2
Moraalinkin tulee olla kyseenalaistettavissa Tässä Torsossa keskitytään moraaliin ja moraalittomuuksiin. Sain idean teemaan selatessani isoäitini vanhaa kuva-albumia. Albumin yhden aukeaman keskelle oli teipattu seepiansävyinen kuva isosetäni kuolleesta ruumiista. Valokuva oli otettu heti sen jälkeen, kun mies oli kuollut ampumahaavaan taistelussa. Sotilasunivormuun puettu ruumis lojumassa mättäällä ei olisi voinut pahemmin murskata mielikuvaa kauniista kuolemasta. Kuvan nähtyäni isoäitini kertoi, että se oli lähetetty jatkosodan rintamalta omaisille kertomaan miehen menehtymisestä. Isoisoäitini oli kuulemma vaatinut koko loppuelämänsä, että kuvan täytyi olla esillä hänen kotonaan. Kuva jäi kummittelemaan mieltäni moneksi kuukaudeksi eteenpäin. Miten saattoi olla, että kuolleen kuvaaminen ja kuvan lähettäminen omaisille oli normaalia ja hyväksyttyä? Sama sairaalloinen tunne tuli, kun pakolaiskriisin kuvaksi nostettiin rannalta hukkuneena löytyneen syyrialaispojan kuva. En tiedä mikä juuri näissä kuvissa sai minut pohtimaan moraalia. Moraalihan on terminä alkujaan johdettu latinan sanasta mos, joka tarkoittaa tapaa tehdä, käyttäytymismallia. Jokin näiden kuvien julkisessa esittämisessä soti minun käyttäytymismalliani vastaan. Aikuisuuteen kasvamisessa varmaan yksi kypsyttävimmistä ja haastavimmista asioista on ollut ymmärtää se, ettei moraalikäsitys johon olen itse kasvanut ole kenellekään muulle kuin lähipiirilleni itsestäänselvyys. Lapsuudenkodissani oikean ja väärän raja oli mustavalkoinen - mistään ei löytynyt poikkeuksia tai sattumia, moraalin harmaita sävyjä. Niin turhauttavalta kuin se tuntuukin, eri ihmisten väärä tai oikea tarkoittavat eri asioita. Ja vaikka yleiset moraalikäsitykset ovatkin varmasti kaikille samat, niin varsinkin taiteen tekijöinä emme voi tyytyä toistamaan vanhoja käsityksiä siinä uskossa, että näin nyt vain on. Aina on pyrittävä haastamaan omaa ajattelutapaansa - koittaa ymmärtää jopa sitä persuista persuinta, vaikka kuinka perseestä se olisikin. Ymmärtäminen kun ei tarkoita hyväksymistä. Halusimme tehdä lehden, joka alleviivaisi käsitystä harmaasta moraalista. Siitä, ettei kaikki ole aina niin mustavalkoista. Siitä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tyydy toistamaan vanhoja käsityksiä siitä mikä on oikein ja väärin. Tarkoituksenamme ei ole romuttaa kenenkään moraalikäsityksiä, vaan haastaa ne. Lehden tekijöinä tämä ajatus tuntuu tämän hetken Suomessa erittäin tärkeältää. On aika kyseenalaistaa ja haastaa muiden sekä itsemme ajattelutapaa. On keskusteltava, vaikkei toisen mustavalkoisuutta tai harmautta pystyisikään allekirjoittaa.
Teksti: Pietari Vappula Kuva: Pedro Boto 3
Kapitalistinen maailmantalous ajautuu lähitulevaisuudessa suurlamaan, samaan aikaan kun ilmastonmuutos pahenee. Joukko opiskelijoita, joita kutsutaan nimellä GRMMXI, perustaa opintopiirin, josta muotoutuu maailmanlaajuinen poliittinen puolue. Globaalin katastrofin jälkeen siitä tulee keskeinen poliittinen voima, joka lopulta onnistuu luomaan demokraattisen ja sosialistisen maailman tasavallan, Sekin osoittautuu maailmanhistorian välivaiheeksi, sillä ihmiskykyjen kehittymisen myötä yhtenäisvaltio tulee tarpeettomaksi. RIIKKA GRÖNDAHL on kuvataiteilija. Aamuisin hän syö puuron ja kuuntelee radiosta Ylen Ykköstä. NIINA HUOVINEN on helsinkiläinen kuvataiteilija/ taidemaalari. Teoksissaan hän tutkii mediakuvastoa, sekoittaen joskus dokumentaarisen kuvaston fiktiiviseen ja päinvastoin. Huovinen kokee vahvasti, että mediakuvasto muuttanut hänen omaa suhdetta ympäristöönsä.
TORSO on opiskelijajärjestö TOKYOn neljästi vuodessa ilmestyvä kulttuurijulkaisu. facebook.com/torsolehti instagram.com/torsolehti twitter.com/torsolehti vimeo.com/torsolehti torsolehti@gmail.com www.torsolehti.fi
4
Päätoimittaja: Pietari Vappula Toimitus: Maria Korkeila Auri Mäkelä Lari Mörö Veera Konsti Eetu Sihvonen Saudamini Tambay
J. A. JUVANI (s. 1988) on lappilainen kuvataiteilija, jonka pääasiallisia työvälineitä ovat video, valokuva ja kuvanveisto. Lapsena hänen idolinsa oli Pienen merenneidon Ursula. Hän asuu ja työskentelee tällä hetkellä Helsingissä. HILLA KURKI ajattelee poikia ja valokuvaamista, kokoajan. TAIMI NEVALUOMA. Käsikirjoittaja opiskelija ELOlta. Pahasti jumissa kanditutkielman ja maisteriopintojen välisessä limbossa. Kirjoittaa TORSOon vältelläkseen todellisia velvollisuuksiaan. Since being placed here LITA POLIAKOVA has been walking on the cutting edge, spending her days speaking to the stones, contemplating on weird vegetable shapes and studying like a madman (now at Aalto’s Visual Culture and Contemporary Art Program).
Graafinen suunnittelu: Lari Mörö Eetu Sihvonen
Kuvittajat: Ulla Donner Eevi Rutanen
Fontti: ”yyy” Mikko Varakas
Takakannen kuva: Pedro Boto
Kuvaajat: Pedro Boto Veera Konsti Helen Korpak Eetu Sihvonen
Painopaikka: Pieksämäen lehtisepät
SISÄLLYS 3 Moraalinkin tulee olla kyseenalaistettavissa
Pietari Vappula
6 Sori
J. A. Juvani
8 Virtuaalimoraali 10 Yliopistovaltaus University Occupation 12
”Mitä et voi unohtaa ensin, et voi millään myöhemmin muistaa” - kuinka lukemisessa voi tulla paremmaksi ja mitä William S. Burroughsilla on asian kanssa tekemistä?
Taimi Nevaluoma
Hilla Kurki
16 Good livingroom GRMMXI 18 Tuomas Koskialho Matissen jäljissä Marokkoon
Riikka Gröndahl
20 Etiikka lääkärin työssä 24 Moraalia etsimässä Puruvesi Popissa
Eija Korkeila
Veera Konsti
28 Pick Me
Lita Poliakova
30 Isojakin pelottaa
Niina Huovinen
5
SORI
— eleitä, tekoja ja sanoja. Ja minulle ne kaikki ovat samanarvoisia.
