Tutkain 2/2018 by Tutkain

Graffitit MIKÄ VIHREISSÄ ÄRSYTTÄÄ

SANNA

MARIN

P ääkirjoitus

L yhyesti

K uinka

minusta tuli totaalikieltäytyjä

( musiikki ) makumatka

on myös luokkaretki

GRAFFITI

S anna M arin – P inkillä

T öhryjen It's

takana

ratikalla hallitusvastuuseen

for me and for those who know

S itoi M ikä

12 18

vihreissä ärsyttää ?

K olumni : K onsensuskeskustelijat

Y hdysvallat

vs .

P ohjois -K orea – S anktioita

vai diplomatiaa

V ieraskynä : O smo S oininvaara J ätän

tämän vain tähän

G allup : R uorijuoppoutta

38 39

ja lahtelaisia tervehdyksiä

uusien opiskelijajärjestöjen puheenjohtajat haastattelussa

K annukolumni

V altsikan

Toi m itus Päätoimittaja: Janne Suutarinen AD: Kaisa Pakarinen Toimitustiimi: Alvar Aalto-Setälä, Mari Isomäki, Paavo Jantunen, Sari Kivijärvi, Sari Luomanen, Eevi Näsänen, Vilma Puttonen, Kaarlo Somerto, Mii Vuorensalmi Taitto: Kaisa Pakarinen, Erika Massa, Paavo Jantunen Kirjoittajat: Alvar Aalto-Setälä, Yuri Birjulin, Mari Isomäki, Jaakko Muilu, Sade Mäntylä, Eetu Nisula, Kaisa Pakarinen, Roosa Rantala, Aleksi Rytkönen, Tom-Henrik Sirviö, Osmo Soininvaara, Kaarlo Somerto, Janne Suutarinen Kuvat ja kuvitukset: Ronya Hirsma, Paavo Jantunen, Tero Jussila, Ada Kangas, Noora Kosunen, Sari Luomanen, Eetu Nisula, Vilma Puttonen, Mii Vuorensalmi, Pinja Ylioja

Painotalo: Picaset Toimituksen sähköposti: tutkain@kannunvalajat.fi Instagram: @tutkain Twitter: @tutkain Facebook: Tutkain

tutkainlehti.fi NUMERO 2/2018 3

PÄÄKIRJOITUS Janne Suutarinen

Tahdo M

eillä on toivekuvia ja ideaaleja siitä, kuinka asioiden tulisi olla. Kun puretaan ideaalien vyyhtiä ja keritään rulla viimeiseen säikeeseen saakka, saavutaan primitiiviseen tahtotilaan. Tämän tahto on tunnetta, ja tämän tunteen ympärille rakennetaan kaikki perusteet ja argumentit, joiden tehtävä on oikeuttaa vaistomainen ajatus myös sosiaalisesti. Tämän tahtovan ytimen eläimellisyydestä kumpuavat kaikki ne ajattelun ristiriitaisuudet, joita nimitämme inhimillisyydeksi – siksi olemuksemme osaksi, joka ei ole laskelmoitua ja monimutkaisin ajatusrakennelmin saavutettua. Inhimillisyyttä tavataan kuvata erehtyväisyydeksi. Mitä sitten on erehtyväisyys? Se ei kuvaa niinkään virheen tekemistä huolimattomuuden tai typeryyden vuoksi, vaan pikemminkin "oikealta tieltä" eli enemmän tai vähemmän dogmaattisesta ajatusrakennelmasta hairahtumista. Erehtyväisyys on sitä, kun tunteet ja vaistot saavat erävoiton. Inhimilliseksi pitäisi oikeammin kutsua sitä korkeaa ajattelua, joka on vallassa suurimman osan hetkistä. Arthur Koestler arvioi kirjassaan The Ghost in the Machine ihmiskunnan ainutlaatuisen itsetuhoisuuden johtuvan korkean, jopa tietokonemaisen tajunnan ja aivojen vanhimpien osien yhteensovittamattomuudesta. Kykenemme tietoisesti valmistamaan äärimmäisen tehokkaita tappamisen välineitä, mutta niiden käytöstä vastaavat syvällä tajunnassamme elävät lisko ja hevonen. Koestlerin mukaan saatamme olla massiivinen evoluution virhe, jos sellaisesta voidaan puhua. Kaiken ajattelun – myös läpeensä altruistisena ilmenevän – taustalla on itsensä oikeuttava, ylpeä ja puhdas tahto. Se on taidokkaasti valjastettuna todellinen supervoima. Repressoituna se on dynamiittia. Siksi teemme hyvin, kun sallimme tahtomisen vapauden niille, keillä tahtoa on. Sosiaalinen kontrolli pitää kyllä huolen siitä, että useimmat tahtovat sitä, mitä milloinkin pidetään oikeana. Tämän vuoksi myöskään tuomitsemista ja rohkeaa arvostelemista ei saa pelätä. Tahdon ja vallan

suorastaan newtonilainen vastavoima on tuomiovalta, oli se sitten formaalia tai yhteisöllistä. Vaikka Foucaultin reseptit ovat kyseenalaisia, oli hän täysin oikeassa siinä, että valta on kaikkialla ja sitä on myös käytettävä. On haettava kauhun tasapaino järjen ja tunteen välille. Filosofimme G.H. von Wright löysi mielestäni hienon keskitien. Hänen mukaansa täytyy välttää uskoa, että järki yksin tekee ihmisen ja yhteiskunnan täydelliseksi. Samalla on torjuttava antirationalismi, joka pitää järkeä syypäänä ihmiskunnan onnettomuuksiin. Eläimellisen tahtomme ja inhimillisen järkemme vaikutuksesta lajimme on saavuttanut olemisen muodon, joka tunnistaa elämän syvän katkeransuloisuuden. Jos olemme evoluution virhe, olemme syvästä raadollisuudestamme huolimatta aika kaunis kömmähdys. Mark Twainin, kieltämättä belle epoquen tuulilta tuoksuvin sanoin: "Toisin sanoen koko ihmislaji on tyytyväinen – jatkuvasti, itsepäisesti ja pettämättömästi tyytyväinen, onnellinen, kiitollinen ja ylpeä täysin riippumatta uskonnosta tai siitä onko heidän johtajanaan tiikeri vai kotikissa." – Mitä ihminen on? (1906)

lyhyesti

Janne Suutarinen Mari Isomäki

Lauri Linna HYY:n hallituksen puheenjohtaja Miten HYY näkee oman roolinsa tulevaisuudessa? – HYY on tulevaisuudessakin vahva opiskelijoiden edunvalvoja ja monimuotoinen yhteisö. Pyrimme visiomme mukaisesti siihen, että opiskelijamme olisivat maailman onnellisimpia ja että maailma olisi oikeudenmukaisempi. Tärkeintä on, että voimme olla kulloisellekin opiskelijasukupolvelle mahdollisimman hyvin heitä ja heidän tavoitteitaan palveleva yhteisö. Mitkä ovat opiskelijan suurimmat haasteet tulevaisuudessa? – Toimeentulon heikkous sekä lisääntyvien paineiden ja epävarmuuden aiheuttamat ongelmat jaksamisessa ja mielenterveydessä. Myöskään opiskelijuuden arvostus ei ole enää itsestäänselvyys, vaan haasteena on saada vallanpitäjät näkemään opiskeluaika arvokkaana kasvun paikkana eikä välttämättömänä pahana, jonka kesto ja kulut olisi minimoitava. Miltä edunvalvonta näyttää kaiken yliopistolla tapahtuneen myllerryksen jälkeen? – Rauhallista aikaa ei opiskelijoiden edunvalvonnassa juuri ole, ja yliopistolla tapahtuneet muutokset työllistävät meitä yhä. Lisäksi odotamme jännittyneinä millaista valtakunnallista myllerrystä opetus- ja kulttuuriministeriön Korkeakouluvisio 2030 ja suunnitelmat sosiaaliturvan uudistamisesta saavat aikaan!

Mikko Kärnä Keskustan kansanedustaja Mitä Carles Puigdemontin pidätys tarkoittaa eurooppalaisen kansallisvaltioaatteen kannalta? – Täytyy todeta, että pidätysmääräykset ovat EU:n kesken sovittu menettely ja on selvää, että kun jäsenvaltio laittaa sellaisen liikkeelle, siihen joutuu reagoimaan. Mielenkiintoisuus syntyy siitä, kuinka Saksassa juttu käsitellään. Puigdemontia uhkaa Espanjassa jopa kolmenkymmenen vuoden vankeusrangaistus – ja täysin tekaistuilla syytteillä. Näen, että se on todella paha takaisku Euroopan alueen demokratialle ja oikeuskehitykselle.

Mitä tämä tarkoittaa EU:n tulevaisuuden kannalta? – Näen niin, että koko Katalonian kysymys on kriittinen koko EU:n tulevaisuudelle: on kysymys siitä, haluammeko liittovaltion vai kehitämmekö edelleen kansakuntien ja alueiden itsemääräämisvaltaa. Itse kannatan jälkimmäistä, joten tästä syystä sympatiani ovat vahvasti katalaanien puolella.

Heini-Tuuli Onnela

Viestintäkoordinaattori, Suomen suurlähetystö Berliini Onko Saksassa huomioitu Suomen sisällissota ja saksalaisten rooli siinä? Onko aihe ollut mitenkään mediassa esillä? – Sisällissota on ollut alkuvuoden aikana esillä parissa mediassa, ei kuitenkaan laajasti. Esiin on nostettu Saksassa koulutetut suomalaiset jääkärit sekä saksalaisten joukkojen sotilaallinen väliintulo Suomeen huhtikuussa 1918 taistelemaan valkoisten tukena, ja sen merkitys taisteluiden kannalta. Jutuissa kerrotaan myös, kuinka valkoisten voiton jälkeen saksalaista Hessenin prinssi Friedrich Karlia pyydettiin Suomen kuninkaaksi. Miten Saksassa ollaan ylipäätään tietoisia Suomen ja Saksan suhteiden historiasta? – Saksassa tunnetaan Suomen ja Saksan suhteiden historiaa yleisesti ottaen melko huonosti. Vanhemmat ikäpolvet tuntevat jonkin verran paremmin, mutta kukaan ei esimerkiksi tunnu tuntevan tätä historian vaihetta, jossa sisällissodan jälkeen Suomelle ehdittiin jo valita saksalainen kuningas.

Kari Vainio Turun Sanomien vastaava päätoimittaja Mitä 10.4. julkaistulla päätoimittajien kannanotolla konkreettisesti tavoitellaan? – Olen ollut mukana laatimassa kannanottoa sikäli, koska edellinen tällainen tapaus on liittynyt Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkösen kohtaamaan vihaviestintään. Kannanoton taustalla on muutama tavoite. Ensiksikin toivoisin, että vihaviestintä tulkittaisiin esimerkiksi valtakunnansyyttäjänvirastossa tarpeeksi painavaksi asiaksi, jotta tapauksia selvitettäisiin hanakammin. Tällä hetkellä vihaviestintä on asianomistajarikos. Toisekseen itse näen, että lainsäädäntöä voitaisiin muuttaa niin, että vihaviestintä ei olisi asianomistajarikos, vaan esimerkiksi työnantaja voisi lähteä oikeusteitse ajamaan työntekijänsä asiaa. Halusimme myös yleisesti viestiä, että meidän yhteiskunnassamme ei pitäisi yleisesti sallia minkäänlaista painostusta ja kunnianloukkauksen rajan ylittävää käytöstä, jota näkyy paljon erityisesti sosiaalisessa mediassa. 5

KUINKA MINUSTA TULI TOTAALIKIELTÄYTYJÄ

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä

Jaakko

päätti lukion jälkeen olla menemättä armeijaan.

satakahdeksankymmentäyksi päivää vankilassa.

Nyt totaalikieltäytymisen.

“Tuntuu pahalta, mutta en mä voi muuta – teen vaan työtäni.” Oli kesä 2012 ja samainen syyttäjä oli hetkeä aiemmin vaatinut minulle 181 päivän ehdotonta vankeusrangaistusta siviilipalvelusrikoksesta. Odotimme tuomarin päätöstä salin ulkopuolella. Kun hetken päästä palasimme, sain juuri, mitä syyttäjä oli vaatinut. Vielä lukiossa olin ollut asiaa juurikaan miettimättä menossa armeijaan. Jotkut ystävistäni olivat kyllä päättäneet mennä siviilipalvelukseen, mutta jostain syystä se ei tuntunut itsestäni mielekkäältä vaihtoehdolta. Luultavasti jo velvollisuutensa suorittaneiden kertomukset kahvin keittelystä ja juoksupoikana olemisesta eivät olleet vakuuttaneet minua. Pääasiallinen vuosi tyhjäntoimittamista velvollisuudesta valtiota kohtaan kuulosti suoranaiselta ajanhukalta. Vasta aloitettuani opinnot kuulin ensimmäistä kertaa totaalikieltäytyjistä. Olin hämmästynyt siitä, että joku voisi Suomessa joutua vankilaan niin naurettavasta asiasta. Syyttäjän sanat kiteyttävät monen suomalaisen mielipiteen aiheesta. Useista tuntuu käsit6

hän

Päätöstä seurasi kertoo, miksi hän valitsi

tämättömältä, että aseistakieltäytyjä joutuu vankilaan samalla, kun vaikkapa törkeästä pahoinpitelystä voi selviytyä ehdollisella. 19-vuotiaana minussa heräsi uho: ”Jos tästä joutuu vankilaan, niin totta vie menen sinne!” Ensireaktion laannuttua jäin pohtimaan eri vaihtoehtoja. Periaatteessa opiskelijana olisi ollut mahdollista löytää jokin mielekäskin siviilipalveluspaikka omalta alaltaan. Eräs ystäväni oli oppinut paljon vuodestaan kansallisen audiovisuaalisen arkiston siviilipalvelusmiehenä. Tästä havahtumisesta oli kuitenkin myöhäistä kääntyä poispäin. Kuitenkin mahdollisuus joutua mielipidevangiksi Suomessa oli havahduttanut minut tavalla, joka poissulki siviilipalvelukseen astumisen. Vankilaan joutuminen mielipiteen takia oli minusta äärimmäistä vallan väärinkäyttöä valtiolta. Vaikka useat kansainväliset ihmisoikeustoimijat Amnestystä Euroopan ihmisoikeuskomiteaan olivat toistuvasti ilmaisseet Suomen valtion rikkovan totaalikieltäytyjien kohtelulla ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia, muutoksen mahdollisuutta ei ollut tuolloin näkyvissä.

