TORSO : HENKISYYS 03/2013

Henkisyys

TORSO 03

2013 3

4

5

PÄÄTOIMITTAJA Katri Naukkarinen TOIMITUS Maria Huusko Karolina Konieczna Hilla Kurki Heikki Lotvonen Samuli Saarinen YRITYSYHTEISTYÖ JA ATK-TUKI Heikki Lotvonen GRAAFINEN SUUNNITTELU Karolina Konieczna Samuli Saarinen FONTTI ”AAAAAAAA” Mikko Varakas

KIRJOITTAJAT Hye Jin Ahn Sanna Bohm Johannes Ekholm Reetta Haarajoki Ilkka Hautala Jenna Jauhiainen Janne Kortteinen Pentti Määttänen Staffan Södergård Thomas Södergård KUVITUKSET Google Drive (136) Maria Huusko ( 106,117) Shira Igell (2,3,70,71,146,147) Antti Kekki ( 88) Heikki Lotvonen (40,51) Katri Naukkarinen (29) Erik Solin (94) Elmeri Terho (kansi,56,63,64,72) Noora Ylönen (30) VALOKUVAT Reetta Haarajoki (118,125,130,134) Hilla Kurki (kansi,15,16,27,28,37,93) Katri Naukkarinen (7,13,14,52,54,55, 87,142)

SISÄLLYS 007 PÄÄKIRJOITUS 008 TÄMÄ OTSIKKO ON HENGEKSI

MUUTTUNUTTA LIHAA 017 MAMMALIA CARNIVORA URSIDAE SPIRITUS 031 TAIDETTAKIN SYVEMMÄLTÄ 038 RUNO 041 UNOHDETTU UNELMA 057 THE INTERNET OF THE FOREST 089 HOW TO RELAX 095 VAIHTOEHTOINEN ÄÄNIRAITA 107 YKSI TARINA MASENNUKSESTA 119 VALINTOJA HENKISYYDEN SUPERMARKETISSA 137 HENKIMAAILMAN ASIOITA

8

PÄÄKIRJOITUS Katri Naukkarinen

9

TÄMÄ OTSIKKO ON HENGEKSI MUUTTUNUTTA LIHAA Johannes Ekholm Uskon henkisyyteen, en usko henkisyyteen. Minusta on selvää, että universumi koostuu materiasta, eikä mistään muusta. ”Jumala” on minusta käyttökelvoton käsite. Ihme on se, miten materia pystyy järjestäytymään tavalla, joka tarpeeksi monimutkaisin kytköksin luo minuun tietoisuuden, joka voi tulla itsestään tietoiseksi.

Tietoisuus ei silti ole mitään, mikä voisi olla olemassa ilman materiaalista perustaansa. Eli kun kuolen, hypermonimutkainen rakennelma sortuu ja materia mistä olen koostunut palaa alkupisteeseensä.

Ei ole ”sielua”, joka voisi kulkea eteenpäin (tai taaksepäin) tässä prosessissa. Sielu on jotain, joka syntyy kun materia ”värähtelee” (en keksi parempaa sanaa) riittävän tiheällä frekvenssillä. Se syntyy samalla 10

tavalla kuin lämpöä voi syntyä, kun kahta puukalikkaa hieroo toisiaan vasten. Samalla tavalla tätä lämpöä ei voi olla ilman näitä kahta puukalikkaa ja hierovaa liikettä.

Tai toisaalta, jostainhan sen liikkeen on synnyttävä. Sanotaan nyt sitten, että tämä voima, joka erottaa elävän materian elottomasta, on sittenkin jonkinlainen ”henki”. On jotain, mikä liikkuu. Ihmisyksilön kannalta kysymys liikeen ”alkuperästä” on kuitenkin ihan vitun yhdentekevä. Ihmisyksilönä olen se tiettynä hetkenä tietyssä paikassa syntynyt lämpö, tai ”värähtely”, jännite toisten kappaleiden vaikutuspiirin keskellä. Jokainen piste on keskus, keskusta ei ole. Kaikki pisteet voivat kytkeytyä kaikkiin toisiin pisteisiin. Ehkä on oikein väittää, että subjektiivinen ”minuus” on harhaa. Tai ei ehkä harhaa, tottahan se on, tätä se on! Mutta ”tämä” nyt vain on jotain, mikä sattuu ”olemaan tässä”…

Syyskuisena yönä Fiskarsissa.

Istun ulkohuussissa keskellä pimeää metsää. Pieni Ikeasta ostettu seinävalaisin hohtaa keltaisena, jättää tilan hämäräksi. Huussissa on minun 11

lisäkseni ehkä yksi hyttynen, kohmeessa, liian väsynyt kiinnostuakseen verestäni. Tunnen kuinka aiemmin päivällä syömäni salaatti ja halloumi-juusto ovat pilkkoutuneet ja kulkeutuneet ruoansulatuskanavani lävitse, muuttuneena lähes erottamattomaksi massaksi, joka juuri nyt on matkalla ulos peräsuolestani. Tunnen tyhjäksi imetyn ja paskaksi muuttuneen materian irrottavan otteensa minusta (siltä se tuntuu, tahmainen aine ”roikkuu kiinni”, ”tarrautuu” viimeiseen saakka) ja tippuvan allani ammottavaan pimeyteen. Käyttökelpoinen osa ympärilläni olleesta maailmasta on nautittu, assimiloitu, otettu käyttöön.

Se on tullut osaksi minua, ylijäämästä voi luopua. Kehossani virtaa elämä, värähtelevä materia, ”henki”.

Nyt paskaksi muuttunut materia on poistunut kehostani. Olen maailmassa, maailmasta, maailmaa. Olen hyttysen kanssa yhtä… ”Minuus” ei ole mitään, tai korkeintaan jonkinlainen itsestään tietoiseksi tulleen materian ”selviytymisstragia”, tapa kiinnittyä maailmaan tietyllä tavalla. Joku itsekäs piirre geeneissäni, te tie12

dätte, joka on ryhtynyt nokkelaksi.

Minuus ei kuitenkaan ole mitään.

Strategiana se voi korkeintaan olla jonkinlainen oletus, investointi, kurotus jotakin kohti… Toimimattomat strategiat voi tarvittaessa korvata toimivammilla. Tarvitaan vain yhä sofistikoituneempia kytköksiä, yhä monimutkaisempaa rakennelmaa, lisää energiaa!

Ehkä ”henkisyys” minulle tarkoittaa juuri maailman materiaalisen perustan myöntämistä. Että kaikella on ollut merkitystä, jotta ”tämä” on voinut syntyä. ”Tämä” on jatkuvassa liikkeessä, se virtaa, se muuttaa muotoaan, se ”kuolee”, se ”syntyy”.

Ja minkä tahansa vähäpätöisimmänkin tilanteen syntyminen on vaatinut käsittämättömiä ponnisteluja, valtavasti vaivaa, silmitöntä väkivaltaa, yksinkertaisesti vitunmoisia kytköksiä (ja niiden purkamisia ja uudestikytköksiä) kaikkien liikkeessäolevien kappaleiden välillä.

Rakastan tätä ”tietoisuutta”, joka voi tulla tietoiseksi itsestään, sanallistaa tämän tietoisuuden, purkaa sen kielellisiksi kappaleiksi, tarkkailla itseään itse luomillaan välineillä. Transsubstantiaatio.

13

Minuus on vuori ja kieli vuoren huippu. Molemmin puolin vuorta on eikielellisyyden tasanko. Vuorelta voi laskeutua. Aina ei tarvitse puhua tai käsittää. Olen valmis hykäämään kaikki esittämäni väitteet parempien ilmaantuessa.

14

15

16

17

18

MAMMALIA CARNIVORA URSIDAE SPIRITUS Sanna Bohm

Yksi Suomen vanhimmista perinteistä, karhunpeijaiset, on vuosisatojen myötä muuttunut yhteisöllisestä ja luontoa kunnioittavasta rituaalista metsästäjien ja elämysturistien huvitteluksi. Karhun aseman alentuminen jumalolennosta pelkäksi riistaksi on kuvaava esimerkki isommasta muutoksesta. Agraarikulttuuri, kristillinen usko ja uusi asetekniikka ovat muokanneet suomalaisten luontosuhdetta radikaalisti.

19

Muinoin Suomessa vallitsi luonnonuskonto, josta nykyään käytetään nimeä suomenusko. Suomenusko kehittyi itsestään lukemattomien sukupolvien aikana ja on jälleen nostamassa päätään, kun yhdistys nimeltä Karhun kansa on hakenut virallista uskonnon asemaa. Karhun kansan perustajajäsenen Tuula Muukan mukaan tarkoituksena on elvyttää perinnettä, joka täällä on ollut ennen kristinuskoa. ”Tämä on siinä mielessä rekonstruktualistinen, että pyritään saamaan takaisin tai kerämään yhteen kaikki palaset, jotka joskus ovat olleet. Tutkimme historiaa niin paljon kuin siitä saa irti tietoa. Onhan siis monesta asiasta perinteet katkenneet, mutta yllättävän paljon tietoa löytyy” Muukka kertoo. Vaikka Karhun kansa ei korosta uskoa ja teologiaa samalla tavoin kuin esimerkiksi kristinusko, hakemuksessa patentti- ja rekisterihallitukselle vaadittiin määrittelemään yhdyskunnan uskontunnustus, pyhä kirja sekä jumalanpalveluskäytännöt.

Huolimatta siitä, että yksi suomenuskon keskeisimmistä hahmoista on karhu, ei Karhun kansa itse osallistu peijaisiin tai pyri toteuttamaan niitä perinteisessä muodossaan.

20

Aiemmin karhunpalvonta konkretisoitui juuri karhun kaatoa seuranneissa juhlissa. Nykypeijaisilla on vain vähän tekemistä muinaisen rituaalin kanssa: yhteistä on vain historiasta lainattu nimi. Nykyisin peijaisia viettävät riistayhdistykset ja yksityiset metsästysporukat. Kaadetun karhun liha jälleenmyydään usein ravintoloille, jotka vuorostaan järjestävät teemailtamia peijaisten ympärille, lähinnä turisteja varten.

Kulttuuriantropologi Matti Sarmela on tutkinut suomenuskon syntyaikojen maailmankuvaa. Sarmelan mukaan metsästäjäkulttuurien selviytymisajattelussa arkipäivän uskon perusta oli ikuinen paluu, luonnon uudistuminen ennalleen, kaiken olemassa olevan siirtyminen olomuodosta toiseen. Ihmisen elämä oli sitä turvallisempaa, mitä muuttumattomampana luonto heräsi uudestaan.

Tuon ajan tulevaisuususkon avainrakenteita oli kuolematon, alati reinkarnoituva sielu, elämän ylläpitäjä.

Sarmela kertoo, että Suomalaisten myyttien mukaan karhu on taivaallista tai jumalallista alkuperää, sekä edustaa metsää, luontoa ja kaikkia saaliseläimiä.

21

Karhunpeijaisten mallit ovat peräisin erilaisista yhteisön siirtymäriiteistä, hautajaisista ja häistä sekä paikallisen yhteisön riittijuhlista, joille oli ominaista kollektiivisuus ja symboliset näytelmät.

Suomessa rituaalinen karhunmetsästys jakautui kolmeen pääjaksoon: karhun kaatoon, karhunpeijaisiin eli pitoihin kuolleen karhun kunniaksi ja karhun palautukseen eli karhun kallon ja luiden kuljetukseen takaisin metsään.

Karhun kaato oli yhteisön miesten vastuulla. Makuupaikkaa etsivää karhua jäljitettiin syksyllä ensimmäisten lumien aikoihin ja pesä eli karhunkierros merkittiin puihin veistetyillä pilkoilla. Näin merkittynä talviuntaan nukkuva karhu oli kiertäjänsä omaisuutta, hänen hallussaan.

Karhun kaatoon lähdettiin kevättalvella. Ennen metsälle lähtöä koottiin voimat ja puhdistauduttiin: käytiin saunassa ja puettiin ylle puhtaat vaatteet. Seksuaalinen kanssakäyminen oli kielletty ja naisia tuli muutenkin karttaa. Karhun pesälle saatettiin myös tehdä nuotio ja suorittaa puhdistautumismenoja hyppäämällä tulen läpi.

Kaadon jälkeen oli varsinais22

ten peijaisten vuoro. Sisä-Suomen kylissä peijaiset olivat pitojuhlia, joihin kyläläiset kokoontuivat syömään ja juomaan yhdessä.

Monipäiväisissä juhlissa karhu oli kunniavieras, joka istui juhlapuvussa kunniapaikalla. Jokaisen osanottajan tuli esittää sille ohjelmanumero: laulu, tarina tai kasku, mitä vain osasi. Ohjelmanumeroiden määrä saattoi nousta kymmeniin, jopa satoihin. Pohjoisten kansojen peijaisissa karhun kunniaksi on esitetty monenlaisia symbolisia näytelmiä. Karhulle on jopa voitu valita morsian ja pitää häät. Ilmeisesti tällaisiin jäljittelynäytelmiin viittaa myös tunnettu piispa Isaacus Rothoviuksen maininta vuodelta 1640, jossa miehet joivat olutta karhun kallosta ja mörisivät kuin karhut, uskoen näin saavansa pyyntionnea.

Peijaisissa keittokodasta kannettiin ensimmäisenä karhun pää vadilla ja vasta sen jälkeen muu liha. Kun pään kantaja tuli eteisen kynnykselle, hänen piti lausua seuraavat sanat: ”Pois olkoon pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, hyvän tullessa tupahan, autuaan sisälle astuessa!” Peijaiskeitto 23

tehtiin karhun päästä ja kämmenistä, sillä ne olivat ruumiinosia joihin kätkeytyi karhun voima ja sielu. Karhun pään ja aivojen syönnillä on ollut erityinen rooli yhteisessä uhriateriassa, samoin kuin oluen juonnilla karhun pääkallosta.

Sarmelan mukaan uhriaterialla yhteisön jäsenet jakoivat karhun lihan, mutta myös sen voiman. Karhun hampaat säästettiin merkkinä vahvistuneesta yhteisöllisyydestä. Kollektiivinen karhunsyönti vahvisti yhä uudestaan ja uudestaan saaliinjakonormit.

Rituaaleilla vahvistettiin pelisäännöt, joiden mukaan ihmisen tuli toimia luonnossa.

Peijaisia seurasi karhun palautus, jonka aluksi karhua kehotettiin lähtemään liikkeelle ”kultaista kujaa ja hopeaista tietä myöten”. Metsästäjät siis vakuuttivat kohdelleensa saamaansa karhua kunniallisesti. Saalis tuotiin metsään ja karhun kallo asetettiin honkaan katsomaan kohti Otavaa.

Karhun kuolemassa ja ylösnousemuksessa toteutui kaikkien ihmisen tappamien saaliseläinten reinkarnaatio.

