Miksi nelipäiväinen työviikko ei välttämättä

Miksi

TEKSTI Anniina Terva

nelipäiväinen viikko

ei välttämättä sovi tämän päivän työmaailmaan

Kukapa ei joskus raskaan työpäivän jälkeen tuntisi itseään väsyneeksi ja kaikkensa antaneeksi. Jos työasiat pyörivät jatkuvasti mielessä, eikä työltä saa lainkaan rauhaa, saattaa olla aika huolestua. Jos töitä tehtäisiin vain neljänä päivänä viikossa, vapaa-ajalle varmasti olisi enemmän aikaa, mutta miten kävisi muulle yhteiskunnalle ja kansantaloudelle?

Kolmen päivän viikonloppu joka viikko – kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Ja sitähän se tavallaan onkin, jos on uskominen ekonomisteja. Taloustieteilijöiden mukaan normaalin viiden päivän työviikon muuttuminen nelipäiväiseksi seuraavien 25 vuoden aikana ei ole mahdollista ilman, että sillä olisi merkittäviä vaikutuksia kansantalouteen. Työajan lyhentämisestä keskusteltaessa luonnollisesti nousee huoli siitä, voisiko lyhennetty työviikko heikentää Suomen kilpailukykyä markkinoilla.

Suomessa keskimääräinen työaika on 37 tuntia viikossa, eli seitsemän ja puoli tuntia päivässä, mikä on eurooppalaisen keskitason alapuolella. Yhteiskunta tuskin pyörisi ainakaan heti yhtä mallikkaasti, jos yhtäkkiä kaikki työntekijät hyppäisivät perinteisen viiden päivän työviikosta nelipäiväiseen.

On varmasti olemassa työntekijöitä, jotka saisivat saman verran tuotosta aikaan, jos viettäisivät vaikkapa kahdeksan tuntia vähemmän viikostaan työpaikoillaan. Aihe työajan lyhentämisestä on herättänyt suurta keskustelua, ja lieneekin perusteltua pohtia, miksi ja miten nelipäiväisestä työviikosta saatettaisiin hyötyä, jos ja kun se sopisi aikamme taloudellisiin näkökulmiin paremmin.

Hyvinvointi ja sen tärkeys työn kannalta

Jos jokaiselle tarjottaisiin enemmän mahdollisuuksia tehdä työtä omien mahdollisuuksiensa mukaan, ilman että työntekijät pakotettaisiin aina tekemään työtä tietyn kaavan tai tietyn kellonajan mukaan, suhtautuminen tehtyyn työhön ja sen kuormittavuuteen saattaisi muuttua. Työntekijän kannalta optimaalisinta olisi varmaankin työskennellä juuri siihen aikaan päivästä kuin hänelle itselle parhaiten sopii. Täten paras mahdollinen työaika ihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta varmaankin olisi mahdollisimman joustava.

On tutkittu, että kun työaika lyhenee, sairauspoissaolojen määrä vähenee, mistä luonnollisesti on hyötyä sekä hyvinvoinnille että taloudelle. On kuitenkin vaikeaa arvioida, voisivatko sairauspoissaolojen vähentymiset lopulta täysin tai edes jollakin tasolla kompensoida työajan lyhentämisestä aiheutuvia kustannuksia. Tietyillä aloilla, kuten esimerkiksi julkisen puolen sosiaali- ja terveysalalla, työntekijät ovat keskimääräistä enemmän sairauslomalla vuositasolla. Jos työaika lyhenisi esimerkiksi nimenomaan sosiaali- ja terveysalalla, jolla on jo paikoittain tällä hetkellä työvoimapulaa osaavista työntekijöistä, vähentäisikö yksi vapaapäivä viikossa sairauslomien tarvetta niin paljon, ettei työvoimapula paisuisi vieläkin suuremmaksi? Todellisuus voisi hyvinkin olla se, että alalla tunnettu jatkuva kiire vain lisääntyisi, ja että asiakkaiden ja potilaiden hoitotaso saattaisi huonontua jopa merkittävästi nykyisestä. Jos osaavaa työvoimaa ei ole, jonkunhan on työt kuitenkin hoidettava, vaikkapa sitten 30 tunnissa perinteisen vajaan 40 tunnin sijaan.

Työhyvinvointiin luonnollisesti vaikuttaa myös moni muukin asia kuin vain työajan pituus, kuten työyhteisön johtaminen, työilmapiiri ja työkuvan ja -tavoitteiden selkeys. Työ voi uuvuttaa lyhyelläkin aikavälillä, jos työolot eivät ole otollisia hyvälle työnteolle. Työajan lyhentämisellä tosin todennäköisesti olisi varsin positiivisia vaikutuksia työntekijöiden hyvinvointiin, sillä työstä palautumiseen jäisi nykyistä enemmän aikaa. Työn tuottavuus luonnollisesti nousee, kun ihminen voi hyvin ja tuntee itsensä tärkeäksi ja arvostetuksi.

Lepo lisää tehokkuutta. Jos työ ei ole itselle täyttä herkkua, kukapa ei haaveilisi keskellä työviikkoa viikonlopusta ja vapaa-ajasta. Jos työaikaa lyhennettäisiin nykyisestä, työn tuottavuus voisi kasvaa, sillä työntekijät saattaisivat olla virkeämpiä, kun työstä palautumiseen voitaisiin varata enemmän aikaa. Lisäksi kun työnantajalla olisi enemmän mahdollisuuksia antaa vähemmän työtunteja viikossa, eri elämäntilanteissa olevia voitaisiin mahdollisesti työllistää paremmin, kun ihmisten omat tarpeet voitaisiin huomioida. Niin sanottu tylsäkin työ voisi alkaa vaikuttaa viehättävältä. Jos työaikaa taas pidennettäisiin 12 tuntiin, työteho alkaisi laskea. Jos työtä tehtäisiin vähemmän, vapaa-ajalle, perheelle ja muille elämässä merkityksille asioille jäisi enemmän aikaa, mikä saattaisi parantaa useiden ihmisten elämänlaatua jopa merkittävästi, mikä taas voisi pitkällä tähtäimellä lisätä työn tuottavuutta.