Tällaisessa tilanteessa voidaan puhua kansalaistottelemattomuudesta: valtion lakien tai niiden tulkintojen ollessa epäoikeudenmukaisia on kansalaisilla oikeus tai jopa velvollisuus asettua poikkiteloin. Vaikka oma ensireaktioni liittyi ensisijassa tähän epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, herätti se minut arvioimaan muitakin mielipiteitäni. Mitä kansalaisten velvollisuus puolustaa maataan tarkoittaa oikeasti? Jonathan Glover käsittelee teoksessaan Ihmisyys 1900-luvun moraalihistoriaa. Hän osoittaa konflikteista ja kansanmurhista löytyvät mekanismit, joilla kanssaihmisistä luodaan toisia ja heidän lähtökohtainen alempiarvoisuutensa jankataan yleiseen tietouteen manipuloimalla ja väärää tietoa levittämällä. Tämän jälkeen mitä hirveimpienkin tekojen suorittamisesta tulee kelle tahansa meistä mahdollista. Keskitysleireillä työskentelivät lapsiaan rakastavat perheenisät. 1900-luvulla kansalaistottelemattomuudelle olisi todellakin ollut tilausta. Militarismi voidaan nähdä ryppäänä erilaisia aatteellisia asemia, kertomuksia ja käytäntöjä, joiden tehtävänä on luonnollistaa sota. Näin murhaaja on paha ihminen, jota tulee rangaista ja tappava sotilas urhoollinen isänmaan puolustaja. Tässä prosessissa erilaiset kertomukset kunniasta, nationalismista ja maskuliinisuudesta kietoutuvat yhteen. Monimutkaisen prosessin tuloksena valtiollinen väkivalta nähdään oikeutettuna ja erotettuna yksityisestä väkivallasta. Antimilitaristi sen sijaan näkee molemmat perus-

Helmikuussa Helsingin hovioikeus antoi poikkeuksellisen päätöksen äänestystuloksella 4-3. Tuolloin totaalikieltäytyjä oli puolustuksessaan vaatinut yhdenvertaista kohtelua Jehovan todistajien kanssa. Hän oli toisin sanoen vaatinut, että hänen vakaumustaan olisi käsitelty samoin tavoin kuin uskonnollisista syistä kieltäytyvän. Vaikka muistelen asianajajani vedonneen puolestani kutakuinkin samalla tavalla, oli ilmeisesti argumentaatio tällä kertaa vakuuttavampi, koska

teettomana. Olisivatko 1900-luvun hirveydet olleet mahdollisia maailmassa, jossa militarismilla ei olisi ollut sijaa? Leikkikenttien pyssyleikkejä tuskin on mielekästä tai tavoitteenmukaista kieltää. Sen sijaan kansallisvaltioiden etujen perusteella oikeutettavaa väkivaltaa tulee aina vastustaa. Mielestäni tämä tarkoittaa välttämättä myös asepalveluksen ja siihen kytkeytyvän siviilipalveluksen oikeutuksen kyseenalaistamista. Valtiolla ei tulisi olla oikeutta pakottaa kansalaisiaan valmistautumaan toisten ihmisten tappamiseen. Antimilitaristin näkökulmasta siviilipalvelus tukee asepalvelusjärjestelmää ja siksi mahdollisuus kieltäytyä siitä on myös toivottavaa. Käsiteltyäni kieltäytymiskirjeessäni elokuussa 2011 useita perusteita rikokselleni, päätin sen seuraavasti: ” Militarismin kitkeminen suomalaisesta yhteiskunnasta tulisi olla itsestään selvä päämäärä.” Näin tuolloin – kuten edelleen – kieltäytymiseni osana tätä laajempaa liikettä. Sinänsä en idealisoi totaalikieltäytymistä, enkä oikeastaan usko, että itsessään totaaliin meneminen on kovin tehokasta antimilitarismia. Monet totaalit ovat tehneet kieltäytymisestään vaikuttavampaa jakamalla siitä tietoa esimerkiksi kirjoittamalla blogia rangaistuksensa aikana tai antaen haastatteluja tiedotusvälineille. Totaalikieltäytymistä tärkeämpää onkin mielestäni pyrkiä nakertamaan militarismia pönkittäviä kertomuksia ja käytäntöjä kaikilla elämän alueilla.

rangaistusta ei langetettu. Vaikka kyseinen päätös meneekin vielä korkeimpaan oikeuteen, on se suurin edistysaskel totaalikieltäytyjien kohtelussa sitten vuonna 1987 Jehovan todistajat asevelvollisuudesta vapauttavan lain voimaantulon jälkeen. Antimilitaristille vapautuslain mahdollinen laajentaminen koskemaan muita aseistakieltäytyjiä olisi tietysti voitto. Puolustusministeri Jussi Niinistö kuitenkin reagoi heti päätökseen aloittamalla sel-

vityksen Jehovan todistajien vapautuslain kumoamisesta. Militarismin vastustaminen näyttää jatkuvalta kamppailulta: saavutetut voitot voidaan menettää yhdessä yössä. Kestävämpien voittojen toivossa tuleekin kaivaa maata mahdollisimman laajalta; kannustaa muita kieltäytymään aseista ja kyseenalaistaa militarismi arkielämänsä valinnoilla. Toivon mukaan näin saamme lapioitua mullan tulevaisuuden kansanmurhien perustuksien alta. Ennen kuin on taas liian myöhäistä.

Musiikkimaku

on tapa erottua ja luoda identiteettiä.

Omat

musiikkimielty-

myksensä kertomalla paljastaa jotain henkilökohtaista itsestään: tällainen minä olen ja tähän ryhmään kuulun.

Spotify-listoja

tutkimalla voi tehdä jopa

varovaisia arvauksia siitä, mitä sosiaalista luokkaa kuuntelija edustaa.

TEKSTI Roosa Rantala KUVITUS Pinja Ylioja

emi Purhonen työryhmineen on tutkinut suomalaisten elämäntyyliä ja kulttuurin kulutusta ja julkaissut muutama vuosi sitten tutkimuksen pohjalta kirjan Suomalainen maku: Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Teoksessa tuodaan esiin, mitä tutkimuksen perusteella on arvostettu legitiimi maku ja kulttuuripääoma 2000-luvun Suomessa. Teoksessa sovelletaan kriittisesti ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun distinktioteoriaa, ja se kattaa kulttuurin eri osa-alueita laaja-alaisesti musiikista ja kirjallisuudesta syömiseen ja vapaa-ajan viettoon. Purhosen työryhmän tutkimustulosten perusteella Suomessa tehdään yllättävän selviä ja yksiselitteisiä hierarkisia erotteluita esimerkiksi klassisen musiikin ja populaarimusiikin välillä. Mielenkiintoista on, että Purhonen työryhmineen havaitsi, että maku vaihteli ihmisen sosiaalisen aseman mukaan – siis siitä huolimatta, että usein puhutaan kulttuurin pirstaloitumisesta ja kulttuurisen kaikkiruokaisuuden yleistymisestä. Merkittävimmiksi erotteleviksi tekijöiksi nousivat koulutus ja ikä, ja suurimmat erot havaittiin musiikki- ja kirjallisuusmaussa. Tutkimuksen mukaan klassinen kulttuuri kuuluu yhä akateemisiin piireihin ja ooppera tunnistetaan eliitin mauksi. Klassinen musiikki, ooppera, moderni jazz, blues ja maailmanmusiikki ovat suositumpia korkeasti koulutettujen kuin vähän koulutettujen keskuudessa.

Sosiaaliseen asemaan linkittyneet, systemaattisesti ilmenevät makuerot voidaan nähdä tutkimuksen mukaan kääntyvän sosiaalisen statuksen symbolisiksi eroiksi. Tällöin ehkä viattoman oloinen makukeskustelu saa uusia sävyjä, ja mukaan tulevat kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja alistetusta asemasta, vaikka yksilöt eivät itse asemaansa sellaiseksi tunnistaisikaan. ”Yksilöiden sijainti sosiaalisessa rakenteessa yhtäältä rajoittaa heidän asemissaan mahdollisia - - vaihtoehtoja ja toisaalta takaa tilan ja reunaehdot yksilölliselle vaihtelulle. Samalla tuo rakenne on kuitenkin tulosta yksilöiden sosiaalisista asemista ja niiden keskinäisyhteyksistä”, Purhonen kirjoittaa. Vaikka kulttuurinen eriarvoisuus ja eriytyminen ei ole Suomessa kansainvälisesti verraten jyrkkää, Suomessakin voidaan tunnistaa kulttuurisia hierarkioita ja vastakkainasetteluja, jotka liittyvät yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Purhosen työryhmän tutkimuksen ulkopuolelle jäi sosiaalinen media, mitä voi pitää varsin merkittävänä tämän päivän (musiikki)maun määrittelijänä ja ehkäpä jonkinlaisena brändinrakennusvälineenä. Spotify-listoja voi jakaa sosiaalisessa mediassa samalla tavalla kuin ilmoittaa kiinnostuksensa tai osallistumisensa tiettyihin konsertteihin tai festareihin. Suosittua on myös jakaa kuva- ja videomateriaalia konserteista tai vaikkapa selfie oopperan tai musiikkitalon lämpiöstä. Tätä minä kuuntelen, tällainen ihminen minä olen.

Tai kärjistetymmin, tähän ryhmään kuulun tai haluan kuulua. Purhosen työryhmän tutkimuksen teoreettinen tausta pohjautuu juuri tälle ajatukselle. Tutkimuksen mukaan ”musiikkia käytetään - - identiteettien rakentamiseen; luomaan ja tuottamaan merkityksiä siitä, keitä yksilöt ja ryhmät ovat ja mikä on heidän suhteensa ympäröivään maailmaan”. Myös ryhmät käyttävät musiikkia erotteluun. ”Tiettyä musiikkia ja siitä pitämistä voidaan pitää merkkinä ryhmään kuulumisesta, ja vastaavasti ryhmään kuulumista voidaan tehdä näkyväksi ja vahvistaa musiikin avulla”, Purhosen kirjassa todetaan. Makuun kiinnittyvän luokkakeskustelun voi nähdä taipuvan myös poliittiseksi välineeksi ja sen

avulla voi pyrkiä pois elitistisestä asemasta – siitä huolimatta, että valta- ja palkkaeliittiin itse vahvasti kuuluisikin. Nykyinen ulkoministeri Timo Soini kiteytti ajatuksen haastattelussa (Image 8/2010) kahdeksan vuotta sitten, juuri ennen ensimmäistä jytkyä: ”Ennen eliittiin kuuluttiin syntyperän perusteella. Nykyisin eliittiin kuuluakseen täytyy osata sen pöytätavat --. Se on sellaista muka-suvaitsevaisuutta, pitää omaksua tietty diskurssi ja olla muka-kiinnostunut esimerkiksi korkeakulttuurista, vaikka oikeasti ei olisikaan.” Maisterisjätkän populistisessa näkemyksessä tehdään pesäeroa eliitin ja ”tavallisen kansan” välille, mutta nämä erot eivät välttämättä liity tuloihin tai omaisuuteen tai edes todelliseen valta-asemaan. Po9

HERÄÄKIN KYSYMYS, MIHIN HIERARKIAN PORTAALLE VIIHDYTTÄVÄ POPMUSIIKKI LOPULTA SIJOITTUU?

liittista kulttuurilinjavetoa tehtiin myös keskustelua herättäneellä ja vaalitaktiseksi kikaksi myöhemmin nimetyllä perussuomalaisten kulttuuriohjelmalla vuonna 2011, jossa varsin suoraviivaisesti määriteltiin, millainen taide on hyvää ja millainen huonoa. Poliittinen, kulttuuriin kiinnittyvä vallankäyttö, jossa kevyessä muodossa leimataan jokin huonoksi ja raskaassa muodossa jaetaan tai ollaan jakamatta rahaa, vaikuttaa jo merkittävästi siihen, miten eri kulttuurin muotoja ase-

Tuiskun Tavastia-keikasta. Kinnunen viittaa hiihtokeskustamppaukseen, nolousarvoihin ja Matti Nykäseen, ja luonnehtii ”Party-papiidipaadi”-kappaletta täysin älyvapaaksi renkutukseksi. Toisella hetkellä Kinnunen kehuu Swägiä ja Hanuria loistaviksi ja tunnustaa konsertin osittain sisältäneen poikkeuksellisen onnistunutta ja omaleimaista popmusiikkia. ”Tää on Suomen parhaan perseen viimeinen visiitti Tavastialle”, Tuisku itse oli kiteyttänyt keikalla Kinnusen mukaan. Muutama

SUOMESSAKIN VOIDAAN TUNNISTAA KULTTUURISIA HIERARKIOITA JA VASTAKKAINASETTELUJA, JOTKA LIITTYVÄT YHTEISKUNNALLISEEN ERIARVOISUUTEEN.

tellaan hierarkiseen järjestykseen. Purhosen tutkimuksessa peräänkuulutetaan arvioimaan kriittisesti kulttuuripoliittista keskustelua sekä siihen osallistuvien tahojen motiiveja ja pyrkimyksiä, oli sitten kysymys julkisen rahoituksen jakoperiaatteista erilaisten kulttuurin alojen ja kulttuurilaitosten kesken tai kulttuurihankkeisiin liittyvistä kiistoista. Mutta on vaikutusvaltaa muillakin. Kulttuuritoimittajan käsittelyssä kategorisointi voi olla armotonta mielipidevaikuttamista, jolla on mahdollista vahvistaa jo tiettyä leimaa, uusintaa hierarkista järjestystä. ”Avantgarde on nostettu Tuiskun yhteydessä esiin, mutta kyllä tämä on silkkaa junttia, ysärifestaria, hikistä tuuletusta lavalla ja lavan edessä. Pumppausta ja jumppausta”, kirjoitti Ville Kinnunen Helsingin Sanomien arvostelussa (HS 9.12.2017) Antti

päivä myöhemmin toinen Helsingin Sanomien toimittaja, Jussi Lehmusvirta, julisti Antti Tuiskun Hiihdän-kappaleen vuoden parhaimmaksi ja alkuvuodesta 2018 Tuisku voitti kahdessa ja oli ehdolla useassa Emma-palkintokategoriassa. Kinnunenkin oli tunnustanut kritiikissään, että Tuiskun suosio on heittämällä suurempaa kuin Tavastian neliöt antavat myöten. Herääkin kysymys, mihin hierarkian portaalle viihdyttävä popmusiikki lopulta sijoittuu? Vallankäyttöä voi nähdä olevan myös näkyvyyden ja soittoajan jakaminen tai vaikkapa Spotify-soittolistaukset. Monia näistä voi yksilökin tehdä nykyään erityisesti sosiaalisen median kautta. Samalla kun luo itselleen identiteettiä eli määrittää omaa musiikkikulttuurista lokerikkoaan omista lähtökohdistaan käsin, voi vahvistaa hierarkiaa myös toisel-

ta kantilta: myös tietyt artistit voidaan nähdä tiukasti tietyn genren edustajina jolloin irtiotot ja tyylimuutokset voivat olla vaikeita tai ainakin niistä voi syntyä suurta uutisarvoa. Esimerkiksi Tähdet, tähdet -sarjan viihdyttävyyden voi katsoa syntyvän osittain siitä, kuinka yllättävältä ja välillä koomiselta epätodennäköiseen genreen heittäytyminen näyttäytyy – kyse kun ei ole välttämättä siitä etteikö artisti teknisesti hallitsisi myös tuntemattomamman musiikkilajin. Laura Gustafssonin käsikirjoittamassa Kikka Fan Club -näytelmässä tuotiin esille, kuinka ympäristö saneli artistin lokeron sekä rajoitti ja suoranaisesti esti murtautumisen pois viihdyttämästä ja kiihdyttämästä. Voikin kysyä, tekeekö tietyn maun ”sisällöntuottaja” valintoja samankaltaisesti omasta asemastaan käsin kuin musiikin kuluttaja? Voiko artisti liikkua vapaasti hierarkisen portaikon eri askelmilla, ja millä edellytyksillä? Ja ennen kaikkea, edustaako artisti esittämänsä musiikin kautta samalla myös tiettyä luokkaa, jolloin erilaiseen tyylilajiin vaihtaminen tarkoittaisi jonkinlaista luokkahyppyä suuntaan tai toiseen? Maun asemaa luokkaeroja ylläpitävänä ja rakentavana tekijänä voisi haastaa ainakin luomalla aktiivisesti mahdollisuuksia kaikenlaisten (musiikki)kulttuuristen elämysten kokemiseen lapsuudesta saakka. Myös vastakkainasetteluja välttävä kulttuuripoliittinen keskustelu voi olla askel kohti demokraattisempaa makumaailmaa. Hierarkiat tiedostamalla myös yksilötasolla olisi mahdollista paremmin tunnistaa, mistä lähtökohdista omia (musiikki) kulttuurisia valintojaan tekee ja pohtia, miten hierarkia omassa makumaailmassa ilmenee – toisin sanoen, minkälaisia hierarkialeimoja eri musiikkilajeille tiedostamatta tai tiedostaen jakaa. 11