6
Kuvataiteilijana maailma näyttäytyy minulle visuaalisena. Se on täynnä symboleita, eleitä, tekoja ja sanoja. Ja minulle ne kaikki ovat samanarvoisia. Minua kiehtoo valta, minua kiehtoo syrjintä ja sortaminen. Sen mekanismit. Minua kiehtoo nostaa asioista esiin epärakentavasti. Minua kiehtoo olla epäkorrekti. Minua kiehtoo reaktio ja kritiikki. Minua kiehtoo rajat ja niiden rikkominen. Minua kiehtoo yhteiskunnan halkeamat, joissa ruma ja vaikea pesii. Haluan olla tietoinen niistä muutamista etuoikeuksistani, mitä minulla on. Kuten ilmainen koulutus, edullinen terveydenhuolto, minulla on katto pääni päällä, ruokaa jääkaapissa, enkä ole ikinä kokenut sotaa. Se itsessään on jo paljon, eikä sitä missään nimessä pidä romuttaa. Moraali ei ole mustavalkoista.Ei ole selkeitä rajoja sille mikä on väärin ja oikein. Asiat ovat mössöä: monimutkaisia ja vaikeita. Äärimmäisen harvoin ne ovat puhtaasti vain jotain. Kyse on relativismista. Asioita ei voi yksinkertaistaa sillä tavalla ja yksinkertaistaminen on potentiaalisesti jopa vaarallista. Esimerkkinä Vaasan yliopiston viime keväinen opiskelijoiden rekrytointikampanja, jossa todettiin, että ”menestyt, kun päätät niin”, joka itsessään on todella harhainen ja valheellinen väite. Ikään kuin menestymisessä on kyse vain päättämisestä. Ilmeisesti leipäjonossa seisovat ihmiset eivät vain ole päättäneet menestyä. Yksinkertaistamista on myös määritelmät. Laatikot, joita asetamme itsellemme ja toisille. Teemme sen enemmän tai vähemmän tiedostamatta. Se on ymmärrettävää. Sillä tavalla yritämme jäsentää todellisuutta ja ihmisiä ympärillämme, mutta se on myös äärettömän väkivaltaista. Identiteetti ei ole selkeä ja määriteltävissä. Eikä se ole toistettavissa. Henkilökohtainen kokemus siitä on ulkopuolisen mielipidettä tärkeämpi seikka. Suomalaiseen keskustelukulttuuriin olisi tervettä työntää väkisin tietoisuutta toiseuden käsitteestä. Koska tällä hetkellä keskustelukulttuuria hallitsee tiedostamaton toiseuttaminen. Tämä mahdollistaa sen sydämettömältä ja julmalta vaikuttavan ihmisoikeuksien polkemisen sekä empatian puutteen. Se luo turhaa vastakkainasettelua eri kansanryhmien välille. Moraalin tulisi olla enemmän kyseenalaistava. Varsinkin silloin, kun kyse on asioista, jotka kokee totuudeksi. Kriittisyyttä vaaditaan eniten niissä asioissa, jotka tuntuvat selkeiltä ja yksinkertaisilta. Kriittisimmin tulee suhtautua asioihin, joita rakastaa. Helpoiten se tapahtuu lisäämällä kysymysmerkin väitteidensä perään? Sanan- ja ilmaisunvapauteen kuuluvat myös moraalisesti epämääräiset maaperät, mutta niihin kuuluvat myös vastuun kantaminen siitä mitä sanoo ja tekee. Se on osa kollektiivista jäsentelyä. Rajoja rikkomalla voi määrittää tai kyseenalaistaa niiden tarpeellisuutta. Ilman kansanedustaja Olli Immosen (ps) fasistista möläyttelyä, ei olisi ollut niin vahvaa vastare-
aktiota, mikä teki typeryydestä arvokasta. Saan usein ideoita, jotka ovat vähintäänkin arvelluttavia. Silloin olen täynnä epävarmuutta. Huomaan kyseenalaistavani itseäni: ”voinko mennä tänne?” tai ”voinko puhua tästä tällä tavalla?”. Olen käyttänyt kuvastoa, jota en ehkä saisi käyttää. Olen tehnyt teoksia tuomitsevasta Jeesuksesta ja maailmaan pettyneestä intiaanipäälliköstä. Pyrin silloin tekemään teokset tavalla, joka syytää kritiikkiä jokaiseen suuntaan ja että ne eivät olisi sisällöltään yksiulotteisia. Aina en onnistu. Mutta huumori on yksi tapa, jolla sen voi tavoittaa. Olen pitänyt itseäni ihan okei ihmisenä. Pyrin harjoittamaan intersektioonaalista queerfeminismiä. En ole täydellinen. On vielä niin paljon opittavaa. Minulla on ihan hyvät arvot. Yksi niistä on brutaali rehellisyys. Olen seksuaalivähemmistön ja jossain määrin myös sukupuolivähemmistön jäsen, ja olen ollut sitä ylpeästi ja avoimesti jo melkein puolet elämästäni, enkä ole aikonut lopettaa. Tiedän mitä syrjintä on, olen kokenut sitä paljon. Tappouhkauksista ja fyysisestä väkivallasta, henkiseen väkivaltaan. Minua toiseutetaan. Jatkuvasti. Myös omieni toimesta. Koska en istu hyvin edes määritelmään itsestäni. Identiteettini on liian soljuva ja epämääräinen. Vapaus vaatii vallasta luopumista. Näyttääkseen, ettei kannattele patriarkaalisia valtarakenteita, on se tuotava esiin. Fyysisesti tai sanallisesti. Samalla altistaa itsensä toiseudelle. Muuttuu ihmisestä tuntemattomaksi. Joksikin, jota ei voi määritellä selkeästi. On uhka, koska olemassaolollaan kyseenalaistaa totuttua normia ja ”toimivaa” järjestelmää. Minulla ei varsinaisesti ole mitään fyysistä sukupuoltani vastaan, en vain halua kantaa sen mukanaan tuomaa sosiaalista taakkaa. En suostu siihen. Riittääkö se, että haluaa kiinnittää huomiota johonkin, minkä mieltää tärkeäksi? Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko minulla oikeus käsitellä asioita, joita en edusta? Ei minulla ole, ei siinä määrin, missä henkilöllä, joka niitä edustaa, mutta teen sen silti. Ihmistä tulee aina kunnioittaa. Mutta instituutiota, ajatuksia ja ideoita tulee saada aina kritisoida. Minulle on mahdotonta kunnioittaa kulttuuria, jonka arvoja vastustan. Molemmat kuvistani käsittelevät samaa aihetta. Kyseenalaistan valtaa ja rasismin kuvastoa. Enkä tee näitä asioita pahuuttani. Pyrkimykseni on olla hyvä, mutta samalla haluan myös taiteilijana mennä sinne, mikä minua kiinnostaa ja vetää puoleensa. Oli se sitten ihan mitä tahansa. Haluan kantaa vastuun vastuuttomuudestani antamalle teoilleni ja sanoilleni kasvot. Minua voit syyttää. Olen todella, todella pahoillani, jos loukkaan sinua, mutta mitään en ota takaisin.
Teksti ja Kuvat: J. A. Juvani 7
8
Virtuaalimoraali On helppoa muuttaa ihmisten asenteita, mutta käytöksen muuttaminen on vaikeaa. Kun kokee jotain omakohtaisesti, sen alkaa nähdä eri valossa. Mieti itse, jos on sinua olisi kiusattu koulussa, niin alkaisitko koulukiusaajaksi? Jeremy Bailenson, Stanfordin Virtuaalitodellisuuden tutkimuslaitoksen johtaja, uskoo kokemuksellisuuden voimaan. Hän johtaa tutkimusta virtuaalitodellisuuden uhkista ja mahdollisuuksista sekä siitä, miten virtuaaliset kokemukset vaikuttavat käyttäytymiseen reaalimaailmassa. Käytännössä tämä tarkoittaa immersiivisten kokemusten luomista liikkeentunnistukseen perustuvalla animoinnilla, jotka välitetään koehenkilöille Oculus Rift-laseilla. Koehenkilö pääsee kokemaan esimerkiksi millaista on olla kaupungin yllä lentävä supersankari, jonka tehtävänä on toimittaa insuliinia sairaalle lapselle. Seurantahaastatteluissa tämänkaltaisten kokeiden on huomattu lisäävän konkreettisesti koehenkilöiden avuliaisuutta tuntemattomia kohtaan. Pitkäaikaisia tutkimuksia tai seurantaa virtuaalikokemusten vaikutuksista ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehty. Jos virtuaalinen sankariteko kerran siirtyy todellisiksi hyviksi teoiksi, niin miten todentuntuisten pelien realistinen väkivalta tulee vaikuttamaan meihin? Bailenson vaikuttaa olevan siitä aidosti huolissaan. Mitään säätelyä virtuaalitodellisuudelle ei ole, eikä sellaista Bailensonin mukaan ole edes odotettavissa. ”Voiko internetiä sensuroida? Se on täysin mahdotonta. Samoin virtuaalilasien yleistyessä yhä useampi voi koodata haluamiaan todellisuuksia rajattomasti.” Bailenson näkee yhtenä mahdollisuutena velvoittaa äärimmäisen väkivaltaisia pelejä pelaavat suorittamaan yhdyskuntapalveluksen kaltaisesti tasapainottavia virtuaalisia empatiaharjoituksia. Bailenson on huolissaan myös muista virtuaalitodellisuuden ja avatarien yleistymisen tuomista moraalisista ongelmista: ”Poistaisin internetistä kaikki korkearesoluutioiset kuvat itsestäni. Kun tekniikka kehittyy, tulee olemaan äärettömän helppoa luoda kuvien perusteella täysin realistisia avatareja. Mainokset saattavat pian olla äärimmäisen kohdennettuja, jokaisella mainoksen henkilöllä tulee olemaan sinun kasvosi.” Ilman säätelyä myös netin vihapuhe ja uhkailu saattaa saada yhä inhottavampia muotoja. Lainsäätäjien suhteen hän ei kuitenkaan odota liikoja. ”Täällä kongressin jäsenet osaavat hädin tuskin käyttää sähköpostia, heille virtuaalitodellisuuden käsite on vieras” Bailenson kuvaa. Valistustyötä on kuitenkin yritetty tehdä ja virtuaalitodellisuuden tutkimuskeskuksessa on vieraillut ylimmän tason päättäjiä presidentti Obamasta lähtien. Bailensonin tiimi keskittyy virtuaalitodellisuuden positiivisiin mahdollisuuksiin, kuten sen rooliin syrjinnän poistamisessa ja luonnonsuojelun apuna. Hyvistä aikomuksista huolimatta osa kokeista vaikuttaa kuitenkin vähintäänkin kyseenalaisilta.
Empatiaa lisäävän kokeen koehenkilö pääsee kokeilemaan eri identiteettejä. Hänet voidaan mallintaa esimerkiksi iäkkääksi naiseksi tai vähemmistön edustajaksi. ”Aivoja on helppo huijata. Menee noin neljä minuuttia, kunnes saamme koehenkilön tuntemaan, että vieras keho todella on hänen omansa. Rakennetun maailman ei tarvitse edes olla kovin vakuuttava” Bailenson kertoo. Tarvittavan neljän minuutin jälkeen tilaan ilmestyy toinen henkilö, joka alkaa solvata koehenkilöä. Solvaukset kohdistuvat joko ihonväriin, sukupuoleen tai ikään, riippuen minkä ihmisryhmän syrjintään halutaan vaikuttaa. Koehenkilön omakohtaisesti kokeman sovinismin ja rasismin toivotaan ehkäisevän vastaavaa käytöstä toisia kohtaan. Ihmisten välisten suhteiden lisäksi pyritään vaikuttamaan myös ihmisen ja ympäristön väliseen suhteeseen. Lämpimän veden kulutustottumuksia pyritään muuttamaan suihkusimulaatiolla. Aluksi koehenkilön kasvot skannataan ja hänestä rakennetaan realistisen näköinen avatar. Kokeessa koehenkilö on suihkussa, samalla kun näkee itsensä syömässä hiiltä. Mitä kauemmin suihkussa viihtyy, sitä enemmän hiiliä kaksoisolento syö. Bailenson kertoo, että kokemuksesta on yritetty tehdä äänimaailmaltaan ja visuaalisesti mahdollisimman epämiellyttävä. Tavoitteena on synnyttää vahvoja epämiellyttäviä assosiaatioita veden kulutukseen, joka on yhä suurempi ongelma Kalliforniassa. Väistämättä mieleen tulee Kellopeliappelsiinin kokeellinen Ludovico-hoito. Siinä murhista ja raiskauksista tuomittu päähenkilö Alex altistetaan kauhukuvastolle samalla, kun hänelle annetaan voimakasta pahoinvointia aiheuttaviaa lääkettä. Hoidon tuloksena jo ajatus väkivallasta saa Alexin voimaan niin pahoin, että hän menettää toimintakykynsä. Uudelleen ohjelmoitu Alex todetaan yhteiskuntakelpoiseksi, vaikka hänen moraalinsa on ennallaan. Meitä uhkaa ilmastokatastrofi ja ihmisten välinen syrjintä on todellinen ongelma. Vaikka Bailensonin tiimin mukaan todentuntuiset tilanteet saattavat olla tehokkaita käytöksen muokkaajia, ainakin lyhyellä aikavälillä, niin kaikkea ei kuitenkaan voi kokea omakohtaisesti. Silti toistenkin kokemuksiin tulisi olla mahdollista samaistua. Voidaanko olettaa, että virtuaaliset harjoitukset vaikuttavat positiivisesti tai paikkaavat ihmisten empatiakykyä pidemmällä aikavälillä? Nimittäin siitä kiusaamisesta. Tutkimukset osoittavat, että kiusatut eivät muutu itse kiusaajiksi, mutta he saattavat kärsiä pitkään kiusaamisen jälkeenkin psyykkisistä ja jopa fyysisistä oireista. Käytöksen muutos, joka perustuu pelkkään pelotteluun saa kysymään, pyhittääkö tarkoitus todella keinot?
