TORSO — KRIISI 01/2013

KRIISI

TORSO 01

2013

PÄÄKIRJOITUS Katri Naukkarinen

Fukushiman ydinonnettomuuden absurdit käänteet ovat kuuluneet elämääni nyt reilun kahden vuoden ajan.

Jotkut ovat ihmetelleet miksi ihmeessä, eikö voimalan tila ole jo vakaa?

Palasin Tokiosta vuoden ennen kohtalokasta maanjäristystä, ja huoli ystävistäni sai minut koukkuun. Virallinen tiedotus ydinvoimalan tilasta on alusta alkaen ollut hajanaista ja epäluotettavaa, joka on aiheuttanut hämmennystä ja spekulaatiota. Reaktorien ydinten osittaisista sulamisista tuli epäilyksiä jo ensimmäisinä päivinä. Viikossa Japanin ydinturvallisuusviranomainen NISA oli laatinut kolmen ytimen täydellisestä sulamisesta raportin, jota ei kuitenkaan julkaistu. Voimalan omistavan TEPCOn virallinen tiedote tuli vasta kahta kuukautta myöhemmin.

Fukushima osoittautui etäältä seurattavien kriisien helmeksi. Se on sopivan kaukana ja kätevästi internetissä. Salaliittoteoriat kukoistavat.

Syvyyksiin sukeltaneiden, lähteitä penkovien ja numeroita dystooppisesti tulkitsevien blogien selailu muodostui harrastuksekseni.

Osaa käänteistä on ollut hankalaa ymmärtää. Itse järkeilisin, että yhä vuotavan voimalan tuhot kannattaisi pyrkiä rajaamaan ja raivaamaan mahdollisimman pienelle alueelle. Japanissa ollaan toimittu toisin.

Maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä syntynyttä, osansa laskeumasta saanutta polttokelpoista jätettä kuskataan ympäri Japania sijaitseviin jätteenpolttolaitoksiin. Ne vastaavat samalla ”kuuman” tuhkan loppusijoituksesta.

Jätteen laaja-alaista levitystä ajaa ympäristöministeri Hosono apunaan suuri, kansakunnan yhtenäisyyteen vetoava julkisuuskampanja. 3/11 kuuluu kaikille, eikä katastrofin saa antaa muodostua yhden alueen stigmaksi. Hosonon mukaan säteilyn varsinaisia terveyshaittoja vaarallisempaa onkin niihin liittyvä ”perusteeton huhu”. Kyseinen huhu aiheuttaa stressiperäisiä, psykosomaattisia oireita sekä harmillisia muutoksia kulutuskäyttäytymisessä.

Laskeuma-alueen talous on riippuvainen maataloudesta, joten alueella tuotettua ruokaa karttavat kuluttajat suorastaan vaarantavat alueen eheytymisen. Taistellakseen perusteettomia huhuja vastaan, hallitus aloitti massiivisen Tuetaan Itä-Japania syömällä! -kampanjan. Mainoksia tähdittää mm. idoli­poikaryhmä Tokio ja kampanjan erityislähettiläinä toimivat maatalousministeriön nimittämät yhdeksän yliopistokaunotarta.

6

Normalisoitumisen tahto on suuri. Sen voidaan myös nähdä tuottavan tulosta. Voimalasta 20 kilometrin päässä sijaitseva Tamura on ensimmäisenä ”no-go”-alueen kaupungeista saanut myyntiluvan vihanneksille. Samaan aikaan kuitenkin voimalalla kolme seitsemästä maanalaisesta säiliöstä vuotaa reaktorien jäähdytyksessä käytettyä erittäin radioaktiivista vettä. Blogeissa alleviivaillaan ja ympyröidään taas numeroita: Vuoto vaikuttaisi näkyvän jo säiliötä vierustavissa mittauspisteissä joissa tarkkaillaan pohjavettä.

Merta päin!

4 7 16 23 33 40 43 51 57 64

66 7

SISÄLLYS Pääkirjoitus Tervetuloa taidevirastoon!

Eurooppalainen rauhanhanke Totuus Julma-Henristä Homot Aallossa Haikuhetki Kriisi ja fossiili-illuusio Photoessay Kirjoituksia seinällä We Made It! — Katsaus menneisyyden kriiseihin Morning Crisis

TERVETULOA TAIDEVIRASTOON! Antti Majava

Taiteilijoista tuli taiteilijabileiden kuokkavieraita.

Kuvataideakatemian entisen päärakennuksen pohjakerroksessa oli aikoinaan salakapakka, jota myös kellariksi kutsuttiin.

Jykevien tiiliholvien siimeksestä löytyi pieni dance floor, baaritiski, joukko kulahtaneita pöytiä, mujuisia sohvia, kuppaset musavehkeet ja armoton meno. Kaljaa myi oppilaskunta, tai sen tapainen yhteenliittymä, joka kattoi myyntivoitolla (noin 1E/ kalja) yleensä vain omia juomakulujaan. Tarjolla oli usein myös hiukopalaa, ei keskuskeittiön, vaan taideopiskelijan omilla käsin valmistamana.

Kellarissa kävivät about kaikki Helsingissä asuvat tai siellä vierailevat taiteilijat, taideopiskelijat, taidehistorioitsijat, filosofit, kriitikot, ministeriöiden ylemmät virkahenkilöt, satunnaiset rappioalkoholistit, myös aivan tavalliset värittömät ja värilliset kaupunkilaiset. Kellarista saattoi siirtyä muualle rakennukseen seurustelemaan tai elämöimään valikoidummalla porukalla.

Bileet kellarissa jatkuivat usein aamuun. Intiimin hetkosen tai omassa ateljeessa kansainvälisen tähtikuraattorin kanssa toteutetun katselmuksen jälkeen oli taas aika siirtyä takaisin joraamaan.

Vaikka taiteilijalla ja taideopiskelijalla oli usein puutetta kaikesta, olivat bileet sentään kaupungin parhaimpiin lukeutuvat. Parhaita tapoja edistää uraa koti- ja ulkomailla oli kellarissa notkuminen. Ja hauskaa oli vaikka ura ei olisi niin napannutkaan.

Kaupungin synkissä toimistokolosseissa kuin myös Kuvataideakatemiaa ympäröivissä investointipankeissa ja edustusasunnoissa bileitä ei katsottu hyvällä. Kuvataideakatemiassa elettiin 2000-luvun alussa edelleen iloisessa postmodernismissa, arvojen ja historioiden uudelleenkirjoittamisen, post­ kolonialistisen solidaarisuuden, lukemattomista vaihtoehdoista koostuvien tulevaisuuksien, identiteettipelien, seksuaalisuuksien, sukupuolten ja leikin maailmassa. Bileet jatkuivat Berliinin muurin ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisessä aukiolemisen tilassa vielä silloinkin kun todellisuus Kuvataideakatemian ympärillä oli jo muuttunut tyystin toisenlaiseksi.

Leikkisä postmoderni oli Suomessa 2000-luvun alkuun mennessä korvautunut harmaalla, kovalla, yksioikoisella, konservatiivisella, paskantärkeällä ja totaalisen epäkriittisellä uusliberalismilla. Progressiivinen politiikka oli muuttunut markkina10

kuriksi ja managerivallaksi, taiteilija luovaksi työläiseksi tai luovan talouden yrittäjäksi. Bileet kellarissa piti saada loppumaan.

Kellari oli viimeisinä vuosinaan jatkuvan tarkkailun alaisena. Alkoholin anniskelusta ilman lupaa tuli huomautuksia. Myös huumekauppaa epäiltiin. Itse en havainnut pössykkää kummempia huumeita, mutta epäilyksen rinki kiristyi.

Kertomuksen mukaan eräänä iltana noin kymmenen aikaan, kun kellari oli vielä puolityhjä, ilmaantui paikalle erikoisia tyyppejä. Melko lihaksikkaat yhdenmukaisesti pukeutuneet miehet ostivat oluet ja asettuivat istumaan eri pöytiin. Muutoin tuohon aikaan yleistä jokamiestyyliä, farkut ja nahkatakki, täydensivät aurinkolasit ja pariisilaistyyppiset taiteilijabaskerit.

Miekkoset viihtyivät myöhään yöhön mutta joivat silmiinpistävän vähän. Myös varsin outo ulkoasu erotti heidät muista vieraista. Myöhemmin selvisi, että kyse oli ” siviilipukuisista ” poliiseista jotka ”soluttautuivat ” kellariin paljastaakseen epäillyn huumekaupan. Vaikka huumeita ei ihmeemmin löytynyt saatiin salakapakka kuitenkin suljettua, osittain Akatemian oman väen myötävaikutuksella.

Postmoderniin kuului myös vahva instituutiokritiikki, taidemuseot, galleriat ja lopulta myös Kuvataideakatemia itse joutui armottoman käsitteellisen purkamisen kohteeksi. Koko taiteen käsite haluttiin uudelleen arvioida ja dekonstruoida.

Taiteen traditioon ja myös Kuvataideakatemiassa kehittyneisiin arkipäiväisiin käytänteisiin haluttiin radikaali muutos. Tarkoitus saattoi olla hyvä, mutta lopputulos karmaiseva. Muutoksen suuntaa kun ei kukaan tiennyt, eikä sitä saanutkaan tietää, tai millään tavoin ennalta määrittää. Sellainen ohjaus kun olisi ollut modernin metatarinan uudistamista. Sisäinen muutostarve ja dekonstruktio johti siis käytännössä täydelliselle antautumiselle markkinayhteiskunnan vietäväksi.

Kuvataideakatemian johto halusi yhdistää Herttoniemessä, Punavuoressa ja Yrjönkadulla sijainneet osastot yhteen rakennukseen, jotta opiskelijoiden vuorovaikutus lisääntyisi. Vuonna 2003 Kuvataideakatemia muutti Sörnäisiin entisiin Elannon Leipätehtaan tiloihin.

Alkuun hyvältä kuulostaneen muutoksen todelliset kasvot alkoivat paljastua jo muuton aikana. Kun Kuvataideakatemian hallinnossa oli aiemmin työskennellyt alle kymmenen ihmistä, 11

oli hallinnolle uudessa toimistokolossissa varattu kokonainen kerros. Samalla opetus ja työtilat pienenivät lähes puoleen entisestä. Hallinnon paisumisen lisäksi myös opetushenkilökunnan hallinnolliseen työhön käyttämä aika moninkertaistui. Nykyään hallinnollisen työhön kuluu kaikissa yliopistoissa lähes puolet opetushenkilöstön työajasta.

Muutosta on markkinoitu tehokkuuden lisäämisellä, vaikka joka ikinen muutoksen osatekijä on lisännyt toiminnan epätehokkuutta. Talouden ekspansiossa on kyse puhtaasti arvoista ja valtakamppailusta. Poliittinen hegemonia ei pyri vain absoluuttiseen talouskasvuun, vaan halutaan myös kasvattaa talousammattilaisten ja talousmittareiden valtaa instituutioiden sisällä.

Taideinstituutioissa työskentelevien taiteen ammattilaisten on syytä olla ymmärtämättä tapahtuvaa muutosta ja olla huomaamatta vallankaappausta.

Muistaakseni muutossa oli kyse myös tarpeesta pönkittää Kuvataideakatemian ja laajemminkin taiteen merkitystä yhteiskunnassa. Tähänhän pyrittiin alkuaan myös sillä että koulusta tuli yliopisto ja sinne perustettiin jopa tohtoriohjelma. Kun nyt arvioi, onko tavoite saavutettu, voi todeta että taiteen merkitys yhteiskunnassa ja jopa koulun sisällä on jatkuvasti vain heikentynyt. Taiteen omuus, omalakisuus, sen kyky edustaa vaihtoehtoa talouden ja kulutuksen dominoimalle aivovapaalle yhteiskunnalle heikkenee. Samoin heikkenee aito kriittisyys ja vastarinta. Talo tekee kaltaisekseen.

