Kaputt Romaniassa

Kaputt Romaniassa Tia Niemelä, Tomi Kuljukka & Alexander Suvorov

8 V iime kesänä, tarkalleen kesäkuun viimeisenä päivänä, kolme innokasta arkeologian opiskelijaa Helsingistä raahasi Helsinki-Vantaan lentokentällä matkatavaroitaan sekä kasaa kaivauksilla tarvittavia välineitä. Tunnelma oli odottava, mutta myös hieman ärsyyntynyt – lento oli yli 10 tuntia myöhässä ja kahden opiskelijan tiedot eivät olleetkaan lennolla. Kaikki kuitenkin rentoutuivat, kun saivat terminaalissa oluet eteensä. Olimme suuntaamassa Bianca Preda-Balanican koordinoiman ja professori Volker “ Lord Velkor” Heydin johtaman Yamnaya Impact in Prehistoric Europe -projektin kaivauksille Romaniaan. Yölennosta lienee nauttinut eniten takymetri, joka sai kokonaan oman penkkirivin itselleen. Muiden osalta yö oli rankka eikä kukaan tainnut nukkua minuuttiakaan. Perille Romaniaan saavuttiin aamulla ja yöpaikaksi tarkoitetusta hotellista ehdittiin hyödyntämään vain aamiainen. Aamupala oli kuitenkin produktiivinen, sillä tapasimme kollegamme: TC:n Singaporesta sekä osteologin ja man caven kuninkaan Martinin. Aamu oli kuuma ja tuntui epätodelliselta, että seuraavat viisi viikkoa kuluisi tässä ympäristössä. Opiskelijat suuntasivat opettajien ja tutkijoiden kera ensimmäisenä Ploeistin kaupunkiin, jossa tapasimme muun muassa arkeologisen museon henkilökuntaa. Tämän jälkeen vuokratut autot ajettiin Boldesti-Gradistea-kylään, jossa tulisimme seuraavat viikot viettämään. Saimme heti kylään saavuttuamme annoksen romanialaista kulttuuria paikallisen pormestarin luona tuican juonnin merkeissä. Osa meistä joi kohteliaisuuden puuskassaan ehkä hieman

liiankin monta annosta tätä perinteistä itsevalmistettua herkkua. Heti ensimmäisenä iltana opiskelijat pääsivät jo töihin: muun muassa illasta käytettiin aikaa takymetrin asemoimiseen ja kaivausalueen alustavaan tutkimiseen. Myöhästyneestä lennosta ja kuumasta aamupäivästä huolimatta työt sujuivat sulavasti, eivätkä opiskelijat joutuneet liittymään hautakummun syövereissä odottavien luurankojen joukkoon. Ensimmäinen viikko kului kartoittamalla hautakumpua maatutkalla. Maatutkaamisessa meitä opasti laitteiden kiistaton mestari, yliopisto-opettaja Wesa Perttola (Wesa on myös kiistaton shakkimestari, toistaiseksi). Puuha oli mukavaa tai mitä nyt voi kuvitella koiran ulkoiluttamisen noin +30 asteessa reppu selässä olevan. Kun kyseinen prosessi oltiin saatu päätökseen, alkoi itse kaivaminen. Jo muutaman kauhallisen jälkeen, romanialainen arkeologimme Alin Frînculeasa havaitsi profiilissa merkkejä ensimmäisestä haudasta. Viikko menikin oikeastaan kumpuun syventymiseen, ja sunnuntaina, eli viikon ainoana päivänä, jolloin ei tarvinnut herätä ennen viittä, opiskelijat suuntasivat heidän ensimmäiselle seikkailulleen Ploeistin arkeologiseen museoon ja paikalliselle vuorijonolle, jossa maisemat olivat kuin suoraan postikortista. Seuraavalla viikolla kumpu pieneni entisestään ja avasimme uusia sektoreita siitä. Tulimme entistä enemmän tutuksi loppu aikaa toisinaan hallitsevan tehtävämme kanssa eli profiilien suoristamisen taiteenlajin kanssa. Tapasimme lisää uusia projektissa mukana toimivia tutkijoita ja joimme lisää tuicaa. Sunnuntaina seikkailimme jälleen kerran. Tällä kertaa suuntasimme Euroopan suurimmalle suolakaivokselle, Slaniciin, joka muistutti kääpiöiden maanalaista valtakuntaa Taru sormusten herrasta elokuvasta. Kaivoksen suolakaan ei maistunut hullummalta.