HALLITUSVASTUUSEEN Sanna Marin on noussut nopeasti yhdeksi SDP:n näkyvimmistä poliitikoista. Hän haluaisi tuoda Suomeen blokkipolitiikan, listavaalit ja asiakeskeisyyden sekä profiloida SDP:stä puolueen, joka kannattaa ihmisoikeuksia poikkeuksetta. Aluksi pitäisi kuitenkin saada Tampereelle pinkki ratikka. Teksti Alvar Aalto-Setälä

aaliskuussa 2018 SDP sai pitkästä aikaa gallup-kultaa: Ylen kannatusmittauksessa puolue päihitti jo noin vuoden gallupeja dominoineen kokoomuksen prosentin erolla. Vaikka kokoomus nousikin sittemmin jälleen gallupien johtoon, SDP hengittää niskaan vain parin prosentin päästä ja vaikuttaakin yhä selvemmältä, että tuleva pääministeri edustaa jompaakumpaa näistä kahdesta puolueesta. Yksi seuraavan hallituksen ministereiksi spekuloiduista on SDP:n ensimmäinen varapuheenjohtaja, Pirkanmaan viime eduskuntavaalien ja Tampereen viime kuntavaalien suurin ääniharava Sanna Marin. Marin on noussut puolueensa ytimeen erittäin nopeasti ja vasta vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Arkadianmäelle astellut 32-vuotias on saanut mainetta SDP:n tulevaisuuden toivona. Tutkain päätti haastatella tätä potentiaalista tulevaa suurvaikuttajaa demariuden ytimessä Tampereella, kaupungissa, jota johtaa tehtaanhajuinen SAK:n entinen puheenjohtaja Lauri Lyly ja jossa SDP:n tulevaisuuden toivo sattuu pitämään äitiysvapaatansa. Tapaamme Marinin vielä pääsiäisloman jäljiltä uneliaassa Tampereen yliopiston päärakennuksessa, jonne hän saapuu puolisonsa ja rattaissa olevan nykyisen pomonsa kanssa. Vauva syntyi tammikuussa ja hoitovastuu vaihtuu vanhemmalta toiselle syyskuussa Marinin palatessa eduskuntaan. Joihinkin poliittisiin kysymyksiin, kuten neuvolapalveluiden

Kuvat Paavo Jantunen

ja päiväkotien tasoon, vauvan saaminen on luonut Marinille henkilökohtaisen kosketuspinnan, mutta sen suurempia mullistuksia hänen poliittiseen ajatteluunsa pienokainen ei ole saanut aikaan: esimerkiksi mielipide perhevapaauudistuksesta on säilynyt yhtä myönteisenä kuin ennenkin. Ihan poissa poliittisilta kentiltä Marin ei vauvasta huolimatta ole ollut, sillä hänen haastattelua edeltävänä viikkona perustamansa Tamperelaiset pinkin ratikan puolella -Facebook-liike on saanut jo toistatuhatta tykkäystä ja muodostunut varsinaiseksi someilmiöksi myös Twitterissä. Innostus liikkeen alullepanoon lähti pinkin värin poisjättämisestä ratikan jatkoon etenevistä värivaihtoehdoista, vaikka juuri pinkki voittikin Aamulehden ja Tamperelaisen värisuosikkikyselyt viime syksynä. ”Meidän tavoite on saada pinkki ratikka mukaan äänestykseen, jotta kaupunkilaiset itse voivat todella päättää minkä värinen ratikka tänne lopulta tulee. Itse veikkaan että pinkki lopulta voittaa, vaikkei siitä satavarma voi olla”, Marin kertoo. Pinkistä on hyvä siirtyä punaiseen. Kuten todettu, SDP:llä pyyhkii nyt hyvin: gallupsukellus on kääntynyt nousuksi ja puolue on taas opposition suosituin. Vihreille Marin ei kuitenkaan halua lähteä asiasta ilkkumaan, sillä hänestä SDP:n ei ylipäätään tulisi kilpailla äänestäjistä vihreiden ja vasemmistoliiton kanssa: ”Toivoisin, että ensi vaaleissa saataisiin

punavihreä enemmistö eduskuntaan eli että vihreät, demarit ja vasemmistoliitto saisivat sellaisen äänivyöryn, että siltä pohjalta voitaisiin muodostaa hallitus, joka kerrankin olisi vihreä ja vasemmistolainen.” Marin puhuu vihervasemmistolaisesta hallituksesta yhtä mutkattomasti kuin pinkistä ratikastakin. Marin kertoo vihervasemmistolaisuuden kuvaavan hänen omaa ajatusmaailmaansa paljon: harkitsihan hän sekä SDP:tä, vihreitä että vasemmistoliittoa politiikkaan lähtiessään. Kaikkia kolmea puoluetta yhdistää hänen mukaansa samanlainen arvoliberaali arvopohja. Täysin mutkattomaksi hän ei kolmikon yhteistyötä kuitenkaan näkisi, sillä ”kaikki puolueet tekevät politiikkaa”. Sinipuna- tai punamultahallitukset eivät sen sijaan Marinia ajatuksina hirveästi viehätä, vaikka ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja hän keskustan ja demarien hallitusyhteistyötä kannattikin. ”On tullut oikeastaan aika yllätyksenä se, kuinka oikeistolaista politiikkaa keskusta on tehnyt Sipilän johdolla.” Kokoomuksen kanssa arvopohjaeron lisäksi hallituskaavailuja häiritsevät muistot hankalasta yhteistyöstä viime hallituskaudelta. ”Monista sovituista asioista ei kokoomus pitänyt kiinni, mikä oli hallitusyhteistyön kannalta tosi ongelmallista.” Suomessa vallitseva, hyvinkin joustava tapa muodostaa hallitus on ollut Marinista suhteellisen toimiva malli. Hänestä olisi kuitenkin äänestäjiä

r i t ä n m u u t ta a p u o l u e e n a g e n da a s e ll a i s e k s i , e t t ä

se puhuttelisi myös nuoria.

kohtaan rehellisempää siirtyä Ruotsin mallia muistuttavaan blokkimalliin, jossa äänestäjä tietäisi äänestämänsä puolueen potentiaaliset hallituskumppanit jo etukäteen. Marin näkee muutakin hyvää Ruotsin poliittisissa käytännöissä, nimittäin listavaalit eli vaalit, jossa henkilökohtaisen äänimäärän sijaan ehdokkaiden läpimenojärjestyksen ratkaisisi puolueen määrittämä lista. Marin ei turhaan vallitsevia rakenteita puheissaan suojele, vaan kuin ohimennen lipsauttelee toiveitaan blokkimallin ja listavaalijärjestelmän kaltaisista suurista poliittisista reformeista. Hänestä nämä uudistukset tervehdyttäisivät suomalaista politiikkaa, jota tällä hetkellä leimaa yleinen tyytymättömyys. ”Esimerkiksi nykyinen hallitus nauttii alle 40 prosentin luottamusta, vaikka käyttää yli 50 prosentin valtaa.” Marin suhtautuu myönteisesti myös kansalais- ja kuntalaisaloitteiden kaltaisiin suoran demokratian menettelytapoihin silläkin riskillä, että nämä uudet tavat toteuttaa demokratiaa vähentäisivät innokkuutta liittyä puolueisiin. ”Puolueet ja poliitikot ovat vain välineitä. Tärkeintä on, että saadaan asiat hoidetuksi.” Oli hänessä uudistajan vikaa tai ei, on SDP:n ensimmäisen varapuheenjohtajan pakko uudistaa

jotain hivenen rakenteita konkreettisempaa – nimittäin yli 100-vuotias työväenliike. Sosiaalidemokratian kriisi, termi, jonka kuullessaan Marin naurahtaa, ei hänestä kuvaa kovin hyvin sosiaalidemokratian muutosta: ”Kysymyksenasettelu tästä on ollut sama viimeiset 20 vuotta ja kriisinhän pitäisi olla lyhytaikainen juttu.” Marinista SDP:n kriisistä puhuttaessa tarkoitetaan SDP:n kannatuksen laskeutumista takavuosien yli 30 prosentin kannatuksen menestysvuosista nykyiseen eli 15–23 prosentin välille vakiintuneeseen kannatukseen. Tämä kielii Marinin mukaan puoluekentän muutoksesta kokonaisuutena enemmän kuin SDP:n kriiseilystä. ”Uusi normaali on se, että liikkuvia äänestäjiä on tosi paljon ja kaikkien puolueiden kannatukset vaihtelevat tosi paljon.” Jotain SDP:n kriisistä kuitenkin kertoo puolueen olematon nuorisokannatus: Eurooppanuorten tuoreen kyselyn perusteella vihreät (yli 30 prosenttia), kokoomus (25 prosenttia), keskusta (13 prosenttia) ja perussuomalaiset (10 prosenttia) ovat kaikki suositumpia vaihtoehtoja kuin vain seitsemän prosentin SDP (joskin on mainittava, että suosituin vaihtoehto tässäkin kyselyssä oli nukkuvien puolue yli kolmanneksen kannatuksella). Marin myöntää, että SDP:llä on ollut vaikeuksia kohdata nuorempia äänestäjiä: ”Myös sen takia olen mukana politiikassa: yritän muuttaa puolueen agendaa sellaiseksi, että se puhuttelisi myös nuoria.”

Hän tosin uskoo demarihenkisen arvopohjan omaavien nuorten pallottelevan juuri SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton välillä, eikä edelleenkään ole näiden puolueiden välisen kilpailemisen fani. Mutta kantaako SDP näitä puolueita enemmän nuorille luotaantyöntävää historiallista painolastia, esimerkiksi suomettumisen historiaan liittyen? ”Uskoisin, että enemmän nuorten kannatukseen vaikuttaa SDP:n suhtautuminen ympäristökysymykseen tai se, voidaanko selkeästi nähdä arvokartalta, että SDP puolustaa ihmisoikeuksia aina.” Entä sitten se työ työväenpuolueessa? Miten työn muutos vaikuttaa SDP:hen perinteisten duunariammattien kadotessa ja erityyppisten silppu- ja pätkähommien korvatessa perinteiset ammatti-identiteetit? Marinin mukaan pätkätyöläiset saattavat olla uusi työväenluokka, mutta tiukkojen luokka- ja työidentiteettien aika poliittisen vakaumuksen määrittäjänä on sellaisenaan ohi. Nyt on arvopohjaisten poliittisten identiteettien aika. ”Olenko arvoliberaali, miten suhtaudun kansainvälisyyteen, kuinka tärkeitä ympäristöarvot ovat itselle...”, Marin luettelee antaen

DP: n

ei ylipäätään tulisi

k i lpa i ll a ä ä n e s t ä j i s t ä v i h r e i d e n j a va s e mm i s to l i i to n ka n s s a .

esimerkkejä identiteettiä määrittävistä arvokysymyksistä, joiden vaikutus puoluekantaan on nykyään ammattia suurempi. ”Poliittisten identiteettien muutos on tässä suhteessa tärkeämpi trendi kuin työn muutos, joskin ne liittyvät toisiinsa.” Sosiaalidemokratian näkeminen vihreiden ja vasemmistoliiton blokkiin kuuluvana poliittisena identiteettinä on selvästi Marinin tapa profiloitua nuoren, uudistushenkisen sosiaalidemokraatin perikuvana. Hänet itsensä demareihin houkutteli kuitenkin nimenomaan puolueen historia: ”Mä olen vähävaraisesta perheestä ja mä en olisi pärjännyt tässä yhteiskunnassa – mulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia – ilman sitä yhteiskuntaa, jonka demarit ovat hyvin pitkälti rakentaneet tähän maahan.” Hyvinvointivaltion rakentamisen ohella Marin arvostaa SDP:n historiaa vahvana kansainvälisenä toimijana sekä sen pragmaattista aikaansaamista: ”On ihan eri asia ideologisesti haluta jotain kuin oikeasti viedä asioita eteenpäin yhteiskunnassa.” Yksiselitteistä poliittista esikuvaa Marinilla ei ole, mutta hän suostuu listaamaan muutamia arvostamiaan poliitikkoja: ”Erkki Tuomioja, pitkän linjan punavihreä sosiaalidemokraatti, ehkä ristiriitainenkin hahmo meidän puolueessa; Tarja Halonen pitää aina mainita, ja ehkä nykyisistä kansanedustajista vielä RKP:n Eva Biaudet, hän on tehnyt erittäin paljon töitä ihmisoikeuksien eteen.” Politiikan henkilökeskeisyys on Marinia häiritsevä seikka ja hän puhuisi mieluummin asioista kuin ihmisistä. Juuri henkilökeskeisyyttä vähentääkseen Marin kannattaakin listavaalien käyttöönottoa. ”Puoliavoin listavaali olisi ehkä parempi malli, sillä

siinä puolueet ja niiden ajamat asiat korostuisivat enemmän kuin ehdolla olevat yksilöt.” Pelkääkö Marin ehkä tulevan ministerisalkkunsa myötä tulevaa jatkuvaa henkilöön menevää kritiikkiä; sellaista, josta saimme osviittaa Juha Sipilän avautuessa rankoista kokemuksistaan Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa? ”No jos se pelottaisi, niin en pystyisi tekemään politiikkaa.” Marinista mahdollista kritiikkiä pelottavampi skenaario on globaali epäonnistuminen ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa ja ajatus siitä, miten se tulisi vaikuttamaan hänen lapsensa elämään. ”Jos tätä ei saada hoidettua minun elinaikanani niin mitä sitten tapahtuu?” Toinen Marinia huolettava tulevaisuuden skenaario on luottamuksen rapautuminen demokraattiseen järjestelmään: ”Aika usein minunkin mielestäni näyttää liikaa siltä, että puolueet ja poliitikot pelaavat eivätkä oikeasti hoida yhteisiä asioita.” Hänen mukaansa läpinäkyvyys ja avoimuus ovat avainasemassa turvaamassa luottoa demokraattiseen päätöksentekoon: esimerkiksi kaikille osapuolille epämieluisat kompromissit tulisi avoimesti myöntää myös laajemmalle yleisölle silläkin uhalla, että joku suuttuisi kuullessaan päätöksenteon taustat. Yksilökeskeisyyttä karttava poliitikko ei halua lähteä arvailemaan, millaisia saavutuksia hänen Wikipedia-sivultaan löytyy hänen joskus päättäessään uransa. ”Ihmiset harvoin saavuttavat asioita yksin. Puolueet ovat yhteisiä projekteja ja politiikka on yhteistyötä.” Marin ei myöskään usko kauheasti katselevansa omaa Wikipediaansa jälkikäteen: ”Ehkä siellä sitten mainittaisiin se pinkki ratikka, vaikkei sekään yksin minun saavutukseni olisi.”

MARININ TERVEISET VALTIOTIETEILIJÖILLE Tutkimisen arvoinen ilmiö suomalaisessa politiikassa? ”Poliittisen johtamisen muuttuminen kunnissa ja valtakunnallisesti.” (toim. huom. Marin itse teki hallintotieteiden gradunsa kuntien poliittisen johtamisen muutoksesta viime keväänä). Mitä yliopistolta jäi oppimatta? ”Vaikka mitä! Kauheasti jäi kursseja käymättä ja aineita lukematta vain siksi, että politiikka vei niin paljon aikaa. Jos antaisin neuvon kymmenen vuoden takaiselle itselleni, niin sanoisin, että ei ehkä ole niin kiire eteenpäin politiikassa. Voi olla ihan vain opiskelijakin vähän aikaa.” ”Kannattaa lukea jotain muutakin kuin omaa pääainettaan, ottaa siis laajasti erilaisia aineita: se avaa omia mahdollisuuksia ja siitä ei ainakaan ole työelämässä haittaa.”

