kohtalaisen hyvä ja työ vaihtelevaa. Kapteenilla ja konemestarilla

piti olla ammattikoulutus, muille riitti ennen kaikkea kova kunto ja tarpeeksi työhaluja. Yhtiöiden laivamiehet olivat yleensä Saimaan alueen maaseudun tilattomia tai pientilallisia. Talvisin useimmat heistä olivat metsätöissä, kipparit mittamiehinä ja pomoina. Konemestarit työskentelivät usein talvikaudet konepajoilla. Miehistö ajoi tervahöyryä ympäri vuorokauden. Vain sankka sumu tai myrsky pakotti pysähtymään. Miehistö teki töitä kahdessa vuorossa kuusi tuntia kerrallaan. Tervahöyry oli varsin demokraattinen työyhteisö, vaikka senkin kapteeni oli ”kuin Jumala taivaassa”. ■

Lähde: Saimaa-kirja, toimittanut Toimi Jaatinen. Tammi 1991.

Hyvin palkattu ja vaihteleva työ laivoilla houkutteli.

KARI KORTELAINEN

kuten Enso-Gutzeit, Kaukas ja A. Ahlström huolehtivat tehtaidensa raakapuun kuljetuksista omilla aluksillaan. Myös valmiit tuotteet Itä-Suomesta kulkivat markkinoille usein laivoilla. Kauppaliikkeet saivat kauppatavaransa Viipurin tukkuliikkeistä tervahöyryjen takalasteina. Takalastin kätköissä oli kieltolain aikana vuosina 1919–32 usein myös meren puolelta Saimaalle tuotua pirtua. Useimmiten pirtua tuotiin pieniä määriä omiksi ja naapureiden tarpeiksi, mutta joskus eräkoko oli jopa tuhansia litroja. Toinen maailmansota johti Saimaan kanavan sulkemiseen. Sen jälkeen vähenevät tervahöyryt palvelivat pelkästään Saimaan

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

MAUNO TAKALA

Syvinkisalmi

Kapulalossista kaarisiltaan Syvinkisalmen yli liikuttiin lossilla 125 vuotta ennen sillan valmistumista. HARRI REPO

uomen ensimmäiset vesistöjä ylittävät lossit tai lautat ovat kutakuinkin 500 vuotta vanhoja. Hämeen sydänmailla Ruoveden Syvinkisalmessa ensimmäinen lossi alkoi kulkea vuonna 1870. Kyse oli enemmänkin pienestä honkahirsistä tehdystä lautasta. Lautan ”moottorina” toimivat matkustajat, jotka vetivät lossia kapuloiden ja rannalta toiselle pinnoitetun köyden avulla. Puulossit vettyivät käytössä melko nopeasti, ja seuraava lossi rakennettiin jo vuonna 1880. Se jäi vielä lyhytikäisemmäksi, sillä

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

uusi lossi laitettiin työn alle jo kuuden vuoden päästä edellisen käyttöönotosta. Lossien tuotekehitys ei ollut tuohon aikaan mitenkään huimaa. Uuden lossin päihin laitettiin sentään 15 sentin korkuinen keulaeste, jotta matkustajien jalat eivät kastuisi tuulisella säällä aaltojen lyödessä lautalle. Puulosseja tarvittiin Syvingissä kaikkiaan kuusi ennen kuin puhe rautalossin hankkimisesta virisi. Tuolloin rautalossi todettiin vielä liian kalliiksi.

Pirtulasti järven pohjaan Päämotiivi metallilosseihin siirtymiseen oli se, että puulosseille tapahtui paljon onnettomuuksia. Eräs kuuluisimpia oli Viitasaaren Hännilänsalmessa tapahtunut pirtuauton uppoaminen, joka jätti KeskiSuomeen runsaasti janoisia kansalaisia. Syvingissäkään ei onnettomuuksilta vältytty. Seudun lapsien mieleen jäi ainakin Pyynikin virvoitusjuomatehtaan kuorma-auto, jonka kuljettaja survaisi va-

hingossa peruutusvaiheen päälle lossilta lähdettäessä. Auto jäi killumaan lossin reunalle. Sen kuormaa jouduttiin kiireesti keventämään, jottei auto olisi hupsahtanut kokonaan salmeen syvyyksiin. Lapset saivat juoda limunaatia kyllikseen. Myös autojen määrä ja koko kasvoi vinhaa vauhtia. Linja-autoliikenne salmen yli alkoi vuonna 1933. Viiden tonnin painoinen linja-auto upotti lossia niin pahasti, että lossin päät jäivät vain 8–10 senttiä vedenpinnan yläpuolelle.

Käsikäytöstä moottorilossiin Vuonna 1935 Syvinkisalmeen saatiin ensimmäinen käsikäyttöinen rautalossi. Siinä oli monia hienouksia. Lossi muun muassa ajoi etureunansa kiinni laituriin niin sanotun laiturikelkan päälle. Käsivetoisessa kulkuvälineessä tämän onnistuminen vaati lossin kuljettajalta tarkkuutta. Jos esimerkiksi linja-auto jäi liian taakse, lossi ei päässyt irti rannasta.

INSINÖÖRITOIMISTO RANTALA

VAARALLISTA KYYTIÄ. Konneveden ja Rautalammin välisellä lossilla hukkui 15 ihmistä vuona 1956, kun linja-auton jarrut pettivät.

Tällaisessa tilanteessa lossi väännettiin liikkeelle rautakangella. Ensimmäisestä rautalossista tuli salmen pitkäikäisin kulkuväline, sillä se palveli kaikkiaan 27 vuotta. Viimeiset kolme lossia olivat moottorikäyttöisiä. Vuonna 1979 työnsä aloittanut ja viimeiseksi jäänyt lossi oli jo lähes alansa Rolls Royce -tasoa. 19 metriä pitkä ja 33 tonnia kantava lautta tehtiin Rauma-Repolan Parkanon konepajalla. Lautan hydrauliikka oli uudenaikaista, ja kaikki ajotoimenpiteet voitiin tehdä suoraan kojelaudasta.

Silta syrjäyttää lossin Lossit eivät kuitenkaan olleet käyttäjilleen pelkkää sisävesiromantiikkaa. Lautat olivat usein rikki, ja lisäksi Syvingissä harmia aiheutti salmen vilkas uitto- ja laivaliikenne. Jos lautta ei toiminut, kiertotietä pitkin matkaa salmen rannalta toiselle kertyi rapiat 50 kilometriä. Syvinkisalmen siltaprojektia jauhettiin valtionhallinnossa ja eduskunnassa vuosikymmeniä. Lopulta hankkeeseen sai vauhtia liikenneministeri Ole Norrback, joka siinä sivussa järjesti jättimäisen Raippaluodon sillan omaan vaalipiiriinsä.

Hännilänsalmeen uponnut pirtuauto jätti Keski-Suomeen runsaasti janoisia kansalaisia. Näyttävä kaarisilta valmistui Syvinkiin lokakuussa vuonna 1995. Silta teki myös eurooppalaista rakennushistoriaa, sillä aiemmin ei liimapuukaaria oltu käytetty valumuottien kannattajana näin pitkällä jännevälillä. Asukkaille silta oli Tapaus, mutta valtiolle yksi rikka rokassa. Tielaitoksen pääjohtaja Jouko Loikkanen totesikin avajaisissa paikallisten merkkihenkilöiden jaarituksiin kyllästyneenä: – Mitä pienempi silta, sitä pidemmät puheet. ■ Lähde: Jussi Kulla: Rannalta rannalle. Syvinkisalmen lossit, lossarit ja silta.

ERIKOISMUSEO MOBILIA

RISTEÄVÄÄ LIIKENNETTÄ. Höyrylaiva Tarjanne ohittaa Syvinginsalmen.

ERIKOISMUSEO MOBILIA

NYT TARKKANA. Kauko Törmä ohjaa lossia 1970-luvulla.

SILTA HAHMOLLAAN. Syvingin silta tehtiin apuponttoonien avulla.

Ilmansuunnat järjestyksessä LOSSIVAHDIT OLIVAT Hämeen korpimailla lähes järjestään karuja tyyppejä. Syvingin lossille tuli joskus 1940-luvulla henkilöauto. Siitä nousi kaunis nainen, joka alkoi tehdä tuttavuutta silloisen lossivahdin Janne Tammisen kanssa. – Kuinkas tässä ovat ilmansuunnat? nainen visersi. – Eiköhän se ole pohjoinen etelää vastapäätä täälläkin, Tamminen ärähti. Keskustelu loppui lyhyeen. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Ruohonleikkurin

tekniikka on 1830-luvulta

TRAVELER100

Viljelemätön maa kelpasi aikoinaan statussymboliksi.

EI PYÖRIÄ! Ilmatyynyn varassa liikkuva Flymoruohonleikkuri 1960-luvulta.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

KARI PELTONEN

arin sadan neliön nurmikkoplänttiä varten ei tarvita savuttavaa ja kovaäänistä ruohonleikkuria. Jos ei halua hankkia kotieläimiä pitämään viheriötä lyhyenä, siistimiseen riittää käsikäyttöinen kelaleikkuri. Sen tekniikka keksittiin jo yli 180 vuotta sitten. Ruohikko kehittyi 1700-luvulla statussymboliksi. Jalosukuiset pystyivät näyttämään, että heillä on varaa käyttää maata muuhunkin kuin maanviljelyyn. Koska joutenoloon oli varaa, ruohokentät antoivat mahdollisuuden rentoutumiseen tai urheiluharrastuksiin, jotka nekin olivat sen ajan statussymboleja. 1700-luvulla alkoivat Britanniassa levitä myös uudet urheilulajit rugby ja kriketti sekä tennis 1800-luvun alkupuolella. Niitä varten tarvittiin tasaisia ja hyvin hoidettuja ruohokenttiä, eikä niistä huolehtiminen vuohia ja lampaita ruokkimalla tai ruohikon hoitaminen viikatteilla enää riittänyt. Lounais-Englannissa Gloucestershiren maakunnassa tekstiilitehtaassa töissä ollut maanviljelijän poika Edward Beard Budding (1795–1846) käytti työssään pyöriviä teriä sametin nukan tasaamiseen. Vuonna 1827 hänelle juolahti mieleen, josko pyörivät terät sopisivat myös ruohon leikkaamiseen.

Hän esitti ideansa paikalliselle tehtailijalle John Ferrabeelle, ja yhdessä he kehittivät kierukkamaisella terällä varustetun kelaleikkurin. Vuosi oli 1830. Keksintö patentoitiin seuraavana vuonna. Nykyiset käsikäyttöiset ruohonleikkurit ovat edelleen pitkälti samanlaisia. Yksi Buddingin varhaisista malleista on nähtävissä Lontoon tiedemuseossa eli Science Museumissa.

Välityssuhde 16:1 Ensimmäisten kelaleikkurien runkomateriaali oli pehmeää ja helposti taottavaa kankirautaa, sillä teräksen valmistus oli noina aikoina vielä lapsenkengissä. Leikkurin leveys oli 19 tuumaa eli 48 senttimetriä. Pyörien pyörimisliike välitettiin terään valurautaisten hammasrattaiden kautta, jotka myös toimivat vaihteena ja nostivat terän pyörimisnopeutta. Välityssuhde oli 16:1, eli leikkaava terä pyöri 16 kierrosta samassa ajassa kuin pyörä.

KELALEIKKURI WIRKLUND. Päältäajettavat ruohonleikkurit olivat ennen varsin askeettisia. Tämä yksilö on Lepaan puutarhamuseossa.

Toisen maailmansodan jälkeen sähköleikkurit hallitsivat markkinoita. Vaikka Buddingin ja Ferrabeen ensimmäinen ruohonleikkuri myytiin jo laitteen patentointivuonna 1831 Lontoon Regent’s Parkin pääpuutarhurille, laitteen teollinen valmistus alkoi vasta 1860-luvulla. Suuremmille ruohikkopinta-aloille kehitettiin hevosvetoisia ruohonleikkureita. Vuonna 1893 englantilainen James Sumner patentoi höyrykäyttöisen kelaruohonleikkurin.

Terään uusi asento

SCIEN CE MU SEUM

BUDDINGIN PATENTTI NRO 3157. Maailman ensimmäinen ruohonleikkuri vuodelta 1830. Nivelöity etutanko on siltä varalta, että kelaleikkurin työntäjä tarvitsee myös vetoapua.

Ensimmäiset pyörivälapaiset ruohonleikkurit – niitä nykyisetkin moottorikäyttöiset ovat – tulivat markkinoille 1930-luvulla. Niissä terät oli kiinnitetty pystyakseliin, jota pyöritti pieni mutta tehokas moottori. Amerikkalainen Atco oli yksi ensimmäisistä ruohonleikkureiden massatuotantoon yltäneistä yrityksistä. Se lanseerasi ensimmäisen polttomoottorilla varustetun ruohonleikkurinsa vuonna 1921. Mallissa oli myös alkeelliset versiot pyörivistä terän lavoista, mistä sitten tuli vallitseva käytäntö. Sähköllä käyvät ruohonleikkurit hallitsivat markkinoita toisen maailmansodan jälkeen, koska niiden hinta oli vain kolmannes bensiinimoottoreilla käyvien ruohonleikkureiden hinnasta. Niiden haittapuolena oli johto, johon saattoi kompastua ja jota piti varoa leikkaamasta. Amerikkalaisen Briggs & Strattonin yksin-

kertaisen ja edullisen ilmajäähdytteisen nelitahtimoottorin ansiosta polttomoottorista tuli ruohonleikkurien yleisin voimanlähde.

Siistiksi tallaamalla Suomen oloissa ei nurmikonhoidolle ollut samanlaista tarvetta kuin Isossa-Britanniassa, ja niinpä laitteiden historiakin on varsin lyhyt. Lepaan puutarhamuseossa on joitakin vanhoja ruohonleikkureita, ja museon keräämien tietojen mukaan kelaleikkureita mainostettiin muun muassa Stockmann-tavaratalon luettelossa 1930-luvulla. Vasta 1950-luvulla Suomessa ruvettiin harrastamaan erikseen kylvettyjä nurmikoita. Siihen asti ne olivat olleet itse kylväytyneitä ja tallaamalla lyhyenä pysyneitä nurmialueita. Puutarha-lehti kertoi vuonna 1959 moottorikäyttöisen nurmikonleikkaajan valtaavan alaa. Nurmikonleikkaajien eli ruohonleikkurien yleistyminen alkoi kuitenkin vasta 1960-luvulla. Ruotsalainen Karl Dahlman keksi vuonna 1964 yhdistää ilmatyynyn ja sähkökäyttöisen ruohonleikkurin. Leikkuri liukui kevyesti ilmatyynyn päällä, ja sillä pääsi hyvin ruohikon nurkkiin ja seinän viereen koska pyörät eivät olleet tiellä. Husqvarna-konserni osti niitä valmistaneen Flymo-yhtiön vuonna 1968. Ilmatyynyruohonleikkureita valmistetaan nykyisin Isossa-Britanniassa, mutta esimerkiksi Suomeen niiden tuonti on viime vuosina tyrehtynyt. Ensimmäiset ruohonleikkurirobotit tulivat markkinoille vuonna 2005, mutta ne ovatkin sitten enemmän nykypäivää kuin tekniikan historiaa. ■ Lähteet: Ian Harrison: Kuka, missä, ensin? WSOY 2007; Wikipedia; Science Museum (www.sciencemuseum.org.uk); HAMK: Lepaan puutarhamuseo

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

KIRJAT

Kootut möhläykset

ässäpä erinomainen teos sellaiselle, joka haluaa tehdä muihin vaikutuksen vaikkapa illanistujaisissa kertomalla historian merkkihenkilöistä kiinnostavia juttuja, joita kaikki muut eivät jo pelkkien koulun historiantuntien perusteella tunne. Daniel Rydénin kirjassa Maailmassa on virhe kuvattujen kömmähdysten tekijöinä on kirjava joukko ihmisiä paaveista, kuninkaista, kuningattarista, vakoojista ja poliitikoista tutkijoihin, keksijöihin ja taiteilijoihin. Jokaiseen illanviettoon löytyy seuraan ja tilanteeseen sopiva anekdoottinsa. Joukossa on hyvän mielen sattumuksia, kuten röntgensäteiden löytäminen sekä penisilliinin, teflonin ja Worcestershirekastikkeen keksiminen keksijän unohdettua jotakin lojumaan väärään paikkaan. Myös vahingonilotarinoille on sijansa: Beatlesistä ja Googlesta tuli suurmenestyksiä, vaikka joku onneton sanoikin niille alkuvaiheessa ”ei”. Suurin osa tarinoista on kuitenkin traagisia. Niissä yhden ihmisen virhe johtaa hänen itsensä ja joskus tuhansien muiden kuolemaan, möhlääjän itsensä

kannalta epätoivottaviin poliittisiin myllerryksiin tai ympäristökatastrofiin. Kirjan aikaskaala ulottuu antiikista 2000-luvun alkuvuosiin. Suomesta on joitakin tarinoita. Mukaan on otettu myös muutama kuuluisa mutta todentamaton legenda, kuten tarina Troijan puuhevosesta.

