Tutkain 4/2018 by Tutkain

P U O L E N V U O D E N P E L A S TA J A

HAAVISTO VIERASKYNÃ&#x201E;

SANNA UKKOLA M I N N E M E N E T,

BALKAN? Sisko Savonlahti M E N E S T Y S E E TO K S E N H A A S TA J A Muuttuuko maailma,

ULKOPOLIITTISEN I N S T I T U U T I N J O H TA J A

Teija Tiilikainen?

P ääkirjoitus 5

L yhyesti 6 J ätän

tämän vain tähän

H aastattelussa : P ekka H aavisto

M erkelin

jälkeen

M aailma M uuttuu – H aastattelussa T eija T iilikainen

V ieras

K irjailija S isko S avonlahti –

menestyseetoksen haastaja

V ieraskynä : S anna U kkola

näin me

K olme

H aravoimme

nihilismiä

K ummitteleeko K uppalassa ?

E ssee : U nelmien B alkan

Toi m itus Päätoimittaja: Janne Suutarinen AD: Kaisa Pakarinen Toimitustiimi: Alvar Aalto-Setälä, Mari Isomäki, Paavo Jantunen, Sari Kivijärvi, Eevi Näsänen, Kaisa Pakarinen, Vilma Puttonen, Miikka Pynnönen, Kaarlo Somerto Taitto: Kaisa Pakarinen, Mari Isomäki Kirjoittajat: Juulia Heikkinen, Amanda Häkkinen, Mari Isomäki, Paavo Jantunen, Essi Kemppainen, Katariina Koski, Julius Lehtinen, Onni Mustakallio, Kaarlo Somerto, Janne Suutarinen, Sanna Ukkola, Lyydia Vuorinen 4

Kuvat ja kuvitukset: Juulia Heikkinen, Paavo Jantunen, Ada Kangas, Olli Puumalainen, Vilma Puttonen

4/2018

Painotalo: Picaset Toimituksen sähköposti: tutkain@kannunvalajat.fi www.tutkainlehti.fi Instagram: @tutkain Twitter: @tutkain Facebook: Tutkain

PÄÄ KIRJOI TUS

Kuva: Niina Into

T U S KA L L I S E N T I L A N P E R I A AT E

uskaa on ilmiselvän väistely, raskasta korviensa ja silmiensä tukkiminen. Kuinka kärsivän eläimellisesti käyttäytyvätkään ne, jotka todella provosoituvat ivasta, joka murtautuu tuon puolustuksen läpi. Pahimmin pillastuvat ne, jotka ovat omaehtoisesti sulkeneet itsensä ja lemmikkinsä pehmustettuihin huoneisiin. On hyvin kohtuullista kysyä, kenen etua ajaa kenenkään herkkänahkaisuuden suojeleminen. Elämä kyllä vetää turpaan kulman takaa ja ottaa veronsa, ja joka ikiselle henkilökohtaiset tragediat ovat pelkästään ajan kysymys. On perverssiä kääriä toinen pumpuliin, kuin hänen hajoamisherkkyytensä varmistamiseksi. Se on myös kaikkea muuta kuin pyyteetöntä, tämä kanssaihmisen muuttaminen kanssakärsijäksi. Maailmassa tapahtuu parhaillaan asioita, jotka enteilevät paineiden purkua. Läntisestä piiristä kantautuu viestejä alati voimistuvasta arvoyhteisöihin jakautumisesta, josta myös Ulkopoliittisen instituutin Teija Tiilikainen tässä numerossa puhuu. Jos länsi ja läntiset

arvot todella syövät itsensä, on edessä maailmanpoliittisten tasapainojen uudelleenarvionti, uuteen homeostaasiin hakeutuminen. Niihin kekkereihin en lähtisi henkisillä apupyörillä. Opiskelijalehdissä on mahdollisuus käsitellä tärkeitä asioita rohkeammin ja röyhkeämmin kuin vastuullisuutta harjoittavassa mediassa. Toivoa sopii, että tätä potentiaalia myös käytetään. Tänä vuonna Tutkain on luonut nahkansa monella tapaa. Omien onnistumisieni kärkeen nostan sen, että toimitukselliset ratkaisuni ovat eri tavoin ärsyttäneet monia mielensäpahoittajia. Jos joku on nahkaansa paksuntanut, aina vaan parempi. Heikkous ei nimittäin ole vahvuutta, kuten ei sotakaan rauhaa. Orwellinsa on syytä lukea.

Riitaa ja elämänmakuista melskettä toivottaen, Janne Suutarinen Tutkaimen päätoimittaja 2018

lyhyesti

Teksti Janne Suutarinen

Anter Yaşa

Suomen Sekulaarit Maahanmuuttajat ry:n rinnakkaispuheenjohtaja Miksi maahanmuuttajien pitäisi mielestäsi sekularisoitua? – Kysymys on aseteltu väärin. Kun puhutaan maahanmuuttajista, on eroteltava, kenestä puhutaan. Esimerkiksi venäläiset maahanmuuttajat, jotka edustavat suurta osaa Suomen maahanmuuttajista, ovat aika sekulaareja. Asetelma on eri Lähi-Idästä ja Afrikasta tulevien ihmisten suhteen, sillä heidän lähtöyhteiskuntansa eivät ole maallistuneita. Syy, miksi esimerkiksi islamilaisista ja teokraattisista valtioista tulevien maahanmuuttajien pitäisi maallistua, on se, että Suomi on maallistunut valtio. Samaa voi sanoa Euroopasta. Maallistuminen on tuonut meille liberaaleja arvoja ja tasa-arvoa, joita ei teokraattisista valtioista valitettavasti samalla tavalla löydy. Esimerkiksi sharia-lakiin perustuvissa yhteiskunnissa ihmisoikeudet ovat todella heikoissa kantimissa. Monesti tätä selitetään kulttuurilla, historialla, sotaisilla yhteiskunnilla ja sen sellaisilla, ja samalla ohitetaan uskonnollisuuden ja teokraattisuuden vaikutus, joka on valtava.

Johanna Vuorelma

Yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Mitä vihreiden puheenjohtajavalinta kertoo puolueesta? Vihreistä on tullut perinteinen puolue, jolle tuttu ja turvallinen ehdokas edustaa uskottavuutta. Äänestäjälle vanhojen kasvojen kierrättäminen politiikan huipulla ei ole välttämättä houkutteleva

vaihtoehto aikana, jolloin politiikan vakiintuneet eliitit murenevat ympäri Eurooppaa. Euroopassa on alkanut radikaali kansalaisliikehdintä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, koska politiikka on kykenemätön vastaamaan sen uhkaan. Ilmastonmuutos on noussut poliittiselle agendalle, mutta vihreiden vaalistrategia näyttää eurooppalaisen liikehdinnän rinnalla varsin konservatiiviselta, ei radikaalilta.

Marjo-Rita Juntunen

Yhteistösuunnittelija, Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry Ammattiliittojen yhteenlaskettu jäsenmäärä jatkaa vähenemistään. Kuinka nuoret ihmiset saadaan kiinnostumaan AY-liikkeestä? – Liittona olemme tunnistaneet tämän päivän haasteet nuorten sitouttamisessa liittoon ja sen toimintaan. YKAlla nuorten osuus jäsenmäärässä on tänä vuonna kasvanut. Avainasemassa merkityksellisessä liitossa ovat arvot, kehittyvät palvelut ja jäsenten osallistaminen. Meidän on ay-liikkeessä pystyttävä kehittämään toimintaamme ja olemassaolomme tarkoitusta yhdessä jäsentemme kanssa. Tämä tarkoittaa uuden ajan yksilöllistä edunvalvontaa, urataitojen vahvistamista sekä kollektiivista vastuuta yhteiskunnan ja ympäristön tilasta.

JÄTÄN TÄMÄN VAIN TÄHÄN Kuva Ada Kangas

Teksti Mari IsomĂ¤ki Kuvat Olli Puumalainen 8

Vihreiden puolen vuoden pelastaja Pekka Haavisto olisi vuosi sitten vain nauranut...

… jos joku olisi sanonut hänen olevan taas vihreiden puheenjohtaja.

ekka Haavisto on pitkällä urallaan muun muassa edustanut kansaa Arkadianmäellä, rakentanut rauhaa ulkomailla ja toiminut Länsi-Euroopan ensimmäisenä vihreänä ministerinä. Marraskuussa hänestä tuli toista kertaa puheenjohtaja puolueelle, jonka vaiheissa hän on ollut mukana sen historian alusta asti. Tutkain haastatteli Haavistoa marraskuun puolivälissä, vähän puheenjohtajaksi valinnan jälkeen. Pystyykö Haavisto pelastamaan gallupsyöksyssä olleet vihreät vai kutistuuko puolue takaisin pikkupuolueeksi? Vihreiden tilanne tämän vuoden ja erityisesti syksyn aikana on ollut hankala: suositun Ville Niinistön tilalle puheenjohtajaksi nousseella Touko Aallolla oli suuret kengät täytettävänään ja olkapäillä paineet ennennäkemättömän suuren kannatuksen vakiinnuttamiseksi. Kun Haavisto, tuttu, turvallinen ja suosittu nimi, valittiin uudeksi puheenjohtajaksi sairasloman takia tehtävän jättäneen Aallon tilalle, moni vihreä huokaisikin helpotuksesta. Pelastajan viittaa Haavisto ei tunnusta omakseen. Hän

korostaa vihreiden olleen vaikeassa tilanteessa ennen ensi vuoden politiikan supervuotta sekä eduskunta- että eurovaaleineen. Tilanne oli potentiaalisten ehdokkaidenkin kannalta kinkkinen: pätkäpuheenjohtajan valitsisi runsaasta neljästäkymmenestä jäsenestä koostuva puoluevaltuuskunta valinnan yleensä tekevän puoluekokouksen sijaan. “Meillä oli paljon hyviä ehdokkaita, joita puheenjohtajuus kiinnosti, mutta kaikki olisivat halunneet normaalin valintaprosessin, johon olisi kuulunut kampanjointi ja omien teemojen esille tuonti sekä valituksi tuleminen puoluekokouksessa.” Kun Haavistoa pyydettiin asettumaan ehdolle, hän myöntää pohtineensa, eikö joku uusi kasvo olisi parempi vaihtoehto. Hän kuitenkin korostaa motivaatiotaan ja eduskuntakokemuksen merkitystä vaalikentillä. Vaaleihin katsookin positiivinen puheenjohtaja. “Olen huomannut, että vaalipiireissä, joissa ehdokashankinta oli epävarman tilanteen vallitessa odottavalla kannalla, on nyt tullut esiin uusia ja kiinnostuneita nimiä. Uskon, että saamme hyvät listat koko maahan.” 9

EDESSÄ VAALIKAMPPAILU Vihreät oli kovassa nosteessa gallupeissa vuoden 2017 lopussa, kunnes kannatus rupesi yhtäkkiä laskemaan. Vaikka puolue nauttii edelleen aikaisempia vaaleja suurempaa kannatusta, Touko Aallon kauden alkuun ajoittunut hurmosmainen noste lähes 18 prosentin kannatukseen on enää vain etäinen muisto. Haavisto näkee vihreiden gallupsyöksyn kuitenkin politiikkaan kuuluvana vaiheena ja suhtautuu siihen varsin pragmaattisesti. “Politiikassa usein alaspäin menevät trendit ruokkivat itseään ja sitten pudotaan nopeasti. Olimme paljon esillä mediassa erinäisistä syistä ja tämä lisäsi epävarmuutta, ehkä vähän tyytymättömyyttäkin, vihreitä kohtaan. Media tarttuu usein yhteen asiaan ja käsittelee sitä, ja tämä saattaa luoda vaikutelman, että useampikin asia on kysymysmerkin alla.” Perjantaina 16.11. Helsingin sanomissa julkaistun gallupin mukaan vihreiden mahalasku gallupeissa on pysähtynyt, vaikka suurta nousua ei ainakaan vielä ole näkyvissä. Samaisessa jutussa spekuloitiin opposition punavihreiden puolueiden, eli sdp:n, vasemmistoliiton ja vihreiden ”sisällissodasta”. Haavisto ei allekirjoita tätä luonnehdintaa.

“Kun katsoo kuluvaa eduskuntakautta, on selvää, että oppositiossa ei ole käyty toisten kimppuun. Varsin tasaisessa rintamassa olemme haastaneet hallituksen politiikkaa. Uskon, että juuri tämä sama linja tulee jatkumaan vaalitaistelussakin.” Haaviston mukaan vihreät pyrkii vetoamaan liikkuviin äänestäjiin, jotka eivät ole vielä päättäneet ketä äänestävät. Puolue pyrkii saamaan myös politiikkaan kyllästyneet ihmiset liikkeelle, pikemminkin kuin kosiskelemaan suoraan muiden puolueiden äänestäjiä taakseen. Sisällissota tai ei, kiihkeältä vaalitaistelulta ei voida välttyä. Antti Rinne on vaalilupaillut jo pitkään, mutta koska vihreät aloittavat rummutuksen? “ Vihreiden vaalirummutus tulee pätkissä. Koulutuksen ja köyhyyden torjumisen osalta olemme jo tehneet avaukset vaihtoehtobudjetissa, ja ilmastopolitiikasta, kuten siitä mitä 1,5 asteen Suomi ja siinä pysyminen tulee vaatimaan, olemme puhuneet jo paljon.” Ympäristöverot, köyhyyden vähennys ja koulutus tulevat olemaan kärkiteemoja, mutta Haavisto ei usko

Kenen jo edesmenneen henkilön kanssa lähtisit lounaalle, jos voisit? Ehkä lähtisin Mika Waltarin kanssa. Olisin utelias kuulemaan, miten ihmeessä hän onnistui selvittämään kaikki Sinuhen yksityiskohdat niin tarkasti aikana ennen internetiä.

Kuka on lempikirjailijasi? Heitä on useampiakin, mutta sanoisin Rosa Liksom. Ihailen hänen työskentelytapaansa ja perusteellisuuttaan. Kun hän kirjoittaa Venäjästä, se perustuu syvään tietoon ruohonjuuritasolta. Hän on yhtä aikaa kirjailija ja tutkimusmatkailija.

Ketä poliitikkoa ihailet, puolueesi ulkopuolelta? Olen aina ihaillut Pertti Salolaisen sitoutumista ympäristön- ja luonnonsuojeluun. Hän on omassa puolueessaan ollut melko yksinäinen ratsu alkuperäisen luonnonsuojelun saralla ja on rohkeasti puhunut ympäristöasioiden puolesta koko poliittisen uransa ajan.