Teksti Eetu Nisula

TÖHRYJEN TAKANA Arjen taidetta vai silkkaa ilkivaltaa? Vaikka suurin osa tägeistä ja piisseistä vielä ilmestyisikin luvatta seinille, on graffiti taidemuotona matkalla kohti salonkikelpoisuutta. Tekstissä pureudutaan graffitin olemukseen.

raffitiin liittyy vahvoja asenteita puolesta ja vastaan. Ennakkoluulojakin. Mystiikkaa. Graffitista tuntuu olevan tulossa yhä hyväksytympi taidemuoto sen siirtyessä hiljalleen siltojen alta gallerioihin ja taidenäyttelyihin. Pääkaupunkiseudulla on järjestetty useita näyttelyitä, jotka valottavat kyseenalaisen taidesuuntauksen ilmiöitä. Mitä “töhryjen” takana on? Johtuuko graffitin huono maine pelkästään sen laittomasta luonteesta ja usein epäedustavasta esiintymisympäristöstään? Nyt on aika irtautua hetkeksi tutuista ja turvallisista, ehkä jo aikansa eläneistä ajatusmalleista ja heittää ne narikkapaikalle, joka aivan liian usein on koko aivoille varattuna. Seuraa asiaa graffitista. Alussa olivat nuorukainen, kaupunki ja kynä. Hänet tunnettiin New Yorkissa

1960-luvun loppupuolella nimellä JULIO 204, tosin “tuntea” tulee tässä ymmärtää eri tavoin. Nimimerkin ilmestyminen oli sinänsä ainut merkki hänen olemassaolostaan. Legendan mukaan graffiti on saanut alkunsa näihin aikoihin, kun persoonana tuntemattomaksi jäänyt Julio alkoi kirjoittamaan nimimerkkiään Manhattanilla 204. kadun seudulle, hänen kotikulmilleen, reviirilleen. Pian eri nimimerkkejä alkoi ilmestyä lisää ympäri kaupunkia lyhtypylväisiin, jäätelöautoihin, metron penkkeihin ja paneeleihin – mihin vain. Wraittereita eli graffititaiteen harjoittajia ilmaantui lisää, markerit suhisivat ja kannut kolisivat. Vuosituhat vaihtui näpit maalissa ja nyt graffiti on levinnyt maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Aluksi Julio kirjoitti nimensä vaatimattomasti manhattanilaiseen lyhtypylvääseen, ja

vuonna 2018 suomalainen EGS on kansainvälisesti tunnustettu taiteilija, jonka suosiota niittänyt näyttely päättyy juuri Helsingin Taidehallissa. Näihin aikoihin tulee kuluneeksi 50 vuotta graffitin ensiaskeleista, ja vuosikymmenten mittaan paljon on muuttunut. Silti viime kädessä kyse on kirjaimista, jotka antavat ekijälleen kasvot.

E r ila is et

g r a ffit is t it

llaan sitten wraittereita tai vandaaleja, graffiti on yhteistyötä. Graffitissa on kyse toisten wraitterien kanssa keskustelusta, vaikkei kasvotusten nähtäisikään. Graffiti on kilvoittelua laajemmasta näkyvyydestä esimerkiksi tägien ja throwupien muodossa tai yksinkertaisesti raikkaammista piisseistä ja komeammasta kädenjäljestä. Kilpailun idea on näyttää muille wraittereille niin sanotusti närhen munat.

Kuva: Noora Kosunen

Omanlaisensa vieraskirja Helsingin Eirassa. 2018. Kuva: Noora Kosunen

Niin näkyvyyden tavoittelu kuin ilmiön sosiaalisuus ja kilpailullisuus korostuvat crewien kohdalla, jotka muodostuvat toisiaan arvostavista

graffitimaalareista. Tällaisia syndikaatteja syntyy varmasti lukuisista eri syistä, mutta on syytä huomioida, että kyseessä on harrastus siinä missä muutkin. Yhteinen kiinnostuksen kohde yhdistää ihmisiä. Graffitiskene pitää sisällään erilaisia harrastajia. Wraitterit pitävät uskollisesti rakastamaansa kulttuuria pystyssä niska limassa ja sormet inkissä. Tekemisestä graffitissa on luonnollisestikin kyse. Kaikki maalaavat eivät kuitenkaan ole pelissä samalla tavalla: toisille tärkeintä tuntuu olevan graffitin määrä, toisille taas laatu. Joukkoon mahtuu myös graffitityylin harjoittajia, jotka eivät mene pää kolmantena jalkana pitkin seiniä. Sketsaamiseen eli paperille luonnosteluun panostetaan siinä missä seinille syntyviin piisseihinkin, minkä vuoksi huopakynin taiteillut työt voivat olla näyttäviä sellaisenaan. Olisiko juuri graffitin laatua arvostavien

wraittereiden joukosta ponnahtanut ajatus sketsaamisesta? Pelkkää sketsausta voikin pitää jo yksistään graffitiskenen sisäisenä lahkona, vaikka tiukka rajanveto onkin sekä hankalaa että tarpeetonta. Valmis luonnos siirtyykin usein paperilta seinälle. Joka tapauksessa graffitiharrastajien joukossa on myös henkilöitä, jotka keskittyvät pääasiassa paperille piirtämiseen. Yksi sanoisi paperille piirtämisen olevan graffitista erotettava asia, kun toinen taas pitää sketsaamista ehdottomasti graffitina huolimatta siitä, ettei se ilmene samalla tavalla raideliikenteen harjoittajien kalustoa koristamassa. Valokuvaajat ovat myös olleet oleellisesti mukana graffitipiireissä. Kamerat ja maalit kuuluvat yhteen ennen kaikkea käytännöllisistä syistä: upeat piissit on saatava talteen ennen buffaamista eli pois pesemistä. Valokuvat siis siirtävät piissit ajasta ikuisuuteen, koska myöhemmin tarkat linjat ja

CKR, Helsinki, 2018. Kuva: Noora Kosunen

väriloisto voivat olla viranomaisten ja kemikaalien yhteistyöllä lopullisesti tuhottu. Uniikit graffititeokset ovat luonteeltaan paikallisia, joten valokuvaajien ansiosta työt ovat saatavilla laajemmalle yleisölle, kun otos voidaan kiikuttaa tai lähettää minne tahansa. Näin ajateltuna valokuvaajilla on miltei omnipotentti kyky siirrellä teoksia neliulotteisessa aika-avaruudessamme. Mitä tussin kärki, kannun suutin tai valokuvat koettavat kantajansa avustamina ilmaista? Niiden hahmottelemien grafeemien eli kirjainten, numeroiden ja muiden välimerkkien käsittämä kirjoitusmerkkien kokoonpano yhdessä erilaisten hahmojen ja kuvattujen tapahtumien kanssa muodostavat piilotettuja merkityksiä.

G r a feemien

ta ka na

oderni graffiti on monenkirjavaa, mikä on ymmärrettävä laajimmassa mahdollisessaan merkityksessä.

Helmiäishohtoisuuden, okranvärisyyden, purppurakukkaisuuden ja yleensä ylivedon polykromaattisuuden lisäksi graffitia ovat myös usein yksiväriset tägit, jotka olivat suosittuja skenen alussa ja ovat sitä yhä edelleen, mikäli silmiään on uskominen. Tägit ovat usein yksittäisiä sanoja, joista ilmenevät luojansa kalligrafiset kyvyt. Jo aiemmin mainitut piissit puolestaan saavat tägejä yksityiskohtaisemman asun, jonka muodostaminen ottaa oman aikansa. Tämän vuoksi työn aloittamisen ajankohta on syytä valita tarkoin. Kummankin edellä mainitun kirjoitusasun keskiössä ovat usein abstrahoidut kirjaimet ja merkit, jotka muodostavat niin akronyymejä, sanoja kuin lauseitakin. Kirjaimista koostuvan graffitin – joiden muuten tässä tarkoituksessa niin leikkisästi kuin kielitieteellisestikin voisi sanoa koostuvan grafeemeista – olennainen ulkoasullinen seikka on kirjainten kompositio, niiden muo-

dostama sommitelma. Lisäksi graffitiksi usein mielletään sapluunoin toteutetut työt, joiden kiistatta tunnetuin tekijä lienee Banksy.

Banksyn työt ovat usein yhteiskunnallisesti kantaaottavia, kuten kuvan lontoolainen pankkiautomaatti käymässä käsiksi tyttöön. Pikkulinnut kertovat, että Banksy vaihtoi vapaalla kädellä työskentelyn sapluunoihin, koska jälkimmäisillä toteutus vie vähemmän aikaa. Mene ja tiedä, mutta nopeus voi usein olla ratkaiseva tekijä.

TRAMA, Turku, 2018. Kuva: Eetu Nisula

PLAYn piississä hahmo ottaa kirjaimen paikan. Turku, 2018. Kuva: Eetu Nisula.

Yleisesti ottaen graffiti on siis kaikkea vulgaariksi luonnehdittavista yksittäisistä sanoista aina erittäin huoliteltuihin seinämaalauksiin, joissa kirjainten lisäksi tavataan hahmoja. Huomionarvoista graffitissa on signeerauksen poikkeuksellisen suuri rooli, joka toisinaan on teoksen itsetarkoitus. Aliaksen röyhkeä esiin tuominen on graffitin tapauksessa enemmän kuin ymmärrettävää: puumerkki symboloi muutoin kasvotonta maalaria. Aiemmin mainitun EGS:n innovatiivinen ja graffitin monimuotoista luonnetta ansiokkaasti ilmentävä työ Shadrach, Meshach, Abednego (I–VI) onnistuu vielä kaiken kukkuraksi nostamaan hattua graffitin perustalle. Pelkän nimen ja työn takana on piilotettuna jokin tarina tai koukku, kuten graffitissa on tapana. EGSin työ välittää kertomuksen, joka vie katsojan tulkintatavasta riippuen joko Kristusta edeltäneen ajan Babyloniin tai parinkymmenen vuoden takaiselle Mäkelänkadulle Helsingin Vallilaan. Vanhan testamentin versio kertoi, että kolme miestä Babylonin maakunnan hallinnos22

ta, Sadrak, Mesak ja Abednego kieltäytyivät kumartamasta kultaista kuvapatsasta, jonka kuningas Nebukadnessar oli pystyttänyt. Tästä kimpaantuneena kuningas käski heittämään nämä rienaajat kuumaan uuniin, mutta usko

omaan totuuteen eli Jumalaan esti heidän kuolemansa. Loppupeleissä miehet eivät satuttaneet itseään lainkaan ja saivat vielä kuningas Nebukadnessarilta myönnytyksenä entistä enemmän valtaa ja hyväksynnän jumalalleen.

Mäkelänkadun poppelit EGSin käsittelemänä. Kuva: Tero Jussila

Alun perin vuonna 1991 maalattu “Räsynukke” oli vielä paikallaan Pasilan galleriassa 25 vuoden kuluttuakin. Nykytilasta ei ole enää tietoa, koska tunnelin rakennustyöt peittävät alueen. Graffitit ovatkin saaneet olla pitkään paikoillaan siellä missä tavallisesti kukaan niitä ei näe. K u v a : E e t u N i s u l a

H e lsink i R emon t issa aksoisvirranmaan hallinnollisen keskuksen tapahtumien yhdistäminen graffitiin tavalla tai toisella ei suinkaan ole tavallista. Toisin on Suomen hallinnollisen keskuksen, Helsingin, laita. Graffiti rantautui pääkaupunkiin 80-luvun puolivälissä median yhtenäistämän hiphop-kulttuurin mukana, jolloin uutta taidesuuntausta pidettiin jopa virkistävänä, vaikka suosio ei tavoittanutkaan laajempia kansankerroksia. Helsingin kaupungin liikennelaitos peräti tilasi töitä somistamaan Kontulan metroasemaa. Näin kaupunki toivoi luvallisten graffitien rajaavan lainvastaista toimintaa. Seuraavalla vuosikymmenellä graffitia pidettiin jo silkkana ilkivaltana ja nuorison vandalismina. Tuolloin ennen luvattomatkin maalaukset saivat olla paikoillaan pitkän aikaa eikä niitä buffattu samantien pois. Osittain touhun luvattomuus olikin sen suola nuorille wraittereille, ja näin graffiti valtasi kanvaksensa niin julkisten kuin yksityistenkin rakennusten kyljistä. Hyvin suosittua oli myös julkisen liikenteen kalusto sekä ulko- että sisäpuoleltakin. Kauneus oli tällöinkin ehdottomasti katsojan silmissä. Graffitin vastainen liikehdintä alkoi 90-luvun puolivälin tienoilla Helsingin Mäkelänkadulta, joka tuohon aikaan oli sattuneesta syystä kaupungin maalatuinta aluetta. Kiertoilmaisua käyttäen katua vierustavat talot olivat luonnontilaistuneet, mikä johti paikallisten taloyhtiöiden oikeutettuun kii-

vastumiseen. Onhan selvää, että maalien poistaminen maksaa. Kiristynyt tilanne johti enemmän tai vähemmän organisoituun katupartiointiin, jonka tarkoitus oli narauttaa maalaajat työn touhussa. Helsingin kaupunki, VR ja HKL aloittivat vartiointiliikkeiden ja virkavallan avustamana noitavainon, joka tunnettiin Stop Töhryille -kampanjana. Liikkeen idea oli asettaa tiukka nollatoleranssi ilkivallalle, jona graffiti eri esiintymismuodoissaan nähtiin. Kampanjan tuloksena graffiti väheni, missä mielessä voidaan puhua eräänlaisesta epookin lopusta suomalaisessa graffitihistoriassa, mutta mistään kuoliniskusta ei ollut kyse. Tämän vuoksi tapahtumien todellisia merkityksiä on syytä ajatella myös itse maalaajien näkökulmasta. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että esimerkiksi aikuisuuden ja opiskelijaelämän lähtökohdat ovat heikot, kun maksettavaksi lankeaa suhteettoman kokoisia vahingonkorvauksia jo elämän alkutaipaleella. Lisäksi kiinniottojen yhteydessä tapahtui epäiltyjen pahoinpitelyjä, mikä on tietysti aivan pimeää. Voimakeinojen käyttö oli omiaan vain pönkittämään keinotekoista ylivaltaa, sillä rikkeestä ei aiheutunut mitään akuuttia hätätilaa. Samaan syssyyn on syytä painottaa, että kyseenalaista rangaistuksissa oli niiden suhteettomuus rikkeen vakavuuteen nähden. Maalaamista on perusteltu muun muassa ajan nuorten sosioekonomisen aseman heikkoudella. Lisäksi sinänsä osuvasti esitetty kysymys on, usein itse maalaajien piiristä, että eikö kyse ole loppupe-

leissä ihmisten välisestä viestinnästä? Perimmäisessä mielessä niin yritysten ripustamat mainokset kuin graffititkin kustantaa kansalainen joko kuluttajana tai veronmaksajana. Kumpikaan osapuoli ei kysele turhia lupia maksajilta ja niitä tuskin saisikaan: moni haluaisi mieluummin rajoittaa mainontaa nykyisessä kattavuudessaan, kun taas graffitista kaikki eivät välitä. Taide tavallisesti jakaakin mielipiteitä. Tässä mielessä graffiti näyttäytyy myös kannanottona, mitä se ehdottomasti onkin. Vuonna 2008 kymmenen vuotta kestänyt kampanja lopulta tuli tiensä päähän. Ehkä sen sisältämän toiminnan laajuus todettiin jo tarkoituksettomaksi. Graffiti on kuitenkin jäänyt enemmän tai vähemmän osaksi Helsingin katukuvaa, joten joidenkin asioiden pelkkä kieltäminen ei selvästi riitä. Nollatoleranssin hampaattomuudesta onkin Suomessa kokemusta jo ennestään. Lähes sata vuotta sitten alkanut kieltolaki kumoutui reilun kymmenen vuoden taipaleensa jälkeen.