Teksti: Hilla Kurki Kuvitus: Eevi Rutanen 9
Lehdistötiedote 26.9. YLIOPISTOVALTAUKSET LEVIÄVÄT: AALTO-YLIOPISTON ARABIAN KAMPUS VALLATTU Viikon kestänyt Porthanian valtaus sai heti jatkoa, kun Aalto-yliopiston opiskelijat valtasivat tiloja Arabian kampukselta lauantaina 26.9. klo 19. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa yhden päivän aikana on ollut käynnissä kaksi yliopistovaltausta. Toistaiseksi opiskelijat aikovat pitää tilat hallussaan sunnuntaiaamuun saakka. ”Tungetaan innovaatiot perseeseemme” -nimellä kulkeva valtaus on solidaarisuuden osoitus Porthanian valtaukselle. Arabian tilojen haltuunotto on mielenilmaus hallituksen esittämiä leikkauksia vastaan. Samalla Aallon opiskelijat ilmaisevat huolensa korkeakoulupolitiikan lisääntyvästä ohjailusta yritysten, tuotekehittelyn ja kaupallisen innovoinnin ehdoilla. Sivistys- ja kulttuuripolitiikan tulisi toimia ensisijaisena ohjenuorana koulutuksessa. Vuoden 2009 yliopistolakiuudistus mahdollisti säätiömuotoisen Aalto-yliopiston perustamisen. Se heikensi demokraattista päätöksentekoa korkeakoulutasolla. Arabian kampuksen valtaajat yhtyvätkin Porthaniassa esitettyihin vaatimuksiin suoran demokratian tuomisesta koulutusjärjestelmään. Arabian valtaus on osa liikettä, joka toimii koulutusleikkauksia ja talouskuripolitiikkaa vastaan sekä pyrkii demokratisoimaan koulutusjärjestelmän. Maanlaajuisesti aktivoitunut liike on herättänyt solidaarisuuden osoituksia myös kansainvälisellä tasolla. Muiden muassa valtiotieteen professori Wendy Brown (University of California, Berkeley) ilmaisi tukensa Porthanian valtaajille torstaina 24.9. Brownin mukaan koulutuksen ja tutkimuksen yksityistäminen ei uhkaa yksinomaan demokratiaa, vaan yleisesti toivoa maailman muuttamisesta oikeudenmukaisemmaksi ja kestävämmäksi. ”Nyt jos koskaan on pakko toimia. Haluamme rohkaista jokaista aktivoitumaan omassa yhteisössään ja osallistumaan yhteiseen taisteluun”, kehottaa valtaukseen osallistuva taiteen kandidaatti Jaakko Jekunen. Kuvat: Veera Konsti
10
Press release 26th Sept. UNIVERSITY OCCUPATIONS ARE SPREADING IN FINLAND: AALTO UNIVERSITY’S ARABIA CAMPUS HAS BEEN OCCUPIED The Porthania Occupation in Helsinki, which lasted for one week, was immediately followed by another as the students of Aalto University occupied part of their campus in Arabianranta, Helsinki, on Saturday the 26th of September at 7 pm. It is the first time in Finnish history that two universities have been occupied at the same time. At the moment, the students are planning to occupy the campus area until Sunday morning. The occupation is called “Let’s Shove Innovations Up Our Ass”, and it is an act of solidarity to the Porthania Occupation. The takeover of the facilities is a demonstration against the cuts and austerity politics at large advanced by the Finnish government. The students of Aalto University are also concerned about education being increasingly guided by business, product development and commercial innovation. Decisions related to education should instead be guided by education and culture politics. The reformed Universities Act of 2009 enabled the forming of Aalto University as a foundation. The law reform destroyed democratic decision making mechanisms on a university level. The Arabia campus occupiers are joining the demands made at Pothania for bringing direct democracy into the education system. The occupation at Arabianranta is part of a larger movement working against cuts to education and austerity politics. It also strives for democratizing the education system. The movement has become active nationwide and has evoked acts of solidarity also internationally. Among others, professor of political science Wendy Brown (University of California, Berkeley) has shown her support to the Occupation of Porthania on Thursday the 28th of September. According to Brown, “Privatizing education and research not only threatens democracy, but all hope of making a more just and sustainable world.” “Now is the time to act. We want to encourage everyone to become active in their own community and join the common struggle”, urges occupier Jaakko Jekunen, Bachelor of Fine Arts.
11
12
”Mitä et voi unohtaa ensin, et voi millään myöhemmin muistaa” - kuinka lukemisessa voi tulla paremmaksi ja mitä William S. Burroughsilla on asian kanssa tekemistä? Teksti: Taimi Nevaluoma Kuvitus: Ulla Donner
Tyhmyys on vastuutonta. Itsensä kehittämättä jättäminen on vastuutonta. Sananvapauden käyttö ilman merkitystä ja hyvää tahtoa on merkityksetöntä. Suomessa siedetään liikaa vihapuhetta sananvapauden nimissä. Esimerkiksi muslimien vähemmistöä maassamme saa solvata, heidän elämästään ja tulevaisuudestaan maassamme saa tehdä minkälaisia hypoteeseja vain julkisissa blogeissa, ja jopa uutisissa, ilman minkäänlaista edesvastuuta. Lukeminen kehittää ihmiset kykyä ratkaista ongelmia. Lukeminen on kuitenkin murroksessa. Jokainen tunnistaa ilmiön: päivässä tulee luettua lukuisia nettiartikkeleita, joista suurin osa on tietysti lyhyitä, pätkiä, tiivistyksiä. Jo sinertävä ruutu on vastuussa tästä: silmät eivät jaksa katsella ruutua, keskittyminen herpaantuu - tekstien on oltava tiiviitä ja kuvitettuja. On kehittynyt uusi lukijoiden sukupolvi, joiden keskittymiskyky ei siedä pitkiä päättelyketjuja. Muistiin jää pienempi jälki omaksutusta tekstistä, reitti hermostossa on lyhyempi ja yhdentekevämpi. Syy ja seuraus-suhteiden hahmottaminen ei ole enää helppoa. Ihmiset ovat äärimmäisen valikoivia lehtiä lukiessaan, he lukevat vain sen mikä heitä miellyttää, mikä edelleen vahvistaa heidän jo olemassa olevaa näkemystään maailmasta.
13
William S. Burroughs tiesi tämän: ihmiselle ei voi kertoa mitään, mitä hän ei jo entuudestaan tiedä. Lukeminen laittaa ihmisen kosketuksiin sen kanssa, mitä hän tietää, tai ei tiedä. James Joycen ”Ulysseus” teki maailman tietoiseksi omasta ajatuksen juoksustaan. Romaani konkretisoi ajatusvirran, viimeinkin pystyttiin puhumaan jostain sellaisesta, mitä oli siihen mennessä vain arvailtu mahdolliseksi: kyllä, kaikkien ajatus juoksee samaan tapaan, tietysti eri suuntiin, mutta villisti ja poukkoillen. Aikalaisille tämä havainto oli järisyttävä. Nykyään kirjaa pidetään vaikeasti lähestyttävänä ja haastavana luettavana, ikuisuusprojektina, joka on kaikilla hyllyssä, mutta jota kukaan ei ole lukenut - nykylukija ei ehkä ole ymmällään ihmetyksestä, vaan arvottaa kuvattua ajatuksenjuoksua eri tapaan. Yleisö käyttäytyy uuden ilmiön edessä aina samalla tavalla. Ensin uutta ilmiötä vastustetaan ja se torjutaan mahdottomaksi. Lopulta ”silmä tottuu”, ilmiöt nähdään, hyväksytään ja niistä tulee osa taiteen kaanonia. Burroughs vetoaa kuuntelijoitansa kiinnittämään huomiota siihen, milloin viimeksi on lukiessa/taidenäyttelyssä/elokuvissa on tuntunut siltä, ettei teos ole oikein mitään, taidetta ainakaan. Kokemus kertoo kuitenkin ennen kaikkea kapeamielisyydestä ja ymmärtämättömyydestä, kuin taiteen kanonisoinnin ylevyydestä. Tajunnan laajentumisesta tulee lopulta yleistä tietoa. Myös lukemisen ajankohdalla on merkitystä. On se kumma, kun hyvä ystävä suosittelee kirjaa, josta itse piti, mutta siihen ei kykene tarttumaan. Vuosia myöhemmin saattaa seurata aika, kun kirja yhtäkkiä uppoaakin. Lukijan vastuulla on olla tietoinen omista lukemisen odotuksistaan. Masennuksen ja huonon lukukokemuksen välillä on selviä yhtäläisyyksiä: molemmat aiheutuvat ennalta määräytyneistä odotuksista, ja niitä seuraavista realiteeteista, jotka eivät vastaa näitä odotuksia. Omat ennakkoluulot toimivat myös tällöin lukijaa vastaan.