Haavisto ei usko Suomen kansan vakuuttuvan ”yksittäisten eläkesatasten lupailusta.”

Millaisia terveisiä lähettäisit valtiotieteiden opiskelijoille? Lähettäisin sellaisia terveisiä, että kaikenlainen työkokemus on hyvästä, oli kyse sitten Alepan kassasta, lehden jakamisesta, vapaaehtoistyöstä partiossa tai ainejärjestössä. Kaikilla näillä kokemuksilla on suuri arvo, ja ne osoittavat, että on monipuolisesti kiinnostunut maailmasta. Ainakin itse kiinnitän kokemusten monipuolisuuteen huomiota työnhakijoissa.

Suomen kansan vakuuttuvan ”yksittäisten eläkesatasten lupailusta”. “Uskon, että suomalaiset pikemminkin katsovat pitkää jännettä.” Löytyykö vihreiltä kuitenkin jotain konkreettista vaalilupausta äänestäjille? “Kyllä sellaisen hallituksen rakentaminen, joka tekee ne tarvittavat ilmastotoimet, tulee olemaan prioriteetti. Suomen tulee tehdä ilmaston kannalta kannustavaa politiikkaa kaikilla sektoreilla, ja tähän me pyrimme.” Uskaltautuupa entinen presidenttiehdokas myös lupaamaan parempaa maailmaa – ainakin sitten kun askeleita oikeaan suuntaan on otettu tarpeeksi. Haavistolle parempi maailma tarkoittaa ainakin yhteiskunnan vastuuta paremman ilmastopolitiikan tekemisessä. “Päästövähennykset, yhdyskuntarakenne ja liikenne ovat kaikki sellaisia rakenteellisia kysymyksiä, joihin vaikutetaan eduskunnan ja politiikan piirissä. Yksilön valinnoilla on merkitystä, mutta yhteiskunnan tulee kantaa kortensa kekoon.” Haavisto myös toivoo, että ilmastoahdistus muuttuu ilmastoteoiksi. Hänen mukaansa jokainen voi omalta osaltaan rakentaa vähän parempaa maailmaa, eikä tähän vaadita yli-ihmistä. Juuri tätä tasapainoa yhteiskunnan ja yksilön tekojen suhteen tarvitaan Haaviston mukaan ilmastoahdistuksen selättämiseksi.

VIHREÄT TEEMAT POLITIIKASSA Vihreät oli kauan varsin yksin suomalaisella puoluekentällä. Harvat puolueet keskittyivät ympäristöteemaan ja esimerkiksi ydinvoiman vastustus eristi vihreitä politiikassa. Ilmastoasiat ovat kuitenkin nousseet aiempaa enemmän esille mediassa, ja tietoisuus ilmastonmuutoksesta tuntuu kasvaneen myös kansalaisten keskuudessa. IPCC-ilmastopaneelin lokakuussa julkaisemasta raportista uutisoitiin laajasti, ja kaikki eduskuntapuolueet myös vakuuttivat haluaan ottaa konkreettisia askelia ilmastonmuutoksen hillitsemisek-

si. Voisiko yksi syy vihreiden laskevaan kannatukseen olla muiden puolueiden herääminen ilmastokysymyksiin? Haaviston mukaan ilmastoteeman aiempaa suurempi näkyvyys on vain positiivista kehitystä ja povaa seuraavaan hallitukseen pääsevän puolueita, joille ilmasto- ja ympäristöteemat tulevat olemaan tärkeitä. Hän ei muista aiheen olleen näin vahvasti esillä ennen vaaleja koskaan aiemmin. “Mutta me emme ole vain ympäristöpuolue. Tulevassa vaalikamppailussa tulemme keskittymään koulutukseen ja sen kunnianpalautukseen sekä oikeudenmukaiseen tulonjakoon ilmasto- ja ympäristökysymysten lisäksi. Erityisesti koulutuksen osalta olemme tiukasti seuranneet hallituksen toimia ja sisuuntuneet oppositiossa. Koulutuspolitiikkaan tulee saada muutos.”

k u k a? Pekka Olavi Haavisto Syntynyt 23.3.1958 Helsingissä. Ylioppilas Munkkivuoren yhteiskoulusta 1976. Aloittanut valtiotieteen opinnot Helsingin yliopistossa, ei valmistunut. Vihreiden presidenttiehdokas v. 2012 ja 2018. Vihreiden puheenjohtaja 1993–1995 ja 2018–.

Voisiko yksi syy vihreiden laskevaan kannatukseen olla muiden puolueiden herääminen ilmastokysymyksiin?

Suomen vihreiden kannatuksen lasku asettui eurooppalaisessa kontekstissa mielenkiintoiseen saumaan, sillä monissa Euroopan maissa vihreät ovat saavuttaneet isoja voittoja muun muassa paikallisvaalitasolla. Saksassa paljon puhutuista Baijerin osavaltion vaaleista odotettiin yhä enemmän oikealle asemoituneen Angela Merkelin sisarpuolueen CSU:n häviötä äärioikeistolaista AfD:tä vastaan. Näin kävikin, mutta myös vihreät korotti roimasti kannatustaan ja nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi heti yli 16 paikkaa menettäneen CSU:n jälkeen. Tätä taustaa vasten Haavisto odottaakin ensi vuoden eurovaaleja toiveikkaammissa tunnelmissa kuin monet muut.

dokkaistakaan ei ole varmuutta. Hän kuitenkin povaa, että vihreiden puheenjohtajuus on tavoiteltu paikka tulevaisuudessa.

“Välillä on ajateltu, että nationalistiset ja maahanmuuttovastaiset voimat ovat niskan päällä, mutta ainakin Saksassa on näkyvissä vastareaktio synkimpiin nationalistisiin äänenpainoihin. Olen ollut yhteydessä Saksan vihreisiin, ja tunnelma siellä on hyvin positiivinen.”

“Olen seurannut koko ajan tiiviisti rauhanvälityskysymyksiä, ja tunnen suurta vetoa takaisin sille kentälle. Kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä minulle politiikassa ovat juuri rauhanrakennukseen sekä globaaliin ympäristönsuojeluun liittyvät kysymykset.”

TULEVAISUUDENNÄKYMIÄ Haaviston puheenjohtajuus jäänee kuuteen kuukauteen, joten on aiheellista pohtia, kuka hyppää ohjaimiin ensi kesän puoluekokouksessa. Haavisto ei kuitenkaan vielä halua lähteä spekuloimaan, sillä eh-

“Minulla on sellainen kutina, että meillä tulee olemaan monta hyvää ehdokasta, mukaan lukien nuoria naisehdokkaita, joita moni on jo kaivannutkin vihreisiin!” Entä missä hän näkee itsensä tulevaisuudessa? Politiikan teko on Haaviston mukaan aina pätkätyötä, vaikka käsissä ei olisikaan pätkäpuheenjohtajuutta. Hänen katseensa tähyääkin jo muualle.

Liian tarkkoja suunnitelmia Haavisto ei kuitenkaan halua tehdä, politiikassa kun ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu seuraavaksi. “Jos joku olisi sanonut minulle, että marraskuussa olen vihreiden puheenjohtaja, olisin nauranut!”

Teksti Julius Lehtinen

MERKELIN JÄLKEEN Rakastettu, siedetty ja intohimoisesti vihattu Euroopan humaani protestanttinen pyhimys poistuu estradilta – suuri rooli vaati suuria päätöksiä, joiden seuraukset kantoi koko manner. Perinnönjaolle riittää tunkijoita Italiasta Ranskaan, vain Iso-Britannia seilaa kohti auringonlaskua. Kuvitellun kuilun reunallakin Euroopan sydän takoo väsymättä ajasta iäisyyteen. Tai ainakin huomiseen.

ngela Merkel astelee joulukuun kahdeksas päivä viimeistä kertaa Saksan kristillisdemokraattien (CDU) johtajana puolueensa puoluekokoukseen. Vuonna 2015 pakolaiskriisin mainingeissa liikanimen Mutti, saksalaisten äiti, saanut Merkel ilmoitti marraskuun alussa luopuvansa keskustaoikeistolaisen puolueensa johtajuudesta. Itäsaksalainen ydinfyysikko kuitenkin toivoi voivansa jatkaa Saksan liittokanslerina vuoden 2021 vaaleihin saakka, mille Saksan poliittinen ja Merkelin henkilökohtainen tilanne tuskin antavat mahdollisuuksia. Saksan poliittinen tilanne virtaa ensi kertaa vuosikymmeneen sellaiseen suuntaan, että vajaan viidentoista vuoden liittokansleriuden jälkeen Merkel on jäämässä ahtaalle CDU:n menettäessä kannatustaan yhdessä hallituskumppanin, Saksan sosiaalidemokraattien kanssa. Hyötyjinä näiden puolueiden laskusta ovat tietenkin toiset puolueet. Laidemmalla oikeistossa majaileva Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD) on hyötynyt jonkin verran, mutta suurimman tilipäivän edessä on vain vajaassa vuodessa kannatuksensa kymmenestä prosentista kahteenkymme-

neen kaksinkertaistanut vihreä puolue. Saksan politiikkaa Euroopan tasolla pienen iäisyyden hallinnut keskustaoikeisto on muutoksen edessä, mitä Merkelin luopuminen symbolisoi osuvasti. Lisäpotkua antaa se, että myös CDU:n sisarpuolueen, baijerilaisen CSU:n johtaja Horst Seehofer ilmoitti Merkelin jälkeen luopuvansa omasta puoluejohtajuudestaan. Suomessa Angela Merkelin lopettamispäätös otettiin paikoin vastaan haikeansekaisin, jopa nostalgisen kritiikittömin sanankääntein. Esimerkiksi Jari Tervo maalailee Helsingin Sanomien kolumnissaan liittokansleria protestanttiseksi pyhimykseksi Vladimir Putinin ja Donald Trumpin rinnalla ja rajojen avaamista turvapaikanhakijoille valtiomiesteoksi. Sukupuolineutraalin avioliittoäänetyksen salliminen parlamentissa ja itse aloitetta vastaan äänestäminen on kirjoittajalle esimerkki humaaniudesta. Valtiollinen Yleisradio nostaa onneksi esiin kriittisempiäkin äänenpainoja ja pyrkii alustavasti analysoimaan Merkelin valtakauden päätöksen seurauksia: niitä on kolmella tasolla.

MERKEL 1.0 KANSLERIKSI RAUTAKANSLERIN PAIKALLE

euraajaksi on lehden painoon mennessä realistisia mahdollisuuksia paitsi Merkelin politiikan jatkumona ja tämän suosikkina nähdyllä Annegret Kramp-Karrenbauerilla, myös yrityselämästä parin vuosikymmenen poliittisen hiljaiselon jälkeen ponnistavalla Friedrich Merzillä. Kramp-Karrenbauer asemoituu Merkelin tavoin tiukasti poliittisen kentän keskustaan, Merziä taas on kuvailtu sosiaalisesti konservatiiviseksi mutta taloudellisesti liberaaliksi keskustaoikeistolaiseksi. Merz kuitenkin on pääkilpakumppaniaan myönteisempi EU:n federaatiokehitykselle. Mustaksi hevoseksi voi mainita myös Jens Spahnin, jota kuvaillaan Itävallan Sebastian Kurzin kaltaiseksi jonkin sortin pehmeäksi euroskeptikoksi talousliberalismilla ja maahanmuuttokritiikillä höystettynä. Riippumatta siitä kuka ehdokkaista lopulta valitaan Merkelin seuraajaksi, vaikuttaa Saksan poliittisen kentän syvä muutos reilusti myös koko EU:n poliittiseen

järjestelmään. Angela Merkel profiloitui etenkin kanslerikausiensa loppupuolella mielipiteitä jakavana voimatekijänä, jonka sana painaa: toimiihan Saksan väsymättä sykkivä talous koko euroalueen moottorina, sydämenä ja pumppuna. Seuraajalla tuskin on vastaavaa auktoriteettia ja kokemuksen tuomaa painoarvoa, saati että asema kotimaassa olisi yhtä turvattu kuin Merkelillä kuluneina vuosina. Kun siirrytään eurooppatasolle laajempiin ympyröihin, pelkkä äänestäjämandaatti Saksan johdossa ei kuitenkaan tarjoa samanlaista tietotaitoa, suhdeverkostoa ja henkistä pääomaa kuin millä Angela Merkel operoi unionitasolla. Juuri siksi seuraukset EU-tasolla ovatkin isossa kuvassa herkempiä johtajuusvaihdokselle, kun remmiin astuu tuoreempi, vaikka varmasti kyvykäs poliitikko isoihin saappaisiin. Eurooppatason poliittiselle kentälle syntyvää valtatyhjiötä täyttämään on kandidaatteja jonoksi asti ja vain harva heistä jakaa Merkelin kanssa yhteneväisen ideologian.