Joka paikkaan löytyy sopiva anekdootti. Koska kirjan tarinat ovat täysin erillisiä, niistä voi lukea vain itselleen kiinnostavimmat ja missä järjestyksessä tahansa. Tekijät eivät itsekään ole välttyneet kömmähdyksiltä. Muutamista tekstikohdista esimerkiksi puuttuu vuosiluku paikasta, johon se selvästi kuuluisi. Lisäksi on vähemmän harmillisia pieniä lyöntivirheitä, jotka kuitenkin osoittavat viimeistelemättömyyttä.

Daniel Rydén: Maailmassa on virhe – 101 historiallista kömmähdystä. Atena 2014.

Kummallinen ratkaisu on ollut jättää suomentamatta 1600-luvun tärkeän valtiomiehen Per Brahen nimi ruotsinkielisestä alkuteoksesta, kun hänet suomeksi tunnetaan vakiintuneesti etunimellä Pietari. ■ SOFIA VIRTANEN

HISTORIA-AIHIO KIRJAILIJAN PARAS ystävä on hyvä kustannustoimittaja, sanovat kaunokirjallisuuden tekijät. Ilmeisesti tietokirjallisuudessa tämä totuus ei päde, tai tarve saada kirja mahdollisimman nopeasti markkinoille saa kustantamon julkaisemaan keskeneräisen raakileen. Free-toimittaja Niko Kettunen ja Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku ovat varmasti tehneet pohjatyöt hyvin kootessaan materiaalia kännykkähistoriaansa. Kustantamo, kunnianarvoisa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, on ilmeisesti halunnut

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

kirjan myyntiin mahdollisimman nopeasti sen jälkeen kun Nokia luopui matkapuhelinbisneksestä. Kustannustoimittaminen tai tekstin editointi on nimittäin jäänyt tekemättä. Kirjan sisältö muistuttaa koostetta lehtijutuista. Sillä on hyvin vähän annettavaa lukijalle, joka on viime vuosina seurannut kännykkäaiheista kirjoittelua tiedotusvälineissä. Lukijaa ärsyttää, jos ”Tiesitkö tämän”-laatikossa kerrotaan asia, joka on kerrottu pari sivua aiemmin leipätekstissä. Tai vitsi, joka toistuu parin sivun välein.

Niko Kettunen ja Timo Paukku: Kännykkä – lyhyt historia. SKS 2014.

Teksti olisi pitänyt kirjoittaa ainakin kerran uudestaan ja karsia siitä kömpelöt kielikuvat, päälle liimattu mukahauskuus ja harhailut ulos aiheesta. Kirjassa on myös paljon kuvia, jotka ovat pelkkää sivun täytettä – aivan kuin olisi painettu alustava taittosuunnitelma ”tähän joku kuva” -merkinnöillä. Löperöstä ja venytetystä 240-sivuisesta teoksesta olisi saanut toimittamalla napakan ja kiinnostavan 150-sivuisen. Olisiko toisen, parannetun painoksen paikka? ■ KARI KORTELAINEN

ASIAIN TUNTIJA Jukka Kemppinen

Työkalu

ekniikan historiassa työkalut tahtovat unohtua. Suomen metsäteollisuus – historiallisesti suurin leivänantaja – tuo mieleen ensin tehtaat ja sitten sahat. Entä pokasaha, viila ja haritussakset, kirves ja puukko? Puukkoja harrastetaan ja niistä on julkaistu kirjoja. Jostain syystä kauhavalaiset ovat kovin esillä. Timo Hyytisen Suuri puukkokirja, osat 1 ja 2, on aivan omaa luokkaansa, loistava käsikirja. Muuan Kemppinen näyttäisi myös kirjoittaneen puukoista vuosikymmeniä sitten. Kunpa tulisi kirja sahoista! Sahanterä on high tech -tuote. Se on niin myöhäinen, että kunnon kuvia puunkaatoon kelpaavista sahoista näyttää löytyvän vasta 1920-luvulta. Puusepän saha on ikivanha työkalu, samoin erilaiset halkaisusahat ja justeeri.

TEKNIIKASTA PUHUTTAESSA vähäarvoiset, näennäisesti yksinkertaiset kapineet sekoittuvat roskiin. Mutta jospa hetki ajateltaisiin? Sotien jälkeen puoli miljoonaa suomalaista hankki elannon miljoonalle pokasahalla. Puinen kehikko nuorasta sommiteltuine kiristysjärjestelyineen oli nerokas ja ennen kaikkea milloin tahansa ja missä vain korjattavissa ja uusittavissa. Teroittaminen oli ennen kovametallisia hampaita taitoa vaativa laji, ja haritus eritoten. Sitten tulivat metallikaaret ja pian moottorisaha, jonka valtakausi kesti ennen puunkorjuun täyttä koneistumista vain muutaman vuosikymmenen. Työkaluista ei tietenkään päästy. Ammattilaisen on osattava tehdä koneelleen paljon työmaallaan. Tuosta tulee nopeasti mieleen hyvin monen suomalaisen miehen läpikotaisin tuntema ”kone”, sotilaskivääri. Lukko pura… Tämän koneen toimivuus saattoi olla kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys. PUUKKO SEKOITTUU suomalaiseen perimään. Pohjalaispuukko ainakin tuo mieleen häjyt. Kun vieraalleen näyttää kaksineuvoisen härmänpuukon, jonka terässä on käsityömestarin nimi, Antti Rannanjärvi, voi olla,

että joku sävähtää. Eikä se ole vitsi. Nuo ovat käsityöpuukkojen parhaimmistoa. Puusta katsoen luulisi, että vanhoista kojeista vain kellot ja ehkä kamerat herättävät mielenkiintoa. Puukoilla on kuitenkin keräilijänsä ja ihailijansa, ja lisäksi puukonteko on suosittua; kättensä jäljistä palkituissa on nykyisin paljon nuoria naisia. Hyvin vaikea aihe olisi kirves. Rautakaupoissa on tätä nykyä aivan erinomaisia kirveitä, eivätkä Fiskarsin ja Billnäsin nimet unohdu. Historia menee vaikeaksi, kun on mietittävä, missä määrin sotakirveitä olisi muistettava ja miten sijoittuvat Torin ja muiden jumalien ihmeelliset aseet. Sen jälkeen olisi muistettava, että pronssikauden lisäksi kivikausi ajoitetaan ja luokitetaan kirvestyyppien perusteella, ja siunatuksi lopuksi on osattava tähdentää, että hyvä, taitavasti hiottu kivikirves on ällistyttävän hyvä työkalu. Jopa puunkaatoon arkeologit ovat sitä kokeilleet, ja kyllä sillä kaatuu. Ennen 1900-luvun alkupuolta käytännössä kaikki, myös poltettavaksi halutut kasket, kaadettiin kirveellä. Se on aika hirvittävä ajatus. Ei taida olla moni nykyisin elävä kolonnut täysimittaista tukkipuuta nurin kirveellä – ja hyvä niin. Kaatuvan puun alle jääminen on ollut valitettavan tavallista.

Taitavasti hiottu kivikirves on ällistyttävän hyvä työkalu.

VIELÄ SAANEE mainita Suomen metsien verrattomimman työvälineen tai ”koneen”, joka on suomenhevonen. Niitä oli vuonna 1950 enemmän kuin koskaan, melkein puoli miljoonaa. Ja maaseutu eli käytännön pakkojen mukaan. Puut kaadettiin rekikelillä ja kuljetettiin sahoille kevättulvien paisuttamissa joissa ja puroissa. Uittotekniikka patoineen, johteineen, keluveneineen kaikkineen oli päätähuimaavaa kansantekniikkaa. Siitä on muuten onneksi mallit näytteillä Pielisen museossa. Tässäpä teknologiaa, jossa vaihteeksi ei lemahda öljy. ■ TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Ä Ä R I M M Ä I S ET

Vauhtia ilmassa Lentokoneiden nopeusennätys on yli 300-kertaistunut reilussa sadassa vuodessa.

1903 11 km/h Wright Flyer

1934 709 km/h Macchi M.C.72

1910 110 km/h Blériot XI

1920 313 km/h Nieuport-Delage NiD 29V

1900 30

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

1910

1920

1930

11940

1958 2260 km/h Lockheed YF-104A Starﬁghter

3000 km/h

2500 km/h

1976 3530 km/h Lockheed SR-71 Blackbird

2000 km/h

1965 3332 km/h 1500 km/h

Lockheed YF-12A

VAUHTIHIRMUT. Wrightin veljesten ensilennon jälkeen nopeusennätys on rikottu kymmeniä kertoja, viimeisen kerran 1976. Tässä joitakin ennätyksenhaltijoita vuosien varrelta.

1947 1004 km/h Lockheed P-80R Shooting Star

entokoneiden nopeusennätysten säännöt on määritellyt kansainvälinen ilmailujärjestö FAI (Fédération Aéronautique Internationale), joka myös vahvistaa kulloinkin voimassa olevat ennätykset. Ensimmäinen nopeusennätys oli luonnollisesti Wrightin veljesten tekemä ensimmäinen moottorilento. Heidän Flyer-koneensa ilmanopeudeksi mitattiin huimat 10,98 km/h Kitty Hawkissa Pohjois-Carolinassa joulukuussa 1903. Nyt miehitettyjen suihkumoottorikoneiden nopeusennätystä pitää hallussaan Lockheed SR71 Blackbird. Se saavutti 3 530 km/h nopeuden heinäkuussa 1976 lähellä Bealen lentotukikohtaa Yhdysvaltain Kaliforniassa. Konetta lensivät Eldon W. Joersz ja George T. Morgan Jr. Potkurikoneiden virallinen nopeusennätys vaakalennossa on Grumman F8F Bearcat -koneella, 850,24 km/h. ■

1000 km/h

500 km/h

0 km/h

1950

1960

1970

1980 TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Ennakko haltuun

gyrotähtäimellä

Brittien innovaatiosta tuli liittoutuneiden valtti suihkuhävittäjiä vastaan toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Se nimettiin brittien salaisessa muistiossa ”tärkeimmäksi yksittäiseksi laitteeksi koko sodan ajalta”. HARRI MUSTONEN

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

nsimmäisessä maailmansodassa ilmataistelut muotoutuivat pian lentokoneiden välisiksi kaartotaisteluiksi. Näissä taisteluissa tuli ilmi tähtäämisen vaikeus ammuttaessa liikkuvasta lentokoneesta ilmassa liikehtivää viholliskonetta. Varsinkin ennakon arvioiminen oli vaikeaa lähestyttäessä kohdetta jyrkässä kulmassa tai kaarrossa. Ensimmäiset tähtäimet toteutettiin tähtäinrengas-jyvä -systeemillä. Tällaisessa perinteisessä tähtäimessä silmän täytyi pysyä tietyssä suhteessa tähtäimeen niin, että jyvä oli oikeassa paikassa renkaaseen nähden. Lennettäessä suoraan tämä ei ollut suurikaan ongelma, mutta nopeatem-

Heijastinlevy

nta uu s ma pu m na ide e As

n see htee o k linja täys Täh

Linssit

Moottori

Ennakkokulma

Etupeili Gyromoottorin kotelo

Kiinteä asteikkolevy ja hajotin Kiinteä peili Kärkivälin ja etäisyyden asteikkolevy ja hajotin Valo

BRITTIEN YLPEYS. Gyrotähtäimiä käytettiin pääasiassa Spitﬁre IX-, XIII- ja XIV-malleissa.

poistanut jo ensimmäisessä maailmansodassa havaittua ongelmaa.

Ennakko ratkaisee

poisessa kaartotaistelussa g-voimat heiluttivat päätä ja vaikeuttivat huomattavasti tähtäämistä. Ensimmäisen maailmansodan aikana britit kehittivät ratkaisuksi optisen Aldistähtäimen. Se muodostui putkesta, joka sisälsi muutaman linssin ja tähtäinrenkaat. Tämä rakenne eliminoi lentäjän pään asennon vaihteluista johtuvan virheen. Ongel-

mana oli, että tähdätessään lentäjän täytyi kumartua nähdäkseen tähtäimestä. Heti toisen maailmansodan alussa yleistyi käyttöön heijastintähtäin. Siinä valoristikko heijastettiin linssin kautta lasilevylle. Se vapautti jo hieman lentäjän pään asentoa tähdätessä, kunhan vain näki valoristikon heijastinlasilla. Tähtäimessä oli asetukset etäisyydelle ja viholliskoneen kärkivälille. Heijastintähtäin oli yleisin tähtäinmalli koko sodan ajan. Se ei kuitenkaan

Monet toisen maailmansodan menestyksekkäimmät ässät harrastivat metsästystä. Etenkin lintujen metsästämisestä saatu kokemus oli kasvattanut heille vaistomaisen kyvyn ottaa ennakkoa ammuttaessa – se mikä päti linnustuksessa, toimi myös hävittäjien välisissä kaartotaisteluissa. Johnnie Johnson, RAF:n menestyksekkäin hävittäjälentäjä, ilmaisi asian näin: ”Hävittäjäohjaaja, joka pystyi osumaan myötätuuleen kaahottavaan fasaaniin tai suoraan kohti lentävään peltopyyhyn tai TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Laivueiden tehokkuuden ratkaisivat keskivertolentäjät, eivät muutamat ässät. KYLLÄ OSUU. Gyro Gunsight MK IId:ssä asetettiin säätimellä tähtäimeen viholliskoneen kärkiväliasetus konetyypin mukaan. joka sievästi pudotti haapanan alas tummenevalta taivaalta, pystyi vaivatta osumaan satayhdeksikköön.” Vuoteen 1939 tultaessa lentokoneiden nopeudet olivat kehittyneet huimasti, ja ennakon arvioiminen oli vielä vaikeampaa kuin aiemmin. Keskivertolentäjä saattoi kyllä osua viholliskoneeseen lähestyessään kohdetta suoraan takaa, mutta jo muutaman asteen kulma vaikeutti tähtäämistä ratkaisevasti. Kohde pääsi näissä tapauksissa useimmiten pakenemaan. Laivueiden menestyksen ja tehokkuuden ratkaisivat kuitenkin nuo keskivertolentäjät – eivät muutamat yksittäiset ässät. Tätä pulmaa lähdettiin ratkomaan sodan ensimmäisenä vuotena RAF:n tutkimusyksikössä Farnboroughissa. Jo vuonna 1941 saatiin valmistettua hyrrävoimiin perustuva gyrotähtäin, jota kokeiltiin samana vuonna muutamassa laivueessa. Tämän Gyro Gunsight MK I:n käytössä ilmeni kuitenkin pahoja ongelmia. Myös siinä käytettiin putken mallista tähtäintä,

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

jota käyttäessään lentäjä joutui kumartumaan. Niinpä tähtäin vedettiin pois laivuekäytöstä ja kehitystyötä jatkettiin. Vuonna 1943 saatiin valmiiksi tähtäimen seuraava malli. Se vastasi vihdoin sille asetettuja vaatimuksia. Vanha tekniikanalan yritys Ferrant ryhtyi valmistamaan näitä Gyro Gunsight (GGS) MK II -tähtäimiä Edinburghiin perustetussa tehtaassa loppuvuodesta 1943.