MITÄ LUKEMINEN SAA AIKAAN Burroughs opetti kirjoittamista ensin New Yorkin City Collegessa, mutta inhosi opettamista. Hän piti opiskelijoita vähä-älyisinä. Spekuloitavaksi jää kuinka paljon hänen huumeongelmansa vaikuttivat säännöllisen työnteon vaikeuksiin. Hänelle tarjottiin jopa virkaa Buffalon yliopistossa, mutta rahaongelmistaan huolimatta hän kieltäytyi työtarjouksesta. Viisi vuotta tästä, vuonna 1979, Burroughs kuitenkin palasi opettamaan Naropan Yliopistossa (Boulder, Colorado). Toimeen hänet yllytti ystävä Allen Ginsberg. Nyt homma oli virkattu Burroughsille sopivaksi: toimenkuvaan ei kuulunut opiskelijoiden tekstit, toimistotyöajat tai hallinnon kanssa käyskentely. Burroughs sen kuin istui alas ja keskusteli auditorion kanssa mieleisistään aiheista: kirjallisuudesta, väkivallasta, neurotieteestä, ulkoavaruuden muukalaisista sekä omista töistään. Kirjoittamista Burroughs analysoi lukemisen kautta. Siksi luento olikin nimetty luovan lukemisen kurssiksi. Burroughsin mukaan kuka tahansa oppisi kyllä lukemaan, mutta kaikista ei ole kirjoittajiksi. Nyt hyvät kirjoittajat hyötyisivät hänen opetuksestaan ilman että hänen täytyi paneutua kammottavien kirjoittajien sieluntuotoksiin. Burroughs pointtaa, että taitava lukija harjaantuu huomaamaan, mitä kirjan kirjoittaja yrittää saada kirjoituksellaan aikaan, kykenee arvioimaan kuinka hyvin kirjoittaja sen tekee, pystyy puntaroimaan kikkoja ja käänteitä tarinassa, ja pohtia laadullisia eroja. Ja näin ollen kehittyy itse kirjoittajana. Burroughs muistuttaa huomioimaan, mitä lukiessa tapahtuu. Hän palaa kirjoituksen alkujuurille, muinaisen Egyptin hieroglyfeihin ja niiden sattumanvaraisiltakin vaikuttaviin lakeihin. Modernit aakkoset saavat meidän unohtamaan, että sanat ovat kuvia ja lauseet kuvasarjoja. Muinaisessa Egyptissä hieroglyfeja lukiessa tämä oli tietenkin paljon helpompi ymmärtää. Ihmisen assosiaatiokyky vasta luo kielen monimuotoisuuden. Esimerkiksi Burroughs nostaa kuolema-hieroglyfin, merkkinä mies, joka leikkaa omaa päätään.
14
Samalla tavalla on kirjoittajankin tyyli mysteeri, ja arvoa saa se kirjoittaja, joka valitsee sanansa omaperäisesti ja poikkeuksellisesti. Kirjoitettu teksti muuntautuu mielikuvituksen avulla kuviksi, siis elokuvan katsomisen kaltaiseksi kokemukseksi. Ei ole sattumaa, miksi filmi alunalkujaan kehitettiin ja valjastettiin tarinoiden ulkoistamista varten. Kaikki eivät tietysti näe mielessään samaa elokuvaa. Nämä eroavaisuudet ovat johdannaisia kokemuksestamme maailmasta. Oletko käynyt romaanissa mainituilla saarilla? Onko siellä vehmasta kuten viidakossa tai kivikkoista kuin laavasaarilla? Oletko kokenut jazz-maailman itse, vai kuvitteletko ”Kultahatun” maiseman esimerkiksi filmatisoinnin kuvaston avulla? Jos lukija ei kykene kuvittelemaan elävästi, voi olla että kirja jää lukematta. Toisin sanoen; matkustakaa ja eläkää monipuolista elämää, maailman lukijat. Se parantaa lukemista.
”SALAMA ISKEE AINA KAHDESTI SAMAAN PAIKKAAN.” Burroughs puhuu luentonsa yhteydessä toistoista ja niiden tahdistuksesta. Jos lukija ei tietoisesti ja tarkkaavaisesti odota ja etsi etiäisiä, siis tarinan merkityksiä rakentavia tapahtumia, jää häneltä suuremmalla todennäköisyydellä kirjan huippukohtien isoimmat paukut välistä. Kirja varoittaa siinä missä todellinen maailma. Syyrian pakolaiskriisiä ja Stephen Kingin ”Hohtoa” yhdistää varoitusmerkkien ilmeneminen ja niiden huomioimatta jättämisen seuraamukset, niin kauhukirjallisuuden kuin uutisten lukijoiden keskuudessa. Varoituksia katastrofista on lukuisia, mutta jos et pidä silmiä auki, käänteet tulevat yllätyksenä. Ja varoituksia oli kyllä! Burroughs veistelee esimerkin neurooseista: neurootikko ei muista trauman aiheuttajaa, mutta katastrofaaliset tulokset hän kyllä muistaa! Hänen elämästään tulee mahdottoman ahdistavaa, sillä hänellä ei ole kykyä olla turvassa, tiedon maailmassa. KIRJOITTAJA ON KUOLLUT Burroughs julisti alkuperäisyyden konseptin kuolleeksi. Maailma ei tarvitse enempää uusia hahmoja. Muiden kirjailijoiden luomille hahmoille kirjoitettuja uusia tarinoita arvostetaan nykypäivänä omina teoksinaan. Tätä on kenenkään turha kieltää - en voi olla ajattelematta, että TV:n kultakausi on tämän kehityskulun huippu - kirjoittajat kilpailevat siitä, kuka on
William S. Burroughs piti luentoja luovasta lukemisen taidosta. Luennot nauhoitti hänen ystävänsä, kuuluisa kirjailija Jack Kerouac, ja Burroughsin esittelee nauhalla yleisölle Allen Ginsberg, kaikki kolme ovat beat-sukupolven jättiläisiä. Nykyään nauhat löytyvät Youtubesta otsikolla “Creative reading”: http://www.openculture.com/ 2014/03/william-s-burroughslectures-on-creative-readingand-writing.html
tarpeeksi lahjakas päästäkseen kirjoittamaan eteenpäin jonkun toisen kehittämää tarinaa ja hahmokavalkadia. Sain kerran lapsena idean tarinaan. Tarina kertoi onnettomuuteen joutuneesta miehestä, joka ei huomaa olevansa kuollut. Hän kohtaa ihmisiä ja kuvittelee heidän keskustelevan kanssaan onnettomuudesta, ihmissuhteista, elämästä yleensä. Ihmiset kuitenkin näkevät hänet haamuna, tai eivät tosiasiassa näe häntä ollenkaan, puhuvat vain suruissaan ääneen mietteitään. Näin haamulle syntyy keskustelun illuusio, eikä hän huomaa itseään kuolleeksi. Kerroin tarinastani ystävilleni ja ystäväni pilkkasivat minua siitä, että yritin väittää M. Night Shyamalan ”Kuudennen aistin” olleen omaa ideaani. En ole taatusti ainoa kirjoittaja, joka on saanut saman idean kuolleesta miehestä, tietämättä että idea on paitsi toteutettu jo, ja että toteutus on vieläpä melko kuuluisa ja hyvin tunnettu. Siksi taito huomata originaalit ja ainutlaatuiset ideat on harvinainen, ja sitä pitää harjoittaa. Myöhemmin, noin neljä vuotta sitten, istuin Oriveden opiston asuntolassa, kymmenen aikaan illalla. Tein läksyjä. Koko luokalla oli sama tehtävänanto: poliisi ja epäilty keskustelevat. Epäilty esittää alibin ja se on uskottava. Hän tekee sitten fyysisen huolimattomuusvirheen, joka paljastaa visuaalisesti hänet murhaajaksi, ilman että siihen on sanallisella tasolla syytä. Aamulla palautimme lähes identtiset tehtävät ystäväni Lotan kanssa. Ihmettelimme tapahtunutta, sillä olimme molemmat sitä mieltä, ettemme tarttuneet ensimmäiseen saamaamme ideaan, vaan olimme käyttäneet koko päivän ja illan kohtauksen käänteen kehittelyyn. Työ valui kuitenkin hukkaan siinä mielessä, että olisimme kumpikaan saavuttaneet tavoitettamme: omaperäistä kertomusta. Kävi ilmi, että olimme työskennelleet molemmat tismalleen samaan kellonaikaan. Ylitsemme liitää jatkuvasti komeettoja ja päällemme sataa pölyä, ja jos olemme samassa paikassa samaan aikaan, olemme samanikäisiä ja meillä on samankaltaiset kiinnostuksen kohteet, on vääjäämätöntä, että kirjoitamme samoista asioista. Tämän pitäisi antaa meille mahdollisuus todella erottautua yksilöinä. Millä tavalla tarinamme siis eroavat toisistaan, kun meillä on niin paljon yhteisiä ominaisuuksia? Tätä kutsutaan mahdollisesti oman äänen etsimiseksi. Äänihän jokaisella on, mutta sen esille naaraaminen on oikeasti työn takana. Se vaatii paljon lukemista, kirjoittamista, se vaatii pitkiä tarkkaavaisia kävelyitä puistossa, matkustelua ja keskusteluja, ympäri maailmaa.
Harjoitus: Miten huomaat molemmat salamaniskut Lähde kävelemään kadulla, ihmisten keskuudessa. Kiinnitä tarkasti huomiota ihmisiin, kaikkeen näkemääsi, ja kuulemaasi. Kotiin palattuasi, istu alas ja kirjoita ylös, mitä koit. Tehtävä kasvattaa tietoisuuden kantamaa, kuten lukeminen. Saman voi tehdä nauhurin avulla. Kulje ja lausu nauhurille huomiosi maailmasta. Mene kotiin ja kuuntele nauha - matkustat ajassa kuunnellessasi menneisyyden tallennetta. Matkustamme ajassa jatkuvasti. Harjoitus: Kuinka opit tahdistamaan itse salamoita Kulje kaduilla ja kuvittele itsesi henkivartijaksi. Älä katso vain ihmisiä, vaan etsi vaaraa tai yllättäviä sattumia katoilta ja ovien suista. Sivuilta. Katso ylös, taivaalle. Alas kellari-ikkunoihin. Jos tapaat jonkun ihmisen kerran, tapaat uudestaankin. Kun huomioit ihmisen kerran, huomaat hänet uudestaankin: kenellä on sama tahti kuin sinulla? Kenen kanssa jaat kotimatkat, lähikaupat, bussipysäkit? Ihmisiä ajaa samat halut, esim. halu ostaa ruokaa kaupoista. Syy, ja seuraus. Katso kaikkia ihmisiä kadulla, ennen kuin he katsovan sinuun. Huomaa, miten olet ensin näkymätön, ja miten muutut näkyväksi, kun sinua katsotaan. Tapahtumat tulevat sarjoissa, eli ne toistuvat sarjoissa. Se on uhkapelaamisen ainoa logiikka. Häviöitä tulee, voittoja kanssa, lopulta. Odota vain. Kaikki alkaa sanoa sinulle jotain. Kyltit. Rekisterikilvet. “Sattumia” ilmenee jatkuvasti. Iskee paranoidi ajatus siitä, että kaikki merkitsee aina jotain muuta - ja se on totta. Kaikki merkitsee. Sovella kaikkea havainnoimaasi kirjoittaessa.