MERKEL 2.0 SIIRTOLAISVIRTOJA JA EUROOPPALAISIA AKSELEITA

anskassa oman notkahtaneen kannatuksensa kanssa painiva Emmanuel Macron menettää Muttissa tärkeän liittolaisen. Kaksikko pyrki välillä jopa keskenään työntämään Eurooppaa kohti federalistisempaa suuntaa vallassaoloaikanaan – ovathan Ranska ja Saksa yhä keskeisemmässä roolissa Iso-Britannian päätettyä lähteä unionista johonkin vielä kovin epämääräiseen suuntaan. Donald Trumpin Nato-kantojen myötä on flirttailtu muun muassa EU-armeijalla aivan viimeisiin kuukausiin asti. Merkel tosin on kaksikosta se maltillisempi osapuoli ja useasti toppuutteli ranskalaiskollegansa räikeimpiä ulostuloja eurofederalismin puolesta. Sama suunta, eri tahti. Kramp-Karrenbauerin seuratessa Merkeliä voi vastaavaa Macronin villeimpien ideoiden toppuuttelua odottaa tulevaisuudessakin. Jos taas Merz selviytyy voittajaksi, saa ranskalaispresidentti hänestä oivan kumppanin federaatiokehityksen eteenpäinviemiseksi. Samoin käy, mikäli nousujohteessa olevat Saksan vihreät onnistuvat kampeamaan itsensä suurimmaksi puolueeksi ja nappaamaan kanslerinpestin. EU:n kolmas jättiläinen Italia puolestaan siirtyi kevään parlamenttivaalien myötä päättäväisen askeleen verran oikealle. Euroopan tasolla laitaoikeistolainen Lega Nord nosti itsensä kansalliseen eturiviin ykkösmiehensä

Matteo Salvinin päättäväisellä johdolla, ja lopulta hallitusyhteistyöhön vaalivoittoon karanneen vielä hämäräksi jääneen poliittisen suuntauksen populistisen Viiden Tähden Liikkeen kanssa. Molemmat puolueista mutta etenkin Lega Nord ovat korostetun euroskeptisiä, ja parhaillaan viihtyvät kenties suunnitellusti tukkanuottasilla EU:n komission kanssa budjettinsa liiallisesta alijäämäisyydestä. Kyseinen kolmikko — Saksa, Ranska ja Italia — muodostavat yhteensä yli kolmanneksen europarlamentin edustajista Britannian lähtiessä ja ovat näin jo silläkin tasolla ratkaisevassa asemassa EU:n suunnasta päätettäessä. Valtasuhteita heijastelee loogisesti se, että kolmen suuren valtionjohtajan sana painaa kollegoidensa keskuudessa. Merkelin eron myötä kolmikon keskinäinen voimatasapaino järkkyy ainakin hetkeksi: Saksan uusi suunta on ainakin ohikiitävän ajan kysymysmerkki. Joka tapauksessa Macronin ja Merkelin suhteellisen samankaltainen ideologia ei yhtä päättäväisesti enää voi yliajaa Italian tuoreen erimielistä hallintoa, kun voimakaksikkoakselin toinen pää vaihtuu. Yhtenä, kenties tärkeimpänä, tuoreen euroskeptisyysaallon juurisyistä toimii maahanmuutto. Loppuvuodesta 2015 Eurooppaan pyrki yli miljoona tulijaa, pakolaisia ja paremman elämän perässä olevia siirtolaisia. Syksyn

tapahtumat rasittivat EU-maita jokseenkin epätasaisesti: yksin vieläkin talouskriisistä toipuvaan Kreikkaan saapuneiden osuus oli YK:n pakolaisjärjestön statistiikan mukaan neljä viidestä tulijasta. Suuri osa kulkijoista päätyi lopulta Saksaan, ja vaelluksen aikana monen Itä-Euroopan valtion kielteinen suhtautuminen maansa läpi tai läheltä kulkeviin siirtolaisiin ja pakolaisiin pulpahti pintaan. Suuri osa kyseisestä syksyllä esiin tulleesta antipatiasta kanavoitui lopulta juuri kohti Angela Merkeliä. Merkel henkilöi avoimen ja vastaanottavaisen suhtautumisen tulijoihin toivottamalla hätää kärsivät tervetulleiksi maahansa, minkä nähtiin toimivan vetovoimatekijänä edelleen uusille tulijoille. Syntynyt vastakkainasettelu esimerkiksi Unkarin ja Saksan välillä on säilynyt näihin päiviin asti, ja maahanmuuttokysymys on avaintekijöitä EU:n sisäisessä jakautuneisuudessa. Niin sanottu Visegrád-maiden ryhmä – johon kuuluvat Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari – ovat erityisesti asettuneet vastustamaan Merkelin ajamaa liberaalia siirtolaispolitiikkaa EU-tasolla. Mukaan on liittynyt myös syksyllä 2017 poliittisen käännöksen kohti oikeistoa vaaleissa tehnyt Itävalta sekä jo aiemmin mainittu Italia.

Merkelin poistuminen estradilta – seuraajasta riippumatta – todennäköisesti tuleekin keikauttamaan voimatasapainoa myös tässä suhteessa kiristyvän maahanmuuttopolitiikan suuntaan. Angela Merkelin päätös avata rajat kaikille tulijoille on loppujen lopuksi osoittautunut erittäinkin epäsuosituksi päätökseksi Saksassa, jonka suhteen hänen seuraajansa todennäköisesti tulevat liikkumaan kohti vähemmän raflaavaa ratkaisua. Joka tapauksessa EU:n ylemmällä valtiojohtajatasolla Merkelin jättämää aukkoa on vaikea kuvitella nopeasti täytettäväksi seuraajansa toimesta. Viimeisin kiistakapula eriävissä suhtautumisissa maahanmuuttoon on maailmanlaajuisesti neuvoteltu YK:n kansainvälinen siirtolaissopimus (UN Global Compact for Migration, GCM), joka on määrä hyväksyä joulukuun alussa. Toistaiseksi kompaktia on herätty vastustamaan valtionjohtajatasolla erityisesti aiemmin mainitussa Visegrád-ryhmän maissa, kun taas Merkel on profiloitunut jo vuosia valmistellun sopimuksen puolustajana. Ainakin vastustajien mielikuvatasolla.

MERKEL 3.0 JUNCKERISTA JUNKERIIN

un siirrytään EU-jäsenmaiden keskiseltä ja kansallisvaltiopohjaiselta areenalta itse EU:n instituutioihin. Merkelin poliittisen perinnön näkökulmasta on ilmassa myös varovaisen positiivisia ennusmerkkejä. Jean-Claude Juncker tulee kevään 2019 eurovaalien yhteydessä luopumaan Euroopan Komission presidenttiydestään, kuten edeltäjänsäkin. EU:n toimeenpanevan elimen johtaja valitaan tätä nykyä suunnilleen kotimaista pääministerinvalintaa muistuttavalla tavalla: Euroopan Parlamentti on sopinut keskenään, että toimeen valitaan poikkeuksetta eurovaaleissa suurimman europarlamenttiryhmän ennalta asettama kärkiehdokas, Spitzenkandidat. Yhdistelemällä mielipidemittauksia eri EU-jäsenten tahoilta näyttää todennäköiseltä, että suurin ryhmä on vuoden 2014 tapaan keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue EPP. Kyseisen europuolueen jäseniä ovat kotimaisesti kansallinen kokoomus sekä kristillisdemokraatit. EPP asetti marraskuun alussa omaksi kandidaatikseen Merkelin tukeman Manfred Weberin, joka voitti selvästi vastaehdokkaansa Alexander Stubbin. Vaikka valinnan myötä kävi selväksi europuolueen halu maltilliselle konservatismille Stubbin edustaman liberalismin sijasta, edustaa Weber Stubbin tavoin jonkinasteista eurofederalismia

ja on monin tavoin Merkelin suosiman politiikan jatke. Politiikan polarisaatiosta on viimeisten vuosien aikana tullut taajaan kritiikittä toisteltu truismi. Angela Merkel on kiistatta toiminut menneen reilun vuosikymmenen aikana yhtenä Euroopan avainpoliitikoista. Ymmärrettävästi jo yksin vaikutusvaltaisuus aiheuttaa sen myötä suuntaan tai toiseen tehtävien päätöksien kritisointia. Kyseinen kritisointi ei kuitenkaan ole mikään uusi asia politiikassa, eikä sen voi oikeastaan katsoa edes kiihtyneen polarisaatiomaisesti viimeisten vuosien aikana. Eurokriisin jälkimainingeissa Merkel sai niskaansa ankaraa arvostelua Kreikan kohtelusta. Sitä ennen kritiikin kohteena olivat vapaakauppasopimukset. Sitä ennen EU-jäsenistön laajentuminen itään. Sitä ennen eurovaluutan luominen. Sitä ennen jälleen vapaakauppa. EU:lla on edessään Merkelin jälkeinen aika, joka todennäköisesti tuo muutoksia, jopa isoja sellaisia. Samoin muutoksia toivat pakolaiskriisit, talouskriisit (huomaatteko sanan “kriisi” inflaation?), laajentumiset, yhteisvaluutta ja globalisoituva maailma. Koirat haukkuvat, EU-karavaani kulkee. Eri muodossa ja eri painotuksin, mutta historiassa pääsee vain eteenpäin. Le roi est mort, vive le roi. Myös Merkelin jälkeen. 17

Teksti Janne Suutarinen Kuvat Olli Puumalainen

MAAILMA MUUTTUU Haastattelussa Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Lännessä kuohahtelee, ja puheet ovat railakkaita. Maailmanpolitiikan vanhat liittolaiset kyllästyvät toisiinsa, ja uusia arvoblokkeja rakennetaan. Onko kylmä sota tullut takaisin, onko tarina mallioppilaasta totta, entä mikä on lähestulkoon näytelmää ?

arraskuun hämärä on laskeutunut Töölöön, kylmä tuuli käy. Arkadiankatu 23:n yläkerroksissa tutkitaan politiikkaa, ja Tutkain pujahti harmailta kaduilta puhumaan sitä. "Sekavat tunnelmat. Vähän hyvää ja huonoa", kuvailee Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen kysyttäessä, mitä Euroopalle kuuluu juuri nyt. Hän on valtiotieteiden tohtori, instituutin verkkosivujen mukaan leipälajeinaan muun muassa Euroopan integraatio ja aatehistoria, EU ja turvallisuuspolitiikka.

vää vuosikymmentä ovat sävyttäneet Euroopan unionin perustaa ravistellut talous- ja finanssikriisi sekä jäsenvaltioiden poliittista kenttää sisäisesti jakanut siirtolaiskriisi. Iso-Britannia, unionin liittovaltiokehitystä kohtaan nuivasti suhtautunut saarivaltio, on parhaillaan irtautumassa porukasta. Tästä kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi voidaan sanoa, että EU-yhteistyö pelittää olosuhteisiin nähden hyvin, Tiilikainen tuumaa. Mutta mitä merkitsevät Euroopan sisäiset vastakkainasettelut?

"Meille on tullut uusi, vähän kuin kylmää sotaa muistuttava vastakkainasettelu takaisin Eurooppaan, eikä sitä voi tietenkään pitää hyvänä asiana." Näin Tiilikainen toteaa työhuoneessaan viikkoa ennen kuin Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti muistutteli suomalaistakin yleisöä itsestään Asovanmeren leimahduksena.

"Ne kertovat siitä, kuinka maailma on kutistunut. Globaalilla tasolla on perustavia ja alati voimistuvia arvokiistoja, esimerkiksi kiinalaisten, venäläisten ja läntisten arvojen välillä. Vastaavat arvokiistat ovat tulleet myös eurooppalaisten yhteiskuntien sisään, ja jakautuminen arvoblokkeihin on käynnissä", politiikan tutkija kertoo.

"Kylmän sodan päättymisen jälkeen rakennettiin pitkään ikään kuin yhtenäistä Eurooppaa, jonka yhteistyöjärjestelyissä myös Venäjä olisi ollut mukana jollain tasolla. Viime vuosina vihanpito, varustautuminen ja yhteistyön hankaloituminen ovat tuoneet vanhan asetelman takaisin".

"Ja sehän ei tietenkään helpota tätä EU:n yhtenäisyyttä."

Geopoliittisen esiripun esiin kaivelu ei ole suinkaan ainut epävarmuustekijä mantereellamme. Loppuaan lähesty-

Tiilikainen ajattelee, että Euroopan unioni on projekti, jonka perusta on liberaalin maailmanjärjestyksen tavoitteessa. Unionin ja sitä edeltävien yhteisöjen oikeutuksena oli vaarallisena pidetyn Saksan kahlitseminen ja nationalistisen kiihkon laannuttaminen valtavien maailmansotien jälkeen, joissa liput kulkivat ihmishengen edellä. Näinä päivinä eurooppalainen nationalismi nostaa

päätään, liekö teroittelee kynsiäänkin.

selitetään talouden suhdanteilla?

"Monissa jäsenmaissa alkavat yhä selvemmin erottua kuppikunnat, joista toiset kannattavat vapaakauppaa, liberaaleja arvoja ja demokraattista järjestystä, ja toiset enemmän valtiotoimijuutta, nationalismia ja konservatiivisia perhearvoja", Tiilikainen luettelee. "Ne arvot, jotka ennen kannattelivat EU-projektia, eivät ole enää niin jaetut edes unionin jäsenmaissa."

"Vaikea tietysti sanoa. Kyllähän se kärjisti sitä tilannetta ja EU-kritiikkiä, joka alkoi kerätä voimaansa 2007–2008 talouskriisin yhteydessä. Nationalistisilla voimilla on eri sävyjä. Nyt niiden kärki on kohdistunut maahanmuuttoa vastaan."

EU-johtajat ovat hiljattain kilvan mollanneet nationalismia. Ranskan presidentti Emmanuel Macron totesi ensimmäisen maailmansodan aselevon muistojuhlassa nationalismin olevan patriotismin, isänmaallisuuden, pettämistä. Saksan liittokansleri Angela Merkel taas kutsui YK:n GCM-siirtolaissopimuksen vastustamista nationalismiksi "puhtaimmassa muodossaan". EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker nimitti samaista sopimusta karttavia maita "tyhmiksi populisteiksi" – samainen Juncker, joka totesi vuonna 2016 valtioiden rajojen olevan poliitikkojen luoma "huonoin keksintö koskaan". Monella vaikutusvaltaisella europoliitikolla siis todella tuntuu olevan täysin kielteinen näkemys kansallisuusaatteesta. Onko niin, että EU ja nationalismi eivät sovi yhteen? "Olen sitä mieltä, että nationalismi on poliittinen aate siinä missä muutkin; sillä on omat kannattajansa, ja ihmisiltä ei voi riistää oikeutta ajatella kansakuntansa etua. EU-integraatio projektina ikään kuin sovittaa nationalismeja yhteen ja vie niiltä terää pois. Nationalismin nousu kertoo siitä, että projektilla on edelleen jotain tehtävänä." Tiilikainen selittää nationalismin nousua taloudellisella laskusuhdanteella, joka saa ihmiset hakemaan turvaa ensisijaisesti omasta kansakunnastaan. Taloudellinen näköalattomuus ja kilpailun kiristyminen maailmantaloudessa ruokkinevat protektionismia eli kotimaisen tuotannon suojelua eri keinoin. "Jos hyvinä aikoina tuntuu, että maailma on auki ja rajojen pitää olla matalat tavallisten ihmisten liikkumiselle, opiskelulle ja yrittäjyydelle, niin laskusuhdanne taas saa kääntymään pienempiin piireihin ja suojaamaan sitä omaa", Tiilikainen sanoo. Miten siirtolaiskriisi ja sen tuoma kansallisaatteen vahvistuminen sopii ajatteluun, jossa nationalismin nousu

EU-venettä keikutellaan laidalta jos toiselta. Kovaa Brexit-kolausta ovat säestäneet nokittelut Visegrád-maista, monien muiden jäsenmaiden sisäisistä oppositiovoimista ja merkittävissä määrin Italiasta, jonka hallituksen sorvaama budjetti rikkoo räikeästi EU:n standardeja. Tiilikaisen mukaan liikehdintä hankaloittaa unionin integraation edistämistä, mutta ei sinänsä vielä vie unionia ahtaalle. Sen sijaan hän muistuttaa, että voima on synnyttänyt vastavoimansa myös tässä. "EU-politiikan tekeminen oli pitkän aikaa konsensuspolitiikkaa, ja EU vähän niin kuin jätti kansalaiset välinpitämättömiksi. Useat ajattelivat, että 'ei sillä ole mun arkeen mitään annettavaa, kunhan nyt on olemassa'. Mutta sitten tapahtui politisoituminen, alkoi polarisoituminen, ja nationalismin rinnalle on noussut sitä vastustavia liikkeitä. Esimerkki tästä on tuntemattomuudesta nousseen Macronin voitto Marine Le Peniä vastaan Ranskan presidentinvaaleissa." Mitä luulet, löytyykö vastavoimien soitosta yhteinen sävel vai onko edessä vain syveneviä konflikteja? "Jos ajattelemme vaikkapa Puolaa, ei sitä poliittisesti polarisoituneempaa yhteiskuntaa varmaan löydy. Edellinen hallinto oli hyvin EU-myönteinen ja liberaali, ja nykyinen taas hyvin kansallismielinen, konservatiivinen ja kohtalaisen EU-vastainen. Politiikka voi olla kovin erinäköistä riippuen siitä, kumpi leiri on vallassa. On myös niitä jäsenmaita, joissa pattitilanne on ja pysyy. On vain mietittävä, miten silloin tehdään politiikkaa ja ovatko kompromissit mahdollisia."