Kuva: Tomi Kuljukka

9 Kolmas viikkomme Romaniassa sujui hujauksessa ja pääsimme poikkeuksellisesti jo lauantaina vapaiden viettoon. Meidän piti silti herätä viideltä, mutta ainakaan ei tarvinnut heti alkaa kaivamaan maata. Tutkimusryhmämme suunnisti kohti Bulgariaa, jonne saavuimme pienistä mutkista huolimatta kaikki edelleen mukana. Romanian ja Bulgarian rajalla automme saivat suihkun Afrikan sikaruton johdosta sekä osa meistä kohtasi myös ongelmia kansalaisuutensa vuoksi. Matkassa oli mukana viiden eri maan kansalaisia. Bulgaria-viikonloppumme sisälsi totuttuun tapaan arkeologiaa, hautakumpuja sekä hyvää ruokaa ja vahvaa alkoholia. Jälkimmäiseen syynä ei ollut vähiten se, että singaporelainen ystävämme annosteli meille täydet lasilliset puolalaisten luota löytämästään viinipullosta. Tämä viinipullo

paljastui olleen sisällöltään erityistä rakia, jonka siis joimme neljään pekkaan hieman noloinakin, sillä pullo ei ollut aivan tätä tarkoitusta varten hankittu... Seura oli myös mitä parhainta, yövyimme puolalaisten kollegojen majapaikassa Romance-nimisessä hotellissa Yambolissa. Neljäs viikko lähti käyntiin Bulgarian reissusta toipuessa tuttuun tapaan maata kaivamalla. Pidimme myös tällöin jo perinteeksi muodostuneen grillauspäivän viikon aikana ja professori Heydin järkytykseksi paljastui, että Tia ja Alex eivät olleetkaan grillimaistereita. Ruoanlaitto kuitenkin onnistui lopulta, vaikka grillihiilet piti kertaalleen uudelleen järjestellä. Tällä viikolla saimme myös pitkään haaveilemamme pizzat. Täytyykin todeta, että vaikka pizzeria ei ollut kummoinen ei pizza varmasti ole koskaan maistunut paremmalta, kuin tuossa Mizilissä sijainneessa ravintolassa. Viikonloppuna pistäydyimme Bukarestissa, johon emme aiemmin olleet ehtinyt tutustua tarkemmin. Hyvästelimme myös yhden tovereistamme, kun TC suuntasi bussilla kohti Wieniä. Linja-autoasemalla poltimme symbolisesti viimeiset yhteiset savukkeet (huomautamme, että kukaan allekirjoittaneista ei kuitenkaan ole tupakoitsija). Tämän lisäksi Bukarest opetti meille sen, että parkkipaikan löytäminen on toisinaan hyvin vaikeaa. Pysäköinti kielletty on romaniaksi muuten nu parcati. Opimme myös, että vaikka mukana olisi ranskalainen kollega (joka toisin kuin me oli jo tohtorismieskin) ei häntäkään aina kannata kuunnella reitin valinnassa. Pyrimme vierailemaan Romanian parlamenttitalossa, joka toimi aikoinaan diktaattori Nicolae Ceaușescun palatsina, mutta päädyimmekin kävelemään tuon valtavan rakennuksen ympäri paahtavassa helteessä. Lopulta sisäänkäynnin löydettyä jouduimme toteamaan, ettemme pääse edes vierailemaan aulaa

Kuva: Tia Niemelä

pidemmälle, sillä eräs meistä oli jättänyt ottamatta passinsa mukaan. Edellisen sattumuksen ansiosta ehdimme kuitenkin onneksemme vierailla arkeologisessa museossa, joka olikin todella mielenkiintoinen kohde. Museon alakerta oli täynnä kultaisia esineitä, joita katsoessa meinasi tulla jo kyllästyminen. Miinusta tilan lilasta seinien väristä, joka teki siitä omituisen ja tunkkaisen. Viidennellä, ja myös viimeisellä viikolla Romaniassa pääsimme todistamaan uniikkeja ja jopa, myyttisen aarremaisia hautalöytöjä. Yhdestä haudasta tulleet löydöt löivät ällikällä myös kokeneemmat tutkijamme (valitettavasti joudumme kuitenkin vaikenemaan haudan sisällöstä). Viimeisen viikon aikana saimme, kuin saimmekin hautakummun kaivuun päätökseen. Viimeiseksi illaksi saimme vahvistuksia myös Suomesta – sillä kulttuurien tutkimuksen laitoksen kapellimestari Jussi Pakkasvirta liittyi joukkueeseen. Viimeinen ilta sujui grillaamisen, erinäisten juomien kittaamisen, biisiringin ja jopa tanssimisen muodossa. Viimeisen illan bilettämisen seurauksena, seuraava päivä kuluikin monen osalta oman sielunsa etsimisen sekä yleisen selviytymisen merkeissä. Kuitenkaan missaamatta kenttätöitä, eihän suomalaiseen työkulttuuriin sisälly valittaminen (kuten eräs tohtoriherra olikin havainnut suomalaisuuden piirteeksi)… Voidaan kokoavasti todeta, että nokoset kaivauspaikalla onnistuvat mitä erilaisimmissa paikoissa, eikä onneksi edessä ollut tällä kertaa yhtään suoristettavaa profiilia. Paluu matkalla olimme varautuneet siihen, että omituiset laitteemme herättävät ihmetystä. Turvatarkastajan kommentti takymetriin olikin se, että se on epätavallinen matkatavara. Todelliset ongelmat