G r a ffit in S uun ta raffiti on monestakin syystä kiistanalainen taidemuoto ja ennen kaikkea se on ollut monissa muodoissaan laitonta. Tänä päivänä graffitityyliä esiintyy kuitenkin myös paljon laillisessa muodossaan kuten paperilla, kanvaksella, graffitille tarkoitetuilla seinillä ja jopa tilaustöinäkin. Unohdetaan siis hetkeksi graffitin laittomuus ja keskitytään ilmiön maineen sijasta sen kykyyn herättää tunteita niin tekijässä kuin katselijassa. Graffiti on itseilmaisua ja kannanottoa siinä missä valokuvataidekin, jota taiteen salonkien portinvartjat pyrkivät pitkään pitämään korkeataiteen ulkopuolella. Nykyään vähintäänkin modernin taiteen piirissä valokuvataide on kiistaton osa-alue. Näin kuitenkaan ei ole ollut vielä kovin pitkään, sillä asemansa se on Suomessa vakiinnuttanut vasta 1970-luvun loppupuolella, vaikka Cajander, Inha ja Brander katselivat maailmaa etsimen läpi jo aikapäiviä sitten. Joku lukijakin

asettanee rajansa niin kutsutun korkeataiteen ja modernin taiteen välille samalla pitäen järkähtämättömästi graffitia silkkana degeneraation ilmentymänä. Graffiti herättää syystäkin ristiriitaisia tunteita taideväen joukossa, mutta valokuvataiteen tapaan graffititaide lienee myös tiellä kohti salonkikelpoisuutta. Legendan mukaan kirjailija Aino Kallas lausui taannoin: "Jos joskus uskallettaisiin korottaa valokuvaus taiteitten pyhään sisaryhteyteen, niin olisi Into Inhallakin siihen osuutensa ja ansionsa." Myös aerosolilingvistiikan takana on tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet ilmiön yleiseen hyväksyttävyyteen. Graffitinäyttelyitä järjestetään nykyisin gallerioissa ja museoissa ympäri maailmaa. Suomessa näyttelyitä on pidetty ainakin Helsingin Taidehallissa, HAMissa ja Vantaan Artsissa. Graffiti on kehittynyt niin tyylinsä kuin asemansakin puolesta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kyse ei ole enää pelkästään canis lupus familiarisillekin omi-

naisesta tavasta merkata reviiriään, vaikka perinteet ovatkin ilmiöön syvälle juurtuneet. Laittomuus on toisille osa graffitin viehätystä. Se ei silti vähennä taiteeksi tarkoitettujen teosten arvoa, jotka objektiivisesti silmäiltynä voivat toden totta koristaa kaikkea aina harmaista betonivalleista ja siltojen alusista taidenäyttelyihin. Kysehän on loppupeleissä siitä, mitä taiteeksi koetaan. Mikäli taiteen tekemisen kriteerit ovat ennalta sovitut ja niitä täyttämätön ihmisen mielenmaiseman ilmaisu on sysättävä taidekentän ulkopuolelle, ollaan menossa takapuoli edellä puuhun. Eikö graffiti ole taidetta ja tekemistä siinä missä muutkin? Oli se sitten muun muassa abstraktia hahmottamista, ajoitusta, esteettisiä elementtejä, kalligrafista silmää, kannanottoa, kehonhallintaa, omistautumista, suunnitelmallisuutta, tarkkuutta ja vakaata kättä edellyttävää – näin päällimmäisiä mainitakseni.

Helsingin Suvilahden kaltaiset alueet ovat omiaan graffitille. Värikkäät työt elävöittävät muuten tympeää ympäristöä. Kuva: Noora Kosunen

Teksti KAISA PAKARINEN Kuvat RONYA HIRSMA

CARL/ FRANK/ LÖS CREW:

IT'S FOR FOR ME ME AND AND THOSE THOSE IT'S WHO KNOW KNOW WHO C

A R L ykkään ajatuksesta, että niin kauan kuin ihmisillä on ollut yhteisöjä, ovat ne jättäneet merkkejä ympäristöönsä. Tykkään, että ihmisen kädenjälki näkyy.

Mietin paljon sitä, millainen rooli graffitilla olisi mun ideaaliyhteisössä. Yritän kuitenkin omalta osaltani osallistua siihen, että tää maailma menis eteenpäin. Graffitit on mulle omanlaisensa moraaliharjoitus: ne laittaa mut miettimään, mihin maalamis ta pidän oikeutettuna ja miksi. Esimerkiksi sähköboksin buffaaminen on todella naurettavaa. Eka piirrän paikkoihin, jotka ei haittaa ketään ja sit käytetään veronmaksajien rahoja siihen, että ne putsataan pois. Se tuntuu tosi järjettömältä ja otankin sellaiset buffaukset henkilökohtaisena loukkauksena.

R A N K e on mulle jonkinlainen harrastus tai oikeestaan elämäntapa. Aloitin maalamisen yksin ja aluksi sainkin olla pitkään itsekseni. Sitten tapasinkin maalatessa muita ihmisiä ja aloin saamaan niiltä maalaamisen kautta hyväksyntää. Niistä ihmisistä tuli mun lauma. Luulen, että kaikki ihmiset haluu kuuluu johonkin. Nyt graffitipiirit on mun ystäviä, ne on mun perhe. Nykyään kaikki mitä teen, liittyy jollain tavalla graffitiin. Tää on ollu mulle yks merkittävimmistä väylistä rakentaa mun identiteettiä.

unnuna katselin autosta, kun motarinvarret oli täynnä graffiteja. Myös meidän lähirannalla oli yhessä kontissa piissi, jota mä aina katselin. Siitä se koko juttu lähti, halusin itsekin kokeilla. Eka kokeilin paperille, sitten tägäsin koulun vessan seinään. Siitä se vaan lähti eteenpäin, koko ajan vaan enemmän ja isompaa. Toissa vuonna mulla oli tavoite tehä tägi päivässä. Ihan sama mihin mä meen, heitän vähintään sen yhen tägin. Esimerkiksi kilometrin matkalle junalta treeneihin tulee vähintään viidestä kymmeneen tägiä joka viikko, joka maanantai tulee lisää. Nyt kun meen Turun motaria pitkin ja siellä on parit mun omat piissit, katon niitä ja mietin, että siel ne menee ja näyttää hyvältä. Toivon, että jossain siinä ruuhkassa, jossa menee autoo auton perään, siel ois mahollisesti jonkun auton takapenkillä ehkä joku pikkupoika, joka kattoo samalla tavalla kuin mäkin sillon, että vitsit ois siistii tehä noita. Se motivoi mua.

G R U E te ainakin tykkään siitä, että näen sen mun työn päivänvalossa. Tekeminen on hauskaa, mut niin on myös valmiiden töiden katseleminen. Ei mua oikeestaan kiinnosta tykkääkö joku muu siitä. Tai on se hienoo, jos joku tykkää, mut oikeestaan mä teen niitä vaan itelleni.

Varsinkin tägääminen on tosi addiktoivaa. Ei niin, etteikö siitä pääsisi irti, mut se on vaan tosi hauskaa. Eka on vähän maaginen fiilis, kuumottaa ja miettii mitä vois käydä. Mut sitten kun on vetäny ekan viivan ja alkaa fillaa, niin ei sitä sit enää mieti. Adrenaliini siinä on se, mihin jää koukkuun.

G R A F F I T I näyttely HAMissa 9.9.2018 asti 27

Teksti KAISA PAKARINEN Kuvat RONYA HIRSMA

SITOI Suomen räpkentän uusin tulokas Sitoi kertoi Tutkaimelle ajatuksiaan musiikin tekemisestä sekä siitä, miksi hän ei halua näyttää kasvojaan.

aaliskuussa Spotifyyn ilmestyi kaikessa hiljaisuudessa poikkeuksellisen kunnianhimoinen ensijulkaisu Kun jumalat sulavat. Kappaleessa tumma, tikkaava biitti ja lempeästi virtaava melodia yhdistyvät vangitsevaan lyriikkaan – flow muistuttaa jopa enemmän spoken wordia kuin räppiä. Sanoitukset poikkeavat runollisuudessaan valtavirtamusiikista. Biisin takana on suomalaisen musiikkikentän uusin tulokas Sitoi. Rohkea ja kokeellinen kappale ilmestyi ilman suurta ennakkorummutusta. Toisin kuin muut musiikkikentän tulokkaat, ei Sitoi ole entuudestaan tuttu somesta. Artistin Instagram on kaunis mutta kasvoton, Facebook-sivukin paljastaa vain linkit artistin julkaisuihin ja seuraavien keikkojen päämäärät. Onko piiloleikki vain keino erottautua? Kuka oikein on Sitoi? Pelkkä räppäri riittää Artistin kasvottomuus tekee haastattelutilanteesta jännittävän. Näyttääkö Sitoi samalta kuin kuulostaa? Kun lyriikat repivät auki ja päästävät lähelle, tuntuu tärkeältä saada sanoituksille kasvot. Sama kutkuttava tunne väreilee luultavasti yleisössä ennen Sitoin keikkoja. Niillä Sitoi ei peitä kasvojaan. ”Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että haluan musiikin tulevan edellä”, Sitoi kertoo hymyillen, kun kysyn häneltä syytä kasvojen piilottamiselle. ”En tarkoituksella halua peitellä kasvoja tai tehdä tästä

sen isompaa numeroa. Mikään naamarin käyttäminen ei tunnu omalta. Minusta vaan on kiinnostavampaa rakentaa estetiikkani jonkin muun kuin oman ulkonäköni varaan.” Itsensä brändäämisen kulta-aikana Sitoin valinta tuntuu raikkaalta. ”Ensivaikutelmaa luodessa voin itse valita, näytänkö kasvojani vain en. Tämä on mun keino pitää huomio itse asiassa eli musiikissa”, Sitoi painottaa. Anonymiteetin säilyttäminen on myös keino yrittää taklata paljon puhuttu etuliitekeskustelu. Sitoi kun luokitellaan helposti juuri naisräppäriksi pelkän räppärin sijaan. Se uuvuttaa artistia. ”Välillä en tiedä, jaksanko edes lähteä tähän naisartistikeskusteluun mukaan. Asia otetaan aina välittömästi esiin ja se turhauttaa. Etuliitteiden lisääminen on toiseuttavaa, koska itse koen sukupuolen muotoutuvan niin voimakkaasti sosiaalisten rakenteiden ja normien pohjalta.” Toisaalta Sitoi ymmärtää hyvin, miksi aihe nostetaan toistuvasti pöydälle. "Räppäreistä vähemmistö on naisia. ymmärrän, että halutaan nostaa esiin erilaisia tekijöitä ja puhua naisten asemasta musiikkikentällä. On kuitenkin eri asia ylläpitää sellaista kieltä, jossa normaali on oletetusti mies ja poikkeus on oletetusti nainen, koska se pitää erikseen mainita. tuntuu ummehtuneelta ja kummalliselta, että mun musaa lähestyessä pitäs ensin tietää mun sukupuoli. Toivoisin, että tämän asian yli päästäisiin jo” 29

Sitoi suhtautuu aiheeseen ristiriitaisin tuntein. ”Aihe on tärkeä ja pidän siitä käytävää keskustelua kiinnostavana. Toisaalta, samalla kun sukupuolen merkityksestä keskustellaan, tullaan taas jakaneeksi ihmisiä ryhmiin. Keskustelu itsessään pitää yllä ongelmallisia rakenteita. Jos puhuttaisiin vain artisteista, pysytään asiassa. Silloin ollaan itse tekemisen ytimessä: mitä tehdään, eikä kuka tekee.” Keskitytään siis musiikkiin. Kaiken alku on teksti Sitoin matka muusikoksi alkoi kirjoittamisesta. ”Olen aina tykännyt kirjoittaa ja vanhempani kannustivat minua siihen. Ensimmäiset biisimuotoiset tekstit tein lukioikäisenä, mutta silloin minulla ei ollut vielä minkäänlaista käsitystä kappaleiden oikeanlaisesta rakenteesta saati räpin kirjoittamisesta”. Vaikutteet Sitoin musiikkiin tulevat FKA twigsin ja Zebra Katzin kaltaisilta voimakkailta ja persoonallisilta artisteilta – tech-housesta ja r&b:stä. Sitoi löysi suomenkielisen musiikin vasta varsin myöhään. ”Olen pieneltä paikkakunnalta, jossa ei tullut samalla tavalla vastaan suomenkielistä, minua kiinnostavaa musiikkia", Sitoi pohtii. Sitoi kuvaa biisinkirjoittamista yhdeksi tavaksi käydä läpi elämäänsä ja jäsennellä kokemuksiaan. ”Silloin, kun jokin tilanne on päällä, saattaa mieleeni tulla kielikuvia, jotka kirjaan ylös. Pienistä paloista syntyy lopulta eheä kokonaisuus, lopullinen teksti”, Sitoi kuvailee biisinkirjoitusprosessiaan. Alun perin nihkeät tunteet muuttuvat Sitoin kynässä kirjavimmiksi. ”Rakastan murjoa tekstiä. Koitan kirjoittaessani löytää rujosta herkkyyttä ja rumasta kaunista”. Kun jumalat sulavat oli Sitoin ensimmäinen valmis kappale ja valikoitui siksi myös ensijulkaisuksi. ”Mulla on siihen biisiin niin vahva tunneside. Olen siitä niin varma, että se oli helppo laittaa ensimmäisenä ulos.” Etenkin suomiräpin piirissä Sitoi on lyyrisyydessään outolintu. Moni löytää lähimmän vertailukohdan Paperi T:stä. ”Toi vertaus tuli jo aika alussa mun tuottajalta Vaaleilta. Mä oon kyllä siitä tosi otettu, pidän Paperi T:n tavasta kirjoittaa. On kiinnostavaa nähdä miten mielikuvat muuttuvat, kun olen julkaissut lisää materiaalia. Muut biisit kun ovat vähän erilaisia, menevämpiä.”