Karhunkallohonka merkitsi porttia, jonka kautta karhun henki pystyi 24

astumaan maanpäälliseen luontoon ja kuoltuaan palaamaan takaisin tuonpuoleiseen maailmaan.

1600-luvulla agraarikulttuureihin siirryttäessä alkoi maailmankatsomusta hallita ihmiskeskeinen ajattelutapa Kristillisiksi kääntyneissä kyläyhteisöissä ihminen otti Jumalan avulla luonnon hallintaansa. Talonpojalla oli nyt jumalallinen oikeus raivata peltoja, kuivata soita, laskea järviä, sulkea ihmisen elinpiiriin koko luonto ja kaikki se, mikä hyödytti ihmistä. Ihmistyön korkeimmaksi tavoitteeksi tuli luonnon valtaaminen ihmisen kulttuurille, voittoisa taistelu luontoa vastaan.

Itä-Suomen kaskikulttuurin alueilla uskonnollisia perusrakenteita olivat vainajakultti ja tietäjyys.

Karhun torjunnasta huolehti tietäjä, uusi uskonnollinen roolinhaltija, jonka keskeisiä tehtäviä oli erottaa ihmisen elinpiiri villistä luonnosta. Kaskiviljelijät eivät vielä pyrkineet hävittämään karhua sukupuuttoon, vaan luomaan maagisen rajan ihmisen ympäristön ja petoeläinten luonnon välille. Tietäjän välineitä olivat riitit ja loitsut, joita käytettiin karhun voiman ja ”mielen” 25

haltuunottoon.

Länsi- ja Etelä-Suomen peltoviljelyalueille syntyi keskiajalla talonpoikaisyhteiskunta, johon katolinen ja luterilainen kirkko juurruttivat uuden uskonnollisen kulttuurin. Kylässään elävä peltoviljelijä alkoi muuttaa pysyvästi ympäristöään, raivata maata, organisoida elinpiiriään ja tulevaisuuttaan. Kylä tai talo peltoineen oli talonpojan elämän keskipiste, jonka ulkopuolella oli muu maailma, erämaa, villi luonto.

Länsi- ja Etelä-Suomessa luovuttiin myös metsälaitumien käytöstä paljon aikaisemmin kuin Itä-Suomessa ja karjaa alettiin pitää hakamailla lähellä taloa. Muutokset heijastuivat karhun asemaan: karhu syrjäytyi pois ihmisen kulttuuriympäristöstä.

Safarimetsästyksen toivat Suomeen ilmeisesti venäläinen aatelisto ja tsaarin armeijan upseerit, jotka 1800-luvulla alkoivat ostaa karhunkierroksia paikallisilta asukkailta etenkin Karjalasta. Sarmelan mukaan sotilaskivääri muutti metsästäjien ympäristön ja koko metsästyskulttuurin. Suurpetojen metsästys muuttui rahalla ostettavaksi huviksi, jota eliittiluokka harjoitti eri puo26

lilla maailmaa. Ensimmäinen maailmansota levitti sotilaskivääreitä kaikkiin maailman kolkkiin, myös paikallisten ihmisten ja alkuperäiskansojen keskuuteen. Suurpetojen metsästys kansanomaistui ja toisen maailmansodan jälkeen monia eläinlajeja uhkasi sukupuutto.

Eräkaudella karhu oli eläin joka pyydettiin tai surmattiin rituaalisesti. Pohjoisten metsästäjien ekosysteemissä kulttuurisia syvärakenteita oli palautuminen: ihmisen ja saaliseläinten reinkarnaatio, luonnon jokakeväinen uudelleen herääminen sekä leiripiirien paluu metsästysmaille ja kalakentille.

Metsästysriitti kertomuksineen tuki pyyntiyhteisön normeja ja ihmisen sukulaisuutta karhuun. Metsästyksen rituaalistamisella karhuresurssi otettiin uskonnolliseen kontrolliin, estettiin metsästysanarkia ja karhujen liiallinen tappaminen.

Viljelykulttuureissa karhun asema muuttui kokonaan toisenlaiseksi. Siitä tuli petoeläin, ihmisen ekologinen kilpailija, joka vähitellen eliminoitiin pois ihmisen hallitsemasta luonnosta. Agraarinen talonpoikasyhteiskunta hävitti jo 27

systemaattisesti petoeläimet ympäristöstään. Kristillinen kyläyhteisö oli organisaatiokulttuuri, joka ylläpiti ankaraa moraalia ja kulttuurista järjestystä. Tuon ajan dualistisessa ympäristössä karhu sijoitettiin samalle puolelle kuin paholainen, joka kaikkialla vaani ja uhkasi kristittyä ihmistä. Kristinusko hyväksyi ihmisen herraksi luonnon hierarkiassa ja siten salli myös vahinkoeläinten tappamisen.

Tehokkaiden ampuma-aseiden myötä suurenkin saaliseläimen kuolema muuttui mekaaniseksi suoritukseksi. Usko tekniikkaan syrjäytti uskon siihen, että ihminen olisi osa luontoa ja vastuussa karhun tappamisesta luonnon jumalille tai karhujen kantaemolle.

Metsästysteollisuus ei ole tarvinnut tuonpuoleisia selityksiä.

28

29

30

TAIDETTAKIN SYVEMMÄLTÄ Ilkka Hautala

Koulutusjärjestelmät alimmilta asteilta alkaen ovat heikkoja välittämään pyyteettömästi perinnettä ”hengentieteestä”, ontologiasta ja ihmiskuvan laajentamisesta kosmisena sekä karmallisena olentona. Platonin ideat ja filosofiat käydään kouluissa läpi pölyisinä kokonaisuuksina ja uskonnon opetus kertoo meille veristä historiaa johon vähenevissä määrin kukaan haluaa itseään samaistaa.

Hengentieteiden ja näyttämötaiteen harvinaisen yhdistelmän opiskelijana kirjoitan muutaman sanan ”Henkisyyden läpäisemästä taiteesta”.

33

Henkisyys ei ole länsimaisen maailmankuvan mukaan tieteellisesti tutkittavissa oleva tekijä.

Rudolf Steinerin valtavan maailmalle levinneen virikkeen kautta, ja J.V. Snellmanin perintönä, Suomessa on kuitenkin mahdollisuus Snellmanin nimeä kantavassa oppilaitoksessa tutustua holistiseen järjestelmään korkeakoulutasolla. Koulussa, jossa opiskelen, sanoja sielu, henki, tai eetteri ei pelätä. Oikeastaan näiden kautta avautuu taiteeseen aivan uusi elävöittävä ja vastuutakin kysyvä ulottuvuus. Kyse ei siis ole taideteollisesta katsontakannasta.

Erään sanonnan mukaan olemme henkisiä olentoja jotka ovat kokemassa ihmisyyttä. Suuri henkinen tehtävämme ihmisenä on tutustua aineen maailmaan, jonka ainoa varmasti pysyvä luonne on pysymättömyys. Taide on tämän tutkimuksen väline, jolla me havainnoimme ja uudelleenluomme maailmaa pysymättömyyden ehdoilla.

Taiteenalan ihmiset ovat optimistisesti sanoen usein läpäisseet ihmisyyden syvempiä kerroksia. He ovat kosketuksissa itseyteensä ja sitä kautta olevaisuuden häilyvään luonteeseen. Tätä kautta syntyy inspi34

raatio teoksiin, tietoisesti tai tiedostamatta.

Steiner-ideologian mukaisessa henkisen taiteen ja tieteen suuntauksessa on kyse ihmisen mimeettisen kyvyn kehittämisestä. Tämän kyvyn kehittäminen on oman suhtautumistavan jalostamista maailman ilmiöihin ja kykyä ilmaista niiden antamia kokemuksia. Tämä ei ole arvottamista vaan havainnointia oman kokemuksen kautta, josta käsin ilmiö jäljennetään uudestaan taiteen metodein. Tämä on taiteen fenomenologiaa, ilmiökeskeistä havainnointia.

Peilatakseni hieman: Oma taiteenalani on lausunta ja näyttämötaide. Taiteelliset työvälineeni ovat oma kehoni, suuni, keuhkoni ja muut puheen tuoton kannalta oleelliset osat, ja sitä tukeva henkis-sielullinen organismi, minä. Materiaali jota työstän on ilma. Suuni muotoaa keuhkojen kautta ilmaa, joka värähtelynä saa aikaan kuulokokemuksen, jonka kautta välitän tunteita, sanakokonaisuuksien sisälläpitämiä ideoita ja ajatuksia. Etsin äänteiden objektiivisia laatuja ja niiden tuottamia vaikutuksia. Kun löydän jotain kohtalaisen pysyvää, on minun helpompi 35

tuoda se puheeseeni, näyttämötaiteeseen ja voin oman egoni eli itseyteni kautta työstää sen muotoa haluamaani suuntaan antaen kehoni mukailla tätä prosessia.

Tätä kautta ilmaisu saa väriä ja syntyy näytteleminen. Tämä on verrattavissa muihinkin taiteenaloihin; maalaustaiteeseen, valokuvaukseen tai elokuvaan. Kyse on taiteen materiaalin objektiivisesta havainnoinnista, ulkopuolelle asettumisesta, ja antamisesta taideteoksen materiaalin itse puhua puolestaan, itse taiteilijan ollessa vain välikappale. Oli pyrittävä lopputulos mikä tahansa, on sen idean paljastuminen oleellista. On löydettävä taiteellisen teoksen ”henkinen olemus” ja tutustuttava siihen.

Taide voidaan nähdä yrityksenä selittää ilmiöitä ja jonkinlaisina porttina henkiseen kehitykseen.

Taidetta tehdessä hikoilet oman mielenrauhasi ja katharsiksen edestä.

Saatat kuitenkin auttaa monia muita heidän omalla matkallaan elämän mysteerissä, puhumattakaan siitä henkilökohtaisesta vapautumisesta joka maailman objektiivisesta havainnoimisesta syntyy.

Jotta tässä maailmankuvassa 36

voisi operoida on hyvä tietää, että elämme rajallisessa tietoisuudessa jossa emme useinkaan kykene havainnoimaan todellisuutta yliaistillisesti. Ja tarkoitan yliaistillisuudella sitä että ihminen on lopulta kykeneväinen aistimaan enemmän kuin mihin on tottunut. On tiedostettava että ”yleisesti hyväksyttyjen” aistiemme takana on suuri todellisuus jolle on mahdollista kehittää herkkyyttä jopa niin paljon, että voidaan puhua uusista aisteista. Taiteellisessa työskentelyssä on usein kyse tästä ja näiden aistien herättelemisestä keinoin millä hyvänsä.

On aivan sama sisäistääkö tämän näkemyksen tai minkäänlaista muutakaan mielen rakennelmaa. Kaikilla on jokin uskomus maailmankaikkeudesta ja sen luonteesta. Kyse on jokaisen henkilökohtaisesta ”uskonnosta”, tai ”tiedosta”. Ja oma kokemus on tietysti se kaikista luotettavin.

Se on lähimpänä varmaa tietoa mihin voi päästä. Maailman objektiivisen havainnoinnin myötä on mahdotonta välttyä subjektiiviselta kokemukselta, jolloin havainnoitaviin asioihin syntyy henkilökohtainen suhde.

37

Tämä kokemus saattaa olla myös jotain todella irrallista itse havainnoinnin kohteesta.

Objektiivisessa maailmanhavainnoinnissa ei ole kyse minkään tyylisuunnan oppimisesta vaan siitä kuinka paljon kykenee itse luopumaan ”kauneuden” ilmaisemisen eteen. Kun oma taiteellinen instrumentti, mimesia, tässä mielessä on putsattu, on siihen mahdollista helpommin lisätä omaa minuuttaan ja tulkintaa. Pohja fenomenologiseen maailmanhavainnointiin on syntynyt.

38

39

IANOANIASAINOANIAS

NÄIN ON

KOSKA

LÄHDE

AVAUDU

UNELMA TOTEUTUU

SINULLE VASTATAAN

EI VIELÄ, MUTTA JO

AINOA MIKÄ TAHANSA TÄYSIN

TULI PALAA JÄÄ HÄÄ SULAA SALAA TULEE KALAA

AAMUUANNAINAAVAAMUUANNAINAAVAAMUUANNAINAAVAAMUUANNAINAAVAA

40

SEKÄ ETTÄ EIKÄ KUMPIKAAN

VAIKKA MITÄ NIIN SILTI

SE ON OLEVA SE MIKÄ ON OLEVA

ETTÄ YLIPÄÄNSÄ ja VAIN

Janne Kortteinen

41

AVAAINE

AINAAVE AAVAINAA

NAI AAVAA NAVAN AVAA

AINA JA NAAVAA MUU ANNA

NAAVAA MUUAN AINA AVAA JA AINA VAIN

AAMUUANNA MUUANNAINA AINAAVA AINAAJA

LA ILLALLA ALLAAN ALLAH

VALAA HALAA ALAA ALLA ALLAAN ALA

42

UNOHDETTU UNELMA Heikki Lotvonen

Teknologiat eiv채t synny tyhj채st채.

Tietokoneet, Internet ja niiden ympärille kietoutuvat teknologiat ovat pitkälti 60-luvun hippien, hakkereiden ja happopäiden kuvittelemia. Heillä oli kolme suurta unelmaa: henkilökohtainen tietokone, Internet sekä virtuaalitodellisuus.

Ne olivat ensin ideologisia, utopistisia ajatuksia paremmasta maailmasta. Tietokoneiden piti vapauttaa meidät palkkatyöstä. Internetin piti demokratisoida ihmiskunta.

Virtuaalitodellisuuden piti tuoda kokonainen paradigman muutos sekä teknologiassa että yhteiskunnassa.

Kaksi ensimmäistä visioita toteutui, vaikkakin odottamattomin seurauksin. Virtuaalitodellisuuden piti olla näistä muutoksista se suurin, vaikuttavin ja merkityksellisin.

Vääjäämättömänä pidetty virtuaalitodellisuus ei vain koskaan saapunut.

Ennen kuin nyt. Laitan hankkimani Oculus Rift -virtuaalitodellisuuslasit päähän ja sukellan todellisuuden rajamaille.

Yhtäkkiä minulla ei enää ole kehoa. Aineellisesta maailmasta jäljellä on ainoastaan muisto ja jonkinlainen käsitys siitä, että oikea kehoni istuu edelleen tuolilla huo44

neessani ja pitelee peliohjainta.

Silmät ja aivot kuitenkin kertovat, että seison vuorten välissä olevan solan pohjalla. Säädän liikkumisnopeuteni sellaiseksi kuin nopeahko kävelytahti olisi reaalitodellisuudessa. Tuuli suhisee korvissani.