Talouskriisissä olimme harvinaisen epärakentava, hankala ja kaikkea muuta kuin mallioppilas.

Läntisiä arvojahan ne olivat, joita universaaliksi työnnettiin – eivät ne olleet kiinalaisia tai venäläisiä arvoja.

35 prosenttia vastaajista ilmoitti, että luottamusta ei löydy. Loppujen asenne oli jotain siltä väliltä tai sitä ei haluttu kertoa. Vaikka kansalla ei ole tarjota EU:lle yhtenäistä tukirintamaa, on Suomi totuttu näkemään unionin mallioppilaana, joka seuraa isompiaan säntillisesti.

TARINA MAAILMANYHTEISÖN MALLIOPPILAASTA

Tiilikainen toteaa, että Suomessa on ollut vallassa makronarratiivi, voisihan sitä kattotarinaksikin kutsua, jonka mukaan meille on hyötyä siitä, että EU on pystyssä ja toimintakykyinen. Sen varjolla "on voitu tehdä kompromisseja muissa olosuhteissa painaviksi tunnetuista kansallisista eduista".

Palataan Italian budjettiuhoon. Populistinen hallitus toi syksyllä pöydälle budjettiehdotuksensa, jossa menot olivat valmiiksi velkaiselle valtiolle sen verran reippaat, etteivät ne miellyttäneet EU-komissiota. Talouden elvyttämiseen tähdännyttä "kansan budjettia" oltiin kuitenkin varapääministeri Luigi di Maion johdolla ajamassa täyttä häkää läpi sellaisenaan, kunnes marraskuun lopussa Italian hallitus päätti tulla EU:ta vastaan pienentämällä budjettinsa alijäämää. Tilanne näyttää nyt paremmalta EU:n talouskurin kunnioittamisen ja uuden finanssikriisin välttämisen kannalta. Tiilikaisen mukaan Italian tapaus tuo esille unionin rakenteellisia ongelmia. "Ongelma on se, että rahapolitiikka on unionitason politiikkaa, mutta finanssipolitiikka kuuluu jäsenvaltioille – ja jäsenvaltioiden vallanpitäjät ratkaistaan kansallisissa vaaleissa. EU:n olisi järkevää pitää kiinni yhteisistä taloudellisista pelisäännöistä ja laittaa kova kovaa vastaan eikä tehdä isoille jäsenvaltioille poikkeusjärjestelyjä." Holtittoman ja vastuuttoman finanssipolitiikan seuraukset ovat vaarallisia ja koskevat koko Eurooppaa, Tiilikainen summaa. Populismi, kuten Italian hallituksen edustama politiikka, on määritelmällisesti eliittivastaisuutta ja siten joutuu vaalilupauksensa täyttääkseen helposti kahnaukseen unionin kerman kanssa. Yhtälö on mielenkiintoinen siksi, että Italian – kuten myös EU-kriittisen hallinnon omaavien Unkarin ja Puolan – kansalaiset ovat tutkimusten perusteella kohtalaisen EU-myönteisiä. Itä-Euroopan EU-myönteisyyden taustalla on pitkälti pesäeron ottaminen itään, Tiilikainen myöntää. Osuutensa on myös unionin rahallisella tuella. "EU-agenda ei ole selvästi se ykkösjuttu, jolla näissä maissa on valtaan päästy. Agenda on tullut muun ohessa", hän arvioi asetelmaa. Vuosittainen eurobarometri-kyselytutkimus kertoi vuonna 2018 53 prosentin suomalaisista luottavan unioniin.

Onko tällä tyylillä sitten saavutettu haluttuja tuloksia eli toivon mukaan ajettu suomalaisten etua?

"Meidän yhteinen etumme on se, että emme halua lähteä keikuttamaan EU-venettä. Omat pienet haasteemme kuitenkin ovat pieniä haasteita isossa mittakaavassa." Tiilikainen kiirehtii muistuttamaan, ettei Suomi ole aina lunastanut mallioppilaan mainettaan, esimerkiksi vaatiessaan jämäkästi vakuuksia Kreikan tukipakettia vastaan vuonna 2011. "Talouskriisissä olimme harvinaisen epärakentava, hankala ja kaikkea muuta kuin mallioppilas." Maailmanyhteisön mallioppilaat ja oman linjansa vetäjät erottuvat toisistaan joulukuussa Marrakeshissa Marokossa, jossa YK:n jo aiemmin mainittu GCM-siirtolaissopimus on määrä hyväksyä. Toisaalla "kompaktiksi" tituleerattua asiakirjaa kritisoidaan raskaasti sen sisältämien kymmenien velvoitteiksi tulkittavien kohtien johdosta, toisaalla taas toistellaan, että kompakti ei ole velvoittava ja se on syytä hyväksyä. Ainakin Yhdysvallat, Unkari, Australia, Itävalta, Tšekki, Puola, Bulgaria ja Kroatia ovat ilmoittaneet jättäytyvänsä kompaktista. Hiljattain esimerkiksi Saksan, Latvian ja Viron parlamentit äänestivät asiasta. Mistä tässä "kompaktissa" on kyse? "Varmaan kaikki aina tulkitsevat sopimuksia sillä tasolla ja siitä näkökulmasta, mistä parhaalta näyttää. En oikein osaa tuohon kysymykseen ottaa kantaa, että onko tämä jotenkin sopimuksena poikkeava ja olisiko meillä jotenkin erilainen politiikka. Ehkä tämän kysymyksen passaan", Tiilikainen sanoo ja naurahtaa. Hänen mukaansa Ulkopoliittiselta instituutilta ei ole juuri tulossa tutkimuksia aiheesta.

SIRKUS PYSYY, VAIHTUVATKO PELLET?

Euroopan unionin ytimessä on Saksan ja Ranskan tandem. Vanhojen vihollisten historiallisen pitkä liittolaisuus on loppuvuonna 2018 saanut taas uuden siteen, kun Saksan liittokansleri Merkel on valtion totutusta linjasta poiketen puhunut hyvin myönteisesti unionin yhteisten asevoimien organisoimisesta. Tiilikaisen mielestä puheet ovat suorastaan railakkaita.

"Kylmän sodan jälkeen ajateltiin länsivetoisesti, koska muut olivat heikompia. Ajateltiin, että nyt tämä maailmanjärjestys, jota rakennetaan, on universaali järjestys, jossa ihmisoikeudet ja demokratia tunnustetaan yleismaailmallisina arvoina", tutkija kertaa.

Nyttemmin lumous on haihtunut, ja uudet valtakeskittymät jykevöityvät. Alueelliset johtovaltiot määrittävät ne arvojärjestelmät, joiden mukaan ympärysvalloissa pela"Saksalla on historiallista painolastia ja se on sitoutunut taan. Tällä hetkellä läntisinä miellettyjen arvojen univerunioniin rauhanprojektina. Saksalle ajatus unionin omas- saaliksi kehittyminen on katkolla, Tiilikainen kuvailee. ta armeijasta muissakin kuin kriisinhallintatehtävissä on "Jonkinlaisia universaaleja sääntöjä pitäisi olla myös näiollut tosi vaikea. Ranska taas on ajanut ajatusta etulinjas- den alueiden yhteentörmäyksen estämiseksi.” sa." Oliko universaalien arvojen aikakausi todellakin lumetta ja Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on esittänyt läntistä hybristä, vai onko tämä regionalistinen kehitys vasvaatimuksia Euroopan Nato-maille. Hän ilmoitti alkutareaktio aikakaudelle, jolloin läntinen maailma aktiivisesti vuodesta 2017, että Nato-maiden on täytettävä sotilasvei arvojaan maailmalle? liiton vaatima kahden prosentin panostus bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Tiilikainen uskoo, "Riippuu siitä, keneltä kysyy. Läntisiä arvojahan ne että tämä on yksi tekijä Merkelin turvallisuuspoliittisen olivat, joita universaaliksi työnnettiin – eivät ne olleet kelkan kääntymisessä. Hän arvelee, että Merkel on ollut kiinalaisia tai venäläisiä arvoja. Niin kauan kuin länsi oli lisäksi pettynyt Trumpin politiikkaan ja sen tausta-arvoi- kansainvälisessä politiikassa vahvempi kuin muut kulthin. tuuripiirit, niin ehkä syntyi sellainen lume tai harha – ja "Sen jotenkin näkee, että Merkel on henkilökohtaisesti olihan se aika vahva tarina – että ihmisoikeudet kuuluvat loukkaantunut siitä, että Yhdysvallat Trumpin aikana kaikille ja että markkinatalouden levittäminen kannattaa, riuhtaisevat itsensä irti ihmisoikeussopimuksesta ja ilmas- koska se nostaa keskiluokan köyhyydestä ja ajaa sen vaatosopimuksesta – kaikelle yhteisesti arvokkaalle viitataan timaan poliittisia oikeuksia. Sittenhän se ei niin mennytkintaalla. Omalla tavallaan hän nyt purkaa pettymyskään", Tiilikainen pohtii vakavana. tään." Tutkija näkee, että uusi alueellistuminen toden totta on Tiilikainen kuvailee suurvaltajohtajien nokittelua näytulkittavissa vastareaktioksi pitkään vallinneelle yksinatelmäksi. Kun Macron puhui EU-armeijasta, Trump paiselle maailmanjärjestykselle, jonka pelisäännöt saneli nuhteli häntä. Merkel vastasi näyttämällä pitkää nenää ja länsi. sanomalla "ähäkutti" vahvistaessaan Macronin ajatuksen – "näin meillä täälläpäin ajatellaan". "Tämä on vaikea kysymys myös minulle itselleni. Samal"Suuri kuva näyttää siltä, että mitä etäämmälle Yhdysval- la pitää myöntää, että tämä kehitys heijastelee lännen lat yhteisistä arvoista liukuu, sitä enemmän Euroopalle hegemoniaa, mutta samalla on hyvin vaikea taipua tulee tarve pärjätä omillaan", Tiilikainen summaa. tunnustamaan sitä, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille. Ollaan aika periaatteellisten kysymysten Vanhat liittolaiset etääntyvät ja tuoreita alliansseja syntyy, äärellä." eikä muu kuin muutos näytä varmalta. Vedetäänkö maailmassa parhaillaan uusia rintamalinjoja ja jähmetetään Ulkona harmaat kadut ovat tummuneet pimeyteen. blokkeja? Tiilikainen vahvistaa, että tältä todella näyttäisi myös tutkijoiden näkövinkkelistä. Kehitystä kutsutaan uudeksi alueellistumiseksi, regionalismiksi.

vieras Teksti

ja kuvat

Paavo Jantunen

Olen täällä vain vieraana. Vierastan ihmispaljoutta. Vierailen metsässä. Vieras ajatus juolahti mieleeni… Mitä jos puista on tullut vieraita? Kulmikas maailma on noususuhdanteessa. Kaksi kolmasosaa ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä ja valtaosa yli 10 miljoonan ihmisen kaupungeissa. Onko rakennettu ympäristö ja ihminen osa luontoa vai luonto osa ihmisyyttä?

Kirjailija Sisko Savonlahti menestyseetoksen haastaja Teksti Essi Kemppainen Kuvat Olli Puumalainen

Esikoiskirjailija, toimittaja, televarainhankkija ja Helsingin Sanomien kolumnisti. Sisko Savonlahti ei pelkää esittää valtavirtaa vastustavia mielipiteitä. Hän rikkoo normeja sosiaalisessa mediassa ja kirjassaan kertomalla pahoinvoinnista preesensissä.

yyskuussa julkaistusta esikoiskirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on otettu jo kolmas painos. Kirjan päähenkilö, kolmekymppinen helsinkiläisnainen, tukeutuu läheisiinsä ja tuskailee elämäänsä. Poikaystävä on jättänyt ja työnhaku takkuaa. Kirja nappaa lukijan mukaansa päähenkilön sisäisen maailman kuvauksella. Helsingin Sanomien kolumneissaan (17.10. ja 14.11.2018) Savonlahti kritisoi suomalaisen kulttuurin vaateita: yksin pärjäämisen ideaalia ja ylisuorittajien ihannointia. Kirjamessujen hulinoista toipunut kirjailija kertoo nyt Tutkaimelle ajatuksiaan kirjoittamisesta, sosiaalisesta mediasta ja yhteiskunnan ihanteista.

Aikalaiskuvan luoja ja normien kyseenalaistaja Kirjalle on annettu aikalaiskuvan titteli, vaikkei tämä ollut Savonlahden tähtäimessä. Hän kuitenkin toteaa, että henkilökohtainen on poliittista ja tarina on kirjoitettu tosielämän inspiroimana. “Ulkopuolisuus voi tässä ajassa korostua helpommin kuin aikaisemmin, kenties. Ehkä normit ovat voimakkaasti näkyvillä, kuten tavat elää ja pitää hauskaa.” Omaa elämää representoidaan sosiaalisessa mediassa, ja Savonlahti myöntää pohtivansa, kuinka paljon ihmiset tekevät asioita vain sen takia, että esimerkit ovat näyttäneet, että niin tehdään: granolaa syödään hotellissa New Yorkissa ja siitä otetaan kuva Instagramiin.