Mikä tärkeintä, uusissa tiloissa ei ollut salakapakkaa, tai mitään muutakaan tilaa, jossa oppilaskunta voisi järjestää

12

bileitä. Alkuperäinen ajatus opiskelijoiden vuorovaikutuksen lisäämisestä ei ottanut toteutuakseen arkkitehdin joka ikiseen kerrokseen piirtämissä erillisissä pöydättömissä keittokomeroissa. Uuden rakennuksen tilat oli eristetty toisistaan kulunvalvonnalla, panssarilaseilla ja valvontakameroilla. Lakuja, täkyjä, avaimia ja tunnuslukuja piti olla taskut ja pää täynnä jotta päivittäinen kulku omaan työtilaosuuteen onnistuisi. Vartiontiliike kaahasi paikalle pienimmästäkin syystä. Kun kannoimme vanhoista tiloista sohvia ja muita huonekaluja, tuli uuden uljaan akatemian ovella stoppi. Arkkitehti oli kieltänyt vanhojen ja mauttomien huonekalujen tuomisen rakennukseen, joka paljastui jonkinlaiseksi kammottavaksi kokonaistaideteokseksi.

Sallittuja olivat rakennuksen teennäistä minimalismia henkivät toimistomalliset nahkakuutiot ja satulatyötuolit. Oma tappelunsa syntyi ainoan käyttökelpoisen kohtaamistilan, koulun massiivisen ala-aulan käytöstä. Oppilaiden suuressa suosiossa ollut pingispöytä piti poistaa, koska hallinnon mukaan se heikensi koulun uskottavuutta. Muutenkin epämääräinen notkuminen yleisissä tiloissa ei ollut enää toivottavaa. Leipätehtaasta oli tullut taidetta tai pikemminkin tiukasti määriteltyä ja kontrolloitua luovuutta tuottava taidetehdas, johon henkilökohtaiset esineet ja biletys ja muu ihmisten kohtaaminen ei enää kuulunut.

Hengähdystauko oli kuitenkin ovella. Leipätehdas oli, kuten laaduttomaan uusliberalismiin kuuluu, suunniteltu ja remontoitu Senaattikiinteistöjen toimesta päin helvettiä niin että lopulta koko Kuvataideakatemia joutui homeongelmien takia muuttamaan ns. väistötiloihin. Salakapakka kukoisti jälleen parin vuoden ajan Sturenkadulla entisen kotitalousopettajien oppilaitoksen takahuoneissa, Linnanmäen aidan kupeessa.

Bileet olivat tosin aiempaa eksklusiivisempia, koulun hallinto ja byrokratisoitunut opettajakunta ei enää katsonut sopivaksi vierailla salakapakassa. Niskassa hengitti tosiasia, että näistäkin tiloista jouduttaisiin pian luopumaan.

Pian koko koulu muutti Kasarmintorin laidalle, Elisan entiseen konttoriin. Oppilaskunnan tilaksi järjestyi noin 30m2 huone johon ahtautui säännöllisesti yli 100 juhlijaa.

Kulunvalvonta, naapurit ja koulun hallinto ei kuitenkaan katsonut illanviettoja hyvällä. Lopullisesti omasta biletilasta ja 13

salakapakasta päästiin eroon kun Akatemia muutti takaisin Kaikukadun edelleen homeiseen rakennukseen.

Kuvataideakatemian ja sitä edeltäneen Ateneumin identiteetti ja traditio oli lujasti kytköksissä niille suojan antaneisiin tiloihin. Kun hain vuonna 2001 Kuvataideakatemiaan, hain juuri osaksi tätä hienoa jatkumoa, jossa uskoin taiteenkin asustelevan. Yrjönkadun rakennuksen dekadenssissaan vahva läsnäolo loi tunnun jostain suuresta ja arvokkaasta jonka rinnalla vaikkapa rahalla ei juuri ole merkitystä. Kun katson nykyistä Kuvataideakatemiaa, en ole varma hakisinko sellaiseen paikkaan. Taide ei ole vain ihmisten päässä, vaan kaikessa siinä konkreettisessa toiminnassa ja käytänteissä joilla taidetta tehdään.

Bileiden taantumisen ja hallinnon paisumisen rinnalla todistin opiskeluaikanani (ja sen jälkeen) Kuvataideakatemian brändin rakentumista yhä enemmän kaiken muun kuin taiteen ja taideopetuksen pohjalle. Hallinto omaksui, tai oli aikaisemmissa työpaikoissaan omaksunut, näkemyksen jossa taideakatemialla tuli olla helposti avautuva, houkutteleva, dynaaminen ja toimintaa myös rahoittajien suuntaan myönteisesti avaava brändi. Niinpä viestintää ja julkisuuskuvaa palkattiin hoitamaan mainostoimisto, joka suunnitteli uuden logon ja brändin koululle ja sen kaikille julkisuudessa esiintyville toiminnoille.

Kuvataideakatemiasta tuli KUVA ja lopputyönäyttelystä KUVAN KEVÄT. Kampanjat ovat olleet laimeita, mikä ei olisi vaarallista jos niillä myytäisiin pesuaineita. Mutta kun kyseessä on taidetta koskeva viestintä, voi lopputulosta pitää katastrofina.

On jotenkin uskomatonta, miten taide voidaan näin totaalisesti alistaa imbesillin mainosmeiningin alamaiseksi. Kun näkee lopputyönäyttelyssä vastavalmistuneen taiteen maisterin seisomassa häpeissään räikeässä ja tolkuttoman tyylittömässä KUVAN KEVÄT T-paidassa tekemässä kävijäkyselyitä, on todettava että aika kauas on ajauduttu kymmenen vuoden takaisista instituutiokriittisistä ajatuksista. Kävijöitä houkutellaan Sörnäisten rantatieltä Merihakaan johtavan sillan kaiteeseen levitetyllä jättimäisellä KUVAN KEVÄT banderollilla. Mikä hemmetin KUVAN KEVÄT? Eihän kukaan oikeasti tiedä mikä se on, missä se on, ja etenkään, miksi sinne pitäisi mennä. KUVAN 14

KEVÄT ei ohjaa Kuvataideakatemian usein aidosti kiinnostavaan näyttelyyn, vaan pikemminkin jonnekin teollisuusalueen takapihojen ystävämyyntiin tai Tattarisuon antiikki- ja tauluhallin penkojaisiin. Eipä silti, muidenkin yliopistojen, Musiikkitalon ja Suomen akatemian korskeat aulatilat on saastutettu sairaalloisen rumilla rullattavilla mainossermeillä eli roll upeilla. Kaikki tämä tuntuu tulevan samalta sylttytehtaalta kuin vaikkapa s-marketin ikkunoiden iloisen keltaiset kaupunkitilaa hallitsevat umpiteippaukset.

Kuvataideakatemian epätoivoinen brändääminen ulottui tietysti myös bileisiin, jotka silloin harvoin kun niitä järjestettiin, suunnattiin pikemminkin kuvitteellisille rahoittajille kuin opiskelijoille ja taidekentälle. Ala-aulassa aloiteltiin pankkikonttorin koulutuspäiviä paljon kuivemmilla kokkareilla jonka jälkeen bileet jatkuivat yleensä maksullisissa edustustiloissa tai lähialueen trendibaareissa. Vielä aivan viimevuosiin asti on kellarin henkeä sankarillisesti vaalittu poliisin, sateen ja kylmyyden uhasta huolimatta akatemian pihalla järjestetyissä epävirallisissa katukemuissa. Sisälle akatemiaan eivät kunnon bileet kuitenkaan enää sovi.

Suomalaisten suhde hauskanpitoon on kompleksinen, sehän tiedetään. Todellista iloa on vaikea saada mahtumaan raivoraittiuden ja alkoholimyrkytyksen kapealle välivyöhykkeelle.

Kohtuukäyttöä hallitsee alkoholimarkkinoiden tuotteistuminen, kalliit brändit ja meiningin poroporvarillisuus. Helsingin yöelämässä on selkeä kahtiajako. On yrityksiä jotka tuottavat karsinointi-, massojenhallinta-, annostelu- ja järjestyspalveluita alkoholin hetkelliseen ylikuluttamiseen keskittyville laumoille.

Toinen kasvava genre ovat sivistyneet, kohtuulliseen nautintoon, tukahduttavaan tylsyyteen ja äärimmäiseen kiskuruuteen perustuvat toimijat. Koko Helsingin anniskeluravintolakenttää hallitsevat suvereenisti S-ryhmä ja muutama muu jättiläismäinen ravintolaketju.

Vasta-avatun uuden epäaidon ja typerän ravintolamaailman kanssa yhtä yleinen näky on jono roskalavoja baarin edessä joihon koko ravintola ja sen väsynyt brändi kipataan keskimäärin kahden vuoden olemassaolon jälkeen. Tämän mielenvikaisen tavaravirran kustannukset maksaa tietysti asiakas tuopin hinnassa ja ekokatastrofin uhan aiheuttamalla 15

masennuksella. Vielä tähän kunnon aasinsilta: Veikkaanpa että Kuvataideakatemian, Taide-yliopiston ja Aalto-yliopiston brändit ovat yhtä pitkäikäisiä kuin keskusliikkeen perusbaarilla.

Harvat kuppilat jotka eivät kuulu keskusliikkeille tai muille kommunismin aikoja henkiville uusliberalistisille ryhmittymille ovatkin sitten usein niin tupaten täynnä kulttuuriväkeä että henkilökunta tekee kaikkensa karkottaakseen tylyllä käytöksellään ylimääräiset, ydinryhmän ulkopuoliset asiakkaat.

Baarien muutoksessa näkyy suomalaisen yhteiskunnan muutos. Rahaa, tarjontaa ja yksiköitä on enemmän kuin koskaan. Mutta onko sisältöä, onko kivaa? Baarien hauskuuden historiallista vertailua on vaikea tehdä. Mutta jos baareilla katsotaan olevan muitakin tehtäviä kuin hauskuuden ylläpito ,on vertailu jo helpompaa.

Sosiaalisessa vertailussa tietysti nousee esiin se että keskimääräisen baarin perustuotteiden hintataso on noussut huomattavasti suhteessa taiteilijoiden, humanistien ja opiskelijoiden tulotasoon. Isäni kyseli minulta muutama vuosi sitten, istummeko edelleen Kosmoksessa, kuten hänen sukupolvensa taiteilijoilla oli kuulemma tapana. Kyllä ovat jääneet illat Kosmoksessa harvalukuisiksi, samoin taitelijamenyyt Elitessä ja tuopposet legendaarisessa Vanhan kuppilassa. Edes apurahoitetulla taiteilijalla ei ole asiaa perinteisiin taiteilijabaareihin, jos 1600€ apurahasta 700€ menee yksiön vuokraan, 300€ työhuoneeseen ja lopuilla pitäisi ostaa materiaalit, maksaa galleriavuokrat ja elää. Ja kun eläminen vaatii lisätyön tekemistä, on siten rahan lisäksi baariin menon esteenä on myös puuttuva aika. Taiteilijan ja monien muiden pienillä tuloilla kituuttavien näkökulmasta Suomi on köyhempi kuin vuosikymmeniin.

16

Baarien kulttuurihistoriallista vertailua on siksikin vaikea tehdä, että baareja ei Suomessa ole nähty kulttuurin osatekijöinä. Baarien julkisivuja suojellaan, mutta baarin mahdollisesti koko kansakunnan kannalta oleellisen hengen saa vapaasti tuhota, kun yrittäjäksi valikoituu neoklassinen mallikansalainen, sata sadan kaljahanan baaria omistava aivoton porsas tai yhtenä näkyvimpänä esimerkkinä, itsensä neoliberaaliksi massikonserniksi ääliöittänyt Suomen suurimman yliopiston ylioppilaskunta.