15
18
TUOMAS KOSKIALHO: MATISSEN JÄLJISSÄ MAROKKOON
Teksti: Riikka Gröndahl Kuva: Tuomas Koskialho
Valokuvan parissa työskentelevä kuvataiteilija Tuomas Koskialho kuvaa uusimmassa teoksessaan marokkolaisia seksityöläisiä. Koskialho tekeytyi seksituristiksi ja jalkautui kameran kanssa Marokon kaduille. 19
Tuomas Koskialhon uusin valokuvasarja on nimeltään After 100 Years in Morocco. Koskialho kuvaa todellisuutta vanhoja maalauksia mukaillen. Sarja on osa After 100 Years –projektia, jossa sadan vuoden takaiset maalaukset toimivat peilinä nykypäivään. Uusin Marokossa kuvattu sarja käsittelee seksiturismia. Valokuvissa viitataan taidemaalari Henri Matissen (1869-1954) Marokossa maalaamiin teoksiin. Ensimmäistä kertaa Koskialho joutui silmätysten seksiturismin kanssa vuonna 2013 Bulgariassa. ”Asuin turistikohteessa ja siellä oli melko tavallista, että miesturisteilla oli nuori prostituoitu kainalossaan. Pidin ilmiötä vastenmielisenä, mutta aloin todella pohtia asiaa vasta silloin, kuin bulgarialainen äiti tuputti tytärtään minulle: ’Ten leva, one night, yes?’. Kymmenen levaa on viisi euroa. Sekä äiti ja tytär näyttivät kurjilta, likaisilta ja nälkäisiltä.” Aihe jäi vaivaamaan Koskialhoa. ”Kun upporikkaat ja rutiköyhät harjoittavat liiketoimintaa keskenään, jossain vaiheessa paska osuu tuulettimeen, ” Koskialho sanoo. ”Olen feministi, enkä pidä seksin myymistä mitenkään häpeällisenä naiselta. On silti ongelmallista, kun joku pakotetaan seksityöhön suoraan tai epäsuorasti. Prostituution sisällä on monta eri lokeroa.” Ajatus Marokkoon lähtemisestä syntyi Berliinissä, jossa Koskialho teki taustatyötä aiheen tiimoilta. Siellä hänen haastattelemansa seksituristit kertoivat Marokon olevan ”uusi Thaimaa”. Koskialho oli käynyt maassa aikaisemminkin ja hän puhuu melko sujuvaa ranskaa. ”Myös Matisse oli kuvannut maalaamalla seksityöläisiä Marokossa sata vuotta sitten. Tässä vaiheessa päätin, että aion toteuttaa projektini juuri siellä”, Koskialho kertoo. Marokossa Koskialho kuvasi näkemäänsä seksituristin silmin. Osa tytöistä kieltäytyi kuvaamisesta, mutta vaikeampaa oli saada parittajia kameran eteen. ”Osassa kuvista olen ohjeistanut seksityöläisiä poseeraamaan hiukan samalla tavalla kuin Matissen mallit. Toisissa kuvissa taas olen etsinyt tilanteen, jossa samankaltaisuus oli jo valmiiksi olemassa”, Koskialho kertoo kuvaustavastaan. Tavallisesti seksituristit ottavat nettifoorumilla yhteyttä paikalliseen hustleriin. Tämä vie turistit tiettyyn kaupunginosaan, jossa parittajat ja tytöt istuvat kahviloissa ja kadunkulmissa. Jokaisella parittajalla on parikymmentä tyttöä ja muutama asunto. Hustler ja parittaja tekevät sitten kauppaa seksituristien toiveiden mukaisesti. Kuvatessaan Koskialho pyrki imitoimaan tällaista toimintamallia. ”Minun piti ensin kysyä lupa parittajalta. Luvan saatuani parittaja toi yhden tytöistään minulle kuvattavaksi. Kerroin tytöille, että olen kuvataiteilija, ja että kuvat tulevat nettiin,” hän
20
kertoo. Tyttöjen kanssa keskustelu oli haastavaa. Monet olivat kotoisin pienistä kylistä, eikä heillä ollut lainkaan koulutusta. Yhteistä kieltä ei löytynyt, tytöt eivät puhuneet ranskaa saati englantia. Tilanne olisi siis täsmälleen sama seksiä ostaessa. ”Seksituristin roolin omaksuminen oli vaikeaa. Miten esittää sellaista, jota vastaan pyrkii luomaan kriittisen teoskokonaisuuden. Myös valehteleminen oli haastavaa, sillä pelkäsin, että paljastun. Parittajat pitivät minua kuitenkin vain hölmönä, joka tarjosi heille lounaat, olutta ja tupakkaa ilman, että käyttäisin heidän palveluitaan”, Koskialho kertoo. Marokon seksityöläisiä on kuvattu aikaisemminkin. Esimerkiksi valokuvaaja Tiana Markova-Goldin palkittu valokuvasarja If You Smoke Cigarettes in Public, You Are a Prostitute: Women and Prostitution in Morocco käsittelee marokkolaisten seksityöläisten asemaa ja elämää, Koskialho kertoo. Hän koki tarpeettomana lähteä toisintamaan sarjaa, eikä miehenä luultavasti olisi päässyt kuvaamaan tyttöjen intiimiä arkea. Hän pystyi kuitenkin lähestymään asiaa sen toiselta kantilta, eurooppalaisen miehen näkökulmasta. Kuvatessaan seksituristin silmin Koskialho koki väistämättä olevansa hyväksikäyttäjän roolissa. Näin hän myös pystyi jäljittelemään sitä, miten seksiturismi käytännössä Marokossa toimii. Joka ilta kuvaamaan lähtiessään Koskialho muistutti itselleen olevansa taiteilija, jonka tarkoituksena on saattaa ilmiö suuremman yleisön nähtäväksi. ”Kuvaushetkellä vastuu pitää ajatella kokonaisuutena”, hän sanoo. ”Impulsiivinen toiminta - esimerkiksi parittajien ilmiantaminen poliisille - olisi johtanut vain siihen, että menetän oman statukseni siinä yhteisössä, enkä olisi voinut enää kuvata. Marokossa poliisi on lahjottavissa, eivätkä parittajat olisi saaneet tuomioita.” Koskialho jatkaa seksituristin roolissaan myös kuvausten jälkeen. Hän aikoo gallerianäyttelyn lisäksi laajentaa teostaan yhteisötaiteen suuntaan myymällä kuviaan netissä euron kappalehintaan. ”On tavallista, että seksituristit ottavat kännyköillään valokuvia prostituoiduista ja jälkikäteen lataavat ne verkkoon kaikkien nähtäville joko ilmaiseksi tai salasanalla suojattuihin kansioihin. Kuka tahansa voi muutamalla eurolla ostaa salasanan ja näin päästä käsiksi kuviin,” Koskialho kertoo. Ilmiö on hänen mielestään paitsi halventava seksityöläisiä kohtaan, myös erityisen vaarallinen juuri muslimimaissa. Jos kuvat päätyvät seksityöläisten lähipiirin, suvun tai paikallisten viranomaisten nähtäville, heitä kohtaa vankilatuomio, suvun häpeä, pahimmassa tapauksessa itsemurha tai suvun miesten toimesta tehty kunniamurha. Siinä missä seksituristien ottamat
pornokuvat Koskialho tuomitsee täysin, pitää hän omienkin kuvien myymistä arveluttavana. Vaikka taiteilijana hän ei koe olevansa vastuussa tai selitysvelvollinen tekemisistään, takaa hän kuvattujen henkilöiden turvallisuuden. ”Pyrin jäljittelemään todellisuutta, tosin minun kuvissani kenenkään kasvot eivät näy. Olen käsitellyt syntymämerkit pois ja muuttanut leukaluun muotoa. Haluan varmistaa, etteivät henkilöt ole tunnistettavissa, eikä heille tule takiani lisää ongelmia.” Koskialhon mielestä laaja yhteiskunnallinen keskustelu kehitysmaissa tapahtuvasta seksiturismista olisi erittäin tarpeellista. Teoksellaan hän haluaa osaltaan nostaa aiheen esille. Toivottavasti myös taideyleisön ja -puheen ulkopuolelle. ”Jos teollani voisin tavoittaa jopa potentiaalisia seksituristeja, jotka teoksen nähtyään tai siitä jutun luettuaan päättäisivätkin viettää lomaviikkonsa Norjassa kalastellen sen sijaan, että lähtisivät Marokkoon sikailemaan, niin olen onnistunut tavoitteessani.” Valokuvaus on hyvä keino todellisuuden kanssa työskentelyyn, mutta juuri sitä kautta myös voimakas vallankäytön väline, Koskialho sanoo. ”Valokuva sinänsä on dokumentti siitä hetkestä, jolloin se on otettu. Se tallentaa informaatiota huomattavasti ihmissilmää paremmin, mutta ei pysty todistamaan mitään.” Koskialho ei taiteessaan pyrikään totuuteen, vaan sen tutkimiseen valokuvan keinoin. After 100 Years –teoskokonaisuuden kuvaaminen jatkuu, tarkoituksena on kiertää kaikkien maanosien eteläinen sekä pohjoinen kärki. ”Pyrin luomaan kuvia tästä ajasta ja paikasta, nuuskimaan mitä muutoksia on ilmassa, mitä tapahtuu juuri nyt ja miksi,” Koskialho sanoo. ”Kenties seuraavassa teoksessani käännän kamerani seksituristeja kohti.”