"Kertoo jotain ajastamme, että ihmiset eivät tunne sympatiaa sellaista päähenkilöä kohtaan, joka voi huonosti eikä saa elämäänsä kuntoon.

“Nauttiiko ihminen oikeasti siitä kaikkein eniten, vai onko se sitä, että tällainen ideaali on miljoona kertaa nähty jossain kuvastossa? Esimerkkien kautta annettujen ihanteiden vaikutuksen alla voi olla vaikeaa keksiä asioita, joista juuri itse nauttii. Onnentunteen löytäminen voi tulla kalliiksi, jos sen on oltava brunsseja tietyissä kalliissa paikoissa niin sanottujen ystävien kesken”, Savonlahti kuvailee. Savonlahti saattaa kertoa ahdistuksen tunteesta tai kuvata mielialalääkkeen syömisen Instagram-storyyn. Kirjoittamattomien somenormien rikkomisella voi saada huomiota, mutta sillä on myös erityinen merkitys satunnaisille seuraajille: “Usein joku laittaa viestiä ja kyselee terapiasta. On surullista, jos olen jollekin ainoa ihminen, jonka kanssa voi puhua siitä, kannattaisiko mennä terapiaan. Tietysti on myös mahtavaa, että voin auttaa.” Hän ei pidä sosiaalisessa mediassa itkeskelyään poikkeuksellisena. “Ei se ole rohkeaa tai erikoista, se on musta vaan todella tylsää, jos kaikki laittavat samanlaisia kuvia. Sosiaalinen media on siitä ihana, että jos on vapaa siitä stressistä, että mitä muut tästä ajattelee, niin sinne voi periaatteessa laittaa kaikennäköistä ja katsoa, kuinka ihmiset reagoivat. Ei sosiaalinen media kuvasta kuitenkaan täysin juuri senhetkisiä tunteitani: postaan jotain, mikä naurattaa tai puhuttelee.” Kirjailija kertoo itse seuraavansa enimmäkseen kavereitaan ja tuttujaan. “Huomasin, että oma käsitykseni itsestäni oli selkeästi vääristynyt, kun seurasin paljon parikymppisiä Instagram-julkkiksia.” Hän tunsi itsensä vanhaksi peiliin katsoessaan ja tajusi, ettei ole samassa veneessä seuraamiensa parikymppisten Instagram-julkkisten kanssa, vaikka heidän elämäänsä melko lähelle sosiaalisessa mediassa pääseekin. “Tein tietoisen päätöksen poistamalla näitä tilejä feedistäni.” Kirjailijalla on tarve kertoa asioista, joista hän ei ole kauhean ylpeä. Toisinaan on terapeuttista nauraa itselleen. Ehkä tänä kesänä kaikki

muuttuu on myös kuvaus asioista, jotka koskettavat monen elämää, mutta vilisevät mediassa usein kasvottomina ilmiöinä: työttömyydestä, erosta ja terapiasta. Savonlahti kiittää kustannustoimittajaansa siitä, ettei hän asettanut rajoja sille, millainen kirjasta täytyisi tulla. Menestyseetos ja selviytymistarinat Savonlahden kirja ei ole juonivetoinen. Hän halusi kirjoittaa kirjan, joka kertoo tästä elämästä. “On ihan tervettä, että kerrotaan ja luetaan myös siitä, että voi mennä huonommin, eikä pelkästään siitä, kuinka kaikki päättyy lopulta taianomaisesti hyvin. Tietysti jos lukukokemukselta haluaa todellisuuden pakoa, voi olla nihkeää lukea tätä kirjaa”, Savonlahti tuumii. Kirjailija kritisoi sitä, että pahoinvointi on aina imperfektissä. “Halusin kirjoittaa minähahmon, joka voi huonosti nyt. Lukija, jolla on samanlainen olo, saa lohtua nyt. Selviytymistarinoita saa lukea usein, mutta faktahan on se, että kaikki eivät selviä”, Savonlahti toteaa ja jatkaa kyseenalaistamalla naistenlehtien avautumistarinat: “Aina ollaan selvitty jo, esimerkiksi burnoutista. Vasta jälkeenpäin kerrotaan, että kyllä muuten oli raskasta, mutta nyt on hyvä olla. Usein samat henkilöt ovat sellaisia, että kun on raskasta, niin ollaan vaan, että ‘joo hyvin menee’.” Savonlahti kertoo tämän herättävän kyynisyyttä: voiko ketään enää uskoa? “Joka ilta mennessäni nukkumaan toivoin, että seuraavana aamuna heräisin virkeänä ja voisin paremmin, mutta joka aamu oli pettymys: en ollut parantunut yön aikana ja edessäni oli jälleen uusi päivä, jonka läpi piti raahustaa. Noustuani sängystä olin kuin robotti. Kun olin keittänyt aamukahvit, käynyt suihkussa, pukeutunut ja meikannut ryhtyäkseni ‘hommiin’, aloin odottaa, että olisi ilta. Elin omassa maailmassani samaan aikaan kun toiset menivät töihin, söivät lounasta, rekisteröivät parisuhteensa, saivat lapsia, opettivat taaperoitaan puhumaan, kävivät uusissa baareissa ja kirjoittivat

pitkiä Facebook-statuksia, joissa kertoivat, mitä ajatuksia mikäkin ilmiö heissä herätti.” (Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, s. 80) Saa olla vähän pihalla eikä tarvitse olla kaikkitietävä Palautteen lukeminen omasta tekeleestä on ollut raskasta, mutta silti huonokin palaute kiinnostaa. “Kuuluu asiaan, että kaikki eivät kirjaani rakasta, ja kauheintahan olisi, jos kaikille olisi ihan sama. Kun jotkut tykkäävät, niin jotkut eivät tykkää. Olen saanut paljon hyvää palautetta, mutta siltikin olen tosi hajalla negatiivisesta palautteesta. En tiedä voiko siihen tottua”, Savonlahti pohtii. Kritiikit menevät tunteisiin ja se on toisinaan raskasta. Savonlahden mielestä romaanin hahmojen ei tarvitse olla kaikkitietäviä tai viisaita. Saa olla vähän pihalla, ja se voi olla myös hauskaa. “Kertoo jotain meidän ajasta, että ihmiset eivät tunne sympatiaa sellaista päähenkilöä kohtaan, joka voi huonosti eikä saa elämäänsä kuntoon.” Savonlahti myöntää elämänsä muuttuneen kirjan julkaisun myötä monellakin tapaa. Erityisesti oma fiilis itsestä on muuttunut. “En koko ajan syyllistä itseäni kaikesta. Aikaisemmin saatoin ajatella, etten ansaitse jotain, mutta nyt oikeutan helpommin asioita itselleni. Ennen minulla oli voimakkaampi luuseri-identiteetti.” Oli paljon asioita, joita Savonlahti ei ollut saanut, vaikka oli halunnut. Tavallaan minäkuva on muovautunut erilaiseksi kirjailijana. “Mutta ei se poista sitä, ettenkö edelleen joskus ajattelisi, etten osaa mitään”, Savonlahti lisää häpeilemättä. Savonlahden mielestä kirjoittamalla voi ehdottomasti muuttaa maailmaa. Se onkin merkittävin syy sille, miksi hän kirjoittaa. Savonlahden yksinkertainen ohje on kirjoittaa siitä, mitä haluaa sanoa. Tärkeää on kirjoittaa myös mahdollisimman usein, mahdollisimman paljon ja jatkaa huonoista päivistä huolimatta. Kustannustoimittajasta on kirjoittamisprosesissa tietysti iso apu. Savonlahti painottaa, että takaiskuista ei

kannata lannistua: “Ihmiset sanovat niin ihmeellisiä asioita ymmärtämättä, miten tärkeä jonkun oma juttu on. Kannattaa valita ketä kuuntelee silloin, kun tarvitsee kannustusta. Toisen sanominen ei välttämättä kerro mitään itsestä.“

k u k a? Sisko Savonlahti on 36-vuotias helsinkiläinen kirjailija Hän on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Esikoiskirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu julkaistiin syyskuussa 2018

"Yliopistojen tehtävä on edistää debattia ja kriittistä ajattelua.

Vieraskynä

SANNA UKKOLA PUMPULIYLIOPISTOT

ävin marraskuussa Turussa haastattelemassa Alexander Bardia. Hän on muusikko, filosofi ja provokaattori, jonka nimi nousi Suomessa julkisuuteen, kun Åbo Akademi hyllytti tapahtuman miesten tasa-arvosta, jossa hän olisi ollut yksi puhujista. Tapasin Bardin turkulaisen hotellin aulassa: pieni, maahiselta näyttävä mies, joka puhui lakkaamatta ja terästi kommenttejaan viuhtomalla käsillään ympäriinsä. Bard oli hyllytyksestä suivaantunut ja toivotti Åbo Akademin alimpaan helvettiin. “Yliopiston pitäisi olla paikka totuudelle, tieteelle ja rohkeudelle. En ole koskaan kohdannut mitään vastaavaa, tämä on erittäin vakavaa. Ei voi suostua siihen, että vääristelevät lynkkausjoukot päättävät, kuka saa esiintyä ja kuka ei”, Bard kiukkusi. Bard on tietysti idealistinen, sillä tätä tapahtuu maailmalla koko ajan. Olenkin jo pidempään miettinyt, missä vaiheessa ilmiö rantautuu Suomeen. Yliopistot taipuvat painostuksen alla, tapahtumia perutaan,

esiintyjiä hyllytetään. Yhdysvalloissa kampuksilta tietyt opiskelijaryhmät ovat jo pidempään pyrkineet siivoamaan pois mahdollisesti loukkaavat ajatukset, ideat ja puheet. Tovi tämän jälkeen luin uutisen siitä, että feministisen Vaginamonologeja-näytelmän esittäminen oli lopetettu useammalla jenkkikampuksella. Syykin oli selvä: näytelmä ei ole kriitikoiden mukaan riittävän transsensitiivinen eikä ota huomioon sukupuolten moninaisuutta. Niin, kaikilla naisilla ei ole ole vaginaa. Tämä on surkeaa, sillä yliopistoilla pitäisi olla vahva johto, joka torjuu ulkopuolisen painostuksen, ei riskejä välttelevä, pelokas hallinto, joka antaa aggressiivisen pienen ryhmän määritellä sen agendaa. Britanniassa ministeri Jo Johnson onkin kehottanut yliopistoja välttämään jo sovittujen puhujien peruuttamista esimerkiksi opiskelijoiden vastustuksen vuoksi. Hän jopa esittää sakkoja opistoille, jotka eivät onnistu vaalimaan sananvapautta. Niin, yliopistojen tehtävä on edistää debattia ja kriittistä ajattelua. Yliopistojen pitäi-

si vaalia avointa keskustelua ja vuorovaikutusta, niissä pitäisi pystyä esittämään vapaasti erilaisia ideoita. Yliopisto toimii täysin tehtäväänsä vastaan, jos se kieltäytyy päästämästä kampuksilleen ihmisiä, joiden ajatuksista kaikki eivät pidä. “Ennen sanottiin, että mikä ei tapa, vahvistaa. Nykyään opetamme lapsille, että mikä ei tapa, tekee heikommaksi, ja olemme alkaneet suojella heitä esimerkiksi sanoilta”, toteaa valtavan suosion saaneen uutuuskirjan The Coddling of the American Mind toinen kirjoittaja Jonathan Haidt. Opiskelijoiden pumpulointi kuulemaan vain yhtä ajatussuuntaa ei auta heitä kohtaamaan moniäänistä keskustelua tulevaisuudessa. Yliopistojen tehtävä on opettaa nuoria argumentoimaan ja väittelemään – myös erimielisten kanssa – ei sulkea heitä pehmustettuun koppiin tai suojata heitä vääräoppisilta. Tällainen on omiaan tekemään opiskelijoita hauraita, helposti loukkaantuvia ja ahdistuneita. Toimittajana joudun kohtaamaan säännöllisesti painostusta ja vaatimuksia sii-

tä, keitä tv-studioon saisi päästää. Sosiaaliseen mediaan on pesiytynyt aktiivinen somesotilaiden joukkio, joka aloittaa myllytyksen jo ennen varsinaista ohjelmaa: miksi väärinajattelija saa ruutuaikaa, miksi hänet päästetään televisioon. Paine saattaa olla valtava. Mutta journalistin ohjeet ovat yksiselitteiset: journalistista päätäntävaltaa ei saa antaa toimituksen ulkopuolelle, päätökset tehdään toimituksen sisällä. Pään on pakko pysyä kylmänä kiihkeänkin kampanjoinnin edessä. Sitä paitsi kohut menevät ohitse yhtä nopeasti kuin alkavatkin, ja somesotilaat löytävät hetkessä uusia sotatantereita. Onneksi omat esimieheni ovat tottuneet painostuskampanjoihin, Twitterin lokakirjoituksiin ja vetoomuksiin, joilla pyritään estämään “väärää” mieltä olevilta ihmisiltä ilmatila. Sillä median tehtävä on välittää tasapuolisesti eri näkemyksiä yhteiskuntaan – ei ajaa yksisilmäisesti yhtä agendaa – aivan kuten yliopistonkin.