Taiteilijabaareja kansoittavat kovapalkkaiset toimihenkilöt joista osa tietysti myös on taidekentän palveluksessa.

Kuvataiteen tuestahan 80% menee muuhun kuin taiteilijoille taiteen tekemiseen.

Byrokratisoituneella ja tylsistyneellä kulttuurikentällä luetaan taide- ja kulttuurihistoriaa siten että baarien, bileiden ja kaiken inhimillisen ilonpidon merkitys unohdetaan ja taiteen kehitys nähdään vain sarjana yliteoreettisia, kuivia ja byrokraattisia eleitä homeisten instituutioiden työhuoneissa jonkinlaisessa haisevassa aikajanassa. Kuitenkin on tiedossa, että kaikki merkittävät taiteilijaryhmät, tyylisuuntaukset, taideinstituutiot ja jopa kokonaiset historialliset aikakaudet ovat saaneet alkunsa railakkaassa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, illanvietoissa, eli sanottakoon nyt vielä kerran: hauskoissa, villeissä ja älykkäissä bileissä.

Julistettakoon välittömästi kilpailu Taide- ja Aaltoyliopiston välille parhaan salakapakan tittelistä. Ja samapa se onko kyseessä salakapakka, jos vaan tarvittavien hyödykkeiden vaihtoa ja meninkiä ohjaa jokin muu kuin saatanallinen rahanhimo ja kosminen byrokratia. Ja on se vaan niin että kun taiteesta ei kerta saa rahaa, eikä sitä kukaan rahan vuoksi teekään, niin pitäisi edes olla kunnon meininkiä. Se nimittäin muuttaa maailmaa.

ANU KANTOLA 2002, Markkinakuri ja managerivalta − poliittinen hallinta Suomen 1990luvun talouskriisissä 17

EUROOPPALAINEN RAUHANHANKE Mikael

Brunila

”Katso näitä”, kreikkalainen anarkisti osoittaa arpia pää­ laessaan ja leuassaan. ”Ne ovat poliisin tekemiä”.

Istumme Ateenan Exarchian kaupunginosassa vallatussa kahvilassa keskustelemassa. Exarchia on jo pari vuosikymmentä ollut kreikkalaisen vasemmistoradikalismin keskipiste.

Kaupunginosa, johon poliisilla ei vielä muutama vuosi sitten ollut juuri mitään asiaa. Nykyään Exarchiaa kuitenkin saartaa päivittäin ja vuorokauden ympäri rynnäkkökivääreillä aseistettujen poliisien saartorengas.

Sekä Euroopan unionia että Euroopan talousliittoa on puolustettu rauhanprojekteina. Ateenasta käsin väite tuntuu hullunkuriselta.

Viime vuosina kreikkalainen julkinen sektori on ollut massiivisten leikkausten kohteena. Kymmenet tuhannet valtion ja kuntien työntekijät ovat menettäneet työpaikkansa. Ainoa poikkeus on poliisitoimi. Vaikka poliisien palkkoja on kyllä leikattu noin 60 prosenttiin kriisiä edeltäneestä ajasta, niin poliisivoimien kokoa ei ole supistettu. Kreikassa on kaikista Nato-maista toiseksi suurin määrä poliiseja, 33 poliisia 1000 asukasta kohden, ja suurin määrä sotilaita, 119 sotilasta 10.000 asukasta kohden. Kreikkalaiset sotilasmenot ovat häkellyttävää luokkaa: 5,5 prosenttia maan budjetista 2000-luvun lopussa. Suuret panostukset väkivaltakoneistoon aiheuttavat julkisen talouden kestämättömyyttä ja aiheuttavat leikkauspainetta palkkaan, sosiaaliturvaan, koulutukseen, ter­ veydenhuoltoon ja eläkkeisiin.

19

Exarchian piiritys ja poliisin uudet yksiköt ovat Ateenaa vuosina 2008 ja 2009 ravistelleiden mellakoiden tuotosta. Kun poliisi joulukuussa 2008 ampui 15-vuotiaan pojan kuoliaaksi Exarchiassa, kaupunginosasta tuli koko Kreikan yli pyyhkineen väkivaltaisen kapinan keskipiste. Exarchialla on paitsi symbolisesti suuri merkitys myös keskeinen käytännöllinen asema anarkistiliikkeen järjestäytymiselle. Exarchian kapinahengen murtaminen valaa epäuskoa Kreikan koko anarkistiliikkeeseen. Vuoden 2008 mellakoiden jälkeen Kreikan poliisille on perustettu uusi ”kommandoryhmä”.

Mustiin hiihtopipoihin pukeutuneet ja moottoripyörillä pienissä ryhmissä ympäri Ateenaa päristelevät poliisit ovat erikoistuneet mielenosoittajien pieksemiseen.

Ateenalaisten ystävieni mukaan poliisivoimia Kreikassa ei koskaan uudistettu vuosien 19671975 oikeistolaisen sotilasdiktatuurin jälkeen. Tilanne on samantapainen kuin Espanjassa, jossa poliisitoimea ei ole uudistettu Francon hallinnon jälkeen.

Kreikkalainen militarismi on siis pitkää perua. Sen uusin ja merkittävin käänne seuraa tavallaan vanhaa kaavaa. Natsipuolue Kultaisen aamunkoiton suhde poliisiin on muuttunut viime vuosina yhä läheisemmäksi. Säästöohjelmien suosion murennettua luottamuksen Kreikan hallitukseen ja leikkausten

vastaisten protestien kiihdyttyä, Kultaisesta aamunkoitosta on tullut yhä tärkeämpi työkalu valtion vallan takaamiseksi.

Natsipuolueen huligaanit ovat samaan aikaan sekä valtion suvereenisuuden viimeinen puolustus että myös suurin uhka sitä vastaan.

Kultaisen aamunkoiton vaikutuksesta aina suhteellisen itsenäisesti toiminut poliisi on yhä vapaampi demokraattisten instituutioiden ohjauksesta. Tavallaan tuttu kehitys maassa, jossa on ollut kolme sotilasdiktatuuria viimeisen 100 vuoden aikana.

Usein Kultainen aamunkoitto tekee likaisen työn ja poliisi turvaa sen jälkeen tuloksen. Tilanne ei ole aivan uusi. Jo 1980-luvulla Kultaista aamunkoittoa käytettiin poliisin ”ulkoparlamentaarisena osastona” vasemmistolaisia ja anarkisteja vastaan mielenosoituksissa. Mutta tähän aikaan marssijärjestyksestä päätti poliisi. Tänään komentoketju on tavallaan kääntynyt, Kultaista aamunkoittoa yli 20 vuotta tutkinut toimittaja Dimitris Psarras kertoo saksalaisen Jungle World -lehden haastattelussa. Kultainen aamunkoitto asettaa agendan ja poliisi toteuttaa sitä perässä.

Aghios Pandeleimonaksen kaupunginosa oli ennen monen paperittoman siirtolaisen kotipaikka.

Vuonna 2009 Kultaisen aamunkoiton jäseniä liittyi muutaman naapuruston jäsenen ajamaan siirtolaisten 20

vastaiseen hankkeeseen. Siirtolaiset ajettiin pois ja nyt moni vasemmistolainen kiertää kaupunginosan muutaman korttelin etäisyydeltä.

Natseja ei kuitenkaan näy katukuvassa, mutta poliiseja sitäkin enemmän. ”He jatkavat siitä, mihin natsit jättivät kaupunginosan”, kertovat Kultaista aamunkoittoa vastaan kaupunginosassa toimineet aktivistit.

Ateenassa eurooppalaisesta rauhanhankkeesta ei ole tietoa. On vain yhä intensiivisemmäksi kiihtyvä luokkasota, jossa euron pelastaminen merkitsee yhä laajempaa ja rajumpaa väkivaltaa sekä valtavia leikkauksia kaikkiin julkisen talouden sektoreihin, paitsi poliisivoimiin ja armeijaan. Valtion väkivaltakoneiston tärkeimpänä takuumiehenä ja leikkauspolitiikan viimeisenä puolustuksena toimii yhä enemmän systeemin vastaisena esiintyvä Kultainen aamunkoitto.

21

22

23

24

TOTUUS JULMA-HENRISTÄ Pontus Purokuru

Levyn tai kaksi vuodessa julkaisevan räppärin mielestä perussuomalaiset ovat nykyajan jihadisteja.

Julma-Henri riisuu aurinkolasit ja laskee mustan karvahatun pöydälle. En tunnistaisi miestä ilman kommandopipoa. Henri on sosionomi ja työskentelee mielenterveysalalla. Siksi hän naamioituu.

Mun mielestä on ylipäätään aika ahistavaa, jos ei saa olla yksi kaikista muista vaan on joku yleinen monumentti, Henri lisää.

Se kuulostaa vähän helvetin esiasteelta, että kaikki osottaa sormella ja kyttää.

Samasta syystä Henri ei halua puhua työpaikastaan.

Siitä on tullut jo ongelmia.

Sellaista fanitapaamismeininkiä. Mä en pysty enää hoitaan toisten juttuja, kun ne miettii mun juttuja.

Omia asioitaan Henri on purkanut kahdeksan levyn verran.

Loppukeväästä julkaistaan vielä Euro Crack -albumi. Useimmat kuitenkin tuntevat Henrin vuoden 2007 Al-qaida Finland -levystä, joka soi erityisesti mielenosoituksissa ja vallatuilla taloilla. Henrille tulee levystä nykyisin huono olo.

Sama kun sä oisit nauhottanut jotain sun vanhoja terapiaistuntoja ja sitten palaisit niihin vuosien jälkeen viihdetarkoituksessa. Se herättää mun kehossa reaktioita, muille se on vaan viihdettä.

Mutta mä muistan ku mä kuuntelin itte sitä sillon aikaisemmin, niin mä olin aivan fiiliksissä, että saatana tää on hyvä levy! Mä saatoin kuunnella omaa levyä vaan, että ei hel26

vetti, tosi hyvä levy. Sellaista hetkeä ei enää tuu.

Synkkyys oli Henrin elämässä syvimmillään levyn julkaisun aikoihin.

Kaikenlaista soppaa oli niin kuin Salatuissa elämissä. Tuntui, että jotakin tosi pahaa on tullut karmisesti kustua jossakin.

Kun oli pohjalla eikä silti heittänyt henkeään, asiat lähtivät aukeamaan. Musiikkikin auttoi. Henri teki yhdessä progemuusikko Universtasin kanssa Psykoterapia-levyn, jonka sanoitukset on sovitettu psykologian oppikirjasta. Tärkeä syy levyn tekemiseen oli aggressiivisen ja synkän Al-Qaida Finlandin suosio.

Kun oli saanut jengin kuuntelemaan, niin halusi antaa jengille jotakin, joka vois auttaa johonkin suuntaan. Ja ehkä siinä oli myös se, että halus tuhota oman luomuksensa.

Että ei enää tarvis jatkaa sitä samaa.

Mulla ei oo oikein vapaa-aikaa.

Yöt on lyhyitä, Henri selittää kuumeista tuotantotahtiaan ja erilaisten tyylien kokeilua.

Kirjoittaminen ei oo valintakysymys, vaan monesti pakon sanelemaa.

En muista että ois koskaan tullut sellaista hetkeä, että pitäiskö tehdä uus levy tai että pitää tehdä huomenna tätä hommaa. Sitä vaan huomaa paahtavansa.