Aurinko on juuri laskeutumassa, ja päätän kiivetä vuoren huipulle ihastelemaan sen nousua. Arvioin kiipeämisen kestävän parikymmentä minuuttia.

Keskitän katseeni vuoren huippuun ja aloitan kiipeämisen. Etsin loivia reittejä, joita pitkin pääsisin parhaiten ylös. Kiipeän, kiipeän ja kiipeän. Katseeni on kiinnittynyt maastoon. Kävelen ja kiipeän. Aika hujahtaa. Päästyäni huipulle tajuan, että se olikin vasta ensimmäinen kieleke ja että minulla olisi ainakin toinen mokoma kiivettävänäni. Huomaan myös, etten ole puoleen tuntiin katsonut taakseni, ja päätän pysähtyä hetkeksi ihastelemaan maisemia. Kun käännyn, eteeni avautuu upea vuoristonäköala, ja palaan saman tien mielessäni Norjaan, jossa olin vaeltamassa menneenä kesänä. Tunnen saman pienuuden ja autiuden tunteen, jonka tunsin Norjassa katsellessani ympä45

rilläni kohoavia vuoria. Sola, josta aloitin kiipeämisen, näyttää pieneltä viirulta vuorten keskellä. Koen olevani suuren toiseuden äärellä, mieli täysin tyynenä, mutta ympäröivän näyn pysäyttämänä. Unohdun ajatuksiini ajaksi joka tuntuu ikuisuudelta.

Jatkan kuitenkin matkaa ja saavutan huipun pari tuntia myöhemmin.

Aurinko on noussut ennen pääsyäni viimeiselle huipulle, mutta se ei haittaa. Seison ylhäällä hetken katsellen silmänkantamattomiin siintävää vuoristomaisemaa. Nostan lasit pois päästäni ja huomaan yhtäkkiä olevani taas huoneessani.

Toistaiseksi protovaiheessa oleva Oculus Rift on umpinaisten hiihtolasien näköinen kapistus, joka vedetään silmille. Muutaman sentin päässä silmistä on ruutu, johon tietokone luo stereokuvan pelistä tai ohjelmasta. Kaksi linssiä kohdentaa ruudun näkymän silmiin niin, että virtuaalisen maailman näkee kolmiulotteisena samaan tapaan kuin oikeankin maailman. Katse tarkentuu äärettömyyteen, joten silmät eivät rasitu. Kääntämällä ja kallistamalla päätä myös katse virtuaalimaailmassa kääntyy ja kallistuu. Näkökenttä on 46

suunnilleen yhtä laaja kuin hiihtolasit päässä. Massiiviset rakennelmat tuntuvat oikeasti massiivisilta, kaukana olevat objektit oikeasti kaukaisilta ja senttien päässä olevat objektit jopa ahdistavilta.

Virtuaalitodellisuus ajatuksena sai alkunsa jo 60-luvulla, mutta vasta vuonna 1989 Autodeskin ja VPL Researchin virtuaalitodellisuuslaitteet aloittivat buumin, jonka jälkeen siitä toitotettiin kaikkialla: sille perustettiin yliopistoihin koulutusaloja, siitä kirjoitettiin eri medioissa ja siihen syytivät rahaa sekä NASA, USA:n armeija että jättiyritykset Applesta Nintendoon.

Virtuaalitodellisuuden oli määrä avata portit datan kolonisaatiolle, uusille tutkimusretkille matrixiin Kolumbuksen tapaan. Se herätti uuden filosofisen pohdinnan metafysiikasta, ontologiasta ja representaatiosta. Se oli kokonaan uusi horisontti, jonka takaisesta maailmasta kukaan ei vielä tiennyt mutta josta unelmoitiin samaan tapaan kuin avaruuden valloituksesta pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Yhdeksänkymmentäluvun puoleen väliin mennessä yksikään laite ei 47

kuitenkaan ollut pystynyt lunastamaan lupauksia, joilla virtuaalitodellisuutta markkinoitiin. Laitteet olivat kalliita, epämukavia, painavia ja huonoresoluutioisia, eikä niille löytynyt tarpeeksi vakuuttavia sovelluksia. Kuluttajamarkkinoille ehtineiden laitteiden näytöt tuntuivat vain metrien päässä olevilta television ruuduilta. Teknologia ei ollut valmis vallankumoukseen. Internet yleistyi ja vei huomion. Virtuaalitodellisuus unohtui.

Kului parikymmentä vuotta.

Kännykät tulivat, ja niiden mukana kehittyivät pienet ja kevyet mutta suuriresoluutioiset näytöt sekä pienilatenssiset ja tarkat hyrräkompassit, akselometrit ja magnetometrit.

Massatuotannon myötä niiden valmistamisesta tuli halpaa. Tietokoneet ja ohjelmat kehittyivät. Sitten, keväällä 2012, amerikkalainen 21-vuotias virtuaalitodellisuuden harrastaja Palmer Luckey yhdisti nämä teknologiat autotallissaan HMDprototyypiksi (head mounted display) ja kirjoitti asiaan omistautuneelle pienelle harrastelijafoorumille varovaisen kyselyn, josko moiselle olisi kiinnostusta heidän joukossaan.

48

Viestin näki legendaarinen pelinkehittäjä John Carmack (Commander Keen, Wolfenstein 3D, Doom, Quake), ja puolitoista vuotta myöhemmin Oculus on kasvanut yhden ihmisen projektista miljoonabisnekseksi. Siitä ovat kiinnostuneet lähes poikkeuksetta kaikki jotka ovat sitä kokeilleet, aina yksittäisistä ihmisistä pelimaailman megakorporaatioihin. Pelialan suurimmilla messuilla E3:ssa Oculus Riftin prototyyppi voitti parhaan laitteen palkinnon, vaikka vastassa olivat sekä Sonyn että Microsoftin uusimmat konsolit.

Toistaiseksi laitteen protoversiota on myyty parikymmentätuhatta kappaletta lähinnä ohjelmisto- ja pelinkehittäjille, hakkereille ja harrastelijoille.

Kuluttajamarkkinoille Oculus lupailee laitettansa ensi vuoden jouluksi.

Laitteen suosion myötä myös useat muut yritykset ovat alkaneet kehitellä omia lisälaitteita (esimerkiksi käsien, jalkojen ja kehon kartoittamista) parantamaan kokemusta.

Tällä hetkellä Riftille on julkaistu vasta tekniikkademoja, lyhyitä kokeiluita ja sille käännettyjä pelejä kuten Half-Life 2 ja Minecraft. Uusia 49

demoja tulee testattavaksi lähes päivittäin, mutta kestää vielä tovin ennen kuin näemme ensimmäisen kokonaan virtuaalitodellisuudelle kehitetyn pelin.

Itselleni Oculus Rift on potentiaalisesti enemmän kuin pelkkä pelilaite. Koen olevani – ja näen kokonaisen sukupolven olevan — teknologian orjuuttama. Etsin jatkuvasti keinoja tasapainottaa elämääni, ja yksi keino löytyi teknologiasta itsestään: kiivetessäni vuoren rinnettä ylös pääsin samanlaiseen tilaan kuin esimerkiksi meloessani, pyöräillessäni tai hiihtäessäni useita kymmeniä kilometrejä. Nautinto ei löydy fyysisestä suorituksesta vaan siitä meditatiivisesta flow-tilasta, joka tulee aina jossakin vaiheessa taivalta. Mieli rauhoittuu ja tyhjentyy, unohtuu ajattelemaan jotain tai ei mitään.

Ympäröivällä maailmalla, omilla tai muiden huolilla tai asioilla ei ole mitään merkitystä. Ainoa mihin keskittyy on henkinen suoritus. Sillä hetkellä elämässä on ainoastaan yksi päämäärä: päästä vuoren huipulle, seuraavalle pysähdyspaikalle, ottaa monot pois jalasta.

Todellista ratkaisua teknologia50

ahdistukseemme virtuaalitodellisuus ei anna, mutta ehkä se tuo pienen palan todellisuutta takaisin virtuaaliseen elämäämme. Pystyn keskellä kiireisintä viikkoa ja omasta huoneestani käsin välittömästi palaamaan Norjan vuoristoon ja saavuttamaan juuri sen meditatiivisen tilan, jonka vuoksi kiertelen kesällä Suomen jokia kajakki auton katolla. Vaikka virtuaalitodellisuus ei korvaakkaan oikeaa todellisuutta, luo se sellaisia uusia kokemuksia joista en ole osannut haaveillakkaan. Laittaessani lasit päähäni, koko huoneeni katoaa ja immersoidun uuteen maailmaan hetkessä. Se on ultimaattinen tapa paeta todellisuutta, eräänlainen madonreikä toiseen ulottuvuuteen.

Pitkien Oculus Rift -sessioiden jälkeen todellisuus ei kuitenkaan ole koskaan tuntunut niin hyvältä.

Virtuaalitodellisuus on kaikesta huolimatta kylmä ja digitaalinen. Sieltä puuttuu oikea elämä, ja se tekee olon hyvin yksinäiseksi. Kaikki on vain jonkun suunnittelemaa koodia, joka ei salli sattumaa tai spontaaniutta eikä tunne vihaa tai rakkautta. Onkin mahdollista, että yrittäessämme paeta kaikkea digitaalista tulemme vain 51

entistä eristäytyneemmiksi oikeasta maailmasta. Olemme lisääntyvässä määrin tekemisissä toistemme ja itsemme kanssa vain pienen, valoa säteilevän suorakulmion välityksellä. Onko tämä se tulevaisuus josta haaveilimme?

Ehkä Oculus Rift on sittenkin omiaan muistuttamaan meitä siitä, mitä elämä oikeasti on. Ensi kesäksikin on suunnitteilla vaellusretki Lappiin — tässä todellisuudessa.

52

53

54

Placeat tibi, Domine Satanas, obsequium servitutis meae; et praesta ut sacrificuum quod occulis tuae majestatis indignus obtuli, tibi sit acceptabile, mihique et omnibus pro quibus illud obtuli.

Facebookin kirjaviikolla käyttäjiä kannustettiin lainaamaan lähimmän kirjan 5. lause sivulta 52.

Tässä LaVeyn kirjasta ”The Satanic Rituals” löytynyt ote, jonka avulla voit astua Saatanan palvelukseen.

55

56

57

THE INTERNET OF THE FOREST Jenna Jauhiainen

This article is not about spirituality.

If anything, the subject at hand could suffer if treated merely as a part of age-old spiritual practices. This article is about Ayahuasca, an entheogenic brew traditionally used by various indigenous tribes in the Amazon. Instead of being a mere ritualistic intoxicant, I will suggest that Ayahuasca can be perceived as a technology.

Western science has researched psychedelics in various fields during the past hundred years.

We acknowledge Albert Hoffman for synthesizing LSD-25 in 1938. Those more in the know appreciate the lifework of Alexander » Sasha « Shulgin, a chemist who has personally tested and documented the effects and chemical construction of hundreds of phenethylamines and tryptamines, including the famous alphabet MDMA. Researching these substances has not been easy, and many have done so at their own personal risk. The last time in the history when synthesized psychedelics were actively studied by various scientific communities without fear of prosecution was during the 1960s. Back then numerous studies were conducted by various instances, from hospitals to universities, from CIA to UCLA. Naturally, these substances also reached private consumers.

The sixties had millions of people from various backgrounds take quick intoxicated, and often dangerous peaks into states of consciousness novel to our cultural sphere. Many intellectuals of the time explored the world outside the preconceived, 60

which led to new ways of thinking about such thing as equality and environmentalism.

Arguably some psychedelics such as LSD or psilocybin allow the conscious mind to process data input without the burden of what one could call preconceived notions. This is potentially beneficial when approaching any issue, and particularly helpful when treating Post-Traumatic Stress Disorder. In the right set and setting, psychedelics can help the patient reprocess his traumas without the tight network of emotional associations that would normally upset the psyche.

In the American history, the sixties represents a turning point in cultural history which gained part of its momentum from conscious expansion. As the decade turned to the next, so did the attitudes towards psychedelics which had been closely linked in the media to the hippie movement. Nixon declared War on Drugs in 1971, which made scientific research on these substances a huge personal risk. The ﾂｻ窶学ar窶環ｫ continues to this day, yet there are a handful of institutions around with a special license to carry out experiments with psychedelics. For information on these projects, see the database of Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies.

What has really made a considerable difference in our understanding of psychedelics is anthropology, which often works hand-in-hand with archaeology. In the past hundred or so years, anthropology has accumulated information that 61

would seem to imply that we co-exist, and in part stem from people whose epistemological approach to life is very different from what we in the West are used to.

Before this past June I had very little idea about the big picture this information can imply. I also would never have thought I would come across that big picture in the beautiful island of Suomenlinna, in Helsinki where I attended a oneday event called Shamanism, Plant Intelligence and Altered States of Consciousness. The three notorious researchers present at the event all seemed to suggest from their varying points of view that groups of people, which we in the West have without trouble called primitive for centuries, are in the possession of a kind of natural technology that allows them communion with nature.

Luis Eduardo Luna opened the seminar with a talk titled Worldview Warfare in the Americans since 1492: Sacred Plants, Their Suppression and Current Revival, which placed strong criticism on Western hegemony in historical writing about the arrival of Europeans to South America. For centuries we have told a story of the arrival of sophistication amidst primitivity, some even calling it the arrival of civilization. Yet for at least a hundred years, we have accumulated scientific evidence that suggests that the Amazonians were, and some still are, highly cultured and technological societies.

The Western idea of technology is usual62

ly tied to nuts and bolts, so to say, thus it often demands a step out of the box to comprehend a thing like engineered soil as technology. The Amazon has what is called terra preta, the black earth. It is manmade, very fertile soil made with mixing charcoal and organic materials into the otherwise relatively infertile Amazonian soil. These anthropogenic soils are found from other continents as well, yet it remains a question of interpretation whether the soil was cultured to become fertile, or whether chance played its part in turning piles of people’s rubbish into fertile lands. Luna’s fellow anthropologist, Michael Heckenberger, has suggested that the Amazon used to host a network of garden cities, a network of settlements flourishing approximately between 500 AC to the 1500s.

Another technology, a more indisputable one, that has prevailed in the Amazonian cultures for thousands of years is Ayahuasca. It is a brew made out of plants found in the Amazon, and it requires hours of preparation to cook. Ayahuasca contains dimethytryptamine, a common compound found all around earth’s fauna and flora.

Even the enzymes in the tissues of our lungs have the potential to produce DMT if need be. A suggested such event is death, and thus DMT has also been linked to near death experiences.

In the West DMT was first synthesized in 1931. Before getting accustomed with Ayahuasca, the only way we in the West knew how to consume DMT was by smoking it. When smoked, the 63

effects last only about ten minutes – in physical time, that is. Some report the perceived length of the experience can even be thousands of years.

