Pääkirjoitus

Pääkirjoitus Tia Niemelä

Olin aloittanut tämän pääkirjoituksen kirjoittamisen hyvissä ajoin. Muistelin mennyttä kesää ja sitä, miten kampus täyttyy jälleen kerran innokkuutta hehkuvista fukseista. Kuitenkin tämä syksy-Fiba julkaistaan nyt lähempänä pikkujouluja, kuin alku lukuvuotta. Päädyin juuri sataneen ensilumen innoittamana aloittamaan myös pääkirjoituksen alusta. Tosiasia nimittäin on, että kesän kenttätyöt eivät enää olekaan täysin tuoreessa muistissa, eivätkä fuksit enää ole eksyneitä lampaita, vaan jo ensimmäisestä tenttiviikostaan selvinneitä opiskelijoita. Uuden Fiban valmistelu aina vähän jännittävää, sitä odottaa painosta kuin fuksi lukuvuoden alkua. Tätä tehdessä mieltä lämmittää se, että Fiba on vuosien saatossa (ensi vuonna jo 30-vuotias?!) pitänyt pintansa. Juuri tänään kävelin Arlapron ohi ja huomasin, että kevään Fiba-lehteä oli jäljellä enää yksi kappale. Tämä yksi jää varmaan paikalleen ikuisesti, sillä kuka nyt viimeisin viitsisi ottaa? Haluan uskoa, että Fiba on tuleville arkeologian opiskelijoille yksi ensimmäisistä kosketuksista opiskelijaelämään. Tämäkin Fiba sisältää sivukaupalla mielenkiintoista luettavaa. Kirjoituksissa palataan kesän ja alkusyksyn kenttätöihin ja jo perinteeksi muodostuneella kuultua-palstalla saa naurahtaa lennokkaille lausahduksille, jotka ovat tulleet niin opiskelijoidemme kuin henkilökunnankin suusta. Toivottavasti tämä Fiba on sinulle miellyttävä lukukokemus! Sen tekeminen on totta vie aina yhtä hauskaa ja stressaavaakin, mutta samalla palkitsevaa. Teille arkeologiasta kiinnostuneet kulttuurikandin fuksit toivon erityisesti mukavia lukuhetkiä tutustuessanne arkeologian opiskelijoiden elämään! Haluan myös rohkaista teitä; kirjoittakaa seuraavaan Fibaan. Me olemme täällä, me luemme, me välitämme. Fiballa on lukijansa ja vaikka arkeologian tiloissa käytävä näyttääkin ajoittain autiolta, Fibat katoavat pöydältä yksi toisensa jälkeen.