11 tulivat kuitenkin vastaan vasta itse koneen sisällä. Takymetrille ja laserkeilaimelle ei nimittäin ollutkaan tilaa matkustamossa. Tämä aiheuttikin kiivaan sanaharkan lennon kapteenin ja arkeologian opiskelijan välillä. Kapteeni oli nimittäin sitä mieltä, että takymetri tulisi heittää ruumaan, johon emme luonnollisesti suostuneet. Onneksi viiden viikon oleskelu Romaniassa oli opettanut kommunikoimaan romanialaisten kanssa; eli huutamaan asiansa ja jankuttamaan. Lopulta takymetri matkusti suorastaan “ykkösluokassa” eli koneen ohjaamossa. Kaiken kaikkiaan viisi viikkoa Romaniassa opetti meille paljon uutta arkeologin työstä. Hautojen kaivaminen tuli tutuksi samoin profiilien suoristaminen ja maan harjaaminen (kyllä silti, vaikka emme ole turkulaisia). Näiden taitojen lisäksi opimme myös ajamaan autoa karjan, hanhien, kanojen ja lukuisten tiessä olevien kuoppien joukossa (joka on muuten yllättävän hauskaa hommaa, tuoden mieleen videopelien esteradat). Tutuksi tulivat myös kyykkyvessat, herkulliset keitot mielenkiintoisine lihapaloineen (ja lihaa syömättömälle jäsenillemme pelkän liemen syöminen lounaaksi), pitkät, mutta erittäin antoisat työpäivät sekä muu elämä pikkukylässä, jossa tuskin oli koskaan ennen vieraillut näin monta ulkomaalaista yhtä aikaa. Paikallisessa kioskissa tupakan osto onnistui elekielellä ja pormestarin kanssa löysimme yhden yhteisen sanan: kaputt. Se osoittautuikin hyväksi sanaksi puhuttaessa lähes mistä vaan vatsataudista polkupyöräilijöihin. Osa matkailijoista jäivät myös ikävöimään koulun Man Cavea, jota johti urhea osteologi-antropologimme. Man Caven toimintaan sisältyivät lähinnä lukeminen, videopelien tutkimus sekä muu *piip* jauhaminen 70:nen luurangon

keskellä. Man Caven jäsenistön nauru kuului varmasti pormestarin taloon, jonne kerhon ystävät olivat majoittuneet. Romania oli kiehtova ja mielettömän kaunis maa. Kirkkaalla säällä kaivauskohteeltamme saattoi nähdä taivaanrannassa Karpaatit. Auringon nousujen ja laskujen kauneudesta voisi kirjoittaa kokonaisen artikkelin tähtitaivaasta puhumattakaan. Reissusta ei puuttunut hauskanpitoa ja niin kuin me arkeologian opiskelijat tiedämme, mikään ei yhdistä ihmisiä yhtä hyvin, kuin heidän kanssaan kenttätöiden tekeminen (toisen kuorsaamisen kuuntelu, yhdessä vatsataudista kärsiminen ja vierekkäin pissaaminen). Onneksemme mukana oli meidän lasten äiti (Bianca), joka huolehti kaivauslapsistaan rakkaudella! Palasimmekin Romaniasta monta kokemusta ja uutta ystävää rikkaampina. Olotilaa reissun jälkeen kuvaa parhaiten vain yksi sana:

KAPUTT!

P.s. Pohdimme näin jälkeenpäin, että ehkä pormestari yritti vain tarjota meille kukkakaalia, kun löysimme internetin syövereistä kuvan, jossa caputtia tarjoiltiin päivälliseksi. Kuva: Internetin syöverit.

Kuva: Tomi Kuljukka