Kuten kuka vain uraansa aloitteleva, uusi artisti joutuu ensijulkaisunsa äärellä todella miettimään valintojaan, kuten sitä, mihin genreen haluaa tulla luokitelluksi ja kehen artistiin tahtoo tulla rinnastetuksi. Kuinka tavoittaa mahdollisimman laaja kuulijakunta? Ketkä edes haluaa tavoittaa? Kuinka merkityksellinen ensivaikutelma on loppu-uran kannalta? Laskelmoinnin sijaan Sitoin asenne on luottavainen. ”Olen kunnianhimoinen, joten mietin, onko musiikkini kaltaiselle tekemiselle tilausta. Tosin arvioin sitä todella itsekkäistä lähtökohdista; mitä mä haluaisin kuulla. En siis ainakaan tietoisesti yritä miellyttää ketään, kun teen musiikkia.” Palautteen kuuleminen on ollut räppäristä tähän asti kiinnostavaa ja hauskaa, vaikka mahdollinen kritiikki vähän mietityttääkin. ”Totta kai jännittää, miten kommentointi ja muu palaute tulee vaikuttamaan omaan tekemiseen. Toivon, että pystyn pysymään itselleni rehellisenä enkä lähtisi liikaa miellyttämään ketään.” Tuntemattomuus ja alussa oleminen luokin oman vapautensa. Positiivinenkin palaute voi olla omalla tavallaan kahlitsevaa. ”Tämähän on nyt aika helppo vaihe. Kaikki on vielä mun kontrollissa. Kun on julkaissut jotain, voi olla, että ihmiset toivovat jatkossa juuri samankaltaista musiikkia, mikä luo omanlaisiaan paineita”, Sitoi pohtii. Seuraavaksi Sitoin tavoite on kehittää live-esiintymistään ja viedä tuotantoaan poikkitaiteellisempaan suuntaan. Kesällä Sitoi nähdään esimerkiksi Stadin Juhannuksessa. Live-esiintyminen ei vielä tunnu Sitoista vielä siltä omimmalta sfääriltä. Tulevat keikat jännittävät. ”Kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Tämä projekti on mennyt niin hyvin myötätuuleen, että on oikeastaan vain hyvä, että jostain löytyy selkeästi parantamisen varaa. Tulevaisuudessa haluaisin yhdistää liveen performanssia, kehittyä kirjoittajana ja tehdä vieläkin kokeellisempaa ja aggressiivisempaa musiikkia", Sitoi reflektoi. ”Enää ei tarvitse etsiä itseään niin paljon. Olen ikään kuin saanut selville mitä jatkossa haluan tehdä. Mutta koska vielä ei olla konkreettisesti päästy tekemään uutta musaa, tiedostan, että mitä vain voi tapahtua.” Ja sehän se jännittävää onkin, katsoa mitä seuraavaksi käy. Sitoin Huoneita-EP Spotifyssa

KELTAISTEN SADETAKKIEN JA ULTRA BRA -PAITOJEN OLEMATON ELEGANSSI

Teksti Tom-Henrik Sirviรถ Kuva Paavo Jantunen 32

uistan Helsinkiin muuttoa ja opintojen aloittamista Valtsikassa seuranneen järkytyksen. Kuopiossa olin tottunut kolmen suuren puolueen hallitsemaan säyseään poliittiseen diskurssiin. Helsingin kantakaupungissa ja erityisesti Valtsikassa säyseydestä ei ollut tietoakaan. Sen sijaan poliittista keskustelua hallitsi vihreiden itseään ja erinomaisuuttaan korostavat kommentit. Ensimmäisen opiskeluvuoden aikana todistin lukemattomia keskusteluja, jotka olivat täynnä tahallista väärinymmärtämistä, sivulauseiden sivulauseisiin tarttumista ja aiheen ohi puhumista. Innostuneisuus yhteiskuntaan ja sen kehittämiseen on tietysti ymmärrettävää – tai suorastaan suotavaa – tiedekuntamme kaltaisessa yhteisössä, mutta lähetyssaarnausta muistuttaviin keskusteluihin kyllästyy. Suhtauduin kuitenkin kyllästymiseeni ja osittaiseen ärsyyntymiseeni kriittisesti. Eihän muutamien ihmisten keskusteluissa osoittama tyyli voi vaikuttaa ajatuksiini koko puolueesta. Huomautin myös itselleni, että kaikissa puolueissa on heikkoja keskustelijoita ja epäolennaisuuksiin tarttujia. Ärsyyntyminen olisi oikeutettua vain, jos toimintamallit olisivat yleistettävissä laajemmalle tasolle. Päädyin pohtimaan, mikä vihreissä oikeastaan ärsyttää. Vihreiden keskustelutyyliä pohtiessani ymmärsin yksilötason aiheen ohi puhumisen ja epäolennaisuuksiin tarttumisen näkyvän puolueen tasolla jonninjoutavana populismina. Poliittiseen toimintaan populismi kuuluu olennaisesti, mutta erityisesti Ville Niinistön puheenjohtajakaudella vihreät oli populismissaan omassa luokassa. Kannatuksen kasvun voisi hyväntahtoisesti uskoa tuovan puolueelle myös vastuullisuutta, mutta näin ei näytä käyneen. Itse asiassa päinvastoin näyttää, että vihreät pysyttelee turvallisesti populismin polulla. Loppuun asti kulutettu esimerkki vihreiden populismista on koulutusleikkaukset. Vihreät tieteen ystävät vastustavat korkeakoululeikkauksia yhtä lailla kuin leikkauksia muuhun koulutukseen, vaikka viime vaalikaudella hallituksessa istunut puolue oli itsekin toteuttamassa massiivisia leikkauksia. On surullista, että imagoltaan niin koulutusmyönteisen puolueen eron hallituksesta viime vaalikaudella aiheutti koulutusleikkausten sijaan ydinvoima. Samoin muuten kävi, kun vihreät viimeksi erosivat maan hallituksesta 2000-luvun alkupuolella. Ei siis mitään uutta auringon alla, vaikka puolueen kannalta on mukavaa maalata eroaminen hallituksesta vain hetki ennen seuraavia eduskuntavaaleja ainoaksi vaihtoehdoksi. Kriittisten kansalaisten olisi kuitenkin

syytä pohtia vihreiden kykyä vastuunkantoon tehdessään seuraavia äänestämispäätöksiä. Puolueelta lienee jonkinlainen ennätys kyetä eroamaan hallituksesta keskimäärin joka toinen kerta mukana ollessaan. Populistisen puheen voi kuitenkin laittaa poliittisen pelin piikkiin ja siten jossain määrin ymmärrettäväksi. Vakavampi ärtymyksen aihe on puolueen linja – tai oikeastaan sen puute. Vihreiden yhdistävä tekijä on arvoliberaalius, jolla puolue julkisessa keskustelussa voimaantuu. Muissa asioissa yhtenäisen linjan löytäminen onkin vaikeampaa. Esimerkiksi talouspoliittisessa ajattelussa kansanedustajat Outi Alanko-Kahiluoto ja huomattavasti mediatilaa saava Antero Vartia edustavat täysin erilaista linjaa. Siinä missä Alanko-Kahiluoto on talouspoliittisilta näkemyksiltään lähempänä vasemmistoa, vaikuttavat Vartian näkemykset edustavan lähinnä kokoomusta. Alanko-Kahiluodon ja Vartian linjoja pohtii myös Jarkko Tontti kirjassaan Viisastuminen sallittu (Kosmos, 2016). Tontti huomauttaa Alanko-Kahiluodon ja Vartian olevan valittu eduskuntaan samalta listalta ja samasta vaalipiiristä, mutta aivan erilaisilla näkemyksillä yhteiskunnan kehittämisestä. Tontin mukaan tästä seuraa, että molemmat joutuvat olemaan äänestäjilleen epärehellisiä vihreiden politiikan suhteen. Samaa vertailua voisi tehdä muidenkin puolueen kansanedustajien ja keskeisten päättäjien kohdalla. Useissa puolueissa tietenkin on markkinaliberaalimpi siipi, mutta vihreiden tapauksessa on vaikea ymmärtää keskimäärin hiukan vasemmalla olevan perusvihreän ja Osmo Soininvaaran tai Antero Vartian kaltaisien markkinaliberaalien yhteistyön tuloksia. Äänestäessään vihreitä ei voi tietää minkälaista politiikkaa saa.

Äänestäessään vihreitä ei voi tietää minkälaista politiikkaa saa.

Tontin näkemys on huolestuttava, mutta todentuntuinen. Vihreiden sisällä tällaiset huomiot otettaisiin varmaan vastaan huomauttamalla jotain epämääräis-

tä parhaista argumenteista ja niiden menestyksestä. Parhaan argumentin periaatteella tarkoitetaan suurin piirtein, että kokonaisuudet avataan keskusteluun ja parhaimmaksi osoittautunut argumentti valitaan toteutettavaksi tai edistettäväksi. Vastikään Imagen (11/2017) haastattelussa juuri kansanedustaja Vartia oli vaikuttunut Soininvaaran vihreisiin aikoinaan lanseeraamasta parhaan argumentin mallista. Ilmeisesti periaatteen mainostamisesta huolimatta Vartia ei itse sovella kyseistä mallia.

Mutta eihän politiikassa pitäisi olla kyse siitä, että saa mainostaa Tinderissä olevansa feministi. Kaukana näytti esimerkiksi viime keväänä olevan parhaan argumentin periaate, kun Vartia syytti Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa professori Markus Jänttiä ideologisesta sokeudesta tämän vastustaessa lukukausimaksujen tuomista Suomen korkeakouluihin. Ehkä parhaan argumentin periaate tarkoittaakin Vartialle itselle mieluisten argumenttien pitämistä parhaana ja itselle epämieluisten argumenttien pitämistä ideologisesti värittyneinä. Parhaan argumentin periaate kuulostaa upealta, mutta on naiivia ajattelua. Tietyissä – esimerkiksi ihmisoikeuksiin liittyvissä – teemoissa voidaan erottaa parhaita argumentteja ja niiden pohjalta syntyviä päätöksiä. Suurimmassa osassa poliittisesti päätettäviä asioita näin ei ole. Sen sijaan erilaiset toimenpiteet ja niihin pohjautuvat argumentit ovat vastauksia erilaisiin tilannekuviin ja päämääriin. Esimerkiksi talouspolitiikassa valinnat verotukseen, työnteon kannusteisiin tai vaikkapa koulutukseen ja sen maksullisuuteen liittyen johtavat väistämättä erilaisiin lopputuloksiin. Erilaiset tulokset ovat hyviä toisille ryhmille ja huonompia toisille. Parhaan argumentin periaatteella vihreät siis itse asiassa häivyttää poliittista päätöksentekoa ja asettaa itseään uusliberalistiselle linjalle. Vihreiden talouspolitiikan ongelmaksi voisi ajatella puolueen sisällä heikoksi jääneen talouden toiminnan ymmärtämisen. Puolue puhuu julkisuudessa pienen ihmisen puolesta, mistä kansanedustaja Emma Karin esittely vihreiden kotisivuilla käy hyvänä

esimerkkinä: ”Taloutta ei saada kuntoon pienituloisilta ottamalla." Samaan aikaan puolueen varapuheenjohtaja ja köyhyydestäkin väitellyt Maria Ohisalo ylistää Suomen kuvalehdessä (42/2017) puolueen uutta linjaa työn verottamisesta kuluttamisen verottamista kohti siirtymisessä. Poliittiset toimijat saavat – ja niiden suorastaan pitää – tehdä valintoja erilaisten politiikkavaihtoehtojen välillä, mutta on naiivia väittää työn verottamisesta kuluttamisen verotukseen siirtymisen auttavan myös pienituloisempia. Suomessa tulojen verottaminen on progressiivista, mutta kuluttamisen verottaminen on regressiivistä. Se siis osuu enemmän niihin, joilla on pienemmät tulot. Ohisalon mukaan Vihreät haluavat kompensoida tämän pienituloisille. Ilman mitään konkreettista on kuitenkin vaikea kuvitella, miten kompensaatio tapahtuu. Toisaalta vaikka kompensaatio toteutettaisiin, on progressiivisen ja regressiivisen verotuksen välillä kyseessä periaatteellinen valinta. Vihreät haluavat samaan aikaan säästää pienituloisia leikkauksilta, mutta ajavat heille negatiivisia tulovaikutuksia tietävää politiikkaa. Onkin hämmentävää, että vihreissä muutos esitetään, perinteiseen suomalaiseen markkinaliberaaliin tyyliin, teknisenä valintana. Valtsikassakin punavihreästä kuplasta puhumisen sijaan olisikin aika alkaa puhua vain vihreästä kuplasta: vihreillä ja vasemmistolaisella talouspolitiikalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Myös vihreiden omaa erinomaisuuttaan korostava imago näyttäytyy mediassa aivan samalla tavalla kuin opiskelijayhteisössä. Imago liittyy olennaisesti populistiseen tyyliin, mutta ongelma on itse asiassa syvempi. Vihreydestä on 2010-luvun yhteiskunnallisessa ilmapiirissä tullut identiteettipolitiikkaa. Tunnustamalla tuntevansa vetoa vihreisiin tai puoluetta lähellä oleviin aatteisiin saa – vähintäänkin tietyissä piireissä – tunnustusta. Mutta eihän politiikassa pitäisi olla kyse siitä, että saa mainostaa Tinderissä olevansa feministi ja Twitterissä omaavansa vihreät arvot. Vihreät arvot on muutenkin käsitteenä hämärä, sillä jokainen todellisuuden kanssa tekemisissä oleva milleniaali tajuaa ympäristön tuhoutuvan koko ajan. Toisaalta ehkä puolueen johdossa olisi yhtä lailla syytä tajuta, ettei valkoisesta cis –mieheydestä päästä eroon toistelemalla tasa-arvofraaseja puolueen johdon ollessa miehitettynä valkoisilla cis -miehillä.

kolumni Yuri Birjulin

M AT O N A L L E O N T U R H A L A K A I S TA

talialainen ystäväni kertoi minulle kerran, kuinka hän riitelee tai kinastelee tyttöystävänsä kanssa joka päivä. ”Se on todella tärkeää, sillä niin pääsemme purkamaan höyryjä”, hän kuvaili minulle yhtenä vaihtosyksyni illoista. Suoralta kädeltä olisin tehnyt täysin päinvastaisen johtopäätöksen. Ikäviähän ne riidat ovat. Omassa parisuhteessani ainakin koitan yleensä myötäillä sekä vältellä konflikteja ja ikävyyksiä. Paljon mukavampaa on yrittää olla kiva ja lempeä. Meikäläinen keskustelukulttuuri taitaa muutenkin olla sellainen. Saatamme jättää sanomatta erimielisyytemme, sillä pelkäämme ristiriidan kärjistyvän henkilökohtaiseksi. Edes Valtsikan käytävillä en kovin usein näe esimerkiksi tulisieluisia sosialisteja käyvän debattia hallituksen politiikasta markkinaliberaalien opiskelijakavereidensa kanssa. Ilmiö on tuttu myös suomalaisesta puoluepolitiikasta, jossa presidentinvaaliehdokkaiden näkemyseroja pitää joskus jopa etsimällä hakea. Olemme konsensuskeskustelijoita. Tietysti konsensushakuisuudella on tärkeä rooli toimivien sosiaalisten suhteiden rakentamisessa. Kun otamme toisen huomioon ja rakennamme oman argumenttimme vahvistamaan edellisen sanomaa, voimme välttää konfliktit ja ymmärtää muita rakentavassa hengessä. Joustavuus ja muiden myötäily synnyttää ryhmiä, joiden jäsenet voivat toimia yhdessä eroistaan huolimatta. Itsekin olen pärjännyt parhaiten sellaisissa ihmissuhteissa, joissa en ole ollut liian jääräpäinen. Ei kai ristiriitojen esilletuomisen kuitenkaan väistämättä tarvitse johtaa henkilökohtaisuuksiin? Jos pelkää liiaksi riitelyä, ongelmat saattavat patoutua, kun niistä ei keskustella ja purkautua myöhemmin aikansa kydettyään. Stereotyyppiset suomalaiset ihmissuhdeongelmat lienevät tuttuja: muita pyritään miellyttämään vähän liikaa eikä omista ongelmista osata puhua. Sama pätee politiikassa: jos vaihtoehtoisten

näkemysten esilletuomiselle ei ole tilaa, ne saattavat kanavoitua radikaalimpiin muotoihinsa. Viime vuosien paisuneet tapahtumat olisivat saattaneet edetä aivan toisenlaisella tavalla, mikäli amerikkalaisella tai englantilaisella maahanmuuttokriitikolla olisi ollut enemmän tilaa käydä tasavertaista keskustelua liberaalien kaupunkilaisnuorten kanssa. Politiikassa vallitseva ”yleinen konsensus” patisti nämä äänestäjät valitsemaan populistisen vaihtoehdon, joka vastusti koko järjestelmää ylipäänsä. Ystäväni sanoissa taitaakin olla viisautta. Ehkä on järkevää joskus päästää höyryjä ulos ja asettaa vastakkain eriävät mielipiteet. Ristiriidat ja konfliktit ovat muutenkin kiehtovia. Kriittinen valtsikalainen silmä ajautuu väistämättä etsimään niitä paremman ymmärryksen toivossa. Tieteenalojemme tärkeimpiä oppeja on se, että mitään yhtä totuutta ei yhteiskunnasta tai ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta voi löytää sellaisenaan. Teorian merkitys syntyy sen suhteesta toiseen teoriaan – ja hyvä kritiikki avaa sen, mitä ei välttämättä pinnalle näy. Sen takia terve ja kunnioittava vastakkainasettelu on elintärkeää, niin demokratiassa kuin ihmissuhteissakin. Tietysti samanmielisten kanssa hengailu ja ikävyyksien välttely on helpompi vaihtoehto. Pelkään vaan, että siinä tapauksessa suljemme silmämme asioiden kääntöpuolille ja saatamme jättää monia tärkeitä sekä kipeitäkin asioita käsittelemättä. Sellaisessa maailmassa lakkamme ymmärtämästä erilaisuutta: poterot poteroituvat ja niiden väliset kuilut kasvavat kasvamistaan. 35