Ayahuasca is a mixture of plants containing both DMT and active MAO inhibitor. Without a MAO inhibitor, DMT would be made inactive by the metabolism. When consumed orally, the effect of DMT is often much more intense than when smoked, and the length of the experience is counted in hours rather than minutes. As Ayahuasca has been used for millennia, it poses a question: how have the indigenous tribes found the right ingredients from a selection of 80 000 plant species to make the brew which, as we shall see, is their tool of gathering knowledge essential for their survival?

This was the question that took Jeremy Narby, one of the speakers at the seminar, down the rabbit-hole. He traveled to the Peruvian Amazon in the mid-eighties as a 25-year-old doctoral student of anthropology from Stanford. Back then huge areas of the Amazon were being taken over by large corporations. In order to justify the rights the indigenous tribes have for their land, Narby began to gather scientific evidence on the rational use of resources by a tribe called Ashaninca.

His main research question was how do they know what they know about plants? The only answer he got from the Ashanincas was that the knowledge they had came from the plants themselves. Without talking to the spirits of the forest, 64

the Ashanincas could not access the knowledge possessed by their immediate surroundings. For them, the forest teems with conscious life.

Essential to the process of acquiring knowledge is the ingestion of Ayahuasca. Having never heard of the brew before, Narby assumed that its effects were being exaggerated by his hosts. The description Narby gave at the seminar about his experience with the brew was phenomenal. He had entered into another dimension and experienced things which sounded terrifyingly real. Having suffered from chronic back-pains for years, the one thing that really stuck with him was waking up the next morning without the pain. The forest had healed him. He knew Ayahuasca had to be researched further.

Yet, the clash between a thesis on the rational use of resources and the technology of acquiring information on how to use those resources through what science would call » hallucinations « was, well, too risky to run on the academic trail.

He wrote his doctoral thesis for Stanford without a mention of the brew.

It took Narby a bit over a decade to research and write his mind-bending book, The Cosmic Serpent. DNA and the Origins of Knowledge, which was published in 1999. In it, Narby describes a theory about how Ayahuasca makes it possible to access information directly embedded into the DNA. It is almost like an information superhighway accessible to the shamans.

67

The principle guiding it is pretty much the same as in the first organic man-made structure, organic in the sense that it evolves without being under the control of anyone: the internet. Narby used the term » television of the forest « to describe the same.

In order to get information necessary for their survival, the shamans tune into the spirits of the forest, found both within themselves and everywhere around them.

Western science has long seen cognition capable of processing data input from the senses as a condition for consciousness. Another hallmark of being conscious is language, probably because the ramifications of our subjective conscious are often experienced through language. We hand some animals recognition as conscious beings, while often demanding a recognizable language as proof, which is probably why dolphins and whales have long been good candidates. Most of the animal kingdom has been perceived by the Western mind as mere mechanical automations devoid of conscious awareness. Cognizant plants? Never. Yet that was what Narby was faced with.

DNA emits light, which in Narby’s analysis makes it possible for the information embedded in everything organic to travel through rays uncognizable by human beings. Information spreads like wildfire. There is a suggested name for this information network we are all part of: Morphogenetic Field. Rupert Sheldrake coined the term in his 1981 book A New Science of Life: The Hypothesis 68

of Morphic Resonance and continues his research with the matter to this day. From the internet one can find videos of Sheldrake’s discussions with Terence McKenna, who formulated a curious theory about the evolution in which the introduction of psilocybin mushrooms to the diet of our distant ancestors trigger developments that lead to the emergence of homo sapiens.

Narby paints a picture where the shamans of the Amazon keep up their communities by reading the scriptures embedded in all organic material around them. The continuously updating archive accessible in altered states of consciousness makes it possible to process information necessary for survival in the forest. In addition to knowledge on how to use the surrounding nature for medicinal and nutritional purposes, the plant teachers can also enlighten the experiencer about social and spiritual matters.

The DNA has been practically unchangeable in its operating system throughout history. It is a stable and automatically regenerating method of storing information, that, when conscious, tends to present itself as gigantic snakes. Snakes? The following quote is from Narby’s book The Cosmic Serpent, in which this idea reaches its pinnacle: Suddenly, I was overcome with fear and felt the urge to share these ideas with someone else. I picked up the phone and called an old friend, who is also a writer. I quickly took him through 69

the correspondences I had found during the day: the twins, the cosmic serpents, Eliade’s ladders.

Then I added: » There is a last correlation that is slightly less clear than the others. The spirits one sees in hallucinations are three-dimensional, soundemitting images, and they speak a language made of three-dimensional, sound-emitting images. In other words, they are made of their own language, like DNA. « There was a long silence on the other end of the line. Then my friend said, » Yes, and like DNA they replicate themselves to relay their information. « I jotted this down, and it was later in reviewing my notes on the relationship between the hallucinatory spirits made of language and DNA that I remembered the first verse of the first chapter of the Gospel according to John: » In the beginning was the logos « - the word, the verb, the language.

In the West we have the tendency of perceiving human beings as mere byproducts of chance.

The universe is totally indifferent to our exis70

tence. We have come from nothing and will return to nothing. What do these depressive and pessimistic ideas tell of our culture? For Ede Frecska, a Hungarian psychologist and psychopharmacologist this kind of thinking represents an attempt to escape from transcendence. Ayahuasca and substances like it make it possible to access what Frecska calls direct-intuitive knowledge – knowledge embedded into everything around us.

What if we really had access to that bank of data underlying everything? What if all it took was a trip into the deep end of our minds to gain knowledge and insight on how to live in harmony with nature? The worst result of our way of perceiving technology is the barrier we build between our way of life and the way of life of the organic totality we are an inseparable part of.

After the event at Suomenlinna, I had a chance to talk with Luis Eduardo Luna. We had the following conversation before I had formulated a view on the epistemological side of Ayahuasca, and thus it circles around more down to earth themes.

71

72

73

You used the term worldview warfare in your talk. When we in the West think of history, we tend to focus on our technological advancement and on how our civilization has grown, while leaving out a lot of what we have destroyed during our imperialistic pursuits ( I use the term we because I consider myself European ). Is there still a worldview warfare going on in relation to psychoactive plants?

If we think specifically in the field of integrative states of consciousness ( often known as altered states of consciousness ), which until recently have been either demonized or pathologized, there seems to have been some positive openings.

There is scientific research on various fronts. At the Department of Psychiatry and Neuroscience of John Hopkins University School of Medicine’s a group of researchers are studying behavioral and subjective effects of mood altering substances, in particular concentrating on spiritual experiences elicited through psilocybin. And I mean spiritual, not religious, with implies a defined central cosmology or worldview.

There is the front of therapy; the possibilities of using psychoactive substances to treat depression, anxieties or post-traumatic stress disorder ( P TSD ). And there is the front, still growing hopefully, of those studying consciousness — the workings of the mind. That is very interesting. It is science for establishing physiological correlates; 75

where do these substances go and what effect do they have with conscious perception? So, there are positive openings, which is apparent also in the rise of articles on these matters in mainstream scientific journals.

There is positive academic interest on alternative worldviews here as well. I attended a seminar called Asian Shamans, Music, Language and Oral Poetry a year ago here in Helsinki, which hosted talks about Mongolian and Siberian shamans. There were academics talking about contemporary shamanism in Russia, and also a very interesting historical talk tracing back to the Soviet times. During that era many shamans were killed by the government, and it was made illegal to sing the songs and do rituals.

It also used to be illegal here in Finland to have a shamanic drum in one’s home.

Yes, and also from the late 18th century until 1958 yoking was illegal in Norway.

All this is very interesting, because this kind of persecution took place here in the peripheries of Europe simultaneously and on some occasions even before reaching the Americas. Historical studies may show how these ideas originated, how 76

the moved around, and how they are still affecting today’s world.

It is a curious trend. The same attitude of denial and fear also applies to many psychoactive plants and substances. It might be somehow related to the fact that many hallucinogens open up something that’s inherent in all of us — a hidden side of reality, if you will.

Absolutely. These experiences are part of our baggage as human beings. As William James, one of the founders of modern psychology said, » No account of the universe in its totality can be final which leaves these other forms of consciousness quite disregarded. « It might be that we have some kind of instinctual knowledge that these experiences have truth to them. So when they are being banned, the people doing the banning must know on some level that there is this level of truth to them. Fear most likely plays an important part. In your talk you brought up that in the Amazon the Conquistadors used to say of the natives that » these are the devils’ people « who » do the devil’s work. « In Finland we have a cultural stereotype in which people of Lapland are seen as devious; they can fool you, trick you, almost like tricksters.

77

Yes, because the trickster is the one who doesn’t let you stay ideologically in one place. He forces you to see the opposite of your stance.

You probably noticed what Ede Frecska said yesterday that there are two sources of knowledge.

One is » perceptual-cognitive «, which we are using now, and which our society also mainly uses. The other is direct knowledge which he calls » directintuitive. « Everywhere, in all cultures, there are ways to access this direct intuitive knowledge.

The use of sacred plants in the Americas is just one of the ways. In North America there is the Sundance. And sauna, in a way - a strong sauna can be a very spiritual experience, as you know, if you go out in the forest with no alcohol and no makkara. It is the equivalent of the sweat lodge of North American Indians.

I have been thinking of this direct intuitive knowledge lately, because now there is a lot of scientific debate where scientist are coming and saying, » look, we don’t need God. We don’t need God at all, because everything according to our theories came out of nothing. « It is perfectly defensible from the point of view of physics, of course. I can agree with that — maybe it is true. We can explore the outer universe with our reason and machines, and it can be fantastic. I am not personally against science, I am fascinated by it. Yet, I know the inner universe is equally infinite as the outer universe is. We have billions of stars and galaxies in the universe, yet we also have billions of recep78

tor sites in our brain. We have another whole universe within to be explored — and different cultures have found different ways to do just that.

Like Ede Frecska was saying, there is an interface between these two worlds. It is possible that the inner universe may somehow have an effect on the outer universe. That’s what we call anomalies, synchronicities, healing… Also a lot of the creativity which we apply in this external universe has its source in the ideas generated in the inner universe.

One of the interesting things that Ede said is, » look at the history of Western thought. « Pythagoras was a mystic, and Newton dedicated more time to alchemy than to physics. Descartes’ principle, I think, therefore I am, was realized in a dream… You see, a lot is generated in the inner universe. But somehow it is completely forgotten, and we put emphasis on rational thinking, which is also called left-hemispheric thought.

Even though people say they are rational in their approach to life, they more often than not follow their intuitions as well - whether they are conscious of it or not. Dissociation, denial and contradicting values burden the Western minds. You used the term » psychointegrator « in relation to the sacred plants in your talk, and it was the first time I heard the word. Do you have any thoughts about the role and mechanism these plants 79

could have in relation to human psyche in the Western world, maybe even in aiding us being more whole?

I can tell you something, well this is very, very incomplete but‌ Michael Winkelman sees this term as expressing integration of the various levels of the mind: the lower brain stem, paleo-mammalian brain and cortex. In addition to this, there is interhemispheric integration and integration between emotion and cognition. Sometimes people have synesthetic experiences with integration of color and sound, for instance, which is very interesting and strange.

On the other hand, the utilization of these plants facilitate family integration, social integration, and finally, integration with the environment, because many of these experiences are about the situation we are with the environment. As Ede was pointing out, from the point of view of direct intuitive knowledge everything is intelligent.

Everything is presented as spirit, as consciousness.

So in that respect, we are also integrated into the spiritual aspects when we are in communion with the plants. Of course it is essential that there exists the correct set and setting for this to take place.

These are very sacred experiences that are not to be banalized, which they unfortunately often are, because there is no proper outlet to do them in the correct setting. Therefore, they are just done in 80

whatever ways, in part because they are banned by the society.

When looking into shamanic cultures, in broad terms, I noticed that most of them, if not all, have some kind of an initiation ritual.

Why do they need an initiation as a social practice, and why don’t we have anything like that in the Western world? In order to become an adult in the West you just get drunk once and then think you are one.

Also, getting drunk is not a social event which is accepted by the whole society. It is a private event that kids do by themselves. It is a great pity there are no established social initiation rituals that should mark the time when being a child is over, and one enters adulthood. In traditional societies there are many kinds of such rituals, often requiring great physical strength from the part of the initiated.

It took me a while to draft an idea on the logical reasons behind initiations for the shamanic societies themselves — because, as you know, they are not done for fun. What interested me especially were the cultures where the individual initiate would go out of the social group, out into the wilderness for lengths of time with often but vague instructions on what to eat or do. What is 81

the point of solitude in the wilderness? My guess is that it is a process of aligning oneself — both physically and mentally — to the surrounding nature. By being alone in the wilderness and going through a spiritual » journey « it is possible to realize one’s place in the nature as an individual. After finding balance in between oneself and nature, the individual can return to his community and help the community to co-exist harmoniously with nature. Without going through this process groups of people would likely end up destroying their environment — pretty much in the same way we tend to do in the Western world.

This is a very good idea. Most probably the initiation takes place in the nature by various techniques — like having oneself bitten by ants or whatever. Usually it implies some sort of suffering as well. It is not a pleasure activity. That is very shamanic, because in the shamanic process the shaman has to undergo some kind of ego dissolution or destroy the normal cognitive processes, the normal cognitive functioning to be able to be more holistic in his approach.

The lack of understanding of our place in the nature has lead us to be, in a sense, dumber now than thousands of years ago. Science has also alluded to this — our brains are shrinking, like the brains of domesticated animals. Perhaps we 82

have created a situation where we become dumber and dumber, and perhaps we are doomed because of it. We certainly are doomed if we don’t change course on environmental matters. Only ten percent of North America’s original forests remain, five percent in Europe, only 1.7 percent here in Finland. The deforestation process continues relentlessly in spite of the great number of publications and documentaries about its negative consequences. This is absolutely suicidal. In the past all civilizations have come to their end because they depleted their natural resources. Now we are doing it collectively to the whole planet. There is no way, apparently, to stop this. The only way I can imagine is the distribution of these kinds of ideas we have been talking about. If these ideas are taken in by the youth, things might change.

You mentioned in your talk that there is some similarities between the art as the Amazonian shamans and the Sami, like the exuberant use of bright colors and geometric details. Could this imply experiencing similar kinds of states of consciousness?

It is only speculation as we don’t have any proof, but it might be related to the use of mushrooms.

Some of the mushrooms that grow here in Finland have psychoactive compounds similar or even identical to those growing in other parts of the world. Another similarity between the Sami and 83

Amazonian people are the yoiks and the ikaros.

The yoiks are melodies which are different for each individual. Every person has his own way of doing it, learned on his own and sung on his own. It is spontaneous. Same with the ikaros of Amazonians, who say they get their songs from the spirits. So this is another similarity in addition to the very bright iconography in the clothes and other textiles.