STUBB: SAIN 90 PROSENTIN NYT PUHUU P****STA TOKAISSUT LUVUN PÄÄSTÄNI KÄRSÄMÄEN HYLLYTETTY REHTORI:

"KADUN SANOJANI, MUTTA TÄMÄ IHMISROSKA-KOHU JOHTI TUTKINON MIELESTÄNI HÄTÄHUUTO" TAPYYNTÖIHIN JA RIKOSILMOITUKSTUBB: SAIN 90 PROSENTIN SEEN – KODITON MIES TUNNISTI ITLUVUN PÄÄSTÄNI SENSÄ LEHTIKUVASTA, JÄRKYTTYI KATSO VIDEOLTA JA MARSSI POLIISINKOHUPUHEENPAKEILLE VUORO "IHMISROSKASTA" – TÄLLAINYTNEN PUHUU P****STA TOKAISSUT OLI TYÖNSÄ MENETTÄNEEN KÄRSÄMÄEN HYLLYTETTY REHTORI: RIIKKA MOILASEN PUHEENVUORO "KADUN SANOJANI, MUTTA TÄMÄ KOKONAISUUDESSAAN ON MIELESTÄNI HÄTÄHUUTO" TRUMPIN ERIKOINEN SUOMI-NEUVO KALIFORNIAN TUHOJEN KESKELLÄ: ”HE KÄYTTÄVÄT PALJON AI”MITÄ KAUPUNKI TEKEE IHMISROSKAA HARAVOINTIIN” KALLE” – PIHLAJALINNA IRTAUTUU ”MITÄ KAUPUNKI TEKEE TOIMITUSJOHTAJAN KOHUPUHEISTA IHMISROSKALLE” – PIHLAJALINNA ”MITÄ KAUPUNKI TEKEE IHMISROSKALLE” IRTAUTUU TOIMITUSJOHTAJAN – PIHLAJALINNA IRTAUTUU TOIMITUSJOHKOHUPUHEISTA MTVUUTISET.FI 12.09.2018

Ilta-Sanomat 30.11.2015

MTVUUTISET.FI 11.9.2018

Uusi Suomi 18.11.2018

Uusi Suomi 11.9.2018

JA NÄIN ME HARAVOIMME Teksti Katariina Koski

änä syksynä on taas ollut somekohua toisensa perään, koska joku riittävän kiinnostava ihminen on sanonut jotain väärin ja muut ovat sanomiseen kärkkäästi tarttuneet. Mitä some edellä, sitä perinteinen media perässä. Yhtä ymmärrettävää kuin inhimillinen juoruiluntarve, on median taloudellinen paine löytää kiinnostavia puheenaiheita. Hankala puoli ilmiössä on se, että kohun kohteena on oikeita ihmisiä ja todellisessa maailmassa seuraukset ovat todellisia ja aika usein joku joutuu kärsimään. Se, onko julkisen huomion tuoma tuomio oikeudenmukainen, on tapauskohtaista. Yksi varomaton sana jossakin turhan julkisessa paikassa ja soppa on valmis. Tviitataan ja kauhistellaan, ihmetellään, puolustetaan, kaivaudutaan poteroihin, heitetään lokaa eli reagoidaan ja vahvasti. Mitähän Descartes'lla olisi asiaan sanottavaa? ”Reagoin, olen siis olemassa” vai ”Reagoin, siis ajattelen”? Somekohu on iltojen pimenemistä valaiseva päiväperhonen, ainakin elinajaltaan. Kohu syntyy nopeudesta. Kuluvan viikon kuumaan perunaan on tartuttava kiireesti, sillä ei kai kukaan jaa viimeviikkoisiin tapahtumiin perustuvia näppäriä meemejä. Somekommentit lennähtelevät kuin nokkela sanailu huumorioletettujen kesken. Nopeudessa on perinteisesti se ongelma, ettei sillä tavoin synny kuin päästään epäkorrekteja lapsia. Niinpä kohun konteksti jää usein melko vähälle huomiolle, jopa siinä määrin, että kommentoidaan raskaastikin, vaikka alkuperäistä kohun aiheuttanutta haastattelua, lausuntoa, kirjoitusta ei ole edes nähty. Somekohun seurausten vakavuus vaikuttaa riippuvan töpänneen ihmisen päätoimesta. Valtakunnan poliitikot saavat jatkaa työssään, vaikka suusta pääsisi merkityksellinenkin sammakko. Alexander Stubbin vuoden 2014 hallintarekisteriasiaan liittynyt prosent-

tikömmähdys tulkittiin armollisesti inhimilliseksi virheeksi eikä eduskunnalle valehteluksi, ja Stubb saattoi jatkaa valtiovarainministerinä. Muita sanomisiensa takia kritisoituja poliitikkoja kohut ovat voineet jopa suosia. Yhtä hyvin ei käynyt tänä syksynä Riikka Moilaselle, joka sai potkut Pihlajalinnan alueellisen johtajan työstä heti seuraavana päivänä kutsuttuaan Oulun valtuuston kokouksessa päihdeongelmaisia ihmisroskaksi. Myös Tuomo Pesosesta tuli entinen Kärsämäen peruskoulun rehtori julkisuudessa lausuttujen väärien kommenttiensa vuoksi. En ota tässä kantaa siihen, kuinka oikein kukakin toimii missäkin tapauksessa, koska minulla ei ole riittäviä tietoja punnitakseni asiaa oikeudenmukaisesti. Tämä onkin asian ydin. Niin kauan kuin JennaPetterin ja KimiMariahin puuhia ja puheita ruoditaan vain parin kaverin kesken, seuraukset lienevät olemattomat. Kun kaveripiiri tarkoittaa 500 parasta someystävää, juttu leviää heidän kauttaan hallitsemattomaksi. Puutteellinen asiayhteyden ymmärtäminen kävi ilmi lystikkäästi marraskuussa, kun some-Suomi ulvoi ensin naurusta Donald Trumpille metsien haravointikommenttien takia. Jonkinlaista ennakkoasennetta Trumpia kohtaan kuvastaa se, että oman kielitaidon rajallisuus ei ollut Trumpin raking-lausuntoa tulkittaessa vaihtoehto. Sattui kumminkin niin, että Trump puhui silkkaa asiaa, ainakin Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessorin mukaan. Väärinymmärrys oli tällä kertaa lähinnä hauska ja Trumpia tuskin suomalaisten hekottelu hetkauttaa. Jotain pelottavaa on kuitenkin johtopäätösten vetämisen nopeudessa. Päästään epäkurantteja lapsia…

nihilismiä Nihilismi: toivottomuuta, pessimismiä, kielteistä elämänasennetta, jatkuvaa itsemurha-angstia, haitallista välinpitämättömyyttä? Vai kenties huolettomuutta, helpottunutta elämänfilosofiaa, kevyttä mieltä, vapautta? Käsitteenä nihilismi herättää ihmisissä voimakkaita ajatuksia, ja yhteistä linjaa nihilismin luonteesta tuskin edes voi löytää. Ristiriitaiset ymmärrykset lentelevät niin arkisessa kielessä kuin raskaan sarjan akateemisten filosofien keskusteluissa. Nihilismin kirjavuutta juhlistaaksemme esittelemme kolme erilaista, henkilökohtaista tapaa katsoa ja käsitellä nihilismiä. Kolme toisiaan sivuavaa mutta toisistaan poikkeavaa ajattelutapaa kolmelta valtiotieteellisen fuksilta, joiden keskinäisissä lounaskeskusteluissa nihilismi välkähtää säännöllisin väliajoin.

Teksti Amanda Häkkinen, Onni Mustakallio, Lyydia Vuorinen

ONNI MUS TAKALLI O :

ma käsitykseni nihilismistä on melkoisen poikkeava, verrattuna yleiseen ymmärrykseen. Nihilismi nähdään tavanomaisesti, jopa asiantuntevimmissa piireissä, jonkintyyppisenä itsemurha-angsti-ajattelun muotona, jossa ihminen on heittänyt menemään kaiken toivon, luoton ja uskon. Itse kuitenkin rohkeasti koen nihilismin huomattavasti positiivisempana, ja itse asiassa vastoin tätä yleistä käsitystä uskallan väittää, että nihilismi on mahdollista valjastaa luomaan toivoa, luottoa sekä uskoa. Totisesti vertaan nihilismiä, jota tässä muodossa tunnustan pyrkiväni ainakin jossain määrin seuraamaan, suoraan uskontoon. Uskonnoissa keskeistä on luotto johonkin suurempaan voimaan, joka uskonnosta riippuen on esimerkiksi jumala tai useat jumalhahmot, tai vaikka itsessään taivas ja tähdet. Luotto tähän voimaan tuo uskovaiselle tukea arjen jaksamiseen, helpottaa huolia ja antaa elämälle merkityksen. Nihilismin vaikutus voi parhaimmillaan olla sama. Tämän filosofian omaava uskonihilisti saa helpotusta elämäänsä kaiken turhuudesta. Aivan kuten uskovalle jumala, voi nihilistille suuremman, luotettavan voiman virkaa toimittaa

usko siihen, että pohjimmiltaan millään ei ole mitään väliä. Usko kaiken merkityksettömyyteen ei missään nimessä ole positiivisen elämänasenteen tai elämästä nauttimisen tiellä. Päinvastoin, murhe elämän ongelmista kevenee, sillä ikävän sattumuksen kohdatessa voi vetäytyä katsomaan kauempaa ja todeta kaiken turhuus. Ei ole myöskään mahdotonta kyetä muodostamaan taito tilanteesta riippuvalle nihilismille. Tilannenihilisti turvautuu nihilismiin silloin, kun huolet meinaavat murskata alleen. Vakavasti otettavaa filosofiaa vai raukkamainen keino pakoilla vastuilta ja velvollisuuksilta, omatunnolta ja ajattelevaisuudelta? Napakka, provosoiva vastaukseni: jos jumalat eivät ole tuhansien vuosien saatossa estäneet ihmistä tarttumasta aikuismaisesti elämän haasteisiin, estääkö nihilismikään? Jumalathan ovat saaneet ihmiset kohtaamaan nuo haasteet tarmolla! Usko on saanut ihmiset kohtaamaan nuo haasteet totisesti tarmolla, ja tässä suuntauksessaan nihilismi on nimenomaan uskoa!

LYY D I A V UO RI N EN:

ihilismi – työkalu vai kompastuskivi? Kuulen silloin tällöin väitettä, että on helppoa olla välittämättä. Mistään? Vai onko helppoa olla ajattelematta itselle kaukaisia asioita? Joskus helpottaa, kun ei tarvitse murehtia siitä, onko kahvi tai kahvimaito eettisesti tuotettua tai onko muovisen kahvimitan ostamisella jonkinnäköistä vaikutusta johonkin. Arki on täynnä pienen pieniä valintoja, jotka kasautuvat valtavaksi pinoksi hankalia ongelmia, jos yrittää selvitä kaikesta eettisesti ja vihreästi. Välittämättä jättäminen on siis tietyissä tapauksissa hyödyllistä nihilismiä, jota ilman pelkän kahvimitan tai seinäkoukun hankkiminen voi olla hyvinkin monimutkainen prosessi. Kun puhutaan nihilismistä, tulee mieleen piisamirottamainen hahmo – ei mikään ole kuitenkaan

kurjuutta kummempaa. Jos nihilismin junaan hyppää kyytiin, on vaikea vetää rajaviivoja – jos kahvimitalla ei ole väliä, voi seuraavan askeleen aina porrastaa edelliseen. Senkin jälkeen, noin 80 prosenttia päästöistä on suurten yritysten kontolla, eli ei suihkukoneilla lentelykään loppupeleissä merkitse niin paljon. Nihilismi ikään kuin vie mukanaan. Missä kohtaa täytyy taas alkaa välittää? Pahimmillaan nihilismi johtaa siis apatiaan. Jos ei kuitenkaan ole valtaa itsensä ulkopuolisiin asioihin, voi tuntua siltä, ettei mitään edes voi saada aikaan. Tämä nyt on ongelmallista ainakin valtiotieteiden opiskelijalle varmaankin melko itsestäänselvistä syistä. Miten siis löytää kultainen keskitie apatian ja liiallisen maailmanahdistuksen välillä? Ehkä siitä selvitään kahvimitallisella nihilismiä.

AMA NDA H ÄK K I N EN:

”J

umala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet!” Näin toteaa yksi aikamme vaikutusvaltaisimmista filosofeista, nihilistiksikin toisinaan tituleerattu Friedrich Nietzsche (1844–1900) teoksessaan Iloinen tiede (1882). Nietzschen tarkoituksena oli kuvata metaforisesti rationaalisuutta ihannoivan valistusajan kohtalokasta vaikutusta kristillisen moraalin monopoliin länsimaissa, ja varsin pian 1900-luvun kuluessa tämä hekumallinen lausahdus valjastettiin nihilistifilosofian iskulauseeksi. Toisen maailmansodan kauhut ja ydinaseiden käyttö jäytivät näkemystä perustavanlaatuisesti hyvästä Jumalasta, ja Jumala tosiaan vaikutti kuolleen kymmenien miljoonien siviilien mukana. Ilman ihmisestä riippumatonta elämän päämäärää inhimilliseltä olemassaololta hävisi pohja, ja homo sapiens tuli tuskaisen tietoiseksi omasta mitättömyydestään universumissa, joka tuntui tieteen kehittyessä yhä massiivisemmalta. Väite siitä, että ihmistä suuremman entiteetin puuttuminen johtaisi elämän ultimaattiseen merkityksettömyyteen ei kuitenkaan ole sen suuremmin looginen välttämättömyys kuin ihmiselämän syvintä olemusta toimivasti kuvaava teesikään. Arvojen ja elämän päämäärien ei tarvitse olla objektiivisia ollakseen merkityksellisiä, mitä kuvaa hyvin Sisyfoksen toiminta ranskalaisen eksistentialistifilosofi Albert Camus’n (1913–1960) kulttiesseessä Le Mythe de Sisyphe [The Myth of Sisyphus] (1942). Esseessään Camus käyttää kreikkalaisen mytologian sankari Sisyfosta kuvatakseen ihmiselämän paradoksaalisuutta. Jumalat ovat tuominneet Sisyfoksen raahaamaan kiveä vuoren huipulle sitä koskaan saavuttamatta, sillä päästyään vuoren huipulle kivi vierii aina takaisin alas. Sankarin elämältä puuttuu päämäärä, mutta Sisyfos ei sorru nihilismiin, päinvastoin – hän hyväksyy tilanteen absurdiuden ja on tällöin vapaa luomaan itse merkityksen elämälleen.