Mun on pakko julkaista niitä levyjä koko ajan, koska jos ei niitä julkaise, niin mä hukun niihin kappaleisiin ja teksteihin.

Henri räppää muun muassa Al-Qaidasta, radio jihadista ja muslimipunkista. Provoiluako?

Kyse on käsiteanalyysista.

Kun pureutuu sanojen merkityksiin, vaikka islam-sanan tai jihadsanan merkitykseen, monesti tuntuu, että jotkut perussuomalaiset saattaa olla jihadisteja, että uskotaan jumalaan ja tätä oikeutta toteutetaan, Henri selittää.

Sitten kun sanoo, että sähän oot tällanen jihadisti, niin ne sanoo, että en helvetissä oo. Mutta kun puretaan se osiin ja nähdään nää elementit, niin ne kuitenkin toteuttaa niitä samoja juttuja.

Muusikon saa hiiltymään kysymällä syrjäytymiskeskustelusta, joka lähti viime syksynä presidentti Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita -kampanjasta.

Mikä mua ärsyttää tässä syrjäytymiskeskustelussa kaikkien noiden jeesustelijoiden osalta on se, että kaikki sanoo että tää on vakava ongelma ja että tähän asiaan pitää puuttua.

Sitten kun mä oon siellä ite työtä suorittavassa portaassa, niin mä nään että se on täyttä hevonpaskaa.

Että ei tehä mittään. Ei yhtään mittään. Ei oo rahaa tehä mittään, jauhetaan vaan paskaa.

Henri kertoo, että Helsingissä ei ole sosiaaliohjausta 18-25-vuotiaille. On vain toimeentulotuki. Sekin on alikäytetty, koska ihmiset eivät osaa 27

hakea sitä tai sitten ”jengi on niin paskana, ettei ne jaksa hakea sitä”.

Jonkun pitäis tavata niitä tyyppejä ja selvittää, mitä apua ne tarttee ja saattaa niitä niihin palveluihin.

Henri on linkannut Facebookissa perustuloa vaativaa kansalaisaloitetta. Parantaisiko kaikille maksettava tulo nuorten tilannetta?

Totta helvetissä se perustulo pitäis tulla. Eihän siinä oo mitään järkeä pyörittää montaa virastoa selvittämässä niitä paperihommia.

Jos sosiaalityöntekijät ei ehdi tapaamaan niitä tyyppejä, niin mitä vittua niitä tarvitaan? Sinne vois laittaa jonkun automaatin laittaan niitä rahoja tilille ja vapauttaa ne tyypit tekemään sitä sosiaalityötä, mitä on opiskellut seittemän vuotta yliopistolla.

Viime vuonna Henri kommentoi uutta sosiaalihuoltolakia Nostelehdessä ja ilmoitti voivansa keksiä myös uusia lakeja.

Minkä lain Julma-Henri haluaisi?

Mä haluaisin keksiä maailmanlaajuisen ammattiliiton, joka laittais linjaan sitä, että jotkut kiinalaiset orjat ei tekis kaikkia meidän tuotteita. Tai vois ne tehdä ne tuotteet, mutta samoilla liksoilla. Musta tuntuu, että globalisaatio ei nyt toimi sillä tavalla että se tasais tulonjakoa, vaan ne menee jonkun hillomaakarin taskuun.

Sitten sellainen resetointinappi.

Niin kuin Raamatussa, mikä se on se vuosi, kun annetaan velat anteeksi?

Riemuvuosi. Joka viideskymmenes vuosi vaikka. Se vois elävöittää tätä rahajärjestelmää, jos palattais aina alkuasetelmiin.

”HENRI”-levyn (2011) Henri kirjoitti Intian Kolkatassa, jossa hän työskenteli kolme kuukautta Institute for Psychological and Educational Researchin katulapsiprojektissa. Hän kertoo leikkineensä ja jooganneensa “ghettopenskojen” kanssa.

Se oli jännä juttu, vaikka onkin klisee, että avartuu näkemys. Kyllä sitä huomas, kuinka hyväosainen on täällä Suomessa.

Kokemuksen jälkeen Julma-Henri ei ole kuulostanut ihan yhtä julmalta.

Outo nauha -levyn (2009) sanoituksesta sai käsityksen, että olemme kaikki monikansallisten suuryritysten hallitsemaa karjalaumaa. Nyt Henrin politiikassa särähtää pieni optimismi.

Mulla itelläni on lapsi, enkä mä oo kuolemassa vielä mihinkään, joten pakko on uskoa muutokseen ja työskennellä sen eteen.

Sen on omalta kohdalta nähnyt, että kehitys on mahdollista, että ei voi ihan painua pessimismiin.

Jos kerran yksilön kehitys on mahdollista, ehkä yhteiskunnankin kehitys on.

Mikä on totuus yksilöstä, esimerkiksi Julma-Henristä?

Se on laaja. Siinä on miljardeja muistoja. Se ei ole pelkkää Al-Qaida Finlandia.

28

Ihmiset näkee siitä tyypistä (Julma-Henristä) niin pienen hitusen, kun ne vois nähä vaikka ne kesät kun mä olin uimassa mökillä joskus viisivuotiaana. Tai ne vois nähdä joskus kun mä oon leikkinyt mun papan kanssa mummolassa.

Kaikessa voi nähdä kaikenlaisia erilaisia asioita eri näkökulmista ja sitten kun osaa katsoa asioita kaikista näkökulmista ja kaikilla mahdollisilla tavoilla, mitä ei koskaan pysty tekemään, niin se on sitten se totuus.

29

31

32

33

HOMOT AALLOSSA Jani

Nummela

Homouteen ei aina ei liity suurta dramatiikkaa tai selviytymistarinaa, eikä homous välttämättä ole jatkuvaa kamppailua. Osa meistä on voinut kasvaa omaksi itsekseen suhteellisen rauhassa ja ilman syrjintää tai kiusaamista.

Maailmanlaajuisesti suhteutettuna meillä Suomessa asiat ovat hyvin, homous ei ole rikos eikä sairaus ja voivatpa samaa sukupuolta olevat parit rekisteröidä parisuhteensakin. Vaikka asiat ovat muodollisesti hyvin, se ei tietenkään tarkoita et­teivät homot ja muut seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvat koe syrjintää tai kiusaamista omassa elinympäristössään.

Ympäristön negatiivisesta suhtautumisesta tai ainakin potentiaalista siihen kertoo, että sukupolvesta riippumatta monet seksuaalija sukupuolivähemmistön edustajat yhä kokevat arkuutta tuoda julki omaa suuntautumistaan. Homoutta ei olisi tarpeen piilotella, homoudesta kertominen ei ole sama asia kuin kertoa jostakin seksuaalisestaan halustaan, vaan kyseessä on monelle koko identiteettiä koskeva asia. Terminä homoseksuaali on harhaanjohtava — kyse ei ole vain seksistä. Heteron henkilön on täysin luontevaa esimerkiksi mainita tyttötai poikaystävästään, kun taas homolla tähän on usein kynnys.

Puhuessani tässä artikkelissa homoista ja lesboista tai sitten HLBT-opiskelijoista, viittaan aina sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin yleisellä tasolla, ilman tarkoitusta sulkea ketään pois aihepiiristä.

Samankaltaiset ongelmat koskevat yleensä koko ryhmää. HLBT tarkoittaa muuten homoja, lesboja, biseksuaaleja ja transihmisiä.

36

TERVETULOA AALTOON Halusin selvittää mitä Aallon HLBT-opiskelijat ajattelevat seksuaalisuudestaan sekä mitkä ovat kanssaopiskelijoiden asenteet ja yleinen ilmapiiri koululla. Erityisesti oman oppilaitokseni — taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun — ilmapiirierojen selvittäminen suhteessa teknilliseen korkeakoulun ilmapiiriin tuntui kiinnostavalta.

Nuoren HLBT-opiskelijan mielessä saattaa olla melkoista myllerrystä hänen astuessaan yliopistoelämään. Omasta suuntautumisesta ei välttämättä ole vielä kerrottu perheelle, eikä ole tavatonta että nuorella itselläänkin on vielä ristiriitaisia tunteita seksuaalisuudestaan.

Monesti ei tulla ajatelleeksi, että homofobisessa ympäristössä ja kulttuurissa kasvanut nuori on saattanut itsekin sisäistää homofobisia asenteita. Kun oma seksuaalisuus sitten valkenee murrosiässä, voi tietoisuus siitä, että oma kiinnostus suuntautuu samaan sukupuoleen olla hyvinkin kivuliasta. Erityisesti tällöin on tärkeää, että nuori löytää itselleen sopivaa tukea eikä jää yksin.

Queer Aalto on Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan yhdistys seksuaalija sukupuolivähemmistöille, mutta nykyiset jäsenet ovat lähinnä Aallon teknillisestä korkeakoulusta ja yhdistys on suhteellisen tuntematon taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa. Siksi haastattelin Arabian kampukselta kolmea kuvataidekas-

vatuksen opiskelijaa, Aapoa, Annaa ja Heidiä sekä vierailin Otaniemessä jututtamassa Queer Aallon jäseniä vähemmistöjen oloista teknillisessä korkeakoulussa.

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta Aaltoyliopiston taiteen ja suunnittelun korkeakoulun ilmapiiri lienee vapaamielisimmästä päästä — jopa pääkaupunkiseudun mittakaavassa. Onko taideopiskelijoissa sitten enemmän homoja kuin esimerkiksi teknillisessä korkeakoulussa? Tähän en osaa vastata, mutta homous on ainakin tiedostetumpi, ja sitä kautta arkipäiväisempi ilmiö. Eipä ihmisten erilaisuuden — tai moninaisuuden — juhlistaminen muutenkaan ole taiteen maailmassa niin kummallinen ajatus.

ARABIA Taiteen ja suunnittelun korkeakoulussa opiskeleva Aapo kertoi homoudestaan perheelleen poikkeuksellisen nuorena, vain 13-vuotiaana. Ensimmäisenä hän kertoi asiasta siskolleen — joka on muuten nykyään veli — ja hieman sen jälkeen vanhemmilleen. Asian kertomiseen ei ollut juurikaan kynnystä, sillä Aapon perhe on sukupuolirooleiltaan muutenkin varsin neutraali.

Lasten kasvatuskin tapahtui persoonien ehdolla, ei niinkään sukupuolten. Koulussa Aapo tuli ulos kaapista jo kahdeksannella luokalla ja aluksi häntä yritettiin kiusata asian 37

tiimoilta, mutta sekin loppui kohta, kun kiusaamisyritykset eivät näyttäneet vaikuttavan kiusattavaan. ”Siellä missä on sukupuolittuneempaa, on vaikeampi olla oma itsensä”, Aapo pohtii. Ja oma opinahjo tuntuukin varsin sukupuolettomalta paikalta. Aapo ei ole vuosikausiin miettinyt omaa homouttaan ulkopuolisen silmin, paitsi kesällä 2010, jolloin kesätyö rakennustyömaalla pakotti ns. heteron rooliin. Työ sinänsä oli fyysisyydessään vapauttavaa, mutta työkavereille ei voinut jutella aivan mitä sattuu ja aamulla oli katsottava mitä laittaa päälleen, ettei turhaan provosoisi.

”Kyllä osa silti varmaan tajusi — eipä minusta kovin vakuuttavaa heteroa saa”, Aapo naureskelee.

Aapo kokee rentouttavammaksi, jos homous aiheena ei nouse esille, sillä jos jokin sana tai aihe nousee esille, on siinä yleensä ristiriitoja. Tulevaisuuden ideaalimaailmassa homoudesta ei oikeastaan tarvitsisi puhua, sillä se olisi arkipäivää. Myös identiteetti on tärkeä asia

Aapolle. Hän kertoo olleensa aina hyvin tietoinen itsestään ja kokee, että on elämää helpottavaa tietää kuka on.