TEKSTI Sade Mäntylä KUVITUS Vilma Puttonen

Sanktioita vai diplomatiaa? Millaisella

politiikalla kohti rauhaa

Yhdysvaltojen

Pohjois-Korean

noidankehässä

Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean konflikti on kestänyt jo puoli vuosisataa, eikä loppua näy. Nyt maiden välit ovat jälleen kiristyneet. Kyseessä on vahvasti politisoitu ikuisuuskonflikti, joka juontaa juurensa aina 50-luvulle, Korean sotaan asti.

hdysvaltojen ja Pohjois-Korean suhteiden historia on ollut värikäs. Vuonna 1993 Pohjois-Korea irtautui YK:n ydinaseet kieltävästä ydinsulkusopimuksesta, mutta jo seuraavana vuonna Presidentti Clintonin hallitus pääsi sopimukseen diktatuurin ydinohjelman keskeyttämisestä. Vuonna 2002 uusi Presidentti Bush otti kuitenkin erilaisen asenteen Pohjois-Koreaan kohtaan ja nimesi sen osaksi pahuuden akselia yhdessä Iranin

ja Irakin kanssa. Bushin hallitus oli myös sanojensa mukaan valmis ennaltaehkäiseviin iskuihin näitä kolmea valtiota vastaan. Tämän aiempaa hyökkäävämmän politiikan seurauksena Pohjois-Korea vetäytyi ydinsulkusopimuksesta ja Clintonin kanssa tehdystä sopimuksesta, sekä teki ydinkokeen vuonna 2006. Viimeiset kymmenen vuotta ovat toistaneet samanlaista provokaation ja sovittelun kehää. Miten Pohjois-Korean kanssa tulisi siis toi-

o i da a n k y s y ä o n ko e e t t i s e s t i hyväksyttävää tehdä

yhteistyötä ihmisoikeuksia laajasti r i k ko va n r e g i i m i n k a n s s a .

mia? Kyseessä on kiistatta epävakaa ja potentiaalisesti vaarallinenkin diktatuuri. Toisaalta myös tietynlaisia Yhdysvaltojen valtiojohdon asenteita on pidettävä aivan yhtä vaarallisina. Bushin painostamiseen eli pääasiassa talouspakotteisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuva politiikka ei tuonut kestävää ratkaisua, vaan provosoi Kim-jong Iliä jatkamaan ydinkokeita. Donald Trumpin presidenttikaudella keskustelu on saanut uuden sävyn. Trumpin viimeaikaiset henkilökohtaisuuksiin menevät ”little rocket man” -somekommentit ja jopa suorat ”on vain yksi keino jäljellä” -uhkaukset ovat Bushinkin toimintaa tuomittavampia. Trumpin käytös osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä historiasta, sillä Kim-jong Un on isänsä lailla puolustuskannalla ja jatkaa ydinasevarustelua ärhäkästi. Lopputuloksena on tilanne, josta kummankin on vaikea perääntyä kasvojaan menettämättä. Trumpin mukaan ”being nice to North Korea” ei ole koskaan toiminut. Samaa voi kuitenkin sanoa myös painostamisesta. Pahuuden retoriikka unohtaa Pohjois-Korean perspektiivin, jossa myös länsi on osasyyllinen. Kun Pohjois-Koreaa syyllistetään ydinsulkusopimuksen rikkomisesta, on samalla hyvä muistaa, että alkuperäisen sopimuksen mukaan myös läntisen ydinaseviisikon tuli luopua ydinaseistaan. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Rauhan saavuttaminen alkaa sen ymmärtämisestä, että Pohjois-Korean ulkopolitiikkaa ohjaa tarve turvata maan hallituksen jatkuvuus. Tutkimuksissa on havaittu, että Pohjois-Korea tekee mielellään yhteistyötä, kunhan sen valtiojohdon asemaa ei uhata. Kimin suvun aseman turvaaminen on prioriteetti, joka tulee huomioida noidankehän purkamiseen tähtäävässä politiikassa. Yhdysvaltojen toiminta Irakissa näytti, mitä maa tekee itselleen epämieluisille diktaattoreille, joten nykytilanteessa Pohjois-Korean näkemys, että vain ydinase voi suojata sitä, on varsin ymmärrettävä.

Painostamiselle on kuitenkin olemassa vaihtoehto. Sitouttamisessa Pohjois-Korea pyritään integroimaan kansainväliseen yhteisöön, jotta konflikti ei etenisi aseelliseksi. Etelä-Korea on perinteisesti kannattanut tätä dialogiin ja ruohonjuuritason yhteistyöhön perustuvaa lähestymistapaa, jossa keskeisessä asemassa on taloudellinen toiminta (Koreat ovat aiemmin perustaneet muun muassa yhteisiä kalastusalueita). Sitouttamisen taustalla on liberaali ajatus, että kaupankäynti luo yhteiset intressit ja keskinäisriippuvuuden, joita ei haluta häiritä sodalla. Kaupan myötä lisääntyvät ihmiskontaktit myös murtavat vastapuoleen liittyviä stereotypioita ja uhkakuvia. Sitouttaminenkaan ei ole ongelmatonta. Voidaan kysyä, onko eettisesti hyväksyttävää tehdä yhteistyötä ihmisoikeuksia laajasti rikkovan regiimin kanssa. Toisaalta länsimaat kykenevät yhteistyöhön kuitenkin esimerkiksi Kiinan ja Saudi-Arabian kanssa. Sitouttaminen on silti painostamista parempi vaihtoehto. Samoin Pohjois-Korean näkökulman ymmärtäminen ja huomioon ottaminen ei tarkoita maan autoritaariselle hallitukselle tukensa osoittamista, vaan tekee konfliktin ratkaisemisen mahdolliseksi.

o p p u t u lo k s e n a o n t i l a n n e , j o s ta

k u m m a n k i n o n va i k e a p e r ä ä n t y ä kasvojaan menettämättä.

Vieraskynä

OSMO SOININVAARA KUVA Ada Kangas

Yhteiskuntatieteiden haitallinen

JAKAUTUMINEN

arkastelen tässä yhteiskuntatieteitä siltä kannalta, miten ne auttavat päätöksenteossa paremman yhteiskunnan puolesta. Tieteellä on toki muitakin tavoitteita kuten auttaa meitä kaikkia maailman ymmärtämisessä. Sosiaalipolitiikka irtautui taloustieteistä joskus 1930-luvulla. Aika kauaksi ovat toisistaan sen jälkeen päässeet. Taloustieteilijät eivät tunnu ymmärtävän sosiaalitieteitä lainkaan eivätkä sosiaalitieteilijät aina edes taloustieteiden fundamentteja. Tämä on erityisen huono juttu sosiaalitieteiden kannalta, koska taloustieteet ovat päässeet paljon lähemmäs päätöksentekoa. Tämä vääristää päätöksiä. Hyvinvointivaltion tulevaisuus oli vaakalaudalla 1990-luvun laman aikana. Suuria ratkaisuja tehtiin vuoden 1995 hallitusneuvotteluissa, kun tehtiin Lipposen ensimmäistä hallitusta. Minua ihmetytti sosiaalitieteilijöiden panoksen täydellinen poissaolo. En tiedä, oliko kysyttykään, mutta ainakaan mitään järkeviä kantoja ei oltu sanottu. On osattava erottaa toisistaan huonot ja vielä huonommat vaihtoehdot, kun hyviä ei enää ole. Kun päätökset tehtiin taloustieteilijöiden voimin, kävi esimerkiksi niin, että poistettiin täysin tulottomien sairauspäivärahat. Kuulosti loogiselta: jos ei ollut tuloja ennen kuin jalka meni poikki laskettelurinteessä, miksi niitä pitäisi sen jälkeen? Jos joku sosiaalitieteilijä olisi ollut paikalla, hän olisi voinut sanoa, että sairausvakuutuksen peruspäiväraha oli mielenterveyskuntoutujien ainoa tulonlähde. Taloustieteilijöissä on hyvin vähän Sixten Korkmanin kaltaisia laaja-alaisesti yhteiskuntaa ymmärtäviä, mutta ei sosiaalitieteissäkään ole ollut Pekka Kuusen tai Erik Allardtin tien kulkijoita. Tosin Heikki Hiilamo ja Juho Saari ovat merkki paremmasta. Tilastotieteilijänä haluan varoittaa sosiaalitieteilijöitä siitä, että ekonomistit ovat kehittäneet viime aikoina paljon parempia menetelmiä selvittää kausaliteetteja. Jos työttömät ovat muita sairaampia, on tutkimuksen eikä

mielipiteen asia, tekeekö työttömyys sairaaksi vai sairaus työttömäksi. Se ratkaisee, mitä asialle pitäisi tehdä. Palkansaajien tutkimuslaitoksen mukaan sairaus aiheuttaa työttömyyttä. Paremmilla menetelmillään taloustieteilijät ovat tunkeutumassa sosiaalitietelijöiden alueelle. On selvitetty, että Helsingin kouluissa harjoitettu positiivinen diskriminaatio on ollut paljon tuloksellisempaa kuin kukaan uskoi, ettei hyvä oppilas opi eliittilukiossa sen paremmin kuin muissa lukioissa ja että kunnan työntekijöiden valinta valtuustoon paisuttaa kunnan budjettia. Sosiaalitieteilijöiden ei pitäisi jättää tehokkaita tutkimusmenetelmiä taloustieteilijöiden yksinoikeudeksi, sillä pelkkä hyvä metodi ei riitä. Pitäisi ymmärtää myös tutkittavaa ilmiötä. VATT:ssa positiivista diskriminaatiota tutkinut Mikko Silliman onkin peruskoulutukseltaan yhteiskuntatieteilijä. Hän jatkaa nyt kasvatustieteellistä tutkimusta Harvardissa huippuekonometrikon ohjauksessa. Myös lääketieteen puolella voisi vilkuilla. Samat epidemiologisen tutkimuksen menetelmät, jotka selittävät syövän tai masennuksen ilmaantuvuutta, voisivat olla hyödyksi köyhyyden ja syrjäytymisen tutkimuksessa – ja miksei myös sosiaalisen nousun tutkimuksessa. Tarvitsemme sekä taloustieteilijöitä että sosiaalitieteilijöitä, mutta vielä enemmän tarvitsemme niitä, jotka ovat opiskelleet molempia.

Jätän tämän vain tähän Ada Kangas

TEKSTI Kaarlo Somerto KUVITUS Sari Luomanen

gallup

Sho Yamanishi

R U O R I J U O P P O U T TA JA LAHTELAISIA TERVEHDYKSIÄ:

“As a university student in Japan I didn’t take any English – I always avoided it. My company is a printing company, and very domestic, so I thought i would never have to deal with international business or use English. This was my mistake. They put me straight to a position in global sales, and now I’m here in Helsinki on a business trip.”

Veikko Walta Kesä on jo ovella, ja sen myötä monella valtsikalaisella koittaa myös kesätöiden vaihteleva arki. Työkokemuksen karttuessa sattuu kohdalle myös odottamattomia tilanteita. Tutkaimen gallup-osasto jalkautui jututtamaan kanssaopiskelijoitamme ja vähän muitakin, ja keräämään tarinoita vaihtoehtoisesta työkokemuksesta.

“Aloitin viime kesänä harjoittelijana taloushallinnon alalla. Duuni on sinänsä ihan jees, arkipäivisin yhdeksästä viiteen. Kivaa toimistoduunia: kuivaa, mutta sisätiloissa, ja kahvia saa. Pystyy käymään lounaalla keskustassa, mikä on tosi hyvä. Mutta sitten tuli sen tajuaminen, että hetkonen, tätä tää maanantaista perjantaihin ysistä viiteen on. Sen tajuaminen, mitä se oravanpyörä voi pahimmillaan olla. Sittenhän sitä alkoi miettimään, että haluaako sitä edes valmistua ollenkaan vai ei. Älä ymmärrä väärin, aion kyllä valmistua ja työpaikkani on hyvä, mutta pitää miettiä vähän aiempaa tarkemmin, millaisia hommia sitä hakee.”

Eila Huhtamäki “Silloin kun minä olin nuori, kesätöihin vain mentiin. Töitä löytyi aina. Eihän se palkka ollut kummoinen, mutta minäkin pääsin joka kesä ensin tiskaamaan ja sitten tekemään vähän vaativampiakin hommia – olen siis ravintola-alalla tehnyt työurani. Mutta kyllä se tiskaaminen siellä ensimmäisessä ravintolassa oli aika kamalaa. Se oli sellainen iso puuhuvila Ahvenanmaalla. Tulin sinne maalta, ja se oli vähän kuin ulkomaille olisi lähtenyt. Tiskikoneesta ei oltu kuultukaan, kaikki pestiin käsin ja lämmin vesi oli aina loppu. Sinne pesualtaaseen me vaan niitä laseja mätettiin, ja tiskin lopuksi altaan pohjalta löytyi pari ehjääkin lasia.” 40

Aino Poutiainen “Olin assarina firmassa, jonka edesmenneen pitkäaikaisen työntekijän hautajaisiin minun piti lähettää kukkia. Mähän sitten unohdin, ja jäivät kukat hautajaisissa saamatta. Oli kuulemma tullut firmalle hieman palautetta kun ei oltu mitenkään muistettu. Sain siitä hirveät huudot. Lähteepähän kukat aivan varmasti ensi kerralla.”

Topi Mäkinen “Olen saanut kerran potkut. Jälkeenpäin ajateltuna tilanne oli koominen. Olin ysiluokkalainen ja kesätöissä suutarilla. Suutari oli Tapiolassa ja itse asuin Käpylässä. Pyöräilin töihin ja eksyin aina matkalla metsään. Tulinkin kolmeen otteeseen tunnin myöhässä töihin. Myöhästymisten jälkeen tulin vielä kerran töihin shortsit jalassa. Tämä oli suutarille liikaa: siellä todettiin, ettei me sinulla mitään tehdä. Kokemus oli kuitenkin opettavainen, enpä ole sen jälkeen enää myöhästellyt töistä.”

Alberto Guidastri

“Lukioikäisenä menin elämäni ensimmäisiin oikeisiin töihin Helsingin kaupungin rakennusyksikköön. Minut sijoitettiin lähinnä entisistä linnakundeista koostuneeseen työporukkaan. Ekana työpäivänä minulle ja uudelle työparilleni annettiin tehtäväksi mennä siivoamaan metsiä. Metsissä oli sitten paljon kaikkea tavaraa, pesukoneista puukkoihin. Kohdatessamme eräässä metsässä jälleen yhden uuden epämääräisen puukon, työparini kysyi minulta, tiedänkö millä tavalla Lahdessa sanotaan moro. Naiviina nuorena miehenä kysyin, että millä tavalla. Kaveri otti minusta kunnon tappoasennon – selästä kiinni – vei puukon ihan lähelle kehoani, ja viilteli sillä niin että paitani meni repaleiseksi. Tähän perään hän totesi, että näin pystyn tappamaan sinut hitaasti, mutta jos haluaisin tappaa sinut nopeasti niin vetäisin vielä tuosta noin ja sinulta lähtisi kaikki sisälmykset pois. Kiitin työkaveriani informaatiosta ja lähdin pomoni pakeille käymään kehityskeskustelua. Pomo totesi työkaverini olevan vähän sekaisin ja siirsi minut yhden työpäivän jälkeen toiseen yksikköön. Sellainen ensimmäinen työpäivä.” 41

TEKSTI Mari Isomäki KUVATMii Vuorensalmi

Valtsikan uusien opiskelijajärjestöjen puheenjohtajat haastattelussa Uudet opinto-ohjelmat toivat Valtsikaan myös kolme uutta opiskelijajärjestöä. Miten uusien järjestöjen arki on lähtenyt käyntiin, onko vastuun jakaminen vanhojen järjestöjen kanssa sujunut ja aikovatko Kumous, Konstruktio ja Valta uudistaa järjestökenttää?