Analoginen tietokone GGS:n toimintaperiaate oli nerokkaan yksinkertainen. Se perustui hyrrävoimiin, joita oli käytetty hyväksi jo vuosia lentokoneiden keinohorisonteissa ja gyrokompasseissa. GGS oli mekaaninen tietokone, joka pystyi laskemaan siihen syötettyjen arvojen perusteella kohteeseen tarvittavan ennakon. Sähköä tarvittiin vain valon tuottamiseen heijastinlasille sekä gyromoottorin pyörittämiseen. Tähtäimen lasille heijastui tähtäinristikon lisäksi myös valopisteistä muodostuva kehä, joka oli säädettävissä. Lähestyessään kohdetta lentäjä sääti kytkimestä GGS:n asetuksen vastaamaan viholliskoneen tyyppiä – tähtäimeen oli määritelty valmiiksi tärkeimpien vihollis-

koneiden kärkivälit. Sen jälkeen lentäjä asetti kaasukahvaan asennetulla säätimellä tähtäimen valokehän pisteet vastaamaan kohteen kärkiväliä. Nämä kaksi asetusta määrittelivät näin tähtäimelle kohteen etäisyyden. Hyrrävoimien avulla pyörivä peili puolestaan huolehti tarvittavasta ennakosta kaarrettaessa. Lentäjän täytyi vain pitää valoristikko kohdistettuna viholliskoneeseen muutaman sekunnin ajan – tämä tarvittiin, jotta GGS:n peili ennätti asettua oikeaan ennakkoon. Koska gyrotähtäin oli hieman epäluotettava ammuttaessa pitkiltä matkoilta, heijastui tähtäimen lasille myös kiinteä valoristikko aiempien heijastintähtäimien tapaan. Tämä oli myös varmistuksena siltä varalta, että hyrrävoimin toimiva tähtäin menisi epäkuntoon.

Ace maker Gyro Gunsight MK II tuli Spitfire-laivueiden käyttöön alkuvuodesta 1944. Se osoittautui pian erittäin toimivaksi. Lentäjien totuttua uuteen tähtäimeen heidän osumatarkkuutensa parani huomattavasti ilmataisteluissa, joissa tarvittiin ennakkoa. Useat taitavat hävittäjälentäjät,

TASOITUSTA. GGS-tähtäin antoi Spitﬁre- ja Mustang-lentäjille tasoitusta saksalaisten Me 262 -suihkuhävittäjiä vastaan. P-51 Mustang -koneita on edelleen runsaasti lentokuntoisina Yhdysvalloissa ja muissa maissa.

jotka olivat lentäneet ja taistelleet jo vuosia saavuttamatta ilmavoittoja tavallisella heijastintähtäimellä, alkoivat GGS:n avulla saada pudotuksia. Uudessa tähtäimessä oli haittansakin. Se oli tavallista heijastintähtäintä suurempi ja vei tilaa Spitfiren muutenkin ahtaassa ohjaamossa. Lisäksi se rajasi näkyvyyttä tärkeään etusektoriin. Suurin haitta oli ehkä se, että lentäjän täytyi pitää kohde muutaman sekunnin ajan tähtäimessä. Jotkut lahjakkaista hävittäjälentäjistä karsastivat GGS:n käyttöä tämän vuoksi, mutta keskivertopilotille uuden tähtäimen edut veivät kirkkaasti voiton sen haitoista. Vuoden 1944 aikana analysoitiin Spitfire IX:llä lennettyjä taisteluja, joissa toinen yksikkö käytti vanhaa heijastintähtäintä ja toinen uutta gyrotähtäintä. Uudella tähtäimellä pudotuksia oli tullut peräti 50 prosenttia enemmän. GGS:n avulla lentäjät ilmoittivat osuneensa jopa 500 metrin päästä, ennakon ollessa 50 astetta. Tähtäin saikin pian lisänimen Ace Maker. GGS oli korvaamaton apuväline Spitfireja Mustang-piloteille heidän kohdatessaan viimeisenä sotavuonna saksalaisten nopeammat Me 262 -suihkuhävittäjät.

KEHITYSTÄ. Folland Gnatissa oli aiempaa parempi Ferrantin versio, MK8. Siinä etäisyys mitattiin tutkalla. Kuva on Vesivehmaan museohallissa olevasta suomalaisesta Gnatista.

On laskettu, että liittoutuneiden hävittäjät ampuivat keskimäärin yli kaksi saksalaisten suihkuhävittäjää yhtä suihkuhävittäjien pudottamaa liittoutuneiden lentokonetta kohden – tulos, jota olisi ollut mahdotonta saavuttaa ilman gyrotähtäintä. Sodan jälkeen GGS:n kehitystyötä jatkettiin, ja eri versioita oli käytössä aina 1970-luvulle saakka. Suomessa Ferrantin malleja käytettiin De Havilland Vampiressa, Valmet Vihurissa, Fouga Magisterissa ja Folland Gnatissa. Vielä Mig-21:ssä oli käytössä Neuvostoliitossa valmistettu tähtäin, joka perustui hyrrävoimille. ■

Lähteitä: Alfred Price: Late mark Spitfire aces, Osprey 2004 BBC: Scotland Spitfire gun sight factory knocked down (news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/ scotland/439218.stm) Dibbs & Holmes: Spitfire – flying legend, Osprey publishing 2009 Ferranti: History of Ferranti, 1989 Flight: 22 February 1973, 6 June 1974, 28 February 1978 Johnnie Johnson: Väistä, Sininen parvi (suom. Leo Piippo), Otava 1958

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

CHEMICAL HERITAGE FOUNDATION / HARRY KALISH

Parempi kemisti kuin lääkäri Stephanie Kwolek halusi lääkäriksi mutta päätyi kemistiksi. Hän keksi kevlarin, joka on pelastanut tuhansien ihmisten hengen.

CJP24

SOFIA VIRTANEN

MONIKÄYTTÖINEN. Kevlar-kuitua on useita laatuja eri käyttötarkoituksiin.

tephanie Louise Kwolek syntyi 31. heinäkuuta 1923 Yhdysvaltain Pennsylvaniassa puolalaiseen siirtolaisperheeseen. Lapsena Kwolek haaveili muotisuunnittelijan tai opettajan urasta: ompeleminen oli hänen mieliharrastuksiaan, ja myöhemmin hän opetti naapuruston lapsille luku- ja kirjoitustaitoja. Lääketiede alkoi kiinnostaa Kwolekia teini-ikäisenä. Päästyään opiskelemaan Carnegien teknologiainstituuttiin Pittsburghiin hän keskittyi opiskelemaan aineita, joista olisi eniten hyötyä myöhemmille lääketieteen opinnoille. Saatuaan alemman yliopistotutkinnon 1946 Kwolekin oli kuitenkin pakko lähteä etsimään töitä. Hänen isänsä oli kuollut Stephanien ollessa kymmenen, eivätkä äidin rahat riittäneet lääketieteen opintojen tukemiseen. Kwolek otettiin kemianteollisuusyritys DuPontin palvelukseen tekstiilikuituosastolle New Yorkin Buffaloon kehittämään uusia polymeerejä. Polymeerien tutkimus imaisi naisen siinä määrin mukaansa, että lääketieteen opinnot eivät houkuttaneet enää myöhemmin, kun niihin olisi ollut varaa. Työssä oppi jatkuvasti uutta ja sai ratkoa isoja ongelmia. Lisäksi DuPontin vapaa ja kokeiluihin kannustava työkulttuuri ja alansa huippua olevat työtoverit pitivät huolen siitä, ettei Kwolek kaivannut muualle. Hän jäi naimattomaksi eikä myöskään koskaan suorittanut suunnittelemaansa ylempää korkeakoulututkintoa. Polymeeritutkimus oli niin lapsenkengissään, ettei yliopistoilla ollut tarjottavana kovin paljon enempää kuin omalla tutkimusosastolla.

Vastahakoinen kehrääjä Työssään Kwolek pääsi myös lähestymään uudella tavalla vanhaa rakasta ompeluhar-

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Stephanie Kwolek 1923–2014 rastustaan. Uusien tekstiilikuitujen kehityksessä dupontilaiset olivat maailman huippua. Vuonna 1964 Kwolek työtovereineen aloitti projektin, jossa yritettiin kehittää entistä kevyempää ja kestävämpää polymeeriä auton renkaisiin. Seuraavana vuonna, työskenneltyään osastolla yli 18 vuotta, Kwolek huomasi eräänä päivänä saaneensa aikaan erikoisen polymeerin. Sitä oli hyvin vaikeaa saada liukenemaan, kunnes tietyssä pisteessä muodostui viskositeetiltaan hyvin alhainen, lähes vedenkaltainen, liuos. Siitä huolimatta liuos oli hyvin sameaa, eikä sen väri poistunut suodattamalla.

Kwolek sai aikaan ensimmäisenä maailmassa nestekideliuoksen polymeerillä. Kehruuteknikko ei olisi halunnut kehrätä polymeeria, vaan oli vakuuttunut siitä että se tukkisi kehruukoneen. Kwolek painosti päiväkausia häntä kokeilemaan, ja kun mies suostui, kävi ilmi että uusi materiaali kehräytyi erittäin hyvin. Lisäksi se oli hyvin vahvaa, jäykkää ja tulenkestävää. Kuumakäsittely vielä paransi sen ominaisuuksia. Kwolek ei vielä tiennyt saaneensa aikaan luultavasti ensimmäisenä maailmassa

nestekideliuoksen polymeerillä. Sen ominaisuuksiin kuuluu, että polymeeriä lisättäessä sakka ensin vain paksunee, kunnes yhtäkkiä se liukenee ja liuos muuttuu erittäin juoksevaksi. Kwolek itse on verrannut asiaa tukkien uittoon joessa: kun niitä on tarpeeksi paljon, ne asettuvat yhdensuuntaisesti ja pääsevät liikkumaan sujuvasti. Juuri kuitujen yhdensuuntaisuus tekee Kwolekin löytämästä polymeeristä erittäin vahvan.

Ystävä palkittiin Nobelilla Kwolekin löytöön perustuva kuitu sai kauppanimen Kevlar. Yleisölle se esiteltiin ensimmäistä kertaa 1971. Kevlarin kehittämiseen osallistui satoja DuPontin työntekijöitä, ja itse asiassa Kwolekin pa-

KEVLAR Hiiltä, happea, vetyä ja typpeä sisältävä aromaattinen polymeeri. Kestää hajoamatta 426–481 °C lämpötilaa, ei sula nesteeksi lainkaan. Ei menetä lujuuttaan ja joustavuuttaan edes –196 °C:ssa , kylmissä lämpötiloissa jopa hieman vahvempaa kuin huoneenlämpötilassa. Kuumuus heikentää jonkin verran, esimerkiksi 500 tuntia 160 °C:ssa heikentää vetolujuutta 10 prosenttia, 70 tuntia 260 °C:ssa 50 prosenttia. Käyttökohteita ovat muun muassa luotiliivit, kypärät, kasvosuojukset, tennismailat ja jousisoitinten jouset. Kevlaria on käytetty myös esimerkiksi paistinpannuissa teﬂonin tapaan.

US DEPARTMENT OF DEFENSE

UUSI SUOJA. Yhdysvaltain armeija hyödynsi Kevlaria ensimmäistä kertaa taistelukäytössä Grenadan valtauksessa vuonna 1983. Sotilaiden PASGT-kypärät ja -liivit oli vahvistettu sillä.

nos tuotteen jatkokehittelyssä jäi melko vähäiseksi. Kevlarin ansiosta Paul J. Floryn teoria nestekideliuoksista polymeereillä osoittautui oikeaksi. Hän sai siitä Nobelin kemianpalkinnon vuonna 1974. Kevlar tuli myyntiin vuonna 1975. Jo ennen näitä saavutuksia Kwolek ja Flory tutustuivat keskenään ja heistä tuli hyviä ystäviä. Stephanie Kwolek jäi eläkkeelle vuonna 1986. Eläkepäivillään Delawaren Wilmingtonissa hän opetti toisinaan yliopistoissa, jatkoi ompeluharrastustaan ja rentoutui kuuntelemalla klassista musiikkia. Kwolek kuoli kotonaan Delawaren Wilmingtonissa 18. kesäkuuta 2014. Pelkästään luotiliivien materiaalina Kevlarin arvioidaan pelastaneen tuhansien poliisien hengen jo hänen elinaikanaan. Kemistinä Stephanie Kwolek saattoi sittenkin auttaa useampaa ihmistä kuin mihin olisi lääkärinä koskaan ehtinyt. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

OY G. W. SOHLBERG AB:N ARKISTO / ELKA

PYYKKIPÄIVÄ. G. W. Sohlberg valmisti Auri-pyykkikoneita Herttoniemessä 1950-luvulla. Koneessa oli erikseen pyykinpesurumpu ja linko.

Käsiä säästävä kone Pyykinpesukone vähensi perheenemännän työtaakkaa enemmän kuin mikään muu kotitalouskone. Silti automaattikoneisiin suhtauduttiin aluksi epäilevästi. EEVA TÖRMÄNEN

istä luopuisit viimeiseksi? Tiskikoneesta, pyykkikoneesta vai jääkaapista? Tiskikoneesta olisi ehkä helpoin luopua, mutta valinta pyykkikoneen ja jääkaapin välillä on jo vaikeampi. Ainakin, jos taloyhtiössä ei ole pesutupaa tai lähikorttelissa itsepalvelupesulaa. Kaikkien pyykkien vääntäminen käsin – vaikka hanasta tulisikin lämmintä ja kylmää vettä – tuntuu tavattoman työläältä ajatukselta. Silti siitä ei ole kuin muutama vuosikymmen, kun pyykit aivan aidosti pestiin käsin. Pyykinpesukone on yllättävän tuore keksintö. Pikkupyykkiä pestiin ennen iltaisin kotona, paksumpien vaatteiden puhtaudesta huolehdittiin enimmäkseen

tuulettamalla ja harjaamalla ja liinavaatteet pestiin kertarykäyksellä pari kertaa vuodessa. Suurpyykki pestiin yleensä saunan yhteydessä olevassa pyykkituvassa. Vesi lämmitettiin saunan padassa ja yön yli lionnutta pyykkiä hierottiin uritettua pyykkilautaa vasten tai hakattiin pulikoilla puhtaaksi. Valkopyykkiä myös keitettiin isoissa paljuissa lian irrottamiseksi. Vaivalloisinta pesemisessä oli pyykin huuhtelu. Ennen sotia pyykinpesussa käytettiin siansuolista itse keitettyä suopaa, jonka huuhteleminen oli työlästä. Koska vesijohtovesi maksoi, pyykkiä pestiin usein rannoilla ja järvissä. Lakanoita ja pyyhkeitä huljutettiin rantavedessä tai vietiin veneellä ulommas huuhdottavaksi.