I have heard of a belief among Siberian shamans, that if you wear animal skin or masks when entering the spirit world, you can hide your identity or protect yourself through the spirit of the animal you’re wearing.

That is considered very shamanic in the Amazon as well — animal transformation, animal helping spirits and all that… What happens here in the north of Europe is exactly the same that has happened everywhere. Christianity came and simply destroyed everything. I went to Tromsø with the hope of studying shamanism, only to find out that all knowledge of it there is gone. In a way, the Laps are the Indians of Europe. And, knowing Finland, it is particularly interesting how people in this society consider Christianity as their root culture, when it is not — it is coming from outside.

Religion has always had a part in the game of power. In Christianity, and especially Catholicism which is still prominent in 84

Europe and around the world, the Pope is considered a mediator between God and men.

This is key in Christian metaphysics, and it means that the regular folk can never have direct access to God. We don’t have, as Ede Frecska puts it, directintuitive connection. It is basically shut out. Mystical experiences are seen with extreme suspicion by the ecclesiastical authorities. Also, you have to take into account that practically all shamanism in the world today is heavily influenced by Catholicism, and has been so for around 500 years. In the rituals there’s often invocations to Jesus in the beginning, but then they are dealing with the world of spirits.

Don Emilio was a religious person, not a catholic though, he never went to mass. But he was still working in a Christian context.

Of course you can use the terms as you want without being into the institutions.

Exactly.

Any opinions about global corporations such as Nestle taking steps towards patenting plants?

It is a tragedy. It is part of an increasing process by which nature is being criminalized. More and more plants are being restricted or forbidden, not 85

only psychoactive plants but other plants as well.

We are being impoverished biologically; we are going through biological extinction, which include plant varieties that are the product of thousands of years of cultural experimentation. The varieties of food we eat are diminishing because the corporations are taking over. This is done by the way of rejecting or criminalizing some plants, while patenting others.

I think that the only way to change this is to change the consciousness of people. I hope the people in these corporations realize what they are doing because it is not in their advantage, not in anyone’s advantage. Perhaps it is a short-term advantage, okay, you will have more money for a while, but not for the future generations. I think all this is lacking perspective. The spiritual aspects are beyond temporality. It is beyond short span of the life we have. It is thinking more globally without forgetting other species that accompany ours in this planet. I think the only way forward is to try to change the consciousness of people. Then we can fight politically.

It will be a huge fight, knowing the big corporations and having the type of an economic system that demands growth. Even if you’d have a successful company that is doing everything by the book and keeping its employees happy, it is not enough because the system requires growth.

86

Exactly. The corporations are an accumulation of power. They are nothing like national states or the kings of the past. Contemporary corporations are transnational. They have huge power as you know.

What we need is less accumulation of power, more horizontality. We need to change the current social structures and have more equalitarian societies. We have technology that needs to be used properly. We need to admit our mistakes. We need to figure out how to combine the old and the new technologies.

What are your hopes for the future in the scientific study of psychoactive plants?

I think there are many possibilities for the future.

First the legal system has to open the gates, not at once but step by step. Already we have a lot of information on plants, but it doesn’t come down to the universities, it is not written into textbooks and such. It is like hidden information. Now the internet has changed a lot of things though, but still, we need to educate students and teachers.

We need a new generation of teachers who have a lot wider view on things. Already this is happening, I can see it in the amount of research being published. A lot of young people are drawn to these matters.

My specialty for years has been Ayahuasca.

The number of doctoral dissertations and master’s dissertations has grown to the point that I don’t even have time to follow up on them anymore. As 87

this has happened with Ayahuasca, it will probably happen with other substances as well. My hope is that there will be more and more studies, on different levels, like on physiological correlations with various chemicals.

Problem solving is a huge area of research, because these conscious states allow access to all kinds of information. It is natural thinking in a way.

Also, the implications for therapeutic use are huge.

I am not a therapist, but I work closely with psychiatrists like Ede. For psychology and other related sciences, the possibilities are enormous, like curing addiction or PTSD. And, on the other hand, we have the creativity aspect, meaning the possibilities for artists and musicians to broaden their views with the use of plants.

In the history of art, using different substances in order to explore one’s consciousness is very well documented.

Artists are, at least in the Western World, similar to shamans because we don’t expect the same kind of social behavior from artists as we do from the regular folk. We expect artists to rebel, to be open and radical.

That is a very good comparison, artists and shamans — both on the fringe of society… A little bit marginalized and not socially integrated.

88

89

HOW TO RELAX Hye Jin Ahn

PREVIOUS DAYS I fucked up too many times at the workshop, plus my writing ain’t go anywhere. Worse thing was this droved me crazy in both mental and physical way. Average working hour 12 is really not good. My right hand clicked automatically to open a thesis file, and my brain was constantly planning next day working process for workshop every evening after back home. I felt ‘stress’ (actually I don’t know it is stress, I felt more like floating universe with super ugly creatures) 91

THE FIRST DAY Suddenly I had a craving for serious relaxation moment, I knew whole my world need it. BUT! I figured out, at the same time, I haven’t ever forced me to be relax. All my life was either working, or shitting around.

Since I had no idea how to relax, I Googled ‘How to relax’.

It says do exercise. WTF, I am super tired, literally physically too tired to move my ass. Skip.

Next one says get some warm milk or tea. I don’t drink milk, and only tea I have is… hmm… very old… I even have no idea where did I get that. (except one tea has caffeine) And other one says think positive. Hmm.. I am too positive now. I am tired not because I am depressed, man.

Any option from google seems not my story. So, I gave up to being relax, and worked till semi-passing out point.

THE SECOND DAY Next day, My friend suggested me to have hobby to have separate time than working, because I shared my last night story. So I decided to have 92

assembling models and painting as my hobby. I used to do that when I was teenager, and during BA. So after got home, started to checking ebay. Holly shit, the price of all the model set I want was higher than 40e. This will be makes me peaceful relaxing homeless. Giving up.

THE THIRD DAY The biggest problem of building prototype was solved, then my mind changed to the big calm lake from stupid floating universe feeling. Super cool! But still I should figuring out the life matter question, how to relax.

My another friend told me that I must try meditation to relaxing me, and convinced me with shit loads of link that explains how meditation is good. Hmmm… After read all of them, it really seems super good.

Hold on second, I don’t know how to do meditation. Okay, once I tried morning yoga, and it failed totally, because couldn’t find place for lab top to play ‘beginner yoga’ from Youtube, and totally catastrophe to do yoga and watching video at the same time. It was not fresh at all.

93

It was more like twisting me and lab top together.

Anyway, I decided, and it won’t change. I have to do something because I really need meditation. So, I prepared meditation sound clip, and got the mediation alarm clock. How genius!!!

THE FOURTH DAY Just after I woke up, I started ‘meditation’. Okay, It was sleeping with sitting. My head was already scheduling every seconds for making perfect prototype, and my mind was already having coffee. Moreover, 20 min seems too long for morning schedule.

RIGHT NOW I still don’t know how can I relax me. Is it even exist? Maybe I just ought to floating space with stupid ugly weird creatures.

94

95

VAIHTOEHTOINEN ÄÄNIRAITA Staffan & Thomas Södergård

Pääoman kasautumisen logiikka on läsnä kaupunkitilassa. Silmille hyppivien mainosten, näyteikkunoiden ja kieltokylttien kautta se hahmotetaan usein visuaalisesti. Äänellä ja musiikilla on kuitenkin läpi kapitalismin historian luotu niin harmoniaa kuin riitasointuja kassojen kilinään.

97

Siirtymä teolliseen aikakauteen edellytti siirtymistä uudenlaiseen äänimaailmaan. Hiljaisemmat elämän äänet ja päivärytmiä tahdittavat lauleskelut saivat rinnalleen tehdaskoneiston voimakkaat ja määräävät äänet.

Työpäivää rytmittävät laulut eivät kumminkaan kadonneet, vaan saivat uusia muotoja työväenlauluissa. Nämä muun muassa autotehtailija Henry Ford näki uhkaavana, työläisidentiteettiä vahvistavana voimana. Työläiset hiljennettiin ja työpaikoilla musiikista tuli harvinaista herkkua, jota tarjottiin silloin tällöin esimerkiksi sinfoniaorkesterien muodossa.

1800-luvun loppupuolella tapahtui myös toinen suuri murros äänen historiassa: vihdoin sitä pystyttiin äänittämään ja toistamaan. Tähän asti musiikin kuuntelulla oli ollut konserttimainen luonne; kun musiikkia esitettiin, se oli aina tilallisen kokemuksen tinkimätön keskipiste.

Musiikin yhä vaivattomamman toistettavuuden myötä se siirtyi enemmissä määrin myös taustalle. Yritysjohtajat löysivät tavan kääntää musiikin yhteisöllisyyttä rakentavan potentiaalin omaksi edukseen. Musiikki työpaikoilla heräsi henkiin kun tehdas98

koneiden kolinan ja kirjoituskoneen näpyttelyn rinnalle tuotiin Muzakin luoma äänimaailma.

Muzak Holdings oli amerikkalainen yritys, joka 1930-luvulta lähtien erikoistui tarjoamaan musiikkipalveluja yritysten tarpeiden mukaan.

Muzak on funktionaalista musiikkia, sen avulla pyritään siis saavuttamaan tiettyjä päämääriä. Muzak-termillä viitataan arkipuheessa yleensä geneeriseen hissimusiikkiin, mikä kuvastaa hyvin Muzak Holdingsin toimintaperiaatetta: ”To be heard, but not listened to”. Yritys palkkasi 1930-luvulta lähtien tutkijoita, muiden muassa psykologeja, tekemään työpaikkatutkimuksia, tarkoituksenaan hahmottaa työntekoon vaikuttavia tekijöitä.

Stimulus Progression oli Muzakin pyrkimys säädellä työpäivän intensiteettiä, jonka tavoitteena oli nostaa työntekijöiden tehokkuutta stimuloimalla heidän tunnetilojaan musiikilla. Äänimaisemissa otettiin huomioon tutkimustulokset ihmisten vuorokautisen vireystilan ja energiatason vaihteluista. Muzakin tarjoama musiikki vaihteli työympäristön mukaan, ja työpaikkojen eri tiloissa vallitsivat omat äänimaailmansa 99

Työpaikkojen huonekasvien taakse piilotetuista kaiuttimista alkoi virrata aikaan ja paikkaan sovitettua, stimuloivaa musiikkia. Näin Muzak toimi fordistisen työpaikan kapellimestarina, joka synkronoi työläisten tahdilliset erot noudattamaan yhtenäistä rytmiä.

1960-luvun vastakulttuurisesta kapinasta sytykkeen saanut individualismin korostaminen loi subjektiviteetin, jonka haluja ja vaatimuksia ei enää kyetty täyttämään fordistisen tuotantotavan mukaisesti. Tuotantotavan logiikka perustui standardisoituihin massahyödykkeisiin, yhdistettynä keynesiläisen talouspolitiikan avulla stimuloituun massakulutukseen, sekä kulttuuriseen että poliittiseen yhdenmukaisuuteen.

Tämä tarkoitti myös Muzakin mukautumista muuttuviin olosuhteisiin; hissimusiikki väistyi eri alakulttuureista kumpuavan musiikin tieltä.

Yritys loi erilaisiin elämäntapoihin soveltuvia soittolistoja, jotka koostuivat hittikappaleista ja nostalgisista ikivihreistä. Muzakin keskeisimmäksi tehtäväksi tuli kuluttajien tunnetiloihin vaikuttaminen ja yksilöllisten ostokokemuksien luominen 100

audioarkkitehtuurin avulla. Vuonna 2011 Mood Media Corporation osti Muzak Holdingsin 345 miljoonalla dollarilla. Tämä audio-, visuaalisia-, multimedia- ja tuoksuratkaisuja yrityksille tarjoava yhtiö toimii myös Suomessa.

Ymmärtääksemme postfordistisen aikakauden subjektivaatiota, on meidän tuotava Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin tavoin ihmisten halut, aistit ja nautinnot osaksi kapitalismin tutkimusta. Deleuze ja Guattari tulkitsevat yhteiskunnan olevan yhtä loputonta halujen ja aistivaikutelmien virtaa, joka syntyy niin ihmistajunnan tiedostavista kuin alitajuisista osista. Pääoman kiertokulun toimintatapaa selitettäessä on ymmärrettävä, miten markkinatoimijat yrittävät ja onnistuvat kanavoimaan tätä virtausta luomalla haluja territorialisoivia haltuunottokoneita.

Ostoskeskusten viihdespektaakkelit sekä eri aisteja pommittavat ärsykkeet, kuten tarkkaan suunnitellut tuoksut ja soittolistat, luovat omanlaisensa tunnelman eri ympäristöihin, ohjaten asiakkaat heille kohdistettujen tuotteiden ja brändien pariin.

Brändäyksellä tuotteille pyri101

tään luomaan persoonallisia ominaisuuksia, joihin kuluttajalla on mahdollisuus muodostaa henkilökohtainen suhde. Koska kuluttajista on tullut enenevässä määrin tietoisia heidän kulutuskäyttäytymistään ohjaavista visuaalista markkinointikeinoista, musiikista ja äänibrändäyksestä on tullut tärkeä osa yritysten markkinointia. Mainosmaailmassa on jo kauan sitten havaittu musiikin tuovan tuotteelle erityslaatuista mieleenpainuvuutta. Tätä käsitystä ovat muodostaneet 1900-luvun alkupuoliskolta lähtien niin behavoristiseen psykologiaan kuin freudilaisen psykoanalyysiin pohjautuvat kulutustottumuksia kartoittavat tutkimukset. Näiden tutkimusten mukaan ostopäätökset tehdään pikemmin tunnepohjalta kuin rationaalisen harkinnan tuloksena.

Televisiomainosten musiikit ja äänimaailmat saavat mainokset tuntumaan merkityksellisemmiltä.

Kauppakeskusten käytävillä ja liikkeiden sisällä soiva musiikki saa vastaavasti nämä tilat tuntumaan merkittävämmiltä ja moniulotteisemmilta. Kauppojen tarjoama elämys muodostuu paitsi myytävistä tuotteista, myös mainosmaailman rakentamista mie102

likuvista, jotka luovat elämäntapojen ja identiteettien representaatioita, joihin asiakas pystyy kaupassa konkreettisesti samaistumaan. Kävellessään ulos, kauppakassillinen identiteettiä mukanaan, asiakkaan viimeinen kokemus tilasta on sooninen. Etääntyvä musiikki ja kaupan kuhina ovat kuin ääniraita elokuvan loppukohtauksessa, josta päähenkilö, kuten kuluttaja, poistuu voittajana.