Anna taas kokee itsensä aika varovaiseksi sen suhteen, mitä itsestään kertoo. Vaikka taiteen laitoksella on avoin ilmapiiri, niin hän saattaa kiusaantua, jos opiskelijakaverien kesken puhe siirtyy seurusteluun — eikä hän halua heti tuntemattomammille kurssikavereille kertoa, että hänelläpä onkin tyttöystävä. Anna ei myöskään halua leimautua yhden asian edustajaksi. Vaikka hän seurusteleekin tytön kanssa, hän ei koe itseään lesboksi . ”Se on sitä paitsi tosi ruma sana”, Anna sanoo. Eikä hän halua kutsua itseään biseksuaaliksikaan. Ylipäätään kaikenlainen määrittely seksuaalisen identiteetin alueella tuntuu hankalalta ja lokeroivalta.

Ulostuloa ei helpota, että ympäristön oletukset ja odotukset vähemmistöjen edustajia kohtaan saattavat olla varsin tiukkaraamisia.

Heidi vahvistaa tämän ennakkoluulon henkilökohtaisella kokemuksella.

Hän sai ikävää palautetta kanssaopiskelijalta kerrottuaan erään keskustelun lomassa olevansa biseksuaali. Tämä oli vähätellyt hänen suuntaustaan ja tokaissut, että on vain homoja ja lesboja, eikä hänen kaltaisiaan ole olemassa. Kyseessä on toki vain yksittäistapaus, mutta se saattaa kertoa jotain ihmisten asenteista. Usein vähemmistökeskus38

teluissa puhutaan vain homoista, mutta unohdetaan muut, jotka ovat ihan yhtä lailla samassa veneessä.

OTANIEMI Queer Aallon vuosikokouksessa Otaniemessä käy kova puheensorina astuessani sisään huoneeseen.

Vuosikokous on aloitettu hieman aiemmin ja nauru raikaa. Jäsenet viihtyvät toistensa seurassa ja ryhmässä on selkeästi hyvä henki.

Tyypillisesti Queer Aallon tapaamisissa käyvät 22-25 –vuotiaat, toisen tai sitä ylemmän vuosikurssin tekniikan opiskelijat. Osa jäsenistä on paikalla lähes joka tapaamisessa, osa käy tapaamisissa silloin tällöin.

Jäseniä on tällä hetkellä noin 80 ja heitä on Aallon ulkopuoleltakin. Yhdistyksen päätarkoituksena on toimia jäsenten yhdyssiteenä, tarjota vertaistukea ja keskusteluseuraa sekä järjestää vapaa-ajan toimintaa. Vaikka yhdistys ei miellä toimintaansa poliittiseksi, on sen tarkoitus edistää suvaitsevaisuutta lisäämällä tietoa seksuaalivähemmistöistä. Tarvittaessa Queer Aalto tarjoaa apua esimerkiksi syrjintätapauksissa, mutta toistaiseksi sellaisia ei ole tullut yhdistyksen tietoon.

Queer Aalto järjestää vapaaajan toimintana muun muassa kahvitilaisuuksia, saunailtoja — joista suosituimpia on joulusauna, erilaisia ekskursioita ja heinäkuussa 2013 on tulossa kesäleiri.

Miten yhdistyksen toimintaan sitten yleensä päädytään mukaan?

Suomeen tullessaan Puolalainen vaihto-oppilas Piotr googletti tietoa Helsingin homoelämästä ja yliopiston ryhmistä, näin löytyi Queer Aalto. Tuotantotalouden opiskelija Antero löysi tietoa koulun yhdistyksistä yliopiston kalenterin sivuilta ja tietotekniikan opiskelija Anna päätyi Queer Aallon tapaamiseen silloisen tyttöystävänsä kautta.

Yhdistyksen hallitus haluaakin, että liittymiseen on mahdollisimman matala kynnys. Tapaamisiin on tervetullut vaikka olisi kovin epävarmakin omasta identiteetistään, itseään ei tarvitse osata tai haluta määritellä. Queer Aalto ei missään nimessä painosta jäseniään ulos kaapista. Seksuaalinen suuntautuminen ei muutenkaan ole kynnyskysymys, sillä pelkästään vastakkaisestakin sukupuolesta pitävät opiskelijat saavat tulla mukaan. Joukossa on jopa naimisissa olevia heteroita.

Jäsenrivistö on hyvin vaihteleva ja mukaan mahtuu homoja, lesboja, biseksuaaleja, heteroja ja queeriksi itseään kutsuvia ihmisiä. Queersanalla viitataan yleensä homomiehiin ja henkilöihin, joiden seksuaalisuutta ei voida määritellä tai jotka eivät itse sitä halua tehdä. (Avoimia) transihmisiä ryhmässä ei ole toistaiseksi jostain syystä näkynyt.

Myös kauppakorkeakoulun opiskelijat näyttävät puuttuvan yhdistyksestä kokonaan ja 39

tästä Q-Aallon puheenjohtaja Noora on huolissaan. Jos entisen TKK:n 10 000 opiskelijasta on noin 200-1000 samasta sukupuolesta kiinnostunutta (lukumäärä perustuu bi- ja homoseksuaalien väestöosuudesta esitettyjen arvioiden ääripäihin), pitäisi homoja ja lesboja löytyä kauppakorkeakoulun neljästätuhannesta opiskelijastakin.

Toinen mahdollisuus on, että kauppislaiset käyvät OVI ry:n eli Helsingin yliopiston Opiskelijavinokkaiden tapaamisissa, Noora mietiskelee.

NO HOMO Millaista on opiskelu tekniikan alalla HLBT-nuorena? Tekniikan ala on miesvaltainen ja sitä pidetään monesti melko konservatiivisena.

Tekniikan alaa tullaan opiskelemaan yliopistoon varsin nuorena, tytöt suoraan lukiosta ja pojat monesti heti armeijan jälkeen, jolloin armeijan asenteet leimaavat myös opinahjon ilmapiiriä. Queer Aaltolaiset kertovat homottelua ja homovitsejä kuulevan paljon Otaniemessä — joissakin killoissa enemmän kuin toisissa. Joskus homottelu on silkkaa ajattelemattomuutta. Erään miesopiskelijan mainittua poikaystävästään opiskelukavereilleen, lopettivat nämä homovitsien kertomisen porukassa. Hieman myöhemmin, toisessa yhteydessä, yksi heistä lähestyi oppilasta ja vieläpä pyysi anteeksi aiempia puheitaan homoista.

Toinen Queer Aallon jäsen, miehen kanssa naimisissa oleva tyttö

kertoo hengailevansa yhdistyksen riveissä juurikin sen ilmapiirin takia.

Hänelle oli mahtavaa löytää porukka, joka ei ole fiksautunut sukupuolirooleihin ja jonka suojissa voi olla oma persoonansa ilman ennakko-oletuksia omista kiinnostuksen kohteista tai luonteenpiirteistä — vain sen takia että sattuu olemaan nainen.

Oman alan opiskelijaporukka kun on miesvaltaista, niin ilmapiiri on varsin testosteronin täyteistä ja sovinistiset tissikommentit kyllästyttävät.

Queer Aalto näkyy TKK:n fuksiaisissakin. Yhdistyksen rasti on ollut jo pitkään sama: gay tango.

Poliisiopisto-elokuvista tutun stereotypian kanssa leikittelevän rastin suorittaakseen osallistujien tulee tanssia saman sukupuolen edustajan kanssa tangoa musiikin soidessa taustalla. Tehtävän vastaanotto on ollut hyvin vaihtelevaa, moni kokee 40

rastin hauskana ja sitä suoritetaan innolla, osa osallistujista tai ohikulkijoista heittelee (kenties tahattomiakin) homovitsejä. Mauttomimmissa vitseissä tosin homoutta saatetaan rinnastaa jopa pedofiliaan.

Sitten on olemassa se osa fukseja, joka kääntyy jo kaukaa toiseen suuntaan, kun näkee Queer Aalto –kyltin. Yhdistykselle on tärkeää näkyä uusille opiskelijoille heti yliopiston alkaessa, sillä se viestii että on ihmisiä, joille on ok näkyä — ja tulla määritellyksi — homona.

TAHD OTKO ?

Queer Aallon puheenjohtaja Noora on mukana myös työryhmässä, joka alkoi kerätä nimiä tasa-arvoisen avioliittolain puolesta 19.3.2013. Muutosta ajaa Tahdon 2013 –kampanja yhteistyössä Avoimen ministeriön kanssa.

Kampanjaa tukee Euroopan Unionin Youth in Action –ohjelma ja useat yhteistyökumppanit, kuten Seta ja Amnesty.

Pohjoismaista ensimmäisenä askeleen kohti tasa-arvoa otti Norja, jossa homoparit ovat voineet avioitua kesäkuusta 2008 saakka.

Avioliiton merkitys ei näytä heikentyneen Norjassa eikä myöskään Ruotsissa, Tanskassa ja Islannissa, joissa tasa-arvoinen avioliitto on jo arkipäivää. Ainakin aidan toiselta puolelta katsottuna läntiset naapurimme vaikuttavat edelleen varsin onnellisilta ihmisiltä.

Mutta kaikki homot, kuten heterotkaan, eivät pidä avioliittoinstituutiota tärkeänä, varsinkaan sen symbolista ja traditionaalista puolta.

Sitä saatetaan pitää vanhanaikaisena ja jopa seksistisenä. Avioliiton juridista tärkeyttä ei niinkään usein kielletä. Kysäisin Queer Aallon vuosikokouksessä läsnäolevilta kuinka haluaa mennä joskus naimisiin, kaikki viisi miespuolista jäsentä vastasivat etteivät tiedä, puheenjohtaja Noora vastasi haluavansa ja Anna onkin jo naimisissa. Samankaltaisia vastauksia tulee taiteen ja suunnittelunkin laitoksen suunnalta.

Avioliittoa pidetään tärkeänä asiana ihmisoikeudellisesti, mutta harva nuori osaa vielä kuvitella itse haluavansa joskus avioitua.

Taidekasvatuksen opiskelijalle Annalle häät tosin ovat tärkeä asia, oli kumppani kuka tahansa, mies, nainen tai vaikkapa intersukupuolinen. Anna on fantasioinut häistä, häämekkokin on jo mielessä suunniteltu. Annan unelmahäissä seremonian jälkeen pyöräiltäisiin puistoon jossa olisi piknik kavereiden kanssa.

Tai sitten häät järjestettäisiin vanhempien kotipaikkakunnalla jossain hienossa paikassa. Tärkeintä olisi hääpäivän jakaminen kavereiden ja sukulaisten kanssa.

41

TEKNILLINEN KORKEAKOULU TKK liitettiin vuoden 2010 alussa Aaltoyliopistoon ja silloisen teekkarilesbojen ja homopolyteknikkojen yhdistyksen Telehpyn hallitus päätti vaihtaa yhdistyksensä nimen aikansa eläneenä ja vanhahtavana. Uusia nimiehdotuksia oli muun muassa innovaatiohomot INHO, Drag- ja darkroomyhdistys DDR , Queer Aalto ja vanha nimi Telehpy päivitettynä merkitsemään Taikin epäheteroita, lesboja ekonomeja ja homopolyteknikoita. Erikoismaininnan ansaitsee suosikkini AAH!?” – Aalto-yliopiston homoyhdistys.

KILTA on nimitys teekkarien ainejärjestöille, kullakin alalla on omansa. Aalto-yliopiston teknillisessä korkeakoulussa toimii 14 kiltaa, esimerkiksi automaatio- ja systeemitekniikan kilta AS, informaatioverkostojen kilta Athene ja koneinsinööri­kilta KIK.

samaa biisiä luupilla koko päivän − kuulen itseni

HAIKU,

HETKI

vaikka haudalla kasvaa aina sama puu en koskaan totu

kovat on bileet! ruutu sammuu ja huomaan: olenkin yksin.