Teurasjätteestä saippuaa SAIPPUAA VALMISTETTIIN entisaikaan keittämällä isossa padassa. Raaka-aineena käytettiin teurasjätettä: suolia ja murskattuja luita sekä lipeää, jota saattoi ostaa kaupasta tai valmistaa itse tuhkasta. Seosta keitettiin tuntikaupalla hämmentäen ja keittämisen loppuvaiheessa siihen lisättiin suolaa, joka auttoi massan erottamisessa. Saippuamassa hyytyi jäähtyessään kerroksiksi: päällimmäisenä oli parempi pesusaippua ja pohjalla oli pyykinpesusuopaa.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

HELPPOA PYYKKÄYSTÄ. Chicagolainen Hurley Machine Company esitteli Thor-pesukoneen vuonna 1908. Alva J. Fisherin keksimä Thor oli ensimmäinen sähkökäyttöinen pesukone.

Talvisin pyykkiä uitettiin kohmeisin sormin avannoissa ja väännettiin kuiviksi viimaisessa tuulessa ja pakkasessa.

Raskain kotityö Pyykinpesukone muutti perheenemännän arjen. Työtehoseuran arvion mukaan pyykinpesu vei 1950-luvulla viidenneksen kotitöihin menevästä ajasta. Pyykinpesu oli myös raskasta – se vastasi raskaudeltaan metsätöitä. Ensimmäiset pyykinpesukoneet olivat pyöriviä rumpuja, joissa likoavaa pyykkiä pyöriteltiin käsivoimin. Ensimmäisen pesukoneen keksijänä pidetään yhdysvaltalaista James Kingiä, joka patentoi käsikäyttöisen pyykkikoneen vuonna 1851. Sähkö tuli pesukoneiden voimanlähteeksi 1900-luvulla kun amerikkalainen Alva J. Fisher kehitti sähkökäyttöisen pesukoneen. Sähköllä pesukoneeseen saatiin paljon lisää voimaa ja nopeutta, mikä esimerkiksi mahdollisti paljon isompien pyykkimäärien pesun. Fisherin Mighty Thor -pesukonetta voidaankin pitää nykyisten pesukoneiden esikuvana.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Automaattikoneen pesuaikaa pidettiin liian pitkänä ja sähkönkulutusta suurena. Suomeen pesukoneet saapuivat vasta 40 vuotta myöhemmin, kun Työtehoseura toi ensimmäiset Hoover-sähköpesukoneet Suomeen. Hoovereita myytiin viidessä vuodessa peräti 30 000 kappaletta. Vuoteen 1953 mennessä Hoover sai suomalaisen kilpailijan, kun Upo toi markkinoille ensimmäisen pulsaattoripesukoneensa. Myös Rosenlew tuli pian markkinoille oman koneensa kanssa.

Automaattikone epäilytti Pulsaattoripesukone toimi ilman vesijohtoliitäntää. Koneen tarvitsema vesi lämmitettiin erikseen padassa ja lisättiin ämpärillä koneeseen. Pyykki väännettiin vedenvaihtojen yhteydessä erillisten telojen välissä kuivaksi.

Samassa pesuliuoksessa pestiin yleensä useampia koneellisia. Näin saatiin säästettyä hieman pesuvettä ja ennen kaikkea pesuainetta. Pulsaattoripesukoneeseen mahtui reilu puolitoista kiloa pyykkiä, jonka pesemiseen vettä kului noin 20 litraa. 1950-luvun lopulla Suomeen tulivat ensimmäiset automaattipesukoneet. Asialla oli taas Työtehoseura. Pesukoneet herättivät aluksi hieman epäilyksiä: pesuaikaa pidettiin liian pitkänä ja sähkönkulutusta suurena. Pesuainettakin kuluisi enemmän, kun samaa pesuliuosta ei voisi käyttää moneen kertaan. Huolimatta alun epäilyistä automaattikoneet valtasivat pian markkinat. Upo toi vuonna 1970 myyntiin täysautomaattikoneen ja vuoteen 1971 mennessä 61 pro-

Huuhteluhuoneet helpottivat pyykkärien työtä HELSINGISSÄ, jossa pyykistä huolehti erityinen pyykkäreiden ammattikunta, pyykkäreiden raskaaseen työhön ja rankkoihin työolosuhteisiin kiinnitettiin huomiota 1800-luvun lopulla. Pyykkäreiden työtä jäällä viimassa ja pakkasessa pidettiin ”ihmisrääkkäyksenä” ja kaupunki rakensikin erityisiä huuhteluhuoneita pyykkäreiden käyttöön. Vaikka huuhteluhuoneissa vettä ei edes lämmitetty, siellä oli miellyttävämpää työskennellä kuin ulkona. Muun muassa Miina Sillanpää kamppaili pyykkäreiden puolesta kirjoittamalla artikkeleita Työläisnainenlehteen. Vuonna 1884 Helsinkiin avattiin Pitkänsillan kupeeseen myös ensimmäinen koneistettu itsepalvelupesula. Alakerrassa oli lukittavia altaita, joihin pyykin saattoi jättää likoamaan ja hanoja, joista sai kylmää ja kuumaa vettä. Vaatteet huuhdeltiin salin keskellä merivesialtaassa, ja hissi kuljetti pyykit yläkertaan kuivaushuoneisiin. Ylhäällä oli myös mankeli ja silityslautoja.

Ongelmana pesulassa oli, että se otti huuhteluvetensä sillan kupeesta, missä vesi oli huomattavan likaista. Sama ongelma oli muissakin kaupungin huuhteluhuoneissa: rannasta otettu vesi oli niin likaista, että puhtaan pyykin huuhtelu siinä alkoi olla kyseenalaista. Puhdasta vettä ei löytynyt enää mistään keskikaupungin rannasta. Tukholmassa ja Kööpenhaminassa pyykit huuhdeltiin jo j vesijohtovedellä, j mutta Helsingissä ongelmana oli, että vesijohtovesi htovesi maksoi, mutta merivesi oli ilmaista. ta. Vaikka veden hinta oli 30 penniä ä kuutiometriltä, pyykkärin 1,50 markan an päiväpalkassa kustannus oli tuntuva. va. Koska ka huuhtelua ei saatu toimimaan, maan, pyykinhuuhteluhuoneet et suljettiin 1910-luvun alussa a – vain kymmenisen vuotta sen jälkeen kun ne oli avattu. attu. Pyykkärit joutuivat taas jäälle. äälle. ■

Pyykkäreiden työtä jäällä viimassa ja pakkasessa pidettiin ”ihmisrääkkäyksenä”.

ANDREAS PRAEFCKE

Lähde: Simo Laakkonen: Itämeren tyttären likaiset helmat. Kirjassa Nokea ja pilvenhattaroita – Helsinkiläisten ympäristö 1900-luvun vaihteessa (Helsingin kaupunginmuseo, Narinkka 1999).

VÄSYMÄTÖN APURI. Tämä palvelija ei ikinä väsy, mene lakkoon tai vaadi lisää rahaa, mainosti Cataract-pesukoneen mainos os 1920-luvulla.

sentilla suomalaisista kotitalouksista oli jo oma pesukone. Nykyään se on noin 90 prosentilla kotitalouksista. Pulsaattoripesukoneitakin on käytössä edelleen esimerkiksi kesämökeillä, joissa ei ole vesijohtovettä. ■

LINGON EDELTÄJÄ. Mielen 1930-luvulla valmistetussa koneessa on mankeli, jolla ylimääräisen veden sai puristettua pois pestystä pyykistä. TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

TEKNIIKKA & DESIGN OSA 4 Sarja kertoo suomalaisen muotoilun historiasta ja muotoiluun liittyvistä teknisistä innovaatioista.

Oranssit sakset

levisivät maailmalle Maailman ensimmäiset muovikahvaiset sakset nousivat nopeasti suosioon. MARI HEIKKILÄ

KUVAT FISKARS

TARKKAA TYÖTÄ. Vielä 1970-luvulla saksien valmistus oli pitkälti käsityötä.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

iskarsin muovikahvaisia saksia on myyty jo lähes miljardi kappaletta. Tuskin osasi yrityksen johtaja Fjalar Holmberg aikoinaan aavistaa, millainen hittituote niistä tulisi – ja millainen vaikutus niillä olisi koko yrityksen tulevaisuuteen. Oranssit sakset eivät syntyneet tyhjästä. Yritys oli valmistanut metallisia saksia jo vuodesta 1832 lähtien. Ongelmana oli, että ne jouduttiin valmistamaan kokonaan käsityönä, jolloin ne tulivat hyvin kalliiksi. Räätäliltä kului arviolta noin kuukauden palkka saksiparin hankintaan. Lisäksi kokonaan metalliset sakset olivat melko painavat ja istuvuudessakin oli parantamisen varaa. Holmberg antoi 1950-luvun lopulla suunnittelijalleen Olof Bäckströmille teh-

täväksi kehittää uudet, entistä ergonomisemmat kahvat saksiin muovista, tuon ajan uudesta muotimateriaalista. Bäckström käytti mallinaan messinkikahvaisia räätälinsaksia ja valmisti ensimmäiset koekappaleet vuonna 1961. Siitä alkoi oranssikahvaisten saksien tarina.

Kysyntä ylitti odotukset Bäckströmin kehittäessä muovikahvoja hänen kollegansa paransivat saksien terien hiontamenetelmiä. Ratkaisevaa oli, että yritys investoi uusiin hiomakoneisiin, joilla saksien terien kaikki kulmat voitiin hioa tarkasti. Fiskars aloitti uusien saksien valmistuksen varovasti. Yritys oli ostanut Tammisaaresta muovitehtaan, jonne Fiskarsissa valmistetut terät kuljetettiin. Kahvat puristettiin teriin kiinni puristusmuotissa. Vuonna 1967 yritys valmisti tuhannen kappaleen koe-erän, joka myytiin hetkessä loppuun Tukholman Askossa. Sarjatuotanto alkoi samana vuonna. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että tuotantokapasiteettia on lisättävä. Jo seuraavana vuonna Fiskarsiin rakennettiin uusi tehdas, jolloin tuotanto saatiin saman katon alle. Saksia valmistettiin vuonna 1968 noin 30 000 paria, joista suurin osa vietiin ulkomaille. Se ei riittänyt. Yritys lähti suunnittelemaan uutta saksitehdasta, joka valmistui vuonna 1973 kymmenen kilometrin päähän Fiskarsin Ruukista sijaitsevaan Billnäsiin. Vuonna 1979 valmistui samalla mallilla tehdas myös suurimmalle markkina-alueelle Yhdysvaltoihin. Yritys tähtäsi kolmen miljoo-

NOPEAA KASVUA. Fiskars joutui laajentamaan tuotantotilojaan 1970-luvulla vauhdilla kovan kysynnän vuoksi. Kuvassa kangassaksien hiontaa Fiskarsin saksitehtaan uudessa hallissa.

1967 2014

Kuuluisa väri FISKARSIN SAKSIEN oranssi väri syntyi sattumalta. Muovitehtaalla oli aiemmin valmistettu mehupuristimia, ja koneeseen jäänyt oranssi väri käytettiin saksien mallikappaleiden valmistamiseen. Suunnittelijat olivat alun perin antaneet värivaihtoehdoiksi mustan, karmiininpunaisen ja vihreän, mutta kun väriä valittiin myyntikonttorilla, 16-henkisen raadin suosikeiksi nousivat musta ja oranssi. Oranssi voitti äänin 9–7. Oranssista väristä tuli sittemmin tärkeä osa Fiskarsin brändiä. Fiskars Orange rekisteröitiin vuonna 2003 Suomessa viralliseksi tavaramerkiksi. Se on rekisteröity myös Yhdysvalloissa. ■

nan kappaleen vuosituotantoon. Sekään ei riittänyt.

Kehitystyö jatkui Heti alkuvaiheessa koetusta menestyksestä huolimatta saksien kehitystyö jatkui. Ensimmäinen muutos tehtiin vuonna 1970, kun saksen terän pinnan tasalle hiottu niitti korvattiin kupuniitillä, mikä vähensi viimeistelytyötä. Myöhemmin siirryttiin tasapintaiseen koholla olevaan niittiin, sillä kupuniitin lyöminen saattoi toisinaan vaikuttaa nivelen luistoon. Yksi saksien kehittäjistä on vuonna 1971 Fiskarsin saksituotannon johtajana aloittanut Olavi Lindén, jota kiinnostivat ergonomia ja keksinnöt. Vuonna 1972 valmistuivat punaiset vasenkätiset sakset. Vuodesta 1975 lähtien saksien teriin hiottiin viiste, joka paransi ulkonäköä ja leikkaavuutta. Vielä 1970-luvulla saksien terät taottiin ja hiottiin, mutta sittemmin materiaali

stanssattiin eli muotoleikattiin tarkasti valmiiksi mitoitetuista levyistä. Vuonna 1980 kahvamallia uusittiin ja muovilaatua muutettiin, jotta se kestäisi paremmin konepesua, painehöyryä, iskuja ja väsymistä. Saksien kahvojen välissä ollut leikkuuvälin pysäyttävä uloke tuli tarpeettomaksi 1990-luvulla uuden valmistusmenetelmän myötä. Vuosikymmenten myötä saksien viimeistelytyön määrä jatkuvasti vähentyi. Nykyisin viimeistelyä tarvitaan kymmenesosa 1960-lukuun verrattuna. Fiskarsin saksista tuli maailmanlaajuinen menestystarina. Samalla niistä tuli yksi kopioiduimmista suomalaisista designtuotteista. Yritys on toistuvasti joutunut puolustamaan tekijänoikeuksiaan. Saksien menestyksen rohkaisemana yritys alkoi valmistaa Billnäsissä myös puutarhatyökaluja, joista kasvoi merkittävä osa yrityksen liiketoimintaa. ■ TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Puhelinkuume valtasi Suomen Tuppisuina pidetyt suomalaiset ovat olleet puhelimen käyttäjinä edelläkävijöitä keksinnön alkuajoista alkaen. IRMA SVAN-SANTERO

KUVAT TEKNIIKAN MUSEO

un skotlantilainen, Bostonissa vokaalifysiologian professorina toiminut Alexander Graham Bell sai patentin puhelinkeksinnölleen maaliskuussa 1876, vain vajaan kahden vuoden kuluttua tästä rakennettiin Helsinkiin ensimmäinen puhelinlinja. Kesällä 1876 puhelin esiteltiin Philadelphian maailmannäyttelyssä, mutta keksintö jäi vähälle huomiolle. Tiedot uudesta keksinnöstä, telefoonista, eli pitkäkorvasta, kuten sitä yritettiin suomentaa, levisivät kuitenkin nopeasti tutkijoiden ja sanomalehtimiesten välityksellä Suomeen. Monet tutkijat vaistosivat puhelimeen liittyvät valtavat mahdollisuudet. Ensimmäinen puhelinyhteyden rakentaja ja käyttäjä Suomessa oli metallitehtailija Johan Nissinen. Hän yhdisti konttori- ja myyntihuoneistot Annan- ja Eerikinkadun kulmassa pihan yli kulkevalla puhelinjohdolla, jolloin ensimmäiset puhelinkeskustelut voitiin käydä Helsingissä jo joulukuussa 1877. Nissinen myös myi puhelimia, ensimmäisenä Suomessa. Niiden myynti-ilmoituksia näkyi pääkaupungin sanomalehdissä jo joulukuussa 1877. Kaupunkilaiset kävivät äimistelemässä uutta keksintöä, heidän joukossaan myös Morgonbladetin toimittaja, joka arveli uutukaisesta tulevan mielenkiintoisimman joululahjan moneen kotiin. Koje oli hänen mielestään yksinkertainen, eikä hintakaan tuntunut kovin korkealta.