Tuomas Koskialho • Kuvataiteilija • s.1987 Raumalla • Asuu ja työskentelee Tampereella • Opiskellut kuvataidetta KemiTornion ja Tampereen ammattikorkeakouluissa sekä valokuvataidetta Escola Superior Artistica do Portossa • Taide on Koskialholle itseilmaisua
Etiikka lääkärin työssä Lääkärin tulee työssään pyrkiä lievittämään potilaan vaivoja - tai ainakaan ei saisi vahingoittaa potilasta tai lisätä hänen oireitaan. Lääkärin tulee kunnioittaa elämää, ihmisarvoa ja potilaan itsemääräämisoikeutta. Lisäksi edellytetään oikeudenmukaisuutta ja luottamuksellisuutta1. Valmistuin lääkäriksi yli 30 vuotta sitten. Valmistumisen yhteydessä piti käsin kirjoittaa Hippokrateen valaan perustuva lääkärinvala2 ja allekirjoittaa se. Se tuntui juhlalliselta ja tärkeältä - mutta en kuitenkaan uskonut palaavani valaan vuosienkin kuluttua. Erityisesti eri syöpien hoitomahdollisuudet ovat viime vuosien aikana kehittyneet ja tutkimustuloksia uutisoidaan ajoittain näyttävästi. Miksi? On hienoa, että saavutetaan edistysaskelia vaikeitten sairauksien hoidossa, että löydetää uusia molekyylejä, kohdennettuja hoitoja, joilla voidaan auttaa potilaita. Se antaa potilaalle toivoa siitä, että elämä jatkuu ja että jossain vaiheessa löydetään keinoja parantumattomien sairauksien voittamiseksi. Mutta onko uutisoinnissa mukana muita tarkoitusperiä? Ovatko edistysaskeleet aina merkityksellisiä? Tutkijat kilpailevat keskenään meriiteistä, rahoituksesta, viroista. Uudet lääkkeet ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kalliita, kuukauden hoito maksaa useita tuhansia euroja. Miten punnitaan hoitojen todellinen hyöty vaikkapa terveystaloustieteellisestä näkökulmasta? Miten kliinistä työtä tekevä lääkäri ehtii perehtyä eri vaihtoehtoihin nykyisessä tiedon tulvassa? Lääkäri pyrkii päivittäisessä työssään tekemään päätöksiä ja valintoja, jotka hyödyttävät potilasta. Hoitosuositukset ja esimerkiksi lääkkeitten käyttöindikaatiot määrittävät, minkälaisia hoitoja voidaan harkita. Ihmisten yleinen terveydentila ja muut sairaudet on otettava huomioon. Ihmiset ovat monella tapaa kuitenkin yksilöllisiä: Etukäteen ei koskaan voi olla varma siitä, auttaako suunniteltu hoito potilasta, onko tehty ratkaisu ollut oikea. Päätöksiä kuitenkin pitää tehdä. Miten selviytyä arkipäivästä ja miten selviytyä siitä, jos tehty päätös ei lievitäkään potilaan vaivaa? Joskus tulee yllättäviä haittavaikutuksia. Potilas ei myöskään aina kerro lääkärille, mitä muita lääkkeitä tai lääkkeenomaisia tuotteita hän käyttää, mikä voi johtaa odottamattomiin yhteisvaikutuksiin tai haittoihin. Nykykäsityksen mukaan lääkäri yhdessä potilaan kanssa tekee hoitopäätöksen, mutta vastuu päätöksestä on aina lääkärin. Jotta potilas kykenee osallistumaan päätöksen tekoon, hän tarvitsee riittävästi informaatiota taudistaan, sen ennusteesta, hoitovaihtoehdoista ja mahdollisista haitoista. Tämä vaatii aikaa ja mahdollisesti uusintakäynnin ja lisää aikaa. Miten tämä sopii tehokkuutta ihannoivaan kulttuuriin, jossa lasketaan suoritteita? Miten voitaisiin mitata vastaanottokäynnin tuotos? Palataan vastaanottotilanteeseen. Syöpädiagnoosi on edelleenkin pelottava, vaikka hoitotulokset ovat kohentuneet ja lähes kaikkien syöpätautien ennuste on parantunut. Potilas on usein hädissään, joskus kauhuissaan. Lääkärin tehtävä on kuunnella, haastatella, tutkia ja kertoa tutkimustuloksia, joskus vaikeita asioita. Rauhoittaa tilannetta, olla rehellinen ja antaa toivoa. Tarttua käytännön tehtäviin ja jos mahdollista, suunnitella jatkohoitoa yhdessä potilaan kanssa. Joskus potilas tarvitsee miettimis- tai toipumisaikaa ennen hoitojen aloittamista. Jonkinlaisia päätöksiä tulee kuitenkin tehdä, ellei ensimmäisellä, niin seuraavalla vastaanottokäynnillä. Lääkärin ja potilaan on siedettävä epävarmuutta, kukaan ei kykene antamaan yksilöllisiä ennusteita tai elinaika-arvioita. Etukäteen ei voi tietää, onko hoidosta apua ja aiheutuuko siitä hankalia haittoja, juuri tälle potilaalle. Joskus potilas tai potilaan omainen haluaa syöpähoitoa, vaikka hyödyn saaminen on erittäin epätodennäköistä tai potilaan yleisvointi ja elintoiminnot ovat niin heikot, että hoitaminen voisi edesauttaa kuolemaa. Tällaisessa tilanteessa olen urani aikana joutunut muutamaan otteeseen palaamaan Hippokrateen valaan. Kertomaan, että olen vannonut valan, etten ainakaan tarkoituksella vahingoita potilasta ilman odotettavissa olevaa hyötyä. Että en voi määrätä toivottua syöpähoitoa annettavaksi. Pääsääntöisesti kuitenkin parantumattomasti sairaan potilaan kohtaaminen on juhlallista. Kaikki turha on riisuttu pois, puhutaan asioista niitten oikeilla nimillä, keskustellaan elämästä, kuolemasta, kuolemisesta, tärkeistä ihmisistä. Olennaisista asioista. Nämä ovat tilanteita, jolloin tuntuu, että aika pysähtyy, on vain tämä hetki ja tilanne. Oma työni on ajoittain raskasta ja vaikeaa, mutta toisaalta myös hyvin antoisaa. On juhlallisia hetkiä, kun on saanut autettua toista ihmistä. Ja on surullisia hetkiä, kun menettää potilaan. On siedettävä epävarmuutta, on oltava itse sinut kuoleman kanssa. Ja on muistettava tasapaino elämässä. Työn vastapainoksi tarvitsen läheisiä ihmisiä, ulkoilmaa, liikuntaa, luonnonrauhaa, kaunokirjallisuutta, taide-elämyksiä, korkeatasoista skandinaavista viihdettä ja - unelmia. EIJA KORKEILA Erikoislääkäri, LT Työnohjaaja ja prosessikonsultti
https://www.laakariliitto.fi/liitto/etiikka/ https://www.laakariliitto.fi/liitto/etiikka/hippokrateen-vala/
1
2
21
22
Kuvat vasemmalta oikealle: Helen Korpak (tausta); Eetu  Sihvonen (1,2,3,6); Pedro Boto (4,5)
23
MORAALIA ETSIMÄSSÄ PURUVESI POPISSA, KATSO KUVAT!
Teksti ja Kuvat: Veera Konsti
Uutisissa on juuri kerrottu Puolasta löytyneestä naarasmäyrästä, joka oli varastanut retkeilijöiltä olutta ja juonut itsensä tajuttomaksi. 24
Puruvesi Pop on festivaali, jonne oli kova hinku 15-vuotiaana, seuralaiseni ilmoitti minulle sen jälkeen, kun kerroin hankkineeni meille juttukeikan reportaasin merkeissä. Kumpikaan meistä ei teini-ikäisenä kuitenkaan edennyt pikkufestivaalille asti, joten mahdollisuudet tuntuivat rajattomalta jutunteon suhteen. Festivaalipäivää edeltävänä iltana pidämme suunnittelukokouksen Savonlinnan ykköskapakassa, Sillansuussa. Kolmen tai neljän oluen jälkeen teema ”Mäyräkännit” alkaa tuntua todella hyvältä idealta. Uutisissa on juuri kerrottu Puolasta löytyneestä naarasmäyrästä, joka oli varastanut retkeilijöiltä olutta ja juonut itsensä tajuttomaksi. Mäyrää hoidettiin villieläinsairaalassa, mutta se kuoli lopulta alkoholimyrkytykseen. Mäyrän muistolle päätämme askarrella seuraavaksi päiväksi mäyränaamarin sekä kyltin #mäyräkännit. Mäyränaamari päässä on tarkoitus haastatella festivaalikansaa ja selvittää väen moraalikäsitystä. Koska olemme molemmat kotoisin tästä jo aiemmin mainitusta pienestä itäsuomalaisesta oopperakaupungista Savonlinnasta, tuntui sekä mielenkiintoiselta että äärimmäisen vaivaannuttavalta lähteä pyörimään kuntaliitoksen (2013) mukana Savonlinnaan liitetyn Kerimäen kylän keskustaan, jossa kesän merkittävin tapahtuma, Puruvesi Pop, valtaa alaa Sirkuskentäksi nimetyltä parkkipaikan näköiseltä hiekkakentältä. Festivaali kerää yleisöä niin laajalti, että järjestäjät ovat sumplineet bussikyyditykset paikan päälle useammaltakin ympäryskunnalta. Minä ja seuralaiseni hyppäämme klo 17:30 kyytiin Savonlinnan keskustasta, jossa bussin lähtöpaikan linja-autoasemalla merkitsee a4-paperi jossa lukee tikkukirjaimin PURUVESI POP. Olemme ainoat kyytiin nousijat parin teinitytön lisäksi, ja bussi näyttää muutenkin autiolta ulkoa päin katsottuna. Sisällä lämpimässä linja-autossa on kuitenkin jo menoa. Alaikäisen oloiset mimmit imevät siideriä penkkien takana, ja bussin peräpenkit on varattu äänekkäälle nuorisojengille. Tunnistan muutaman yläasteaikaisen tutun poruIlpo, 52, riemastui oluesta.