Camus päättääkin teoksensa ikoniseen asemaan nousseella sitaatillaan ”One must imagine Sisyphus happy”. Kuten Camus pyrkii esseessään kuvaamaan, ei ihmiselämän merkityksellisyys ole riippuvainen ”suuremman voiman” asettamista yleisinhimillisistä päämääristä. Eksistentialistifilosofit aina Camus’ta Jean-Paul Sartreen (1905–1980) ovat painottaneet yksilön vapautta luoda omat totuutensa: yleistä ihmisolemusta ei ole olemassa, vaan ihminen on Sartren termein ”maailmaan heitetty” – toisaalta vapaa, toisaalta pakotettu valitsemaan oman olemuksensa. Nihilismin ja eksistentialismin ero piileekin erottelussa subjektiivisen ja objektiivisen välillä: siinä missä puhdasoppinen nihilisti kieltää kaikkien arvojen merkityksellisyyden, olivat ne sitten subjektiivisia tai objektiivisia, on eksistentialistin maailma täynnä yksilön itse luomia merkityksiä. Se, että liitämme arvojen olemassaolon johonkin yli-inhimilliseen entiteettiin on paitsi hedelmätöntä myös suoranaista itsepetosta – ihmisellä on vapaus ja vastuu valita omat päämääränsä elämälleen, eikä tätä vastuuta tule sysätä auktoriteeteille tai jumalille. Loppujen lopuksi inhimilliseen olemassaoloon kuuluu väistämättä subjektiivisuus, eikä edes kaikkivoivan Jumalan sana juuri paina vaakakupissa ellei sen sanomaa ensin tulkita. Subjektiivisuus tuskin on ultimaattinen totuus, vaikka eksistentialismin isä Søren Kierkegaard (1813–1855) niin hieman paradoksaalisesti väittääkin, mutta se on kiistämättä keskeinen osa ihmiselämää ja sen merkityksellisyyttä. Näin ollen Jumalan kuolema ei välttämättä johda kylmään nihilismiin vaan pikemminkin avaa ihmisille mahdollisuuden valita oman olemuksensa, arvonsa ja tavoitteensa elämässä. Kuten pessimistifilosofi Arthur Schopenhauer (1788–1860) tyylilleen uskollisesti toteaakin: “It is difficult to find happiness within oneself, but it is impossible to find it anywhere else.”

Teksti Onni Mustakallio

KUMMITTELEEKO KUPPALASSA? Kummitteleeko Kuppalassa? Kaikille valtsikalaisille tärkeän Kuppalan yläkerrat pitävät hoteissaan tätä nykyä yliopistomme yhteiskuntahistorian osaajien työhuoneita ja kirjahyllyjä, ja holvikellari täyttyy useita kertoja viikossa opiskelijoiden riemunvietoista ja iltariennoista. Rakennuksen historia on kuitenkin aivan yhtä mielenkiintoinen ja kirjava kuin sen nykyiset uusnuoret päivät. Kuppala valmistui osittain jo vuonna 1830, mutta otettiin kokonaisuudessaan käyttöön tarkalleen vuonna 1833. Rakennus suunniteltiin Helsingin yliopistollisen keskussairaalaan synnystysosastoksi, ja tätä nykyä Snellmaniana tunnettu viereinen rakennus toimi sairaalaklinikan päärakennuksena. Snellmania on osittain Carl Ludvig Engelin, osittain A.E. Staubertin suunnittelema, Kuppala puolestaan on kokonaan Engelin käsialaa.

1. Synnytysosasto ehti pitää ma-

jaansa Kuppalassa vain noin vuosikymmenen verran, kunnes se muutettiin sairaalan henkilökunnan asuntolaksi. Vuonna

3. Kuppalan kellarissa tulee vietet-

1870-luvulla tilat otettiin silmäkli-

tyä pitkiä, niin rattoisan rentoja kuin

nikan käyttöön, ja viereen vuonna

vauhdikkaitakin iltoja. Kuvassa tämän

1848 pystytetty pesula liitettiin nii-

vuoden fuksien ilakointia lokakuussa

hin. Kuppalan nykyinen kutsuma-

järjestetyissä Halloween-juhlissa.

nimi juontaa juurensa 1990-lukuun, jolloin rakennuksessa toimi sukupuolitautien klinikka. 2. Kuppalan sivurakennus oli alkuun sairaalan pesula, jota myöhemmin käytettiin myös sairaanhoitotarkoituksiin. Kaikkia meitä kummastuttanutta vajaa käytettiin oljenpolttohuoneena.

4. Leffailloista ja halloween-juhlista vuosia taaksepäin pyörivät Kuppalassa lääkärit ja hoitajat sekä heidän potilaansa. Kutkuttavaa miettiä, millaisia sattumuksia ja tapauksia mahtuu noihin vuosiin. On parsittu silmiä ja on saatettu ihmisenalkuja elämän tielle, on kohdattu kuolemaakin. Kuppalan seinät ovat nähneet varmasti monen monta kiehtovaa, hulvatonta, onnellista, trau-

maattista ja kenties surullistakin tarinaa.

BALKAN

Teksti Juulia Heikkinen ja Kaarlo Somerto Kuva Juulia Heikkinen Balkanilla, varsinkin entisen Jugoslavian alueella, on vuosien saatossa nähty monen utopian synty, nousu ja tuho. Juulia Heikkisen ja Kaarlo Somerton esseessä pohditaan, miten toiveet paremmasta huomisesta ja erilaisesta yhteiskunnasta vaikuttavat politiikassa, sekä Balkanilla että yleisesti. Lisäksi kaksi Balkan-taustaista nuorukaista jakavat ajatuksiaan utopia-ajattelun merkityksestä alueen menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

alkanin niemimaa ja erityisesti Länsi-Balkan ovat alueita, jotka nousevat tasaisin väliajoin länsi- ja keskieurooppalaisten tietoisuuteen – useimmiten vähemmän mairittelevassa yhteydessä. Monien mielessä Balkan yhdistyy yhä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotiin, joiden perintö on heittänyt pitkän varjonsa niemimaan ylle. Parissakymmenessä vuodessa paljon on kuitenkin myös muuttunut: Romania, Bulgaria, Slovenia ja Kroatia ovat jo Euroopan unionin jäsenmaita ja lopuille kuudelle Länsi-Balkanin maalle EU on viitoittanut tien jäseniksi vuonna 2003 Thessalonikin huippukokouksessa laadituilla jäsenyysprofiileilla. Vaikka Balkan on käytännössä keskellä Eurooppaa, rajoittuu käsitys monenkirjavasta alueesta usein jonnekin Titon henkilökultin ja Dubrovnikin Game of Thrones -kiertoajelun välimaastoon. Miten Balkania, sen historiaa ja nykypäivää sitten soisi ymmärrettävän? Me lähdimme liikkeelle Balkan-utopioista. Millaisia unelmia ja suunnitelmia niemimaan tulevaisuuden varalle on menneinä vuosina haudottu? Entä miltä tulevaisuus näyttää; millaisia ovat Balkan-utopiat vuonna 2018?

UTOPIOISTA YMMÄRRYKSEN VÄLINEINÄ

Utopia-käsitettä käytti tiettävästi ensimmäisen kerran englantilainen filosofisherra ja valtiomies Thomas More, joka teoksessaan Utopia (1516) maalaili omaa ihanneyhteiskuntaansa kritiikkinä aikansa vallinneille oloille. Utopistinen ajattelu ei toki ole Moren itsensä keksintöä, vaan onneloita ja niiden kääntöpuolia, dystopioita, on kuvailtu ainakin antiikin ajoista asti niin kansansaduissa kuin yhteiskuntateoreettisissa kirjoituksissakin. Maineikkaita utopisteja länsimaisen ajattelun kaanonissa ovat esimerkiksi Platon (Valtio, 370-luku eaa.), Francis Bacon (Uusi Atlantis, 1627) ja Tommaso Campanella (Aurinkokaupunki, 1602). Yksi tunnetuimmista utopioista lienee kristittyjen taivas. Esimerkiksi kirkkoisä Augustinus kuvasi taivaan valtakuntaa hyvinkin utopistisesti: "Ilo on tuleva mittaamattoman suureksi, määrättömän ylivuotavaksi, käsittämättömän loputtomaksi, ainoalaatuisen arvokkaaksi, kaikki maalliset mittapuut ja arvostelumahdollisuudet sivuuttavaksi. Me silloin rakastamme rajattomasti, katselemme väsymättä ja riemuitsemme loputtomasti."

“VAIKKA HAAVEIDEN UTOPIAA EI KOSKAAN SAAVUTETTAISI, VOI UTOPISTISILLA AJATUKSILLA JA UTOPIAN RAKENTAMISEEN TÄHTÄÄVILLÄ TOIMILLA OLLA HYVINKIN KONKREETTISIA YHTEISKUNNALLISIA SEURAUKSIA.

Augustinuksen tavoin utopia käsitetään usein arkikielessä epärealistisena, mahdottomana tai tuonpuoleisena paikkana tai tilanteena. Termi utopia koostuu muinaiskreikan kieltävästä etuliitteestä usekä paikkaa tarkoittavasta sanasta topos ja tarkoittaa siis “paikkaa, jota ei ole”. Tulevaisuustutkimuksessa ja yhteiskuntatieteissä abstrakteja utopioita kuitenkin lähestytään käytännöllisemmin. Utopioita voidaan käyttää työkaluina, joiden kautta analysoidaan niitä konteksteja ja toimijoita, jotka utopiaa tuottavat. Vaikka utopia ei sinällään nojaisi tietoon menneestä, nykyisestä tai tulevasta, on koettu nykytila usein utopistisen ajattelun lähtökohta tai vähintäänkin kritisoinnin kohde. Paitsi lähtökohdistaan, kertoo utopia myös tuottajansa tavoitteista ja haaveista – siitä, mitä pidetään haluttavana tai toivottavana. Filosofi Peter Henricin mukaan utopia onkin ytimekkäästi ilmaistuna ideaalimalli siitä, millainen maailman tulisi olla (Henrici, P., 1977, “La futurologia perché e come?”, Pensare il futuro). Näin määriteltynä kaiken normatiivisen tutkimuksen ja kuvittelun voidaankin katsoa olevan jossain määrin utopistista. Vaikka haaveiden utopiaa ei koskaan saavutettaisi, voi utopistisilla ajatuksilla utopian rakentamiseen tähtäävillä toimilla olla hyvinkin konkreettisia yhteiskunnallisia seurauksia. Palatkaamme siis utopian käsitteestä takaisin kontekstiin, Balkanin niemimaalle ja sen kirjavaan historiaan. Tarkastelemalla menneitä kehityskulkuja voimme hahmottaa ilmeisen yhteyden haavemaailmojen utopioiden, poliittisten ideologioiden ja historian tapahtumien välillä. BALKAN-UTOPIOIDEN TAUSTAA Nationalistinen utopia on modernin historian kenties vaikutusvaltaisin. Unelma kansakunnan omasta valtiosta on vaikuttanut tavalla tai toisella lähes jokaisessa maailmankolkassa. Nationalismi tarkoittaa aatetta, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla tulisi olla oma

valtionsa. Balkanilla jos jossain huomaa kuitenkin ”kansakunnan” määrittelyn vaikeuden, tai jopa mahdottomuuden. Historialliset, maantieteelliset, kulttuuriset, uskonnolliset ja kielelliset erot ja yhteneväisyydet nivoutuvat yhteen äärettömän mielenkiintoiseksi ja ulkopuoliselle vaikeaselkoiseksi kokonaisuudeksi. Balkanilla nationalismin nousu nähtiin 1800-luvulla. Keskiajalta 1800-luvulle ja osin vielä 1900-luvullekin Balkan oli kahden imperiumin, Itävallan ja Osmanien, välinen, takapajuinen raja-alue. Balkanin etnisten ryhmien haaveet omista valtioista alkoivat kuitenkin realisoitua jo 1800-luvun puolella, kun esimerkiksi Serbia saavutti itsenäisyytensä. Lopullisesti Wien ja Istanbul menettivät otteensa alueesta ensimmäisen maailmansodan myötä. Kahden suurvallan väistyminen avasi oven myös perinteiset etniset rajat ylittävälle utopialle. ”Utopia yhteisestä eteläslaavien valtiosta, Jugoslaviasta, syntyi ajatuksesta syrjäyttää kummankin imperiumin, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien, vaikutusvalta alueella”, kertoo Ermin Zec. Syntyjään bosnialainen, jo pitkään Suomessa asunut valtsikalainen Zec tuntee Balkanin historiaa läheisesti. Hänen mukaansa perinteisen etnisen nationalismin rajat ylittävä Jugoslavia-utopia viitoitti tietä Balkanin koko 1900-luvun käänteille. ”Kahden maailmansodan seurauksena alueelle syntyi kaksi Jugoslaviaa: ensimmäisen maailmansodan myötä Jugoslavian kuningaskunta, ja toisen maailmansodan myötä Titon johtama kommunistinen Jugoslavia, johon termillä yleensä viitataan.” Kahta Jugoslaviaa yhdistivät näkemykset utopiasta, joka nousisi serbi-, kroaatti-, bosniakki- ja sloveeninationalismien yläpuolelle yhdistäen nämä kaikki etniset ryhmät jugoslaavinationalistisen valtion yhteyteen, harmoniseen yhteiseloon ”veljeydessä ja yhtenäisyydessä”.

“JUGOSLAVIAN HAJOAMISSOTIEN MYÖTÄ ETNISIIN JAKOLINJOIHIN POHJAUTUVA VIHA RYÖPSÄHTI PINTAAN, JA SOTIEN KAIKKIEN OSAPUOLIEN TEKEMÄT SOTARIKOKSET TAKASIVAT VAIKEAT LÄHTÖKOHDAT SODANJÄLKEISELLE YHTEISELOLLE.