42

semmottis se on tämmöttis tää menikin vene jäi rantaan

huominen taasen olisipa kaunista melankolia

kirkas merisää koko päivä veneessä ilman valaita

all the sweet flavors their blandness does remind me to add the chilli

43

KRIISI JA FOSSIILI-ILLUUSIO Tere Vadén

Meneillään olevan taloudellisen ja poliittisen kriisin sisään kätkeytyy hämmästyttävä mahdollisuus. Kriisi saattaa olla paitsi taloudellinen ja poliittinen murros, myös eräänlainen maailmankuvallinen käännöskohta, illuusion paljastuminen.

1800-luvulla hurjaan nousuun lähtenyt teollinen sivilisaatio on runsaassa vuosisadassa totuttanut suuren osan maailman ihmisistä nousevan elintasoon ja talouteen. Vuosikymmen toisensa jälkeen talouteen on pumpattu enemmän fossiilista voimaa, joka tekee töitä paljon ihmis- ja eläinlihaksia tehokkaammin. Vuonna 1896 ruotsalainen kemisti Svante Arrhenius aavisti, että hiilen poltosta seuraava hiilidioksidi vaikuttaa ilmakehään lämmittävästi. Sen jälkeen polttomoottorien rakentaminen vasta alkoi, kun öljyn aikakausi autoineen pääsi vauhtiin. Nykyään esimerkiksi jokaista suomalaista palvelee keskimäärin 30 energiaorjaa, muualta pumpatun fossiilisen polttoaineen tekemänä työnä.

Historiallisesti ihmiskunta oli tottunut hyvien ja huonojen aikojen vaihteluun. Katovuodet heikensivät tuntuvasti elintasoa ja vähensivät väestöä. Toisinaan saatiin ylijäämiä ja päästiin suotuisissa olosuhteissa rakentamaan vaikka pyramideja, toisinaan taas kokonaiset sivilisaatiot haipuivat heikoiksi tai suorastaan katosivat. Tämä historiallinen kokemus kuitenkin unohtui nopeasti.

Fossiilista energiaa, erityisesti öljyä, oli niin paljon, että se humallutti ihmisapinan pään.

Humala näkyy fossiilisten polttoaineiden merkityksen tunnistamattomuutena. Teollista sivilisaatiota on kehuttu monella tavalla.

Elintason nousu on laskettu ainakin valistuksen, luonnontieteiden, teknologian ja kapitalismin ansioksi. Onkin ilmiselvää, että kaikkia näitä tarvitaan teollisen sivilisaation nykymuodon olemassaoloon: tavitaan henkinen valmius muokata ja käyttää luontoa, tarvitaan tietotaitoa ja välineitä, tarvitaan tietynlainen yhteiskuntajärjestys ja niin edelleen. Ihmisellä on merkittävät ansionsa fosiilisen energian käyttäjänä. Mutta hän ei ole fossiilisia polttoaineita tehnyt, vaan löytänyt.

Samoin kriitikot ovat pureutuneet moneen teollisen sivilisaation ongelmaan. Marxilaisuus on haukkunut (ja ihaillut sääty-yhteiskunnan romuttajana) omistusjärjestelyjä, jotka Kommunistisen manifestin sanoin » haihduttavat kaiken pyhän ilmaan » ja saavat ihmiset paitsi tuottamaan ennen näkemättömällä tavalla, myös vieraannuttavat heidät itsestään ja maailmastaan. Heidegger kumppaneineen moittii teknologista olemisenymmärrystä, joka kohtaa kaiken raakaaineena täydellistämistä ja käyttöä varten. Lynn White suomii patriarkaalista ja kristillistä ajatusta, jonka mukaan ihminen on erotettu luonnosta ja asetettu sen herraksi. Frankfurtin koulukunta 46

inhoaa massayhteiskuntaa, primitivisti John Zerzan näkee pahan alkujuuren työnjaossa, ja niin edelleen.

Kaikki kritiikit ovat oikeita ja tuovat tärkeitä asioita esiin. Silti niissä jää myös jotain huomaamatta. Kapitalismi ei yksistään » haihduta kaikkea pyhää ilmaan »; niin tekee vain fossiilikapitalismi, johon voidaan vuosi vuoden jälkeen syöttää enemmän energiaa. Teknologia ei tee kaikesta kohtaamastaan raaka-ainetta ilman työtä. Jos energiaa ei olisi, teknologia ja aine voisivat istua vierekkäin tekemättä toisilleen mitään. Humalassa on kyse juuri tästä.

Sen paremmin teollisen sivilisaation juhlijat kuin sen kriitikotkaan eivät ole tunnistaneet fossiilisten polttoaineiden välttämättömyyttä ja humalluttavaa vaikutusta.

Kuten Arrhenius aikoinaan, sosiologi Max Weber käytti tervettä järkeä klassikossa Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki ja uumoili, että teollisen sivilisaation taru saattaa päättyä energian loppuessa: » Ihminen syntyy koneistoon, ja meno jatkuu ehkä siihen saakka, kunnes viimeinenkin sentneri fossiilista polttoainetta on hehkunsa hehkunut. » Arrheniuksen ja Weberin aavistukset jäivät kuitenkin suurimmaksi osaksi huomiotta ja tutkimatta. Ainakin ne jäivät vaikutuksetta. Ehkä juuri tässä on paras osoitus, että on kyse humaltumisesta ja illuusiosta. Järkevillä tosiasioilla – kuten hiilidioksidin syntymisellä ainetta poltettaessa tai teollisen toiminnan riippuvuudella fosiilisesta energiasta – ei ääneen lausuttunakaan ole niitä seurauksia, joita myönnetyillä totuuksilla yleensä on. Edelleen vallitsee jonkinlainen puolihuuruinen optimismi, jonka mukaan markkinat tai teknologia kyllä keksivät paitsi ratkaisun ilmastonmuutokseen myös korvaajan öljylle, kunhan toimeen oikein tosissaan tartutaan. Mutta optimismi on kehämäistä, pettävää. Jos 47

nykyinen elintaso on ainutlaatuisella tavalla riippuvainen fossiilisesta saaliista, jos ansio siitä kuuluu polttomoottoreissa räjähtävälle energialle, eivät markkinat ja teknologia kenties olekaan niin ansiokkaita kuin kuvittelemme, ja niiden pelastusvalmius voi myös olla illuusio.

On selvää, että nykyisellä kriisillä on monia syitä ja taustoja.

Finanssitalous on kasvanut moninkertaiseksi verrattuna reaalitalouteen. Globalisaatio, pankkien säätelemättömyys, euron valuviat, taloudellisen eriarvoisuuden kasvu – kaikki ruokkivat kriisiä. Kriisi syntyy osaltaan siitä, että reaalitaloutta sopeutetaan finanssitalouden vaatimuksiin. Erityisesti eurooppalaisille tämä tuntuu oudolta, koska vastaavaa sopeutusta on totuttu näkemään vain muualla maailmassa.

Näiden tavanomaisten syiden rinnalla kulkee oudompi tapaus, joka on poikkeus verattuna koko teollisen sivilisaation historiaan: ensimmäistä kertaa pääasiallisen fossiilisen polttoaineen – öljyn – tuotanto ei kasva kysynnän mukana. Vuodesta 2005 lähtien tuotanto on pysynyt kutakuinkin samalla tasolla, kun taas hinta on monikertaistunut 2000-luvun alun 20 dollarista tynnyriltä yli sataan dollariin. Esimerkiksi Suomen kannalta hinnannousu tietää, että ulkomaankauppaa on vaikea saada tasapainoon. Öljyn hinnan nousu 20 dollarista sataan dollariin tietää Suomelle lisäkuluja vuositasolla noin 3,6 miljardin verran – ja kas, vuonna 2011 kauppatase oli täsmälleen 3,6 miljardia alijäämäinen.

Ongelma ei tietenkään koske vain Suomea, vaan kaikkia tuontienergian varassa toimivia maita. Euroopassa öljyriippuvaisimpia maita ovat Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja ja Italia. Sen paremmin Suomi kuin PIIGS-maatkaan eivät mitenkään pysty tasoittamaan alijäämäänsä, jos öljyn hinta nousee vielä vaikkapa 150 dolla-

48

riin tynnyriltä, korkeammista lukemista puhumattakaan. Viennin lisääminen auttaa vain osittain. Esimerkiksi Angry Birds -pelin tuottaneen Rovion liikevoitto vuonna 2011 oli 48 miljoonaa. Suomen kauppataseen kannalta öljyn hinnan kallistuminen 10 dollarilla korvaantuisi noin 15 Rovion kaltaisella yrityksellä ja öljyn koko 2000luvun kallistuminen paikkaantuisi noin 120 Roviolla.

Tilanne olisi ilmastonmuutoksen kannalta suorastaan lievästi lupaava, jos maailmassa olisi vain Eurooppa. OECD-maissa öljynkulutus on laskenut jo toistakymmentä prosenttia huippulukemista, osin tietysti Kreikan ja Espanjan kaltaisten talousromahdusten takia. Mutta valitettavasti OECD-mailta vapautunut öljy käytetään mielellään muualla, erityisesti BRICS-maissa, joiden talous on hyvässä kasvussa. Kiinan kansantalous saa ostamastaan öljytynnyristä enemmän tehoja irti kuin tyypillinen eurooppalainen talous, ei ehkä vähiten siksi, että öljyllä tuotetut muovilelut myydään Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris toteavat tuoreessa kirjassa Suomi öljyn jälkeen (Into 2013, sivu 185) jäätävästi: » Jos vuosien 2005-2010 trendit jatkuvat seuraavan vuosikymmenen, vähenee OECD-maille päätyvän tuontiöljyn määrä 42 prosenttia, mikäli tuotanto pysyy entisellään. » Tämäkin on jonkinlainen shokki Euroopalle: Kiina ja muut kehittyvät maat pystyvä maksamaan öljystä paremman hinnan. Meidät on osittain kilpailtu ulos energiamarkkinoilta.

Taloudellisesta ja poliittisesta kriisistä selviämiseen on esitetty monia keinoja. Mutta miten ja mihin toivutaan, jos kuvitelma markkinoiden ja teknologian etevyydestä ja muista ihmisten ansioista sivilisaation etenemisessä on harhakuva, illuusio, joka haipuu fossiilisten polttoaineiden myötä? Joitakin oireita illuusion alkavasta säröilystä on havaittavissa.

Otetaan ensin kuvaava pienoisilmiö. Syksyllä 2012 bensagallonan hinta kohosi Kaliforniassa yli neljän dollarin. Eurooppalaisesta näkökulmasta hinta olisi halpa (osapuilleen 1,10 euroa/litra), mutta länsimaisen elämänmuodon toiviomaassa se synnytti hätää ja levottomuutta. Mitä tapahtui? Voisi kuvitella, että piilaakson innovaatiopajat ja start-up yritykset bisnes-enkeleillä siivitettyinä sylkisivät ulos vety- ja sähköautoja uhkaavaa tilannetta lievittämään.

Vähintäänkin voisi olettaa, että maailman paras tietotekniikkaosaaminen saisia aikaan energiankäytön tehostamista, joka ei tuntuisi säästämiseltä vaan suorastaan entistä hienommalta kulutuk49

selta. Mutta katin kontit. Tosiasiassa Kaliforniassa tilanne pyrittiin ratkaisemaan hölläämällä päästörajoituksia, jotta raskas liikenne sai käyttää saastuttavampaa polttoainetta ja vapautti siten enemmän bensaa markkinoille. Nyt keväällä 2013 bensan hinta kolkuttelee Kaliforniassa viiden dollarin kipurajaa.