kasta. Jauhamme kahdenkymmenen kilometrin matkan ajan siitä, miten outoa on palata nuoruusaikojen paratiisiin ja meikkaamme vähän lisää, jotta kaikki silmämeikit varmasti valuvat alaluomille festarihenkeen sopivasti. Kerden keskustassa on kova meno. Madallettuja ja tiukalla bassosoundilla vahvistettuja autoja pyörii toriaukion ympärillä, nuorisojengit ovat kerääntyneet kirkonmäen niitylle. Bussista päästyämme suuntaamme ostamaan jäätelöä ja jäämme kuuntelemaan keikkansa kuudelta aloittanutta Jukka Poikaa pai-
kallisen S-marketin pihalle. Tupakoivia ihmisiä ärsyttää se, että olemme parkkeeranneet tuhkakupin viereiselle penkille. Madallettuja autoja tulee ja menee, kaiken yllä kaikuu Siideripissis. Hengitämme syvään ja suuntaamme päälavan taakse, Jukka Pojan keikkabussin ohitse, hoitamaan pressipassimme kuntoon. Hommat hoidossa, koko festari avoinna. Juhlivia ihmisiä on vain kourallinen, kukaan ei näytä olevan kunnol-
la päissään. Yksinäinen mies anniskelualueella kirmaa aidan viereen kun joku Jukka Pojan hiteistä pärähtää ilmoille. Maleksimme alueen läpi kerran ja kontrasti mihin tahansa toiseen kesätapahtumaan on suunnaton. Puruvesi Pop järjestetään järven vieressä, hiekkakentän ja niityn sekoitukselta vaikuttavalla tasaisella alueella, johon on ripoteltu muutama krääsäkoju, kaksi anniskelualuetta, ruokakoppeja ja bajamajoja. Lavoja on kaksi: päälava ja pienempi, täysin katettu Telttalava. Kummassakin oma anniskelualue, paljon aitoja ja kallista olutta. Eräs nainen tuijottaa arvostelevasti lapikkaitani kun tarvomme mutaisella ruohikolla. Törmäämme iloisesti vanhoihin lukioaikaisiin ystäviin ja sovimme tapaavamme myöhemmin alueen ulkopuolella viinin merkeissä. Bongaamme myös kerimäkeläisestä massasta poikkeavan tyypin: hänellä on jalassaan punaiset housut ja hopeiset kengät. Otan salaa kuvan. Haastattelujen aloittaminen tuntuu hankalalta, joten poistumme festivaalialueelta takaisin toriaukiolle. Muutamaa tyhjää torikojua reunustavat Kiinteistömaailman toimisto, pizzeria-baari ja Tokmanni. Täällä porukka on selkeästi enemmän juhlatunnelmissa. Istumme tyhjän kojun pöydälle keräämään nestemäistä rohkeutta lähestyä jotakuta. Ja siinä hän sitten on. Todella päihtyneen oloinen äijä istuu läheisellä puistonpenkillä ilman kenkiä, sukat jalassa. Ukko heiluu kaljatölkki kädessä huudellen ohikulkijoille. Lopulta mies viittilöi meitä luokseen. Lähestymme. Kysymme lupaa haastatteluun, ukko esittäytyy ja innostuu kertomaan itsestään. Kyseessä on Ilpo, 52, ja paikallisten nuorten taustatietojen mukaan tyyppi on tukevassa humalassa jo kolmatta viikkoa. Toimittaja: ”Tää juttu käsittelis moraalia!” Ilpo: ”Vai moraalia? Hetkinen! Miulta jäi moraali mut miulla on vielä munat on tallella!” Toimittaja: ”Juuh.” Ilpo kumartuu puoleemme kiinnostuneena.
25
Ilpo: ”Kerro lisää itsestäsi! Mie oon kännissä ku apina.” Toimittaja: ”Juu me huomattiin, mut ajateltiin että oisit tähän just hyvä haastateltava. Mikä on moraalittominta mitä oot koskaan tehny?” Ilpo: ”Mie en ilikiä sannoo, se liittyy…” Ukko mumisee omiaan tässä vaiheessa. Ilpo myös epäilee seuralaistani juutalaiseksi. Toimittaja: ”Jos et haluu kertoo omaa tarinaas ni kerro jonku muun tarina!” Ilpo hiljenee ja mumisee jotain käsittämätöntä jälleen. llpo: ”Siis mie oon pitäny ihteeni… mie oon harrastanu anaaliseksiä”, ukko melkein kuiskaa. Meitä naurattaa. Toimittaja: ”Onks se moraalitonta siusta?” Ilpo: ”No ON!” Toimittaja: ”Miks? Eiks anaaliseksi oo seksiä siinä missä muuki seksi?” Ilpo: ”ELÄ HERRANJUMALA HUUA!” Ilpo hätääntyy. Meitä naurattaa enemmän. Ilpon mielestä on mukavaa kun juttelemme hänen kanssaan. Hän pyytää palvelusta. Ilpo: ”Tarjootko kaljan?” Toimittaja: ”En mie voi tarjota ku miulla ei oo itellänikään.” Ilpo: ”Siis. Mie en oo sukupuolisesti kieroutunut.” Toimittaja: ”Mitä siusta tarkottaa sukupuolisesti kieroutunut?” Ilpo (huutaen): ”VITTU! JAA! Tämä!” Toimittaja: ”Okei.” Ilpo: ”Kaho, muna seisoo jo” Ilpo osoittaa housuihinsa. ”Vittu sie oot kaunis!” Toimittaja: ”Tiiän.” Ilpo: ”Anteeks, mutta kerronpahan kuitenki!” Lopuksi Ilpo ahdistuu muiden kauneudesta ja nuoruudesta koska on itse liian vanha. Hän pummaa meiltä 1,20 euroa saadakseen olutta marketista. Päätämme lopettaa tähän. Pakatessamme laukkuja äijä vielä huutaa perään ”hei käytkö sie miulle ostamassa kaljaa?”. Vastaan: ”en mie, mie annoin siule jo rahaa, käy ite tai
26
anna se euro takas!”. Ilpo ei halua palauttaa rahoja. Ensimmäinen haastattelu on onnistuneesti taputeltu, joten jatkamme matkaa. Suuntaamme takaisin alueelle, sillä telttalavalla aloittaa tuttu kokoonpano: Jouni Aslak. Jounin tunnen pääasiassa lukioajoilta, mutta olemme törmänneet muutaman kerran myös Helsingissä. Jouni Aslak pääsi tämän vuoden euroviisukarsinnoissa finaaliin asti ja noste on kova. Valitettavasti keikalla tämä ei näy, sillä yleisöä tuntuu olevan paikalla vain kourallinen. Puolentoista metrin korkuisten pikkutyttöjen päiden yli näen lavalla Jounin lisäksi entisen kämppikseni Rasmuksen. Rasmus virnistelee basson takaa ja savuko-
ne tuprauttaa aina välillä pilven, johon Jouni kimaltavine vaatteineen uppoaa. Liitymme lukioystävämme Jessen seuraan yleisöön ja fiilis on niin katossa kuin alkuillasta nyt voi olla. Vilkuttelemme Jounille ja teemme aaltoja. Odottelemme keikan loppua, sillä meillä on missio: Jouni Aslak moraalihaastatteluun. Onnistumme puhumaan itsemme (Rasmuksen suosiollisella avustuksella) telttalavan bäkkärille Jounin pakeille. Jouni polttaa pikkusikaria ja päädymme tekemään haastattelua traktorin perässä vedettävän tynnyrisaunan terassille. Jouni, 27, on valmis kertomaan moraalistaan. Toimittaja: ”Kerro meille mikä on moraalitonta?” Jouni: ”No huhhuh. Kuuntelin mökillä terassia öljytessä Yle
Suomea ja sieltä tuli ohjelma pettämisestä… meni itelläänki pasmat sekaisin, kun kuunteli niitä viestejä ja puheluita koskien sitä, mikä on pettämistä, mikä on oikein ja väärin. Ihmisten moraalikäsitykset on niin erilaisia. Se on niin abstrakti asia, tuo moraali. Miusta se raja menee siinä, kun satuttaa toista. Ehkä omat moraalittomuudet, siis sen lisäks että oon joskus seittemänvuotiaana pölliny kaupasta karkkia, liittyy siihen että välillä tekee asioita, joista ei tajua ite, että loukkaa toista. Onks se sit moraalitonta? Näitä asioita pyörittelin paljon sitä radio-ohjelmaa kuunnellessani.” Toimittaja: ”Mikä on sellasta mikä on siun omaa moraalia koetellu?” Jouni: ”Niin parisuhteissa kuin bändikuvioissa on hiertänyt joku juttu ja sit on löytänyt itsensä vaivaamassa kaikkia muita kuin asianomaista näillä puolivahingossa jauhetuilla paskoilla. Ne varsinki vaivaa tällä alalla, koska piirit on pienet ja nopeesti sellanen tyyppi joka mussuttaa paskaa, niin ei sitä haluta työkaveriksi. Niissä tilanteissa oon joskus joutunu menemään itseeni ja tekemään parannuksen. Vaikka joskus onki jotain mikä hiertää, ni sit puhutaan mieluummin suoraan.” Lopettelemme Jounin kanssa ja toivotamme hyvät jatkot. Bändin porukka on lähdössä vielä yötä vasten Savonlinnaa kohti, sillä huomenna on kuulemma edessä kaverin hääjuhla. Meillä on nälkä. Siirrymme jälleen festarialueen ulkopuolelle. Olemme sopineet näkevämme Rasmuksen ja muita vanhoja kavereita puukirkonmäen nurmialueella, Tokmannin takana. Kaivamme odotellessamme esiin tarjouksesta ostettuja riisipiirakoita, hillomunkke-
Rasmus, mäyräkännit, Jesse. / Jouni Aslak, vanha karkkivaras. / Kerimäen komein kaara. / Tytöt 1-3.