Työajan merkitys yhteiskunnan kannalta

1930-luvulla J.M. Keynes ennusti, että työn tuottavuus kasvaisi tulevaisuudessa niin paljon, että työaikaa voitaisiin vähentää merkittävästi. Jos vapaa-aikaa olisi enemmän, hyvinvointi lisääntyisi. Tämä toteutui 1900-luvulla, mutta nyttemmin 2000-luvulle tultaessa kehitys on lähestulkoon pysähtynyt.

Väestön ikääntymistä voidaan pitää merkittävänä uhkana tulevaisuuden työaikakehitykselle, sillä kun ikääntynyt väestö poistuu työmarkkinoilta, entistä pienempien ikäluokkien täytyy pitää yllä entistä suurempaa huoltosuhdetta. Taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti uusien ja parempien ratkaisujen keksiminen ikääntymistilanteeseen ei kuitenkaan ole välttämättä kovin helppoa, sillä vaikka työelämän eri käytännöt yleensä pikkuhiljaa muuttuvat muun yhteiskunnallisen muutoksen myötä, koko yhteiskuntaa koskevat rakenteelliset muutokset tulevat yleensä näkyvästi esille vasta pitkän ajan kuluttua.

Todellisuus huonosti toteutetussa työaikauudistuksessa voi kääntyä siihen, että työntekijät uupuvat työhönsä entistä enemmän, jos työt täytyisi hoitaa entistä pienemmällä työajalla. Jos palkkataso ei pysyisi samana sekä neli- että viisipäiväisessä työviikossa, ihmisten elintaso tuskin pysyisi ennallaan. Harva työntekijä haluaa saada nykyistä pienempää palkkaa, sillä pienikin palkanalennus voi tuntua suurelta esimerkiksi pienituloisten lapsiperheiden kukkaroissa. Laajamittaisilla koko väestöä koskevilla palkanalennuksilla voisi sitä paitsi olla merkittäviä vaikutuksia niin ihmisten kulutukseen kuin verotukseenkin ja täten tietysti myös koko kansantalouteen.

Työ muuttuu muun yhteiskunnan mukana

Työaika on viimeisen sadan vuoden aikana vähentynyt merkittävästi läntisessä Euroopassa – vielä 1900-luvun alussa suuri osa työntekijöistä teki jopa kahdentoista tunnin mittaisia päiviä kuutena päivänä viikossa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen työaikaa lyhennettiin lakisääteisesti kahdeksan tunnin mittaiseksi per päivä, ja viikoittaiseksi enimmäistuntimääräksi määrättiin esimerkiksi Suomessa 47 tuntia.

Ranskassa työviikko lyhennettiin 35 tuntiin vuonna 2000, ja Ranska on ainoa Euroopan valtio, jossa työajan lyhentämisestä on tehty merkittävää sääntelyä. Voidaan ajatella, että jos yleinen työaika lyhenee, työnantajille nousee tarve palkata uusia työntekijöitä, mikä taas nostaa työllisyysastetta. Tämä tietysti saattaisi toimia joillakin aloilla, mutta on vaikea kuvitella, että työajan lyhentämisen vaikutukset kokonaistyöllisyyteen olisivat loppupeleissä kovin merkittäviä. Sitä paitsi vaikka asiasta tehtäisiin sääntelyä, osa työvoimasta ei välttämättä edes voisi tai haluaisi tehdä uutta säännönmukaista lyhennettyä työviikkoa. Esimerkiksi Ranskassakin harva työntekijä todellisuudessa tekee vain 35 tunnin työviikkoja vajaan 40 tunnin viikkojen sijaan. Teknologian kehityksen myötä työ muuttaa muotoaan ja sen tuottavuus paranee. Tärkeää onkin varmistaa, että tuottavuuden kehityksestä hyötyy koko yhteiskunta. Tavoitteena muutoksessa onkin pitää tuottavuus kasvussa ja parantaa ihmisten hyvinvointia. Vaikka jotkin kokeilut ovat osoittaneet, että lyhennetty työaika lisäisi tuottavuutta, tuskin on realistista odottaa, että neljän päivän työviikosta tulisi todellisuutta läheskään kaikilla aloilla vielä lähivuosikymmeninä.

Aikoinaan viiden päivän työviikosta ajateltiin pitkälti samoin kuin nyt neljän päivän työviikosta. Uskottiin, ettei aiempaa pienempi palkka riittäisi elämiseen, tai että tehty työmäärä ei riittäisi kilpailukyvyn ylläpitämiseen. Tänä päivänä harva voisi edes kuvitella tekevänsä työtä ilman oikeutta lakisääteiseen kahden päivän vapaaseen viikossa, joten on mahdollista, että suhtautuminen neljän päivän työviikkoon voi muuttua merkittävästi tulevaisuudessa. Neljän päivän työviikko saattaa olla useimmilla aloilla utopiaa vielä vuosikymmeniä, mutta ehkä se jonain päivänä saattaa olla todellisuutta.