Ne halut, mieliteot ja mielleyhtymät, jotka hyräilevään sävyyn toistuvat ihmisten mielissä, ovat tämän päivän muzakkia. Siinä missä vanha Muzak muistutti työntekijöitä heidän tärkeydestään yhtiön toiminnalle ja yhteiskunnallisesta vastuustaan tuotantoketjussa, muistuttavat tämän päivän muzakit ihmisiä kulutuksen välttämättömyydestä. Terry Eagletonin väite siitä, että kapitalismi tarvitsee subjekteja, jotka ovat hillittyjä työpaikalla, mutta pidättelemättömiä ostoskeskuksessa, kuvastaa hyvin ajatusta ihmisen kykeneväisyydestä revitellä, toteuttaa itseään sekä rakentamaan identiteettiään vain heille siihen tarkoitukseen osoitetussa tilassa.

103

Muzak on muuttunut fordistisesta työntekijää stimuloivasta massamusiikista kauppojen ja tuotteiden identiteettiä rakentavaksi ääniraidaksi.

Musiikkimaku toimii erottautumisen välineenä ja siten myös individuaalisuuden rakentajana sekä luokkastatuksen ilmentäjänä. Vastakulttuurien kapinallisuuden pelkistyessä vain estetiikaksi ja trendeiksi, muuttuu niiden luonne sekä poliittisesti vaarattomaksi että taloudellisesti hyödynnettäväksi. Tämä mahdollistaa sen, että kuka tahansa shoppailija voi tuntea olevansa osa tuoretta alakulttuurista virtausta menemällä vaatekauppaan, joka on varustettu huolellisesti suunnitellulla indierock- tai minimaltechno-soittolistalla. Tästä syystä myös Jean-François Lyotard ja muut trendikkäät teoreetikot 1980-luvulla ylistivät perverssillä tavalla ostoskeskusta postmodernin moninaisuuden ilmentymänä. Äänen vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen on pohdittu työtehon kasvattamisen ja markkinoinnin lisäksi myös muista lähtökohdista. William S. Burroughs tutki äänen potentiaalia yhteiskunnallisen muutoksen edistämisessä vuonna 1970 julkaistussa 104

esseessään ”Electronic Revolution”, jossa hän ehdottaa erilaisia menetelmiä muuntaa ääniaaltoja poliittiseksi aseeksi. Yksi esseen ideoista on ääninauhurien käyttö ihmisjoukkojen keskuudessa. Soveltamalla cutup tekniikkaa ääninauhureissa, voidaan Burroughsin mukaan aiheuttaa yleistä levottomuutta sämpläämällä ennalta nauhoitettuja mellakkaääniä sekoitettuna ääniin, jotka on nauhoitettu itse ihmisjoukosta. Tätä menetelmää yritettiin soveltaa käytäntöön mielenosoituksessa Ronald Reaganin Berliinin visiitin yhteydessä vuonna 1984, jolloin osanottajille jaettiin nauhureita ja heitä ohjeistettiin soittamaan niillä ennalta nauhoitettuja mellakkaääniä. Kohottamalla tilanteen intensiteettiä pyrittiin aiheuttaa yleistä hämmennystä ja sekasortoa niin virkavallan kuin mielenosoittajien keskuudessa. Samankaltaisena soonisena ilmiönä voidaan pitää mielenosoituksia tahdittavia rumpuryhmiä, jotka saavat aikaan ihmismassojen aaltomaisen vyörymisen kaupungin katuja pitkin, ottaen ääniaalloin haltuun tilaa jopa yli ihmisvirran rajojen. Kaupunkitilan piileviin akusti105

siin mahdollisuuksiin tutustuminen ja niiden hyödyntäminen voi generoida uudenlaisia tilallisia kerrostumia ja elämyksiä.

Jotta omaehtoinen, pääomasta riippumaton toiminta olisi mahdollista, tarvittaisiin vaihtoehtoisia kanavia tunteiden, halujen ja toiveiden virtauksille. Esimerkkejä pyrkimyksestä vallata äänitaajuuksia ja säröttää pääoman kasautumista säestävää äänimaailmaa ovat piraattiradiot, katumusisointi, kadunvaltaukset, soundsystemit ja free partyt. Omista nappikuulokkeista pauhavaavien playlistien rinnalle tarvitaan toinenkin vaihtoehtoinen ääniraita; monipuolista ja yhteistä toimintatilaa kanavoiva psykoakustinen äänimaisema.

106

LUETTAVAA DELEUZE, GILLES & GUATTARI, FELIX: Anti-Oidipus: Kapitalismi ja skitsofrenia. Tutkijaliitto, 2007.

GOODMAN, STEVE: Sonic Warfare: Sound, Affect, and the Ecology of Fear. The MIT Press, 2012.

LANZA, JOSEPH: Elevator Music: A Surreal History of Muzak, Easy-Listening, and Other Moodsong. University of Michigan Press, 2004.

SUMRELL, ROBERT & VARNELIS, KAZYS: Blue Monday: Stories of Absurd Realities and Natural Philosophies.

Actar, 2007.

TAYLOR, TIMOTHY D.: The Sounds of Capitalism: Advertising, Music, and the Conquest of Culture. University of Chicago Press, 2012.

107

YKSI TARINA MASENNUKSESTA Hilla Kurki

I don’t want to change but I don’t want to stay the same I don’t want to go but I’m running I don’t want to work but I don’t want to sit around all day frowning I don’t want to give up but I kinda want to lie down, but not sleep just rest Kuudes Aisti vuonna 2012. Aurinko paistaa, Kurt Vile laulaa lavalla.

Ihmiset ovat kauniita ja hyväntuulisia. Silti päässäni humisee. En voi ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtuu.

Miksi ihmiset puhuvat toisilleen?

Kuuntelevat musiikkia? Pitäisikö tämän tuntua joltain?

109

Puristan muovituoppia itku kurkussa ja en edes ymmärrä samaistua laulun sanoihin. Pian paniikki saa minut pakenemaan kotiin, sulkemaan verhot ja makaamaan pimeässä, pimeydessä.

En vielä tiedä sitä, mutta minulla on keskivaikea masennus.

Paras näkemäni kuvaus masennuksesta on sarjakuvataiteilija Allie Broshin. Hän vertaa masentumista leikistä ulos kasvamiseen. Lapsena eläydyt ja nautit leikeistä, jopa uskot niihin. Kasvaessasi jatkat leikkejäsi kuten ennenkin, mutta jokin on muuttunut. Leikki ei enää tunnu samalta.

Siitä on tullut mekaanista toistoa, jonka tekemisen syytä on hankala palauttaa mieleen. Sitä masennus on, ainakin minulle. Mikään ei enää tunnu miltään. Missään ei enää ole järkeä.

Järjettömyys tai tunteettomuus itsessään ei ole pahinta, vaan tietoisuus siitä, että muutos on tapahtunut minussa. Että ennen tyhjyyden tilalla oli tunteita.

Katastrofaalisten festareiden jälkeen menee kuitenkin vielä viikkoja ratkaisevaan puhelinsoittoon.

Olen jo pitkään tiennyt, ettei kaikki ole hyvin. Ensimmäinen vuosi yliopistossa ei ole vastannut odotuksiani 110

ja syytän itseäni, etten osaa arvostaa saamaani mahdollisuutta. Monina aamuina saan itseni lähtövalmiiksi, mutta en löydä mitään syytä lähteä liikkeelle ja lopulta palaan takaisin sänkyyn. Keväällä vaivoin kasassa pysynyt maailmani luhistuu täysin, kun saan tiedon siskoni menehtymisestä. Kesän olen viettänyt lähinnä omissa oloissani ja pelkään, että muut ihmiset pitävät minua ylimielisenä. On vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin, kun on itselleenkin tuntematon. Hiljalleen asioiden yhdentekevyys on kuitenkin päässyt kasvamaan siihen pisteeseen, että ajatus, ei kuolemisesta, vaan ikäänkuin eielämisestä on alkanut tuntua houkuttelevalta. Silloin pelkkä teekupin keittäminen on ylivoimaista ja keskelle kulkureittiä kaatunut pyykkiteline jää nostamatta. Päiväkausia astun se yli, kunnes soitan YTHS:n päivystykseen.

Aluksi diagnoosin saaminen tuntuu helpottavalta. Tuntematon saa nimen ja uhka poistuu. Pohjimmiltaan haluan kai kuulua johonkin ja nyt olen osa suurempaa kokonaisuutta, en enää yksin ulkopuolinen. Rationaalinen mieleni tyyntyy 111

ja saa kaipaamansa selityksen: se en ole minä, se on sairaus joka ajattelee näitä ajatuksia, joka on vainoharhainen. Tuntuu vapauttavalta ajatella masennusta kansantautina, joka voisi iskeä ihan keneen tahansa ja jonka pääasiallinen syy on aivokemioiden epätasapainossa. On kuitenkin petollista irrottaa masennuksen syyt omaksi biologiseksi entiteetikseen.

Kun keskittyy vain poistamaan pahan olon, saattaa jättää sen syntyyn vaikuttaneet olosuhteet huomioimatta.

Medikalisaatiolla tarkoitetaan yleisesti lääketieteen ulottumista uusille alueille. Masennuksen kannalta medikalisaatio on merkinnyt lääkehoidon lisääntymistä: epätoivottujen tunteiden, kuten alakuloisuuden ja surun, tulkitsemista lääkkeillä hoidettaviksi sairauksiksi.

Jo Wikipedia tietää kertoa, etteivät SSRI-lääkkeet ole juuri lumelääkkeitä tehokkaampia. Silti masennuslääkkeitä syödään jatkuvasti enemmän.

Menestyksen takana ovat osittain lääkefirmat sekä ylikuormittunut julkinen terveydenhuolto, jolla ei ole resursseja tarjota muutakaan.

Kuitenkin taustalla vaikuttaa myös hankalammin hahmotettavissa olevia 112

tekijöitä, kuten Yhdysvaltojen ankara sairausvakuutuskäytäntö. Jotta masentuneet olisivat oikeutettuja sairaslomaan ja korvauksiin, on masennusta lobattu voimakkaasti lääkkeillä hoidettavaksi fyysiseksi sairaudeksi.

Jo ensimmäisellä kerralla kun tapaan akuuttilääkärin, hän ojentaa minulle reseptin masennuslääkkeisiin. Kieltäydyn lääkkeistä ja jatkan kieltäytymistä ensimmäisen kuukauden. Seuraavat kaksi kuukautta jatkan lääkkeistä kieltäytymistä psykiatrin luona. Tunnen monia, jotka syövät tai ovat syöneet lääkkeitä masennukseensa. Osalla hoito on ollut lyhytaikaista ja tehokasta, jotkut taas kertovat syöneensä lääkkeitä vuosikausia. En ole erityisen lääkevastainen ihminen, mutta minulle määrätyn lääkkeen todennäköisten sivuvaikutusten lista on vaikuttavan pitkä. En ole valmis ottamaan riskiä.

Mutta jos ei halua syödä lääkkeitä, pitää puhua. Tuntikausia.

Tatuoinneistani kysytään toistuvasti.

Ilmeisesti koska niiden tekeminen sattuu, niiden täytyy liittyä jollain tavoin itsensä satuttamiseen. Tai ainakin kipuun. Vastailen liiankin kiltisti psykiatrin mitä ihmeellisim113

piin kysymyksiin siitä, miksen käytä meikkiä, miksi pukeudun usein poikien vaatteisiin ja jopa siihen, käytänkö rintaliivejä (tämä ilmeisesti liittyi jollain tavoin feminismiin).

Itselleni alkaa hiljalleen hämärtyä raja normaalin ja patologisen välillä. Alan pohtia ominaisuuksiani oireina. On vaikeaa hahmottaa, mitä minusta jäisi jäljelle, jos yhtäkkiä parantuisin. Mielenterveyden historiassa eri tavoin ajattelevia ja olevia on ollut taipumus leimata epänormaaleiksi. Äärimmäiset poliittiset mielipiteet tai valtavirrasta poikkeava oma tahto, varsinkin naisella, ovat voineet viedä elinikäiseen laitoshoitoon. Minulta löytyy molempia, mutta en osaa nähdä niitä ongelmina.

En toivo säännöllistä päivärytmiä tai tasaisen varmaa tunnetilaa. Parempina päivinä jopa haaveilen menneiden aikojen melankolisista taiteilijamyyteistä, joissa irrationaalinen käytös nähtiin lähes hyveenä. Ahdistaa.

Miksen minäkin saisi olla vain rauhassa sekaisin?

Kuitenkin tunnen, että jotain minun täytyy tehdä. Terapeutin saa onneksi valita itse, jos siis onnistuu saamaan Kelalta korvauksiin 114

oikeuttavan B-lausunnon. Itse koitan minimoida liiat väärinkäsitykset valitsemalla taideterapiaakin tarjoavan terapeutin. Ehkä hän hyväksyy sen, kuinka tärkeää taiteilijaksi pyrkivälle on säilyttää kosketus tunteisiinsa, ei turruttaa niitä.

Jollain tasolla toivon hänen ymmärtävän, että minua ei haittaa olla hullu, vain itsetuhoinen hullu. Kuten on masennuslääkkeiden kanssa, terapian vaikuttavuudesta ei kuitenkaan ole vakuuttavia tutkimustuloksia.

Riskisijoitan siis opintolainani.

Samalla testaan kuinka monta kertaa opettajille ja kurssitovereille menee läpi selitys lääkärikäynnistä.

Huolimatta vastakkaisista lähtökohdistaan terapia ja lääkitys molemmat ovat kääntäneet fokuksen yksilöön. Vika on aina ihmisessä itsessään, joko hänen välittäjäaineissaan tai hänen lapsuudenkokemuksissaan. Voisi kuitenkin olla hyödyllistä miettiä, mikä osa masennuksesta on todella ihmisen sisällä, ja mikä osa tapahtuu kulttuurin ja yksilön rajapinnalla. Ei voi olla sattumaa, että masennuksen menestys on kasvanut käsikädessä nykyihmiseen kohdistuvien vaatimusten kanssa.

115

Sosiologit Mark Fisher ja Franco ”Bifo” Berardi ovat molemmat kritisoineet yhteiskunnallisen näkökulman puuttumista keskustelusta ja masennuksen yksilöitymistä kunkin omaksi sisäiseksi kamppailuksi. Bifo on jopa väittänyt, että masennuslääkkeet ovat estäneet vallankumoksen: ilman lääkkeillä keinotekoisesti ylläpidettävää jaksamistasoa olisi välttämätöntä uudelleenarvioida ja muuttaa yhteiskunnan työnjakoa. Kollektiivinen stressitason nousu ja siitä johtuva masennus voi siis olla kehon ja mielen vastarintaa, kieltäytymistä liiallisista vaatimuksista. Se voi olla pakoa todellisuudesta, jonka muuttaminen tuntuu mahdottomalta.