MUUTAMALLE TILAAJALLE. Bromarvin puhelinkeskuksen välityspöytä ei ollut suuren suuri. LUURIT KORVILLA. Hangon puhelinkeskuksen työntekijöitä vuonna 1926.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Sentraalisan Työ keskuksenhoitajana oli aluksi niin suosittua, että monet yhdistivät puheluita vuosikausia ilman rahapalkkaa.

ERIC TIGERSTEDT

IRMA SVAN-SANTERO

NOPEASORMISET TYTÖT. Näkymä Helsingin puhelinyhdistyksen puhelinkeskussalista Korkeavuorenkadulla. Kuva on arviolta vuodelta 1907.

Puhelinkokeiluja ympäri Suomen Tieto Helsingin menestyksellisestä puhelinkokeilusta herätti varsinaisen puhelinkuumeen, ja kokeiluja tehtiin ympäri Suomen. Maaseudullakin kartanoihin ja tehdaslaitoksiin hankittiin lyhytjohtoisia puhelinpareja. Vuonna 1881 yksityisiltä ryhdyttiin vaatimaan lupa puhelintoimen harjoittamiseen. Suomen suurruhtinaskunnan ensimmäinen puhelinlaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1882. Vuoteen 1886 mennessä yhdeksääntoista kaupunkiin oli syntynyt puhelinverkostot keskusasemineen. Esimerkiksi Jyväskylän ja lähitienoon puhelinverkko valmistui vuonna 1885, ja ennen vuosisadan loppua puhelin oli levinnyt koko Keski-Suomeen. Puhelimet tulivat ensin suurimpiin kaupunkeihin ja levisivät sitten pienempiin kaupunkeihin sekä ympäröivälle maaseudulle. Kaupungeissa puhelimet yleistyivät varsin nopeasti. Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli 3,3 puhelinlinjaa sataa asukasta kohden.

Paikallisliikennettä hoitivat yksityiset Toiseen maailmansotaan mennessä Suomeen oli perustettu yhteensä 815 paikal-

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Vuosisadan vaihteessa Helsingissä oli 3,3 puhelinlinjaa sataa asukasta kohden.

KESKUKSENHOITAJAN TYÖ on innostanut laulunikkareita ja elokuvantekijöitä vuosikymmeniä sitten. Esimerkiksi Valentin Vaalan Niskavuoren naisissa sentraalisantra on kuvattu koomisena hahmona, joka levitteli työssään kuulemiaan ihmisten yksityisasioita pitkin kyliä. Oliko asiassa perää? – Ei ollenkaan, napauttaa Elli Järvinen, 90, joka työskenteli 50-luvun vaihteessa Keski-Suomessa Saarijärvellä, Pajupuron kylän keskuksenhoitajana. Keskuksenhoitaja allekirjoitti vaitiolositoumuksen. Siinä ei kielletty kuuntelemasta, mutta mitään kuulemaansa ei saanut antaa eteenpäin. Eikä puheluja hänen mukaansa kuunneltukaan tarkoituksella. Hän arvelee, että jos joku kyläläinen olisi valittanut tietojen leviävän puhelinkeskuksesta, siitä olisi seurannut potkut tai ainakin muistutus. Ja luottamus olisi mennyt.

Statusarvoa lista puhelinyhtiötä. Useimmissa muissa maissa puhelinta pidettiin lennättimen seuraajana, ja puhelintoiminta päätyi niissä valtion monopoliksi, toisin kuin meillä. Valtio joutui puhelinyrittäjäksi, kun aiemmin Venäjän puolustuslaitokselle kuuluneet puhelinlinjat siirtyivät itsenäistymisen jälkeen valtion haltuun. Linjoja käytettiin pääasiassa kaukopuhelinliikenteeseen. Pohjois- ja Itä-Suomen harvaan asutuilla alueilla valtio rakensi puhelinlinjoja 1920-luvulta lähtien. Valtion paikallisliikenne rajoittui näille alueille viime sotien jälkeiseen aikaan asti, kun muualla paikallisliikennettä hoitivat yksityisyritykset. Puhelinkeskuksia ryhdyttiin automatisoimaan jo 1920-luvulla. Viimeiset keskukset automatisoitiin keväällä 1980. ■

Kun maaseutupaikkakunnalla asuvat halusivat puhelimen, heidän piti yleensä itse perustaa puhelinyhdistys. Yritysmuodoista osuuskunta sai ylivoimaisen suosion. Käytäntönä oli, että kukin tilaaja kustansi pylväänsä ja johtonsa itse ja piti huolta puhelinlinjastaan. Osuuskunta piti yllä ainoastaan yhteisiä laitteita ja maksoi keskuksenhoitajan palkan. Keskuksenhoitajat, sentraalisantrat, joutuivat alkuaikoina palvelemaan työssään lähinnä varakkaampaa väestönosaa, kauppiaita, ammatinharjoittajia, virkamiehiä sekä maanviljelijöitä, koska alemmilla kansankerroksilla ei ollut varaa uuteen hullutukseen. Sen lisäksi että telefooni helpotti monin tavoin jokapäiväistä asiointia, sen hankinLähteet: Keski-Suomi 17, 1982 ja Keski-Suomi 14, 1975. Keski-

tra piti suunsa supussa – Eikä silloin soiteltu lörpöttelypuheluja. Puhelut olivat lyhyitä ja asiallisia. Työ keskuksessa oli helppoa mutta sitovaa, ehkä hieman yksitoikkoistakin monipuolisiin maalaistalon töihin tottuneesta rivakasta nuoresta naisesta. – Pidin työstäni, vaikka omien asioiden hoitaminen olikin hankalaa. Kun virallista avustajaa ei ollut, Järvisen piti huolehtia itse tuuraajansa. Keskuksenhoitajan työtä pidettiin hieman jännittävänäkin, joten apulaisista ei ollut yleensä pulaa.

taan liittyi vahva statusarvo. Vielä 1920-luvulla puhelinkoneen omistaminen osoitti, että talo oli varakas ja kulki kehityksen eturintamassa.

Palvelutyötä Puhelinyhdistyksen toimivuudelle oli ratkaisevan tärkeää sopivan keskuksenhoitajan valinta. Osuuskunnille laadituissa ohjeissa valistettiin, että työn onnistumisen edellytys on, että keskuksenhoitaja nauttii yhteisössään luottamusta ja tuntee perusteellisesti alueensa tilaajat. Keskuksenhoitajan ydintyötä oli puhelujen välitys ja siihen liittynyt kirjanpito. Puhelut piti merkitä tilauslapuille, jotta ne voitiin laskuttaa. Keskuksenhoitajat tekivät yhteisössään myös monenkirjavaa palvelutyötä, hälyttivät vaikkapa palokunnan tai kätilön avun tarvitsijalle. Työ keskuksenhoitajana oli alkuaikoina varsin suosittua, ja monet hoitivat keskusta vuosikausia ilman rahapalkkaa. Yleisintä oli kuitenkin maksaa kuukausi- tai vuosipalkkaa. Lisäksi tulivat luontoisedut, esimerkiksi vapaa asunto. Kun alkuaikoina innokkaimmin telefooneja hankkivat vauraat ihmiset ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta, puhelinalan varhaissanastostakin pistää esiin vahva ruotsalaisuus: telefooni, sentraali, monttööri ja kutsu ”halloo”. Keskuksenhoitajan lempinimeksi vakiintuikin luontevasti sentraalisantra.

Tilaajanumerot piti oppia Pajupuron puhelinosuuskunta oli perustettu vuonna 1928. Kylän puhelinkeskus sijaitsi 50-luvulla taiteilija Hannes Autereen vanhassa punamullalla maalatussa kaksikerroksisessa talossa kylän keskellä. Vanhoista asuntohuoneista oli tehty talon päätyyn eri rappu, josta pääsi keskukseen. Keskuksenhoitajalle oli varattu keskushuone ja pieni kammari, johon mahtui sänky eikä paljon muuta. Hannes Autereen ensimmäinen vaimo Aino oli puhelinosuuskunnan puheenjohtaja. Elli Järvinen huomasi keskuksenhoitajan paikan olevan auki, ja kysyi mahtaisiko hän saada paikan, ja pärjäisikö hän siinä työssä. – Aino-rouva sanoi, että kyllä pärjäät. Olin kolmastoista hakija ja sain paikan. Se oli

Tuuraaja piti hankkia itse. PALKKATYÖHÖN. 26-vuotias Elli Järvinen hoiti Pajupuron puhelinkeskusta.

mahdollisuus omaan elämään, olinhan jo 26-vuotias ja asuin kotitilalla.

Tilaajanumerot piti oppia Kun puhelu tuli, puhelimen kello hälytti ja taulussa oleva läppä aukesi näyttäen soittajan. Keskuksenhoitaja kytki puhelintöpselin taulussa olevaan reikään ja vastasi ”keskus”. Jos soittaja halusi esimerkiksi Ellin kotitaloon Hukanmäkeen, keskuksen piti tietää että sen numero oli 7 – tai etsiä numero listasta. Sitten keskus sanoi ”yhdistän” ja kytki toisen töpselin Hukanmäen reikään, pyöräytti kammesta soittohälytyksen taloon ja odotti kunnes sieltä vastattiin. Sitten hän laittoi luurin koukkuun ja kun loppusoitto tuli, irrotti töpselit. Jos loppusoittoa ei kuulunut, pakostakin piti kuunnella ja kysyä, ”puhutaanko”. Kaukopuhelut piti tilata erikseen Saarijärven pääkeskuksen kautta. Niitä joutui joskus odottelemaan pitkiäkin aikoja.

Sitovaa työtä Keskus oli virallisesti auki aamukuudesta iltayhdeksään, mutta keskusta ei saanut jättää koskaan yksin mahdollisten hätä- ja yöpuhelujen varalta. Yöllä soittoja tuli harvoin, puhelin hiljeni iltaa kohti.

Keskuksenhoitajan palkka oli tuhat markkaa vuodessa, mikä tuntui isolta rahalta. Kuukautta kohti tienesti oli kuitenkin niin pieni, ettei sillä olisi Järvisen mukaan vaatteita ja muita hankintoja kustantanut, vaikka asunto olikin ilmainen.

Ukkonen kiusana Pajupuron keskus oli hyvin käyttövarma, eikä koskaan mitään suurempia vikoja ilmennyt. Kesällä ukkonen teki pahojaan ja keskus saattoi mennä sekaisin. – Kun salama oikein räväytti, luukut aukeilivat miten sattuu, ja niitä piti sulkea yhtenään. Eikä ukkosella kukaan soittanutkaan, mutta koskaan ei voinut olla ihan varma. Kuunnellakaan ei voinut, koska korvaan rätisi niin pahasti. Keskus oli kuitenkin hyvin maadoitettu, eikä ukkonen päässyt sisälle. Jos keskukseen tuli vika, jota ei saanut itse korjattua, Järvinen soitti avuksi Alapihan Veikon. Veikko oli maanviljelijä ja monipuolinen mies, joka osasi korjata mitä tahansa. Sotahommissa viestimiehenä hän oli oppinut korjaamaan myös puhelinlaitteistoja. Suurempi ongelma olivat talojen puhelimet ja puhelinlinjat, joiden korjaaminen kuului osakkaille itselleen. Talojen puhelimet saattoivat olla mykkänä pitkiäkin aikoja, kun ukkonen oli särkenyt puhelinkoneen tai katkaissut puhelinlinjan. ■

Suomen museoyhdistyksen julkaisuja; U. E. Moisala, Kauko Rahko, Oiva Turpeinen: Puhelin ja puhelinlaitokset Suomessa 1877–1977. Puhelinlaitosten Liitto r.y. 1977.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Pohjolan tärkein keksintö Kesä 1969 muistetaan ensimmäisestä kuulennosta, mutta historiaa tehtiin lähempänäkin. Lofooteilla käynnistyi projekti, joka mullisti matkaviestinnän. JUKKA LUKKARI

esäkuun lopulla vuonna 1969 kokoontui Norjan länsirannikolle, Lofoottien saarille kolmekymmentä pääasiassa keski-ikäistä herraa Pohjoismaiden valtiollisista telelaitoksista vuotuiseen kongressiinsa. Kabelvågin pikkukaupungin poikkeuksellisessa lämpöaallossa nuijittiin pöytään kauaskantoinen päätös: telelaitokset ryhtyvät yhdessä kehittämään radiopuhelinverkkoa, joka toimii kaikissa Pohjoismaissa. Idean isyyden ovat omineet ruotsalaiset. Pöytäkirjojen mukaan sanoiksi asian Kabelvågin kokouksessa puki ensimmäisenä Ruotsin Televerketin tekninen johtaja Carl-Gösta Åsdal. Projekti sai nimen NMT (nordisk mobiltelefon), ja hanketta ajamaan pystytetty nmttyöryhmä kokousti ensimmäisen kerran vuonna 1970. Alkoi runsaan vuosikymmenen vuoden urakka, jonka päätteeksi ensimmäinen nmt-verkko aloitti toimintansa vuonna 1981.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Nmt:tä voidaan hyvällä syyllä pitää merkittävimpinä 1900-luvun pohjoismaisena keksintönä. Se pohjusti tien gsm:lle ja edelleen seuraaville mobiiliverkkojen sukupolville. Se myös aurasi Nokialle ja Ericssonille tien maailman tietoliikenneyritysten raskaimpaan sarjaan.

Saudi-Arabia kauneusvirheenä Nmt-työryhmä sai vuonna 1971 aikaan neljätoista kohtaa käsittävän luettelon tulevalle verkolle asetettavista vaatimuksista. Keskeistä oli automaattisuus ja toiminta maiden rajojen yli. Aiemmat radiopuhelinverkot kuten Suomen arp ja Ruotsin mtd toimivat vain omissa maissaan. Niissä puhelut tilattiin välittäjän kautta. Vaatimusten pohjalta päästiin varsinaisesti puurtamaan itse verkon kehittämisen parissa. Hanke eteni rauhallista vauhtia. Vuonna 1978 oli vuorossa suuri hetki, kun Tukholmassa jär-

MENEVILLE MIEHILLE. Nmt-puhelinten mainonta painottui alkuvaiheessa bisnesmiehiin.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

jestettiin kolme tukiasemaa käsittävän testiverkon kokeilu. Normaalien demoefektien jälkeen verkko toimi suunnitellusti, ja nmt-projektin loppurutistus saattoi alkaa. Vuonna 1981 oltiin lopulta niin pitkällä, että verkot voitiin ottaa kaupalliseen käyttöön. Ruotsissa verkko avattiin lokakuussa 1981, Norjassa marraskuussa ja Tanskassa tammikuussa 1982. Suomi tuli tässä ensimmäisessä mobiilivallankumouksessa hieman jälkijunassa, sillä täällä verkko avattiin maaliskuussa 1982. Pienenä kauneusvirheenä Pohjoismaille voidaan pitää sitä, että maailman ensimmäinen nmt-verkko ehdittiin ennen Pohjoismaita avata Saudi-Arabiassa syyskuun alussa 1981. Ericsson ja Philips olivat saaneet maasta jättitilauksen televerkon uusimisesta, ja sen pienenä sivujuonteena rakennettiin kolmeen kaupunkiin ulottuva nmt-verkko.