Valta Ry:n puheenjohtaja Hallinnon ja organisaatioiden tutkimuksen linjan 2. vuoden opiskelija

Miten arki uuden opiskelijajärjestön ruorissa on lähtenyt liikkeelle? “Alkua helpotti suuresti se, että vanhat järjestöt olivat jo perustaneet uuden järjestön ja pystyimme aloittamaan suoraan virallisena yhdistyksenä. Meillä kaikki muut hallituksessa paitsi minä ovat fukseja, ja alussa jännitti hieman, miten homma lähtee rullaamaan, mutta kaikki on mennyt tosi hyvin.” Miten yhteistyön tekeminen vanhojen järjestöjen kanssa on sujunut? “Verrattuna kahteen muuhun uuteen järjestöön tilanne oli meillä vähän erilainen, koska taustalta löytyy vain kaksi järjestöä, eli VOO ja Media. On ollut todella helppoa olla yhteydessä kahteen järjestöön ja heidän hallituksiinsa. Pyrimme tekemään mahdollisimman paljon yhteistyötä ja se on tähän mennessä myös onnistunut todella hyvin. On ollut myös mukavaa huomata, että kaikki järjestöt toimivat aktiivisesti tahoillaan ja fuksitkin ovat olleet aktiivisesti vanhojenkin järjestöjen toiminnassa mukana.” Mitkä ovat olleet suurimpia haasteita tähänastisella ainejärjestöurallasi? “Meillä oli siinä mielessä helppo alku, että vanhat järjestöt olivat perustaneet ja rekisteröineet uuden järjestön ja olemme saaneet heiltä muutenkin todella paljon apua ja 42

neuvoja. Toki uutena järjestönä melkein kaikkeen tulee vähän lisää työtä verrattuna vanhoihin järjestöihin. Toisaalta erilaisten asioiden kokeileminen on uudelle järjestölle helpompaa.” Miten näet uuden opiskelijajärjestön perustamisen merkityksen uudessa koulutusohjelmassa? “Politiikan ja viestinnän koulutusohjelma on Suomessa ainutlaatuinen kokonaisuus, joten jo siinäkin mielessä on tärkeää, että sillä on oma järjestö. Lisäksi edunvalvonnan merkitys korostuu, kun on kyseessä uusi ohjelma ja täysin uudet kurssikokonaisuudet. Olemmekin pyrkineet saamaan opintovastaavien työn lähtemään mahdollisimman hyvin käyntiin heti alusta lähtien ja olemme alkaneet muun muassa kerätä palautetta uusista kursseista suoraan opiskelijoilta.” Aiotteko tuoda jotain uutta järjestökentälle? “Vielä emme ole löytäneet mitään suurta linjaa sille, mitä uutta tuodaan, mutta jo pelkkä koulutusohjelman luonteen uutuus tuo mukanaan uusia tapoja toimia. Jo nyt on havaittavissa, että monessa asiassa toimimme uudella tavalla, vaikka samaan aikaan otamme vastaan neuvoja vanhemmilta aktiiveilta. Toki jokainen uusi hallitus ja fuksiryhmä tuo mukanaan jotain uutta ja ainutlaatuista.”

Konstruktio Ry:n puheenjohtaja 2. vuoden sosiologian opiskelija

Miten opiskelijajärjestötyö on lähtenyt käyntiin? “Meillähän uusi järjestö potkaistiin käyntiin jo yli vuosi sitten ja hallitustoiminta alkoi viime vuoden maaliskuussa. Nyt on sitten ensimmäistä kertaa itse sosiaalitieteiden opiskelijoita hallituksessa, viidestätoista jäsenestä kaksitoista ovat fukseja.” Miten vastuuta on jaettu vanhojen järjestöjen kesken? “Konstruktion taustalla on tosiaan neljä vanhaa järjestöä, joihin kaikkiin keskusteluyhteydet ovat pysyneet hyvinä. Tänä vuonna yhteistyötä on parannettu vielä viime vuoteen verrattuna ja pyrimme tarkemmin jakamaan eri järjestöjen vastuualueita. Konstruktio vastaa tuutoroinnista ja järjestämme myös enemmän bileitä, mutta tämä ei ole tietenkään pois vanhoilta järjestöiltä, joilla on muun muassa omat lippulaivatapahtumansa. Pidämme yllä hyvää viestintää kaikkiin suuntiin ja mainostamme kaikkien järjestöjen tapahtumia jäsenistölle.” Onko järjestötyössä tullut vastaan erityisiä haasteita? “Uutena järjestönä toimiminen tuo mukanaan omat haasteensa. Vaikka puhtaalta pöydältä aloittamisessa on omat hyvät puolensa, auttaisi jos olisi historiaa, mihin peilata omaa tekemistään ja mihin voisi tukeutua.” Miten näet uuden opiskelijajärjestön perustamisen merkityksen uudessa koulutusohjelmassa? “Erityisesti näin monia eri ainejärjestöjä yhdistävän uuden ohjelman puitteissa on mielestäni todella tärkeää, että uudet opiskelijat pääsevät yhden lipun alle. Myös tuutorointi sujuu käytännössä helpommin, kun toimitaan yhden järjestön alaisuudessa. Viime vuonna myös

huomasimme, että vanhat järjestöt eivät luonnollisestikaan hoida sosiaalitieteiden koulutusohjelman edunvalvontaa, sillä se ei kuulu heille, joten meillä on vastuuta myös siitä. Olemmekin pyrkineet panostamaan vahvasti siihen. Erityisen tärkeää tämä on tässä uudessa tilanteessa, jossa opiskelijat joutuvat kilpailemaan opintosuunnista. On ensiarvoisen tärkeää, että opiskelijoille selvitetään arvosanojen perusteet ja vaatimukset.” Aiotteko tuoda jotain uutta järjestökentälle? “Uutta on jo itsessään se, että meillä on niin iso fuksiryhmä, noin 90 opiskelijaa, joten esimerkiksi fuksisitsien volyymi on jotain aivan uutta. Se oli kaikille järjestöille uusi tilanne ja olemme miettineet, miten parhaiten toteuttaa tapahtumia näin isolle katraalle. Olemme huomanneet, että kaikki haluavat yleensä aika samanlaisia tapahtumia, joten väkisin ei kannata luoda jotain uutta. Uutena järjestönä meillä on kuitenkin se vahvuus, että voimme kokeilla uutta ilman menneisyyden tuomaa taakkaa.” Millä fiiliksillä odotat syksyä ja uusia fukseja? “Odotan innolla uusia fukseja ja myös uusia yhteistyön mahdollisuuksia toisten nuorten järjestöjen kanssa. Kevät on ollut niin kiireistä aikaa, että emme ole ehtineet tehdä vielä konkreettisesti yhteistyötä, mutta syksyn tavoite on tehdä yhdessä jotain uusien järjestöjen kesken. Tässäkin tulee varmasti olemaan omat haasteensa, mutta jonkinlaista yhteistyötä haluamme todella tehdä.” 43

Kumouksen puheenjohtaja Yhteiskunnallisen muutoksen kandiohjelman fuksi

Miten on lähtenyt arki uuden järjestön pyörittämisessä käyntiin? “Vauhdikkaasti ja hyvin! Varmaan eniten uusia juttua on ollut yhdistyksen perustamiseen liittyvissä asioissa eli yhdistyksen rekisteröinnissä ja toimintasuunnitelman laatimisessa. Perus ainejärjestötyö on siihen verrattuna tuntunut helpolta: tapahtumien järjestäminen on ollut todella kivaa ja homma on toiminut hyvin.” Onko yhteistyössä vanhojen järjestöjen kanssa ollut jotain ongelmia? “En puhuisi suoranaisista ongelmista. Ainahan on joitain keskustelun alaisia asioita, kuten vaikka se, että halutaan tehdä jotain, mitä aikaisemmin ei ole tehty. Tästäkin voidaan toki keskustella ja oppia. Emme mekään halua tehdä asioita ottamatta yhtään huomioon viisaampien neuvoja, ja uskon myös, että vanhatkin ymmärtävät, että asioita voi tehdä uudella tavalla. Syksyllä, kun toiminta lähtee uusien fuksien kanssa kunnolla käyntiin, vaihdetaan varmaan vielä enemmän ajatuksia käytännön tekemisestä. Ihan alusta asti olemme saaneet todella paljon tukea ja vastauksia kysymyksiimme kokeneemmilta ainejärjestöaktiiveilta, ja siitä pitää antaa paljon kiitosta.” Mitkä ovat suurimmat haasteet, mitä on tullut vastaan järjestön kanssa? “Suurin haaste on varmaankin ollut sen varmistaminen, että tätä järjestöhommaa tehdään niin, että kaikille löytyy siinä oma paikka ja mielekästä tekemistä. Myös se, että tapahtumia on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Tämän asian kanssa neuvotellaan tekemisen kautta jatkuvasti ja se näkyy myös yhteistyössä toisten uusien järjestöjen kanssa. Haluamme tehdä yli ainejärjestöjen yhteistyötä, sillä nyt siihen perinteeseen on avautunut uudenlainen mahdollisuus uusien järjestöjen myötä.” 44

Miksi on mielestäsi tärkeää, että uudella koulutusohjelmalla on oma opiskelijajärjestö? “Alun perin ainejärjestöt ovat olleet olemassa nimenomaan opiskelijoiden edunvalvontaa varten. Kun kyseessä on näinkin uusi koulutusohjelma kuin meillä, on erittäin tärkeää, että on olemassa järjestö, joka pystyy tuomaan opiskelijoiden ääntä esiin opintojen rakentumiseen ja parantamiseen liittyvissä kysymyksissä. Vanhat ainejärjestöt tekevät sitten tätä samaa eri linjojen opinnoissa. Uudet järjestöt ovat opiskelijajärjestöjä, siinä missä vanhojen järjestöjen rooli ainejärjestöinä korostuu. Yhteishengen luominen monista eri osista kootun ohjelman opiskelijoiden keskuudessa on myös todella tärkeää, jotta voidaan olla ylpeitä omasta ohjelmasta ja identifioitua siihen.” Tuovatko uudet opiskelijajärjestöt jotain uutta järjestökentälle? “Syksyllä haluamme polkaista käyntiin muutamia uusia juttuja. Olemme suunnitelleet eri teemoille omistettuja kuukausia, kuten esimerkiksi muoviton marraskuu, joiden ympärille rakennetaan tapahtumia ja ekskursioita.” Millä fiiliksillä odotat syksyä? “Sikahyvällä fiiliksellä, kutkuttaa jo nyt! Minulla on odottava ja latautuva fiilis syksyn suhteen. Tuntuu siltä, että nyt meillä on mahdollisuus näyttää, mitä osaamme. Odotan myös, että pääsemme tekemään itse ainejärjestötyötä kevään virallisten asioiden hoitamisen ja itse järjestön perustamisen jälkeen.”

Kannukolumni

oulutuspolitiikkaan perehtymättömälle opintotoiminta näyttäytyy selvittämättömältä labyrintilta, johon ei halua astua. Jo opintotoiminnassa käytettävän terminologian kompleksisuus ajaa opintotoimijat sisäpiiriin. Koulutuspolitiikan ja edunvalvonnan klangi on auttamattoman kryptinen, jopa negatiivinen. Edunvalvonta kuulostaa ay-liikkeen dogmaattiselta ajattelulta tai yritysten härskiltä lobbaukselta. Koulutuspolitiikka taas tuo sanana mieleen politiikan hämärät ja härskit koukerot, joiden seasta vain niljakkaimmat setämiehet ja lehmänkauppojen harjoittajat selviytyvät. Tämä kaikki tietysti sen lisäksi, että aiheet tuntuvat auttamattoman tylsiltä. Ensimmäisen opintotoimikunnan – opintotoimikunta koostuu Valtsikan opintovastaavista ja hallinnon opiskelijaedustajista – kokouksessa pyrimme rikkomaan tylsyyden auraa hauskoilla meemeillä. Yhdessä meemissä parodioimme SDP:n presidentinvaaliehdokkaan Tuula Haataisen vaalilausetta: ”Sydäntä sanoa, jopa tilavastaavuus on opintotoimintaa suositumpaa.” Vitsi oli hauska, koska se oli totta. Tahallisen kontroversaali meemi ei ollut hyökkäys tilavastaavuutta kohtaan, sen ollessa yksi järjestötoiminnan tärkeimmistä tehtävistä. Ehkä tila- ja opintovastaavan tehtävät ovatkin jossain määrin samanlaisia – muutenkin kuin suosion perusteella. Molemmat ovat pitkälti kulisseissa tehtäviä fasilitointipestejä, joiden työ ei näy jäsenistölle yhtä näkyvänä kuin esimerkiksi tapahtumavastaavan tai lehden päätoimittajan pesti. Kummankin tehtävän olemassaolon huomaa vasta, kun niitä ei hoideta. Opintotoiminnan epäsuosiota heijasteli hyvin myös Kannunvalajien vaalikokous, jossa meidät valittiin ainoina pesteihimme ilman kilpailua. Jälkeenpäin olemme usein vitsailleet, miten epäkiitollisimpaan pestiin hakeminen oli helpoin tie Kannun hallitukseen. Vitsi oli hauska, koska se oli jälleen totta.

Ei huolta. Tästä ei ole tulossa katkeransuolaista nyyhkykirjoitusta epäsuosiossa vellovista, tunnustusta hakevista opintosihteereistä. Palstatilan saaneina haluamme käyttää sen samoihin syihin, miksi tähän tehtävään lähdimme: jäsenistön edun valvomiseen ja avaamaan, miksi me tätä hommaa teemme. Koulutuspolitiikka ja edunvalvonta eivät ole todellisuudesta irtaantuneita metafyysisiä teorioita. Koulutuspolitiikka ja edunvalvonta ovat samoja aiheita, joista jokainen opiskelija avautuu oluen äärellä ystävilleen, perheillallisella vanhemmilleen, kylpylälomalla puolisolleen tai yön pimeinä tunteina runoviholleen. Jokainen opiskelija kokee ongelmia, huolia ja murheita omien opintojensa kanssa. Kaikkien ei tarvitse olla koulutuspoliittisia asiantuntijoita tai edunvalvonnan konkareita. Juuri sen takia meidät ja muut opintotoimijat on valittu tehtäviimme. Me lähdimme pestiimme sisäisestä motivaatiosta kumpuavan palon kautta. Halusimme vaikuttamalla ja omalla panoksellamme mahdollistaa parhaan mahdollisen Valtsikan ja parhaat opinnot jokaiselle opiskelijallemme. Ilman opiskelijoiden, teidän, ääntänne edunvalvontamme kuitenkin typistyy muutaman aktiivisen toimijan sisäpiiriksi. Kannunvalajien opintosihteereinä me ajamme kaikkien opiskelijoidemme etuja; eli juuri niitä asioita, mitkä te milloinkin koette tärkeäksi. Ottakaa meihin kontaktia ja antakaa meille palautetta. Me olemme täällä teitä varten. Ja teemme juuri sellaista edunvalvontaa kuin te haluatte.

Jaakko Muilu Aleksi Rytkönen K annunvalajien

opintosihteerit