Sillä vaatimukset todella ovat kovat. Osa niistä tulee ulkopuolelta, yhteiskunnan ja kulttuurin sanelemana. Meihin on sisäänrakennettu oletus siitä, että kuka tahansa voi menestyä. Että lopulta kaikki on itsestämme kiinni: elämäntilanteestamme, luokkataustastamme tai muista lähtökohdistamme huolimatta. En menetykseni jälkeen pukeudu surupukuun, vaan istun jo samana keväänä HOPSkeskustelussa kuuntelemassa, kuinka varmasti onnistun saamaan kandiopin116

not aikataulussaan valmiiksi, kunhan vain yritän. Menetys ja menestys eivät helposti mahdu samaan mieleen. Kirjassaan ”The Weariness of the Self” Alain Ehrenberg kuvaa masennuksen olevan sairautta nimenomaan vastuuntunnossa ja velvollisuudessa, ja jonka määräävänä piirteenä on epäonnistumisen tunne. Hänen mukaansa nykyaikainen masennus on kahden ajatuksen liitto: siinä yhdistyy perinteinen käsitys siitä, että melankolia koskettaa juuri erityislaatuisia yksilöitä ja moderni, tasaarvoisuuteen perustuva ajatus siitä, että kuka tahansa meistä voi olla erityislaatuinen.

Lopullinen valintani on muutos.

Haluan romahduttaa huolella rakentamani elämän ja koota uuden, yksi osa kerrallaan. Kyseenalaistaa ja uudelleenarvioida kaiken, opiskelusta ihmissuhteisiin. Terapiapuhe jatkuu yhä kaksi kertaa viikossa. On yllättävän helppoa eristää sairaus, merkata kalenteriin aika jolloin asiaa käsittelen. Toisaalta on kuvaavaa, että minulla on aikaa olla masentunut vain 45 minuutin jaksoissa. Mutta jonkinlainen rajaus on välttämätön.

Jo sen vuoksi, etten halua kuormittaa 117

niitä läheisiä, joita vielä tapaan.

Ja lopulta koittaa Kuudes Aisti vuonna 2013. Haluaisin pystyä sanomaan, että vuodessa kaikki olisi paremmin. Mutta toipuminen ei ole niin helppoa. Kuitenkin itkemisen ja lähtemisen sijasta tällä kertaa vain lähden. Olen yhä se, joka saapuu juhliin viimeisenä ja poistuu ensimmäisenä. Se, joka ei vastaa ystävien puheluihin, koska tuijottaa mieluummin seinää. Olen käyttänyt määrättömästi aikaa masennuksen ajatteluun, siitä lukemiseen ja puhumiseen, ja nyt myös masennuksesta kirjoittamiseen. Enkä silti tiedä yhtä ainoaa vastausta. On vaikea käsittää sairautta, josta ei oikein tiedetä mitä se on, mistä se johtuu tai miten se voidaan parantaa.

Masennuksesta on tullut osa minua, olemustani. Se on monesti selitys, joskus myös syy. Mutta vaikka siedän sitä, en aio antaa sen jäädä ainiaaksi. Sillä masennus on kuitenkin pohjimmiltaan syvää kärsimystä. Jokainen tarina on omansa.

Toivottavasti jokainen niistä myös sellainen, jolla on onnellinen loppu.

118

120

VALINTOJA HENKISYYDEN SUPERMARKETISSA

121

Katri Naukkarinen Näyttely. Toiminimi. Puoliksi puutunut varvas.

Istumme Reetan kanssa aamukahvilla listaamassa. Meillä on suunnitelma. Päivän alkuun olemme varanneet viereisen kivikaupan takahuoneesta ajan aurakuvaukseen. Asetelma on asiakastilanteen tarkastelun kannalta herkullinen. Ohjattaisiinko meidät luennan jälkeen suoraan kiviostoksille? Kahvitauon jälkeen suuntaisimme parin korttelin taa astetta legendaarisempaan kivikauppaan.

Tarttuisivatko kummankin paikan henkitietäjät samoihin ongelmakohtiin?

Mitä meille myytäisiin ja miten?

Jäisimmekö koukkuun?

Yritän olla listaamatta asioita, jotka näkee minusta kauas, tai joiden kuvittelisin koskevan suunnilleen ketä hyvänsä. Syksy nyt on yleisestikin uusien tuulien aikaa joten karsin listaltani aluillaan olevat projektit. Jäljelle jääneet pari asiaa ovat niin spesifejä, että maailmani hajo122

Reetta Haarajoki En voi väittää, etten olisi koskaan kajonnut mihinkään ”taikakaluun”.

Elämäntilanteissa, joissa olen ollut stressaantunut, eksyksissä tai etsinyt itseäni, olen hakenut apua joogaretriiteiltä, Akateemisen New Age -kirjahyllystä, jonottanut 8,5 tuntia halaamaan Äiti Ammaa, tehnyt läsnäoloharjoitusta ääninauhalta tai puhdistanut aurojani kuivatulla salvianipulla.

Keskellä heinäkuuta päätämme pohtia henkisyyden supermarket-ilmiötä ja vierailla aurakuvassa Kalevankadulla sekä kivikaupassa Eerikinkadulla. Olemme kuulleet tästä mystisestä maakappaleita myyvästä liikkeestä ja siitä, että kaupungilla liikkuu suuri määrä kesämekkoja, joiden taskuun on piilotettu kyseisestä kaupasta hankittu kivi.

Aurakuvaus-termi saa minut ajattelemaan ystäviäni, jotka ovat otattaneet Hengen ja Tiedon -messuilla itsestään polaroid-aura123

aisi jos joku kykenisi aistimaan ne minusta.

Ilmoittaudumme tiskille.

Valmistaudun vastaanottamaan uusia näkökulmia itseni ymmärtämiseen ja henkisen tasapainon saavuttamiseen. Pari porrasta ylempänä, kaupan perällä, meitä odottaa vanha HP-läppäri ja sen vieressä musta mötikkä johon on upotettu teräspalloja. Pöydällä on avoinna lehtiartikkeli, jonka ingressin mukaan kivet kannattaa valita asukokonaisuuden mukaan. Istun kehotuksesta, asetan vasemman käteni teräspalloille ja ihmettelen ääneen: Tulimme aurakuvaukseen?

Kädestä luettava kuva onkin kuulemma valokuvaa tarkempi. Auranlukija on sähköpostissa maininnut olevan alansa paras, joten jätän Polaroidromantisoinnin sikseen. Aurani värit ailahtelevat puolisen minuutin ajan poiskäännetyn HP:n näytöllä, kunnes luentaan otetaan yleistilannetta kuvaava pysäytys. ”Luenta” kuvastaakin osuvasti sitä, mitä tapahtuu printterin puskettua pienen, raidoittuneen kuvan peruslaatuisen aanelosen yläkulmaan.

Aurallani on mitattava leveys 124

kuvan. Polaroidissa henkilö seisoo sateenkaarimaisen väri-ilmiön alla. Ensimmäinen aurakuvani on jotakin muuta: Asetan käteni metalliselle lukijalle ja tulostin lykkää ulos paperiprintin, johon aurani värit ovat aurakuvan tulkitsijan mukaan siirtyneet. Aurani on pääväriltään vihreä ja chakra-pisteeni hieman suttuiset väripyörylät, jollaiset ne tulkitsijan mukaan ovat tällaisella vielä oman henkisen tiensä alkutaipaleella kulkijalla. Värilleni tyypilliset piirteet löytyvät paperin toiselta puolelta selitettynä hieman saman tyyliin kuin naistenlehtien horoskoopeissa. Kuvailun mukaan leijailen herkästi ja tämä osuukin kohdilleen. Saan usein kehotuksia maadoittaa itseäni ja reiki-hoidon tehneeltä ystävältäni olen saanut tähän konkreettisia ohjeita. Muuten olen kuitenkin pettynyt, sillä valmis tulkinta ei tunnu henkilökohtaiselta.

Eerikinkadun kivikaupassa haluan kovasti uskoa mukavanoloisen kivikauppiaan taikavarpuun sekä siihen, että yksi näistä kivistä voisi auttaa elämäni ongelmissa. Kivikauppiaan varpu auttaa kivenostajia siten, että varpu värähtelee ja osoittaa osta125

ja korkeus. Värit tarkoittavat tietyissä paikoissa tiettyjä asioita.

Printterillä on ilmeisesti ongelmia sinisen ja vihreän sävyissä, eikä luennassa keskustellut värit vastaa näkemiäni. Elämme kuulemma liikaa pään alueella. Lukija puhuu paljon oman henkisen historiansa kautta asettaen meidät pisteeseen jossa ”hänkin” oli taipaleensa alussa, ja jään epäilemään hänen päätöstään pysäytyksen hetkestä. Tietenkin jään, elänhän kuitenkin liikaa jne.

Chakrat ovat molemmilla epätasapainossa, mutta sen kummempia ohjeita niiden tasapainottamiseen ei heru.

Luentamme ei missään vaiheessa äidy tämän henkilökohtaisemmaksi. Seuraava kuvattava odottaa jo vuoroaan ja meidät ohjataan palloilemaan kivikaupan puolelle.

Maksu on yhä suorittamatta.

Joskohan sitä ehtisi löytää kiven?

Reetta sovittaa riipusta jonka kolme kiveä näyttää muodostavan possun pään. Kiinnitän huomioni ruusukvartsista muotoiltuun hieromasauvaan tirsk! Paitsi että saahan tälle naurahtaa? No mutta onhan tämä nyt hupaisaa? Ehdin hetken epäillä henkistä tasoani kunnes totean riemah126

127

tumiseni olevan hyvä merkki. Ainakaan en yritä.

Uusi asiakas on selvästi kovia kokenut. Muutama kivi tarttuu mukaan jo matkalla kuvaukseen. Hän saa luentansa yhteydessä reippaan rohkaisun nauttia elämästään: Nyt pirautus ystävälle ja yhdessä iltaa viettämään! Jos tästä todella on apua, hinta on verrattain pieni. Me poistumme kahvittelemaan ilman kiviä.

Toisena etappinamme toimivassa kivikaupassa on legendan mukaan kerrottu sydämentahdistimen omaavalle asiakkaalle hänen olevan juurikin sydämen toimintaa tukevan kiven tarpeessa. Eräs ystävänikään ei ehtinyt sen kummemmin tutustua kivivalikoimaan, kun asiakkaisiinsa ilmeisellä intuitiolla suhtautuva naishenkilö oli huikannut tiskin takaa: Näit sen jo! Toinen taas kävi kaupassa muutaman kerran puolen vuoden sisään mutta hänelle ei suostuttu myymään sillä oikea kivi ei ollut paikalla.

Ihmettelen, kuinka olenkin onnistunut pidättäytymään tähän asti. Nyt olemme kuitenkin asian äärellä.

Kierrän hyllyt monesti ympäri ennen kuin viitsin tunnustella kiviä.

Hermostuttaa. Nuo tummat kivet vai128

jan tarvitseman amuletin. Kauppaan vaeltaa jatkuvasti innokkaita kävijöitä, toiset kiven omistuksen alkutaipaleella hankkimassa ensimmäistään, toiset hamuamassa jo toista kiveään tai kysymässä ohjeita esineensä jatkokäytölle. Kivikauppiaan vaikutus asiakkaisiin on lähes hypnoottinen. Ostajien katseet ovat toiveikkaita ja odottavia. Varpu värisee yhä uudelleen ja uudelleen. Ongelmani kivikaupassa on, että käteni tarttuvat kiviin, jotka ovat mustia tai valkoisia eli niihin, joita pidän esteettisesti kauneimpina. Epäilen seuraanko ollenkaan todellista vaistoani, ja lopulta minunkin on kysyttävä varvulta apua.

Muutama vuosi sitten asuin todellisessa henkisyyden supermarketissa, New Yorkissa. Olin välillä koti-ikävissäni, väsynyt, kerran asunnotonkin. Jo joogasaliin käveleminen lämmitti ja toi turvaa.

Opin juomaan kookosvettä ja laulamaan intialaisia mantroja, kuten kuka tahansa suurkaupunkijoogi ikään. Joka puolella oli ”henkisiä asioita” joihin tarttua. Välillä tosin tuntui huvittavalta, että parikymppinen joogaohjaaja kertoi suuria elämänviisa129

kuttavat niin tuhnuisilta; kunpa nainen ei huikkaisi sellaista elämääni.

Kerron hänelle etten aivan tiedä mitä olen etsimässä. Ovesta paukkaa tasaiseen tahtiin asiakkaita jotka kysyvät suoraan neuvoa. En halua änkeä väliin. Hetken aikaa poukkoiltuamme käymme hyllyjen lomassa hiljaisen paniikkikeskustelun: perustammekohan kivivalintamme vain niiden esteettisiin piirteisiin? Käteeni on ilmaantunut viisi kiveä ja minusta alkaa tuntumaan että poistun vielä paikalta ilman yhtäkään.

Reetta on käynyt istumaan tilan ainoaan tuoliin ja saa arviot kahdesta löytämästään kivestä.

Metallivarpu kanavoi muualta tulevaa informaatiota. Nainen on tämän informaation tulkki. Hän kertoo, että toinen kivistä tulee auttamaan Reettaa juuri siinä ainoassa etukäteen listaamassaan asiassa. Täh.

Toinen kivi, se taas on myyjän mukaan koko kaupassa ainoa oikea minulle.

Täh! Kiveni sujahtaa paperipussiin ennen kuin ehdin tutustua siihen.

Uteliaisuuteni vie voiton, kaivan kiven esiin ja palaan tiskille. Mikä tämä on, mihin se auttaa? Käytökseni uhkaa rikkoa sulkeutumaisillaan ole130

uksia, ennen kuin taivuimme joogatunnilla alaskatsovaan koiraan. Mutta viihdyin kuitenkin perjantai-iltaisin parhaiten joogatunnilla ja pidin parhaina bileinä niitä, joissa joogit breikkasivat Amma-loftin lattialla ja joivat kuumaa alkoholitonta omenateetä.

Kuivatun, kodin aurojen puhdistukseen tarkoitetun salvianipun löysin keittiöstäni, kun kämppikseni eräänä iltana poltteli tätä hieman saunantuoksuista suitsuketta. Aloin käyttää salvianippua myös oman aurani puhtaanapidossa. Kun nostin käteni ylös ja hengitin syvään sisään ja ulos, kämppikseni saattoi puhdistaa sillä aurani huolellisesti, myös kainalojen alta. Samankaltaisilla salvianipuilla jo pohjois-amerikan intiaanit puhdistivat aurojaan. Minä hankin omat kuivatut salvianippuni valmiiksi pakattuina newyorkilaisesta luomusupermarketista. Tai oikeastaan hankin niitä monta ja julistin salvianipun sanomaa myös ystävilleni.