Makrotasolla illuusion purkautuminen on paljon hirvittävämpi.

Ennen öljyhuipun saavuttamista pohdittiin paljon, mikä energialähde tulee sitä korvaamaan. Tuuli? Aurinko? Ydinvoima? Jokin täysin uusi energialähde? Nyt vastaus on saatu. Öljyn jälkeen tulee sama energianlähde kuin ennen öljyä: hiili (ja osittain uutena maakaasu). Maailman hiilenkulutuksen käyrä on viime vuosikymmeneltä lähtien kammottavassa 45 asteen nousussa. Syy on yksinkertainen. Vain hiiltä on riittävän paljon ja vain hiili sisältää riittävän määrän energiaa, jotta se voi edes osittain korvata halvan öljyn puutetta.

Hiili on kuitenkin kaikin puolin öljyä huonompi energianlähde.

Se saastuttaa enemmän, sisältää vähemmän energiaa tilavuusmittaa kohden, sitä on vaikeampi kuljettaa, jalostaa ja niin edelleen.

Siirtymä hiileen on teollisen sivilisaation kannalta ilman muuta askel taaksepäin. Ja tosiasia on, että tuo askel on otettu. Toisin sanoen energiateknologisesti maailma ei ole aina mennyt eteenpäin, vaan tällä hetkellä peruuttaa. Ainut mahdollisuus talouskasvuun, jota kaikki maailman maat hallitustensa suulla isoavat, on nykyisellään hiilen käytön lisääminen.

Tämä oire kannattaisi ehkä ottaa vakavasti. Voi tietysti olla, että kyseessä on vain tilapäinen häiriö, ja että pian niin kutsutut vaihtoehtoiset energianlähteet ottavat saasteettoman ja edistyksellisen paikkansa sivilisaation kehityksen kärjessä. Mutta yhtä hyvin voi olla, että taka-askel hiileen kertoo uskon teknologiaan ja markkinoihin olleen pettävää. Ilman halpaa energiaa luonnontieteet, teknologia, kapitalismi, moderni yhteiskunta eivät saa aikaan elitason ja talouden kasvua, eivät ehkä edes niiden ylläpitämistä nykyisellä tasollaan. Jos näin on, koskee kriisi länsimaisen ihmisen omakuvaa, koko teollisen ja globalisoituneen sivilisaation käsitystä siitä, mitä on olla ihminen maailmassa. Illuusiosta herätään etsimään vastauksia Immanuel Kantin muotoilemiin kysymyksiin » Mitä minun tulee tehdä? » ja » Mitä voin toivoa? » •

50

PHOTOESSAY Zak

53

Krevitt

54

56

57

KIRJOITUKSIA SEINÄLLÄ Hilla Kurki Come to solve real life cases together with corporate people!

TU 22.1185 Collaborative Innovation Management, COINNO (4 cr) • Are you interested in solving real corporate challenges together with corporate people in mixed teams?

• Would you like to share knowledge in multidisciplinary teams?

Feedback from the students: "It was great idea to work with corporate people! They have good insight in many things" Olen sähköpostini kanssa eri mieltä.

Yhteistyö ei ollut hyvä idea. En kuitenkaan tarkoita sähköpostin minulle mainostamaa Collaborative Innovation Management -kurssia.

Kyse on paljon isommasta asiasta: Aalto-yliopistosta.

Vuonna 2010 Taideteollisesta korkeakoulusta tuli virallisesti osa Aalto-yliopistoa. Säätiömuotoinen huippu- ja innovaatioyliopisto naitti taideteollisen opiskelijat kauppatieteellisen ja teknillisen alan kanssa.

Yhdistyminen ei kuitenkaan ollut mikään rakkausavioliitto, ennemminkin voisi puhua haulikkohäistä. Sen myötä tulostavoitteet, päätöksente59

koprosessin läpinäkymättömyys ja hallinnon holhoava suhtautuminen opiskelijoihin ovat vakiintuneet talon tavaksi. Muutoksista ei tunnuta tiedotettavan, oli sitten kyseessä kokonaisen linjan lakkauttaminen tai yhden osaston ennenaikainen siirto väistötiloihin Otaniemeen.

Huippuopiston miehet ne yrittää kääntää mun pään mutta se ei onnistu, koska kuulen korpeimme kuiskintaa.

Nälkämaan laulua mukaileva vastalause ilmestyi kakkoskerroksen aulan seinään syystalvella 2007.

Tekstin tekijäksi tunnistettiin valvontakameroista Miia Tervo, jota uhkasi teon jälkeen jopa koulusta erottaminen. Dokumentaarista käsikirjoittamista opiskeleva Tervo ohjasi sittemmin palkitun Lumikko-dokumentin ja olisi menestyksensä myötä kelvannut jopa Aallon oman lehden haastatteluun, jos vain olisi suostunut suodattamaan aaltokriittiset näkemyksensä (ja koska niin ei käynyt, koko haastattelu peruttiin). Pyysin Miia Tervon keskustelemaan kanssani hyökyaallon jälkeisistä tuhoista. ”Mie nään, että Aalto on sellanen byrokraattien piiri joka pyörii. Opiskelija tai opiskelu ei ole enää keskiössä. Aallossa on unohtunut, että kuka on ja ketä varten. Me opiskelijat ollaan henkilökohtaisesti niitä hyödykkeitä täällä”, Tervo linjaa.

Tervo on yhä kirjoilla Aallossa, mutta ei ole varma aikooko enää palata.

”Mie en haluu olla osana sellasessa järjestelmässä, joka ei palvele hyviä arvoja.”

Miia Tervo on yksi äänekkäimmistä Aalto-yliopiston vastustajista, vaan ei suinkaan ainoa. Suurin osa taikkilaisista vastusti Aallon syntyä. Eräs kurssitoveri kertoo kokemuksestaan yhdistymisen ajan paneelikeskustelussa: ”Meille sanottiin, että meidän pitäisi ajatella tulevia opiskelijoita ja heidän tarpeitaan. Me tulisimme olemaan tässä yliopistossa vain niin vähän aikaa, ettei meidän mielipiteillämme ole väliä. Se tuntui tyrmäävältä. Ylimieliseltä. Niin ahdistavalta, etten sen jälkeen enää osallistunut yhteenkään yhdistymistä koskevaan tilaisuuteen. Tuntui siltä, että mihinkään ei voi kuitenkaan vaikuttaa.”

Eikä mihinkään voinutkaan vaikuttaa. Yhdistyminen vietiin läpi todella nopeasti ja päätökset oli jo tehty ennen opiskelijoiden kuulemista. Tai kuten Miia Tervo asian ilmaisee:

”Kerkeet marssia kerran ja sit on jo nyrkki perseessä.”

Hän jatkaa: ”Yhtäkkiä huomaa että opiskelee sellaisessa koulussa, johon ei ikinä hakis. Meille opetettiin käsi60

kirjoittaa hotelleja, rakennuksen dramaturgiaa... et elokuvakäsikirjoittajat! Miks vitussa nimi on elokuvakäsikirjoitus, jos siellä tehdään jotain aulojen sisustuksia?”

Tervon kommentti saa minut miettimään. Olisinko sitten itse hakenut tällaiseen kouluun?

Ensimmäisen syksyn huumaava innostus vaihtui äkisti hämmennykseen ja suoranaiseen ahdistukseen.

Sähköpostissa odotti eräänä aamuna ilmoitus koko valokuvataiteen kandilinjan lakkauttamisesta. En osaa sanoa mikä oli pahinta: itse päätös, siitä tiedotus vai keskustelutilaisuudet päätöksen jälkeen. Tuodessamme esille huolemme tulevien kurssien järjestämisestä tai suomalaisen valokuvaopetuksen tulevaisuudesta yleinen vastaus oli, ja on yhä, että eihän mitään ole lakkautettu vaan ”sisäänotto on väliaikaisesti keskeytetty ja päätöstä tarkistetaan uudelleen vuonna 2015”. Kätevästi juuri silloin, kun viimeisetkin kandit (samoin kuin kandilinjan resurssit) ovat siirtyneet maisterivaiheeseen.

Kandilinjaan viitattiin ”viiden vuoden vierihoitona”, ilmeisesti liian tuottamattomien, hitaiden ja tukea kaipaavien opiskelijoiden vuoksi.

Meille muistutettiin myös ”ettei kaikesta tarvitse aina valittaa”. Täytyy tunnustaa, että se ei tunnu hyvältä, kuulla olevansa vierihoidettava valittaja, varsinkaan ensimmäisenä opiskeluvuotenaan.

Tervoa turhauttaa päättäjien tuottavuuslaskelmien ja byrokraattisen kielen taakse piiloutuminen päätöksiä perustellessa. ”Miksei riitä se opiskelijoiden inhimillinen kokemus: tää ei tunnu hyvältä. Voidaan lähteä siitä, että sen pitäisi riittää jos opiskelijoita ahdistaa. Miksei sillä ole mitään painoarvoa?” Tervo haastaa.

Ehkä tunteet eivät kuulu huippuyliopistoon. Ehkä Aallossa ei ole sijaa ailahteleville ja ahdistuville taiteilijanaluille. Ehkä on kasvamassa uusi lajityyppi taiteilijoita, joiden tarpeisiin Aalto-yliopiston kaltainen ympäristö onnistuu vastaamaan.

Joukko itsevarmoja innovaattoreita, jotka ymmärtävät liike-elämäyhteistyön synergiaedut. Heille koulu on vain läpikulkupaikka matkalla sille paljon puhutulle huipulle.

Kaikessa tässä on kyse siitä, mielletäänkö opiskelijan rooli asiakkuudeksi vai toimijuudeksi.

Olemmeko me yliopiston palvelun käyttäjiä vai olemmeko me itse yliopisto?

Tämän roolin määritys määrittää samalla sen, miten meitä opiskelijoita kohdellaan, miten meitä kuunnellaan, onko meillä ylipäätään vai61

kutusmahdollisuuksia. Jos emme itse näe rooliamme aktiivisena osana yliopistoa, emme myöskään osaa arvostaa tunteitamme tai uskalla vaatia ääntämme kuulluksi. ”Mie kuitenkin ymmärrän taiteilijuuden niin, että ajattelee itse.

Mietin mitä se tekee nuoren taiteilijan itsetunnolle, kun sit jyrätään noin. Koulu on kuitenkin tärkeä paikka, osa identiteettiä ja sosiaalisia suhteita. Suurin osa sitten alistuu, ja kokee, ettei omalla tunteella tai omalla mielipiteellä ole arvoa.

Että yksinkertaisesti ei ole oikeutta sanoa tai vaatia”, pohtii myös Tervo.

Opiskelijan roolin lisäksi muutoksessa on koko taiteen tavoite.

Jos taideopetus valjastetaan ratkaisemaan vain yhtä kysymystä, eli kuinka saada luovuuden kautta tuotettua mahdollisimman suurta lisäarvoa, on edessä dystopia. Mutta juuri näin Tervo näkee Aallon institutionaalisen tehtävän: ”On jo vähän tylsää sanoa, että se on tuotteistus ja tuottavuus.

Miun äitipuoli sanoi, että innovaatiot on kapitalismin kuolinkorinaa. Siellä sitä sitten koristaan yhteen ääneen.

On unohtunut, mikä on yliopiston henkinen tehtävä.”

Mitä sitten olisi tehtävissä?