ja ja keksejä sekä viinitonkan. Rasmus, Jesse ja kumppanit saapuvat, ruoka ja viini kiertävät ringissä. Noin tunnin paskanjauhuun ja ryyppäämisen jälkeen alamme suunnitella työhommiin palaamista, jonkinlainen haastattelu pitäisi vielä saada aikaiseksi. Toinen meistä ottaa ison hörpyn ja lähtee kiertämään paikallisia nuorisojengejä tavoitteenaan löytää myöntyväisiä haastateltavia. Homma ei onnistu. Kukaan ei tahdo keskustella moraalista kanssamme. Lopulta tärppää, sillä alamme lahjoa haastateltavia viinimukillisilla. Kolme sanavalmista nuorta tyttöä kirmaa luoksemme ja alkaa pälpättää kuin yhdestä suusta. Pelkästään viinin perässä ei tultu, sillä tytöille kelpaa yhteinen muki. Tyttö 1: ”Joo joo, joo käy! Kelpaa kaikki! Kato Liinalla on pummikännit tänään ni oli hyvä idea tää haastattelu!” Toimittaja: ”Tää setti koskee moraalia. Haastateltiin jo paria muuta.” Tässä vaiheessa olemme huolissamme äänittimen mikrofonin toiminnasta, mutta tytöt tarjoutuvat avuliaasti puhumaan suoraan äänittimeen. Toimittaja: ”Kertokaa meille tarina moraalista. Miten teille moraali näyttäy-
tyy? Missä moraalin rajat menevät?”. Kertaamme ensin yhdessä mitä moraali oikeasti tarkoittaa. Tytöillä tuntuvat olevan käsitteet hallussa, sillä koulussa on tehty aiheesta myös esitelmää. Tyttö 1: ”Okei joo! Mulle oli tosi moraalinen kysymys siinä esitelmässä, että
saako eläinaktivistit päästää turkistarhaeläimiä luontoon? Vai pitääks ne pitää siellä turkistarhassa kun ne on eläny siellä koko elämän, eikä ne välttämättä pärjää siellä luonnossa? Mä haluisin päästää ne koko sydämestäni vapauteen. Niiden rääkkääminen on tosi väärin, mutta en mä tiedä mitä tekisin.” Toimittaja: ”Onks ollu mitään tilannetta jossa kokisit moraaliasi koeteltavan?”
Tyttö 1: ”No joo! Oon ollu nyt töissä Roihuvuoren ostarilla myymässä marjoja. Siellä käy paljon juoppoja jotka tuo niiden koiria siihen ja kysyy että voinko mä vahtia niitä. Ja sit ne juopot juo siinä koko päivän ja se koira istuu siinä koko päivän ja mä mietin, että pitäiskö tehdä siitä joku eläinsuojeluilmoitus. Mä en tiedä voiko ne koirat kotonakaan hyvin. Se on ollu sellanen iso kysymys, että mitä mä voin tehdä siinä tilanteessa?” Siirrymme seuraavaan haastateltavaan kolmikosta. Toimittaja: ”Kerro tarina moraalista tai moraalittomuudesta.” Päihtynyt toimittaja johdattelee ja kertoo tässä välissä omia tuntemuksiaan pettämisestä. Tyttö 2: ”No esimerkiks tilanne, jossa kaverin eksä tulis jotain vihjailemaan, niin oisko oikein lähtee sen mukaan? Vai pitäskö tossa olla kaverin puolella?” Toimittaja: ”Niin no näin pienessä paikassa on varmaan aika vaikee löytää seurustelukumppania joka ei jo oo seurustellu jonku kaverin kanssa.” Tyttö 2: Niinpä. No esimerkkinä: kaverin kautta sain tietää, että suhteen toinen osapuoli väitti kolmannelle tyypille
Yleisöä illan pääesintyjän keikalla. / Superhero Lover. / Hyvin innokas Jukka Poika f ani.
27
kimme pihalle pytingistä. Ulkona raikas ilma tekee hyvää, mutta darratärinöissä hämmentää se fakta, että hotellin pihalla seisoo panssarivaunuja ja ties mitä muinaisia tykkejä. Näkymä on niin hulvaton, että räpsimme muistoksi pari muodikasta kuvaa mäyränaamarin kanssa. Piha-aukiolta lähtee myös kylttejä jotka kertovat, että pienen matkan päästä voi löytää juoksuhautoja. Tämä on jo liikaa. Juhlat on juhlittu, haastattelut on nauhoitettu ja nyt on pakko päästä pois täältä. Kotimatkalla autoradiosta soi Sannin Supernova. Arvostelen musiikkivalintaa ja kiukuttelen, kuski uhkaa jättää tien varteen. Kotona odottaa tuomitseva äiti. Päätän auton takapenkillä, että en todellakaan palaa Puruvesi Poppiin enää toiseksi illaksi, sillä heikko ruumiini ei enää kestäisi Eppu Normaaleja. Kerde, sinä voitit tällä kertaa. Mutta me tapaamme vielä. olevansa juuri eronnu vaikkei oikeasti ollukkaan. Onko väärin lähtee tollaseen tilanteeseen mukaan jos ei tiedä mitä siinä on oikein meneillään?” Tyttö 1 komppaa tätä ja kertoo omia näkemyksiään samankaltaisesta tilanteesta. Onko oikein pahoittaa jonkun mieli itsensä takia. Kolmannen tytön kanssa keskustelu ajautuu koulukiusaamiseen ja somekiusaamiseen. Hän kertoo olleensa joskus itsekin kiusattu, mutta nykyään tuntevansa ylpeyttä kun voi olla ihminen, joka menee väliin kun toista kiusataan. Keskustelemme hänen kanssaan pitkät pätkät tulevaisuudensuunnitelmista ja opiskelusta. Jossakin välissä selviää, että vain yksi porukasta on täysi-ikäinen, muut ovat vielä nipin napin 17-kesäisiä. Viini maistuu silti, ja moraalittomat toimittajat ovat itsekin melko päissään. Jaamme humalaisia elämänohjeita näille nuorille toivoille ja nousemme lopulta kostealta nurmikolta, sillä illan pääesiintyjä, tanskalainen europop-ysäriyhtye Daze aloittaa. Illan viimeisen bändin aikana kohtaamme miehen, joka todella fanittaa: hän on pukeutunut Superhero Loveriksi. Sinipunaisen trikoohaalarin päälleen kiskonut äijä poseeraa myös kameralle mielissään. Muutaman epäonnistuneen haastatteluyrityksen jälkeen päätämme luovuttaa toimitushommat tältä illalta. Ihmiset eivät ole tarpeeksi humalassa avautuakseen tai ehkä ysärijytkytys on vienyt porukan mennessään. Kukaan ei kuitenkaan halua ymmärtää mäyräkännejä. Livahdamme taas bäkkärille hakemaan tavaroitamme, sillä Rasmus on luvannut Jesselle ja meille jatkot: hotellihuoneita oli varattu koko bändille, mutta kukaan muu ei tarvinnutkaan yösijaa. Saamme oman huoneen ja aitoa kerimäkeläistä aamupalaa vain muuta-
28
Keikalla.
man tunnin päästä! Ohittaessamme järjestysmiehen bäkkärin portilla päätän vielä tiedustella illan häiriöistä. Äijää naurattaa. Hän kertoo illan olleen hyvin rauhallinen ja kehottaa palaamaan huomenna, Eppu Normaalia katsomaan tulleet keski-ikäiset kuulemma aiheuttavat sitten niitä rähinöitä. Kiitämme illasta ja heijastinliiviin sonnustautunut portinvahti ojentaa meille kukkasen. Tällä välin Rasmus on hankkinut autokyydin parin kilometrin päässä sijaitsevalle hotellille ja änkeydymme läjään takapenkille. Kuski on selkeästi aika kypsää kamaa, eikä bändin basistin kaverilauma välttämättä ole se porukka, jota hän haluaisi roudata hotellille jatkoille. Hotelli on metsikössä sijaitseva yksikerroksinen ja todella ankea rakennus, tämän toki huomaamme vasta aamulla. Kello lähestyy varmasti jo kahta kun saamme avaimet ja tyhjennämme hotellihuoneessa loput viinitonkasta ja sipsipussista. Nauhoitamme vielä yhden haastattelun omista moraalikäsityksistämme, mutta jostakin aivojen takaosasta nousee itsesuojeluvaisto ja päätämme katkaista nauhan ennen varsinaisia kohupaljastuksia. Tämä on helpotus nauhoja kuunnellessa. Uni vie ja krapula herättää reippaat toimittajat kalseaan loppukesän aamuun. Henki haisee ja oksettaa. Hammasharja ei todellakaan tullut mukaan. Tukka on rasvainen ja vaatteet lemuavat. Koputtelemme Rasmuksen ja Jessen hereille omasta huoneestaan ja raahaudumme pahoinvoivina sille kohutulle hotelliaamiaiselle. Silliä, kalakukkoa, kylmiä leikkeleitä, munakokkelia, karjalanpiirakoita, pekonia. Emme pysty kuin närppimään annoksiamme. Häpeän määrä on myös suunnaton kun palautamme lopulta avaimia, respan henkilökunta katsoo säälivästi kun lui-
• Kerimäki (”Kerde”): 5 526 asukasta • Merkittävät rakennukset: maailman suurin puukirkko • Nähtävyydet: Puruvesi, kirkas ja puhdasvetinen järvi, josta saa muikkua (lähde: Wikipedia) • Puruvesi Popin kävijämaäärä vuonna 2014: n. 5000
Lita Poliakova: Pick Me There is no right time. Action is always in present, regrets about the past and expectations refer only to the future. Take the side, shove the result to your mouth. Be responsible for your pleasure. Enjoy!
Olemme ylpeitä, että olet osa meitä.
Tule mukaan! AlumniNet tarjoaa Aallon alumneille palveluita ja etuja mm .elinikäisen alumni.aalto.fi -päätteellisen sähköpostiosoitteen. Rekisteröidy jo tänään alumninet.aalto.fi !
29
Niina Huovinen: Isojakin pelottaa Näin pienenä painajaisia Takaa-ajettu -leffan proteesikäsimurhaajasta, koska en pystynyt ymmärtämään, että leffa on tarua ja jutut siinä keksittyjä. Toisaalta tieto siitä, että maailma on paha paikka, antaa leffalle vieläkin jotain sävyä. On totta, että jos joku on tuntematonta, niin se alkaa helposti pelottamaan. Annetaanko me sitten pelolle valta ja aletaanko sillä muitakin pelottelemaan, on ihan meistä itsestä kiinni.
30
31