Nmt:n kulta-aikaa riitti reilut kymmenen vuotta.

Menestys löi ällikällä Nmt:lle ei alussa asetettu valtaisia tavoitteita. Arvioitiin, että vuosikymmenen lopulla Pohjoismaissa voisi olla 45 000 käyttäjää.

Pitkä matka Jollaan

Matkapuhelimista tuli suomalaisen teollisuushistorian suurin menestystarina.

Suomalaisten matkapuhelinten värikäs historia VALTION SÄHKÖPAJA eli myöhemmin Televa ja Star-Radio tekivät vhf-puhelimia Suomessa jo 1950-luvulla. 1960-luvulla puhelinten teon aloitti myös Suomen Kaapelitehdas, joka fuusioitiin Nokiaan 1966. Myös televisiovalmistaja Salora laajensi 1960-luvulla puhelimiin. Tästä nelikosta sukeutui monien kiemuroiden jälkeen suomalaisen teollisuushistorian suurin menestystarina. Vuonna 2014 puhelimia ei enää Suomessa tehdä, ja Nokian puhelinten siirryttyä Microsoftille alalla pyristelee enää yksi suomalainen yritys, Jolla. ■

1950 50

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

1964 Saloran

ensimmäinen puhelin, SRP 10-radiopuhelin

1960

1981 Saloran

ja Nokian vuonna 1979 perustaman Mobiran ensimmäinen nmt-puhelin Mobira MD25

1971 Saloran ensimmäinen ARPverkon puhelin Salora SRP 22/25

1970

980

Huolimatta kalliista ja kömpelöistä puhelimista uutuudelle olikin yllättävän kova kysyntä: jo vuonna 1985 liittymiä oli pitkälti yli 100 000. Puhelinten halventuessa ja keventyessä kysyntä edelleen kiihtyi. Nmt toimi aluksi 450 megahertsin taajuusalueella. Suosio oli niin suurta, että rinnalle avattiin vuonna 1987 uusi 900 megahertsin taajuudella toimiva verkko. Nmt:n kulta-aikaa kesti 1990-luvun puoleenväliin. Suomessa tilaajamäärät olivat suurimmillaan 1996, jolloin nmt 450- ja nmt 900 -verkoissa oli yhteensä yli 600 000 liittymää. Koko maailmassa nmt:llä soitteli liki 50 miljoonaa ihmistä. Määrä kutistui nopeasti, kun käyttäjät alkoivat siirtyä uuden uljaan gsm-verkon käyttäjiksi. Nmt:stä ei koskaan tullut gsm:n tapaan yleismaailmallista verkkoa, mutta se otettiin käyttöön monissa maissa myös Pohjolan ulkopuolella.

Nmt sinnitteli 30 vuotta Nmt oli nykymittapuulla kyvyiltään varsin vaatimaton, mutta 1980-luvulla se oli

Sivullisten oli helppo kuunnella nmt-verkon puheluja. mullistava uutuus. Vuosikymmenen lopulla nmt-puhelimia alkoi jo olla muidenkin kuin Kari Kairamon ja bisnesjuppien käytössä. Analogisen verkon yhtenä teknisenä puutteena oli salauksen puuttuminen. Sivullisten oli helppo kuunnella puheluja. Suomessa nmt 900 -verkko suljettiin vuoden 2001 alussa. Poromiesten verkoksi tituleerattu nmt 450 koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Pisimpään nmt sinnitteli Islannissa, jossa verkko suljettiin vasta 2010. Nokian ja Ericssonin lisäksi nmt vauhditti monia muitakin yrityksiä. Suomessa

Benefon oli 1990-luvulla merkittävä puhelinvalmistaja, ja Tanskassa puhelimia tekivät Storno ja AP. Aluksi nmt lihotti eniten Ericssonia, joka valmisti kaikki nmt-verkkojen keskukset, MTX:t. Niiden pohjana olivat kiinteiden verkkojen AXE-keskukset. Nokia – tai tuolloin Mobira – teki aluksi tukiasemia ja puhelimia. Nykyisen NSN:n edeltäjä Telenokia ryhtyi valmistamaan nmt-keskuksia 1980-luvun puolivälissä. ■

2006 Nokia

1989 Nokialta lähteneen

Jorma Niemisen perustaman Benefonin ensimmäinen puhelin, Benefon Forte

N95, yhtiön viimeinen menestystuote

1996 Nokian ensimmäinen älypuhelin, Communicator 9000

2013 Ensimmäinen

2003 Nokia 1984 Ensimmäinen ”kannettava” nmt-puhelin Mobira Talkman

Ensimmäinen gsm-puhelin Nokia 1011

1987 Toisen nmt-verkon eli nmt 900:n läpilyöntipuhelin Gorba eli Mobira Cityman. Nokia osti Mobiran kokonaan itselleen 1986.

1990

1100:sta tuli kaikkien aikojen myydyin matkapuhelin. Sitä on myyty noin 250 miljoonaa kappaletta.

1992

2000 Benefon Esc! oli

ensimmäinen puhelin, jossa oli gps-paikannus.

2000

Jolla-puhelin. Käyttöjärjestelmänä Nokian hylkäämän Meegon pohjalle rakennettu Sailﬁsh.

2011 Ensimmäinen Lumia-puhelin Lumia 800

2010 TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Lapin valoa VTT TESTASI vuosina 1982–1985 aurinkopaneelien toimintaa Pyhätunturin huipulla Lapissa, nykyisen Pyhä-Luoston kansallispuiston alueella. Tietoa haluttiin muun muassa paneelijärjestelmien lumen, kylmyyden ja kosteuden kestävyydestä. Aurinkokenno tuottaa sähköä viileässä paremmin kuin lämpimässä, ja parhaimmillaan keväällä hyvillä säteilyarvoilla saatiin 40 watin nimellistehoisesta paneelista hetkellisesti irti 42 wattia.

Hetki huipulla Öljykriisi 1970-luvulla pani vauhtia aurinkoenergiateknologian kehittämiseen. Suomesta kasvoi nopeasti yksi aurinkovoiman edelläkävijämaista. 1990-luvun puolella muu maailma porhalsi ohi. SOFIA VIRTANEN

uosien 1973 ja 1979 öljykriisit saivat energiayhtiöt ja poliitikot eri maissa pohtimaan vakavasti, miten öljyperäistä energiantuotantoa voitaisiin korvata ja yhteiskuntien öljyriippuvuutta vähentää. Öljyn hinnan uskottiin yleisesti jäävän pysyvästi aiempaa korkeammalle tasolle. Aurinko nähtiin yhtenä lupaavimmista tulevaisuuden energianlähteistä – sitähän riittää ihmiskunnan mittakaavassa rajattomasti. Maailman ensimmäisen kaupallisen aurinkokennon toi markkinoille vuonna 1978 yhdysvaltalainen Arco Solar, öljyjätti Arcon tytäryhtiö. Muutkin suuret länsimaiset öljy-yhtiöt maailmalla innostuivat hetkeksi aurinkovoimasta. Suomessa alan edelläkävijöitä olivat energiayhtiöt Neste ja Imatran Voima.

Aurinkolämpö edellä Suomessa aurinkoenergiaa alettiin tutkia ja kehittää toden teolla 1980-luvun alus-

sa. Alussa painotus oli lämpöenergian keräämisessä ja varastoinnissa, ja kiinnostus siirtyi sähköntuotantoon vasta vuosikymmentä myöhemmin. Osy Oy kehitti vuosina 1982–83 yhdessä Outokummun ja Turun yliopiston kanssa aurinkolämpötuotteen, joka oli teknisesti oman aikakautensa maailman huippua. Tuote oli selektiivinen absorptiopinta, joka absorboi kaiken auringonsäteilyn eikä päästänyt lämpösäteilyä karkuun. Pinnan avulla voitiin valmistaa tehokas aurinkolämpökeräin. Osyn ostanut Oras lopetti kuitenkin aurinkokeräinten tuotannon jo parin vuoden päästä 1980-luvun puolivälissä. Öljyn markkinahinta oli laskenut taas merkittävästi eikä keräimille ollut riittävästi menekkiä. Samoin kävi useiden yritysten, VTT:n, Teknillisen korkeakoulun ja Sitran toteuttamalle aurinkolämmön kausivarastointihankkeelle, jossa suomalaiset olivat maailman huippua vuosina 1982– 83. Osyn tekniikkaa hyödyntänyt hanke TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

tuotti parasta laatua, mutta kysynnän puute hautasi teknologian historian hämärään.

Tutkija sorvin ääressä Tiedemaailmassa mentiin kuitenkin eteenpäin. Ensimmäinen aurinkoenergia-alan väitöskirja Suomessa tehtiin 1984, kun Peter Lund väitteli aurinkoenergian varastoinnista Teknillisessä korkeakoulussa. Myös VTT lähti mukaan ensimmäisiin tutkimushankkeisiin. – Kaikki alalla oli uutta ja jännittävää. Oli kunnon pioneerihenkeä. Ensimmäiset aurinkoenergiajärjestelmät rakennettiin itse tietokoneista lähtien, ja tutkijana pääsin itse sorvaamaan, juottamaan ja hitsaamaan järjestelmän kasaan, nyt Aaltoyliopistossa sovellettujen energiajärjestelmien professorina toimiva Lund muistelee. Aurinkoenergia-ala lähti maailmalla räjähdysmäiseen kasvuun 1990-luvulla. – Vielä 1990-luvun alussa oli mahdollista pysyä kärryillä kaikesta mitä alalla tapahtuu koko maailmassa. Nyt on hyvä jos tutkimuksista, tutkijoista ja yrityksistä ehtii tutustua yhteen prosenttiin, Lund arvioi.

AAVIKKOJÄÄKAAPPI. Naps Systemsin aurinkojärjestelmä piti lääkkeet viileänä Saharan aavikolla 1980-luvun lopussa.

Ensimmäiset järjestelmät rakennettiin itse tietokoneista lähtien.

Öljylämmityksen kylkeen Samaan aikaan Suomi alkoi jäädä jälkeen aurinkoenergian etulinjasta. Ainoa merkittävä suomalainen aurinkoteknologia-alan yritys, joka on toiminut yhtäjaksoisesti 1980-luvulta nykypäivään, on Nesteen siipien suojissa aikanaan perustettu Naps Systems. Joulukuussa 1979 Neste palkkasi Iranin vallankumouksen siivittämän öljykriisin

Inkoo ensimmäinen SUOMEN ENSIMMÄINEN verkkoon kytketty aurinkovoimalaitos vihittiin käyttöön Inkoon Kopparnäsissä 31. elokuuta 1989. Se oli Imatran Voiman omistama ja teholtaan 30 kilowattia. Siihenkin Naps Systems toimitti tekniikkaa. Voimala purettiin jo 1990-luvun puolella.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

jälkimainingeissa kaksi fyysikkoa, Tapio Alvesalon ja Jorma Virtamon, kartoittamaan uusien energiateknologioiden mahdollisuuksia tulevaisuuden liiketoiminnaksi. Yrityksessä puhalsivat muutoinkin uudet tuulet: Uolevi Raade oli jäämässä eläkkeelle ja Jaakko Ihamuotila astumassa tilalle pääjohtajan tehtäviin. Raade ehti kuitenkin hoitaa fyysikoiden palkkauksen. Heitä kutsuttiin fii-ryhmäksi. – Selvitimme muun muassa sähköautojen, lämpöpumppujen, tuulivoiman, leväviljelmien ja vedyn teknologista kehitysvaihetta ja Nesteen mahdollisuuksia mennä mukaan niiden kehittämiseen, Tapio Alvesalo kertoo. Aurinkolämpö ja -sähkö olivat yksi selvitettävistä tutkimuskohteista. – Uskoimme että aurinkolämpö sopisi hyvin öljylämmityksen kylkeen asuintalojen lämmittämiseen. Nesteen akkuliiketoiminnan tutkimuspuoli teki tiivistä yh-

teistyötä aurinkopuolen kanssa, Alvesalo sanoo.

Optimointi valttina – Helmikuun 19. päivänä 1986 kirjoitin ehdotuksen uuden liiketoimintaprojektin käynnistämisestä. Toukokuun 5. päivään mennessä se oli hyväksytty ja hankkeelle varattu oma budjetti, Tapio Alvesalo muistelee arkistossaan säilyneiden dokumenttien perusteella. Näin syntyi Neste Advanced Power Systems, joka alkoi valmistaa aurinkopaneelijärjestelmiä. Itse paneelit ostettiin Arco Solarilta Yhdysvalloista, akut saatiin Nesteen akkudivisioonasta ja elektroniikkaa Naps kehitti itse. Yhtiö kehitti ja otti käyttöön aurinkosähköjärjestelmissään alan ensimmäisten joukossa mppt-elektroniikkaa (maximum

KOEVOIMAA. VTT:n aurinkoenergian tutkimusasema Otaniemessä 1980-luvun alussa.

Löytö isän laboratoriossa

power point tracker). Se varmistaa järjestelmien akustojen lataantumisen mahdollisimman suurella teholla erilaisissa ympäristöolosuhteissa, auringon valon määrän vaihdellessa tai lämpötilojen muuttuessa. Vuonna 1989 Naps Systems muodostettiin tytäryhtiöksi. Pitkään Naps toimitti myös tuuli- ja aurinkolämpöteknologiaa, mutta 1990-luvun lopulta lähtien se alkoi keskittyä pelkkään aurinkosähköön. Aurinkojärjestelmiä toimitettiin melko alusta saakka sekä tavallisille kuluttajille ja kehitysapuprojekteihin että teollisiin järjestelmiin esimerkiksi telekommunikaatioasemille. – Menestyimme erityisesti luotettavuudellamme ja järjestelmien tarkalla olosuhteisiin optimoinnilla, vuoteen 1998 saakka Napsin toimitusjohtajana työskennellyt Alvesalo kertoo.

Toimitusjohtajan nimikkokameli Yksittäisissä teknisissä innovaatioissa huipulla oltiin vain ajoittain. Naps osti 1980-luvun puolivälissä Ranskasta ohutkalvotehtaan, ja 1987 perustetussa Nesteen tytäryhtiössä Mikrokemia Oy:ssä kehitettiin 1980-luvun lopulla ohutkalvoteknologia, joka oli hetken aikaa maailman tehokkain.