Syksyn tullen alan huolestua kivikaupasta hankitusta kivestäni.

Kivikauppiaan varpu osoitti minulle lättänän ja mustan yksilön, joka on kulkenut mukanani loppukesän. Laitan 131

132

kivikaupassa kanssani vierailleelle Katrille hieman hätääntyneen viestin: ”Onko kiveni nyt vanhentunut, tarvitsenko uuden? Onko kiveni voima tyhjentynyt.” Minunhan piti kuljettaa kiveä mukanani lompakossa noin kaksi viikkoa. Myönnän ajatelleeni muutamina kiperinä hetkinä lompakossa mukana kulkevaa kiveäni. Heinäkuu on ollut poukkoilevaa aikaa, ja olen kokenut kiven jotenkin lohdullisena.

Lähtiessäni syysretkelle mökille pakkaan mukaani Eckhart Tollen teoksen ”Läsnäolon voima, Tie henkiseen heräämiseen”. Se on ollut on-off -lukupinossani jo muutaman vuoden. Kirjan hankin, koska ystävälläni oli tapana siteerata sitä ahkerasti. Mökillä kaivoveden kantaminen ja tiskaaminen ämpärissä ovat hyvää zen-meditaatiota. Kuuntelen maakuntaradiota ja Paula Koivuniemeä. Halkoja pitää kantaa, koska mökki ja sauna täytyy saada lämpimiksi. Lyhyeksi hetkeksi en pääse internettiin ja se saa minut huokaisemaan helpotuksesta.

Vain minä, radio, keltaiset lehdet ja syksyinen työleiri. Illalla istun kynttilän valossa saunassa, rauhoitun. En avaa kertaakaan ”Läsnäolon voimaa”.

133

van tilanteen tunnelman kuin kynttiläillallisella syttyvät kattovalot, ja myönnyn poistumaan lisätiedoitta, oudon lihaisan oloinen kivi pussissani.

Istumme viereiselle terassille käymään läpi päivän tapahtumia. Ihastelen kiveäni. Mitähän tarkoittaa, että se on Reetan valitsema?

Miten en nähnytkään sitä itse? Se on nimittäin täydellinen: ensi silmäyksellä suloinen ja tarkemmin katsoen groteski. Minun olisi tarkoitus pitää sitä tyynyn alla kolme viikkoa. Juuri sen ajan, joka on jäljellä näyttelyni ripustukseen.

Seuraavan kolmen viikon aikana nukun eri osoitteissa enkä aina muista napata kiveä mukaan.

Ei se haittaa. Asiasta ei saanut ottaa stressiä, enkä aikonutkaan. Koin kiven merkityksen rakentuneen jo tilanteessa jossa sen sain.

Ikkunalaudalla kasvien seassa nököttävä kivi edustaa minulle ennen kaikkea jakamaamme positiivista kokemusta. Sen kautta voin myös palata tiettyjen pohdintojen ääreen. Ja jos kivi hohkaa muutakin hyvää niin antaa tulla vaan.

134

Syksyn lopuksi Äiti Amman vuoden 2013 maailmankiertue on saapunut Suomeen ja Vantaan Energia Areenalle.

Matkaan M-junalla Myyrmäkeen, elämäni toisen Äiti Amman halauksen toivossa.

Saavun kuitenkin paikalle liian myöhään ja onnistun saamaan vain jonotusnumeron jonotusnumeron. Olen yksin Vantaan Energia Areenalla, enkä jaksa jonottaa kahvilaan, snack-baariin tai shakti-pirtelöbaariin odottamaan mahdollisesti vapautuvaa halausvuoroa. Enkä halua meditoida iltapäivää Energia Areenan valkoisissa muovituoleissa. Laitan pinkin jonotuslapun taskuun ja lähden kotiin.

Miksi olen valinnut toiset esineet sellaisiksi, joista ammennan voimaa, kun toisia esineitä karsastan New Age-humpuukina? Ehkä esineet ovat tärkeitä, koska olen itse ”löytänyt” ne, tai ehkä merkitykselliseksi ne tekee tilanne, joissa niihin olen törmännyt.

Kun lataan mediatiaatiokellon ääntä iPhoneeni ajattelen Radio Suomen ohjelmaa, jota kuuntelin mökkiradiosta. Toimittajat selostivat yksityiskohtaisesti illan pimenevää sinistä hetkeä. Radioon soitti muun muassa Raija, joka kertoi ihailevansa 135

136

auringonlaskua joka ilta keittiönsä ikkunasta. Ihailen Raijaa, ja kaikkia muitakin, jotka soittivat ohjelmaan ja kertoivat tunteistaan pimeneviä iltojaan kohtaan. He kuulostivat hetkessä eläviltä, oman elämänsä eckharttolleilta.

137

138

HENKIMAAILMAN ASIOITA Pentti Määttänen Syvähenkisyyttä on helppo pilkata, mutta tosiasioista siinä vain on kysymys. Jos faktaksi määritellään asia, joka todella vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen, niin henkimaailman asiat ovat selkeitä faktoja. Jos uskoo Joulupukkiin, joka tuo lahjoja vain kilteille, niin lahjoja haluava myös käyttäytyy kauniisti joulun alla. Ihka elävää aitoa Joulupukkia ei tosin taida löytää Korvatunturilta. Täytyy tyytyä ostoskeskusten korvikkeisiin. Aineelliset tosiasiat ovat olemassa hieman eri tavalla kuin henkiset tosiasiat.

Kaikki kuvitelmat eivät ole henkisiä tosiasioita. Yksilön hourailu on usein merkityksetöntä, paitsi jos paikalle kutsutaan valkotakkiset, jolloin hourailun merkitys houruajalle itselleen käy ilmi varsin kouriintuntuvasti. Yksilön houreen ja henkisten tosiasioiden ero on kui139

tenkin sumea. Mitä useammat ottavat sen tosissaan, sen varmemmin se alkaa muuttua ihmisten käyttäytymiseen vaikuttavaksi tosiasiaksi. Erilaisia henkisiä liikkeitä on liikaakin, eikä sellaisen perustaminen edes ole vaikeaa, etenkin jos kirjallista aineistoa on jo valmiina.

Jotkut kirjailijat ovat nimittäin tulkinneet vastaanottamansa viestit hieman puutteellisesti. He ovat kuvitelleet kirjoittavansa fiktiota, vaikka itse asiassa on kyse enemmästä. Allekirjoittanut saa jatkuvasti viestejä Siriukselta. Ne osoittavat vakuuttavasti, että hattivatit eivät suinkaan ole vain satuolentoja. Tiedättehän nuo pitkänomaiset sähäkkäät olennot, jotka puikahtavat esiin hämärän tullessa, jos vain tunnelma on tarpeeksi sähköinen. Viestit todistavat aukottomasti, että hattivatit asuvat Utössä.

Niitä on vain hankala havaita, koska herkkävaistoisina otuksina ne havaitsevat lähestyjän jo kaukaa ja vetävät äkkiä töpselin irti seinästä.

Kaikkien vastuuntuntoisten kansalaisten ensimmäinen velvollisuus on varustaa heti ensi kesänä tutkimusretkikunta Utöseen. Sen tehtävänä on 140

saada yhteys hattivatteihin ja johdattaa uskovat pelastukseen. Tätä tarkoitusta varten perustettakoon seurakunta, joka kokoontuu perjantaisin sopivassa baarissa. Alkajaisiksi kerätään kolehti, minkä jälkeen allekirjoittanut tarjoaa jokaiselle juoman. Tästä kaikki huomaavat heti, että näin hyväs ja antelias persoona on paras henkilö tutkimusretkikunnan johtajaksi ja seurakunnan varainhoitajaksi. On tosin syytä huomauttaa, että jos kolehtihaaviin tulee kosolti nappeja, niin tarjoilu jää aika niukaksi. Loppuilta kuluukin sitten hattivattien salaperäiseen maailmaan tutustumisen ja tutkimusretken suunnittelun merkeissä.

Suunnitelma saattaa vaikuttaa vähäjärkiseltä, mutta ei pidä hätäillä johtopäätöksissä. Eräskin antropologi tutki alkukantaisissa olosuhteissa elänyttä afrikkalaista heimoa, joka uskoi kaikenlaisiin maahisiin ja metsänhenkiin. Tuollaiset uskomukset tuntuvat länsimaisesta ihmisestä järjettömiltä. Analyysin tulos kuitenkin oli, että nuo uskomukset auttoivat heimoa pitämään yhtä ja suojautumaan tehokkaammin kaikenlaisilta viidakon vaaroilta.

141

Uskomukset edistivät näin heimon selviytymistä ja olivat siis rationaalisia tältä kannalta katsottuna. Varsin monet henkimaailman asiat ovat rationaalisia joltakin tai jonkun kannalta katsottuna.

Länsimainen demokratia ei itse asiassa ole niin kovin erilainen järjestelmä. Kerran neljässä vuodessa pääsemme vaikuttamaan siihen, kuka tuolloin pääsee puhumaan ympäripyöreitä ja soluttautumaan valtaa pitävien seuraan. Suomi on tutkitusti maailman vähiten korruptoituneita maita, mutta se taitaa johtua vain käytetyistä tutkimusmenetelmistä. Ruskeita kirjekuoria ei juuri näy, mutta se taitaa johtua vain siitä, että korruptio on ujutettu järjestelmän rakenteisiin.

Lounaskeskusteluista ei pidetä pöytäkirjaa, mutta palvelus jää harvoin ilman vastinetta. Se tulee ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella.

Valta imaisee nopeasti poliittiset broilerit hoiviinsa, ja meno jatkuu entisellään tai entistä pahempana.

Usko demokratiaan on kuitenkin lujassa. Näin pitää ollakin. Jos demokratia murtuu, meille käy todella huonosti. Aivan kuten Afrikassa, nämä 142

uskomukset ovat rationaalisia siinä mielessä, että ihmiset pysyvät rauhallisina, pitävät yhtä ja selviytyvät paremmin uhkatekijöistä, joita globalisaatio aiheuttaa ylimpien päättäjien tekemien virheiden suosiollisella myötävaikutuksella. Usko päättäjiin on niin luja, että virheistä ei tarvitse kantaa vastuuta.

Päinvastoin. Pahiten mokanneet saavat valtakunnan korkeimman kunniamerkin ja jättieläkkeen. Ja kaikki ovat tyytyväisiä, onhan yhteiskuntarauha säilynyt. Ja sitten taas neljän vuoden kuluttua ihmiset haluavat vaikuttaa siihen, kenelle annetaan mahdollisuus soluttautua palvelusten ja vastapalvelusten maailmaan, palkkiovirkojen, edustustilien ja lihapatojen äärelle hovimestarien ja juomanlaskijoiden hyysättäväksi. Sitä kutsutaan joskus verkostoitumiseksi. Henkimaailman asioita tämäkin. Sosiaalisena tosiseikkana henkimaailma on, aivan kuten köyhätkin, meillä aina seuranamme.

143

144

Liity kaltaistesi joukkoon!

Hae nyt juniorijäseneksi Grafiaan, niin saat liittymisetuna loppuvuoden 2013 jäsenmaksun sekä Vuoden Huiput 2012 -kirjan ilmaiseksi.

Juniorijäsenyys myönnetään viideksi vuodeksi (juniorijäsenmaksu 60 €/vuosi).

Jäsenetuina mm. Grafia-lehti, Graafikon tuoreet eväät -opas, tekijänoikeusneuvontaa, apurahoja, koulutusta ja alennuksia.

Täytä hakemus verkkosivuillamme www.grafia.fi.

Muista mainita koulutuskohdassa opiskelupaikkasi Aalto-yliopisto ja etukoodi ”Aalto-juniori”.

Visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestö Grafia ry Uudenmaankatu 11 B 9, 00120 Helsinki (09) 601 942 | grafia@grafia.fi

Hukassa?

Jäsenenä voit osallistua MaMan ja ERTOn järjestämiin koulutuksiin, joissa voit kehittää ammatillista osaamistasi ja joista saat hyödyllistä työelämätietoa.

Ilmainen opiskelijajäsenyys, liity jo tänään.

MaMa ry Luovasti liitossa

ad copy ad-assistentti graafinen suunnittelija medianomi mediasuunnittelija multimedia designer tuotanto-ad tutkimushaastattelija uusmediasuunnittelija kuvittaja peligraafikko peliohjelmoija tuotemuotoilija teollinen muotoilija

www.mamary.fi/jaseneksi/opiskelijajasenyys Markkinointiviestinnän, -tutkimuksen ja digimediaalan ammattilaiset MaMa ry. ERTOn jäsenyhdistys.

Opiskelija!

LIITY ORNAMOON + saat tietoa työpaikoista, apurahoista, kilpailuista, tapahtumista + viikoittain ilmestyvän sähköisen viikkotiedotteen sähköpostiisi + Ornamon jäsenlehden + ehdottaa, tehdä juttuja jäsenlehteemme + ilmoittaa näyttelyistä, tapahtumista tai työn hausta + hakea Ornamon stipendejä ja Kipinärahaa + tunnukset kotisivujen jäsenpalveluihin, missä on sopimusmalleja, apuraha- ja residenssikalenterit, oppaita, linkkejä ja palkkatietoutta ja paljon muuta + oikeuden tehdä oman kahdenkymmenen kuvan portfolion finnishdesigners.fi-sivustolle + Ornamon jäsentarralla alennuksia opiskelijakortilla eri liikkeissä ja museoissa + voit hakea kansainvälisiin residensseihin mm. New York, Benin ja Oaxaca + oikeuden käyttää lakimiespalveluamme puhelimitse kerran viikossa + osallistua Ornamon omiin tapahtumiin kuten seminaareihin, näyttelyihin, koulutuksiin, Ornamo-aamiaisiin, Ornamon Design Joulumyyjäisiin + mikäli täytät työssäoloehdot, voit liittyä IAET-työttömyyskassaan www.iaet.fi + mahdollisuuden liittyä Ornamon kautta veloituksetta opiskelijajäseneksi TEKiin (Tekniikan akateemiset), jota kautta pääset TEKin edunvalvonnan ja jäsenetujen piiriin. www.tek.fi/ornamo-tek UUTTA! + liittyminen helppoa, jäsenhakemuskaavake nyt netissä + liity nyt, loppuvuoden jäsenyys 2013 veloituksetta + Ornamolla on uudet kotisivut, uusi viikkotiedote ja uusi portfoliogalleria + Finnishdesigners-portfolioihin saa ladattua 20 kuvaa + vuoden 2014 alusta myös opiskelijat saavat painetun viisi kertaa vuodessa ilmestyvän Ornamon lehden

ORNAMON OPISKELIJAJÄSENMAKSU ON 50 EUROA VUODESSA ornamo.fi finnishdesigners.fi www.tek.fi/ornamo-tek

149

150