JUGOSLAVIAN HAASTAJAT Jugoslavian syntyminen ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että perinteisille etnisille jakolinjoille perustunut nationalismi olisi hävinnyt alueelta. 1900-luvun kuluessa jugoslavismi-utopia sai rinnalleen kaksi haastajaa, jotka niin ikään löivät leimansa niemimaan historiaan. Näistä kahdesta ensimmäisenä nosti päätään unelma Suur-Kroatiasta. Akselivaltojen vallattua Jugoslavian toisessa maailmansodassa perustettiin alueelle Itsenäinen Kroatian valtio -nimellä kulkenut Natsi-Saksan vasallivaltio, jonka nukkehallitsijana toimi äärioikeistolaisten kroaattien Ustaša-järjestö. Tämän Suur-Kroatian rajat saaneen valtion ideologia perustui jyrkkään rotuoppiin: kroaatit ja (islaminuskoisiksi kroaateiksi lasketut) bosniakit kuuluivat mestarirotuun, kun taas serbit, juutalaiset, romanit ja muut ali-ihmiset oli hävitettävä. Pelkästään serbejä Ustaša murhasi arviolta jopa puoli miljoonaa. Vasallivaltion hallitsemalla alueella sotivat toisen maailmansodan aikana niin natsiarmeija, Titon johtamat vasemmistolaiset partisaanit kuin monarkististen serbien Chetnik-armeija. Vasallivaltion tuhouduttua akselivaltioiden tappion myötä nousi Jugoslavian utopia uudelleen tuhkasta, tällä kertaa sosialistisen federaation muodossa, joka monilta osin henkilöityi johtajaansa Titoon. Titon kuoleman myötä vuonna 1980 ei Jugoslaviakaan elänyt enää kauaa. Kenties merkittävin yksittäinen kilpaileva utopia, joka vauhditti sen hajoamista, oli Suur-Serbian utopia. Titon jälkeensä jättämää valtatyhjiötä pyrki täyttämään Jugoslavian osatasavalta Serbian johtoon 1980-luvun lopulla noussut Slobodan Milošević. Miloševićin pyrkimykset muuttaa perustuslailtaan monietninen Jugoslavia serbihegemoniaksi, ja tätä kautta käytännössä Suur-Serbiaksi, katalysoi lopullisesti Slovenian, Kroatian, Bosnia ja Hertsegovinan sekä Makedonian irtaantumisen federaatiosta. Tämän ei toki sallittu tapahtua ilman verenvuodatusta. “Balkanin teurastajaksi” kutsutun Miloše-

vićin utopia söi kalkkia vasta vuosituhannen vaihteen kynnyksellä, vuosikausien sotimisen ja teurastuksen jälkeen. Jugoslavian hajoamissotien myötä etnisiin jakolinjoihin pohjautuva viha ryöpsähti pintaan, ja sotien kaikkien osapuolien tekemät sotarikokset takasivat vaikeat lähtökohdat sodanjälkeiselle yhteiselolle. UTOPIOIDEN RENESSANSSI Nämä utopiat eivät kuitenkaan jääneet viime vuosisadalle. Balkanilta löytyy edelleen monia Jugoslavia-nostalgikoiksi tunnustautuvia. Toiset kertovat kaipuustaan ylpeinä, toiset kuiskaten ja ympärilleen vilkuillen. Miloševićin henkiin herättämä Suur-Serbian utopia ja Jugoslavian hajoamissodissa renessanssin kokenut Suur-Kroatian utopia eivät nekään ole kadonneet mihinkään. Ustašan tunnusta mukaileva graffiti kuuluu jo lähes erottamattomasti Zagrebin katukuvaan. Kroatian jalkapallomaajoukkueen MM-hopeajuhlintaa johtaa suosikkilaulaja Marko Perković Thompson, jonka konserteissa za dom spremni -huudot raikaavat (za dom spremni, “isänmaan puolesta valmis”, oli Ustašan ja 1990-luvulla joidenkin kroaattien sotilasjoukkojen käyttämä tervehdys, joka vastaa merkitykseltään jotakuinkin saksan sieg heilia). Samaan aikaan Belgradissa voi ostaa kätevästi linja-autoaseman kupeesta matkamuistoksi t-paidan, jossa komeilee Haagissa kansanmurhasta tuomitun Ratko Mladićin naama. Serbian presidentti kutsuu Slobodan Miloševićia “suureksi serbialaiseksi johtajaksi”. Serbialaispoliitikot, -media ja -koulutuslaitos tekohengittävät Miloševićin utopiaa samalla varmistaen sen, että Balkanin tulevaisuus näyttäytyy jatkossakin hyvin epävarmana. Samoin Kroatiassa serbivähemmistöön kuuluvat joutuvat lapsesta saakka kuulemaan kuinka he ovat kroaatteja alempiarvoisia, vihollisen jälkikasvua. Olisi myös mustavalkoista syyttää pelkästään serbejä, kroaatteja tai mitään muutakaan etnistä ryhmää lähihistorian julmuuksista ja nykypäivän

“POLIITTISET ELIITIT HAMUAVAT ITSELLEEN ÄÄNIÄ KOROSTAMALLA ETNISIÄ, USKONNOLLISIA TAI MUITA YHTEISKUNNALLISIA KONFLIKTEJA JA JÄNNITTEITÄ.

kimurantista alueellisesta tilanteesta. Minne tahansa Balkanilla päätyykin, saa kuulla paikallisten omat, selkäpiitä karmivat ja sympatiaa herättävät tarinansa. NYKYPÄIVÄN UNELMIA Nuorilla on eniten voitettavaa ja hävittävää tulevaisuuden suhteen. Miten Ermin Zec ja Zagrebin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta hiljattain valmistunut kroatialainen Josip Milicevic näkevät Balkanin nykyhetken ja tulevaisuuden? Millaisia ovat heidän utopiansa? Zecin mukaan entisen Jugoslavian maista on vaikea löytää yhtenäisiä käsityksiä ihanneyhteiskunnasta. “Ainoa konsensus alueella on, että EU- ja Nato-jäsenyys olisivat toivottavia. Tässäkin poikkeuksen muodostaa Serbia, jossa noin puolet väestöstä haluaa pikemminkin entistä läheisempää yhteistyötä Venäjän kanssa”, Zec kertoo. Hänen mukaansa niemimaan väestön keskuudessa vallitsee apatia ja näköalattomuus. “Jopa Kroatia kärsii korkeasta maastamuutosta, vaikka se on EU:n ja Nato:n jäsenmaa. Moni nuori Bosniassa haaveilee tulevaisuudesta Saksassa. Serbiaa vaivaa kiista Kosovon kanssa, eikä sielläkään nuoriso näe tulevaisuutta kovin valoisana.” Aluetta yhdistävien ongelmien lista antaa aihetta pessimismille. Haasteina ovat muun muassa heikko talous, korruptio, nepotismi ja huono infrastruktuuri. Synkistä näkymistä huolimatta on hyvä muistaa, että Balkan-utopioita on yhtä monta kuin niistä haaveilijoitakin. “Joidenkin kroatialaisten mukaan elämme tällä hetkellä utopiassa, sillä Kroatia on vuosisatojen jälkeen taas itsenäinen. Jotain samanlaista on nähtävillä myös muissa entisen Jugoslavian maissa”, Josip Milicevic kertoo. Milicevicin oma utopia on oikeastaan päinvastainen. Hän toivoisi tulevaisuudelta nationalismin katoamista tai ainakin vähentymistä. “Henkilökohtaisesti en pidä kansallisvaltion käsitteestä, joten ideaalisti meillä olisi mahdollisimman vähän niitä. Vähintään toivoisin, ettei meillä tulevaisuudessa olisi väkivaltai46

sia nationalisteja tai patriootteja. Kroatiassa toivoisin erityisesti hyvinvointivaltiokehityksen vahvistumista.” Kun utopian sijaan puhutaan todennäköisinä pidetyistä tulevaisuudenkuvista, muuttuu äänenpaino Milicevicilläkin huolestuneeksi. “Trendit sekä Balkanilla yleisesti että Kroatiassa eivät ole lupaavia. Nuorisotyöttömyyden aiheuttama nuorten maastamuutto, matalapalkkaiset ja epävarmat työpaikat, valtiontalouden korkea riippuvuus turismista ja hyvinvointivaltion alasajo ovat kaukana maalleni kuvittelemasta utopiasta.” Sekä Milicevic että Zec nostavat ongelmien keskiöön ihmisten peloilla ja etnisillä jakolinjoilla vaarallista peliä pelaavat poliitikot. “Poliittiset eliitit hamuavat itselleen ääniä korostamalla etnisiä, uskonnollisia tai muita yhteiskunnallisia konflikteja ja jännitteitä. En näe, että yhteiskunta muuttuisi järisyttävällä tavalla tulevaisuudessa. Pikemminkin pelkään populistipuolueiden nousua, jotka lupaavat toisenlaista politiikkaa, mutta ovat yleensä harhaisia ja kyvyttömiä”, Milicevic toteaa. Hänen mukaansa suhtautuminen EU-jäsenyyteen jakaa Balkanilla niin maiden välisesti kuin sisäisestikin: “EU:n vastainen retoriikka tekee nousua Kroatiassa, Kreikassa ja Romaniassa. ‘Mielenkiintoiset’ ja epävakaat ajat ovat tekemässä paluuta Balkanille.” Sisäisen ja alueellisen kehityksen ohella ulkopuoliset toimijat muokkaavat Balkanin tulevaisuutta. Myös EU on alkanut vähitellen heräämään siihen, että Euroopan vakaudelle strategisesti tärkeällä alueella huseeraa useampi korruptoituneisiin poliitikkoihin kytkeytynyt ulkovalta omine intresseineen. Esimerkiksi Venäjän epäillään sekaantuneen niin Montenegron kuin Makedoniankin sisäpolitiikkaan hybridivaikuttamisen keinoin. Niskaa ei kannata kuitenkaan jumittaa katsomalla vain yhteen suuntaan. Eurooppalaisista toimijoista Zec nostaa esiin oikeistopopulististen liikkeiden keulahahmot. “Itävallan oikeistopopulistisella puolueella, joka on tällä hetkellä hallituksessa, on hyvät suhteet Bosnian serbien separatismia kannattavaan johtajaan Milorad Dodikiin. Unkarin Viktor Orban on kuvauttanut itsensä kabinetissa, jossa taustalla oli

vuoden 2013 väestönlaskennan mukainen Bosnian etninen kartta”, kertoo Zec. “Kroatian oikeistopresidentti on käyttänyt hyväkseen Euroopassa lisääntynyttä maahanmuutto- ja muslimivastaisuutta levittämällä huhuja Bosniassa majailevista, jopa kymmenestätuhannesta ääri-islamistista. Tämä ei ole kevyttä puhetta ottaen huomioon, että 1990-luvun sodissa Serbian johtajat käyttivät retoriikassaan hyväkseen kristillisen Euroopan puolustamista islaminuskoisia fundamentalisteja vastaan”, Zec varoittaa. “Ei ole mukavaa toimia tuomiopäivän profeettana, mutta historia on osoittanut, että Balkanilla kaikki on mahdollista.” Balkanin tulevaisuuden rakentajia ei löydy vain niemimaan välittömästä naapurustosta. Yhdysvallat on yhä kiinnostuneempi alueesta, jossa riittää innokkaita uusia Nato-jäseniä. Oman mausteensa Balkanin menoon tuo myös Kiina, joka on työntänyt lusikkansa puuroon rahoittamalla alueella merkittäviä infrastruktuurihankkeita Belt and Road -hankkeensa tiimoilta. Avokätisen lainoituspolitiikan myötä esimerkiksi Montenegro on ottanut Kiinan valtiojohdon alaiselta pankilta lainan, joka vastaa 19 prosenttia sen vuoden 2017 bruttokansantuotteesta. Tämä sementoi Kiinan vaikutusvallan pienen valtion sisäisiin asioihin strategisesti tärkeällä paikalla Välimeren rannikolla. Ideaalitilanteessa Ermin Zec näkisi Bosnia ja Hertsegovinan, kuten myös koko Balkanin tulevaisuudessa osana Euroopan unionia, sillä se toisi alueelle paljon kaivattua vakautta. “Rajojen merkitysten vähentyminen yhdessä Nato-jäsenyyden kanssa vähentäisi myös sodan riskiä, mikä ei ole vähäpätöinen seikka alueella, jossa on sodittu keskimäärin joka viideskymmenes vuosi", hän lisää. “Tämä tietysti edellyttää sitä, että kyseiset organisaatiot selviytyvät nykyisestä turbulenssista, jonka oikeistopopulistien nousu on aiheuttanut.” KATSE UTOPIAPOLITIIKKAAN “Vain tulevaisuus näyttää kuinka käy.” Esseen voisi päättää tuohon yleiseen, jopa huomaamattomaan toteamukseen, joka kaikessa viattomuudessa kätkee taakseen tukun suuria oletuksia. Lausahduksesta välittyy käsitys, jonka mukaan tulevaisuus on itsenäinen, nykyisyydestä irrallinen huominen. Aika, joka vyöryy päälle ilman että voi muuta kuin kiltisti odottaa, laittaa silmät kiinni, puristaa penkkiä ja toivoa parasta. Tällainen ajattelu on kuitenkin paitsi laiskaa,

myös vaarallista. Tulevaisuudesta käydään kauppaa joka päivä politiikan sanoilla ja teoilla. Yhteiskunnallisen keskustelun voimakkaimpien narratiivien myötä rakentuu kuva tarjolla olevista mahdollisista ratkaisuista. Se, mitä pidetään mahdollisena tai haluttavana vaikuttaa siihen, minkä eteen aletaan toimia tai mitä pidetään järkevänä politiikkana. Tämän vuoksi mahdollisten ja haluttavien tulevaisuuksien määrittäminen on vallan käyttöä kahdessa mielessä ja kahdessa ajassa: se on vaikuttamista nykytodellisuuteen täysin mahdollisia toimintavaihtoehtoja poissulkemalla, ja tällä tavoin myös vaikuttamista tulevaisuuksien mahdollisiin maailmoihin. Utopioilla on siis väliä. On kiinnitettävä huomiota siihen, millaisia tulevaisuudenkuvia meille maalataan ja millaisia politiikkatoimia niillä perustellaan. Koskaan ei ole vain yhtä tulevaisuutta, vaan monia mahdollisia. Jos joku väittää, että asiat menevät vääjäämättömästi suuntaan tai toiseen, kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten tämän tulevaisuuden skenaarion toteutuminen hyödyttäisi kyseistä tahoa. Erilaiset utopiat ovat jättäneet jälkensä Balkanin historiaan. Mutta mitä löytyy utopian kääntöpuolelta? 2010-luvun Balkanin alueen maiden keskuudessa rehottava dystopia-ajattelu ja sen arkiset ilmenemismuodot epätoivo, pessimismi ja näköalattomuus. Juuri tulevaisuuspolitiikan takia huolestuttavin trendi alueella on epäluottamus poliittista järjestelmää kohtaan. Kun kansa vieraantuu politiikasta, valuu valta rakentaa utopioita yhä harvempiin, usein korruptoituneisiin käsiin. Kun nämä eivät kohtaa tavallisten ihmisten tarpeita, ei ole ihme, ettei paremmasta rohjeta unelmoida. On totta, etteivät ne “unelmat ketään joka päivä syötä”, kuten Maija Vilkkumaa laulaa Totuutta ja tehtävää -biisissään. Olisikin naiivia väittää, että maailman materiaaliset realiteetit häviäisivät ajatuksen voimalla. Mutta käsitteitä ja käsityksiä ajatuksen voima voi muuttaa -- esimerkiksi passiivisesta u-topia (ei paikka) -ajattelusta kohti aktiivista pros-topiaa (kohti paikkaa).