Vahvimmillaan Napsilla oli kolmen prosentin markkinaosuus. Kalvot eivät kuitenkaan kestäneet kuumuutta eikä niiden rakenne ollut pitkäaikaiseen käyttöön riittävän stabiili. Suhteellisesti merkittävimmillään Naps oli alalla 1990-luvun alkupuolella, jolloin sen maailmanmarkkinaosuus aurinkojärjestelmissä oli lyhyen aikaa kolmen prosentin luokkaa. Napsin aloittaessa 1980-luvun lopulla aurinkoenergiaa asennettiin maailmalla

maailman johtava maa aurinkolämmön RANSKALAINEN FYYSIKKO Edmond kehittäjänä. Siellä käytettiin aurinkopeilejä Becquerel löysi aurinkokennon peruspehöyryvoimalaitoksissa. riaatteen, valojänniteilmiön, vuonna Vuonna 1940 Bellin laborato1839 ollessaan vasta 19-vuotias. riossa puolijohteiden parisHän valmisti maailman sa työskentelevä Russell ensimmäisen aurinkokennon, Shoemaker Ohl keksi vahinjossa happamaan liuokseen gossa piiaurinkokennoissa sekoitettu hopeakloridi olennaisen pn-liitoksen saatiin valon avulla platiperiaatteen tutkiessaan naelektrodiin yhdistettynä piinäytteitä, joista yksi oli tuottamaan jännitettä ja sähkeskeltä naarmuuntunut. kövirtaa. Bellin laboratoriossa valBecquerel teki löytönsä niin ikään sähköä ja valoa ilmiöinä Edmond Becquerel mistettiin ensimmäinen piiaurinkokenno vuonna 1954. tutkineen isänsä Antoine César 1820–1891 Sen kehittämistä motivoi Becquerelin laboratoriossa. erityisesti kestävämmän energianlähteen Suku niitti vastakin mainetta fysiikan saaminen syrjäisiin puhelinmastoihin, alalla, sillä Edmond Becquerelin poika jottei tarvitsisi luottaa sään armoilla noHenri Becquerel sai aikanaan Nobelin peasti kuluviin akkuihin. fysiikan palkinnon radioaktiivisuuden Energiakriisi 1950-luvun alussa kiritti löytämisestä yhdessä Curien pariskunnan Neuvostoliittoa ja Israelia kehittämään kanssa. Myös Edmondin pojanpoika Jean keskittäviä aurinkokeräimiä. Niitä suunnioli menestyksekäs fyysikko. teltiin ja valmistettiin muun muassa UzbeAmerikkalainen keksijä Charles Fritts kistanin tasavallassa Keski-Aasiassa. valmisi ensimmäisen seleeniaurinkokenSekä Yhdysvalloissa että Neuvostonon 1883. Hän haaveili niistä vaihtoehtoa liitossa aurinkosähkösovellukset olivat Edisonin sähköä tuottaville hiilivoimaloille, 1950-luvulta 1980-luvulle enimmäkseen mutta alle yhden prosentin hyötysuhteella avaruus- ja sotatarvikekäyttöön, ja tuotanei pitkälle pötkitty. non mittakaava oli pieni. ■ Egypti oli 1900-luvun alkupuolella

Mittausinnovaatio PROFESSORI Martti Hämäläisen tutkimusryhmässä Turun yliopistossa kehitettiin auringonsäteilyn jakautumista tietyssä paikassa mittaava multipyranometri, jonka ensimmäinen versio valmistui 1981. Antureita täynnä olevan puolipallon avulla pystyttiin mittaamaan auringon säteilytehoa kerralla kaikissa suunnissa ja kallistuskulmissa, kun yleensä vastaavan aineiston saamiseksi tarvittiin 30–40 kappaletta tavallisia säteilyä mittaavia pyranometrejä. Laite on nykynäkökulmastakin huomattava innovaatio.

noin 30 megawattia vuodessa. Vuonna 2013 tahti oli yli tuhatkertaistunut 37 gigawattiin. Maailmalla kenties kuuluisin kuva suomalaisesta aurinkotekniikasta on otettu Tšadissa 1980-luvun lopulla. Siinä kameli kuljettaa lääkkeitä aavikon halki. Ylhäällä

selässä on viilennysenergiaa tuottava Napsin toimittama aurinkopaneeli, toisella kyljellä akusto ja toisella lääkkeet sisältävä kylmäkaappi. – Tästä innostuttiin Tšadissa niin, että 1990-luvulla yksi lääkkeitä kuljettava kameli nimettiin minun mukaani Tapioksi, Alvesalo nauraa. Aurinkopaneeleja kokeiltiin matkaviilennystekniikkana myös Euroopassa. Vuonna 1997 Britanniassa Sainsbury’s-tavaratalon vihannesauto teki koekiertueen paneelit katollaan 30 asteen kesähelteillä. Idea ei tuolloin kuitenkaan levinnyt laajemmalle. Kokeiluja tehtiin myös syrjäisten majakoiden radioaktiivisen käyttövoiman korvaamisesta aurinkoenergialla. – Tätä projektia veti Jyrki Leppänen. Kesällä järjestelmä olisi tuottanut vetyä ja talvisin sitä olisi ajettu polttokennoilla. Se oli kuitenkin liian monimutkainen otettavaksi käyttöön paikassa, jossa vaaditaan äärimmäisen luotettavaa toimintaa, Alvesalo kertoo. ■ TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

MUSEO

Pietarin porvarien unelmasta

rautatiemuseoksi

Vain hetken aikaa elänyt yksityinen rautatie turvasi upeat puitteet rautatiemuseolle. KARI KORTELAINEN

KUVAT SUOMEN RAUTATIEMUSEO

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

uomen Rautatiemuseo sijaitsee hieman sivussa pääradasta, noin puolen kilometrin päässä Hyvinkään rautatieasemalta. Kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuinen Hanko– Hyvinkää-rautatien asema- ja varikkoalue rakennettiin 1870-luvun alussa. Suomen ensimmäinen yksityisin varoin rakennettu rautatie yhdisti Hangon sataman sekä Helsinkiin että Pietariin. 1873 valmistuneen radan rahoittivat pietarilaiset liikemiehet, jotka halusivat yhteyden talvikaudellakin liikennöintikelpoiseen satamaan. Toiminta oli kuitenkin tappiollista, ja rata päätyi valtion omistukseen jo parin vuoden kuluttua. – Toista vastaavaa paikkaa ei Suomesta enää löydy. Kaikkialla muualla rautatieasemien alueita on muuteltu moneen kertaan

vuosien saatossa. Käyttämättömille asema-alueille on yleensä keksitty nopeasti jotain muuta käyttöä, museon johtaja Tiina Lehtinen sanoo.

Aitoa junatunnelmaa Hyvinkäältä Hankoon kulkevalla radalla liikkuu nykyään vain tavarajunia, joten museojunille on paljon paremmin tilaa kuin vilkasliikenteisellä pääradalla. Rautatiemuseolla on liikennöintikelpoista höyrykalustoa, joten tapahtumapäivinä vanhan ajan junatunnelmaa pääsee kokemaan aidosti liikkuvassa junassa. – Varsinkin lapsiperheille suosittelen museoon tuloa jonakin tapahtumapäivänä. Silloin pääsee liikkuvan junan kyytiin ja saattaa päästä kokeilemaan esimerkiksi pumppuresiinalla ajamista museoalueella. Hiljaisellakin rataosuudella museoju-

SUOMEN RAUTATIEMUSEO Hyvinkäänkatu 9, 05800 Hyvinkää

www.rautatiemuseo.ﬁ

olevan aina poikkeustapaus, kun yleisellä rataverkolla liikutaan. – Onneksi VR:ssä, Liikennevirastossa ja liikenteen turvallisuusvirasto Trafissa on museoliikenteeseen myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka levittävät työyhteisössään tietoa tästä toiminnasta. Sehän on mitä parhain keino vahvistaa junaliikenteen mielikuvaa: paikasta toiseen siirtymisen lisäksi siihen liittyy pitkä historia ja kulttuuriperintö, Lehtinen sanoo.

Opastus syventää elämystä

KRISTA KIERIKKA

KYYTIIN! Rautatiemuseon tapahtumapäivinä yleisö pääsee höyryjunalla Hangon radalle.

HALLUSSA. Tiina Lehtisen aloittaessa museonjohtajana laitoksen talous oli kriisin partaalla. VR ja Hyvinkään kaupunki pelastivat museon. niin sovelletaan samoja tiukkoja turvallisuuskäytäntöjä kuin muuhun junaliikenteeseen. Vuoden verran Rautatiemuseota johtanut Lehtinen sanoo museoliikenteen

Rautatiemuseon kalustohalli on juuri saanut uudet led-valaisimet. Samalla hallin ikkunat on teipattu umpeen, ettei päivänvalo pääse pilaamaan arvokkaiden sisustustekstiilien värejä. Valaistuksen ohella myös museossa esillä olevien esineiden näyttötauluja uudistetaan. Viime vuosituhannen puolelta peräisin olevat pahvitaulut korvautuvat uudenaikaisilla litteillä näytöillä. Tekstit ovat hieman aiempaa pidemmät, ja tietoa on suomen lisäksi tarjolla myös englanniksi ja venäjäksi. Kielivalinnat tehtiin kävijämäärien perusteella. Uuteen näyttelyyn tekstit on käännetty myös ruotsiksi. Valotauluihin ne eivät mahtuneet, mutta ne tulevat saataville paperiversiona, kun näyttelyuudistus etenee. Niille, jotka haluavat perehtyä museon antiin perinpohjaisemmin, museonjohtaja suosittelee opastuksen tilaamista. – Voimme etukäteen tehdyllä varauksella järjestää opastuksia eri kielillä. Museoelämys nousee aivan toiselle tasolle, kun oppaalta voi kysyä lisätietoja itseään kiinnostavista asioista. Oppaamme ovat kokeneita ja tuntevat museossa esillä olevat esineet perinpohjaisesti. Oppaat pääsevät myös kuulemaan lukemattoman määrän henkilökohtaisia muistoja, joita nostalgiamatkalle tulleet vieraat haluavat jakaa. ■

Keisarin juna säilyi Suomessa RAUTATIEMUSEON kokoelmien helmi on keisarin juna. Keisarin vaunusta, keisarinnan vaunusta ja salonkivaunusta koostuva juna oli aikoinaan Venäjän keisarin ja Suomen suuriruhtinaan kulkuneuvo Suomen rautateillä. Hyvinkäällä esillä olevat vaunut ovat Venäjän keisarillisista vaunuista ainoat säilyneet maailmassa. Ne välttivät tuhon neuvostovallankumouksen pyörteissä, koska ne olivat Suomen Valtionrautateiden rakennuttamia ja omistamia. Niitä säilytettiin Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen Kaipiaisten vaunuhallissa. Suomen suuriruhtinaskunnassa ryhdyttiin omien keisarillisten vaunujen hankintaan, kun rautatietä Riihimäeltä Pietariin rakennettiin 1869. Kaikkiaan keisarillisia vaunuja on ollut kuusi, mutta ruokasalivaunu, keittiövaunu ja lämmitysvaunu eivät ole säilyneet. Keisarin vaunu rakennettiin Saksassa ja saatiin käyttöön 1870. Ylellisen sisutuksen materiaaleina käytettiin muun muassa amerikkalaista pähkinäpuuta ja villasamettia. Keisarinnan vaunu ja salonkivaunu rakennettiin Helsingin konepajassa 1870-luvulla. Keisarilliset vaunut maalattiin ulkoa tummansiniseksi. Oviin kiinnitettiin kullatut Venäjän vaakunat. ■

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

LEIPOEN JA VALAEN Suomalaisia vessanpyttyjä on tehty 140 vuotta. EEVA TÖRMÄNEN

KÄSIPELILLÄ. Pyttyjä tehtiin alkuaikoina käsin valaen leipomista muistuttavalla menetelmällä. Kuvassa meneillään vessanpytyn lasitus.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

ARABIA

osliininen wc-pytty valetaan tuhansia vuosia vanhalla tekniikalla, joka perustuu kipsin huokoisuuteen ja vedenimemiskykyyn. Prosessi kuulostaa yksinkertaiselta: kipsimuotti täytetään juoksevalla savilietteellä, jonka annetaan olla muotissa noin 45 minuuttia. Tuona aikana kipsi imee muotissa olevasta lietteestä vettä ja savi jähmettyy muotin muotoiseksi kappaleeksi. Kun minuutit tulevat täyteen, muotti käännetään ylösalaisin ja vielä nestemäisenä oleva liete valutetaan ulos. Näin muottiin muodostuneesta kappaleesta tulee ontto. – Jos muottia ei käännä, savikerroksesta tulee liian paksu ja siihen tulee onteloita. Silloin kappale on pilalla, sanoo Lasse Pulkkinen, joka on ollut Idon eli entisen Arabian Tammisaaren tehtaalla töissä vuodesta 1971 lähtien. Kappale saa olla muotissa vielä puolitoista tuntia, jonka jälkeen muotti puretaan ja vielä kostea kappale laitetaan kuivumaan. Kuivuessaan kappale kutistuu hieman, ja lopullisen kokonsa se saavuttaa 1 200-asteisessa uunissa, jossa kappaleen pinnalle ruiskutettu lasite sintrautuu tiiviiksi pinnoitteeksi. – Lopullinen kappale on noin 14 prosenttia pienempi kuin muotista otettu kappale, Pulkkinen kertoo. Kipsimuottia voi käyttää uudelleen vasta seuraavana päivänä, sillä se pitää saada kuivaksi ennen seuraavaa valua. Idon tehdashalli lämmitetäänkin öisin aina 50-asteiseksi, jotta vesi saadaan haihdutettua muoteista. Kaikkiaan kipsimuotti kestää noin sata valua, sitten se pitää uusia. TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

NÄIN PESUALLAS VALETAAN KIPSIIN

Elo syntyi yhteistyössä tukholmalaisen putkiasentajamestari Knut Lundqvistin kanssa. Lundqvist oli kehittänyt matalahuuhtelu-wc:n täyttöventtiilin ja etsi sille 1930-luvun alussa sopivaa wc:tä huuhtelusäiliöineen. Arabia oli Pohjoismaiden ainoa wc-pyttyjen valmistaja tuohon aikaan, joten Lundqvist tuli Helsinkiin ja aloitti yhteistyön Arabian kanssa. Elo oli todellinen myyntimenestys. Se oli sekä hiljainen että tehokas. Eloa valmistettiin vuoteen 1953 asti ja vaikka tarkkaa valmistusmäärää ei ole tiedossa, se ylitti reilusti miljoonan kappaleen rajan.

Leipoen pyttyjä Kun ruotsalainen Rörstrandin posliinitehdas perusti Helsinkiin 1873 uuden Arabian posliinitehtaan ja alkoi valmistaa 1877 myös saniteettiposliinia, pyttyjä ei vielä tehty kipsivalutekniikalla. Valmistustapa muistutti enemmänkin leipomista. Parhaimmillaan yksi työntekijä valmisti päivässä neljä pyttyä. Materiaalina käytettiin fajanssia, huokoista keraamista materiaalia, ja tuotteet poltettiin pyöröuunissa kahteen kertaan. Ensimmäiset saniteettituotteet eivät vielä edellyttäneet vesijohtoliitäntää, mutta kun Helsinkiin valmistui kunnallinen vesilaitos 1888, kaupunki antoi luvan asentaa asuntoihin vesiklosetteja. Vuonna 1910 jo joka kolmannessa helsinkiläisasunnossa oli vesiklosetti. Saniteettikalusteiden ulkonäkö ja muoto muuttuikin vesijohtojen myötä, sillä kalusteissa vaadittiin uudenlaisia posliinisia ja metallisia yksityiskohtia. Myös vesijohtoliityntöjen tekniikka kehittyi.

Myyntimenestys Elo 1920-luvulla Arabia jatkoi materiaalin kehittämistä. Vuonna 1929 tuotteet pystyttiin valmistamaan niin tiiviistä posliinimassasta, että sille riitti yksi polttokerta. Tehtaalla otettiin käyttöön tunneliuuni, joka kasvatti polttokapasiteettia ja mahdollisti suuremman tuotannon.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

Noin 45 minuutin kuluttua muotti käännetään ylösalaisin ja ylimääräinen liete valutetaan ulos. Muotin sisälle jää ontto kappale.