Suomalainen opiskelija ei helposti nouse barrikadeille, varsinkaan jos on jo todennut, ettei sillä ole mitään vaikutusta. Tervo koittaa katsoa tarpeeksi kauas, nähdäkseen romahduksen jälkeisen uuden alun:

”Mie jaksaisin kyllä taistella, mutta ehkä se tie voi olla hyväksyminen: mitä jos taikin kuuluukin tuhoutua? Että tätä just Suomen taide ja elokuva tarvii, puun alla kokoontuvaa ryhmää joka tekee omaehtoisesti taidetta.”

Jos emme voi muuttaa yliopistoa takaisin yhteisölliseksi, on pakko löytää uusia keinoja luoda vapaasti sitä, mitä meidät on luotu tekemään. ”Parhaimmillaan taide liikuttaa, muistuttaa mua siitä, kuka mie oon. Tuo mut takaisin mun omaan olemukseen. Kun näkee vaikka hyvän elokuvan tai teatteriesityksen, tuntuu että tuut itteksesi”, Tervo kuvailee taiteen merkitystä itselleen.

Mutta miten voimme luoda hyvää taidetta, koskettavaa ja puhdistavaa taidetta, jos yliopisto opettaa meille, että hallinto tietää aina paremmin, että meillä ei ole oikeutta tuntea sitä mitä tunnemme? Jos meillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia tässä yhteisössä, jossa vietämme suurimman osan ajastamme, yhteisössä, joka on meidän?

Jos minä tarttuisin kynään, kirjoittaisin seinään lainauksen 1300luvun buddhalaismunkilta Yoshida Kenkolta. Ilmeisesti jotkut asiat eivät koskaan vanhene: Sellaista on kun mieli asuu harhassa, kun kaikki havittelevat mainetta ja menestystä. Kaikki on kestämätöntä. Ei ole mistä puhua, mitä toivoa.

62

ANTTI MAJAVA on MUSTARINDA-kollektiivin jäsen, taiteilija ja kirjoittaja. Hän toimi vierailevana opettajana Aallossa Taide ja talous kriiseissä -kurssilla.

TERE VADÉN on tamperelainen filosofi, jonka tuoreimpia teoksia ovat Heidegger, Zizek ja vallankumous (Gaudeamus 2012) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (Rohkean reunaan 2010).

Hän työskentelee Aaltoyliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja kuuluu filosofisen aikakauslehden niin & näin toimituskuntaan.

MIKAEL BRUNILA on media-alan sekatyöläinen.

PONTUS PUROKURU on toimittaja, aktivisti ja filosofian opiskelija.

päätoimittaja KATRI NAUKKARINEN toimitus HILLA KURKI JANI NUMMELA HEIKKI LOTVONEN SAMULI SAARINEN KAROLINA KONIECZNA MARIA HUUSKO

yritysyhteistyö ja ATK-tuki HEIKKI LOTVONEN graafinen suunnittelu KAROLINA KONIECZNA SAMULI SAARINEN kuvitukset ANTTI KEKKI ( 6 –14 ) MARIA HUUSKO ( 4 2–46 ) sarjakuva MARIA HUUSKO valokuvat KATRI NAUKKARINEN ( kansi, 3 , 2 0, 2 9, 3 0, 3 1 ) MIKAEL BRUNILA ( 1 9 ) HILLA KURKI ( 2 1, 2 2, 2 7, 2 8 ) ZAK KREVITT ( 3 2, 4 9, 5 0, 5 3, 55, 5 6 ) fontti ”YYY” MIKKO VARAKAS

63

ilmoitus

LIITY KALTAISTESI JOUKKOON!

Hae juniorijäseneksi Grafiaan, niin saat liittymisetuna jäsenmaksun 2013 sekä Vuoden Huiput 2011 -kirjan yhteishintaan 80 € (norm. juniorijäsenmaksu 60 €/vuosi).

Juniorijäsenyys myönnetään viideksi vuodeksi. Jäsenetuina mm. Grafia-lehti, Graafikon tuoreet eväät -opas, tekijänoikeusneuvontaa, apurahoja, koulutusta ja alennuksia.

Täytä hakemus verkkosivuillamme www.grafia.fi Muista mainita koulutus-kohdassa opiskelupaikkasi Aalto-yliopisto ja etukoodi ”Aalto-juniori”.

Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafia ry Uudenmaankatu 11 B 9 00120 Helsinki (09) 601 942 grafia@grafia.fi

Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opiskelija!

LIITY JO NYT OMAAN JÄRJESTÖÖSI! ORNAMON OPISKELIJAJÄSENENÄ SAAT + tietoa työpaikoista, apurahoista, kilpailuista, tapahtumista + viikoittain ilmestyvän sähköisen viikkotiedotteen sähköpostiisi + linkin kuusi kertaa vuodessa ilmestyvään Ornamon lehteen + mahdollisuuden tilata jäsenlehti painettuna opiskelijahintaan (15 € / 6 nroa) + ehdottaa tai tehdä juttuja jäsenlehteemme + ilmoittaa näyttelyistä, tapahtumista tai työn hausta + hakea Ornamon stipendejä ja Kipinärahaa + tunnukset kotisivujen jäsenpalveluihin, missä on sopimusmalleja, apuraha- ja residenssikalenterit, oppaita, linkkejä jne… + oikeuden tehdä oman kymmenen kuvan portfolion finnish designers.fi-sivustolle + saat opiskelijakorttiisi liimattavalla Ornamon jäsentarralla alennuksia eri liikkeissä ja museoissa + voit hakea kansainvälisiin residensseihin mm. New York, Benin ja Oaxaca + oikeuden käyttää lakimiespalveluamme puhelimitse kerran viikossa + osallistua Ornamon omiin tapahtumiin kuten seminaareihin, näyttelyihin, koulutuksiin, Ornamo-aamiaisiin, Ornamon Design Joulumyyjäisiin + mikäli täytät työssäoloehdot, voit liittyä IAET-työttömyyskassaan www.iaet.fi UUTTA! + Opiskelijajäsenenä saat mahdollisuuden liittyä Ornamon kautta veloituksetta opiskelijajäseneksi TEKiin (Tekniikan akateemiset), jota kautta pääset TEKin edunvalvonnan ja jäsenetujen piiriin. TEKissä on mm. juristipalveluita ja oikeusturvavakuutus ym. lukuisia muita etuja. www.tek.fi/ornamo-tek + Ornamon hallituksessa on vuoden 2013 alusta myös yksi paikka opiskelijajäsenelle!

ORNAMON OPISKELIJAJÄSENMAKSU ON 50 EUROA VUODESSA. HAKEMUSKAAVAKE LÖYTYY KOTISIVUJEMME JÄSENYYS OSIOSTA.

ornamo.fi finnishdesigners.fi 65

WE MADE IT! − KATSAUS MENNEISYYDEN KRIISEIHIN Jani Nummela

Maailmanlopun pelko roikkuu yllämme monessa eri muodossa: aavikoituminen, juomaveden riittämättömyys, maaperän pilaantuminen, ilman ja vesien saastuminen, ilmaston lämpeneminen ja liikakansoitus uhkaavat ihmiskuntaa ja luonnon monimuotoisuutta. Vaikka tilanne voi tuntua lohduttomalta, on historiassakin ollut suuria uhkia, joista kuitenkin on selvitty.

HIV Homovastaiset tahot saivat lisää vettä myllyynsä, kun 1980 maailmaa järkytti uudenlainen tappava tauti, jota esiintyi aluksi pääasiassa homoseksuaalien ja suonensisäisten huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Vuosikymmen myöhemmin tauti oli levinnyt maailmanlaajuiseksi epidemiaksi.

90-luvun lööpeistä tuttu AIDS-Timppa antoi epidemialle kasvot Suomessa. Timppa, oikealta nimeltään Timo Wårell, menehtyi pari vuotta sitten vain 53-vuotiaana, lopetettuaan HIV-lääkityksensä.

HIV on edelleen suuri ongelma kehitysmaissa, mutta Suomessa ja muissa maissa, joissa asianmukaista hoitoa on saatavilla, tautiin ei enää kuole. Nykyisillä lääkkeillä taudin eteneminen voidaan pysäyttää, mutta edelleenkään virusta ei pystytä häätämään kokonaan kehosta. Uusia lääkkeitä kehitetään edelleen.

OTSONIKATO Siinä on reikä! Otsonikerroksen heikkeneminen havaittiin 70-luvulla ja syyksi pääteltiin ponnekaasuina ja jäähdytysaineina käytettyjä CFCyhdisteitä eli freoneja ja haloneja. Nämä kaasut sisältävät otsonia tuhoavia klooria ja bromia.

Ongelma jäi vähemmälle huomiolle kunnes vuonna 1985 maailmaa kohahdutti tieto, jonka mukaan otsonipitoisuudet Etelämantereen yllä olivat vähentyneet jopa 40% viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toimeen ryhdyttiin välittömästi ja saatiin aikaan kansainvälisiä sopimuksia, joilla otsonikatoa aiheuttavien aineiden valmistusta ja käyttöä rajoitettiin. Viime vuosiin asti yhä useampi maa on sitoutunut CFC-yhdisteiden käytön lopettamiseen ja otsonia tuhoavien aineiden pitoisuudet ilmakehässä on saatu laskuun.

Otsonikerroksen tilan arvioidaan alkavan kohentua kymmenen vuoden sisällä.

66

HAPPOSATEET 1900-luvun lopulla happamat sateet piinasivat Eurooppaa ja asiasta uutisoitiin säännöllisesti Suomessakin, vaikka pohjolamme säästyikin pahimmilta sateilta. Suurin syy happosateisiin on fossiilisten polttoaineiden käyttö ja siitä syntyvät rikki- ja typpipäästöt.

Happosateita on saatu hillittyä Euroopassa ja muualla maailmassa kansainvälisesti solmituilla päästörajoituksilla. Happamoitumista ehkäistään pienentämällä liikenteen, teollisuuden ja maatalouden päästöjä, muun muassa suosimalla vähärikkisiä polttoaineita, käyttämällä katalysaattoreita ja poistamalla rikkiä savukaasuista. Jo tapahtunutta happamoitumista voidaan hoitaa kalkittamalla metsiä ja vesistöjä.

LAMA ”No me ollaan suoraan sanoen kusessa”, totesi kansanedustaja Jörn Donner 1990-luvun alussa. Silloinen lama oli Suomen historian pahimpia taloudellisia kriisejä, sen syntyyn vaikutti esimerkiksi Neuvostoliiton romahdus, 80-luvun talouspolitiikka ja korkotason nousu Suomessa. Viennin avulla taloutta saatiin kuitenkin melko nopeasti korjattua, kun maan sisäiset rahaasiat ensin hoidettiin kuntoon. Matkapuhelinjätti Nokia oli isossa roolissa lamasta nousussa.

PANDEMIAT Tappaa talossa ja puutarhassa, musta surma oli maailman historian pahin pandemia; se riehui Euroopassa 1346-1352. Saldo: kolmannes maailman väestöstä menehtyi. Varmaa tietoa kuolemien aiheuttajasta ei ole, syylliseksi epäillään muun muassa paise- ja keuhkoruttoa. Rutto ei kadonnut ensimmäisen epidemian jälkeen vaan uusia epidemioita esiintyi 1400-luvulle asti.

Musta surma olisi voinut tappaa koko maailman väestön, mutta 1600-luvulla tauti hävisi, osittain ihmisten parantuneen immuniteetin ansiosta.

Erilaisia pandemioita on sittemmin esiintynyt tasaisin väliajoin, mutta edellisestä suuresta tappajasta, Espanjantaudista, on jo yllättävänkin pitkä aika. Uusi pandemia tulee riivaamaan ihmiskuntaa, mutta ehkäisevien toimenpiteiden ansiosta lintu- ja sikainfluenssan tapauksessa on selvitty pelkällä säikähdyksellä.

67