Linja sitoi paikoilleen

Elo-pyttyjä valmistettiin yli miljoona kappaletta. 1930-luvulla tehtaalla siirryttiin valumenetelmään. Massaan lisättiin vettä niin paljon, että siitä syntyi juoksevaa lietettä, jota saatettiin valaa kipsimuotteihin. Samaa tekniikkaa käytetään edelleen, ja raaka-aineetkin ovat pysyneet samoina: savi, kaoliini, maasälpä, kvartsi ja pegmatiitti. Vuonna 1932 Arabia toi markkinoille myös aivan uudenlaisen wc-pytyn, matalahuuhteluvessa Elon. Siinä vesisäiliö oli pytyn yhteydessä eikä enää seinällä kuten aiemmissa vesikloseteissa. Seinäsäiliöstä vettä valui joka huuhtelukerralla 12 litraa. Elolle riitti hieman vähempi, yhdeksän litraa vettä huuhtelua kohden.

Kun rakentaminen kiihtyi, Arabian tehtaiden tuotantokapasiteetti ei enää riittänyt vastaamaan kasvavaan kysyntään. Niinpä Wärtsilä-yhtiöt, joista oli tullut Arabian omistaja 1947, rakennutti modernin tehtaan Tammisaareen. Tuotanto tapahtui pitkässä 250 muotin linjastossa. – Muotit pyörivät ringissä, ja prosessi sitoi työntekijät tiukasti omille paikoilleen. Huoltomiehet tulivat tuuraamaan taukojen ajaksi, muuten linja määräsi työnteon tah-

IDO

Enimmillään kipsivalimossa oli seitsemän työntekijää, mutta nyt valimossa työskentelee enää yksi mies. Tehtaalla siirryttiin vuonna 1999 painevaluun ja muovimuotteihin, joita voi käyttää 25 000 kertaa ennen uusimista. Kipsimuotteja on silti edelleen käytössä esimerkiksi harvinaisemmissa pesualtaissa.

Liete alkaa jähmettyä muotin seinämille.

IDO

Kipsimuotti täytetään juoksevalla savilietteellä. Kuiva kipsi imee kosteutta savilietteestä.

Noin 1,5 tunnin päästä muotti puretaan ja vielä kostea pesuallas laitetaan kuivumaan.

1930-luvun alussa Arabia oli Pohjoismaiden ainoa wc-pyttyjen valmistaja.

din, tehtaan tuotantopäällikkö Leif Öhman kuvaa. Vanhoilla linjoilla käsityön osuus oli suuri. Nykyään työntekijät eivät enää työskentele tämäntyyppisissä soluissa vaan solujen ulkopuolella, jolloin töitä saa tehdä enemmän omaan tahtiin. 1970-luku toi tullessaan värilliset wc-kalusteet. 1970-luvulla muodissa olivat tumman ruskeat ja vihreät kalusteet, 1980-luvulla värisuosikeiksi nousivat pastellivärit. – Esimerkiksi tummanruskea oli vaikea saada pyttyyn tasaisen väriseksi, Öhman kertoo. Värillisiä kalusteita tehtiin vielä 1990-luvullakin, mutta nykyään Idon tuotannossa ei ole kuin valkoisia kalusteita. Vieläkään perinteiselle posliinipytylle ei ole varteenotettavia kilpailijoita. – Keramiikka on wc-pytyn materiaalina edelleen ylivoimainen. Korvaavaa, yhtä hygieenistä materiaalia ei ole vielä löytynyt. ■

IDO

1970-luvulla pytty sai olla värillinen.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

T I E DÄT KÖ ?

Totta vai

tarua? 1

Kuun yleisin alkuaine on happi.

Tunnetun Tolupesuaineen nimi on peräisin pesuainetehdas To-Lu Oy:n perustajien nimistä Tommila ja Luukkonen. RUD OLF STRIC KER

Volkswagen Golf on maailman kaikkien aikojen myydyin automalli.

Ensimmäisten nykymallisten rintaliivien patentti myönnettiin vuonna 1914 Coco Chanelille.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

RA VE RE H.

7 8

Raitiovaunuja on ollut säännöllisessä liikenteessä kolmessa suomalaiskaupungissa.

N RA ZO

Suomen pisin tunneli on rataosuudella Vuosaaren satamasta Keravalle.

Suomessa on ollut toiminnassa viisi ydinreaktoria.

Yksikään nainen ei ole saanut Nobelpalkintoa kahdesti.

1. Totta. Hapen jälkeen yleisimmät alkuaineet ovat pii ja rauta. 2. Tarua. Nimi on peräisin tolueenista, jota käytetään liuttimena ja desinﬁointiaineena. 3. Tarua. Myydyin automalli on Toyota Corolla, jota on myyty yli 40 miljoonaa. 4. Tarua. Rintaliivipatentin sai amerikkalainen Mary Phelps Jacob, joka myi oikeudet sittemmin nykyrahassa vajaalla 20 000 eurolla. 5. Tarua. Vanhin on Pihlajanmarja-makeinen, jonka valmistuksen Fazer aloitti 1895. Sen nimi muutettiin Pihlajaksi 1980-luvulla. Sisu syntyi vuonna 1928. 6. Tarua. Pisin tunneli on pääkaupunkiseudulle vettä tuova Päijänne-tunneli (120 km). 7. Totta. Olkiluodon ja Loviisan yhteensä neljän reaktorin lisäksi Otaniemessä toimi reaktori vuoteen 2013 asti. Se oli lähinnä opetus- ja tutkimuskäytössä. 8. Tarua. Puolalainen Marie Skłodowska-Curie sai fysiikan Nobelin 1903 ja kemian palkinnon 1911. 9. Totta. Helsingin lisäksi ratikat ovat liikennöineet Turussa ja Viipurissa. Turussa liikenne loppui 1972. Viipurissa Neuvostoliitto lopetti 1912 alkaneen liikenteen vuonna 1957. 10. Totta. Jackson sai patentin kehittämilleen erikoiskengille, joiden avulla hän nojautui tiukkaan etukenoon.

Y OR EG GR

5 Vanhin yhä myytävä suomalaiskaramelli on Sisu-pastilli.

Michael Jackson oli paitsi muusikko myös patentin saanut keksijä.

IC OV LIN E S VE

KAROLIINA PAAVILAINEN

KRISTA KIERIKKA

T I E DÄT KÖ ?

KUVASSA

Mistä kuvan henkilö oli kuuluissa Lapin hiihtoseminaareissa?

Minkä suomalaisen suuryrityksen pääkonttori sijaitsi tässä talossa vuosina 1941—1989?

1. Nokian pääkonttori Helsingin Mikonkadulla. 2. Siitä, että hän ilmoitti kysyttäessä hiihtämänsä määrän tunneissa eikä kilometreissä (Pekka Vennamo). 3. Kehä kolmosta alettiin rakentaa vuonna 1962.

Minä vuonna tämän tien rakentaminen alkoi?

PISTEJAHTI 5 pistettä

3 pistettä

1 piste

Mikä tuote?

Sen kehittämiskustannukset nousivat noin viiteen miljardiin dollariin.

Vuonna 1964 julkistettu tuote sai nopeasti 70 prosentin markkinaosuuden.

Se on IBM:n tunnetuin suurtietokone.

Mikä yritys?

Sen perustaja on kaikkien aikojen nuorin toimitusjohtaja, jonka yritys on yltänyt Fortune 500 -listalle.

Yhtiön perustamisvaiheista tehdyssä elokuvassa pääosaa näyttelee Jesse Eisenberg.

Tämän vuonna 2004 perustetun yhtiön päätuotetta käyttää säännöllisesti yli miljardi ihmistä.

Mikä rakennelma?

Tällä 1965 valmistuneella 192 metriä korkealla rakennelmalla on siteitä myös Suomeen.

Muistomerkki sijaitsee Yhdysvalloissa Louisianan osavaltiossa.

Arkkitehdin isä suunnitteli muun muassa Helsingin rautatieaseman.

Mikä keksintö?

Se tuli markkinoille vuonna 1960.

Sen tärkein kehittäjä oli amerikkalainen Gregory Pincus.

The Economist-lehti valitsi sen 1900-luvun tärkeimmäksi keksinnöksi.

Mikä ilmiö?

Sen havaitsi ensimmäisenä hollantilainen Heike Kamerlingh Onnes vuonna 1911.

Ilmiön tutkijoille on myönnetty yhteensä peräti 12 Nobelpalkintoa.

Se tarkoittaa sähkövastuksen katoamista.

Tuote: IBM:n S/360-tietokone. Yritys: Facebook. Rakennelma: The Gateway Arch -muistomerkki Mississipin rannalla Missourissa. Keksintö: E-pilleri. Ilmiö: Suprajohtavuus.

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

JOUTAVAA ROJUA Kauko Ollila

Kappa vinkuu

erava oli vielä Tuusulan pitäjää, kun talonpojan poika Artturi Ollila yhdessä isänsä kanssa rahtasi hevosneuvolla maitoa ”Helssinkin herrasväjelle”. Keravan suuntaan, vastaan ohjastajia keväisessä varhaisaamun tuulen aavistuksessa, tuli ensin haju ja sitten asia. Lantakuormia, pääkaupungin käymälöiden alusia, Keravan talollisten pelloille. Elettiin vuotta 1901, ja alta parikymppinen vaarini ihmetteli pienikokoisten ja hassunväristen miesten parveilua aseman seudulla. Olivat tiemmä kiinalaisia, joita mahtavan Venäjän ääristä oli tuotu radanparannushommiin Helsinki–Hämeenlinnarautatielle, tiesi isänsä, Ollan-Ville.

VAIN VÄHÄN MATKAN taituttua kuuli Artturi nuorin korvin taas kitinän ja vinkkasi asiasta isälleen. ”Jaa”, äsähti Ville, vähän sellainen läheisten ja etäistenkin orjastelema varjoisten ilmeiden mies, ”loikkaat tohon seuraavaan ojaan ja tuat yhren tai vaikka kaks jos kiinni saat. Rupees meneen jo!” Artturi pomppasi maitokärryn pukilta ojankorvalle, koettaen varjella vedeltä toista reikäistä nahkapieksuaan. Vaan sepä haukkasi jo varrestaankin, kun poika äkkäsi puolenkymmentä kurnuttajaa kevätpuuhissa heinäin katveessa vedenrajassa. Kaappasi molemmin kourin, mutta saippuamaiset öttiäiset sinkoilivat ja pränksähtelivät kaikkiin suuntiin. Yhtä surkimusta sai hän koivesta kiinni. Tyrkkäsi sen isälleen, joka pukahtamatta antoi pojalle ohjat, otti toiseen käteen räpistelevän sammakon ja avasi toisella kädellä kärryn koivuisen pyörännavan tulpan. Kruttiparan keväisen seikkailukaaren merkittävin tehtävä suvunjatkannan si-

Kruttiparka päätyi voitelemaan kärryn akselin ja pyörän navan kitkapintoja. n kärryn jasta oli voidella sepän takomien ta. Ojien akselin ja pyörän navan kitkapinta. äänekkäät kosiomiehet olivat kevään vään ottiaikaan suuressa vaarassa muuallakin kin noina aikoina.

REIPPAAT SATA VUOTTA myöhemmin min vanhalla Nelostiellä nuokkuu järkälemäinen emäinen urakuortraktori julmetun kokoisen kukkurakuorhean vemaisen kärryn edessä. Uudenkarhean turin alla öljylammikko sankkenee. e. Kuormassa on Viikin jätevedenpuhnpuhmadistamon paluupostia Keravan omakotitalollisten pihoille. Sipoon Mettsäpirtin kompostikentän kautta a tullut jaloste ei haise enää sille ihtelleen, multaa kun jo on. Siinä missä maitokärryt seisahtuivat ja missä nyt nököttää ajoneuvoyhdistelmä, oli ennen suvun ohrapelto. Nyt siinä on valtava kaljatehdas. Ja kaljatehtaan takana on Hong Kong, täynnä kiinalaista tavaraa. Ja sen taitse rautatietä rymistää Allegro mahtavalle Venäjän maalle. Jotkut asiat kehittyvät evoluuution kyydissä. Edistyvätkö? vat ja Sammakot eivät niinkään, ne ovat pysyvät. Samoin laakerivauriot. ■

TULOSSA

SEURAAVASSA TEKNIIKAN HISTORIASSA

Peltipailakasta

pärinäpyöräksi

Lättähattu valloitti Suomen

Tietoturvan alkuvuodet

TEKNIIKAN HISTORIA 4/2014

15.10.2014

Tilaa nyt! UUSI LEHTI KEKSINNÖISTÄ JA KEKSIJÖISTÄ

Kameraklassikko

LEICA

Pyykkärin ystävä 4 / 2014

ELOKUU 8,90 EUROA

Pohjolan puhelin

NMT

lesi l e s t i a Tila ksi a j h a l i ta

vain a o r n 4

1944 % 35,60 Norm.

€

Etusi

LAJINSA VIIMEISET Sadoista Saimaan tervahöyryistä on jäljellä vain kaksi.

AURINKOVOIMAA AAVIKOLLE

Tekniikan Historia on mainio lehti tekniikasta, historiasta, keksijöistä ja keksinnöistä kiinnostuneille.

Tilaa näin 1. Postita tilauskortti, postimaksu on maksettu puolestasi. 2. Netistä tilaa.tekniikanhistoria.fi, kirjoita tarjoustunnus 116L034B 3. Sähköpostitse: lehtikampanja@ talentum.ﬁ. Kirjoita tilaukseesi tunnus 116M014A sekä lahjatilauksen saajan ja maksajan nimi- ja yhteystiedot. 4. Puhelimitse numerosta 020 442 4100, ma–pe klo 8.15–16.30, kerro tunnus 116L034B.

Tilaus Kyllä kiitos tilaan Tekniikan Historian

116L034B

lahjaksi itselleni 4 numeroa vain 19,90 €*, norm. 35,60 € – etu 44 %. Täydennä vähintään * merkityt kohdat

Tekniikan Historia maksaa postimaksun

Tilauksen maksaja Etunimi*

Sukunimi*

Jakeluosoite* Postinumero ja -toimipaikka* Puhelin*

Sähköposti*

Tilauksen saaja (täydennä, jos tilaat lehden lahjaksi) Etunimi

Sukunimi

Jakeluosoite Postinumero ja -toimipaikka Haluan saada sähköpostitse tiedotteita ja tarjouksia Talentumilta. Haluan saada tekstiviestinä tiedotteita ja tarjouksia Talentumilta.

Tunnus 5002920 00003 VASTAUSLÄHETYS

Ota oppia parhaista

Kaikkien aikojen myydyin suomalainen sijoitusopas

Seppo Saario

Mika Hyttinen

Miten sijoitan pörssiosakkeisiin

Vaurastu kuin Warren Buffett

Teos antaa lukijalle selkeällä ja ymmärrettävällä tavalla kokonaiskuvan sijoittamisesta pörssiosakkeisiin: miten sijoituskohteet kannattaa valita ja mihin sijoittajan tulee kiinnittää huomiota pyrkiessään todella ansaitsemaan pörssiosakkeilla. Kirja tarjoaa erilaisia sijoitusstrategioita, jotka auttavat löytämään itselleen parhaan tavan osallistua sijoitusmarkkinoille. 2014, 11. p., 350 sivua, sh. 49,50 €

Warren Buffett on miljardööri ja lähihistorian ylivoimaisesti menestynein sijoittaja. Mikä on hänen salaisuutensa? Vastaus löytyy poikkeavasta riskinäkemyksestä: riski ei pienene hajauttamalla, vaan päinvastoin. Älä pelaa osakepeliä muita vastaan, vaan vaurastu kuin Warren Buffett ostamalla ja pitämällä maailman parhaita bisneksiä. Buffett muutti miljoonan miljardiksi, sinä voit kasvattaa tonnin miljoonaksi! Ilm. lokakuu 2014, noin 250 sivua, sh. 45 €

Tilaa nyt: talentumshop.fi